Kirsi Kunnas: Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät

Kunnas Kirsi: Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät, 2014
Kuvittaja: Pia Westerholm
Kustantaja: WSOY
Kansi: Pia Westerholm
Sivuja: 73
Mistä sain kirjan: poika sai kirjan 2-vuotislahjaksi kummiltaan





Kirsi Kunnas täytti viime vuonna 90 vuotta, ja juhlan kunnniaksi WSOY julkaisi hänen kissa- ja koirarunojaan uutena kokoelmana, Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät. Kirjan kuvittaja on Pia Westerholm, ja siinä on 33 runoa ja yksi eläinsatu.

Olen blogannut Kirsi Kunnaksen kirjoja aiemminkin. Hänen lastenrunokokoelmansa Tiitiäisen satupuu vuodelta 1956 on lastenkirjallisuuden klassikko, eikä Tiitiäisen pippurimyllykään siitä kauaksi jää. Kunnaksen juhlavuonna pääsin kuulemaan, kun taiteilija itse luki Tiitiäisen satupuun rakastetuimpia runoja Runon ja kirjojen yössä Metsossa. Runoilijaa kuunnellessa muu maailma hävisi, vain perunat kolkkasivat kattilassa. Runojensa lisäksi Kunnas puhui lukemisen tärkeydestä. Hän, jos joku, on Lukuviikon sankareita, jonka elämäntyö on usean sukupolven lukuinnon perusta. Kukapa ei osaisi hokea Villeä ja Vallea tai Herra Piipoota! Tiitiäisen satupuun runoja luetaan uudestaan ja uudestaan, eivätkä ne kulu käytössä.

Kunnaksen kissa- ja koirarunojen kerääminen yksiin kansiin on aivan loistava idea. Lapset rakastavat eläimiä, ja kun joka kuvassa on toinen toistaan persoonallisemman näköisiä kissoja ja koiria, lapsi on jo myyty. Pia Westerholmin kuvitus on elävää ja taidokasta, lempeän värikästä ja välillä vähän salaperäistäkin, kuten tässä Kissa-Kustaa-runossa, jossa Kissa-Kustaa seikailee kissojen yössä maaliskuussa.

Ja entäs runot! Sanataituri Kirsi Kunnas lumoaa kaksivuotiaan kuulijankin niin, että runoja pitää lukea uudestaan ja uudestaan. Herkullisimmat riimit luetaan viisi kertaa peräkkäin ja kun kirja etenee, pitääkin yhtäkkiä palata vielä kerran lukemaan, kuinka Suu ja silmät sirrillä on meidän pikku Mirrillä...

Kun lapsi on kainalossa ja keskittyy herpaantumatta kuuntelemaan näitä lastenrunoja, on 33 runoa luettu melko nopeasti. Pieni poika pitää myös huolen siitä, että yhtään runoa ei jää välistä. Kaksivuotias sai kirjan syntymäpäivälahjakseen helmikuussa, ja se on nyt luettu kymmeniä kertoja. Poika höpöttää runoja jo mukana ja jos jätän riimin täydentämättä, hän tokaisee loppuun oikean sanan. Sanavarasto kasvaa kohisten.

Oma suosikkini on runo Koiran elämää, jonka kuvituksena on oivallisesti hyvin samanoloiset koira ja hänen emäntänsä:

Elän koiranelämää
ja hyvin elänkin, 
kun emäntä pesee tassut
ja harjaa selänkin
ja antaa makkarat 
ja korjaa kadulta
pois koirankakkarat.

Mutta jos on vain koirankoppi
        ja lyhyt juoksunaru, 
on elämä karu
        kuin Elon Laskuoppi.

Kirsi Kunnas on rytmin ja riimin taituri. Hän rikkoo riimin milloin haluaa ja tuloksena on pientä yllätystä ja riemukkaita oivalluksia. Nerokkaitahan nämä ovat, jos suoraan sanotaan.

Kirja sopii paitsi pienten kuulijoiden korville, myös takuuvarmasti kaikille eläinrakkaille aikuisillekin. Meillä näitä runoja kuuntelevat myös 7- ja 9-vuotiaat lapset, ja tunnustan, että asettelen tämän aina kuvakirjapinoomme päällimmäiseksi sitä hetkeä varten, kun kuopus alkaa vaatia lukuhetkeä. Tulen tästä äärettömän hyvälle tuulelle.


                                               

Tiitäisen kissa- ja koiraystävät on luettu myös Sininen keskitie -blogissa.

Lukuviikon bloggauksia on listattuna Ompun blogissa.

Runon ja kirjailijoiden yö - kirjabloggaaja Tampereen Tapahtumien yössä 7.8.2014

 Mitä tekee kirjabloggaaja, kun kaupunki vilisee toinen toistaan hurjempia Tapahtumien yön hulinoita? Valitsee tietysti menomestakseen Tampereen pääkirjaston, Metson.
















Metsossa oli 7.8.2014 luvassa Runon yö ja blogitapaaminen. Bloggaaja-kollega Saran kanssa olimme ainoat paikalle innostuneet bloggaajat, mutta tunnelma oli korkealla. Runon yön pääkohteena oli runoilija-legenda Kirsi Kunnaksen kuuleminen.

Kirsi Kunnaksen esiintymistä odotellessamme kuvasin kaunista Metsoa. En ole aiemmin ymmärtänyt verrata pääaulan kattoa Pantheoniin, mutta onhan tässä selvä viittaus antiikin Roomaan:

Kirsi Kunnaksella oli mukanaan yksi ainut kirja, Tiitiäisen satupuu (ilm.1956). Hän kertoi, että nykyisin häntä ei haittaa, vaikka hänet määritellään lastenrunoilijaksi. Joskus hän yritti lukea yleisölle myös aikuisten runojaan, mutta enää tittelillä ei ole väliä.

Luulenpa, että Suomesta on vaikea löytää arvostetumpaa lastenrunoilijaa kuin Kirsi Kunnas ja veikkaan, että kaikki suomalaiset tuntevat hänen runojaan ja osaavat niitä ulkoa. Tiitiäisen satupuu lienee tunnetuin suomalainen lastenrunokirja, ja se on modernisuudessaan huima sanaseikkailu edelleenkin.

Nyt Kirsi Kunnas aikoi siis lukea pelkästään lastenrunojaan ja kertoa niiden taustoja. Jippii! Ja jos joku on joskus kuullut Kirsi Kunnaksen lukevan runojaan, tietää, että hän ei vain lue niitä, vaan esittää ne hyvin elävästi. Niinpä kun taiteilija aloitti Vanha vesirotta -runolla, Jaakko Vaakon saattoi nähdä silmiensä edessä. Kunnas kertoi, että vanhan vesirotan esikuvana on hänen miehensä Jaakko Syrjä.

Seuraavaksi runoilija kertoi tarinan Tiitiäisen satupuun syntyajoilta. Hän kuvaili, kuinka oli ollut innoissaan uusista säkeistään, jotka oli juuri keksinyt: Olisinpa surkea, jos muistuttaisin kurkea (TS, 6). Riimistään riemuissaan hän oli esitellyt sen runoilija Tuomas Anhavalle, joka oli lausunut siitä nihkeän kommentin. Eipä aikaakaan, niin sanailu sai Kunnakselta jatkoa Haitulan laulu nimisenä runona:


Veisaisinpas virsiä
        jos muistuttaisin Kirsiä.
       Jos muistuttaisin Tuomasta
lakkaisin lauluja luomasta. (TS, 43.)


Kirjailija paljasti, että Tiitiäisen satupuussa seikkaileva Haitula on hänen alter egonsa. Pieni ja toimelias Haitula keinuu napilla ja asuu korvasienessä sekä löytää taikurin hatun.

Haitulan hattu -runossa on päättymätön tarina siitä, kuinka taikurin hatusta löytyy kaniini ja jokaisen kaniinin hatusta löytyy taas kaniini:

     - - ja arvatkaas
 loppuuko koskaan runo tää?
Viimeistä kania et edes nää! (TS, 43.)

Kunnas kertoi viehättyneensä ikuisen jatkumon ajatuksesta hississä, jossa saattoi nähdä peilissä oman peilikuvansa peilikuvan loputtomiin. Runoilija kertoi, että Tiitiäisen satupuun useat runot sisältävät jatkumon idean. Runoon Jansmakko Erikois, kirjailija on piilottanut päättymättömän piin luvun. Haitulin korvasienessä on koloja, kolonkoloja sekä sata kolonkolonkoloa (TS. 8). Ja sitten ovat ne perunat, jotka kiehuvat ikuisesti siellä kattilassa:
 - -kolkata täytyy kolkkaa, kolkata kolkkaa - -
voi tätä hoppua hoppua hoppua
Ei tule loppua. (S. 21.)

Kirjailija esitti kaikki nämä ikuisuuksiin jatkuvat runonsa, joista ehdoton suosikkini on juuri Kattila ja perunat. Sen hän kertoi kuvaavan perheenäidille tavallisinta ääntä, perunoiden kiehumista. Ajatus ikuisesta perunoiden keittämisestä on jotenkin niin lähellä kotiäitivuosieni tunnelmia, että runo tuli niin sanotusti kohti. Oli mainiota kuulla runoilijan lukevan runoa samanlaisella kiireisellä höyryllä, kuin itsekin teen, kun luen sitä yhä uudestaan lapsilleni. Tietysti mielessäni kävi sekin, että kirjailija on keittänyt perunoita omille lapsilleen, Martti ja Pantse Syrjälle... Ja vaikka minustakin tuntuu, että perunoiden keittämiselle ei loppua näy, niin joskus kai lapset sitten keittävät omat perunansa (tai edes nuudelinsa).

Esiintymisensä jälkeen Kirsi Kunnas kirjoitti muistikirjaani terveiset lapsilleni, ja olen tavattoman iloinen siitä, että kotona sekä lapset että mies osasivat arvostaa terveisiä. Meillä koko perhe kuuluu Kunnaksen ihailijoihin. Kattila ja perunat -runoa on hoettu sen verran kiivaaseen tahtiin.

Runon yöstä matka jatkui Hämeenkatua pitkin busseille päin, mutta pitihän sitä tietysti Suomalaisessa kirjakaupassa poiketa. Siellä tapasimme näin iloisia kirjailijoita:

Tommi Kinnunen ja Leena Lehtolainen olivat jo esiintyneet, mutta omistuskirjoitusten jakamisen lomassa he ehtivät vähän rupatella kirjabloggaajien kanssa ja poseerata hilpeästi. Kirjakaupassa oli hirvittävän kuuma ja paljon väkeä, joten ei kai siinä voinut enää kuin nauraa työolosuhteille. Olin jo maaliskuussa ostanut Kinnusen loistavan esikoiskirjan, Neljäntienristeys, mutta nyt ostin sitten uusimman Lehtolaisen kirjan, Kuusi kertomusta Sadusta, johon sain omistuskirjoituksen.

Pian kirjakaupassa esiintyi myös Paula Havaste, joka kertoi  uusimmasta kirjastaan, Tuulen vihat. En ole aikaisemmin lukenut Havasteelta muita teoksia, kuin hänen kirjoittamansa Henkka koulussa -kuvakirjan, mutta hänen kertomansa perusteella kiinnostuin tästä uutuudesta niin paljon, että taidan hankkia sen luettavaksi.



Ennen iltaloman loppumista ehdimme kuunnella vielä Tuomas Kyröä, jonka sanailu on hauskaa myös livenä - ei pelkästään kirjoitettuna. Hän kertoi uutuudestaan Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja, ja tottahan tästäkin tarinoinnista tuli sellainen olo, että pakko tähänkin on tarttua. Kyrö kertoi, että hänen ehtymätön lähteensä Mielensäpahoittajille ovat olleet suomalaisen paikallislehdistön yleisönosastokirjoitukset, joista hän on oppinut, miten kaikenlaisista asioista voikaan mielensä pahoittaa.

Ja sitten kohti uusia kirjaseikkailuja!

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen pippurimylly

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen pippurimylly, 1991
Kuvittaja: Julia Vuori
Kustantaja: WSOY
Kansi: Julia Vuori
Sivuja: 79
Mistä sain kirjan: oma ostos


Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen pippurimylly (Ei liian pienille eikä liian isoille vaan kaikille joilla on pippurihylly.) on lastenrunokokoelma, joka on saanut Topelius-palkinnon vuonna 1992. Kirjan nimi ja sen alaotsikko muodostavat jo etusivulle runon, ja siitä voi runoseikkailu alkaa. Tämä Kirsi Kunnaksen klassikko päätyi lasteni kirjahyllyyn talven kirja-alennusmyynnistä, ja ihmettelen, miksi en ole jo aiemmin hankkinut sitä. Kirsi Kunnaksen Tiitäisen satupuu on nimittäin meillä luettu melkein puhki ja siinä on monta lasten suosikkirunoa (Ville ja Valle, Kattila ja perunat, Herra Piipoo), eikä Tiitiäisen pippurimylly kauas siitä jää. Kirja on riemukas, ja tekisi mieli sanoa, nerokas, kuten Tiitiäisen satupuukin.

Tiitäisen pippurimyllyn runot ovat lyhyempiä kuin Tiitiäisen satupuun tarinarunot. Oikeastaan pitkät, sadunomaiset runot puuttuvat lähes kokonaan eikä uusista satuhahmoistakaan runoilla kovin pitkästi. Tosin Satupuun Ville ja Valle sekä Vesirotta vilahtavat runoissa. Pippurimyllyn runot perustuvat nimensä mukaisesti (kielen) myllytykseen enemmän kuin satuiluun.

Pippurimyllyn runoissa pysähdytään johonkin elämän ilmiöön tai sanaan, josta on syntynyt oivallus. Runon kautta ilmiötä hämmästellään ja sille voidaan nauraa. Koko hassu juttu voi lähteä elämään aivan omaa elämäänsä, kiertyä mukavaksi nonsense-höpötykseksi, jossa ei ole päätä eikä häntää: Eli Lievestuoreessa tuore lipeäkala, läpikotaisin kipeä kala.; Kun sataa noita-akkoja ja hirveitä hirvenkakkoja - -; Kun kuu on puoliksi valkea ja puoliksi musta, on kumma ettei se halkea ja herätä kummastusta.

Kokoelmassa on 85 runoa, jotka on jaettu kahdeksan alaotsikon alle. Osat on koottu teemoittain, eli on muun muassa hassunhauskoja tyyppejä, kummallisia tavaroita, autorunoja, kissa- ja hiirirunoja, sääilmiöitä ja eläinrunoja. Kirjan lukeminen pätkittyy osiin luontevasti. Saman aihepiirin runot ovat hyvinkin erilaisia ja sanaleikkien lisäksi niistä saattaa putkahtaa melkoisia elämänviisauksia tai tarkkoja luonnekuvauksia. Poikkeuksena ovat autorunot, jotka ovat kaikki limerikin muotoisia.

Kirsi Kunnaksen nonsense-runosuoni on vailla vertaa. Runot ovat kauttaaltaan luontevia, hauskoja, yllättäviä ja kiehtovia. Kuten Tiitiäisen satupuussakin, tässäkin rikotaan runomittaa yllättävästi. Juuri kun lukija on päässyt loppusointuihin kiinni, runoilija käyttää valtaansa ja vie koko höpötyksen uusille urille tai yksinkertaisesti piutpaut välittää riimeistä.

Omaksi suosikikseni valitsin Mistä sinä pidät? -runon (s. 16), jonka kauniit pilkut voivat olla kauneuspilkkuja tai äidinkielenopettajan rakastamia iki-ihania välimerkkejä. Pilkut, peltotilkut ja tähtivilkut sopivat hyvin viimeaikaisiin ajatuksiini siitä, että yritän hillitä kulutusta ja päästä irti tavarasta (kirja ei ole tavara, eihän). Kauneus erottuu, kun karsii turhan pois:

Mistä sinä pidät?

Minä pidän 
   pilkuista
   vilkuista
   ja tilkuista.
Niitä ei kukaan varasta.
Se niissä on parasta.

Kukapa edes mahtaisi?
Kukapa säkkiinsä ahtaisi
pientä peltotilkkua, 
taivaan tähtivilkkua
ja kauneutta, 
   sen pilkkua!

Lasten suosikiksi valikoitui Ovela Olli -runo (s. 23), jossa Ollin tilalle kuvittelimme yksivuotiaan pikkuveljen, joka availee ja sulkee ovia koko ajan. Vähänkö meitä naurattaa tämä runo, jota pitää lukea nyt uudestaan ja uudestaan:

Ovela Olli

Ovela Olli oli ovella
olevinaan ovela.
  Sen kahdesti avasi
  ja kahdesti sulki, 
ees taas ravasi
ja selkä kenossa

  sitä mukaa kulki
  kun ei tahtonut julki
oliko tulossa vai menossa.

Ja sellainen oli lopputulos, 
  sen tähän lisään: 
hän ei päässyt enää ulos
  eikä sisään.

Tiitiäisen pippurimyllyn kuvitus on värikästä ja vauhdikasta. Julia Vuoren kuvissa on liikettä ja mainioita ideoita, esimerkiksi säätilarunot saavat parikseen lintujen päällä liehuvat värikkäät sadetakit ja kengurujen hypyt korostuvat hyppynaruilla. Vahvat värit kiinnostavat lapsia ja hivelevät aikuislukijankin silmää. Kokonaisuus on mielikuvituksellinen ja hauska.

Vaikka lasten loruja ja runoja ilmestyy jatkuvasti, on Kirsi Kunnaksen kynänjäljessä omaperäistä taikaa. Kukaan toinen ei osaa herättää suomen kieltä yhtä kutkuttaviin sanaleikkeihin eikä luoda yhtä elähdyttäviä säröjä sekä kieleen että todellisuuteen. Tiitiäisen pippurimylly on pippurista luettavaa sekä lapsille että aikuisille.


Osallistun Tiitiäisen pippurimyllyllä P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen. Kirja on runokuukauteni neljäs runokirja, ja se on luettu myös Sininen keskitie -blogissa.

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu, 1956
Kustantaja: WSOY, 18. painos, 1994
Kuvittaja: Maija Karma
Päällyksen kuvat: Maija Karma
Sivuja: 47
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Herra Pii Poo, Ville ja Valle, Ruusa ja Muusa, Tunteellinen siili, Haitula, Kattila ja perunat, Jaakko Vaakko Vesirotta... Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu sisältää ne kaikki. Lasten runoklassikot saa kaikki samassa paketissa, kun avaa tämän teoksen kannet. Mutta lukijaa pitää varoittaa. Jos muistaa lapsuudestaan näistä runoista vain säkeitä sieltä täältä, voi vähän pettyä. Runoissa on nimittäin anarkiaa, joka voi jopa ärsyttää. Mitään perinteistä suljettua muotoa näissä runoissa ei ole, ei kielellisesti eikä sisällöllisestikään.

Kirsi Kunnas on suomalaisen lastenrunouden nonsense-taituri. Nonsense-runouden voisi kai suomentaa hölynpölyrunoudeksi ja Kunnas viljelee sitä riemukkaasti. Oikeastaan mistään Tiitiäisen satupuun runosta ei voi varmuudella tietää, mistä on kyse. Runon otsikko saattaa vaikuttaa jotensakin järkevältä - tosin ei aina sekään - mutta sitten runo ampaiseekin aivan kummalliseen höpötykseen. Ainoana punaisena lankana saattaa riippua loppusointu tai toisto, joista pidetään kiinni, jotta runo pysyy runona:


HIPELI

Hipeli hii hihittää
       ja hyppää hyppynarua.
Sammakko saa irvistää
       ja hypätä ilman narua. - - ;

KISSANTASSU

Kerran kissalta jäi tassu,
unohtui jonnekin - en tiedä minne.
Sen löysi jostakin Lissun Lassu
ja jätti kasvamaan sen sinne.

Toisaalta taas Kunnas rikkoo perinteistä riimirunoutta  modernismin hengessä. Juuri, kun lukija tai kuuntelija on päässyt mukavaan riimin rytmiin, odotus rikotaan ja loppusointu osoittautuu tarpeettomaksi:

Kerran pikku peikko peikkuluinen

lönkkäkinttu, vääräsääri

sykkyrälle hännän kääri,

puhdisteli tarkkaan rinnuspielen,

asetteli tarkkaan kielen

aivan keskelle suuta.

Nyt kun luimme Tiitiäisen satupuun pienen tauon jälkeen, hämmästyin itse sitä, kuinka paljon modernissa kokoelmassa on vielä maalaiselämään sidottuja runoja. Esimerkiksi Pitkät on illat -runossa lapsi keinuu kehdossa, Kelvoton Riika on laiska lehmipiika ja runossa Heikki ja minä pidetään seuraa pollelle, Pikku paimen Laritsa hoitaa pientä karitsaa ja Kirjava lehma ja kirjava kissa -runossa lypsetään lehmää perinteisesti. Runot ovat todellakin vuodelta 1956, joten voisi sanoa, että Kunnas toi modernismin keskelle maaseutua.

Nykykaupunkilaislapset pysyvät kuitenkin hyvin menossa mukana. Lasteni suosikkirunoja ovat Ville ja Valle (jonka nykylapset tuntevat Frööbelin palikoiden laulamana versiona), Muusa ja Ruusa, Tunteellinen siili, Kattila ja perunat ja tietysti Herra Pii Poo. Nissä kaikissa on selkeitä riimejä ja jonkinlaiset yhtenäiset tarinat. Uusintaluentaa vaaditaan aina Kattila ja perunat -runosta, jossa on hirvittävä hoppu, ja Herra Pii Poo -runosta, joka on jännittävä. Mutta ei hölynpölyn kuunteleminenkaan lapsia häiritse. Saati loppusointujen puuttuminen. Kokoelmassa on juuri sopivasti valmiita tarinoita, joitten välissä on mukava hullutella. Runojen seuraamista helpottavat myös toistuvat hahmot, kuten Haitula, Pikku peikko peikkuluinen, siili, sammakko, lehmä ja kissa.

Tiitiäsen satupuu on kokonaisuus vailla vertaa. Maija Karman kuvitus ja kirjan mainio koko tekevät tästä täydellisen helmen. Kunnaksen runojen rytmit ja yllättävät hahmot, sadun taika ja höpötyksen riemu ovat jokainen paikallaan. Omia suosikkejani ovat lasten nukutusrunot - voisi kai sanoa tuuturunot - joissa on ikiaikaista turvallisuutta, lapsen unen houkuttelemisen ja unen varjelemisen rauhaa.
- -
Tiitiäinen metsäläinen
pieni menninkäinen,
keinu kuusen kainalossa,
tuutu tuulen kartanossa, 
        sammuta siniset tähdet!


Tiitiäisen satupuuta luetaan aina vaan. Uusia arvioita on ainakin Annan Matkalla Mikä-Mikä-maahan -blogissa ja Sonjan lukuhetkissä.