Näytetään tekstit, joissa on tunniste Strömquist Liv. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Strömquist Liv. Näytä kaikki tekstit

perjantai 24. heinäkuuta 2020

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne


Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne, 2017
Alkuteos: Prins Charles känsla, 2010
Suomentaja: Helena Kulmala
Kustantaja: Sammakko
Kansi: Hanna Källebo Leikter
Sivuja: 135
Mistä sain kirjan: oma ostos



Aloitin kirjabloggaaien naistenviikkohaasteen sarjakuvilla ja päätän sen sarjakuviin. Sarjakuvataiteen suursuosikkini, ruotsalainen Liv Strömquist, saa kunnian olla tämänvuotisen naistenviikon julkaisuputkeni viimeinen vierailija. On ollut taas ilo olla mukana tässä Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin perinteeksi muodostuneessa naistenviikkohaasteessa, nyt jo kuudetta kertaa.  

Olen blogannut Liv Strömquistin teokset Nousu ja tuho sekä Kielletty hedelmä ja uusimman suomennoksen Einsteinin vaimo, mutta se ensimmäisenä lukemani ja ikimomaksi ostamani Strömquistin sarjakuvateos Prinssi Charlesin tunne on ollut kauan bloggaamatta. Se oli sellainen tajunnanräjäyttäjä, etten ole halunnut päästää siitä irti. Luin sen nyt uudestaan naistenviikkoa varten ja olen edelleen yhtä innoissani siitä. 

Strömquist on samalla sekä yhteiskunnallinen että poskettoman hauska taiteilija. Miten tällainen yhdistelmä on edes mahdollinen? Strömquistille se on täysin luontevaa. Hän kylvää sarjakuvissaan tutkimustietoa kiinnostavista sosiologisista aiheista ja ravistelee pinttyneitä kuvioita rankalla kädellä. Olen lukiessani sekä kauhuissani että tyrskähtelen nauruun vähän väliä. Hän piirtää sarjakuviinsa julkkiksia ja historiallisia henkilöitä ja osoittaa heidän typeryytensä täysin häpeilemättä. Totta kyllä onkin, ettei kukaan hänen taiteensa kohteeksi joutuneista tyypeistä ole kovin esimerkillinen toimissaan. Strömquistin käsittelyssä julkkikset putoavat jalustaltaan. 

Prinssi Charlesin tunne on 10 sarjakuvan kokoelma. Sen eräänlaisena esipuheena on ote prinssi Charlesin ja Dianan kihlajaishaastattelusta, jossa prinssiltä kysyttiin, onko hän rakastunut. "Olen", vastaa prinssi ja on hetken hiljaa. "Mitä se sitten tarkoittaakin", hän jatkaa. Prinssi ja tuleva prinsessa ovat siis juuri menneet kihloihin. Prinssi Charlesin ihmettelevä vastaus on Strömquistin albumin keskeinen aihe: Mitä kaikkea se rakkaus onkaan? Strömquist löytää vastauksia, jotka eivät imartele ketään.

Myöhemmin Strömquist palaa Charlesin ja Dianan suhteeseen, jonka hän kuvaa riipaisevasti Dianan näkökulmasta. Mutta ei Dianan kohtalo ole Strömquistin sarjakuvan keskeisin asia, vaan vain esimerkki romanttisen rakkauden ansoista. Kun rakkaudesta tuli avioliiton edellytys, siihen samalla yhdistyivät myös vihan ja mustasukkaisuuden - kaikki omistamiseen liittyvät - tunteet. Samalla naiset joutuivat entistä alistetumpaan asemaan, sillä heidän ainoaksi kauppatavarakseen avioliittomarkkinoilla jäi seksi - jota saa ostettua myös rahalla.

                        

Esimerkkejä onnettomista avioliitoista riittää, ja Strömquist suorastaan huutaa naisia heräämään alistetuista suhteista ja tekemään jotain järkevämpää. Miesten hoivaamisen MM-kisat - tarinassa esitellään kuuluisien aviomiesten  ihania, uhrautuvia ja miehiään nuorempia vaimoja. Kisaan osallistujia on vuosien varrella ollut pilvin pimein, ja voittajiksi on valittu muun muassa Mary Welsh Hemingway, Oona Chaplin - ja vihdoin: Nancy Reagan.   

Kaiken kukkuraksi näyttää sitä, että vain alistavat miehet saavat osakseen aitoa, intohimoista rakkautta, koska törkeiden tekojen ja loukkaamisten jälkeisten suhdetta hyvitellään, ja silloin tunteet pysyvät liikkeessä ja tuoreina. Luulenpa, että jokainen pystyy nimeämään lähipiiristään juuri tällaisia intohimoisia ja raastavia parisuhteita. Ovatko ne onnellisia suhteita? Ainakin niissä elävät sanovat tuntevansa rakkautta, eikö vain. Eikö rakkautta olekaan niissä suhteissa, joissa osapuolet kohtelevat toisiaan tasa-arvoisesti ja hyvin? Strömquist tarjoaa tähän kysymykseen onneksi myös vastauksen albuminsa viimeisillä sivuilla, jossa hän päästää amerikkalaisen feministin Bell Hooksin ääneen.

Strömquist paljastaa albumissaan paljon sellaista tutkimustietoa, josta en tiennyt mitään. En tiennyt, että tutkimusten mukaan avioliitto lisää miesten onnellisuutta mutta tekee naisista onnettomampia. Avioeron myötä naisten onnellisuus yleensä kasvaa ja miesten vähenee. Tämä on yllättävää, sillä yleinen käsityshän on, että miehet "saavat pallon jalkaan", kun he menevät naimisiin. Todellisuudessa se on vaimo, joka saa pallon jalkaansa. Strömquist jaksaa myös ihmetellä, miten aina vaan miesten rooli perheessä pysyy etäisenä, kun taas naiset ottavat vastuun tunneilmapiiristä ja hoivaavat kaikkia.

                            

Nykymaailmassa romanttinen rakkaus on vallannut uskonnon paikan ja näyttääkin siltä, että ihmisen elämän onni on kiinni siitä, onko hänelle elämässään parisuhde. Oli se suhde sitten miten huono tahansa. Strömquist osoittaa monin tavoin tämän uuden uskonnon tyhjän kuoren, ja siksi hänen sarjakuviensa lukeminen on järisyttävää. Niin rakkaudella kuorrutettua nykymaailman meno on, että on ahdistavaa herätä huomaamaan, että onni onkin kiinni ihmisestä itsestään ja vastuu oman elämän onnellisuudesta on vain ja ainoastaan jokaisella itsellään. 

Strömquistin albumin kuvissa ei ole paljoa liikettä, vaan enemmänkin staattisia hahmoja, jotka esittävät argumentteja tai keskustelevat ja kommentoivat väitteitä. Asetelmat ovat nokkelia, joten kuvat alkavat elää ja huumori on viiltävää. Puhekuplien lisäksi kuvissa on laatikoita, joissa kerrotaan tutkimuksista ja lähteistä. Miksi kaikki tenttikirjat eivät ole sarjakuvamuotoisia?  Oppiminen tällä tavoin on hauskaa. Suomentaja Helena Kulmala on puolestaan saanut kielen sujumaan vaivattomasti.

Strömquistin sarjakuvien lukeminen on räiskyvää iloa. Voiko oikeastaan tällaista ollakaan? Yhtä aikaa osoittelevaa ja näennäisen naiivin näköistä kuvaa yhdistettynä ikäviin tutkimustuloksiin, hölmöjä keskusteluja ja asetelmia, jotka naurattavat terävillä havainnoillaan ja rehellisyydellään. Strömquist osaa pelkistää ja selittää, ja lopulta tälle kaikelle hulluudelle on vain pakko nauraa.


Prinsi Charlesin tunne on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja vieköön!, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä, Mitä luimme kerran ja Kirjanurkkaus


tiistai 6. elokuuta 2019

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo, 2019
Alkuteos: Einsteins nya fru, 2018
Suomentaja: Helena Kulmala
Kansi: Sören Vilks
Sivuja: 139
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Liv Strömquistin sarjakuvat ovat käsite. Hänen uusin kokoelmansa Einsteinin vaimo käy voimalla kohti lukijaa, aivan kuten hänen aiemmatkin teoksensa. Feministinen, yhteiskunnallinen, paatoksellinen, opettavainen, ronski, hävytön, hauska, kapinallinen, sarkastinen, karnevalistinen... Siinä muutama adjektiivi kuvaamaan tämän taiteilijan sarjakuvia. Jos joku näistä adjektiiveista pelottaa, niin sitä suuremmalla syyllä Strömquistin sarjakuviin on syytä tarttua - ja heti.

Nyt Strömquist ampuu kovilla jokaista alistavaa poikaystävää ja aviomiestä, jotka ovat kehdanneet tai kehtaavat kohdella tyttöystäviään tai vaimojaan huonosti. Siitäs saatte, Albert Einstein, John Lennon, Elvis Presley ja monet muut. Strömquist vaimo ei silittele miehiä myötäkarvaan missään kohtaa. Ensimmäisenä huutia saa Karl Marx: Vaikka Marx kannusti kaikkien maiden työläisiä nousemaan kapinaan työnantajiaan vastaan, se ei estänyt häntä makaamasta palvelustyttönsä kanssa. - - Palvelustytöllä (nimeltään Lenchen) oli vähintäänkin kurjat työolot. Sen lisäksi, että hän joutui makaamaan Karl Marxin kanssa työajallaan, hänen piti myös hoivata tämän vuodepotilaana ollutta vaimoa, Jenny Marxia. (S. 8 - 9.) Makuukammarin kautta katsottuna moni suurmies on yllättävän pieni ihminen.

Välillä mietin, onko poikaystävien käsittely jo liiankin julmaa - eiväthän he kaikki ole enää puolustamassa itseään. Ehkä heillä oli jokin syy kohdella vaimojaan ja tyttöystäviään julmasti. Ehkä vaimot olivat ärsyttäviä tyyppejä ja ansaitsivat alistamisen, vapaudenriiston ja pettämiset. Ehkä vaimot todellakin ansaitsivat kaiken henkisen väkivallan, jonka kohteeksi he joutuivat. Strömquistin käsittelyn jälkeen melkein säälittää jo Stalinkin: että miljoonien ihmisten kuolemasta vastuussa ollut mies tuomitaan vielä surkeaksi aviomieheksikin ihan omalla nimellään.

Oikeasti hei! Mikä meitä naisia riivaa, kun suostumme suurmiesten ja kuuluisuuksien, jopa rikollisten miesten vaimoiksi hinnalla millä hyvänsä. Sarjakuva Miesesikuvia kertoo siitä, miten miespuliset rikolliset saavat ihailijapostia vankilaan, kun taas naispuolisia murhaajia ei kukaan mies lähesty rakkauskirjeillä. Mikä ihme tässä nyt on... Naiset, herätkää! Miehet, ryhdistäytykää! Mikä maailmaa vaivaa, kun nostetaan jalustalle suurmiehiä - yhä uudestaan miehiä - jotka eivät pysty elämään ihmisiksi.

Strömquist antaa huutia romanttisen rakkauden palvonnalle ja ydinperheen ideaalille. Nämä molemmat ilmiöt kun vaativat usein kovan hinnan. Niissä on syy siihen, että naiset eivät ajattele itsenäisesti, vaan sopeutuvat rakkauden tai idyllin nimissä pitämään kulisseja yllä tai etsimään oman terveytensä (henkisen tai ruumiillisen) uhalla olematonta onnea. Naiset ja miehet, ottakaa vastuu itse omasta elämästänne!

Ehdoton suosikkini näistä kaikista kuuluisuuksien vaimoista on Yoko Ono, josta tuli John Lennonin muusa ja jota kutsuttiin apuun koko maailman voimin, kun Lennonin elämä alkoi luisua alamäkeen. Yoko kertoo parin antamassa yhteishaastattelussa näin: Länsirannikolta soiteltiin minulle ja sanottiin: kuule, sinun täytyy tulla tänne. John on aivan hukassa, hän juo ja... Ja minä sanoin: Pyh, hänhän pitää vain hauskaa. Ne ovat bisnesihmisiä, jotka ajattelevat: "Tämä on John Lennon, hän on meille taloudellisesti arvokas. Ja sinä olet nainen - pidä hänestä huolta." Siinä naisten tehtävä. But I don't operate like that." (S. 136.) Eläköön Yoko, eläköön Liv!

Strömquistin sarjakuvat ovat valistavia. Ja mikä tärkeintä, tämän jälkeen jokainen huono aviomies saa olla varuillaan: Liv Strömquist voi tulla tekemään sarjakuvan juuri sinusta, ja sen sarjakuvan päähenkilönä on joku samanniminen tollo, kuin itsekin olet! Jos nämä Strömquistin sarjakuvat saavat yhdenkin naisen ajattelemaan itsenäisesti, ne ovat tehtävänsä tehneet.

Strömquistin sarjakuvateos Kielletty hedelmä  kuuluisi yleissivistävänä teoksena jokaisen ihmisen lukupinoon. Se nostaa naisen seksuaalisuuden pimeän historian silmiemme eteen ja puhuu asioista niiden oikeilla nimillä. Samalla se riisuu sitä häpeää, johon naiset on sukupolvi toisensa jälkeen kasvatettu ja alistettu. Sarjakuvateos Nousu ja tuho puolestaan  osoittaa, mikä kaikki on pielessä tässä länsimaisessa, kapitalismiin uskovassa maailmassa.

Strömquistin teokset ansaitsisivat palkinnon siitä, että ne vaativat ajattelemaan. Vaatimus esitetään niissä huutamalla, ja se on pelkästään hyvä asia, sillä tässä on nainen, joka saa äänensä kuuluviin ja puhuu myös alistuvien ja alistettujen naisten puolesta. Kannattaa kuunnella, mitä hänellä on sanottavanaan. Varoitan kuitenkin siitä, että oma - se ehdottomasti oikea - maailmankuva voi järkkyä näitä lukiessa. Lisäksi saattaa naurattaa ääneen.



Einsteinin vaimo on luettu jo kirjablogeissa Kirja vieköön! ja Mitä luimme kerran.

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä, 2. painos, 2018 (ilm. suomeksi 2016)
Alkuteos: Kunskapens frukt, 2014
Suomentaja: Helena Kulmala
Kansi: Riikka Majanen ja Sonja Yrjölä
Sivuja: 143
Mistä sain kirjan: oma ostos




Naistenviikon kunniaksi ollaan nyt olennaisen äärellä ja tartutaan aiheeseen nimeltä naisen sukuelin. Ruotsalainen sarjakuvataiteilija ja toimittaja Liv Strömquist on laatinut aiheesta opettavaisen ja havainnollisen sarjakuva-albumin nimeltä Kielletty hedelmä, jonka toivoisin kuluvan jokaisen naisen -  tyttären, äidin ja mummon käsissä. Vielä enemmän toivoisin sen kuluvan miesten käsissä.

Miksi näin? Koska tämä kirja poistaa naisen elämästä paljon turhaa häpeää. Sillä häpeäähän meidät on opettettu sukuelimestämme kantamaan. Siitä ei puhuta ääneen, siitä ei tiedetä mitään (tai "tiedetään" väärin) ja sen tuomaa nautintoa vähätellään tai se ohitetaan. Strömquist on koonnut teokseen muun muassa 10 (!) sivua Eevan tunnustuksia, joissa tämä kertoo sukupuoleensa liittyvistä häpeän aiheista. Viimeisimpänä villityksenä nuoret naiset haluavat häpyhuulten pienennysleikkauksiin. Väitän, että häpeä johtuu tiedon puutteesta, ja Strömquist tarjoilee nyt tutkittua tietoa.

Strömquist piirtää ja kirjoittaa naisen sukuelimet lukijan silmien eteen ja poistaa monta tabua niin tehdessään. Hän tuo historiasta esiin kohtia, joissa naisen seksuaalisuutta on ruvettu suitsimaan, koska se on pelottavaa tai patriarkaatille uhka. Noitavainot ovat ehkä tästä helpoin esimerkki, mutta eihän tarvitse kuin katsoa ympärilleen ja nähdä netissä rehottava misogynia. Huorittelu tai raiskausuhkaukset - naisen sukupuolisen itsemäärämisoikeuden uhkaaminen - ovat tehokkaita keinoja sulkea naisten suut. Tästä nykyajan noitavainosta kertoo Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen hieno sarjakuvajournalistinen teos Vihan ja inhon internet - joka niin ikään kuuluisi jokaisen ihmisen lukea.

Naisen sukupuolisuudessa oma lukunsa ovat kuukautiset, jotka entisestään lisäävät naisen häpeää. Niistäkin on tehty saastaisuuden tai epäpuhtauden merkki. Ne eivät saisi näkyä, eikä niistä saisi puhua. Strömquist lataa ruutuun listan kuukautissuojamainosten sanastosta, joka lupaa ennen kaikkea varmuutta ja raikasta oloa kuukautisten ajaksi, jos käyttää juuri kyseistä tuotetta. Mistä pitäisi olla varma? Strömquist kysyy. Siitä, ettei kukaan vain saisi tietää, että naisella on kuukautiset. (S. 102.)

Strömquistin tapa tehdä sarjakuvaa on riemastuttava. Kuvat ovat pääasiassa tehokkaan mustavalkoisia - paitsi kun ollaan Paratiisissa Aatamin ja Eevan kanssa. Välillä asia on niin suurta, että ruudun täyttää iso teksti. Esimerkiksi kun kuningatar Kristiinan (onnea tämän päivän nimipäiväsankari!) hauta avattiin 1960-luvulla, jotta voitiin tutkia, oliko hän nainen ollenkaan vai kenties "pseudohermafrodiitti" Strömquist kirjoittaa ruutuun: WHAT? Nimenomaan.

Käyttämänsä lähteet Strömquist kirjoittaa ruutujen sivuihin, ja sarjakuva onkin yhtäkkiä hyvin vakuuttava. Tällaista sarjakuvaa on ilo lukea - keksittyä tarinaa ei tarvita, kun todellisuus ja historia ovat täynnä toinen toistaan kummalisempia uskomuksia. Välillä sivut ja ruudut täyttyvät tekstistä, välillä yksi kuva saattaa täyttää koko sivun.

Kun Strömquist piirtää vulvan näkyviin ja kertoo historiasta esimerkkejä siitä, kuinka sitä on joskus käytetty ja näytetty voiman välineenä, jokainen nainen saisi tuntea sukuelimistään suoranaista ylpeyttä. Siis oikeasti ylpeyttä häpeän sijaan. Voimaannuttavaa - sitä tämä sarjakuva on!



Kielletty hedelmä on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Yöpöydän kirjat, Mitä luimme kerran, Kirjojen keskelläTodella vaiheessa, Eniten minua kiinnostaa tie ja Reader, why did I marry him?



Osallistun teoksella kirjabloggaajien Naistenviikkoon, jota emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi. Lisäksi saan pisteen Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen upotan kirjan kohtaan 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellani. Naisen sukuelimen katseleminen kirjan sivulta ei tuntunut mukavalta ajatukselta etukäteen, mutta nyt tiedän, että sekin tunne on osa häpeää, jota nykykulttuuri on naiselle opettanut.

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Liv Strömquist: Nousu ja tuho

Liv Strömquist: Nousu ja tuho, 2017
Alkuteos: Uppgång och Fall, 2016
Suomentaja: Helena Kulmala
Kustantaja: Sammakko
Sivuja: 132
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Sarjakuvaintoiluni jatkuu. Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen Vihan ja inhon internetin jälkeen mikään ei ollut ennallaan suhteessani sarjakuviin. Janosin lisää. Ja netistähän löytyi lisää vinkkejä. Kuinka olisi ruotsalainen sarjakuvataiteilija Liv Strömquist, joka kirjoittaa ja piirtää sarjakuvaa yhteiskunnallisista aiheista? Ei muuta kuin kokeilemaan.

Liv Strömquistin sarjakuva-albumia Nousu ja tuho voi kuvata sanalla vaikuttava. Se on yhtä aikaa hauska ja ravisteleva, ja sen sanoma on vahvasti yhteiskunnallinen. Se ei usko länsimäiseen kapitalistiseen maailmanjärjestykseen, vaan vaatii muutosta. Ihmiset on kasvatettu siihen, että kapitalismi on ainoa mahdollinen poliittinen järjestelmä, Strömquist muistuttaa (s. 70).

Nousu ja tuho hyökkää päin globaalia ongelmaa, joka ei ole joillekin ihmisille ongelma ollenkaan. Ongelman nimi on äärimmäinen rikkaus, joka ei tietenkään ole ongelma niille, jotka kuuluvat siihen yhteen prosenttiin maailman ihmisistä, jotka omistavat enemmän kuin kaikki loput 99 % ihmisistä yhteensä. Jos tätä epäsuhtaa pysähtyy miettimään - harvallahan on aikaa pysähtyä, koska pitää juosta pienen palkkapussinsa perässä - voi huomata, että onhan tässä nyt vähintään yhden sarjakuva-albumin verran aihetta käsiteltäväksi. Mitä maailmassa tapahtuu sillä aikaa, koko ajan - nyt - kun tuo 1% kieriskelee rahoissaan? Nytkin sadat miljoonat ihmiset ovat nälkäisiä, janoisia ja kodittomia (s. 70). Eikö asialle oikeasti ole mitään tehtävissä?

Strömquist leipoo aihetta hulvattomasti ja hyökkäävästikin. Hän piirtää mustavalkoisia kuvia, joissa Ruotsin ökyrikkaat lennättävät yksityiskoneilla koiriaan, eivätkä usko ilmastonmuutokseen - silloinhan sen estämiseksi ei myöskään tarvitse tehdä mitään. Oman tarinansa saa Chris O'Neill (prinsessa Madeleinen aviomies) otsikolla Meidän pitää puhua Chrisistä. Tarina antaa vastauksan muun muassa kysymykseen Miksi Chris on menestynyt liikemies.

Mutta Strömquist ruoskii muitakin kuin ökyrikkaita. Herkullisimmat aiheensa hän repii omahyväisestä keskiluokasta ja itsensä kaltaisista oikeamielisistä ihmisistä - jotka vaikkapa piirtävät sarjakuvia äärettömän rikkaista ihmisistä, mutta eivät oikeasti tee mitään asioiden muuttamiseksi. Itseironiakin siis onnistuu tältä taiteilijalta.

Sarjakuva nimeltä Oikeamieliset alkaa pitkällä introlla: Ok! Tämä sarjis käsittelee seuraavaa kysymystä: MIKSI VASEMMISTOLLA MENEE NIIN HITON HUONOSTI? No niin älkää viitsikö, voimme ihan hyvin tunnustaa, että oikeisto on voittanut siten, että se on päässyt määräämään KAIKESTA talouspolitiikasta ja tekee globaalilla pääomalla ja julkisella omaisuudella (kuten vaikka terveyskeskuksilla ja kouluilla) ihan mitä haluaa, samaan aikaan kun yhteiskunnan "edistysmieliset ryhmät" koostuvat joukosta ylimielisiä itkupillejä (minä itse mukaanluettuna), joita ei ylipäänsä kiinnosta luoda poliittista muutosta vaan jotka sen sijaan omistavat aikansa oman täydellisen, "hyvien puolella" olevan persoonallisuutensa esittelyyn internetissä sekä "toveriensa" pienimpienkin virheellisten ajatusten/tekojen vahtimiseen kuin STASI ikään! (S. 84.)

Koska (Ruotsissa) luokkaerot ovat viime vuosina kasvaneet, Strömquist yrittää herättää myös keskiluokkaisessa kuplassa eläviä ihmisiä ja muistuttaa työväenluokan ahdingosta tässä maailmanjärjestyksessä, jossa rikkaat ovat rikastuneet entisestään. Hän myös väittää painokkaasti, että nykyihmiset eivät tarvitse henkisiä guruja tai mindfulnes-harjoituksia saavuttaakseen  mielenrauhan. Carpe diem -ajatus hallitsee meitä jokaista: MEILLÄ EI OLE MYÖSKÄÄN TAPANA MÄREHTIÄ MENNEITÄ - kuten murehtia sitä, että olemme pyyhkineet miljoonia eliölajeja maan päältä, kuluttaneet loppuun luonnonresursseja ja puhkoneet reikiä otsonikerrokseen. EI - länsimainen kulttuuri senkun KYLPEE NYT-HETKEN HENKISTYNEESSÄ VALOSSA!!!! (S.11.)

Kun kaikki tämä maailmanparantaminen esitetään kuvien ja tekstin railakkaana yhdistelmänä, lukijaa naurattaa ääneen, mutta samalla jotain alkaa tapahtua. Kokeilkaa ihmeessä!



Nousun ja tuhon ovat lukeneet ainakin Maija ja Katri. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen tämä kirja on ilman muuta sopivin kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa. Osallistun teoksella myös Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen.