Lapsuuteni rakkain kirja: John Vernon Lord: Rullaluistin karkuteillä

John Vernon Lord: Rullaluistin karkuteillä, 1973
Alkuteos: The Runaway Roller Skate, 1973
Kustantaja: WSOY
Suomentaja: Panu Pekkanen
Kansi: John Vernon Lord
Mistä sain kirjan: kopioin värikopioina LKI:n arkistoista




Kukko nyt kiljaisi: "Airot veteen!
Sinä soutaa saat, minä tähystän eteen."
Alas virtaa oli niin luistava keli
että sorsatkin pakoon räpisteli.

Varoitus! Tämä teksti on silkkaa kirjarakkautta alusta loppuun. John Vernon Lordin Rullaluistin karkuteillä, lapsuuteni rakkain kirjamuisto, on ehtaa 1970-luvun tuotantoa. John Vernon Lord (synt. 1939) on Brightonin yliopiston opettaja (opetusalana kuvittaminen) ja pitkän uran tehnyt brittikuvittaja. Hänen hulvaton kirjansa herra Hösselin seikkailuista luettiin meillä kotona kirjaimellisesti riekaleiksi.

Onneksi jokunen kirjansivu putkahti myöhemmin jossain varastonsiivouksessa eteemme, sillä muistan, kuinka koko perhe alkoi hajanaisten sivujen perusteella siteerata säkeitä kirjasta. Jokainen, isääni myöten (joka luki meille harvemmin kuin äiti), tavoitti kirjan rytmin ja muisti säkeitä sieltä täältä. Päädyimme lausumaan kirjan ulkoa melkein kannesta kanteen. Kirjan sankari, herra Hösseli, palautui heti kaikkien mieleen, mutta kirjailijan nimeä ei muistanut kukaan.

Jotenkin selvitin kirjailijan nimen (aikana ennen Googlea), ja vuosia kestänyt kirjanmetsästys alkoi. Kuljin monta vuotta divareissa lompakossani lappu, jossa luki kirjan ja kirjailijan nimi. Kysely oli turhaa. Kirjaa ei ehkä ole enää missään.

Sitten kävin vierailulla Suomen nuorisokirjallisuuden instituutissa, nykyisessä Lastenkirjainstituutissa, Tampereella ja ymmärsin, että heillä on varastoituna kaikki Suomessa ilmestynyt lasten- ja nuortenkirjallisuus. Kävelin siis kirjahyllylle ja yksinkertaisesti tartuin kirjaan! Melkein itkin, kun sain sen käteeni.

Löytö jäi kummittelemaan mieleeni ja seuraavana päivänä kävelin takaisin LKI:iin ja monistin kirjan sekä itselleni että siskolleni. Kotona luin kirjaa lapsilleni irtosivuina ja talletin sivut lukemisen jälkeen huolellisesti kirjekuoreen. Lopulta raaskin sentään niitata sivut yhteen ja annoin lasten itsekin koskea aarteeseeni. (Tosin vain minun läsnäollessani.)

Luen kirjaa täsmälleen samoin äänenpainoin kuin äitini ja isäni lukivat sitä 40 vuotta sitten siskolleni ja minulle. Jokaisella lukukerralla olen edelleen innoissani ja jännitän, saako herra Hösseli rullaluistimensa kiinni. Koska satu on runosatu, sen rytmi on tärkeä, ja tässä tapauksessa rytmi on yhtä vauhdikas kuin tarinakin.

Tarina on absurdi, suorastaan anarkistinen. Kaikki alkaa englantilaiselta maaseudulta, johon kunnollinen virkamies, herra Hösseli, matkustaa lomalleen. Hän näyttää ensin liituraitapuvussaan tylsältä tuttavuudelta. Mutta hiukan hassahtanut hänen täytyy olla, sillä hän harrastaa rullaluistelua ja hänellä on lemmikkinä kukko. Mitä samaistumispintaa tähän brittivirkamieheen voi suomalaislapsella olla? Ei mitään, mutta annas olla, kun hiiri nappaa hänen rullaluistimensa ja hän ryntää kukkonsa kanssa armottomaan ajojahtiin. Päälle jää raidallinen pyjama, ja perusvirkamiehestä kuoriutuu melkoinen seikkailija.

Joitakin kirjan kuvia en saa mielestäni ikinä: herra Hösseli joen pohjassa kyselemässä kalalta, onko se nähnyt rullaluistinta, herra Hösseli soutamassa, herra Hösseli teroittamassa miljoonia kyniä...

Täytyy muistaa, että 1970-luvulla lastenkirjallisuus oli järkevää ja realistista, oli Sanna hammaslääkärissä ja Teemu leipoo. Pupu Tupunakin raisuimmillaan vietti synttäreitään. Miten herra Hösseli voi lennellä pilvenpiirtäjästä, seikkailla meret ja aavikot, pestä krokotiilin hampaita, raivata tietään viidakossa ja jahdata ympäri maailman rullaluistimella kaahaavaa hiirtä? Koko aikana hän ei edes syö eikä nuku.

En tiedä mistä kirja meille tuli, mutta kyllä sitä luettiin. Kokonaisuutena se iski tavallisen ja järkevän lapsuudenperheeni huumoriin aivan lähtemättömästi. Se on osoitus mielikuvituksen, riimittelyn ja kuvataiteen riemusta. Mitään vastaavaa en suomalaisesta lastenkirjallisuudesta tuolta ajalta muista. Lordin kuvat ovat täynnä yksityiskohtia, vahvoja, tummia värejä, mustaa viivaa. Satumetsä on varsinainen taidonnäyte (kuvassa näkyy vain puolet metsästä - kyseessä on kopio kirjasta): Vain miekka ja sakset aseinaan he ryhtyivät tietä raivaamaan

Entäs John Vernon Lord? Googletin miehen ja sain eteeni toinen toistaan hienompia kuvituksia, joita hän on urallaan tehnyt: hän on kuvittanut muun muassa Aisopoksen eläinsatuja ja Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa. Viimeisin uutinen John Vernon Lordista löytyi päivämäärällä 26.3.2014, eli tältä viikolta. John Vernon Lord on kuvittanut James Joycen teoksen Finnegans Wake, jota pidetään Joycen vaikeimpana teoksena ja mahdottomana kääntää muille kielille sanaleikkiensä vuoksi. Kuinka ollakaan viimeisin kirja, jonka olen lukenut, on James Joycen Dublinilaisia, ja olen salaa uneksinut Finnegans Wakenin selailemisesta - tuskin pystyn sitä lukemaan. Nyt haluaisin Lordin kuvittaman teoksen heti käsiini.

Muitakin yhteyksiä John Vernon Lordiin löysin. Hän on kuvittanut Deep Purplen levyn The Book of Taliesyn kannen vuonna 1968. Kyseessä on yksi suosikkibändejäni, ja levyltä ovat tuttuja ainakin kappaleet Kentucky Woman ja River Deep, Mountain High. Lisäksi, koska Lord on kotimaassaan kuvittanut klassikoita, hän on kuvittanut myös nonsense-runouden brittiklassikon, Lewis Carrolin Kraukijahdin (The Hunting of the Snark). Teos on käännetty vasta viime vuonna suomeksi. Suomalaisen laitoksen kuvat ovat peräisin ruotsinnoksesta vuodelta 1959 ja kuvittajana on Tove Jansson. Sain Kraukijahdin juuri lahjaksi rakkaalta ystävältäni, ja se odottaa tuossa lukijaansa. Näin yhdistyvät yöpöydälläni lojuvien kirjojen virrat jotenkin salaperäisesti.

Kiitän John Vernon Lordia loistavasta kirjasta ja hauskoista lapsuuden lukuhetkistä! Ja lisäksi, koska tiedän, että ainakin äitini lukee blogiani, kiitän äitiäni ja isääni niistä loputtomista tunneista, joita he käyttivät meille, siskolleni ja minulle, lukemiseen. Jokainen yhdessä luettu tunti kului turvallisesti heidän kainalossaan, heidän ääntään kuunnellessa. Olen joskus ihmetellyt, miten hyvä olo minulle tulee pelkästään kirjan koskettamisesta. Ymmärrän, että turvallinen, rauhallinen oloni on peräisin siitä tunteesta, joka lapsella on, kun äiti tai isä lukee hänelle. Se tunne ei ole kadonnut minnekään. Siksikin - ja ehkä ennen kaikkea juuri siksi - luen edelleen.


Kirjoituksellani osallistun blogien lastenkirjaviikkoon. Hieno idea on peräisin Sinisen keskitien Bleultä, ja hän on koonnut viikon aikana ilmestyneistä bloggauksista listan sivuilleen. Suosittelen kurkkaamaan innostuneita kirjoituksia, joita blogeissa on ilmestynyt tämän viikon aikana. Sieltä löytyy lukemista lapsille!

Ville Hytönen ja Matti Pikkujämsä: Hipinäaasi apinahiisi

Ville Hytönen: Hipinäaasi apinahiisi, 2013
Kuvittaja: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Tammi
Kansi: Matti Pikkujämsä
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta





"Hipinäaasi apinahiisi!" huusi marsu ja pilkkasi aasia. "Hipinäaasi apinahiisi!"
"En  minä ole mikään hipinäaasi. Olen vain aasi, jonka on vaikea hengittää", sanoi aasi ja laahusti pois.

Ville Hytösen ja Matti Pikkujämsän Hipinäaasi, apinahiisi on aiheeltaan äärettömän tärkeä lastenkirja. Sen aiheena on nimittäin kiusaaminen. Kiltti, mutta hinkuva aasi, joutuu ensin marsun kiusaamaksi. Kiusaajia ilmaantuu koko ajan lisää ja lopulta heitä on iso joukko. Aasiparka alistuu tilanteeseen, ja sen yksinäisyys ja suru ovat sydäntäsärkeviä.

Mutta kirja ei ole synkkä eikä liian ahdistava, ja siitä pitää huolen Matti Pikkujämsän kuvitus. Pikkujämsä on suosikkikuvittajiani, sillä jo Leo Tolstoin Kuinka hanhi jaetaan? -kirjassa hän riemastutti retrokuvillaan. Tässäkin kirjassa Pikkujämsän kuvitus on läpeensä kiehtovaa katseltavaa, mutta toisin kuin Kuinka hanhi jaetaan? -kirjassa, jossa kuvitus oli oranssin-ruskean-valkoista, Hipinäaasi apinahiisi -kirjassa joka aukeama on erivärinen ja värit vaihtelevat tummista heleisiin sävyihin.

Mutta ei kirjan juonessakaan ole moittimista, vaikka se on yksinkertainen ja melko perinteinenkin tarinankaareltaan. Hipinäaasi on persoonallinen hahmo ja osaa myös puolustautua, eli hän vastaa reippaasti pilkkaajille ja selittää, miksi hinkuu. Lisäksi pilkkaajat käyttäytyvät niin hölmösti ja ovat jokainen itsekin niin naurettavia, että pieni lapsikin tajuaa kiusaamisen tyhmyyden.

Pelkäänpä, että kirjan esittämä kiusaamismalli on kesy verrattuna tosielämään - kuinka moni kiusattu oikeasti jaksaa puolustautua? Kiusaamiskuvio on tuttu kaikille, sillä näinhän se toimii. Ensin joku keksii ruveta syrjimään ja haukkumaan jotakuta, ja sitten koko joukolla pilkataan ja suljetaan ryhmän ulkopuolelle. Pienet lapset toimivat juuri yhtä avoimesti kuin kirjan eläimet; aikuiset toimivat samoin, mutta ehkä hiukan peitellymmin. Lopputulos on kamala: kiusattu kärsii. Tositilanteessa, kuten tarinassakin, yksi henkilö voi kuitenkin muuttaa kaiken hyväksi.

Meillä kirja on luettu lasten toivomuksesta nyt moneen kertaan, ja varsinkin koululaiset ottivat aasin tilanteen hyvin tosissaan. Kirjan kuviin ihastui myös yksivuotias vauva, jota kirkkaat värit selvästi kiinnostivat. Hokema Hipinäaasi, apinahiisi oli lasten mielestä hauska sanaleikki ja sellaiseksi se kääntyi kirjassakin. Eläinten nimet giraffi, huulikala, jääkettu, haisusiili ja villakarhu huvittivat lapsia. Mutta mikä tärkeintä: kirjan onnellinen loppu oli riemastuttava helpotus.

Hipinäaasi apinahiisi oli vuoden 2013 Finlandia Junior -ehdokkaana. Se on kokonaisuutena oivallinen osoitus laadukkaasta kuvakirjallisuudesta, jota Suomessa julkaistaan.Yksi kaunokirjallisuuden kasvatuksellisista tehtävistä - joita sillä on paljon - on herättää lapsissa empatiakykyä, ja sen Apinahiisi hipinäaasi tekee varmasti. Toinen kasvatuksellinen tehtävä, jonka tämä kirja joka sivullaan täyttää, on taide-elämyksen tuottaminen - mikä ilo silmälle!

Osallistun kirjan arvioinnilla Blogien lastenkirjaviikkoon ja kiittelen Sinisen keskitien Bleuetä mainiosta lastenkirjaviikkoideasta. Blogeissa on ilmestynyt koko viikon ajan toinen toistaan kiinnostavampia ja innostavampia lastenkirjamuistoja ja -esittelyjä. Kunpa lastenkirjallisuudesta blogattaisiin aina näin paljon!

C. S. Lewis: Taikurin sisarenpoika

C. S. Lewis: Taikurin sisarenpoika, (teoksessa Narnia, kaikki tarinat, 3. painos, 2005)
Alkuteos: The Magician's Nephew, 1955
Suomentaja: Kyllikki Hämäläinen
Kustantaja: Otava
Kansi: Cliff Nielsen
Sivuja: 113
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Ei ole varmaa, etteikö joku sukukuntanne paha olento keksi yhtä hirvittävää salaisuutta kuin Tuhoava sana ja käytä sitä kaiken elollisen tuhoamiseen. Ja pian, aivan pian, ennen kuin kumpikaan teistä on tullut vanhaksi, suuria kansoja teidän maailmassanne hallitsevat tyrannit, jotka eivät välitä enempää ilosta ja oikeamielisyydestä ja armeliaisuudesta kuin keisarinna Jadis. Varokaa maailmaanne. (S. 108.)

Vihdoinkin olen lukenut ensimmäisen Narnia-kirjani! Olen monta vuotta haaveillut C. S. Lewisin (1898 - 1963) Narnia-sarjan lukemisesta, enkä vähiten siksi, että olen vieraillut herran kantapubissa Oxfordissa ja nähnyt iki-ihanan elokuvan, Varjojen maat, joka kertoo hänen elämästään. Kantapub on oikeastaan The Inklings -kirjallisuuspiirin kokoontumispaikka The Eagle and Child, ja piiriinhän kuului toinenkin Oxfordin yliopiston opettaja, J. R. R. Tolkien. Suosittelen poikkeamaan!

Nyt kävi niin, että irlantilaiskirjailijoita etsiessäni törmäsin C. S. Lewisiin, (Clive Staples Lewisiin), sillä hän on syntynyt Belfastissa, Pohjois-Irlannissa. Pohjois-Irlanti on edelleen osa Iso-Britanniaa, ja Lewis asuikin suurimman osan elämästään Englannissa. Kuinka paljon häntä voi pitää irlantilaisena? Olisi mielenkiintoista tietää, mitä hän itse ajatteli synnyinmaastaan ja sen osittaisesta irtaantumisesta Iso-Britanniasta. Tähän mennessä lukemani irlantilaiskirjailijat ovat olleet joko hyvin kansallismielisiä (Synge, Yeats) tai epäpoliittisia, ja useat ovat luoneet uraa muualla kuin kotimaassaan. Esimerkiksi Joyce ei viihtynyt kotimaansa henkisessä ilmapiirissä. Onkin hassua, että hän on nykyään Irlannin juhlituin kirjailija.

Palatakseni Irlannista, omasta lumotusta maastani, Narniaan... Lewisin mielikuvitusmaailma kiehtoo minua tämän ensimmäisen osan perusteella jopa enemmän kuin tähän mennessä lukemieni fantasiakirjojen maailmat. Myönnetään, että niitä on vähän: Olen lukenut J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogiasta vain ensimmäisen osan ja J. K. Rowlingilta vain kolme Harry Potteria. Olen aina rakastanut satuja, mutta kun ne on venytetty satoihin sivuihin, en ole pystynyt heittäytymään niiden maailmaan tarpeeksi intensiivisesti. Silti luulen, että jos olisin varhaisnuorena löytänyt TSH:n tai Narniat, olisin ollut myyty. Mutta nyt aikuisenakin ihastuin Narniaan, jonne tavalliset lapset, Digory ja Polly, sukeltavat ja jossa seikkaillaan vain sadan sivun verran kerrallaan - hienoa, tähän kykenen minäkin kirja kerrallaan.

Taikurin sisarenpoika on ilmestynyt vuonna 1955, jolloin oli ilmestynyt jo muitakin Narnia-kirjoja. Kirja on ikään kuin kaiken alku, joten kokoelmateoksessa se on sijoitettu ensimmäiseksi. Kirja on jaettu lukuihin, jotka on nimetty houkuttelevasti. Juoni on vetävä, mutta tarinassa on myös suvantonsa. Oikeastaan ihastuin niihin suvantoihin.

Digoryn ja Pollyn ystävyys on lujaa tekoa, ja Digoryn kurja elämäntilanne saa heti tuntemaan sympatiaa häntä kohtaan. Omat lapseni heittäytyivät tarinaan heti, kun luihu Andrew-eno sai Pollyn katoamaan jonnekin. Vielä kun maailmoista toiseen siirryttiin pelko kintereillä, ei lukemista olisi saanut lopettaa ollenkaan. Leijona Aslan on vaikuttava hahmo, jonka luomistyö ja viisaus saavat tuntemaan suurta kunnioitusta, kun taas itsekäs velho on kolkko ja pelottava hahmo. Aslanin laulu on kaunis ja luonto koskematonta. Ei ole epäilystäkään, etteikö Narnia ole Paratiisi, viaton alkukoti, johon Aadamin poika ja Eevan tytär tuovat pahuuden tullessaan. Hyvän ja pahan taistelu alkakoon!

Taikurin sisarenpoika johdatteli tällaisen fantasia-allergisen keski-ikäisen äiti-ihmisen lempeästi satumaailmaan, johon haluan jäädä pitemmäksi aikaa. On hienoa ajatella, että näitä kirjoja on vielä kuusi jäljellä. Jälkikasvuni suhtautui kirjaan tarpeeksi innostuneesti, jotta ääneenlukua voidaan jatkaa. Tytöille ei ole enää HP:n voittanutta, eikä tästäkään taida sellaista tulla, vaikka tarina kiinnostaakin. Pojalle, leijonanpennulle, kelpaa kaikki, mitä äiti lukee, ja äiti lukee mieluummin nyt tarinaa leijonasankarista kuin vähän liiankin tuttua Potter-tarua. Potteria ei toki ole unohdettu, ja TSH:kin pitäisi varmaan ruveta lukemaan jälkikasvulle, jotta se tulisi itsekin luettua loppuun. Saapa nähdä, millainen fantasia-intoilija minusta vielä kasvaakaan.

Osallistun Taikurin sisarenpojalla Blogien lastenkirjaviikkoon ja kuittaan yhden irlantilaissyntyisen kirjailijan kirjoittaman teoksen irkkuklassikkokuukauteeni.

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta, 2013
Kustantaja: WSOY
Kansi: Aino ja Ville Tietäväinen
Sivuja: 48
Mistä minulle: messuostos

Unessa riippusilta meni sellaisen samean veden alle. Siinä sillassa ei ollut kaiteita. Pelotti ihan hirveästi. Otit kädestä kiinni ja talutit veden alle...
Toisella puolella noustiin vedestä ihan märkinä. Kellanvihreää kuplavettä oli mennyt suuhun. (S. 47.)

Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta voitti viime lauantaina Tulenkantaja-palkinnon Vihtorin kirjaston kirjamessuilla Tampereella. Kirja voitti myös Blogistanian Kuopus 2013-äänestyksen ja oli viime vuonna Finlandia Junior -ehdokkaana. Kaikki nämä huomionosoitukset ovat ansaittuja. Toivonkin nyt kirjalle menestystä myös ulkomailla, sillä Tulenkantaja-palkintoraadin mukaan mitään vastaavaa ei ole ulkomailla vielä nähty. Raati oli yksimielisesti hyvin vaikuttunut teoksen ainutlaatuisuudesta.

Ilman viikonlopun kirjamessuja teos olisi mennyt minulta ohi, sillä kaikista kehuista huolimatta pidin kantta turhan synkkänä ja ajattelin, ettei kirja ole perinteinen lastenkirja. Eikä se olekaan. Mutta mikä se on, kun siinä on sarjakuvaakin, mutta ei pelkästään sitä? Osaisinko lukea sitä? Tarvittiin siis vielä yksi palkinto ja hurmaavat isä ja tytär paikan päälle vakuuttamaan minut kirjan hyvyydestä. Mutta onneksi näin paksuun kalloonkin menee lopulta tieto siitä, että kyseessä on aivan erityislaatuinen helmi.

Ville Tietäväinen kertoi Vihtorin kirjamessuilla kirjan tekemisestä: Koska heidän perheessään isä on se, joka hoitaa yöheräilyt, hän joutui kohtaamaan myös lapsen öiset painajaiset. Isän ajatus oli, että kun pahan unen kertoo, se ei enää palaa. Niinpä hän kuunteli tyttärensä unet ja sai idean niiden piirtämisestä ja kirjoittamisesta. Sekä isä että tytär piirsivät niitä ja niistä piti tulla alun perin digikirja lähipiirille. Mutta niin ei käynytkään. Onneksi - ja seuraa perustelut:

Lapsiperheissä on paljon yöelämää: nukutaan, heräillään, itketään, huudetaan, imetetään, narskutellaan hampaita, lääkitään kasvukipuja, vaihdetaan sänkyä, vaelletaan ja nähdään pelottavia unia. Lapsen painajaisen edessä on aina yhtä avuton olo. Silloin tällöin olen kuullut omankin lapseni suusta Ainon repliikin: En voi kertoa. Uni on ollut niin pelottava. Tarvitaan joskus pitkäkin houkuttelu, että unen kauhein asia saadaan esille ja siitä voidaan vaihtaa muutama lohduttava sana, jotta päästään taas nukkumaan. Kysyy malttia kello 02.00. Ainon isällä tätä malttia on ollut, ja siitä kertovat hauskasti teoksen siniharmaasavyiset sarjakuvat, joissa isän väsymys on suorastaan tarttuvaa ja Ainon uninen, säikähtänyt olemus niin hauras.

Sarjakuvissa on annettu kaunis malli meille aikuisille: näin luodaan lapselle turvallisuutta ja kunnioitetaan lapsen mielikuvitusta. Kertoessaan kirjasta Ville Tietäväinen korosti, että se on faktaa - Ainon unet ovat todellisia ja nähtyjä. Aino oli ollut hyvin tarkka niiden oikeasta kuvituksesta. Unet ovat lapselle täyttä totta, ja se kannattaa lohduttavan aikuisenkin muistaa. Ville Tietäväinen kuvaa pahoja unia ihmisten kollektiivisen alitajunnan tuotteiksi. Ne ovat yhteisiä pelkoja. Vasta puhutusta painajaisesta tulee vain pahaa unta.

Sain kirjamessuilla kirjaan omistuskirjoituksen lapsilleni tervehdyksellä "Hyviä unia". Aino piirsi omistuskirjoitukseen kauniit sydämet. Kerroin kotona tytöilleni, että Aino on samanikäinen kuin he, ja Ainon piirrokset kiinnostivat heitä kovasti. Sydämistä ja kuvista pidettiin paljon ja kirjaa piti ruveta heti lukemaan. Vähän yllättäen tyttöjä eivät kauheimmatkaan unikuvat tuntuneet ahdistavan tai pelottavan. Ehkä 8-vuotias on jo tottunut painajaisiin. Mutta lisäksi huomasin, että oli syntynyt kunnioitus taiteilija Aino Tietäväisen tuotantoon ja siitä oli saatu inspiraatiota. Eilen nimittäin meillä aloitettiin kahden kirjan kirjoittaminen. Toinen tytär kirjoittaa esikoisteostaan, toinen kamppailee toisen kirjan julkaisemisen paineiden alla (ensimmäinen syntyikin mielestäni turhankin helposti, sillä se on kirjoitettu käsialalla aikana, jolloin hän ei osannut edes lukea).

Sen sijaan vilkas eskaripoikani selvästi jännitti kirjaa. Kuvien selailun ja kirjan nimen perusteella häntä suorastaan pelotti. Mutta lukeminen oli vapauttavaa: Aino-tyttö on nähnyt näin hurjia unia ja uskaltanut piirtää kuviakin niistä. Lukemisen jälkeen mietittiin, mikä oli pelottavin uni. Eniten poikaa pelotti tulipalouni, mutta myös pommilla ja pyssyllä uhkailijat. Hänen mieleensä on jäänyt isän piirtämä kuva Ainosta, joka polkee hädissään kolmipyöräänsä. Poika osasi selvästi asettaa itsensä Ainon tilalle ja ymmärsi hädän. Tämän takia kirjallisuutta pitää lukea lapsille!

Kirjan jokaisella aukeamalla on toinen toistaan kammottavampia unia, mutta koska ne ovat myös unimaisen järjettömiä, niille saattoi välillä jopa nauraa. Isi istuu muurahaispesään yhä uudestaan, hölmöt poliisit eivät hoida hommiaan ja pelottava jättiläinen on melkoinen valepukki. Joka aukeamalla on myös sarjakuvana isän ja tyttären keskusteluja. Ne rauhoittivat ja palauttivat unien maailmasta todellisuuteen.

Painajaiset on kuvattu värikkäinä, mutta niiden hallitsevin värisävy on ruskea. Välillä punainen ja keltainen hohkaavat. Tyttären ja isän piirrokset sekoittuvat, Ainon kynänjälki vaihtuu isän kynänjäljeksi. Kirjan kannet kertovat Ainon unesta nekin. Koska olin aiemmin nähnyt vain etukannen, jossa isä ja tytär ovat ehkä pahaa aavistamatta astelemassa synkkään virtaan, oli helpotus nähdä kirjan takakansi, jossa isä ja tytär nousevat edelleen käsi kädessä ylös virrasta. Lapsi voi sukeltaa pahoihin uniin turvallisesti, jos häntä jaksetaan kuunnella. Huonosti nukutut yöt ovat pieni hinta siitä, että pelkojen kanssa opitaan elämään. Ainokin lupasi vastaisuudessa nähdä vain outoja unia, ei enää pelottavia.


Vain pahaa unta on luettu ainakin seuraavissa blogeissa: Lumiomena, Kirjainten virrassa, Sallan lukupäiväkirja, Kirjasfääri, Nenä kirjassa, Kirjoitan ja luen, siis olen, Mari A:n kirjablogi ja Kirjakaapin kummitus. Siitä on poikkeuksetta pidetty, eikä siis ole ihme, että kirja voitti Blogistanian Kuopus -palkinnon vuonna 2013. Kirjalla on myös omat Facebook-sivut, joista löytyy lisää linkkejä blogiarvioihin!

Osallistun kirjalla Blogien lastenkirjaviikkoon.

Blogien lastenkirjaviikko: Luetuimmat lastenkirjamme

Blogien lastenkirjaviikkoa vietetään 24.-30.3.2014. Idean äiti on Sininen keskitie -blogin Bleue, joka on haastanut kirjabloggaajat bloggaamaan lastenkirjoista erilaisin otsikoin.

Tänään saavat kuvat puhua puolestaan.


Kuvissa esiintyvät tuotteet ylhäältä alaspäin:

Heather Henning: Kisu löytää äidin (Kirjalito 2006; saatu lahjaksi sukulaistädiltä tytöille)

Kirsi Kunnas ja Christell Rönns: Tiitiäisen runolelu (WSOY, 3. painos, 2005; äidin oma ostos tytöille)

Lucy Cousins: Minne matka Maisa? (WSOY 2004; kierrätetty meille Elliltä)

Gisella Fischer: Eläinpienokaisten leikit (Kirjalito 2005; saatu lahjaksi mummulta tytöille)

Kirsi Kunnas ja Anne Vasko: Hei hikkori tikkori (WSOY 2013; saatu lahjaksi Netta-kummilta, kuopuksen oma)

Jenny Snape: Kuka ammui? (Gummerus 2013, alennusmyyntilöytö kuopukselle)

Ute Haderlein ja Debbie Richardson: Kalle ja kaivuri (Kustannus-Mäkelä 2006; isoveljen kirja)

Klaus Bliesener: Miika ja Salli ruokkivat maatalon eläimiä (Kirjalito 2009; isoveljen kirja)

Eric Hill: Puppe leikkii (Otava 2011; joulupukki toi kuopukselle)

Nimetön puinen katselukirja (Hape Eco-toys; joulupukki toi kuopukselle)

Haastan kaikki lukijani lukemaan lapsille!

Vihtorin kirjaston kirjamessut 22.3.2014

Kuohuvat kirjamessut

Tammerkoski kylpi keväisessä valossa, kun astelin maaliskuisena lauantaina hotelli Tammeriin (kuvan oikeassa yläkulmassa). Iltapäivä oli pyhitetty kirjallisuudelle, eli Vihtorin kirjaston kirjamessuille. Ohjelmassa olisi Johanna Sinisalon haastattelu ja Tulenkantaja-kirjallisuuspalkintoehdokkaiden esittely ja palkinnon jako. Lisäksi oli luvassa hyvien, ihanien ystävien seuraa. Silkkaa juhlaa siis - joten juomakin valittiin sen mukaan.

Hotelli Tammer on kirjamessuille oivallinen paikka. Rakennus sijaitsee Tampereen keskustassa, lähellä kuohuvan kosken rantaa ja se on rakennettu vuonna 1929. Tilat on entisöity alkuperäismuotoon 1990-luvulla, joten vanhaa loistokkuutta on yhä tallella. Tammerin kaunis sali olikin täynnä yleisöä, mutta mitään tungosta ei ollut. Kattokruunujen säihkeessä mieli oli ylevä.

Vihtorin kirjamessuja on vietetty vuodesta 2010. Ne ovat lajissaan Suomen pienimmät, ja niissä jaetaan myös Suomen pienin kirjapalkinto, Lause-Finlandia. Tänä vuonna sen voitti Hanna Jensen lauseella "Isä eli hyvän kuoleman". Jensen oli myös paikalla kertomassa kirjastaan 940 päivää isäni muistina. Tästä haastattelusta kertoo P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sara, jonka ihana messuraportti kannattaa käydä lukemassa.

Viime vuonna messuilla jaettiin ensimmäinen Tulenkantaja-kirjallisuuspalkinto, joka on Aamulehden ja tamperelaisen Tulenkantajat-kirjakaupan yhdessä jakama kirjallisuuspalkinto. Sen tarkoituksena on nostaa esiin kirjoja, joilla olisi mahdollisuuksia menestyä ulkomailla. Palkinto jaetaan edellisvuoden teokselle, jonka käännöstyötä ja vientiä tuetaan erityisesti. Viime vuonna palkinnon voitti Seita Vuorela Karikko-teoksellaan. Palkintoraadin puheenjohtajana ja teoksen kummina oli Sofi Oksanen. Vuorelan kirjalle palkinto onkin toiminut eräänlaisena vipuvartena ja tuonut näkyvyyttä ulkomailla. Vuorela voitti myös Pohjoismaiden lasten- ja nuortenkirjapalkinnon.

Johanna Sinisalo kertoo: Millä eväillä maailmalle? 

Johanna Sinisalo on kansainvälisesti menestynyt kirjailija ja tämänvuotisen kilpailuraadin puheenjohtaja. Hän toimii myös Tulenkantaja-palkinnon voittajan kummina tämän vuoden ajan. Matti Posio kyseli hänen kokemuksistaan kansainvälisistä markkinoista.

Sinisalo latoi ensimmäisenä tosiasioita pöytän: Jos anglosaksisten maiden kirjallisuudesta vain 2 % on käännöskirjallisuutta, millaiset mahdollisuudet sinne on saada suomalaista kirjallisuutta joukkoon mukaan. Sinisalon mielestä pitää erottua jollakin tavalla, eli pitäisi olla häpeämättömän suomalainen ja erottua omaperäisellä, eksoottisella tyylillä. Niinpä hänen mukaansa esimerkiksi Suomi-kummalla olisi mahdollisuuksia menestyä ulkomaillakin, kuten hänen teoksilleen on käynyt.

Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi  -Finlandia-voittajateosta on käännetty usealle kielelle, ja kirjailija kertoi, miltä tuntuu nähdä oma kirjansa esimerkiksi venäjäksi käännettynä, kun ei osaa itse arvioida lopputuloksen laatua. "On kuin näkisi oman lapsensa naamioituneena", hän kuvaili. Kirjailija on kääntäjän ammattitaidon varassa, joten on vain hyvä, jos kääntäjä tarkistaa pieniäkin yksityiskohtia kirjailijalta. Eihän kääntäjä voi tietää alkuperäiskulttuurin yksityiskohtia. Sinisalo kertoi, että esimerkiksi Reino Helismaan Päivänsäde ja menninkäinen -laulun sanat on pitänyt liittää Ennen päivänlaskua ei voi -kirjan käännöksiin mukaan, vaikka Suomessa ei tarvinnut edes miettiä sellaista, niin tuttu tuo laulu on kaikille suomalaisille.

Jo viime vuonna Sofi Oksanen korosti, että kansainvälisen menestyksen tavoittelussa on etua, jos kirjailijalla on halua ja kykyä lähteä ulkomaille markkinoimaan kirjaa. Sinisalo myötäili tätä ajatusta ja kertoi, että Finlandia-voittovuottaan hän kutsuu edelleen Sirkus Finlandia -vuodeksi, niin paljon kiertelyä ja puhetilaisuuksia siihen liittyi. Jokaisen kirjailijan pitää miettiä, kuinka paljon jakaa itseään kirjan myyntityöhön, koska se aika on pois päätyöltä eli  kirjoittamiselta.

Tulenkantaja-kirjapalkintoehdokkaat ja heidän mietteitään

Vuoden 2014 Tulenkantaja -kirjallisuuspalkintoehdokkaat olivat Kai Ekholm teoksellaan Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava, Katja Kettu teoksellaan Piippuhylly, Leena Krohn teoksellaan Hotel Sapiens, Asko Sahlberg teoksellaan Herodes, Aleksandra Salmela ja Martina Matlovicova teoksellaan Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia sekä Aino ja Ville Tietäväinen teoksellaan Vain pahaa unta. Kaikki ehdokkaat Katja Kettua lukuun ottamatta olivat saapuneet paikalle, ja Aamulehden toimittajat Matti Posio ja Markus Määttänen haastattelivat heitä. (Saran blogissa on ehdokkaista oikein edustavia kuvia. Allekirjoittanut lähti niin täpinöissään kotoa, ettei muistanut ottaa kameraa mukaansa, eikä kännykkäkuvaus kantanut salin etuosaan.)

Slovakialaissyntyinen Alexandra Salmela kertoi käyttäneensä eräänlaista kielisuodatinta kirjoittaessaan Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia -kirjaa. Hän oli käännellyt tekstiä suomesta slovakiaksi ja slovakiasta suomeksi ja arveli, että kirjassa näkyvät molemmat kulttuurit. Hän uskoi, että teos löytää lukijansa, koska lapset ovat lopulta samanlaisia jokapuolella.

Asko Sahlberg oli nähnyt Herodeksen unessaan 10 vuotta sitten. Tai oikeammin hän oli nähnyt unta miehestä, joka istui palatsissa. Oli mennyt jonkin aikaa, ennen kuin Sahlberg tunnisti miehen Herodekseksi. Loppu on historiaa - kirjaimellisesti yli 700 sivun verran. Sahlberg teki minuun vaikutuksen, sillä hän oli yllättäen ainut ehdokas, joka oli lukenut muiden palkintoehdokkaiden teoksia. Hän oli lukenut Katja Ketun Piippuhyllyn ja Leena Krohnin Hotel Sapiensin, sekä omien sanojensa mukaan oman kirjansa hyvin pintapuolisesti, kun taas muut kirjailijat myönsivät, etteivät olleet lukeneet ainoatakaan ehdokaskirjaa. Sahlberg kertoi yleisölle myös Katja Ketun terveiset.

Sitten olikin vuorossa  Leena Krohn, joka oli oma suosikkini voittajaksi. Niin paljon kuin rakastankin Sahlbergin Herodesta, Krohnin Hotel Sapiens on vienyt sieluni. Krohnin olemus on hyvin vaatimaton ja hänen puheensa niin viisasta, että voisin kuunnella häntä vaikka kuinka kauan. Hänen teoksiaan on käännetty jonkin verran, mutta kirjailija kertoi, että niitä on käännetty siten, että yksittäinen innokas kääntäjä on ottanut yhteyttä ja ilmaissut halunsa kääntäää kirjan. Krohn kieltäytyykin puhumasta mistään kääntäjäkoneistosta, vaan yksittäisistä ihmisistä, jotka voivat muuttaa historiaa.

Lisäksi Krohn muistutti, että suuren lukijamäärän hankkiminen ja kansainvälisen menestyksen saavuttaminen ei ole tärkeintä - onhan suomen kirjallisuudella ja kielellä itseisarvo!

Kai Ekholm, kansalliskirjaston johtaja, oli sympaattinen ja hauska mies - ei todellakaan mikään kuivakka virkamies, kuten voisi ehkä ammatin perusteella luulla. (Tosin kirjabloggaajan mielestä kansalliskirjaston ylikirjastonhoitajan virkaa jännittävämpää ammattia tuskin voi olla.) Hänen teoksensa Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava on kuulema dekkari, jonka juoni kiertyy kirjoihin - haluaisin lukea sen heti. Markus Määttänen vertasi sen juonta jopa Dan Brownin mutkikkaisiin juoniin, mutta kertoi, että kirjassa on persoonallista huumoria. Itseironinen Ekholm kertoi kuulleensa jo monelta taholta ohjeita, miten kirja olisi pitänyt kirjoittaa. Hän oli periaatteessa sitä mieltä, että on ihan hullua kirjoittaa, jos maailmassa ilmestyy 3,5 miljoonaa kirjaa vuosittain ja haluaa teoksensa siihen soppaan. Kaikki kirjallisuus on välttämättä myös kierrätystavaraa, eli tuttujen tarinoiden uudelleen kirjoittamista. Kaikesta huolimatta Ekholm totesi, että luovuus on kuitenkin niin mahtava olotila, ja jos siihen virkamies pystyy, niin sehän on hienoa.

Lopuksi Ville Tietäväinen kertoi Vain pahaa unta -kirjan ideasta ja rakenteesta sekä sen valmistumisesta. Tietäväisen Aino-tytär oli ruvennut kertomaan uniaan isälle, koska isän mukaan painajainen ei enää pelota, kun sen kertoo. Isä kirjoitti unet muistiin ja alun perin olikin tarkoitus tehdä niistä kirja vain lähipiirille, mutta lopputuloshan nousi myös Finlandia Junior -ehdokkaaksi.

Ja palkinnon voittavat Aino ja Ville Tietäväinen teoksellaan Vain pahaa unta

Palkintoraadin puheenjohtaja Johanna Sinisalo julkisti voittajan, Aino ja Ville Tietäväisen teoksen Vain pahaa unta, ja kehui kirjan ansioksi erityisesti sitä, että mitään vastaavaa ei ole maailmalla tullut vastaan. Palkintosumma on 5000 euroa, joka 8-vuotiaan Ainon mielestä jaetaan tasan kahtia. Toivon kirjalle menestystä maailmalla!

Kirjabloggaajan unelmailtapäivä huipentui palkinnonjaon jälkeen kirjailijoiden omistuskirjoituksiin. Ne ovat nyt tallessa kirjahyllyssä, ja jos tulette kylään, niin esittelen ne teille jokikisen aivan varmasti. Mutta kerron tässä siitä suloisimmasta: Ostin tilaisuudesta voittajateoksen ja sain siihen lapsilleni osoitetun omistuskirjoituksen sekä isältä että tyttäreltä. Aino Tietäväisen kauniisti piirtämät sydämet ilahduttivat erityisesti, ja niitä on ihailtu täällä kotona. Kirja on luettu jo kolmeen kertaan, ja kun nyt aloitan blogissani Lastenkirjaviikon, jonka haastajana on Sininen keskitie -blogin Bleue, voitte olla varmoja, että Vain pahaa unta tulee esitellyksi lähipäivänä.

Kiitän järjestäjiä ja kirjailijoita hienosta, lämpimästä ja innostuneesta tunnelmasta! Ja sitten vaan odottamaan ensi vuoden Vihtorin kirjaston kirjamessuja!

Se om moro!

William Butler Yeats: Runoja

William Butler Yeats: Runoja, 2. painos, 1999 (näköispainos vuoden 1966 painoksesta)
Alkuteos: Collected Poems, 1965
Suomentaja: Aale Tynni
Kustantaja: WSOY
Kansi: Heikki Alanko
Sivuja: 2012
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Saanko esitellä: William Butler Yeats (1865 - 1939), ei enempää eikä vähempää kuin viime vuosisadan huomattavin englanninkielinen runoilija, nobelisti vuodelta 1923. Tapasin hänet taas, 12 vuoden tauon jälkeen. Vuonna 2002 luin tämän saman Runoja-kokoelman pohjaksi kesäiselle Irlannin-matkalleni. Jäin ymmälleni. Ensi kesänä olen lähdössä lukupiirimatkalle Irlantiin, ja päätin yrittää Yeatsia uudestaan. Nyt lukemisen apuna oli Dublinista edellisellä matkalla hankittu kokoelma Yeatsin runoja, jotka on valinnnut toinen irlantilaisrunoilija-nobelisti, Seamus Heaney. Olen 12 vuotta vanhempi, keski-ikäinen nainen ja lukenut kymmeniä kirjoja lisää - ymmärtäisinkö nyt paremmin Yeatsin ylistettyjä säkeitä?

Edelleen Yeatsin runous on hämmentävää. Wikipediasta löysin Yeatsia kuvaavan sanan mystikko. Täydellistä! Eipä ihme, että aivosoluni käyvät ylikierroksilla. Alun perin tarkoitukseni oli lukaista Runoja viime kuussa, kun vietin runokuukautta. Mutta en pystynyt hotkaisemaan näitä runoja. Ne ovat äärettömän moniulotteisia: Yeatsin yksityiselämä, hänen rakastettunsa ja ystävänsä ovat totista totta, heidät nimetään runoissa ja he ovat osa Irlannin historiaa. Jopa runoilijan koti ja sen esineet sekoittuvat maan historiaan ja politiikkaan. Nämä kohdat ymmärrän, sillä Aale Tynni on laatinut kokoelman loppuun perusteelliset selitykset historiallisista henkilöistä. Mutta sitten: Miten kukaan voi kirjoittaa näin häpeämättömästi assosioiden! Irlantilaiset kansantarinat ja perinteet heräävät eloon. Vähän väliä hypätään Kreikan mytologiaan ja lisätään sitten mystiikkaa ja symbolismin kuvastoa, esimerkiksi joutsenia ja kuu.

Teoksen lopussa olevat Tynnin selityksetkään eivät aina auttaneet: Joihinkin selityksiin hän on siteerannut Yeatsin omia sanoja runojen taustoista, mutta en ymmärrä Yeatsiä sittenkään. Mitä ihmettä runoilijan päässä on liikkunut! Ainakin mielikuvistusta ja vapaata assossiointia. Tämä on ehkä sitä runoilijan vapautta ja luovuutta, joka pahimillaan vieraannutta lukijan, jos lukija ei pysy ajatuksesta perillä.

Silti. Jatkoin lukemista, annoin runoilijan puhua ohi korvieni, sillä paljon löysin sellaista, jonka ymmärsinkin. Ensinnäkin kokoelmasta näkyy runoilijuuden kaari. Ensin runoista voi tunnistaa romantiikan ajan jälkimaininkeja, 1900-luvun taitteen tyylisuuntaa, symbolismia. Vähitellen runoihin tulee moderneja piirteitä, suoraa puhetta omasta elämästä ja todellisista tapahtumista. Rakkaussuhteet, ystävät ja poliittiset henkilöt ikään kuin vaativat tulla nimetyiksi, tapahtumat vaativat uutisointia. Kaikki tämä on kuitenkin vankasti runomuodossa, suorastaan nerokkain loppusoinnuin kerrottu. (Mikäli englanninkielisistä runoista mitään ymmärsin.)

Runojen historiallisista henkilöistä haluan nostaa esiin J. M. Syngen, joka Yeatsin kehotuksesta matkusti Aransaarille ja keräsi siellä kansanperinnettä sekä kirjoitti kauniin kuvauksen saarista teokseensa Aransaaret. Yeats ja Synge olivat perustamassa Irlannin kansallisteatteria, jossa Syngen näytelmiä esitettiin. Näytelmät saivat tyrmäävän vastaanoton, ja Yeats joutui puolustelemaan niitä raivoisalle yleisölle, joka piti niitä Irlannin kansan pilkkana. Esimerkiksi runossa Majuri Robert Gregoryn muistolle Yeats muistelee ystäväänsä, kansallismielistä Syngeä, joka kuoli 37-vuotiaana:
- -
Ja toisena on John Synge, tuo kysyvä mies,
joka kuollen kuvasi elävän maailman,
jota hauta ei olisi pystynyt rauhoittamaan,
jos ei olisi pitkään matkattuaan
liki yötä hän syrjäseutuun löytänyt,
kivikkoiseen maahan, lohduttomaan,
liki yötä sen kansaa löytänyt,
korutonta ja intohimoista, kaltaistaan. (S. 69.)

Runosikermä Mietteitä kansalaissodan aikaan oli runoista ehdoton suosikkini. Siinä runoilija pohtii mennyttä ja tulevaa, näkee historian ympärillään ja tulevan lapsissaan:
Kun olen isiltäni perinyt
väkevän hengen, ruokin unelmia
ja mies ja nainen jäävät jälkeeni, 
vakevät hengeltänsä myös, ja silti: 
elämä tuskin heittää tuoksun tuuleen, 
levittää loiston aamun sateisiin, 
kun terälehdet varisevat tarhaan, 
ja jää vain arkipäivän vihreys. (S. 120.)

Kokoelman viimeinen runo Ben Bulbenin juurella (Yeats on haudattu oman toivomuksensa mukaan Ben Bulben -vuoren juurelle Sligoniin) helkkyy kuin Eino Leinon Elegia, ikään kuin elämänkatsomuksen tiivistymänä:
Laulajat, veistäjät, uurastakaa,
aika ei laiminlyödä saa, 
mitä suuret isämme suorittivat:
se on sielujen tuominen Jumalan luo,
se on kehtojen oikea täyttäminen. - - (S. 197.)

Aale Tynni on suomentanut runot melko vapaasti, eli hän ei ole noudattanut orjallisesti loppusointuja, vaan on selkeästi hakenut modernin otteen runoihin - voin vain kuvitella, miten vaikeita runot olisivat, jos ne olisi pakotettu suomalaisiin riimeihin! Ihailen Tynnin taidokasta ja varmaa suomennosta ja hänen paneutumistaan suomennostyöhön - taustatietoja on valtavasti. Selkeästi taiteilija Tynni on löytänyt taiteilija Yeatsin äänen ja osannut tulkita runot suomeksi. (Löysin Irlanti-Suomi-seuran sivuilta Tynnin haastettelun, jossa hän kertoo muistojaan Irlannista.)

Yeats eli suhteellisen pitkän elämän ja oli jo nuorena "valmis runoilija". Hänen isänsä oli kuvataiteilija, joka kannusti, suorastaan kasvatti, poikaansa taiteilijaksi. Lontoossa opiskellessaan Yeats pääsi jo taiteilijapiireihin, mutta kohosi loistoonsa vasta melko iäkkäänä, ikään kuin uudistui ja löysi oman, ainutlaatuisen äänensä vasta silloin. Aale Tynni kertoo esipuheessaan: Tyyli, sanoi Yeats, opitaan uutteruudella ja jäljittelemällä suuria mestareita. Niinpä hän läpi elämänsä hioi tyyliään, korjasi, revideerasi, julkaisi uudelleen, otti vanhat teemat uudelleen esiin. Hänen runoutensa kasvu osoittaa, että uutteruus kantoi hedelmän: Yeats kehitti tyylin, joka lopuksi oli täysin hänen oma tyylinsä. (S. 27.) Keski-iän tuotanto teki Yeatsista kuolemattoman - tästä voisi päätellä, että moni kirjailija voisi olla maailman arvostetuin, jos ei olisi kuollut tuberkuloosiin, alkoholismiin tai itsemurhaan liian varhain.

Kokoelman luettuani mieleeni tuli Anna Ahmatova, koditon -elämäkerta, johon kootuista runoista muodostui runoilijan koko elämä. Molemmat taiteilijat aloittivat romantiikkaan taipuvaisina runoilijoina, mutta päätyivät kirjoittamaan elämästä. Historialliset mullistukset ikään kuin pakottivat kertomaan asiat todellisina. Yeats oli kansallisaatteen miehiä, mutta järkyttyi väkivallasta ja kapinallisten teloituksista; Ahmatovan kohtalona oli Neuvostoliitto. Molemmat löysivät oman, vahvan tyylinsä.

Sain tällä Yeatsin loistokkaalla ja mystisellä kokoelmalla viidennen pisteen P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen. Jokken 14 nobelistia -haastekin edistyi nyt neljänteen kirjailijaan. Ja irlantilaisklassikkopino kasvoi taas yhdellä teoksella.

Samuel Beckett: Huomenna hän tulee

Samuel Beckett: Huomenna hän tulee (Godot'ta odottaessa). Kaksinäytöksinen tragikomedia, 1990
Alkuteos: En attendant Godot, 1949
Suomentajat: Antti Halonen ja Kristiina Lyytinen (Suomennos perustuu Beckettin omaan englanninkielisieen käännökseen vuodelta 1954 ja 1964.)
Kustantaja: Love Kirjat
Sivuja: 128
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Estragon: Mitä minun pitää sanoa?
Vladimir: Sano, minä olen onnellinen.
Estragon: Minä olen onnellinen. 
Vladimir: Niin minäkin. 
Estragon: Niin minäkin. 
Vladimir: Me olemme onnellisia.
Estragon: Me olemme onnellisia. Hiljaisuus. Mitä me nyt teemme, nyt kun olemme onnellisia?(S. 77.)

Saint Patrick's dayn, Irlannin kansallispäivän (17.3.), kunniaksi pääsen bloggaamaan irlantilaisnobelisti Samuel Beckettin (1906 - 1989) tunnetuimman näytelmän, Huomenna hän tulee. Sitä on suomennettu myös nimellä Godot'ta odottaessa. Ja siitähän näytelmässä on kyse, odottamisesta. Ainakin luulen niin. Näytelmän luettuani en ole oikein varma enää mistään.

Irlantilaisklassikkokuukauttani on varjostanut kirjojen saatavuusongelma. Varsinkin näytelmäkirjailija-nobelistit Bernard Shaw ja nyt Beckett olivat hakusessa. Metsästin Huomenna hän tulee -näytelmää jonkin aikaa Tampereen kirjastoista ja olin luopua toivosta. Beckettistä alkoi tulla minulle suorastaan pakkomielle, sillä onhan kuitenkin kyse yhdestä maailman tunnetuimmasta näytelmästä - monen lähteen mukaan viime vuosisadan merkittävimmästä näytelmästä. Mutta Godot'n odottaminen kannatti. Lukuelämys oli hillitön. Eläköön, Samuel Beckett!

Huomenna hän tulee sai minut hyväntuuliseksi, vaikka se oli oikeastaan äärettömän surullinen. Suorastaan ahmin tekstiä. Beckett on kirjoittanut näytelmänsä muutaman kuukauden aikana, välityönä proosateostensa keskellä. Siitä välittyy pakoton, lennokas kirjoittamisen ilo. Näytelmä on täysin absurdi, eikä siinä ole järjen hiventäkään. Ja silti siinä on kaikki.

Päähenkilöitä on kaksi: Estragon ja Vladimir. He ovat olleet ystäviä iät ja ajat, ehkä. Ja he ovat odottaneet Godot'ta samassa paikassa jo eilen, ehkä. He ovat köyhiä, nälkäisiä ja kodittomia. Onni voisi olla jossain muualla, elämä on yksitoikkoista ja yhdentekevää. Tai sitten ei ole. Ennen pitkää näyttämölle astelee myös toinen parivaljakko: sadistinen Pozzo ja hänen talutusnuorassaan (kirjaimellisesti) surkea Lucky. Siinäpä vasta ihmissuhde!

Näytelmän dialogi poukkoilee sinne tänne ja koostuu yksinkertaisista virkkeistä. Teksti härnää lukijaa: juuri kun on pääsemässä jyvälle keskustelun suunnasta, se kääntyykin johonkin aivan uuteen aiheeseen. Aika kuluu, missä viipyy Godot, kuka hän on, miksi häntä odotetaan, ollaanko edes oikeassa paikassa. Jännite säilyy koko näytelmän ajan. Henkilöistä ei voi pitää, ja silti heihin kiintyy, tuntee myötätuntoa, odottaa Godot'ta heidän kanssaan. Onko ihmisen elämä tällaista: ikuista odottamista, ajan kuluttamista, absurdeja kohtaamisia, järjetöntä keskustelua? Eikö meillä pikemminkin ole tapana nähdä elämä jonkinlaisena tarinana, jossa tapahtumat seuraavat kauniissa kaaressa toisiaan. Entäpä jos kirjoittaisimme parin päivän tapahtumat ja keskustelut paperille? Kuinkahan kaunis tarina niistä syntyisi?

Odottaminen, jota näytelmässä tehdään, ei ikinä onnistuisi nykyihmisiltä. Suostuisiko kukaan seisomaan puun alla odottamassa jotakuta, ylipäätään odottamassa ketään tai mitään missään - ilman kännykkää? Estragonin sanoin: Me keksimme aina jotakin, mikä auttaa meitä tuntemaan, että ollaan olemassa, vai mitä Didi (s. 90)? Ja tästä voi johtaa kysymyksen, osaavatko ihmiset olla rauhassa onnellisia vai täytyykö ihmisen aina täyttää elämänsä jollakin uuden asian odottamisella. Vaikuttava näytelmä, todellakin.

Irlantilaisten kansallispäivänä on vielä kysyttävä, onko Beckettin mestariteoksella mitään tekemistä Irlannin kanssa? Ei ole suoranaisesti, mutta älyttömän monologinsa, tai kuten kirjassa sanotaan, ajattelunsa, lomassa Lucky-reppana hokee myös sanaa Connemara, Irlannin läntisen niemialueen nimeä. Samuel Beckett on taas yksi irlantilaiskirjailija, joka muutti kotimaastaan ja kirjoitti päätuotantonsa jossain muualla (kuten James Joyce, Oscar Wilde, Bram Stoker). Hän seurasi sukujuuriansa Ranskaan ja palasi sinne toisen maailmansodan aikana liittyäkseen Pariisissa Ranskan vastarintajoukkoihin ja joutui natsien vainoamaksi. Beckett kirjoitti Huomenna hän tulee -näytelmänsä alun perin ranskaksi ja pyrki mahdollisimman yksinkertaiseen kieleen. Myöhemmin hän itse käänsi näytelmän englanniksi. (Elämäkertatiedoissa lähteinäni ovat olleet Wikipedia ja näytelmän jälkisanat.)

Samuel Beckettin Huomenna hän tulee nousi lukemieni irlantilaisklassikoiden kärkeen. Lainasin oitis kirjastosta myös Beckettin proosaa, jota on jonkin verran käännetty suomeksi. Lisään tällä teoksella kolmannen nobelistini Jokken 14 nobelistia -haasteeseen. Ja nyt taidan pukeutua vihreään Irlannin kunniaksi.

Hyvää kansallispäivää, Irlanti! 

George Bernard Shaw: Pygmalion

George Bernard Shaw: Pygmalion, 1975
Alkuteos: Pygmalion, 1912
Suomentaja: Seppo Kolehmainen
Kustantaja: ?
Sivuja: 121 (sivut 3-12 puuttuvat)
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Kuka muistaa kukkaistyttö Eliza Doolittlen My Fair Lady -elokuvasta? Säteilevä Audrey Hepburn on varmasti jäänyt mieleen tuosta vuonna 1964 valmistuneesta klassikkoelokuvasta. Sitä ennen musikaali pyöri menestyksekkäästi Broadwayllä, ja nykyisinkin sitä esitetään ympäri maailmaa. Kuinka moni tietää, että musikaalin taustalla on irlantilaisnobelisti Bernard Shaw'n näytelmä Pygmalion?

My Fair Lady -elokuva oli minulle tuttu (ajalta, jolloin tuijotin kaikki vanhat elokuvat televisiosta, koska juuri muutahan ei televisiosta silloin tullut), mutta kaikki muu olikin yllätystä. Kun rupesin kerämään irlantilaiskirjailijoita lukulistoilleni, löysin nobelistin vuodelta 1925, Bernard Shaw'n (1856 - 1950). Shaw on kirjoittanut yli 50 näytelmää, jotka ovat olleet aikoinaan kovinkin suosittuja, ja muutamia niistä on käännetty 1900-luvun alussa myös suomeksi. Suurin osa hänen tuotannostaan on painunut unohduksiin. Suosituimmaksi on osoittautunut Pygmalion, varmaankin musikaaliversionsa ansiosta. Tosin Pygmalionista tehtiin myös elokuva, ja sen käsikirjoituksen laati Shaw itse. Hän sai siitä vuoden 1938 parhaan elokuvakäsikirjoituksen Oscarin. Shaw onkin ainut kirjailija, joka on pokannut molemmat arvostetut palkinnot.

Pygmalion-nimi tulee Kreikan tarustosta, jossa kuvanveistäjä Pygmalion rakastuu norsunluusta veistämäänsä naispatsaaseen, jonka Venus-jumalatar herättää hänelle henkiin. Shaw'n näytelmässä on sama idea: Fonetiikan professori Higgins luo Eliza Doolittlestä, köyhästä kukkaistytöstä, "herttuattaren", eli seurapiireihin kelpaavan hienostoneidon. Mutta onko luomuksessa henkeä?

Pygmalion löytyi kuin löytyikin Sampolan kirjaston näytelmähyllystä, vaikka olin jo luopunut toivosta sen löytämiseksi. Versio on näytelmäkäsikirjoitus ja todennäköisesti suomennettu jommankumman tamperelaisteatterin, Tampereen Työväen Teatterin tai Tamperen Teatterin tarpeisiin samalla, kun on hankittu näytelmän tekijänoikeudet. Kustantajaa ei mainita, ja käsikirjotuksesta on kadonnut 10 sivua. Suomennos on myös vanha, mutta ei kuitenkaan vanhentunut.

Aluksi näytelmän lukeminen tuntui kepeältä hömpötykseltä. Mikäs tästä oikein on tehnyt niin suositun, ihmettelin. Mitä säkenöivää tässä nyt on, että ihan nobelistitason näytelmäkö tällainen? Lisäksi monisteplarista puuttuivat juuri ne sivut, jossa Eliza astuu näyttämölle ja kohtaa professori Higginsin Covent Gardenissa. Mutta, mutta. Sitten tuli pari kohtausta, jotka naurattivat ääneen. Professori Higgins on lapsellisen itsekäs ja työlleen omistautunut tiedemies, sopivasti irti todellisuudesta. Ensin hänen ja hänen äitinsä suhteesta otetaan paljon irti. Ja sitten alkaa pinnan alta välittyä kaikenlaisia piikkejä.

Lopputulos on se, että rupesin arvostamaan tätä Shaw-nimistä nobelistia aivan tavattomasti. Tekstihän pakottaa pohtimaan luokkayhteiskunnan näkymättömiä lakeja. Oikea puhetapa, kauniit käytöstavat, ylelliset esineet, joilla menestys ilmaistaan, eivät vielä tuo onnea. Omaisuus vie vapauden, kahlitsee ajattelun ja tuo huolia. Kuinka tyhjiä ovatkaan yläluokan monimutkaiset pokkuroinnit ja sopivat "puheenaiheet"! Takaako koulutus myös sivistyksen - entäs sydämen sivistyksen? Voin kuvitella, että tällaiset pohdinnat ovat olleet 1900-luvun alun Britanniassa mullistavia, joten ne on ollut syytä kätkeä komedian näennäisen kepeään viittaan.

Näytelmän herkullisin hahmo on Elizan isä, roskakuski Alfred Doolittle, jonka elämä on vastuutonta ja yksinkertaista ja perustuu onnelliseen vapauteen ja kulmapubin houkutuksiin. Kunnes hän rikastuu, ja joutuu yhtäkkiä vastuuseen vähän kaikesta. Keskiluokan elämäntavan omaksuminen tekee hänelle kipeää - ja mitä sanailua siitä syntyykään!

Vähitellen Eliza herää uuteen asemaansa, joka on - niin, mikä? Hänet on koulutuettu puhumaan kauniisti ja sopivista aiheista, hän osaa käytöstavat ja on tottunut kauniisiin vaatteisiin ja seurapiireihin. Onko hänellä paluuta kukkaistytöksi, katuojaan? Vai voisiko hän mennä naimisiin? Näytelmä on lopulta varsin moderni kannanotto naisten puolesta. Mitä vaihtoehtoja 1900-luvun alun brittinaisilla oli itsensä elättämiseen? Työläisnaisten elämä oli kovaa, katunaisten elämästä puhumattakaan. Yläluokan naiset olivat täysin riippuvaisia hyvistä naimakaupoista, sillä heillä ei ollut edes työpaikan tuomaa vapautta. Shaw esittää näytelmänsä lopussa selvän ratkaisun naisten aseman parantamiseen. Mikään ei muutu niin kauan, kun miehet eivät arvosta naisten tekemää palvelustyötä, kun naiset jätetään työelämän ulkopuolelle, kun heitä ei pidetä tasa-arvoisina kumppaneina. Shaw'han on kuin Britannian Minna Canth - köyhien ja naisten asialla!

Kuittaan Pygmalionilla toisen nobelistin Jokken 14 nobelistia -haasteeseen. Nyt listallani ovat irlantilaiset Seamus Heaney ja Bernard Shaw.

Roddy Doyle: Hihittäjähoito

Doyle Roddy: Hihittäjähoito, 2001
Alkuteos: The Giggler Treatment, 2000
Kuvittaja: Brian Ajhar
Suomentaja: Jaana Kapari
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 105
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Herra Mack odotti innolla työpäivää, sillä tänään hän testaisi kaikkien aikojen suosikkikeksejään, viikunatyynyjä. Tehdas valmisti 365 keksilajia, eri keksiä vuoden jokaisena päivänä. Herra Mack piti niistä useimmista, ja joitain hän aivan rakasti. Mutta viikunatyynyt olivat ehdoton huippu. - - (S. 6 - 7.)

Herra Mackin päivä on kuitenkin muuttumassa painajaiseksi, sillä hihittäjät ovat järjestäneet hänelle kauhean koston. Kun selviää, että kostoon ei olisikaan aihetta, seuraa hirvittävä hössötys, että kosto saadaan peruttua. Kaikkeen tähän saadaan kulumaan muutama sekunti. (Oikeasti kirjan tapahtuma-aika on ehkä maailmanhistorian lyhin kirjaksi ikuistettu hetki.)

Roddy Doylen Hihittäjähoito on hulvaton lastenkirja. Ennen joulua luin lapsille ääneen Doylen kirjan Rover pelastaa joulun, joka on Hihittäjähoidon jatko-osa. Nyt selvisikin moni asia, joita joulukirjassa vähän ihmettelin. Kirjat toimivat täysin itsenäisinäkin, mutta suosittelisin silti lukemaan molemmat - tosin sillä varoituksella, että hyvän maun rajoja koetellaan molemmissa.

Hihittäjähoidon idea on päätön, mutta ehkä juuri siksi (lapsia) huvittava. Voin kertoa kaikille aikuisille, että kannattaa todellakin kohdella lapsiaan oikeudenmukaisesti, sillä jos aikuinen ylittää sopivan käytöksen rajat ja huutaa ja räyhää lapsilleen tai rankaisee heitä syyttä suotta, hän saa kokea armottoman koston. Ja se kosto on astuminen koirankakkaan, jonka hihittäjät asettavat aikuisen jalan alle.

Hihittäjähoidossa on monta napakymppiä: Ensinnäkin herra Mack on ammatiltaan keksinmaistaja. Lapset alkoivat heti haaveilla maistajan urasta karkkitehtaassa tai jäätelö- tai keksitehtaassa. Toiseksi aikuisten ruma käytös tulee kirjassa rangaistuksi. Lapset varoittavat edelleen minua siitä, että jos suutun turhaan, tulen astumaan koirankakkaan. Kolmanneksi kirjassa on vauva, joka juttelee "Tät-täh". Lapset muistavat vieläkin, miten pikkuveljen (silloin 11 kk) silmät alkoivat loistaa aina, kun kirjasta luettiin "tät-täh" ja miten hän alkoi jutella meille omaa "tät-täätään". Voisin sanoa, että Hihittäjähoito on monella tapaa aktivoiva ja mieliinpainuva kirja.

Sitten ovat vielä ne älyttömyydet, jotka kutkuttavat mukavuusrajoja. Eihän kirjassa tokikaan ole miljoonia lukuja, eihän koira - edes Rover - voi juosta Egyptistä Pariisiin sekunnin murto-osassa, eihän lokki osaa puhua... Mutta sadussa voi ja oikeudenmukaisessa maailmassa voi.

Vietän blogissani irlantilaisten klassikoiden kuukautta ja olen haalinut irlantilaisia lastenkirjojakin luettavaksi. En tiedä, luetaanko Doylen lastenkirjoja vielä Irlannissa, eli en tiedä, ovatko Hihittäjähoito ja Rover pelastaa joulun nousemassa klassikkoasemaan kotimaassaan. Mutta yhtä kaikki, varsin viihdyttävää tekstiä Doyle on kynästään taikonut. Kaparin suomennos tukee viihtymistä. Jos en Rover pelastaa joulun -kirjasta aivan vakuuttunut ollutkaan, niin Hihittäjähoito on jo klassikko tässä perheessä.

Ja lopuksi, jos olet aikuinen ja astut joskus koirankakkaan, mieti tykönäsi: "Miksi jouduin hihittäjähoitoon?" Mutta muista, ettei se ehkä olekaan hihittäjähoito. Se voi olla pelkkä kakka. (S. 104.)

J. M. Synge: Aransaaret

J. M. Synge: Aransaaret, 2009
Alkuteos: The Aran Islands, 1907
Suomentaja: Heikki Salojärvi
Kustantaja: Basam Books
Kansi: Leena Kilpi
Sivuja: 166
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Jälleen näin kolmen matalan kalliosaaren vajoavan mereen ja jouduin hetkeksi suunnattoman murhemielen valtaan. Ilta oli seesteinen, ja kun tulimme avoimille vesille, aurinko oli kuin sädekehä Inishmaan kallioiden takana. Vähän myöhemmin taivas peittyi punertavaan hehkuun, joka hääti tieltään kaiken sinen mereltä ja Connemaran kukkuloilta. (S. 96.)

John Millington Syngen (1871 - 1909)  Aransaaret on viehättävä ja kiehtova kirja. Kirjan taustalla on kahden irlantilaisen kohtaaminen Pariisissa. Runoilija William Butler Yeats tapasi nuoren maanmiehensä, opiskelija John Millington Syngen Pariisissa ja lausui hänelle kohtalokkaat sanat: "Jätä Pariisi, et koskaan saa mitään aikaiseksi lukemalla Racinea... Mene Aransaarille. Elä siellä kuin olisit yksi saarelaisista. Kuvaa elämää, jota ei ole koskaan ennen kuvattu."

Ja Synge kuvasi. Hän vietti saarilla viisi kesää, opiskeli iiriä, kirjoitti muistiin kansantarinoita ja -runoja, seurasi saaren elämää ja ystävystyi saarelaisten kanssa. Myöhemmin hän perusti Yeatsin ja muutaman muun henkilön kanssa Irlannin kansallisteatterin, jonka ohjelmassa oli hänen kirjoittamiaan realistisia maalaisnäytelmiä, joissa hän hyödynsi kansantuntemustaan. Syngen näytelmät eivät kuitenkaan olleet kiihkeimpien kansallisaatteellisten mieleen, sillä ne koettiin irlantilaisuuden pilkkana. Vasta ajan myötä Synge on ansainnut näytelmillään Irlannin kansallisdramaatikon tittelin. (Lähteenä Kaj Attorpsin laatima Aransaaret-kirjan esipuhe.)

Synge kuvaa rakkaita Aransaariaan kauniisti ja rehellisesti. Hän vieraili kaikilla saarilla, isoimmalla eli Inishmorilla (tuolloin Aranmor), keskimmäisellä eli Inishmaanilla ja eteläisimmällä eli Inisherellä, mutta kauimmin hän viipyi Inishmaanilla, josta löysi sopivan asuinpaikan  Kirjaansa hän on ikuistanut tarkkoja havaintoja saarten tavoista, sillä hän osallistui saarelaisten arkeen ja oli mukana myös juhlissa ja osallistui hautajaisiinkin.

Saarelaisten elämä on vaatimatonta ja kovaa, mutta myös vilpitöntä ja omanarvontuntoista. Vaikka messuihin osallistutaan tunnollisesti, niin perinteiset uskomukset auttavat selittämään elämän ihmeitä, ja keijuihin uskovat kaikki. Niillä on valtava voima ihmisiin, ja niiden kanssa on syytä pysyä hyvissä väleissä. Joitain apuja keijuja vastaan kuitenkin on, ja niinpä vanha Pat Dirane opastaa Syngeä: "Ota terävä neula", hän sanoi, "ja työnnä se takkisi kauluksen alle, niin yksikään keiju ei voi käyttää valtaansa sinuun." (S. 54.)

Saavuttuaan saarille Synge saa jalkaansa parin kurpposia (pampooties), joilla askellus käy kevyesti myös rantakivikossa, ja siitä alkaa taivallus kansan tahdissa. Synge seuraa kelpin (merilevän tuhkaa) polttoa, hevosten ja lehmien lastaamista höyrylaivaan, kalastusta, olkikattojen tekoa, perunanviljelyä. Hän seuraa lokkien liitoa, ihmisten luontevaa askellusta ja vaatteiden kauniita värejä. Mutta suurimman vaikutuksen häneen tekee meri, se miten paikalliset elävät sen kanssa ja sen armoilla, miten taitavasti he soutavat curaghejaan, miten hyvin he lukevat merta.

Huumoriakaan ei kirjasta puutu. Kun saarelle tulee vuokralaisten häätöä varten poliiseja, heidän juoksuttamisestaan saadaan hupia. Kun Synge jää hetkeksi saaren naisten piirittämäksi, nämä alkavat pilkata häntä poikamiehenä olemisesta. Paikallisilla on hyvä itsetunto ja vakaa käsitys ulkomaailmasta: Saarella nähdyt vieraat ovat enimmäkseen olleet filologian opiskelijoita, mistä ihmiset ovat päätelleet, että ulkopuolisen maailman tärkein elinkeino on kielitieteellinen tutkimus, varsinkin iirin. "- - Uskokaa pois, maailmassa on enää vähän rikkaita miehiä jotka ei tutki iirin kieltä." 

Kävin Irlannissa kesällä 2002, jolloin pääsin Aransaarillekin. Tästä kirjasta en silloin tiennyt mitään, enkä ollut Syngestä kuullutkaan. Mutta iiriä, sitä halusimme ystäväni kanssa kuulla, ja sitä kuulimme Inismorilla paikallisten taksikuskien puhumana. Päivä Aransaarilla on yksi elämäni ikimuistoisimpia. Luonto oli huikaisevan kaunista ja karua, pystysyuorat kallioseinät ja alhaalla pauhaava meri käsittämättömiä. Jos nyt pääsisin saarille uudestaan, ottaisin tämän kirjan mukaani ja etsisin saarilta Syngen tuolin, tähystyspaikan, josta Synge tapasi katsella merta: Eteläsaarelaisiin verrattuna Inishmaanin miehet tuntuvat elävän merkillisessä ikivanhassa yhteisymmärryksessä koko maailman kanssa. Heidän mielialansa noudattivat ihmeen tarkasti päivän vaihtelevia ilmeitä, ja heidän muinainen iirinsä tuntui olevan niin täynnä jumalallista yksinkertaisuutta, että minun teki mieli kääntää kokka kohti länttä ja soutaa heidän kanssaan ikuisesti. (S. 120.)

Vuosi kuvina ja Valoa tamperelaisittain

Haiharan kartanon ranta 6.3.2014 Kaukajärvellä

Blogitapaaminen Valossa 6.3.2014

Mitä tapahtuu, kun kirjabloggaajat kohtaavat oikeasti? 

Ravintolapöydälle kertyy kirjoja, ja niitä silitellään arvostavasti, salaperäiset kirjapussukat vaihtuvat laukusta toiseen, hehkutetaan viimeisimmät lukuelämykset, kamerat räpsyvät, kännykkä pullistuu kirjavinkeistä, puntaroidaan lukulaitetta, odotetaan kirjamessuja, luetellaan viime päivien kirjabloggaukset noin sadasta kirjablogista. Kirjoja, kirjoja, kirjoja.

Kirjabloggaajat kokoontuivat Tampereella kolmannen kerran. Kahvila Valo on tunnelmallinen paikka, ja se on näköjään muodostumassa kantapaikaksemme. Tosin tapaaminen oli vasta kolmas ja meitä oli paikan päällä vain kolme innokasta bloggaajaa. Onneksi illan aikana myös muissa pöydissä selailtiin kirjoja, joten olo oli kotoinen.

Tässäpä meidän viimeisimmät hehkutuksemme:

Solariksen Anna Marian vinkki:
Jonathan Littel: Hyväntahtoiset

P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran vinkki:
Anni Kytömäki: Kultarinta

Luetun elämän vinkki:
J. M. Synge: Aransaaret

Hyvää lukuviikonloppua!

Bram Stoker: Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia

Bram Stoker: Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia, 2012
Alkuteos: Dracula's Guest and other weird Stories, 1914
Suomentaja: Inkeri Koskinen
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 201
Mistä sain kirjan: omasta kirjahyllystä



Ensimmäinen kuulemani kommentti Jacob Settlestä oli hyvin yksinkertainen toteamus: "Siinäpä on apea kaveri." - - Lauseeseen ei sisältynyt mitään vahvaa tunnelatausta, pikemminkin se kertoi rennosta suvaitsevaisuudesta, mies kun ei herättänyt tunteita suuntaan eikä toiseen. Asenne kuvasi osuvasti hänen asemaansa yhteisön arvojärjestyksessä. Tämän asenteen ja miehestä syntyvän kuvan välillä oli kuintekin jonkinlainen epäsuhta, mikä sai ajatukseni puolihuomaamattomasti askartelemaan hänessä, ja vähä vähältä, kun tutustuin paikkaan ja työmiehiin entistä paremmin, aloin pitää häntä kiinnostavana. Huomasin hänen tekevän alati pieniä ystävällisiä tekoja. Hän ei käyttänyt niihin enempää rahaa kuin mihin hänellä oli vaatimattomista tuloistaan varaa, mutta hänestä löytyi sekä kykyä että halua niin huomaavaisuuteen, kärsivällisyyteen kuin itsekieltäymykseenkin, joiden varaan elämän todellinen hyväntekeväisyys rakentuu. (S. 162.)

Minulla oli ilo aloittaa irlantilainen klassikkokuukauteni kauhukirjallisuuden taitajan, Bram Stokerin (1847 - 1912), teoksella Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia. Kirja sisältää yhdeksän Stokerin kirjoittamaa kauhunovellia, jotka ovat aikanaan ilmestyneet irrallisina eri lehdissä. Mukana on myös kertomus nimeltään Draculan vieras, joka on jätetty pois Stokerin mestariteoksesta, Draculasta (1897), ilmeisesti sen takia, ettei romaani paisuisi liian pitkäksi. Jokainen Draculan lukenut tietää, että sivuja riittää ja tarina on polveileva. Draculaan verrattuna novellikokoelma onkin virkistävän napakka ja nopealukuinen yllätys. Se on Stokerin itsensä kokoama ja julkaistu postuumisti vuonna 1914.

Teoksen suomennos on tyylikäs kokonaisuus kannesta kanteen. Suomentaja Inkeri Koskinen on kirjoittanut kirjaan lyhyehkön esipuheen, jossa hän kertoo sekä Bram Stokerin elämänvaiheista että novelleista ja niiden suomentamisessa käyttämistään ratkaisuista. Hänen suomennostyönsä on ensiluokkaista. Kuten tekstiotteesta käy ilmi, teksti on sujuvaa, kaunista kirjakieltä, josta henkii tarinoiden syntyaika, 1800 - 1900-luvun taite. Sanavalinnat ovat sopivan vanhahtavia, mutta selkeitä. Varsinaisen taitonsa Koskinen esittää puheosuuksien kääntäjänä. Amerikkalainen maailmanmatkaaja tai skottivanhus puhuvat kerrassaan mehevää kieltä ja erottuvat persoonallisuuksina varsinaisista päähenkilöistä, 1800-luvun herrasmiehistä, yläluokan perusbriteistä.

Tarinoiden rakenne on perinteinen. Kertojana on joko minäkertoja, joka joutuu itse kokemaan tai todistamaan jotain yliluonnollista, tai ulkopuolinen kertoja, joka kertoo tapahtumista kolmannessa persoonamuodossa päähenkilön näkökulmasta. Kertojanäkökulmat toimivat erinomaisesti ja lukija pääsee alusta asti mukaan tunnelmaan. Henkilökuvaus on verevää ja tarkkaa (kuten otteesta voi nähdä). Stoker on selvästi tarinankerronnan ammattilainen.

Kauhukertomuksina tarinat toimivat nykyäänkin: niissä on selkeä huippukohta, ne ovat hallittuja ja sopivan hyytäviä. Verellä tai kauhulla ei mässäillä, vaan tunnelma syntyy arvokkaasti ja pikkuhiljaa kehittyen. Ja silti puistattaa, pelottaakin. Tyylilaji on goottilainen, kristallinkirkas kauhuromantiikka, josta ei lipsuta. Lukija saa vinkkejä tulevasta paljon ennen kuin päähenkilö ymmärtää ryhtyä pelkäämään. Tekisi mieli huutaa päähenkilölle, että nyt kannattaisi vihdoinkin kääntyä tieltä tai paeta paikalta, mutta ei, kun ei. Englantilaiset miehet näyttäytyvät melkoisina jääräpäinä tässä teoksessa, mutta skoteista ja amerikkalaisista vasta välittyykin herkullinen kuva.

Niin, se irlantilaisuus. Yhdessäkään tämän kokoelman novellissa päähenkilö ei ole tunnistettavasti irlantilainen, vaan nimenomaan englantilainen herrasmies. eikä tapahtumapaikkana ole (ainakaan nimetysti) Irlanti. Novellit sijoittuvat romanttisen eksoottisesti esimerkiksi Münchenin seudulle, Nürnbergiin, Pariisin kaatopaikalle ja jopa Skotlantiin, mutta eivät Irlantiin. Kansantarinoista, mustalaisennustuksista ja vanhan kansan uskomuksista otetaan silti kaikki irti.

Suosikkinovellia näistä on vaikea valita, sillä kokoelma on tasalaatuinen ja laatu on loistavaa. Nautin kirjan lukemisesta. Hykerryttävinä jäivät mieleeni Mustalaisennustus ja päätösnovelli Crokeenin hiekkasärkät, jotka sisälsivät oikein kunnon yllätykset, mustalla huumorilla maustettuna. Draculan vieras, Tuomarin talo ja Squaw olivat perinteisimpiä kauhunovelleja, sopivasti hurjia ja pelottavia. Kasvavan kullan salaisuus ja Abel Behannan paluu toivat mieleeni kansantarinat, vahvat balladit. Rottien hautajaiset kelpaisi takaa-ajokohtauksellaan suoraan elokuvaan, ja se oli tapahtumapaikaltaan eksoottisista eksoottisin - eräänlainen aikahyppy jätekasaan (mitähän Stoker saisi nykymaailmasta irti). Uni punaisista käsistä pohdiskeli syyllisyyttä ja sovitusta suorastaan koskettavasti.

Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia on paketti, joka toimii. Edgar Allan Poen kylmäävää julmuutta näissä ei aivan tavoiteta, vaan jonkinlainen kerronnan lempeys voittaa puolelleen - kuten Draculassakin. Muutamista novelleista muistui mieleen ilkikurinen Roald Dahl. Mainiota iltalukemista, suorastaan kauheaa!


Morre oli kokoelmasta innoissaan, myös Luettuja maailmoja -  ja Järjellä ja tunteella -blogissa on pidetty kirjasta.

Helmikuun luetut

Helmikuu oli runokuukausi blogissani. Luin runoja, luin runosatuja, luin runoilijasta kertovan romaanin, luin runoilijan elämäkerran.

Miksi luen runoja? Joillekin runot ovat tylsistä tylsintä kirjallisuutta, toisille muka liian vaikeita. Väittäisin, että silloin on kohdalle osunut huonoja runoja, sillä tokihan niitäkin on - mitäänsanomattomia, kielikuviltaan tyhjiä, etäisiä, teennäisiä. Mutta kun... Sitten on niitä, jotka vain ovat. Tavoittavat jotain elämää suurempaa

Miten runoja luetaan? En tiedä. Onhan runojen lukemiseen jotain apuja: lähilukua, runomittaa, kielikuvia, tyylisuuntia. Mutta kai periaate on se, koskettaako runo vai ei. (Sama periaate toiminee kaikkeen kirjallisuuteen.) Runot vaativat ainakin minulta keskittymistä, ehkäpä joskus jopa vähän vaivaa. Ne ovat useimmiten niin täynnä merkityksiä, että ne tuntuvat räjäyttävän tajunnan, eli ne ovat liiankin vaikuttavia. Runot ovat myös vaativia luettavia sen takia, että niissä on niin paljon. Yksi sana, yksi säe, yksi säkeistö - muutamia sanoja, jotka kaikki ovat kohdallaan, harkittuina ja merkityksiä täynnä. Osa jää mysteereiksi, eivät avaudu. Hyvä on, olkoot sitten. Yleensä niistäkin jää mieleen jotain, jokin kielikuva, yllätys tai sana - yksikin riittää.


Tässä runokuukauteni:


1. Runokokoelmat:

J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat

James Joyce: Kamarimusiikkia

James Joyce: Runoja pennin kappale

Seamus Heaney: Ukkosvaloa



2. Runoilijasta kertova romaani:

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme


3. Runoilijaelämäkerta:

Jelena Kuzmina: Anna Ahmatova koditon


4. Runosadut:

Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Kornei Tsukovski: Puhelin


5. Lastenrunokokoelmat:

Kirsi Kunnas: Pippurimylly

Tuula Korolainen: Kuono kohti tähteä






Kuukausi oli lukemisen juhlaa. Varsinaisia pettymyksiä ei osunut kohdalleni, vaikka James Joycen runot jäivät etäisiksi. Luulenpa, että niidenkin musiikillisuus pääsisi alkukielisenä oikeuksiinsa. Vänrikki Stoolin tarinat, Kuono kohti tähteä ja Kuka lohduttaisi Nyytiä? olivat vanhoja ja rakkaita tuttuja. Puhelin oli ystäväni lasten aarre ja Tiitiäisen pippurimylly pippurinen, uusi tuttavuus minulle ja lapsilleni.

Kuukauden kärki on kuitenkin kiistaton: Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, Jelena Kuzminan Anna Ahmatova koditon ja Seamus Heaneyn Ukkosvaloa. Sana, sanat - elämä, elämät.

Maaliskuu on myös teemakuukausi. Aloitin taas klassikkokuukauden, mutta toisin kuin viime lokakuussa, jolloin luin kotimaisia klassikoita, nyt luen irlantilaisia klassikoita. Luvassa on vaikka mitä mukavaa. Eilen vielä tein sellaisia löytöjä Hervannan loistavasta kirjastosta, että olen aivan täpinöissäni. Vauva nukkui, joten kiertelin hyllyjä autuas hymy huulillani ja pakkasin vaunut niin täyteen irkkukirjallisuuta, että meinasivat kaatua...

Kuulumisiin!

P. S. Vaikka runokuukausi oli ennen kaikkea runokuukausi, sain muutamia haastepisteitäkin kerättyä: Tove Jansson -juhlavuosi eteni (Kuka lohduttaisi Nyytiä?), Venäjää valloittamaan -haaste eteni ja päättyikin jo (Jokapäiväinen elämämme, Anna Ahmatova koditon ja Puhelin), Ihminen sodassa -haaste eteni sotamiehen arvoon (Vänrikki Stoolin tarinat), 14 nobelistia-haaste alkoi (Ukkosvaloa) ja irkkukirjallisuuttakin luin jonkin verran (Kamarimusiikkia, Runoja pennin kappale, Ukkosvaloa).