Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Margaret Mitchell: Tuulen viemää, 2. painos, 2008 (I painos suomeksi 1937)
Alkuteos: Gone with the wind, 1936
Suomentaja: Maijaliisa Auterinen
Kustantaja: Otava
Kansi: Aimo Virtasalo
Sivuja: 894
Mistä sain kirjan: kirjaston kierrätyshyllystä




Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas - nyt jo 9. kerran. Haastetta emännöi tänä kesänä Tuntematon lukija -blogi, ja sieltä löytyy tarkemmat tiedot haasteen säännöistä sekä lista tänään osallistuvista blogeista. Kannattaa käydä kurkkimassa bloggareiden ajatuksia klassikoista!

Tänä vuonna tartuin innokkaana klassikkojärkäleeseen nimeltä Tuulen viemää. Löysin Margaret Mitchellin romaanin ennen joulua kirjaston kierrätyshyllystä ja aloitin sen jo joululomalla. Ensimmäiset 400 sivua siitä sujuivatkin lennossa. Sen jälkeen lukeminen eteni pienissä osissa ja  pysähtyi jonnekin sivun 500 tienoille. Niillä main sain lopullisesti tarpeekseni kirjan päähenkilöstä,  Scarlett O'Harasta, enkä sietänyt enempää hänen itsekkäitä tempauksiaan. Vasta klassikkohaasteen lähestyminen motivoi minut lukemaan kirjan loppuun. Nyt olen klassikosta pyörryksissä, aivan sen lumoissa.

Ennakkoluulojeni perusteella odotin Mitchellin suurromaanin olevan pelkästään rakkausromaani, koska sellaiseksi muistan elokuvankin, jonka olen nähnyt joskus 1980-luvulla. Kirjaa ei voi kuitenkaan luonnehtia vain rakkausromaaniksi, koska rakkaus ei ole siinä pääasia, vaikka Scarlett O'Haran ja Rhett Butlerin suhde kannatteleekin juonta. Kirja on ennen kaikkea sotaromaani, Yhdysvaltojen sisällissodan (1861 - 1865) kuvaus aina sen syttymisestä sen seurauksiin saakka. Taisteluja ja joukkojen liikkumista seurataan kotirintamalla Georgiassa, ja näkökulma on vahvasti Konfederaation eli Etelävaltioiden puolella. Tuulen viemää on siis sekä sotaromaani että rakkausromaani, mutta on se paljon muutakin, muun muassa selviytymistarina (sekä Etelän että Scarlettin) ja kasvutarina.

Vaikka olen aivan kirjan lumoissa, en voi sanoa, että lukukokemus olisi ollut pelkästään riemukas. Scarlettin kanssa kyllä pärjäsin, lopulta suorastaan erinomaisesti, mutta vielä suurempia vaikeuksia tuotti kirjan sanasto, jossa mustaihoisista ihmisistä käytetään sanaa neekeri. Epämukava olo hiersi jokaisen ruman sanan kohdalla, ja kirjan alentuva asenne mustia kohtaan hätkähdytti.

Tuulen viemää on siis ilman muuta loistava mutta myös hankala romaani. Se on monella tavalla häikäisevää kirjallisuutta, mutta nykylukijan on vaikea suhtautua siihen. Saako siitä edes pitää? Saako siitä innostua? Se on paitsi historiallinen romaani, joka kertoo Yhdysvaltain sisällissodasta 1860-luvulla, myös kuva ilmestymisaikansa, eli 1930-luvun Yhdysvalloista. Se on ikään kuin tuplasti historiallinen romaani.

Tällaista klassikkoa ei voitaisi kirjoittaa enää. Halventavien sanojen kirjoittamista ei enää hyväksyttäisi, eikä Etelävaltioiden sosiaalisia kerrostumisia enää päästäisi kuvaamaan yhtä verevästi kuin Mitchell tekee: Korkeimmasta sosiaalisesta statuksesta nautti valkoinen omistajaväestö, plantaasi-isännät ja heidän perheensä. Scarlett O'Haran isä edustaa perheineen juuri tätä kansanosaa. Hierarkian seuraavalle portaalle nostettiin kotiorjat, joita isäntäperheet pitivät perheenjäseninä. He osallistuivat perheiden arkeen lastenhoitajina (kuten Scarlettin suuresti rakastama Mammy) tai arvostettuina palvelijoina. Kirjan kertoman mukaan kotiorjat myös tunsivat arvonsa ja halveksivat alempia kansankerrostumia, joihin he itsekin laskivat sekä pelto-orjat että valkoisen roskaväen.

Pelto-orjien tehtävänä oli hoitaa raskas puuvillasadon korjaaminen, ja heidän joukostaan vain älykkäimmät ja luonteiltaan mukavimmat saatettiin nostaa kotiorjiksi. Arvion näistä ominaisuuksista tekivät tietysti heidän omistajansa. Pelto-orjiakin alempana kansanosana pidettiin valkoista roskaväkeä, joka ei omistanut maata, vaan joutui elättämään itsensä kuka mitenkin. Heidät kuvataan selkärangattomaksi ryhmäksi, joka on valmis myymään Konfederaation ylevät periaatteet ja hyötymään plantaasiomistajien ahdingosta. Sisällissota romutti tämän hierarkisen, sosiaalisen rakennelman. Etelävaltiot eivät pelkästään hävinneet sotaa, vaan niistä hävisi kokonainen maailmanjärjestys ja elämäntapa.

Kirjan kertoo häviäjien kärsimyksistä ja puhdistaa plantaasiomistajien mainetta. Teoksen mukaan he olivat orjien isäntinä paljon mainettaan rehdimpiä ja oikeudenmukaisempia. Mustien ja heidän isäntiensä suhteet on kuvattu positiivisessa hengessä, pitkän luottamuksen ja keskinäisen kunnioituksen suhteiksi. Silti on selvää, että orja on ollut orja ja omistajat omistajia. Kun kirjassa orjat saavat vapautensa, ja he pääsevät Etelävaltioiden uuteen hallintoon mukaan, kertoja suomii heidän käytöstään kovin sanoin. Kiitosta eivät kyllä saa Pohjoisvaltioista tulleet valloittajatkaan, jotka käyttävät häikäilemättömästi hyväkseen asemaansa ja kahmivat verorahat omiin taskuihinsa sen sijaan, että varat käytettäisiin etelän jälleenrakantemiseen. Epäluottamus ja katkeruus valloittajia kohtaan värittää sodan jälkeistä aikaa. Esimerkiksi Ku Klux klaanin toiminta selitetään kirjassa  kunniantunnon menettämisen seuraukseksi ja sen julmat teot ovat enemmänkin valloittajien mielivaltaisen hallinnon syytä.

Häviäjien historian kirjoittaminen on suuri teko. Suomessa häviäjien historian kirjoittajana on kunnostautunut erityisesti Väinö Linna, joka kirjoitti Täällä Pohjantähden alla -romaanissaan punaisten näkökulman vuoden 1918 tapahtumiin. Häviäjien historiaa on myös Tuntematon sotilas. Ne ovat suomalaisten lempikirjoja. En yhtään ihmettele, miksi Tuulen viemää sai Pulitzerin vuonna 1936, ja siitä tehtiin yksi kaikkien aikojen rakastetuimmista elokuvista, joka kahmi aikanaan peräti 8 Oscaria.

Toinen ihmisryhmä, jonka puolesta Mitchell kirjoittaa, ovat naiset. Mitä nerokkuutta kirjailijalta onkaan asettaa nainen sotaromaanin päähenkilöksi! Ja millainen nainen! Scarlett O'Hara ei ole ollenkaan perinteisen, etelävaltiolaisen naisen ilmentymä. Hän ajattelee itse ja inhoaa naiselle varattua roolia: "Toivonpa totta totisesti, että olisin naimisissa", huokasi Scarlett käydessään vastenmielisesti jamssiin käsiksi. "Olen kyllästynyt siihen, etten milloinkaan saa olla luonnollinen enkä tehdä, mitä tahdon. Olen kyllästynyt teeskentelemään, etten syö enempää kuin lintu, ja kävelemään silloin, kun tahtoisin juosta, ja sanomaan yhden valssin jälkeen, että minua pyörryttää, vaikka voisin tanssia kaksi päivää väsymättä. Olen kyllästynyt toitottamaan:'Miten viisas olettekaan!' typerille mieheille, joilla ei ole puoleksikaan niin paljon järkeä kuin minulla, ja olen kyllästynyt olemaan, niinkuin en mitään tietäisi, niin että miehet saavat kertoa minulle asioita ja tuntea itsensä tärkeäksi..."  (S. 69) Jo Scarlett on korviaan myöten täynnä mansplainingiä eli miesselitystä, ilmiötä, josta Rebecca Solnit kirjoitti kuuluisan esseensä.

Scarlett osaa kyllä esittää naisellista bimboa, mutta hän käyttää avujaan häikäilemättä hyödykseen. Todellisuudessa hän on huikentelvainen, oikukas ja pohjattoman itsekäs. Hän on opportunisti, melkeinpä narsisti. Hänen vastaparikseen kirjailija on asettanut hyvyyden ruumiillistuman, naisellisista naisellisimman, uskollisen ja herttaisen Melanien. Kontrasti on toimiva, ja kertoja pudottelee henkilökuvauksiin myös aimo annoksen kirkasta feminismiä: Melanie teki vain sen, mitä kaikkia etelävaltiolaisia tyttöjä oli opetettu tekemään - koetti saada ympärillään olevat ihmiset tuntemaan olonsa mukavaksi ja tyytyväiseksi. Tämä naisten onnistunut salajuoni se teki Etelävaltioiden elämän niin miellyttäväksi. Naiset tiesivät, että sellaisessa maassa, missä miehet olivat tyytyväisiä, missä heitä ei kukaan vastustanut ja missä he saivat nauttia loukkaamattomasta turhamaisuudesta, naistenkin elämä saattoi käydä varsin miellyttäväksi. Niinpä siis naisten pyrkimyksenä kehdosta hautaan saakka oli pitää miehet tyytyväisinä itseensä ja tyytyväiset miehet palkitsivat sen heille kitsastelematta ritarillisuutena ja ihailuna. Miehet antoivatksin naisille mitä tahansa muuta paitsi sitä tunnustusta, että heilläkin oli älyä. Scarlett kehitteli itsessään aivan samoja viehätyskeinoja kuin Melanie, mutta harkitun taitavasti ja opetellun tehokkaasti. Näiden kahden tytön ero oli siinä, että Melanie puhui ystävällisiä ja imartelevia sanoja tehdäkseen ihmiset onnellisiksi, vaikkapa vain vähäksi aikaakin, mutta Scarlett vain edistääksen omia tarkoitusperiään. (S. 132.

Ympäristö halveksii Scarlettia milloin mistäkin syystä, muun muassa siksi, että hän toimii kuin mies johtaessaan sahayritystään. Kirjassa myös kerrotaan, kuinka Scarlettin silloinen aviomies Frank tulee vaimonsa yrittäjyydestä suorastaan onnettomaksi ja kärsii siitä kovin. Yrittäjyys kun ei ollut tuon ajan naiselle ollenkaan sopivaa käytöstä. Scarlett on kuitenkin nainen, joka ottaa oman elämänsä ja Taran selviytymisen omaksi asiakseen. Vaikeudet ja pettymykset eivät lannista häntä. Kun elämä murjoo häntä erityisen lujaa, hän ei jää sen armoille vaan kurkottaa tulevaisuuteen: "En jaksa ajatella sitä tänään, ajattelen sitä huomenna."

Scarlettin hahmo on varmasti ollut 1930-luvun Yhdysvalloissakin kauhistuttava naishenkilö. Hänen ristiriitainen persoonansa murtaa naiselle sopivan käytöksen myyttiä. Jopa hänen äitiytensä on itsekästä, sillä yrittäminen ja rikastuminen ovat hänen elämänsä sisältö. Lukija kuitenkin pääsee todistamaan hetken, jolloin Scarlett tekee valintansa. Sodan kurjuuden ja kärsimyksen keskellä Scarlett päättää, ettei enää koskaan aio nähdä nälkää. Hän nousee toimijana miesten rinnalle. Onneksi on myös olemassa yksi mies, joka hyväksyy Scarlettin sellaisena kuin hän on ja antaa hänen jatkaa yrittäjänä - ja jopa kehuu hänen älyään!

Kun Mitchell sai teoksestaan Pulitzer-palkinnon vuonna 1937, hän sai sen varmastikin monesta syystä. Teos on juoneltaan koukuttava, siinä on mielenkiintoiset henkilöt ja taidokkaasti rakennettuja jännitteitä (Scarlett ja Melanie, Rhett ja Ashley, etelävaltiolaisten kunnia ja jenkkien röyhkeys, jne.). Se on loistelias, historiallinen romaani. Scarlettin hahmo on ristiriitaisuudessaan lihaa ja verta, ja uskon, että palkinto tuli osittain myös siitä syystä, että Mitchell uudisti kirjallisuuden naiskuvaa rohkeasti.

Margaret Mitchell ei kerro sisällissodasta mustien näkökulmasta, mutta olisiko sitä kukaan - ja varsinkaan kukaan valkoinen nainen - voinut kirjoittaa vielä 1930-luvulla. Atlantalainen Mitchell kirjoitti romaaninsa niistä asioista, jotka tunsi ja tiesi, ja orjien lapsille jäi vielä pitkä tie kuljettavaksi ennen kuin oli mahdollista valita musta mies Yhdysvaltain presidentiksi. Presidentiksi kuitenkin nousi ennemmin musta mies kuin kukaan nainen. Vaikka Tuulen viemää siis jättää orjien kohtalon ajattelematta (kuten Scarlett teki kaikille vaikeille asioille), kansakunta ei niin tehnyt. Näyttää ennemminkin siltä, että kansakunta on ohittanut Scarlettinsa.   

Rhett Butlerin kuuluisat sanat "Frankly my dear, I don't give a damn" ovat kuin hyvästit koko entiselle Etelälle, koko sille elämänmuodolle, joka tuhoutui sisällissodan myötä. Kaipaajia varmasti  riittää edelleen, mutta heitä tuskin on mustien tai naisten keskuudessa kovin paljon. Tuulen viemää jättää Syvälle etelälle haikeat jäähyväiset, mutta jäähyväiset yhtä kaikki. Klassikko on tehnyt tehtävänsä.

Olen osallistunut kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen joka kerta ja aiempina vuosina olen blogannut seuraavista klassikoista:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma


Tuulen viemää on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirjaneidon tornihuone, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Tuulin viemää ja Matkalla Mikä-Mikä-Maahan. Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan. Tästä saan pinnan myös toiseen haasteeseen: Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen.

Ann Cleeves: Mykkä vesi

Ann Cleeves: Mykkä vesi, 2018
Alkuteos: Dead Water, 2013
Suomentaja: Annukka Kolehmainen
Kustantaja: Karisto
Kansi: Andy & Michelle Kerry / Trevellion Images
Sivuja: 352
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Viime syksynä olin kuuntelemassa Ann Cleevesiä Helsingin kirjamessuilla, sillä hänen Shetlanti- sarjansa oli saanut jatkokseen uuden suomennoksen nimeltä Mykkä vesi. Sarja on ollut yksi parhaista dekkarisarjoista, joita olen viimeisen 10 vuoden aikana lukenut. Kirjoja on ilmestynyt aiemmin suomeksi neljä: Musta kuin yö, Valoisat illat, Punaista tomua ja Sininen sarastus. Niiden kaikkien päähenkilönä on karismaattnen Jimmy Perez, joka ratkoo kotiseutunsa murhia kylmäpäisesti mutta lämmöllä.

Ann Cleevesin dekkarien lukeminen on ilo, mutta myös hänen kuulemisensa oli ilo. Hän kertoi dekkareistaan ja niiden filmatisoinneista rauhalliseen ja sydämelliseen tyyliin. Monelle on tuttu myös Cleevesin Vera Stanhope -sarja. Itsekin olen lukenut sarjasta yhden osan, mutta en ihastunut siihen niin paljon kuin Shetlanti-sarjaan ja sen sankariin, Jimmy Pereziin. Stanhope-tv-sarja puolestaan on ollut hyytävän hyvä, ainakin ne jaksot, joita olen päässyt näkemään.

Cleeves kirjat ovat niin sanottuja cozy crime -dekkareita, joissa juonenkuljetus pysyy tahdiltaan suhteellisen rauhallisena, pahimmat väkivallanteot ja raakuudet ohitetaan ja välillä istutaan teekupposen ääressä ratkomassa arvoitusta. Shetlanti-sarjan viehätyksen salaisuus piilee Jimmy Perezin sympaattisessa hahmossa, mutta aivan yhtä paljon myös miljöössä - karu Shetlanti on aivan vastustamaton paikka. Cleeves saa rantatyrskyt kuulumaan myös lukijan korvissa, ja varsinkin Shetlanti-sarjan 4. osa, Sininen sarastus, puhalsi merituulet täyteen voimaansa.

Cleevesin kirjoissa luonto heijastelee tunnelmia. Mykkä vesi alkaa Aithista, keskeltä sumua: Jimmy Perez pysähtyi hetkeksi hengähtämään ja katsoi merta. Tyynen, levollisen päivän valo suodattui korkealla purjehtivien pilvien lomasta ja sai veden hohtamaan metallinharmaana. Horisontista lähestyi sumurintama. (S. 9.) Sumun hälvennyttyä salmesta paljastuu perinnevene, josta löytyy ruumis. Ruumis kuuluu oman kylän pojalle, Jerry Markhamille, nykyiselle tunnetulle journalistille, joka on tullut kotiseudulle tekemään jymyjuttua. Kukaan ei vain tiedä, mikä tuo jymyjuttu oli. Se kuitenkin maksoi ilmeisesti miehen hengen.

Juoni alkaa punoutua varsin mukavasti. Pienestä yhteisöstä paljastuu kaikenlaisia salaisuuksia, kuten Jerryn entinen tyttöystävä, jonka polttareita vietettiin juuri murhailtana. Mitä puolestaan salailee yleinen syyttäjä, Rhona Laing, joka löysi Jerryn ruumiin? Pian saarelle tupsahtaa myös yllättävä vieras, jonka olemassaolosta ei tiennyt kukaan Jerryn omaisista. Entäs miten asiaan liittyy raha? Kaupunkiin nimittäin  suunnitellaan vuorovesivoimalaa, joka on herättänyt myös vastustusta.

Perez on sairaslomalla ja haluaa keskittyä suuresta surusta toipumiseen ja lapsipuolensa hyvinvointiin, mutta tutkinnanjohtajaksi lähetetty nuori nainen, komisario Willow Reeves, saa hänet kiinnostumaan jutusta. Kohta hän jututtaakin kyläläisiä vanhaan malliin. Elämään alkaa tulla valoa.

Annukka Kolehmaisen suomennos on varsin sujuvaa, ja lukemiseen tulee ahmimisen tuntu, kuten koukuttavassa dekkarissa kuuluukin. Kerronnassa ei sinänsä ole yllätyksiä, vaan teksti etenee perinteiseen, selkeään tyyliin. Näkökulmat vaihtuvat henkilöstä toiseen, ja dialogi on luontevaa. Sarjasta ollaan ilmeisesti suomentamassa myös viimeiset kolme osaa, joita jään odottamaan.

Ann Cleevesin lisäksi olen tänä vuonna innostunut myös Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjasta, joka sijoittuu Norfolkin rannikolle. Siinäkin nimenomaan meri on keskeinen tunnelman rakentaja. Brittidekkaristeilla on vankka perinne psykologisten dekkarien kirjoittajana, sillä Agatha Christien jalanjäljissä on hyvä kulkea. Murhamamman tuotannosta voisin vinkata tähän merenrantaan sijoittuvan dekkarin nimeltä Askel tyhjyyteen, jossa eivät seikkaile sen paremmin Hercule Poirot kuin neiti Marplekaan.


Mykkä vesi on luettu myös blogissa Kirjarouvan elämää. Osallistun teoksella kirjablogien Naistenviikko-haasteeseen, jota emännöi Tuija.

Henriikka Tavi: Tellervo

Henriikka Tavi: Tellervo, 2018
Kustantaja: Teos
Sivuja: 229
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Henriikka Tavin esikoisrunoteos Esim. Esa voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 2007, ja kun sen pari vuotta sitten luin, olin aivan myyty. Esim. Esa on lempikirjojani ikinä.

Uteliaana odotin Tavin esikoisromaania, Tellervoa. Kustantajan mukaan luvassa olisi parisuhteen etsintää, mutta myös "kiusallista aikalaisromaania". Alusta asti onkin selvää, että vaikka nyt lähdetään chick litin asetelmasta liikkeelle, ei tilanne siihen jää pyörimään.

Tellervo siis haikailee parisuhdetta ja ottaa asian tosissaan. Elämän paras aika - opiskeluaika - on mennyt parisuhteenmuodostamispuuhien puolesta ohi ja kolmivitosen on panostettava asiaan aivan eri näkökulmasta. Apuun rientääkin Rori Raye, joka kertoo, miten jokainen voi löytää itsestään magneettisen naisen, joka vetää miehiä puoleensa kuin hunaja kärpäsiä.

Tellervo perustaa ystävänsä Hennin kanssa kerhon, jossa Rorin opit otetaan haltuun ja flaksi alkaa käydä. Rakkautta tuntuu olevan tarjolla joka suunnassa, mutta kuinka sen kanssa sitten osataan elää? Tavin kirja muistuttaa kipeästi siitä tosiasiasta, että romanttinen rakkaussuhde on nykyisin nostettu ihmisen onnellisuuden ykköskriteeriksi, mutta tosiasiassa yhteiselämä kenen tahansa kanssa on melkoista tasapainoilua ja kompromissien etsimistä. Romanttinen tunnelma ei kovin kauas kanna, ja Rorin opit alkavat väljähtyä parisuhteessa: Tellervo ei enää tietoisesti ajatellut synnynnäistä oikeuttaan olla seireeni (s. 79). 

Tavin kertomana Tellervon ja Hennin ystävyys, miehen etsiminen ja elämä noin ylipäänsä osoittautuvat joksikin muuksi kuin ruusuilla tanssimiseksi. Ystävättärillä on omat kipupisteensä, ja lisäksi kaiken taustalla ilkkuvat nykyihmisten lukuisat valinnanmahdollisuudet, jotka tekevätkin elämästä oikeastaan masentavaa: Olenko nyt kuitenkaan onnellinen? Entä jos joku toinen olisi minulle sopivampi?

Aikalaisromaani tämä on vähän samaan tapaan kuin norjalaisen Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran ei. Lykken päähenkilöistä yksi osuu samaan ikähaarukkaankin kuin Tellervo ja Henni. Tyytymättömyys ja valintojen mahdollisuus kulkevat käsi kädessä. Elämässä on niin paljon vapautta, että ihminen päätyy helposti ajelehtimaan, eikä osaa tarttua mihinkään - ei osaa päättää.

Tavin kerronta on terävää ja kepeää yhtä aikaa. On hienoa lukea kirjaa, jossa naiset ovat päähenkilöitä ja naisten elämä on keskiössä. Harvemmin kirjallisuudessa punnitaan myöskään naisten välistä ystävyyttä. (Ehkäpä Elena Ferranten Napoli-sarjan esimerkki nyt tuottaakin lisää tällaisia romaaneja - ja mikäs sen hienompaa!) Naisten ystävyyden eri vaiheita on Tavin kirjassa käsitelty ironiseen tyylin:
Tellervolla oli aina ollut ystävä. Ei hän erityisesti ystävästä pitänyt, mutta ystävä oli hyvä olla olemassa. Ystävä tarjosi vertailupintaa. 
   Tellervossa ja ystävässä oli paljon samaa. He olivat samanikäisiä, liikuntaa harrastavia, ruokavalioonsa huomiota kiinnittäviä naisia. Ystävä oli noin 168 cm pitkä, kun taas Tellervo oli muutaman sentin häntä lyhyempi. Ystävän tyyli oli ehkä varmempi, mutta Tellervo onnistui välillä yllättämään. Myös ystävä opiskeli työn ohessa kolmatta tutkintoaan. Molemmilla oli puolipitkät hiukset. Kummankin elämää hallitsi pelko. (S. 21.)

Toivon tosiaankin, että Tavi jatkaa myös romaanien kirjoittamista. Tellervossa on raikas ote, joka kiertää reippaasti parodian puolelle ja tarjoilee herkullisia havaintoja kolmivitosten elämästä. Sekä Henni että Tellervo suorittavat kolmatta akateemista tutkintoaan, ja ovat koko ajan kesken. Onko nykyihmisten edes mahdollista kasvaa aikuisiksi kaiken valinnanvapauden keskellä? Kun elää karkkikaupassa, voi koko ajan valita jotain entistä parempaa.

Kun teoksessa siteerataan muodikkaiden self help - ja onnellisuusoppaiden iskulauseita, syntyy huumoria, joka on mustaa ja totista. Mikä meitä oikein vaivaa, kun on pakko olla jotain muuta kuin on? Miksi pitää esittää rooleja, jotta kelpaisi? Kirjan loppuun on liitetty lähdeluettelo, jossa komeilevat Rori Rayen teokset Have a relationship you want in ten weeks, Make him fall for you, Targeting Mr Right Program ja Modern Siren Program. Kylmäävää.

Erinomaista huumoria syntyy kirjassa myös kuoroharrastuksen ympärille. Mieleeni tulee dekkaristi Leena Lehtolainen, jonka ensimmäinen Maria Kallio -sarjan kirja (Ensimmäinen murhani) sijoittui kuoroyhteisöön. Siinä on tosiaankin herkullinen  sosiaalinen miljöö tarjolla.

Tellervo pääsee yllättämään, vaikka se kertoo tavallisista, rakkautta janoavista ihmisistä ja tavallisesta elämästä. Tavi on ujuttanut sekaan sopivasti ihmissuhdekiemuroita ja kasvunpaikkoja, ja kokonaisuus jättää paitsi vinon hymyn lukijan huulille, myös mukavasti mietittävää.



Osallistun arviollani kirjablogien Naistenviikko-haasteeseen, jota emännöi jo 5. kertaa Tuija! Tellervo on luettu ainakin blogeissa Reader, why did I marry him, Tekstiluola, Anun ihmeelliset matkat ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja,

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei, 2019
Alkuteos: Nei og atter nei, 2016
Suomentaja: Sanna Manninen
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 261
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Jatkan naistenviikon juhlintaa yhdessä kirjabloggaajien kanssa. Idea Naistenviikko-haasteesta on lähtöisin Tuijalta, joka emännöi tapahtumaa jo 5. kertaa. Tarkoitus on tällä viikolla nostaa erityisesti naisten kirjoittamia tai naisista kertovia teoksia esiin.

Kunnianhimoinen tavoitteeni on esitellä viikon aikana joka päivä eri kirjailija, minkä ei sinänsä pitäisi olla vaikeaa, sillä luen melkeinpä pelkästään naisten kirjoittamia kirjoja, eli niitä on kyllä blogijonossa aivan riittämiin. Kun vain vielä saisin järjestettyä aikaa kirjoista kirjoittamiselle. Koska olen paitsi nainen myös vaimo ja neljän alle 14-vuotiaan lapsen äiti, kahdeksankymppisten vanhempien tytär ja kahdeksankymppisen anopin miniä, eivät nämä kirjoitushetket ole aina aivan ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä. Naisella on monia rooleja, ja juuri niistä rooleista myös luen mielelläni. (Roolilistaltani jätin nyt tahallani pois ammatin, koska olen sentään tällä hetkellä lomalla...)

Naistenviikon kirjaksi sopii aivan erityisen hyvin norjalaisen Nina Lykken teos Ei, ei ja vielä kerran ei.  Pääsin myös kuuntelemaan kirjailijaa Helsinki Lit -tapahtumassa toukokuussa. Tapahtuman aikana kävi selväksi, että haluan lukea kaikki kirjat, joista tilaisuudessa puhuttiin - sen verran kiinnostavia keskusteluja siellä näin ja kuulin. Niinpä varasin kaikki kirjat kirjastosta, ja tähän mennessä olen lukenut niistä kolme: Kim Thúyn Run, Pascal Engmanin Patriootit sekä viimemmäksi tämän Lykken teoksen. Näihin ei ole vielä mahtunut yhtäkään pettymystä, ja luulenpa, että loputkin kirjat ovat hyviä.

Kirjailija Lykke esiintyi Litissä erittäin rauhallisesti ja asiallisesti, melkeinpä voisi sanoa, että vaatimattomasti. Hän muistutti yleisöä muun muassa siitä, että kaikki elämä menee jossain kohtaa vaikeaksi ja pettymyksiä osuu jokaiselle. Jokainen on oman elämänsä vanki.

Oman elämänsä vankeja ovat todellakin myös hänen teoksensa päähenkilöt, jotka on kuvattu poikkeuksellisen eläviksi ja samaistuttaviksi persooniksi. Päähenkilöinä ovat Ingrid ja Jan, jotka ovat olleet naimisissa 25 vuotta, turvallisesti ja tasaisesti, ja voisi myös sanoa, että varsin tyytyväisesti. Heillä on kaksi aikuista poikaa, jotka asuvat edelleen kotona. Lisäksi on kolmas päähenkilö, 35-vuotias Hanne, joka haaveilee samasta asiasta kuin kaikki muutkin, eli perheestä. Levottomuus ja tyytymättömyys ovat kuitenkin tehneet Hannen vakiintumisesta vaikeaa, kunnes hän ihastuu Janiin.

Kolmiodraama on katettu. Se voisi olla ahdistavaa ja tunkkaistakin seurattavaa, mutta kun se ei ole. Nina Lykke saa hahmonsa elämään ilman kliseisyyden häivääkään. On selvää, että varsinkin Ingrid, noin viisikymppinen äidinkielen opettaja, tuntui minulle varsin tutulta tyypiltä - ammatti ja ikä kun ovat myös omiani. Ingridissä on myös paljon samaa kuin hänen maanmiehensä Dag Solstadtin Ujous ja arvokkuus -romaanin Elias Ruklassa, joka myös on äidinkielen opettaja ja elämäänsä turtunut tyyppi. Norjalaiset osaavat totisesti poimia minua kiinnostavia hahmoja romaaniensa päähenkilöksi! Tunnustan, että jotain tämänkaltaista on saattanut myös minun viisikymppisessä äidinkielenopettajan päässäni joskus liikkua: Ingrid kuvitteli aivojensa muistuttavan reikäistä emmentaljuustoa. Hän oli seissyt aakkostetun kirjahyllynsä edessä, selannut vanhoja suosikkikirjojaan ja tajunnut, ettei jaksanut lukea niistäkään puolta sivua enempää. Ehkä hän oli sairastumassa dementiaan. Vai voisiko olla niin, että kaikki tunsivat samoin kuin hän mutta kukaan ei puhunut siitä, ja siksi kirjallisuus katoaisi, pian ei olisi enää kirjallisuutta ilmiönä eikä kirjallisuus kuuluisi sivistykseen eikä opetusohjelmaan, ja näin ollen katoaisivat myös Ingridin ammatti ja hänen paikkansa maailmassa. (S. 59.)

Ammatillisen kyllästymisen ohella Ingridin elämää "sulostuttavat" aikuisten lasten ja läpeensä tutun aviomiehen passaaminen sekä vaihdevuosien tuoma merkityksettömyden tunne. Ingridin arki on sellaista, ettei lukija tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Lykke tarjoilee taitavasti koko ajan mahdollisuuden molempiin. Koin Ingridin tunteet täysin tosina, jopa realistisina ja kipeinä, mutta siitä huolimatta niissä käy toteen myös nykyajan paradoksi: miten hyvä elämä voikaan olla näin kamalaa!

Lykke kertoi haastattelussa, että hän ei pysty kirjoittamaan onnellisena, vaan kirjoittaa aina tosissaan ja tunteella. Vasta myöhemmin hän huomaa kirjoittaneensa huumoria. Huumori siis syntyy kuin vahingossa. Sanna Mannisen suomennos juoksee kirjan sivuilla sujuvana, ja kirja on näennäisen kepeää luettavaa.

Lykke paljasti, että hänen hahmonsa ovat jokainen osa häntä itseään, ja siksi hänen oli helppo kirjoittaa heistä. Henkilökuvaus tekee Lykken teoksesta herkullisen. Kun kertojanäkökulma siirtyy kirjassa Janiin ja lopulta myös Hanneen, ymmärrän täysin heitäkin. Heidänkin elämänsä on sekä surullista että naurettavaa. Jos haluaa etsiä pettäjiä ja petettyjä tästä kirjasta, niin täytyy kääntää katseensa kohti elämää. Siinä on syyllinen.

Lykke ei ollut Litissä ainoa, joka puhui nykyihmisten tyytymättömyydestä. Vaikka ihmisillä on kaikki mahdollisuudet ympärillään, he eivät osaa olla onnellisia. Tästä asetelmasta taitava kirjoittaja saa leivottua totista ja railakasta satiiria. Kaikki nuo ihmissuhteet, jotka voisivat tehdä meidät onnellisiksi! Kaikki se onni, joka on oman arjen ulkopuolella tarjolla! Miksi ruoho näyttääkin aina vihreämmältä aidan toisella puolella?

Norjassa Ei, ei ja vielä kerran ei on kuulemma tulkittu luokkaromaaniksi ja nimenomaan "keskiluokkaromaaniksi", ja sellainen kai se on, koska se kertoo keskiluokkaisista ihmisistä terävää ajankuvaa. Mitäpä se muuta voisi ollakaan, koska keskiluokka ylipäätään lukee ja keskiluokka myös kirjoittaa kirjoja, Lykke sanaili haastattelussa. Lykken teos on satiiri, mutta sattuu sellaisena kipeästi maaliinsa. Tekisi mieleni kutsua tätä sukupolviromaaniksi, erityisesti viisikymppisten sukupolven romaaniksi.

Kirja nousi omassa lukuhistoriassani tärkeäksi kirjaksi. Olen moneen kertaan toivonut kirjallisuudelta rehellisiä naisten elämän kuvauksia, mutta samaan hengenvetoon joutunut aina toteamaan, ettei kukaan jaksaisi lukea realistisia kuvauksia ruuanlaitosta, tiskeistä ja pyykkäämisestä, eli niistä rutiineista, jotka toistuvat naisten (ja varsinkin äitien) elämässä päivästä toiseen. Mitä naiset, arjen rutiinien sietäjät, näkymättömän työn tekijät, oikeasti ajattelevat, mitä heidän päässään ja elämässään tapahtuu. Niitä ei pidetä kirjallisuudessa kiinnostavina asioina. Sen sijaan miesten elämäntyöt, suuret teot, kuten sota tai vaikkapa uunin rakentaminen, ovat tarpeeksi kiinnostavia kuvauksen kohteita. Niistä luodaan suurta kirjallisuutta.

Lykken teos kuvaa sekä viisikymppisen Ingridin että kolmivitosen Hannen elämää varsin terävästi. (Toki myös Jan on kirjassa kiinnostava hahmo, vaikka mies onkin...) En voi sietää kirjallisuudessa teennäisyyttä ja tekemällä tehtyä taiteellisuutta, ja Lykken teos onnistuu olemaan rehellinen ja hauska yhtä aikaa.



Kirjan ovat lukeneet myös Arja, Lumiomena ja Tuija. Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteeseen tämä sopii kuin nenä päähän kohtaan 45. Kirjan nimessä on kieltosana - vieläpä kolme!

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia, 2019
Kustantaja: Teos
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 220
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Hyvää naistenviikkoa! Kirjablogit ovat jo useana kesänä juhlistaneet naisia julkaisemalla naistenviikolla arvioita naisten kirjoittamista kirjoista tai naisista kertovista kirjoista. Myös Luettua elämää kantaa luetut kirjansa kekoon edistääkseen naisten kirjoittamien kirjojen näkyvyyttä.

Laura Lindstedtin Ystäväni Natalia on varmastikin kesän kuumin kirja. Lindstedt voitti Finlandian vuonna 2015 teoksellaan Oneiron, ja odotukset uutta romaania kohtaan ovat tietysti korkealla.

Älykkäämpää asetelmaa, kuin mitä Ystäväni Nataliassa on tarjolla, ei ehkä voi kuvitellakaan. Kirja kertoo Nataliasta, joka tulee psykologin vastaanotolle, koska seksi hallitsee hänen elämäänsä, eikä normaali arki enää onnistu. Miten kiinnostava potilas hän onkaan!

Käy ilmi, että psykologin seinällä on maalaus, joka on alun perin kuulunut Natalian isoäidille. Maalaus nimeltä Suukorva onkin ehkä syy, jonka takia Natalia on päätynyt juuri tämän tietyn psykologin sohvalle kertomaan elämästään. Maalauksen myötä päästään käsiksi kuvataiteeseen, jonka merkitys limittyy herkullisesti Natalian hekumallisiin seksifantasioihin ja kuviin, jotka Natalia kertoo ja jopa piirtää terapeutilleen.

Psykologi alkaa soveltaa Natalian hoitamiseen itse kehittelemäänsä kerrostushoitoa. Siinä terapeutti poimii potilaan kertomuksesta tärppejä, joiden päälle potilas alkaa etsiä lisää merkityksiä. Terapia kuulostaa varsin järjelliseltä, ja järjelliseltä kuulostaa psykologikin. Paitsi että hänen tärkeilynsä ja asiallisuutensa alkaa vähitellen huvittaa.

Natalia puolestaan kertoo toinen toistaan rohkeampia seksifantasioitaan vaihdellen tyylilajeja ja omaa identiteettiään. Nataliasta siis rakentuu täysin epäluotettava kertoja, mutta psykologi pysyy asiallisena ja lipsuu vain kerran koskettamaan potilastaan. Lukija alkaakin epäillä, vedättääkö Natalia psykologiaan.  Pysyykö kaikki kontrollissa? Kuka oikeastaan kontrolloi ja ketä?

Ystäväni Natalian lopussa on lueteltu Natalian kirjahyllyn kirjat ja niiden joukosta löytyy myös Nathalia Sarrauten kirja Ystäväni Martereau, joka pitäisi ilmeisesti tuntea, jotta saisi kirjan kerroksista kaiken irti. Olin nimittäin keväällä Tampereen Akateemisen kirjakaupan lukupiirissä kuuntelemassa Laura Lindstedtiä ja hän kertoi valmistelevansa väitöskirjaa Sarrautesta.

Lukukokemuksena Ystäväni Natalia oli hyvin kaksijakoinen. Toisaalta seksuaalisuuden vatkaaminen nauratti. Toisaalta terapeutin sohvalla kiehnäävä kuuma pakkaus alkaa lähinnä vaivaannuttaa lukijaa, joka seuraa tilannetta kuin tirkistelijänä. Pyskologi, jonka sukupuoli jää mysteeriksi, yrittää pitää etäisyyttä ja auttaa potilastaan eheytymään, kuten ammatti edellyttää. Onnistuuko hän? Ymmärtääkö hän lopulta potilastaan?

Staattinen ympäristö - terapeutin vastaanottohuone - auttaa fokusoimaan asian ytimeen, eli seksuaalisuuteen. Se vapauttaa kokeileemaan erilaisia kerronnan tyylejä, vetämään rooleja, syventämään aihetta. Staattien asetelma - potilas puhuu terapeutilleen - ajaa samaa tarkoitusta. Teoksessa on paljon pohdittavaa ja se jättää jälkeensä paljon kysymyksiä. Ketä tässä oikein pitäisi auttaa? Miksi seksuaalisuus on pornon saastuttamaa? Miksi seksuaalinen kuvasto on aina vaan miehen katseelle alistettua? Onko Nataliallakaan lopulta tarjota siihen mitään omaa?

Kesäaikana, kun pihalla hehkuvat kukat ja mehiläiset surisevat, voi heittäytyä Natalian vietäväksi. Antaa hänen purkaa kuvastonsa, jos se häntä auttaa. Pyskologi ainakin on hänen tarinoistaan hurmaantunut:  Viljelikö Natalia vihjeitään tietoisesti, toisin sanoen testasiko hän ammattitaitoani, vai puhuivako myytit ja arkkityypit hänen kauttaan? Mikäli kyse oli jälkimmäisestä, kuten aloin uumoilla, sohvallani makasi sensaatio, jonka käsittely ansaitsisi oman artikkelinsa, ellei peräti kirjan. (S. 142.)

Kirjanhan Natalia nyt sai, ja varsin hauskan kirjan saikin. Lindstedtin kirjoitustyyli, ja varsinkin psykologin tärkeilevä kertojanääni verrattuna Natalian moniin villeihin rooleihin, luo mainioita kontrasteja. Välillä mietin, onko tämä kaikki kuitenkin kokeilua kokeilun vuoksi, kikkailua kikkailun vuoksi ja naurattamista naurattamisen vuoksi. Psykologin pohdinnat kun voisi kai siirtää myös kirjailijan ammatin ytimeen: - - Mutta minulle sanat eivät ole yhdentekeviä. Sanat, ja myös niiden keskinäinen järjestys, vaikuttavat kaikkeen, teenhän asiakkaitteni kanssa töitä kielen avulla. Tai ehkä pikemminnkin kielen kautta? Ei, ei sittenkään. Ei missään nimessä! Mehän työskentelemme kielessä niin kuin kilpauimari työskentelee vedessä, niin kuin lintu lentää ilmassa, mato möyrii maassa ja puu palaa tulessa. Ja koska kieli on elementtimme, olisin vastuuton, ellen huoltaisi sitä aina kun mahdollista.  (s. 73.)

Lindstedt työskentelee taitavasti kielessä, hän leikittelee sillä ja manipuloi lukijaa. Natalian seura ei kuitenkaan sytyttänyt minua, eikä kuivakka psykologikaan siihen pystynyt. Romaani on kuitenkin villi aloitus villille naistenviikolle.


Ystäväni Natalia on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Reader, why did I marry him, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Donna mobilen kirjat ja Kirja vieköön!

2 x luettavaa nuorille: Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Viraalit nerot ja Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet (selkomukautus)

Korkea-aho Kaj ja Forsström Ted: Zoo! Viraalit nerot, 2017
Kuvittaja: Pentti Otsamo
Suomentaja: Laura Beck
Kustantaja: Otava
Kansi: Nina Grönlund
Sivuja: 208
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet, 2017
Selkomukautus: Leena Kaivosoja
Kustantaja: Opike
Sivuja: 96
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Saisikohan jonkun nuoren lukemaan kesälomalla kirjan? Aina kannattaa yrittää. Sopivista kirjoista ei ainakaan ole puutetta - ne pitää vain löytää.

Kaj Korkea-ahon ja Ted Forsströmin Zoo! Viraalit nerot oli Finlandia Junior -ehokkaana vuonna 2017. Väittäisin, että Kapteeni Kalsarien ja Neropattien ystäville tämä kirja uppoaa kuin kuuma veitsi voihin, mutta on selvästi suunnattu yläkouluikäisille. Konsepti on tuttu: hauska tarina ja hölmöt kuvat muodostavat yhtenäisen, pähkähullun kokonaisuuden. Kuvittaja Pentti Otsamon tyyli sopii hyvin kirjan henkeen ja irrottelee mainiosti.

Ideana on, että Atlas, noin 15-vuotias poika, lähettää sähköpostia ystävälleen Elliotille, joka on muuttanut vuodeksi Uuteen Kaledoniaan. Atlaksella on tylsää ilman parasta ystäväänsä ja kirjoittaminen on ajankulua, Niinpä tarinaa syntyy raportointityyliin, mutta myös sopivasti elämänilmiöitä pohdiskellen. Tuotteliaisuus on varmaankin syynä vanhan kommunikointitavan valitsemiseen, sillä kuka nuori oikeasti kirjoittaa sähköpostia nykypäivänä, ellei tosiaan ole pienoinen kirjailijan alku, kuten Atlas tuntuu olevan. Elliotin vastauksia ei kirjassa julkaista lainkaan, joten voi päätellä, että Uudessa Kaledoniassa on muutakin tekemistä kuin ylenmääräinen kynäily.

Poikien yhteinen antisankari on Justus, joka keksii megasuositun vohveloinnin, jonka turvin hän on kipuamassa koulun johtokuntaan oppilasjäseneksi. Atlas raportoi Elliotille Justuksen tempauksia ja lopulta Atlaskin asettuu ehdokkaaksi pelastaakseen koulun täydeltä idotismilta. Onnistuuko hän? Miten vohvelointia vastaan voi edes taistella?

Lukiessa vähän ärsyynnyin muutamasta sovinistisesta vitsistä, joita ilmankin kirja olisi toiminut. Onneksi koulussa on myös Sarah-Li, joka pesee älyllään ja reippaudellaan koko poikaporukan ja jonka ansiosta tytöt eivät jää pelkiksi objekteiksi tässä kirjassa. Siksi uskallan suositella kirjaa sekä tytöille että pojille, kaikille 12-16-vuotiaille.

Viraalit nerot ei ole pelkästään nasevaa sanailua ja hölmöilyä täynnä, vaikka näihin seikkoihin kirjan houkuttelevuus perustuukin. Kirja kertoo myös karua kieltään sosiaalisen median vallasta ja voimasta. Julkisuus (populismi) ratkaisee vaalitulokset, ja älyttömät temput saavat enemmän huomiota kuin järkevät ajatukset. Luulisin, että viihteen lisäksi kirjasta jää nuorelle jotakin ajateltaavakin.

Kirjailijat ovat jatkaneet tarinaa jo ainakin yhden jatko-osan verran, joten jos lukuinto tästä herää, niin tarjolla on lisääkin luettavaa.

Harri Veistisen Kotitekoisen poikabändi alkeet on ilmestynyt vuonna 2016 ja myös saanut jo jatko-osan. Luin kirjasta selkoversion, josta innostuin valtavasti. Koeluetin tämän myös muutamalla oppilaalla, ja kommentit olivat myönteisiä.

Kotitekoisen poikabändin alkeet kertoo ysiluokkalaisesta Rene Kolppasesta, joka päättää, että seinäkukkana oleminen loppuu nyt. Hän haluaa huomiota, mieluiten jopa kuuluisuutta, ja sitä hän aikoo hankkia perustamalla poikabändin. Kukaan hänen kaveriporukastaan ei ensin innostu ajatuksesta:
Menimme Onnin kanssa koulun pihalle.
Onni odotti huolestuneena,
millaisen idean olin keksinyt.
 - Perustetaan poikabädi!
sanoin Onnille.
- Ootko sä hullu!
vastasi Onni. (S. 11.)

Kukaan bändin jäsenistä ei osaa soittaa eikä tanssia, joten se selittää kavereiden nihkeän asenteen. Rene on kuitenkin sinnikäs ja saa kuin saakin hankittua bändille keikan ja yhden soittotaitoisen jäsenenkin. Miten keikka sitten menee? Meneekö lopulta yhtään mikään niin kuin Rene suunnittelee? Ja miksi Hilda on Renelle niin vihainen?

Hyväntuulisen sekoilun jälkeen kirjassa alkaa vilkkua myös tummempia sävyjä, ja Veistinen keikauttaakin juonen uuteen vinkkeliin. Hauskuus ja hulvaton koheltaminen eivät jää kirjan ainoiksi ansioiksi, vaan kirja onnistuu olemaan myös koskettava. Se on aika paljon se, 96-sivuiselta selkokirjalta.

Esittelin blogissa keväällä muutamia nuorten selkokirjoja, ja tämä Leena Karvosenojan selkomukautus Veistisen kirjasta on listalle mainio lisä. Selkokirjat voivat olla vastaus monen nuoren lukuinnon herättelemiseen. Lukivaikeuksiin ja s2-nuorille ne ovat loistava väylä sanavaraston kartuttamiseen ja portiksi lukuharrastuksen pariin.

Nämä kaksi kirjaa jatkavat samoilla linjoilla kuin Kalle Veirton Ohut hauska kirja ja Jyri Paretskoin K15 (joista molemmista on ilmestynyt jo toinen osa). Niiden lukeminen ei ole mitenkään ylivoimaista, sivumäärä pysyy kohtuullisena ja huumori kukkii jokaisessa. Erityisesti näiden kohderyhmänä ovat pojat, sillä päähenkilöt ovat hauskoja nuoria miehiä. Mikään ei estä kuitenkaan tyttöjäkään tarttumasta kirjoihin.


Viraalit nerot on luettu näissä kirjablogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjojen keskellä ja Kirjakko ruispellossa ja Ihminen välissä. Veistisen kirjan selkomukautuksen on lukenut myös Tuija.

Pascal Engman: Patriootit

Pascal Engman: Patriootit, 2019
Alkuteos: Patrioterna, 2017
Suomentaja: Pekka Marjamäki
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 493
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



   " -- pakolaisvastaisuus on vain yksi suvaitsemattomuuden muoto. Kaikkea yksinkertaistetaan, ja yleinen yhteiskunnallinen keskustelu muuttuu koko ajan rahvaanomaisemmaksi. Vihamieliset ihmiset eivät piittaa tosiseikoista. Ruotsi on maailman kolmanneksi vähiten korruptoitunut maa, mutta siitä huolimatta he puhuvat meidän poliitikoistamme aivan kuin kyseessä olisi joukko ankaran rangaistuksen ansaitsevia maanpettureita, jotka eivät tee muuta kuin kahmivat itselleen kaikkea mahdollista. He käyttävät sanaa maanpetturi täysin tosissaan. Puhumattakaan siitä mitä mieltä he ovat ihmisistä, jotka ovat töissä tiedotusvälineissä." (S. 325.)

Kuulostaako tutulta? Pascal Engmanin Patriootit on ajankohtainen, ruotsalainen dekkari, mutta se  kuvaa ilmiöitä, joita kohdataan myös nyky-Suomessa. Sosiaalinen media on täynnä törkeää panettelua ja suoranaisia uhkauksia, mutta vielä pelottavampaa on se, mikä määrä valhetta siellä levitetään. Aikaa, jota elämämme, kutsutaan post-totuudelliseksi ajaksi. Millainen paradoksi tämä tilanne onkaan: internetin välistyksellä kaikki maailman tieto on jokaisen ihmisen saatavilla ja samaa välinettä voidaan käyttää täysin vastuuttomasti valheellisen tiedon, ennakkoluulojen ja vihan levittämiseen.

Pascal Engman on ammatiltaan toimittaja.  Hän esiintyi Helsinki Litissä toukokuussa Li Anderssonin haastateltavana. Keskustelu pyöri Patriootit-kirjan pääteemojen ja yhteiskunnallisten kysymysten ympärillä. En ollut esimerkiksi aiemmin ajatellut, kuinka paljon toimittajat ovat ammattikuntana vihapuheen kohteina. He saavat tappouhkauksia ja törkypostia niin paljon, että tilanne alkaa olla uhka sananvapaudelle. Kaikki julkisuuden henkilöt ovat ikään kuin vapaata riistaa, jota saa solvata mielin määrin:
    "Laulajan nimi on Zara Larsson, Hän on teini-ikäinen poptähti, joka kutsuu itseään feministiksi."
   "Vai niin."
   "Sen takia miehet, aikuiset miehet, lähettävät hänelle tappouhkauksia. He kirjoittavat hänelle, ettei naisia sorreta mitenkään ja että hän on kelvoton ja kuvottava huora, jota pitäisi nussia kunnolla." (S. 324.)

Patriootit kertoo vihasta ja siitä, miten viha kääntyy väkivallaksi. Kirja lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa tukholmalaisia toimittajia aletaan murhata häikäilemättömästi. Kohteina ovat erityisesti ne toimittajat, jotka ovat kirjoittaneet artikkeleita sananvapauden, ihmisoikeuksien tai tasa-arvon hengessä. Radikalisoitunut äärioikeistolainen murhaajaryhmä näkee heidät uhkana ruotsalaiselle yhteiskunnalle, ja he kokevat pelastavansa seuraavat sukupolvet omilla, raaoilla teoillaan. Heidän ajattelunsa on yksioikoista ja perustuu valheelle, mutta he elävät täysin omassa totuudessaan. Tämän ajattelumallin Pascal Engman esittelee Patriooteissa pelottavan läheltä.

Teoksen keskiössä pyörii neljä henkilöä: kunnianhimoinen toimittaja Madeleine Winter, ammattisotilaan uran tehnyt August Novak, äärioikeistolainen Carl Cederhielm sekä taksinkuljettaja Ibrahim Chamsai. Miljöönä on välillä Tukholma ja välillä Chile, jossa August työskentelee rikollisliigan pomon henkivartijana. Juoni punoutuu jokaisen henkilön näkökulman kautta, ja varsin taidokkaasti punoutuukin. Trillerinäkin Patriootit on ansiokas kokonaisuus.

Vaikka henkilöitä on paljon, heistä syntyy onnistuneita kuvauksia. Pascal ei ole ainoastaan taidokkaan juonen punoja, vaan hän osaa rakentaa henkilöillensä taustoja, joilla persoonista tulee uskottavia ja eläviä. Kerronta on koukuttavaa, ja Pekka Marjamäen suomennos on kaikin puolin sujuvaa luettavaa. On oikeastaan vaikeaa kuvitella tämän parempaa dekkaria lomalukemiseksi. Yöunet ovat kuitenkin vaarassa, jos tähän uskaltaa tarttua.



Patriootit on luettu myös näissä kirjablogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirjarouvan elämää ja Mummo matkalla. Helmetin vuoden 2019 haasteeseen tämä sopii ainakin kohtaan 2: Kirjassa etsitään kadonnutta henkilöä.