Alkuteos: Prins Charles känsla, 2010
Suomentaja: Helena Kulmala
Kustantaja: Sammakko
Kansi: Hanna Källebo Leikter
Sivuja: 135
Mistä sain kirjan: oma ostos
Aloitin kirjabloggaaien naistenviikkohaasteen sarjakuvilla ja päätän sen sarjakuviin. Sarjakuvataiteen suursuosikkini, ruotsalainen Liv Strömquist, saa kunnian olla tämänvuotisen naistenviikon julkaisuputkeni viimeinen vierailija. On ollut taas ilo olla mukana tässä Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin perinteeksi muodostuneessa naistenviikkohaasteessa, nyt jo kuudetta kertaa.
Olen blogannut Liv Strömquistin teokset Nousu ja tuho sekä Kielletty hedelmä ja uusimman suomennoksen Einsteinin vaimo, mutta se ensimmäisenä lukemani ja ikimomaksi ostamani Strömquistin sarjakuvateos Prinssi Charlesin tunne on ollut kauan bloggaamatta. Se oli sellainen tajunnanräjäyttäjä, etten ole halunnut päästää siitä irti. Luin sen nyt uudestaan naistenviikkoa varten ja olen edelleen yhtä innoissani siitä.
Strömquist on samalla sekä yhteiskunnallinen että poskettoman hauska taiteilija. Miten tällainen yhdistelmä on edes mahdollinen? Strömquistille se on täysin luontevaa. Hän kylvää sarjakuvissaan tutkimustietoa kiinnostavista sosiologisista aiheista ja ravistelee pinttyneitä kuvioita rankalla kädellä. Olen lukiessani sekä kauhuissani että tyrskähtelen nauruun vähän väliä. Hän piirtää sarjakuviinsa julkkiksia ja historiallisia henkilöitä ja osoittaa heidän typeryytensä täysin häpeilemättä. Totta kyllä onkin, ettei kukaan hänen taiteensa kohteeksi joutuneista tyypeistä ole kovin esimerkillinen toimissaan. Strömquistin käsittelyssä julkkikset putoavat jalustaltaan.
Prinssi Charlesin tunne on 10 sarjakuvan kokoelma. Sen eräänlaisena esipuheena on ote prinssi Charlesin ja Dianan kihlajaishaastattelusta, jossa prinssiltä kysyttiin, onko hän rakastunut. "Olen", vastaa prinssi ja on hetken hiljaa. "Mitä se sitten tarkoittaakin", hän jatkaa. Prinssi ja tuleva prinsessa ovat siis juuri menneet kihloihin. Prinssi Charlesin ihmettelevä vastaus on Strömquistin albumin keskeinen aihe: Mitä kaikkea se rakkaus onkaan? Strömquist löytää vastauksia, jotka eivät imartele ketään.
Myöhemmin Strömquist palaa Charlesin ja Dianan suhteeseen, jonka hän kuvaa riipaisevasti Dianan näkökulmasta. Mutta ei Dianan kohtalo ole Strömquistin sarjakuvan keskeisin asia, vaan vain esimerkki romanttisen rakkauden ansoista. Kun rakkaudesta tuli avioliiton edellytys, siihen samalla yhdistyivät myös vihan ja mustasukkaisuuden - kaikki omistamiseen liittyvät - tunteet. Samalla naiset joutuivat entistä alistetumpaan asemaan, sillä heidän ainoaksi kauppatavarakseen avioliittomarkkinoilla jäi seksi - jota saa ostettua myös rahalla.
Esimerkkejä onnettomista avioliitoista riittää, ja Strömquist suorastaan huutaa naisia heräämään alistetuista suhteista ja tekemään jotain järkevämpää. Miesten hoivaamisen MM-kisat - tarinassa esitellään kuuluisien aviomiesten ihania, uhrautuvia ja miehiään nuorempia vaimoja. Kisaan osallistujia on vuosien varrella ollut pilvin pimein, ja voittajiksi on valittu muun muassa Mary Welsh Hemingway, Oona Chaplin - ja vihdoin: Nancy Reagan.
Kaiken kukkuraksi näyttää sitä, että vain alistavat miehet saavat osakseen aitoa, intohimoista rakkautta, koska törkeiden tekojen ja loukkaamisten jälkeisten suhdetta hyvitellään, ja silloin tunteet pysyvät liikkeessä ja tuoreina. Luulenpa, että jokainen pystyy nimeämään lähipiiristään juuri tällaisia intohimoisia ja raastavia parisuhteita. Ovatko ne onnellisia suhteita? Ainakin niissä elävät sanovat tuntevansa rakkautta, eikö vain. Eikö rakkautta olekaan niissä suhteissa, joissa osapuolet kohtelevat toisiaan tasa-arvoisesti ja hyvin? Strömquist tarjoaa tähän kysymykseen onneksi myös vastauksen albuminsa viimeisillä sivuilla, jossa hän päästää amerikkalaisen feministin Bell Hooksin ääneen.
Strömquist paljastaa albumissaan paljon sellaista tutkimustietoa, josta en tiennyt mitään. En tiennyt, että tutkimusten mukaan avioliitto lisää miesten onnellisuutta mutta tekee naisista onnettomampia. Avioeron myötä naisten onnellisuus yleensä kasvaa ja miesten vähenee. Tämä on yllättävää, sillä yleinen käsityshän on, että miehet "saavat pallon jalkaan", kun he menevät naimisiin. Todellisuudessa se on vaimo, joka saa pallon jalkaansa. Strömquist jaksaa myös ihmetellä, miten aina vaan miesten rooli perheessä pysyy etäisenä, kun taas naiset ottavat vastuun tunneilmapiiristä ja hoivaavat kaikkia.
Nykymaailmassa romanttinen rakkaus on vallannut uskonnon paikan ja näyttääkin siltä, että ihmisen elämän onni on kiinni siitä, onko hänelle elämässään parisuhde. Oli se suhde sitten miten huono tahansa. Strömquist osoittaa monin tavoin tämän uuden uskonnon tyhjän kuoren, ja siksi hänen sarjakuviensa lukeminen on järisyttävää. Niin rakkaudella kuorrutettua nykymaailman meno on, että on ahdistavaa herätä huomaamaan, että onni onkin kiinni ihmisestä itsestään ja vastuu oman elämän onnellisuudesta on vain ja ainoastaan jokaisella itsellään.
Strömquistin albumin kuvissa ei ole paljoa liikettä, vaan enemmänkin staattisia hahmoja, jotka esittävät argumentteja tai keskustelevat ja kommentoivat väitteitä. Asetelmat ovat nokkelia, joten kuvat alkavat elää ja huumori on viiltävää. Puhekuplien lisäksi kuvissa on laatikoita, joissa kerrotaan tutkimuksista ja lähteistä. Miksi kaikki tenttikirjat eivät ole sarjakuvamuotoisia? Oppiminen tällä tavoin on hauskaa. Suomentaja Helena Kulmala on puolestaan saanut kielen sujumaan vaivattomasti.
Strömquistin sarjakuvien lukeminen on räiskyvää iloa. Voiko oikeastaan tällaista ollakaan? Yhtä aikaa osoittelevaa ja näennäisen naiivin näköistä kuvaa yhdistettynä ikäviin tutkimustuloksiin, hölmöjä keskusteluja ja asetelmia, jotka naurattavat terävillä havainnoillaan ja rehellisyydellään. Strömquist osaa pelkistää ja selittää, ja lopulta tälle kaikelle hulluudelle on vain pakko nauraa.
Prinsi Charlesin tunne on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja vieköön!, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä, Mitä luimme kerran ja Kirjanurkkaus.
