Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen, Ruotsin akatemian romahdus 2019

Alkuteos: Klubben - en undersökning, 2019

Suomentaja. Elina Lustig

Kustantaja: Otava

Sivuja: 265

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Naistenviikko kirjablogeissa jatkuu. Tuijata.Kulttuuripohdintoja emännöi haasteviikkoa, ja kaikki mukana olevat blogit voi käydä kurkkaamassa täältä. 

Naistenviikkoon tarvitaan tarinoita siitä, kuinka naiset muuttavat maailmaa ja historiaa. Sellainen tarina on #metoo-liikkeen tarina. Liike perustettiin Yhdysvalloista jo vuonna 2007, ja se nousi maailmanlaajuiseen tietoisuuteen vuonna 2017. Tuolloin viihdealan naiset saivat tarpeekseen alalla rehottavasta seksuaalisesta häirinnästä ja alistamisesta. He alkoivat liittää some-päivityksiinsä hästägin #metoo, kun halusivat kertoa joutuneensa seksuaalisen ahdistelun kohteiksi. Esiin nousi häirintään syyllistyneiden miesten nimiä, esimerkiksi elokuvatuottaja Harvey Weinsteinin nimi. Yhä useampi nainen uskalsi avata suunsa ja ilmiantaa miehiä, jotka käyttivät valtaansa väärin. 

Viihdealan julksiuuden myötä liike levisi maailmalla ja on saanut aikaan paljon muutoksia. Se on muuttanut pinttyneitä, piilossa olevia vallankäytön muotoja, joita naisiin on kohdistettu ja kohdistetaan. Toimintatapojen muutos on tosiasia. Naiset nousivat puolustamaan koskemattomuuttaan ja oikeuttaan tasa-arvoiseen kohteluun - eikö tämän pitäisi olla itsestään selvää!

Metoo-liikkeen tarinaan liittyy myös Ruotsin akatemian romahtaminen vuonna 2018. Arvostettu ja muuttumattomana pidetty kirjallisuuden instituutio hajosi ja joutui järjestäytymään uudelleen uusin säännöin. Tapahtumaa edelsi Dagens Nyheter -lehden toimittajan, Matilda Gustavssonin, sinnikäs tutkimus akatemian lähipiiriin liittyvistä seksuaalisen häirinnän huhuista. Huhut osoittautuivat todeksi. 

Dagens Nyheter julkaisi Gustavssonin laajan artikkelin marraskuussa 2017. Siinä 18 naista kertoi joutuneensa akatemian jäsenen aviomiehen raiskaamiksi tai seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi. Kyseessä oli runoilija Katarina Frostensenin aviopuoliso Jean-Claude Arnault, joka myöhemmin tuomittiin kahdesta raiskaukseta vankeuteen. 

Matilda Gustavssonin kirjoitti tapahtumista myös kirjan Yhdäksästoista jäsen (ruotsiksi Klubben - en undersökining). Siinä hän kertoo, kuinka Metoo-liikkeen tuulet alkoivat ravistella myös ruotsalaista kulttuurielämää, josta paljastui vuosikausia jatkunut seksuaalisen häirinnän mätäpesäke. Hän kertoo tutkimustyöstään ja haastatteluista sekä akatemian murenemisesta. Kirjan nimi viittaa siihen, että Ruotsin akatemiassa on perinteisesti ollut 18 jäsenstä, joiden jäsenyys on ollut elinikäinen. Erään jäsenen aviopuoliso käytti asemaansa akatemian lähipiirissä hyväkseen ja ajoi monin tavoin omia etujaan. 

Frostensen ja Arnault ovat nimittäin vaikuttaneet Ruotsin kulttuurieliitin keskiössä vuosikymmeniä. Arnault johti pariskunnan yhdessä perustamaa Forum-nimistä taiteilijaklubia, johon kutsuttiin mielenkiintoisimmat, uudet taiteilijanimet esiintymään tai pitämään näyttelyitä. Tämän klubbenin työntekijät tai siellä esiintyneet taiteilijat olivat juuri niitä naisia, jotka joutuivat myös Arnault'n uhreiksi. Arnault esitti, ja varmasti olikin, eräänlainen kulttuurieliitin portinvartija, joka uhkaili ja kiristi naisia ja jos naiset eivät suostuneet seksiin, hän uhkasi muun muassa tuhota heidän uransa.

Kirjassa käy ilmi, ettei Gustavsson arvannut artikkelinsa johtavan niin suuriin mullistuksiin, kuin se sitten johti. Kun artikkeli ilmestyi, Ruotsin akatemian tuolloinen puheenjohtaja Sara Danius otti syytökset vakavasti ja järjesti Arnault'n toiminnasta puolueettoman tutkinnan. Arnault'n aviopuoliso puolusti miestään, ja väitti, että kyseessä oli ajojahti ja salaliitto, jonka takana toimivat sellaiset naiset, jotka eivät olleet päässeet kulttuurieliittiin ja etsivät nyt syntipukkia. Joka tapauksessa Gustavssonin tutkimustyön tuloksena Ruotsin akatemian jäseniä erosi ja kulttuurikeskus Forumin toiminta lakkautettiin. Akatemian sääntöjä muutettiin ja Nobelin kirjallisuuspalkinto jätettiin jakamatta vuonna 2018.

Gustavssonin kirja on häikäisevää luettavaa. Hän kirjoittaa kuten ammattitaitoisen toimittajan pitääkin, eli hän raportoi tutkimustyösnä hyvin järjestelmällisesti mutta vetävästi. Yhdeksästoista jäsen on jännittävä kirja, melkein kuin trilleri. Suomentaja Elina Lustig on myös tehnyt sujuvaa työtä. 

Gustavssonin kirjasta mieleen tulee suomalainen tutkivan journalismin merkkiteos, Helsingin Sanomien toimittajien Minna Passin ja Susanna Reinbothin Keisari Aarnio -kirja. Siinäkin tehdään perusteellista tutkimustyötä ja kirjoitetaan se näkyväksi. Suomalaistoimittajien rohkeus ja sinnikkyys on ihailtavaa, samoin kuin Matilda Gustavssoninkin. Gustavsson kertookin, kuinka hän oppi nopeasti pyytämään haastatelluilta naisilta todistusaineistoa tapahtumista. Paljastusartikkeli on siis niin totta, kuin totuutta ikinä voi sanoilla kuvata.

Arnault'n toiminta on tuomittavaa ja järkyttävää. Hän on aiheuttanut teoillaan vuosikymmenien ajan paitsi ruumiillista myös henkistä kärsimystä. Hän on tuhonnut naisten uria, alistanut heitä ja lietsonut pelkoa. Kaikki tämä on järkyttävää luettavaa, ja vaikka hän seksiaddiktionsa ja toimintansa valossa näyttäytyy suorastaan pellenä, hänen tekonsa ovat hirvittäviä. 

Lähes yhtä hirvittävää on kuitenkin Ruotsin akatemian toiminta. Suoraselkäinen puheenjohtaja Sara Danius ansaitsee kaiken kunnioituksen ja arvostuksen, mutta akatemian jäsenissä on heitä, jotka asettuvat miestään puolustavan Katarina Frostensenin tueksi ja pitävät kynsin hampain kiinni akatemian koskemattomuudesta - omasta asemastaan. Mikä saa ihmisen takertumaan valtaan, vaikka sen taustalta paljastuu kärsimystä ja väkivaltaa, alistamista ja oman edun ajamista? 

Gustavsson siteeraa kirjansa loppupuolella erästä Arnault'n uhria: -Joidenkin mielestä kulttuurimaailman paljastuminen on uhka taiteelle. He sanovat, että se lisää kulttuuria kohtaan tunnettua halveksuntaa. Mutta minä olen kokenut asian aivan toisin. Kaikella tapahtumalla on ollut päinvastainen vaikutus. Olen ymmärtänyt, että on olemassa yhteisöjä, jotka ovat säilyttämisen arvoisia, ja ihmisiä, jotka ovat valmiita riskeeraamaan oman asemansa. Kaikki eivät ole arkajalkoja. Minusta tuntuu, että jonain päivänä minusta voi tulla jälleen aktiivisesti luova ihminen. Ihminen, joka luottaa maailmaan. (S. 265)

Metoo-liike on osoittaunut maailmaa muuttavaksi liikkeeksi. Se on muuttanut maailmaa parempaan suuntaan, turvallisemmaksi paikaksi monelle naiselle. Gustavssonin kaltaisia rohkeita ja uteliaita naisia tarvitaan kertomaan epäkohdista ja tuomaan ne julki. Heidän ansiostaan maailmaan voi luottaa.    

Yhdeksästoista jäsen valittiin Blgistanian Tieto -voittajaksi tänä vuonna. Se on luettu myös kirjablogeissa Kirjaluotsi, Amman lukuhetki ja Donna mobilen kirjat. 

Blogistanian parhaat kirjat 2018 - näin äänestän

Tänään kirjablogeissa äänestetään Blogistanian parhaista kirjoista. Äänestys on perinne, joka on jatkunut jo vuodesta 2011.

Blogistanian Finlandian tulokset voi huomenna tarkistaa kello 10.00 blogista Tuntematon lukija,  Tieto löytyy blogista Hannan kirjokansi, Kuopus löytyy blogista Yöpöydän kirjat ja Globalia puolestaan blogista Kirjamies.


Tässä ovat Luettua elämää -blogin pisteet:


Blogistanian Finlandia:




1. Peter Sandström: Äiti marraskuu  3 p

Peter Sandtrömin Äiti marraskuun lukeminen ilahduttaa mieltä. Tavalliset ihmiset, absurdit tapahtumat, kipeät tosiasiat - näistä on elämä tehty. Sandström rakentaa veijaritarinoita, joissa on haikea pohjavire. Hänen lauseensa ei ole ihmeellisen ihana, vaan tavallinen ja tuttu ja siksi niin tosi, vaikka kertoja välillä valehteleekin.

2. Leena Krohn: Kadotus    2 p


Leena Krohn osaa aina ravistella lukijan mieltä ja asetella todellisuuden palikoita uuteen järjestykseen. Krohnin lukeminen ei koskaan ole tylsää. Kadotus jatkaa kirjailijan tasaisen laadukasta ja hienoa tuotantoa.



3. Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin  1 p

Tuukka Pietarisen Yksin ja toisin on puhuttelevaa ja hämmästelevää runoutta. Sanoihin saa vangittua paljon, paljon enemmän kuin pelkän olemassaolon tai yhden elämän. Tästä runoudessa on parhaimmillaan kyse.





Blogistanian Tieto:



1. Maggie Nelson: Argonautit   3 p

Maggie Nelsonin Argonautit on herättelevää luettavaa tavallisesta elämästä, jossa normit on pakko murtaa. Nelson yhdistää tietoa ja tutkimusta oman elämänsä kanssa saumattomaksi dialogiksi. Syntyy oivalluksia, joiden valossa lukija joutuu tarkastelemaan omaakin elämäänsä uudenlaisesta vinkkelistä.



2. Mia Kankimäki: Naiset, joita ajattelen öisin  2 p

Mia Kankimäen Naiset, joita ajattelen öisin on virkistävää ja inspiroivaa luettavaa. On hienoa päästä seuraamaan naisolettettujen tutkimusmatkailijoiden matkoja maailman eri kolkkiin ja etsiä Kankimäen rinnalla renessanssin naistaiteilijoiden teoksia.  Naiset joita ajattelen öisin avaa uudenlaista tietokirjallisuuden väylää suomalaiseen kirjallisuuteen. Se tekee kirjoittajan ja kirjoittamisprosessin näkyväksi, ja tekee tietokirjallisuudesta henkilökohtaisen lukukokemuksen.


3. Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen  1 p

Enpä muista, milloin olisin lukenut tietokirjaa yhtä nopeaan tahtiin kuin tätä Kari Hotakaisen Tuntematonta Kimi Räikköstä luin. Tunnustettakoon, että en seuraa Formula 1 -urheilua enkä tiedä siitä oikeastaan mitään, mutta nyt tiedän siitä aika paljon enemmän kuin ennen, kuten tietysti tiedän Kimi Räikkösestäkin. Hotakaisen teksti uudistaa tietokirjoittamista kaunokirjalliseen suuntaan, ja ennen kaikkea se on sujuvaa luettavaa.



Blogistanian Globalia:


1. Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2, Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia    3 p

Lucia Berlin on sanataiteen velho ja taituri. On aivan sama, kuinka paljon Berlinin luoma kertojahahmo muistaa väärin tai minkä hän on jopa unohtanut - kaikkein tärkeintä ei olekaan totuus vaan tarina, joka kerrotaan liioitellen, ironisesti tai niin koskettavasti, ettei lukija jää ihmettelemään elämän monia sävyjä. Berlin on kiistattomasti novellitaiteen mestari.




2. Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton    2 p

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton on sellaista kaunokirjallisuutta, joka saa lukijan huokailemaan onnellisena: että maailma on täynnä tarinoita ja taitavia kirjailijoita, jotka osaavat asiansa. Lucy Bartonin elämäntarina on riipaisevaan tyyliin kirjoitettu, ja se peittää melkein enemmän kuin paljastaa.





3. Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin   1 p

Johannes Anyuru luo dystopian tämän päivän Ruotsiin. He hukkuvat äitiendsä kyyneliin kertoo siitä, kuinka vaarallista on suhtautua äärioikeistolaiseen politiikkaan suvaitsevaisesti tai kuinka vaarallista on ryhtyä jakamaan ihmisiä heidän syntyperänsä perusteella erilaisiin ryhmiin. Tämänhän pitäisi olla historiasta tuttua asiaa, mutta Anyurun sanoma on tarpeen joka päivä nyky-Euroopassa.
Anyuru kertoo tarinansa varmoin kaunokirjallisin ottein.




Blogistanian Kuopus


1. Sarah Crossan: Yksi    3 p

Sarah Crossanin Yksi tuntuu alkuasetelmaltaan epäuskottavalta, sillä siinä kuvataan siamilaisia kaksosia ja heidän nuoruuttaan. Säeromaanin muotoinen tarina vie kuitenkin täysin mennessään. Kaikki on tässä romaanissa kohdallaan.

2. Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina   2 p

Tusinasta löytyy novelli jokaisen nuoren makuun. Päivi Haanpää ja Marika Riikonen ovat tehneet tarpeellista työtä kootessaan 12 eri kirjailijan tarinat samoihin kansiin. Tulos on kutkuttelevan monipuolista luettavaa.


3. Riina Mattila: Järistyksiä   1 p

Riina Mattilan Järistyksiä on aiheeltaan tärkeä kirja. Jos nuori ei sovi normeihin, hänen on raivattava oma tiensä elämiseen. Eikä se ole aina helppoa.



Ensimmäistä kertaa sain äänestää Blogistanian äänestyksissä jokaisessa kategoriassa. Eräänlainen lukemisen juhlavosi siis sekin!

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt, Tunne-esseitä 2017
Kustantaja: Like
Kansi: Tommi Tukiainen
Sivuja: 236
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä



Koko Hubaran Ruskeat Tytöt on ollut lukulistallani siitä lähtien, kun luin Reader why did I marry him -blogin Ompun arvion kirjasta. En tiennyt, kuka on Koko Hubara, enkä tiennyt hänen Ruskeat Tytöt -blogistaan, enkä paljon mistään muustakaan ennen sitä. Ompun arvion perusteella odotin kuitenkin mullistavaa lukukokemusta, ja sellaisen myös sain. Jotain tuli näkyvämmäksi.

Koko Hubara kirjoittaa Ruskeille Tytöille, eli hän ei kirjoita minulle, valkoiselle tytölle, ollenkaan. Se, että minä voin kirjoittaa valkoisen tytön tähän pienillä kirjaimilla, melko huolettomasti, kertoo siitä, että se on oletus, sitä ei tarvitse nostaa esiin. Jos osaisin ajatella yhtä selkeästi kuin Hubara - jonka on pakko, koska hän on Ruskea Tyttö - kirjoittaisin edes Tytön isolla alkukirjaimella. Tyttönä oleminen on positio, joka minun pitäisi tehdä näkyvämmäksi koko ajan, kuten Hubarakin tekee. Tyttö on normin - pojan ja miehen - vastapari, joka tulee aina määritellyksi vasta suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen.

Samoin Ruskea tulee aina määritellyksi suhteessa normiin, valkoisuuteen. Hubara kirjoittaa: Käytän sanaa Ruskeat kuvaamaan omaa identiteettiäni, mutta myös laajemmin synonyymina sanalle rodullistettu. - - Kun käytän sanaa Ruskeat Suomen kontekstissa, tarkoitan myös esimerkiksi Mustia ihmisiä, venäläisiä, virolaisia, itäeurooppalaisia, romaneja ja saamelaisia - kaikkia sellaisia ryhmiä, joille ei ymmärtääkseni suoda tilaa olla valkoisia tai suomalaisia tai normi. (S. 27.)

Osaisinpa sanallistaa edes jotain siitä, mistä Hubara kirjoittaa! Hän kirjoittaa asioista, joita hän on Ruskeana Tyttönä kohdannut: näkymättömyydestä, seksuaalisen häirinnän kohteeksi joutumisesta, kotimaistaan, suhteestaan kieliin, hiphopiin, kirjoittamiseen ja lukemiseen. Hän kirjoittaa siitä, miltä tuntuu, kun mediassa tai kirjallisuudessa ei tule vastaan ketään samanlaista, koska kaikki tarinat kerrotaan valkoisesta oletuksesta: Minä en haluaisi tehdä muuta kuin lukea kirjoja, jotka kertovat minusta. Haluaisin vain ja ainoastaan löytää jotakin, mihin tarrata kiinni ollakseni olemassa. Jotakin, mikä läikähtää kun siihen koskee. Jotakin mikä sanoo, että voin olla itsestäänselvyys ja muutosagentti, obskuriteeti ja legenda, pieni jemeniläinen kirjatoukka ja Ruskea filosofi samaan aikaan. (S. 108.)

Huomaan, että olen nyt hyvin varovainen kirjoittaja, vaikka pääni on täynnä asioita. Yritän paikallistaa itseni suhteessa Hubaran kirjaan. Olen valkoinen, suomalainen tyttö. Olen ammatiltani äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, eli olen opiskellut perinteisesti hyvin valkoisia asioita - suomen kieltä ja suomen kirjallisuutta. En ole koskaan ajatellut niitä erityisen valkoisina asioina, mutta sitähän ne ovat olleet. Voin todeta tämän nyt, kun Hubaran teksti on opettanut minua katsomaan ympärilleni edes vähän tarkemmin.

Väitän myös, että kielten - vaikka vain oman äidinkielen opiskelu - on humanismin ydintä, väylä kaikkien kielten ja kaikkien ihmisten arvostamiseen. Viime vuosina olen kuitenkin lähinnä hävennyt sitä tapaa, jolla valkoiset suomalaiset suomeaan käyttävät. Tarkoitan vihapuhetta, joita some heittää silmieni eteen päivittäin. Rasistiset kommentit ja ihmisten rodullistaminen käyvät päälle, enkä ymmärrä ollenkaan, mitä täällä tapahtuu. Pahinta on, että en osaa tehdä mitään, en osaa vastata sanoihin, koska pelkään sitä vihaa.

Olin kuuntelemassa historiantutkija Ville Kivimäkeä Äidinkielen opettajien talvipäivillä tammikuussa. Kivimäki luennoi siellä otsikolla Väkivallan sanat, ja hän muistutti siitä tosiasiasta, että  väkivaltainen puhe muuttuu josain vaiheessa väkivaltaisiksi teoiksi. Siksi väkivaltainen puhe pitää saada loppumaan, ja paras keino sen hiljentämiseksi ovat paremmat sanat. Hyvä kielenkäyttö ja kielen hallinta lopulta sammuttaa vihapuheen. 

Hubaran sanat ovat erinomaista kieltä, parhaita sanoja. Hän kirjoittaa selkeästi ja loogisesti, paljastaa rakenteellisen rasismin ja purkaa sitä sanoillaan. Hän kirjoittaakin: Minun valitsemani sanajärjestys, kieliasu ja vaatimus ovat täydellisiä, tärkeitä, tiedostettuja - eivät rikkinäistä, huonoa kieltä, eivät toisen luokan ajatuksia (s. 26).

Hubara kirjoittaa myös kaikki haukkumasanat sellaisina, kun ne hänelle heitetään. Tyttönä olen kuullut huorittelut - ja nyt vanhempana tyttönä myös ämmittelyt - mutta olen kuullut ne ilman etuliitteitä, joita Hubara ja muut Ruskeat Tytöt joutuvat kuuntelemaan. Kirjan luettuani  kuulen ne korvissani, mutta edelleenkään minun ei tarvitse ikinä kokea niitä. Se on etuoikeus, joka minulla on valkoisena suomalaisena Suomessa.

Hubaran kirja on vaikuttava. Se tekee henkilökohtaisesta yhteiskunnallista ja yleistä. Se tekee Ruskeista Tytöistä näyvämpiä ja tarjoaa heille sanat, joista löytää itsensä: Toivon, että viimeistään tämän kirjan jälkeen tiedät, että sinulla on oikeus vaatia aivan samoja asioita kuin valkoisilla ihmisillä. Kotia, töitä, arvostusta, turvaa, tilaa, toimintakentää, tavallisuutta, osallisuutta - vaikkapa sitten jättimäistä pronssipatsasta keskelle Helsinkiä (s. 236).



Ruskeat Tytöt voitti vuoden 2017 Blogistanian Tieto -palkinnon ja sitä on luettu paljon blogeissa, Ompun blogin lisäksi esimerkiksi näissä: Kirja vieköön, Mari A:n kirjablogi, Kirjasähkökäyrä, Hyönteisdokumentti, Pieni kirjasto, Luetut, lukemattomat, Mitä luimme kerran, Kaikkia värejä ja Elämä on ihanaa.

Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

Minna Maijala: Minna Canth, Herkkä, hellä, hehkuvainen

Minna Maijala: Minna Canth, Herkkä, hellä, hehkuvainen, 2014
Kustantaja: Otava
Kansi: Tiia Javanainen
Sivuja: 370
Mistä sain kirjan: lainasin koulun kirjastosta




Minna Maijalan kirjoittama Minna Canth -elämäkerta Herkkä, hellä, hehkuvainen on kannesta kanteen mielenkiintoista luettavaa. Omaa lukukokemustani siivitti se, että Minna Canth herättää minussa pakahduttavia ihailun ja kiitollisuuden sekaisia tunteita, joten olin jo valmiiksi virittäytynyt melko innokkaasti tämän elämäkerran lukemiseen.

Muistan, kuinka törmäsin Minna Canthin tuotantoon nuorena kirjallisuuden opiskelijana. Kirja, joka ravisteli maailmankuvaani oli tietysti Työmiehen vaimo, jonka luin järkyttyneenä. Heräsin ruususen unestani jonkinlaiseen historian tajuun ja  siihen tosiasiaan, että vain sata vuotta aikaisemmin suomalaisen naisen asema oli sellainen, josta ei olisi lähdetty yliopistoon opiskelemaan - eihän naisella ollut 1800-luvun lopulla arvoa yhteiskunnallisena toimijana, vaan hänen tehtävänsä oli lähinnä miellyttää miehiä ja tehdä lapsia. Joku oli ottanut ensimmäisen askeleen naisten ihmisarvon parantamiseksi, ja Suomessa sen askeleen oli ottanut Minna Canth.

Opiskelijana ahmin Minna Canthin tekstejä vinot pinot samaan syssyyn, ja vaikka nyt tunnistan niissä paljon melodraamaa, ovat ne vieläkin sävähdyttäviä ja kieleltään eläviä tekstejä. Anna-Liisasta olen nähnyt useita hienoja teatteriesityksiä, ja näytelmä on aiheeltaan aina ajankohtainen. Äitien tekemiä lapsenmurhia ei nykyäänkään pystytä täysin estämään, sillä raskauden jälkeinen masennus on salakavala ja häpeälliseksi koettu sairaus. Jo 1800-luvun lopulla ilmiöstä oltiin huolissaan, vaikka sitä ei osattu nimetä. Maijalan elämäkerta paljastaa, että Minna Canth kärsi itsekin masennuksesta viimeisen lapsensa syntymän jälkeen, ja joutui pyytämään läheisiään vahtimaan itseään, ettei hän olisi vahingoittanut nuorimmaistaan. Hän oli jäänyt leskeksi 35-vuotiaana, vähän ennen kuopuksen syntymää.

Jos oma kuopukseni olisi ollut tyttö, hänen nimekseen olisi tullut Minna, koska ajattelin, että nimen mukana tytöstä tulisi rohkea. Nyt, Minna Canthin elämäkerran lukemisen jälkeen, ajattelen, että nimen mukana olisi tullut paljon muutakin kuin rohkeutta - älyä, innostusta, hellyyttä, oikeudentuntoa.

Elämäkerran lukemisesta tuli vaikuttava kokemus, sillä huomasin käsitykseni idolistani olleen hyvin yksipuolinen. Olen pitänyt Minna Canthia nimenomaan tendenssikirjailijana, enkä ole ymmärtänyt hänen kykyjään aikansa psykologisten virtausten kuvaajana. Enkä ole käsitykseni kanssa yksin. Maijala ravisteleekin pinttyneitä mielikuvia Minna Canthista ja osoittaa, että käsitys hänestä tendenssikirjailijana oli varhaisen elämäkerturin, Lucina Haggmanin oman idealismin värittämä taiteilijanäkemys. Nimensä mukaisesti Maijalan elämäkerta paljastaa Canthista herkkyyden, joka hänellä oli aikansa aatteiden aistijana ja välittäjänä.

Sain Maijalan teoksesta paljon uutta tietoa Canthin elämästä, hänen arjestaan ja kirjoittamisestaan, aatteistaan ja aktiivisuudestaan. Maijala on jakanut kirjan kolmeen laajaan osaan: ensimmäinen osa esittelee Canthin elämänvaiheet, toinen osa hänen kirjallisen työnsä ja kolmas osa niitä aatteita, jotka hän otti omakseen. Maijalan kerronta on elävää. Erityisesti kiittelen Maijalaa siitä, että hän päästää Canthin oman äänen kuuluviin. Otteita Canthin kirjeistä on paljon, ja niiden kautta "herkkyys, hellyys ja hehkuvaisuus" tulevat todeksi. (Taas kerran mietin, mitä nykypäivän tekstareista ja sähköposteista jää seuraavien sukupolvien tutkittavaksi - ehkä muutama hymiörivi.)

Kirjan luettuani olen entistä suurempi Canth-fani. Miten ihmeessä tuo nainen jaksoi kaiken arkisen työnsä ohessa kirjoittaa - ja kirjoittaa niin paljon ja rohkeasti kuin hän kirjoitti. Mikä palo hänellä olikaan kirjoittamiseen! Kun hänellä vain oli pienikin hetki, hän nosti kirjoitusvälineensä esiin ja kirjoitti sohvapöytänsä ääressä keinutuolissaan.

Minna Canth eli lyhyen elämän, vain 53-vuotiaaksi. Hän kirjoitti lehtiin paitsi kannanottoja myös pohdintoja ajan aatteista, muun muassa naiskysymyksestä, työväen elinoloista, siveysaatteesta, raittiusaatteesta ja terveydenhoidosta. Kirjoittamisen ohessa Minna Canth oli mukana yhdistyksissä, jotka ottivat kantaa päivänpoliittisiin aiheisiin, saivat aikaan lakimuutoksia ja perustivat kouluja, joihin tytötkin pääsivät. Aktiivisin kaunokirjallisuuden kirjoittamisaika hänellä kesti kymmenisen vuotta, alkaen Työmiehen vaimosta (1885) ja päättyen Anna Liisaan (1895). Kymmeneen vuoteen mahtuu melkoinen määrä taitavaa ihmiskuvausta ja ajankohtaisia aiheita, joita Minna Canth ei hätkähtänyt, vaan päinvastoin oli innokkaasti tuomassa kansainvälisiä aatteita ja uusimpia tieteellisiä tutkimuksia suomalaisten tietoisuuteen.

Maijalan elämäkerran lopussa on luku Sairaus omakuvana, jossa kerrotaan ajan lääketieteellisestä muoti-ilmiöstä, neurestaniasta eli heikkohermoisuudesta, josta Minna Canth koki kärsivänsä. Hän tunsi olevansa hermostollisesti hektisessä tilassa. Kirjailija seurasi useita ulkomaisia lehtiä, kävi aktiivista kirjeenvaihtoa, kirjoitti näytelmiään ja lehtikirjoituksiaan, luki kaikki tieto- ja kaunokirjat, mitä maailmalta sai käsiinsä. Hän oli aikakautensa "uhri", sillä 1800-luvun loppua pidettiin kiihottuneena halujen aikakautena, poikkeuksellisen levottomana aikana, joka laukaisi (erityisesti naisissa) hermostollisia mielisairauksia.

Nykylukijaa tällainen kuva 1800-luvun hektisestä elämäntahdista vähän huvittaa, mutta kieltämättä Minna Canthin elämä tuntuu olleen täynnä toimintaa. Minna Canthin sydänvaivoja hoidettiin muun muassa kieltämällä häneltä lehtien ja kirjallisuuden lukeminen, jotta hän ei kiihottuisi liikaa. Elämänsä loppupuolella Minna Canth oli hoidettavana Naantalin kylpylässä, jossa hän tunsi pitkästyvänsä kuoliaaksi. Luulenpa, että Minna Canth olisi ollut nykypäivän tietotulvassa kuin kotonaan.

Erityisesti ihailen Minna Canthia hänen salonkinsa avaruudesta. Kanttilan verhot olivat aina auki, joten ohikulkiessaan saattoi kurkistaa sisään ja tarkistaa, oliko rouva kotona. Canth nautti keskusteluista, hehkui niissä. Maijalan elämäkerrasta tulee vahva tuntu siitä, että Kuopio oli 1800-luvun lopulla suomalaisen kulttuurin keskipisteessä. Yhteys Helsinkiin oli suora, koska sellaiset kulttuurihenkilöt kuin Järnefeltit, Juhani Aho ja Kaarlo Bergbom olivat tuttu näky Kanttilassa. Minna Canthin esimerkki myös velvoittaa - maailma muutetaan kynällä ja keskustelemalla.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Jos näin Minna Canthin päivänä haluaa lukea Canthin tekstejä, Projekti Lönnrotin sivuilta voi ladata ilmaiseksi Canthin teoksia. Esimerkiksi novellit Kuoleva lapsi tai Lapsenpiika eivät jätä ketään kylmäksi ja ovat oivallisia esimerkkejä Minna Canthin terävästä ja herkästä kynästä.

Maijalan teos on luettu useissa blogeissa ja se valittiin vuoden 2014 Blogistanian Tieto -palkinnon voittajaksi. Kannattaa vilkaista ainakin nämä arviot: Täällä toisen tähden alla, Amman lukuhetki, Erjan lukupäiväkirja, Sinisen linnan kirjasto, Kulttuuri kukoistaa, Kirjakaapin avain, Kirjatarha ja Kirjojen kamari.

Nappasin kirjalla pisteen HelMetin Kirjan vuosi 2015 -haasteeseen, kohtaan 22. Muistelmateos tai elämäkerta. Lisäksi osallistun kirjalla Les!Lue!-blogin Reettan elämäkerta-haasteeseen.

Tuula Karjalainen: Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta

Tuula Karjalainen: Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta, 2013
Kustantaja: Tammi
Ulkoasu ja taitto: Timo Numminen
Sivuja: 290
Mistä sain kirjan: oma hankinta, kirjakerhon kuukaudenkirja



Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkerta Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta on perusteellinen ja mielenkiintoinen johdatus Tove Janssonin (1914 - 2001) taiteeseen ja elämään. Ensi vuosihan on Jansson-juhlavuosi, sillä taiteilijan syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta. Juhliin on todellakin aihetta, sillä Tove Jansson on kansainvälisesti tunnetuin suomalainen kirjailija: hänen muuminsa ovat valloittaneet maailman sekä kirjoina ja sarjakuvina että tv-sarjoina ja elokuvina. Juhlavuoden kunniaksi Ateneumissa avataan suuri Tove Jansson -taidenäyttely (14.3. - 7.9.2014), jonka kokoaa elämäkerran kirjoittaja Tuula Karjalainen. Kirjabloggaajatkin ovat mukana juhlimassa:  Les! Lue! -kirjablogin Reeta on haastanut kirjabloggaajat lukemaan Janssonin kirjoja.

Myönnän, että luettavaa riittää, sillä lapsena en innostunut muumikirjoista. Yritin kyllä lukea niitä useampaankin otteeseen, mutta pidin niitä liian synkkinä. Sen sijaan Muumi-sarjakuvia luin jonkin verran ja kuvakirjojakin muutaman. Nyt olen ottanut haasteen vastaan. Luulen, että olen kypsynyt kohtaamaan muumien syvällisen puolen, joka oli minulle lapsena liikaa. Japanilainen tv-animaatio, Naantalin Muumimaailma ja Tampereen Muumilaakso-muumimuseo ja sen kauniit muumitaulut ja -kuvaelmat ovat luoneet vuosien varrella vahvan pohjan, jolta ponnistaa tähän haasteeseen. Juhlavuonna aion tutustua myös Janssonin aikuisille kirjoittamiin kirjoihin. Kesäkirja tuossa odottaakin jo hankittuna.

Karjalaisen kirjoittama elämäkerta suorastaan viettelee muumien maailmaan, mutta tarjoaa myös paljon tietoa taiteilijan elämästä. Teos on erittäin sujuvaa luettavaa, joka koukuttaa mukaansa heti ensi sivuiltaan, sillä Tove syntyi taitelijaperheen esikoisena ja perheen elämä oli värikästä. Isä "Faffan", Viktor Jansson, oli kuvanveistäjä, mutta äiti "Ham", Signe Hammarsten Jansson, jätti uransa perhe-elämän myötä. Enpä ollut tiennyt esimerkiksi sitä, että Tampereen Vapauden patsas on Viktor Janssonin tekemä, enkä sitä, että nuori Tove oli usein isänsä mallina. Isästä tuli Toven taiteellinen esikuva, mutta äiti opetti Toven piirtämään. Isä toivoi tyttärestään taiteilijaa - ja millainen taitelija hänestä tulikaan! Osasikohan isä kuvitellakaan, että tytär vielä valloittaisi maailman vertaansa vailla olevana taiteilijana - kirjailijana?

Elämäkerrasta paljastuu, millaista oli Tove Janssonin elämä aloittelevana kuvataiteilijana. Hän opiskeli kuvataidetta ja suhtautui siihen vakavana elämäntyönä. Taiteen tekemisen, ja esimerkiksi rakkaan ateljeensa vuokran, hän rahoitti aluksi tekemällä kuvituksia ja pilapiirroksia, joiden tekijänä hän oli niin suosittu, että taiteelle tuntui jäävän liian vähän aikaa. Jansson oli arvostettu myös monumentaalitaiteilijana. Hän maalasi muun muassa Helsingin kaupungintalon ruokasalin freskot. Sota-aikaan Jansson alkoi kirjoittaa muumitarinoita, joiden pohjalta hän alkoi piirtää myös sarjakuvia. Nimenomaan sarjakuvat valloittivat ensin maailman. Niillä oli parhaimmillaan kaksikymmentämiljoonaa lukijaa ulkomaisissa lehdissä jo 50-luvuilla.

Missä vaiheessa kuvataiteilija Tove Janssonista tuli ennen kaikkea kirjailija Tove Jansson - vai tuliko milloinkaan? Voiko näitä uria edes erottaa toisistaan? Jansson alkoi kirjoittaa muumikirjoja paetakseen sodan kauheuksia omaan satumaailmaansa. Sodan vaikutus nuoren aikuisen elämään tulee elämäkerrassa koskettavasti esiin. En voinut olla vertaamatta Tove Janssonin elämänkaarta oman pappani elämään. Molemmat syntyivät vuonna 1914 ja elivät pitkän elämän (Pappani eli 96-vuotiaaksi, eli melkein 10 vuotta vanhemmaksi kuin Jansson - mutta pappani ymmärsikin lopettaa tupakoinnin jo 60-vuotiaana.) Sota-aika oli synkkää ja raskasta, pelko läheisten puolesta oli valtava ja menetykset suuria. Janssonin kirje paljastaa rauhan tuoman helpotuksen: Wolle (Weiner) soitti keskellä yötä ja sanoi: nyt on rauha. Menin takaisin sänkyyn ja mietin pimeydessä yhtä ainoaa asiaa: Per Olov [veli] saa tulla kotiin. Me saamme pitää hänet, hänen tyttöystävänsä saa pitää hänet. Lassen [veli] ei tarvitse mennä rintamalle. Kaikki, jotka ovat taistelleet siellä neljä vuotta, saavat tulla kotiin. Tuli valoisaa. Vasta sitten tuli ilon aalto. Ja sen mukana kaiken kattava ilo, halu ja voima. Tiesin, etten koskaan saa unohtaa. En koskaan unohtaa. (S. 99)

Tee työtä ja rakasta -otsikko on peräisin Tove Janssonin ex libriksestä ja kertoo Karjalaisen mukaan Janssonin elämän tärkeysjärjestyksen. Työ oli Tove Janssonille tärkeintä elämässä. Mietin, että tärkeysjärjestys oli ehkä tämä koko hänen sukupolvelleen. Työ toi sisällön elämään, ja sitä oli paljon. Myös elämäkerrassa Janssonin ura on pääsosassa - sekä kuvataide että muumit esitellään perinpohjaisesti. Silti myös rakkaus saa osansa: Tove Janssonin perhekeskeisyys ja viisi suurta rakkaussuhdetta limittyvät luontevasti osaksi elämäkertaa. Esimerkiksi muumihahmot on esitelty "kuka kukin on" -periaatteella. Myös Janssonin rakkaus luontoon, erityisesti mereen, Pellingin saaristoon ja rakkaimpaan saareen, Klovharuun, näkyvät hänen tuotannossaan.

Tuula Karjalaisen teoksen kuvitus on kauttaaltaan laadukasta ja valaisevaa. Mukana on sopivasti valokuvia Janssonin elämästä ja läheisistä, mutta ennen kaikkea kuvituksena on Janssonin taideteoksia ja muumikirjojen kuvitusta. Karjalainen esittelee taideteokset kauniisti ja innostuneesti, ja on hienoa katsoa kuvia, kun osaa etsiä niistä erilaisia yksityiskohtia. Teoksen pohjalta voi  valmistautua juhlanäyttelyyn - oikeastaan ei malttaisi millään odottaa sen avautumista...

Tove Janssonin elämänurasta tulee mieleen toinen suomalainen lahjakkuus, nimittäin kuvataiteilija-kirjailija Hannu Väisänen. Väisänenhän on luonut kansainvälistä uraa nimenomaan kuvataiteellaan, mutta on Suomessa tunnettu myös kirjailijana. On ihmeellisen hienoa, että on olemassa tällaisia taiteilijoita, jotka pystyvät luomaan sekä visuaalista että sanallista taidetta ja molemmat taiteenlajit tuntuvat ruokkivan toisiaan.

Tove Janssonin satumaailmasta, muumien maailmasta, tuli heti kansainvälisesti suosittu. Karjalaisen elämäkerta paljastaakin hämmästyttävän tosiasian: muumikirjat käännettiin englanniksi paljon ennen kuin ne ilmestyivät suomeksi. Olen vielä viime vuosinakin törmännyt ihmettelyyn, onko Tove Jansson todellakin suomalainen ja onko hän todellakin nainen - miten suomalainen naiskirjailija voi menestyä näin hyvin! Tuntuu, että menestystä ei ole osattu ottaa kovin vakavasti, sillä muumit luokitellaan lastenkirjallisuudeksi, jota ei Suomessa arvosteta läheskään yhtä paljon kuin aikuisten kirjallisuutta. Toivoisinkin, että Tove Jansson -juhlavuosi tekisi Janssonin elämäntyön tunnetuksi meille suomalaisille ja nostaisi samalla myös lastenkirjallisuuden arvostusta.

Tove Jansson -elämäkertaa voi suositella luettavaksi (tai vaikka joululahjaksi) kaikille kuvataiteen tai kirjallisuuden ystäville. Miten monipuolinen taiteilija Tove Jansson olikaan! Teoksen on lukenut ainakin Kirjojen Keskellä -blogin Maija, joka on aloittanut jo muumikirjojen lukemisenkin. Perässä tullaan! Veikkaanpa, ja toivonkin, että aika monen kirjabloggaajan jouluun kuuluu tämä kirja.