Marisha Rasi-Koskinen: Rec

Marisha Rasi-Koskinen: Rec, 2020

Kustantaja: S&S

Kansi: Jussi Karjalainen

Sivuja: 647

Mistä sain kirjan: oma ostos

 "- - Valokuvissa me jatkumme. Siirrymme ajan yli. Elämme sittenkin kun olemme kuolleet."

     Eve katsoi häntä kauan. Sitten hän pudisti päätään. 

     "Ei", hän sanoi. "Se on juuri päinvastoin. Ei valokuvaaminen ole ikuistamista. Valokuvaaminen on tappamista." (S. 247.)

Marisha Rasi-Koskinen on kirjoittanut mestariteoksen. Rec on kaikkea, mitä romaanilta voi toivoa: siinä on kiinnostavia henkilöitä, siinä on rakkautta (sen loppumista ja alkamista), siinä on elämää ja kuolemaa, kaikennielevää ystävyyttä ja sattumaa, jota kukaan kerran syntynyt ei pääse karkuun. Se sisältää niin hienoja tarinoita, että lukijaa hengästyttää ihastuksesta. Samalla se kieltää päättäväisesti, että elämästä muodostuisi tarina, jossa olisi selkeä alku ja loppu. Rec melkein kieltää itsensäkin, ehkä. 

Kaiken keskiössä on kuva. Kuka kuvassa on? Missä kuva on otettu ja milloin? Ketä kuvan ulkopuolelle jää, keitä siihen on vahingossa ikuistettu? Millainen kuva samasta paikasta on tallentunut itse kunkin kameraan? Saako niistä yhdistettyä totuuden hetkestä, edes yhdestä pienestä rajatusta sekunnin murto-osasta, joka seuraavaksi onkin kadonnut?

Maailma oli vain sarja kuvia, kaikki mikä oli kerrottu, voitiin kumota toisessa diskurssissa. Totuus oli vain pelkkä tilannesidonnainen sopimus. (S. 203.)

Rasi-Koskinen luo tunnelmaa, jollaiseen olen törmännyt suomalaisessa kirjallisuudessa vain Monica Fagerholmin ja Leena Krohnin kirjoissa. Paikoin tunsin olevani Orham Pamukin romaanissa Lumi. Ian McEwnin Lauantai tai Sovitus voisivat kuulua samaan kirjaperheeseen. Rasi-Koskinen on kovassa seurassa. Näiden kirjailijoiden käsissä syntyy melankolista tunnelmaa, joka korostuu, koska tapahtumat kerrotaan yhä uudestaan, takaumina, ennakointeina ja nykyhetkessä. Ehkä on kyse enemmänkin hetkien kerrostumista. 

Ei varmaankaan liene sattumaa, että toinen viimevuotinen kotimainen suosikkini on Jari Järvelän romaani Klik, jonka aiheena ovat myös valokuvat. Valokuvien voimaa on syytäkin pohtia: ne määrittävät, ehkä jopa määräävät, nykyelämää. Nykyaika on hetkissä, miljoonissa päivittäisissä hetkissä, joita kameroihin tallennetaan ympäri maailmaa. Some-kanavat pullistelevat kuvia enemmän kuin elämää. Kuvat edustavat elämää, vangitsevat historiaa tai valehtelevat julkeasti. 

Kuinka paljon kuvat ohjaavat yksittäisten ihmisten elämää? Tunnistammeko itsemme enemmän kuvista kuin oikeasta elämästä? Onko tapahtunut mitään, jos siitä ei ole todisteena kuvia? 

Recin alussa on huoneita, joissa ensin tavataan Lucas. Lucas tutustuu Coleen. Jaetaan salaisuuksia ja tavataan Nik. Syntyy ystävyys, jossa salaisuudet seuraavat toistaan. Syntyy huoneita, joissa salaisuudet kasvavat ja elävät hetkensä. Joistakin huoneista karkaa todellista elämää, joka lähtee käsistä. Lukijalle tarjoutuu myös exit, mahdollisuus lähteä tarinasta ja jättää se kesken. 

Siirrytään toiseen kerrokseen, siirrytään saleihin, joissa kerrotaan taustalle jääneiden ihmisten tarinoita. Sivuhenkilöiden tarinat limittyvät, kuva tarkentuu heihin ja jättää päähenkilön sivuhenkilöksi. Tuntemattomaksi jäävä itäeurooppalainen kaupunki on näiden salien miljöönä kiehtova ja pelottava. Sinne voi kadota lopullisesti. 

Kaupunkikin on monta totuutta. Siitä on olemassa myös monta karttaa, eli kuvaa. Se on miljöönä loputon, jokaiselle tarinalle omansa. Sen ympärille punoutuu paljon turismiin liittyviä ilmiöitä: mielikuvien luomista, ihmisten elinkeinojen muuttumista, kotien menettämistä, historian vääristämistä ja rahan valtaa. Alkuperäinen maailma - mikä se sitten ikinä onkaan - katoaa turistien jalkoihin ja heidän lukemattomiin matkakuviinsa, jotka jokainen osaltaan tappavat sen kaupungin, joka joskus oli. 

Rasi-Koskinen on omistanut teoksensa fiktiiviselle henkilölle, ja oli ehkä aikakin, että joku kirjailija muistaa heitäkin - siis luomiaan hahmoja, jotka saavat kirjan sivuilla elämän, jota lukijat jatkavat ajatuksissaan. Fiktiiviset henkilöt ovat joskus enemmän elossa kuin oikeasti eläneet ihmiset. Esimerkiksi mainittakoon vaikkapa Tuntemattoman sotilaan Rokka tai egpytiläinen lääkäri Sinuhe, joiden elämästä moni suomalainen tietää paljon enemmän kuin vaikkapa omien isovanhempiensa elämästä. Recistä muistan erityisesti Lucasin, Colen, Nikin ja Even, mutta myös Anitan ja Elýinan. 

Kirjan etusivuilla on väite: valokuvaaminen on tappamista. Tämä on ajatus, jonka Eve toistaa myöhemmin kirjassa. Even kohdalla nämä sanat toteutuvat. Kuvaaminen on aina myös hetken tappamista. Juhlatilaisuus tai kävelyretki pysähtyy, kun ruvetaan ottamaan kuvia. Hetki pysäytetään usein poseerauksena: olen tässä nyt oikeasti ja kuvassa ikuisesti. Oikea elämä kuoli ainakin hetkeksi, kun se pysäytettiin kuvaan.  

Rec jää elämään kuvina lukijan verkkokalvolle, koska Rasi-Koskinen osaa luoda kuvia sanoilla. Hän luo oikeastaan kokonaisia taideteoksia ja installaatioita sanoillaan. Hän on taitava ja kekseliäs, mutta ei jätä missään tilanteessa lukijaa täysin yksin. Tarina vetää mukaansa, vaikka se ei olekaan ehjäksi tarinaksi taipuva, vaan pikemminkin salaman välähdyksiä, jotka valottavat totuutta - jos sellaista on - sieltä täältä. Salamavalon ulottumattomiin jää paljon peitettyä, aivan kuten kuvan rajauksen ulkopuolelle jää jotain, jota ei haluta muistaa tai katsoa tai jota ei voi täysin selittää. Sinne jää paljon kiehtovaa pohdittavaa: kaksoisolentoja ja käänteismaailmaa, fysiikan ilmiöitä...

Olen aiemmin lukenut Rasi-Koskisen teoksen Eksymisen ja unohtamisen kirja, jonka teemana oli muistojen voima: miten muistoista kootaan menneisyys, joka väistämättä muuttuu, koska muisti vääristää todellisuutta. Recissä muistin ja totuuden apulaisia ja vääristäjiä ovat valokuvat. Rasi-Koskinen kirjoittaa tavalla, joka herättää lukijassa paljon kysymyksiä ja jättää lukijan pohtimaan elämää. Ei ole ihme, että Rasi-Koskinen voitti Recillä Tulenkantaja-palkinnon ja Runeberg-palkinnon ja että hän Runeberg-palkinnon kiitospuheessaan kertoo luottavansa lukijaan. Lukija kiittää luottamuksesta, sillä tämän luottamuksen varaan kirjoitetaan maailmanluokan kirjallisuutta. 

Recistä ovat kirjoittaneet myös Omppu, Liisa, Katja, Tuija ja Arja. Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin 4 (joku kertoo kirjassa omista muistoistaan), 5 (kirja liittyy elokuvaan - siinä tehdään elokuvaa), 8 (kirja, jossa maailma on muutoksessa), 19 (kirjassa leikitään) ja 29 (kirjan henkilön elämä muuttuu).

Kotimaisia kuvakirjoja: Miikka Pörsti ja Anne Vasko: Gorilla ja Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla

Miikka Pörsti ja Anne Vasko: Gorilla, 2020

Kustantaja: S & S

Kansi: Anne Vasko

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Tässä on Eino. Hänellä on erityisominaisuus: Hän menee helposti palasiksi. 

Yhtäkkiä minulla ja kuopuksellani oli uusi nimitys sille ilmiölle, jota hänelle tapahtuu joskus: lapseni menee palasiksi. Tästä kirjan ensimmäisestä virkkeestä alkaen hän tietää heti, mistä puhutaan. Ja niin tiedän minäkin. Luemme kirjan henkeämme pidättäen ja helpottuneina. Vihdoinkin meillä on sanoja, jotka eivät syyllistä. Meitä jopa naurattaa, koska Einon palasia on siellä täällä läjässä.

Miten paljon sanat vaikuttavat! Eino ei käyttäydy huonosti, hän ei ole sosiaalisesti ikäistensä kehitystä jäljessä, hän ei ole tunnevaurioinen, hän ei ole erityislapsi. Hän vain menee helposti palasiksi. Miten konkreettinen ilmaus asialle, joka on nähty meillä monta kertaa, mutta koko ajan harvemmin. Hajoilu on konkreettinen ja ennen kaikkea KORJATTAVA asia.

Miikka Pörstin ja Anne Vaskon Gorilla selittää monta asiaa meidän arjestamme ja tarjoaa aimo annoksen toivoa. Eino ei oikein kestä tunteita, vaan hän hajoilee niistä. Jokainen vanhempi tietää heti, mistä puhutaan. Pörstin ja Vaskon kirja tarjoaa kuitenkin kauniin ja helpottavan sanoman: Lapsi saa mennä palasiksi. Hän saa mennä palasiksi, kun tulee pettymys, kun tulee suuri suru, kun on hauskaa. 

Miten siitä sitten jatketaan eteenpäin? Miten lapsi saadaan taas ehjäksi? Ensin lapsi tarvitsee aikuisten apua itsensä kokoamiseen. Äiti tai isä tai hoitaja auttaa. Jotkut lapset tarvitsevat aikuisten apua enemmän kuin toiset. Oleellista on, että aikuisten apua on saatavilla. Aina toki aikuisetkaan eivät jaksaisi: Isää ja äitiä ei enää huvittanut, kun he korjasivat Einon ties kuinka monetta kertaa samana päivänä.  

Aikuiset eivät kuitenkaan yksin riitä, sillä siihen, että lapsi oppii itse keräämään palasensa, tarvítaan myös kavereita. On tärkeää, että kaverin kanssa saa ratketa riemusta ja jakaa myös ikävät tunteet.  Kaveri auttaa ja näyttää mallia. Vasta kaverin kanssa voi ruveta itse paikkailemaan itsensä tai jakamaan tunteensa niin, ettei mikään paikka enää mene rikki. 

Gorillassa lapsen tunnekehitys konkretisoituu lohduttavasti ja toivoa herättävästi. Oikotietä ei ole: on turhaa odottaa tunteiden hallintaa lapselta, joka ei ole saanut niiden kohtaamiseen aikuisten apua; on turhaa odottaa sellaista myöskään lapselta, jolla ei ole kavereita. 

Hajoilun syitäkin Gorillassa etsitään. Päiväkodin pihassa on nimittäin Gorilla, joka kiusaa: hän on suuri ja uhkaava. Kuinka Gorillan kanssa pärjätään? Se selviää kirjassa. 

Gorilla on vaikuttava kirja. Minulle ja pojalle se on niin vaikuttava, että hän ei ole halunnut lukea sitä uudestaan. Se tuli niin lähelle - meni niin sanotusti tunteisiin. Silti me puhumme kirjasta paljon ja kirjan käsitteillä puhumme myös tunteista. 

Anne Vaskon kuvitus on riemastuttavaa ja kekseliästä. Kun Eino nauraa, hän nauraa katketakseen ja katkeaa kuvassa. Miikka Pörsti on puolestaan sanoittaut tunteita oivaltavasti: Eino putoaa, katkeaa, repeää, hajoaa, menee rikki, jne. Vaskon kuvitus todistaa nämä tapahtumat. Tunteen kokonaisvaltaisuus ja kehollisuus konkretisoituvat lukijalle, ja teksti ja kuva täydentävät toisiaan saumattomasti! Lukijaa naurattaa vakava asia, josta on varmasti puhuttu kotona lähinnä ikävään sävyyn. Miten helpottavaa on nauraa ilmiölle, joka tuntuu ylivoimaiselta, mutta menee ohi, kun lapsi kasvaa ja oppii. 

Koska palasiksi meneminen liittyy aina tunteisiin, tunteita pitää oppia sanoittamaan ja vähitellen tunteita pitää oppia myös jotenkin hallitsemaan, että niiden kanssa pärjää arjessa. Mutta sekin Gorillassa on niin viisasta, että tunteista ei syyllistetä, vaan niiden annetaan tulla. Tunteita ei siis yritetä tukahduttaa, vaan niitä opitaan jakamaan ja niille tai niiden aiheuttajille opitaan tekemään jotain. Miten viisas ja miten ihana kirja tämä onkaan! 

--------------------------------------------------------------------------------------

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla, 2020

Kustantaja: Otava

Kansi: Aino Havukainen ja Sami Toivonen

Sivuja: 40

Mistä sain kirjan: joulupukki toi kuopukselle

Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kirjat eivät esittelyjä kaipaa, mutta aina niitä voi kehua lisää. Viime vuonna ilmestynyt uusin Tatu ja Patu pääsi Finlandia junior -ehdokkaaksi asti, ja tekijät ovat palkinnon kerran jo voittaneetkin, vuonna 2007 kirjalla Tatun ja Patun Suomi. Työ, jota nämä lastenkirjallisuuden konkarit (kai niin voi jo sanoa) tekevät lasten lukuinnon ja lukutaidon eteen, on mittaamattoman arvokasta. 

Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla on hulvattoman hauska teos. Se perustaa hauskuutensa Tatun ja Patun, outolalaisten veljesten  tietämättömyyten. Outolasta kotoisin olevat veljekset kokevat täällä tavallisessa maailmassa asiat ikään kuin ensimmäistä kertaa, ja siksi kaikki ihmisten tavat näyttävät heistä kummallisilta, eikä väärinkäsityksiltä voi välttyä. 

Juoni alkaa siitä, että Tatu ja Patu saavat kyläilykutsun Simo-sedältä. Setä asuu Hääppölässä ja lähettää kuoressa junaliput, jotka on päivätty samalle päivälle. Pakkaamisesta täytyy siis suoriutua vauhdikkaasti ja sama meno oikeastaan jatkuu siitä sitten...

Tatu ja Patu ovat mainioita esikuvia suomalaislapsille. Veljesten innokkuus, kekseliäisyys ja seikkailumieli tarttuvat. Näin kannattaa elämään suhtautua. Ihailen paitsi päähenkilöiden elämänasennetta myös kaikkien heidän tapaamiensa ihmisten ystävällisyyttä. Kaikki vastaantulijat ovat valmiita auttamaan Tatua ja Patua.

Kirjan kuvitus on vauhdikasta, ja kun otsikko lupaa kovaa menoa, niin vauhdikkuus on viety huippuunsa. Sitä korostaa myös sarjakuvamuoto, joka tässä kuvakirjassa on vienyt tilaa kuvakirjamaisuudelta. Puolen sivun kuviakin on silti mukavasti, ja juonellista tarinaa on helppo seurata tässä muodossa. 

Kirja on tietysti 7-vuotiaan kuopuksen suosikki, koska se on niin hauska. Pojalla itsellään kun on jo vankka kokemus junalla matkustamisesta, niin hän voi rauhassa nauraa Tatun ja Patun väärinkäsityksille. Pienikin voi tuntea itsensä asiantuntijaksi, kun vertaa itseään näihin kahteen  innokkaaseen tutkimusmatkailijaan. 

Kirjan kuvitus on taattua laatua: joka kuvassa on pilvin pimein yksityiskohtia ja uusilla lukukerroilla niistä löytää taas jotain uutta. Hauskuus syntyy paitsi tilannekomiikata myös kuvitukseen upotetuista esineistä. Lukijan täytyy olla tarkkana.

Uusi Tatu ja Patu on aina tapaus. En tiedä, miten noissa muissa maissa pärjätään ilman tällaisia vuosittaisia tajunnanräjäyttäviä, jotka innostavat lapsia lukemaan ja ruokkivat yhtä aikaa sekä lukijoidensa älynystyröitä että huumorintajua. 

Helmet-lukuhaasteeseen kirja sopii tietysti kohtaan 41. Kirjassa matkustetaan junalla. 

Minja Koskela ja Elina Tuomi: Toisin tehty

Minja Koskela ja Elina Tuomi: Toisin tehty, Keskusteluja koulusta, 2020

Kustantaja: S&S

Kansi: Anna-Mari Tenhunen

Sivuja: 185

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Minja Koskelan ja Elina Tuomen Toisin tehty, Keskusteluja koulusta on yksi viime vuoden tärkeimpiä kirjoja. Se on esseekokoelma, jossa Koskela ja Tuomi kirjoittavat peruskoulun nykytilanteesta, eli siis siitä, mitä koulussa oikeasti tapahtuu. Kirjaan on ehtinyt myös Tuomen kuvaus viime kevään etäkouluarjesta. Koskela on koulutukseltaan musiikinopettaja, ja hänellä on työkokemusta sekä peruskoulusta että lukiosta; Elina Tuomi on puolestaan työskennellyt opettajana pääkaupunkiseudulla useamman vuoden ajan ja on koulutukseltaan taiteiden maisteri.

Nämä älykkäät ja innovatiiviset opettajat ovat kirjoittaneet 12 ajankohtaista esseetä suomalaisen peruskoulun tasa-arvosta - tai pikemminkin siitä, miten se ei vieläkään ole valmis, vaikka OPSin mukaan "Perusopetuksen yhteiskunnallisena tehtävänä on edistää tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta". Esseiden otsikot kuuluvat näin: Mistä puhumme, kun puhumme koulutuksen tasa-arvosta, Neljä askelta kohti feminististä pedagogiikkaa, Kuka saa opettaa?, Miksi opettajat uupuvat?, Väkivaltakulttuurista, pojista ja #metoosta, Kuinka kiusaaminen kitketään?, Alueellinen eriarvoistuminen oppilaiden tasa-arvon esteenä, Koti + koulu = <3, Etäopettajan kevät, Tuoko digiloikka tasa-arvon?, En näe väriä ja muita valkoisia joutavuuksia, Juhlat kuuluvat kaikille sekä Mitä on yrittäjyyskasvatus? 

Jokainen essee on kirjassa tarpeellinen. Aiheiden moninaisuus kertoo tietenkin siitä, että koulu on rakentamassa suomalaista yhteiskuntaa monin tavoin. Kaikkien suomalaisten - jokaisen äänestäjän - pitäisi olla selvillä, mitä siellä puuhataan päivät pitkät ja millaisia ongelmia siellä päivittäin kohdataan. Äänestäjät nimittäin päättävät, millaisia resursseja koululaitokseen sijoitetaan: nähdäänkö se ammottavana menoeränä vai sijoituksena vakaaseen yhteiskuntaan ja tuleviin työntekijöihin? Yhteiskunnan (äänestäjien) ymmärrys koululaitoksen merkityksestä vaikuttaa siihen, onko erityislapsella mahdollisuus tukeen, kuinka monta oppilasta yhteen ja samaan luokkatilaan työnnetään ja onko se luokkatila homeessa vai ei. 

Koskelan ja Tuomen esseiden ansio on siinä, että ne ovat konkreettisia esimerkkejä täynnä. Silti nämä opettajat eivät ole jämähtäneet ilmiöiden kuvaamiseen, vaan niiden taustalla olevat syyt yritetään jäljittää. Lähteitä on käytetty laajasti, eli tutkimustieto on olennainen osa esseitä. Heillä on myös esittää erilaisia toimintamalleja, joilla jokainen opettaja voi yrittää muuttaa omaa opetustaan yhä tasa-arvoisempaan suuntaan. Esimerkiksi esseessä Kuinka kiusaaminen kitketään? Koskela listaa konkreettisia toimintatapoja kiusaamisen ehkäisemiseksi - tärkeä essee jokaiselle opettajalle luettavaksi. 

Teoksessa käy ilmi huoli yhteiskunnan ja peruskoulun eriarvoistumisesta. Miksi peruskoulu, jonka opetussuunnitelmassa lukee selkein kirjaimin, että koulu perustuu tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden periaatteelle, ei pysty enää täyttämään tärkeintä tehtäväänsä? Se ei enää mahdollista sellaista peruskoulutusta jokaiselle suomalaiselle lapselle, että lapsi pärjäisi jatko-opinnoissa ja pystyisi hankkimaan itselleen ammatin ja toimimaan yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä. Uusimpien PISA-tutkimusten mukaan lukutaito heikkenee ja varsinkin poikien ja tyttöjen taitotasot eritytyvät. Pojat ovat yhä useammin syrjäytymisvaarassa, kun taas tytöt täyttävät yliopistot. Lisäksi maahanmuuttajien taidot ja tiedot ovat keksimäärin kaksi vuotta jäljessä ikäistensä syntyperäisten lasten taidoista. Vaikka olen vakuuttunut siitä, että he kyllä saavat ikätoverinsa kiinni ja ohittavatkin heidät esimerkiksi monipuolisella kielitaidollaan, niin on selvää, että suomen kielen ja oman äidinkielen opettamiseen täytyisi panostaa entistä enemmän. 

Minja Koskelan esseessä Miksi opettajat uupuvat? kerrotaan, että opettajien uupumus on kasvanut viime vuosina huomattavasti. Yhdeksi uupuksen syyksi Koskela nostaa vuoden 2015 hallituksen toteuttamat koulutusleikkaukset, joita nykyinen hallitus yrittää paikata. Selvää on, että korona-aika luo omat vaikeutensa leikkausten paikkaamiselle ja uuvuttaa opettajia yhä lisää. Koskela kirjoittaa: Opettajan näkökulmasta leikkauspolitiikan aikakaudelta vaikutti puuttuvan pidemmän aikavälin koulutuspoliittinen visio (s. 64). Olihan koulussa silloin tärkeä tehtävä: yhteiskunnan varojen säästäminen. Tämä toteutettiin luokkakokoja suurentamalla, jolloin ei tarvinnut maksaa niin monelle opettajalle palkkaa. Ihmettelen, mihin tarkoitukseen ja kenelle opettajien palkkarahoja säästettiin ja säästetään aina vaan. Käsittääkseni rahoja tarvitaan juuri lasten ja nuorten hyvinvoinnin takaamiseen. Melkoinen paradoksi syntyy, jos koulutuksen merkitystä ei ymmärretä ja rahaa säästetään sieltä, missä syntyy lisää menoeriä, jos työtä ei hoideta kunnolla. Opettajat ovat kuitenkin siellä koulussa läsnä lapsia varten joka päivä. 

Korona-aika on ollut siinä mielessä hyvää aikaa koululle, että koulun merkitys yhteiskunnalle on  kirkastunut. Loppiaisena 2021 tapahtunut vallankaappausyritys Yhdysvalloissa puolestaan osoitti, millaiset seuraukset on sillä, jos kansalaiset eivät koe tasa-arvoisuutta elämässään tai toimivat manipuloinnin ja väärän tiedon pohjalta. Tieto ja sivistys ovat yhteiskuntarauhan takeita. 

Toisin tehdystä jää sellainen olo, että esseitä tarvitaan lisää. Toivoisin, että opettajat rohkaistuisivat kirjoittamaan kouluarjesta julkisuuteen, esimerkiksi eri oppiaineiden näkökulmasta tai erityisopetuksen ja kolmiportaisen tuen järjestämisen näkökulmasta. S2-opetuksen ääni tai oppilashuoltotyö kaipaisivat myös avoimuutta. Nykyistä opetussuunnitelmaa olisi myös syytä ruveta jo punnitsemaan syvällisesti:  Mitä siitä kannattaa säästää ja mitä muuttaa? Nykyisellään se on melkoinen järkäle, jonka tavoitteet ja arvoperusta ovat ihanteelliset ja ylevät, mutta josta on vaikea löytää yhtään mitään konkreettista. Esimerkiksi laaja-alaisia oppimistavoitteita lukiessa silmiin pistää myös yksilöllisyyden korostaminen. Toivoisin, että esimerkiksi sellaiset sanat kuin tasapainoisuus, vastuullisuus, kunnioitus, huomioiminen, yhteisöllisyys ja ystävällisyys voisivat sisältyä seuraavaan OPSiin - enemmän humanismia ja vähemmän talouden sanastoa. Ehkä syrjäytymistä ehkäistään paremmin, jos opittaisiin kunnioittaan elämää - muita ihmisiä ja luontoa - kuin että juostaan hiki hatussa saavuttamassa omaa maksimaalista potentiaalia. 

OPSin suomen kielen ja kirjallisuuden osuudesta voin todeta sen verran, että nykyisillä opetustuntimäärillä sen tavoitteita ei saavuteta. Pelkästään harjoiteltavia tekstilajeja on yläkoulussa niin paljon, että oppitunnit pitäisi käyttää  kirjoittamiseen - mikä ei sinänsä olisi ollenkaan huono vaihtoehto - ainut vaan, että opettaja ei kaikkia tuotoksia ehtisi edes vilkaista kolmen vuoden aikana. Seuraavaan OPSiin toivoisin vähintäänkin sisältöjen karsimista ja panostamista erityisesti lukutaitoon, siis siihen perustaitoon, jonka opetteleminen aloitetaan ensimmäisellä luokalla ja joka on liian monella oppilaalla edelleen riittämätön 9. luokalla. (Mitä ihmettä oppilas tekee 9 vuotta peruskoulussa, jos hän ei osaa kunnolla lukea sen päättyessä?) 

Opettajalle kertyvistä paineista Elina Tuomi kirjoittaa esseessään ”Kuka saa opettaa?” näin: Koulutettu ammattilainen lukee opetussuunnitelmaa kuin iltapäivälehteä ja loihtii sieltä tunneillensa käden käänteessä järkevää toimintaa. Paitsi jos opetussuunnitelma on vaikealukuinen ja ympäripyöreä, kuten vuonna 2016 voimaan tullut OPS mielestäni on. (S. 43–44.) Hyvänä esimerkkinä nykyisen OPSin vaikealukuisuudesta olkoon termi avoin oppimisympäristö, jonka opetuksen ammattilaisetkin ymmärtävät väärin. Myös Tuomi käyttää sitä epätarkasti esseessään Alueellinen eriarvoistuminen oppilaiden tasa-arvon esteenä, kun hän kirjoittaa näin: Uusi opetussuunnitelma tukee sellaisten oppimistilojen käyttöä, joissa saattaa kerralla olla kolmekin luokkaa. Avoimet oppimisympäristöt luovat uudenlaisia haasteita opetuksen järjestämiselle, sillä ilmiökokonaisuuksista ei tule mitään, jos oppilaat eivät kykene keskittymään työhönsä. (S. 109.) Tarkoitetaanko tässä nyt avoimia oppimisympäristöjä vai avoimia oppimistiloja? Käsitteen epämääräisyys johtaa ajattelun harhapoluille, eikä syy ole tällöin opettajan vaan käsitteen. Olisi toivottavaa, että OPSissa käytettäisiin sellaisia käsitteitä, joita ei voi tulkita väärin.

Avoin oppimisympäristö ei OPSissa tarkoita fyysisiä tiloja ollenkaan, eikä OPSissa ole määritelmiä sopivista oppimistiloista, vaikka sana ympäristö sellaisiin voisi viitatakin. Avoin oppimisympäristö voi olla vaikkapa koulun ikkunaton siivouskomero, kunhan oppilaalla on siellä kännykkä ja verkko toimii. Siellä voi olla myös koulun ulkopuolinen asiantuntija opettamassa häntä - silloinkin siivouskomeron tarjoama oppimisympäristö olisi avoin. Sen sijaan oppimisympäristö sulkeutuu heti, kun opetustilassa on oppilaan kaverina vain oma opettaja tai oppikirja, eikä tietoverkkoa käytetä.

Koskela havainnollistaa avointa oppimisympäristöä mainiosti esseessään Tuoko digiloikka tasa-arvon? Hänellä oli onni saada oppilailleen sellaiset laitteet käyttöön, että hän pystyi suunnittelemaan opetusmateriaalin sähköiselle pohjalle oppilaiden toiveiden mukaisesti ja käyttämään uusimpia musiikkisovelluksia tunneillaan. Oman opetusmateriaalin suunnittelu on kuitenkin opettajalle valtava työ - miksi opettajat uupuvat - eikä digitaallisia laitteita ole joka kunnassa jokaiselle oppilaalle tarjolla. Demokratia on osallistumismahdollisuutta, joka on kytköksissä muun muassa taloudellisiin resursseihin, toteaa Koskela (s. 145). Paradoksaalisesti etäkoulujakson aikana keväällä 2021 avoin oppimisympäristö toteutettiin valtakunnallisesti käytännössä. Koskelan huomio toteutui täydellisesti, eli parhaiten pärjäsivät ne, joilla oli kotona vanhempien tuki ja toimivat laitteet. Oppilaiden eriarvoinen asema konkretisoitui, ja peruskoulu alkoi näyttää korvaamattomalta paikalta, vaikka se oppimisympäristönä olisi kuinka suljettu. Ehkä lopulta ne aikuiset, jotka siellä ovat töissä, toteuttavat demokratiaa kaikista parhaiten - vaikka toki ovatkin vain ihmisiä.  

Toisin tehdyn innostavimpina esseinä pidin Minja Koskelan esseetä Neljä askelta kohti feminististä pedagogiikkaa sekä Elina Tuomen esseetä En näe väriä ja muita valkoisia joutavuuksia. Niistä sain konkreettisia toimintamalleja ja uusia ajatuksia työni tärkeimpään asiaan: oppilaan kohtaamiseen. En ole aiemmin ajatellut sitä, että sukupuolineutraalisuus on melkoinen harhakuvitelma, joka estää toimimasta tasa-arvon puolesta. Samoin suvaitsevaisuus, jossa erilaisten ihonvärit ja alkuperät ohitetaan tai kielletään, ei ole suvaitsevaisuutta ollenkaan. Esimerkiksi s2-oppilaiden ääni ja kokemukset pitäisi saada kuuluviin ennemmin kuin heidät pitäisi jotenkin sulattaa suomalaisiksi. Tässä ajattelussa feministinen, eli tasa-arvoon ja tiedostamiseen pyrkivä, pedagogiikka olisi suureksi avuksi. 

Kiitän Koskelaa ja Tuomea rohkeudesta ja suorista sanoista. Useimmiten, kun koulusta uutisoidaan, opettajat haluavat pysyä nimettöminä kannanotoissaan. Miksi he eivät uskalla puhua? Eikö sananvapaus koskekaan heitä? Vain harvoin opettajat pääsevät ääneen tai heitä kuullaan, kun koulusta puhutaan tai tehdään koulua koskevia päätöksiä. Tässä on nyt kaksi opettajaa, jotka ovat kirjoittaneet kirjan koulusta. Paitsi että he kirjoittavat niin kuin asiat ovat, heillä on myös tuoreita näkemyksiä kouluarjen tasa-arvon parantamiseksi. Peruskoulu on hyvä paikka, ja ehkä jopa maailman paras koulu, mutta se voisi olla vielä parempi.

Toisin tehty on luettu myös blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie ja Kirjat kertovat. 

Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja. 

Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin

 Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin, 2020

Alkuteos: Kärleken är ett tamdjur, 2020

Suomentaja: Outi Menna

Kansi: Fredrik Bäck

Sivuja: 204

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Tunnustan saman tien, että Peter Sandström on yksi lempikirjailijoistani. Odotukset olivat siis korkealla, kun tartuin hänen uusimpaan kirjaansa, Rakkaus on kesy eläin. Aiemmin olen lukenut kaksi hänen teostaan, mutta ne ovatkin olleet niin mainioita, että rakkaussuhde hänen kirjoihinsa on mielestäni rakennettu vankalle pohjalle, vaikka Sandströmin luoma kertojahahmo ei aina niin kovin luotettava kertoja olekaan: Laudatur kertoo nuoren miehen kasvutarinan ja pitkälti isänkin elämäntarinan, kun taas Äiti Marraskuu koostuu novelleista, jotka ovat kuin muotokuvia läheisistä ihmisistä. Ne ovat oivallisia ja kauniita kunnianosoituksia rakkaimmille ihmisille. Samalla linjalla jatkaa tämä uutuuskin, Rakkaus on kesy eläin, koska siitähän Peter Sandströmin kirjoissa pohjimmiltaan on kyse - rakkaudesta. Tällä kertaa kerrotaan pääasiassa äidin vanhenemisesta, mutta vanhenee tässä kirjassa päähenkilö itsekin. 

Sandström kirjoittaa autofiktiota. Ehkä. Aivan varma ei voi olla, vaikka niin voisi päätellä Rakkaus on kesy eläin -kirjan päähenkilön nimestä. Päähenkilö on nimittäin kirjailija Peter S, joka ajelehtii päivästä toiseen ja tilanteesta toiseen. Hänelle pikemminkin tapahtuu asioita, kuin että hän tekisi asioita. Tai kyllä hän tekeekin kaikenlaista, mutta tekemiset eivät ole mitenkään kovin järkeviä tai ne eivät varsinaisesti edistä mitään muuta kuin Peter S:n itsensä elämää. Eikä edistyksen suunta ole välttämättä parempaan päin. Ainakaan Peter S:n teot eivät edistä hänen ihmissuhteitaan mihinkään hyvään suuntaan. Joka tapauksessa Peter S. palaa lapsuudenkotiinsa Uuteenkaarlepyyhyn hoitamaan yli 90-vuotiasta äitiään. 

Peter Sandströmin tyyliin kuuluu sen korostaminen, että pieni on pientä. Juuri siksi se kannattaa kertoa. Seuraavaksi pieni on jo absurdia ja oikeastaan aivan surrealististakin. Tapahtuiko juuri jotain aivan hölmöä, vai tapahtuiko oikeastaan yhtään mitään? Peter S:n askeleet vievät aivan kuin vahingossa paikalliseen baariin tai Peter S. avaa aivan kuin vahingossa valkoviinipullon jos toisenkin. Naisista puhuttaessa Peter S. on usein pulassa. Eräs toimittaja tekee hänestä jutun naistenlehteen ja kysyy, pitääkö Peter S. enemmän vanhoista vai nuorista naisista: 

     Muistelin itseäni kaksikymmentäviisivuotiaana, Olin ollut ylimielinen ja koppava, yritin raapustaa runoja. En luonnollisestikaan ollut nainen. Mutta olin täysin sietämätön. 

    Eiköhän se ole niin, sanoin, että ihmiset muuttuivat iän myötä viehättävämmiksi. (S. 54.)

Haastattelulla on seurauksensa, mutta niitä en aio kertoa tässä, vaan ne kannattaa lukea kirjasta. Sen verran voin sanoa, että seuraukset eivät nekään varsinaisesti edistä Peter S:n pyrkimystä ei mihinkään.

Pian Peter S. humaltuu iloisesti siskonsa kanssa isän haudalla, jossa äiti hoitaa haudan kuntoon ja naureskelee lapsilleen. Varmaa on, että haluaisin kuulua Peter S:n perheeseen, koska kaikki vaan on yhtä aikaa sydämellistä ja kuitenkin vähän hullua. Peter S:n äidin sängyn altakin löytyy vaikka mitä ja äitiä käy hoitamassa eräs Florence, joka on välillä lyhyt ja tumma, välillä taas pitkä ja vaalea ja välillä muistuttaa myös Peter S:ää itseään.

Eihän kirjassa toki olla koko aikaa sydämellisesti humalassa, vaan kyllä siinä tiuskitaan vanhenevalle äidille, tapellaan siskon kanssa ja lähdetään villin Karhun matkaan. Mutta sittenkin, sittenkin, rakkaus on enemmän kesy eläin. 

Jos yritän etsiä Peter Sandströmille jotain vertailukohtaa suomalaisessa kirjallisuudessa, en oikein saa vastaavia taitureita mieleeni muita kuin Petri Tammisen. Kirjailijoita yhdistää rakastettava huumori ja lakonisen lauseen taju (vai ehkä lakoninen lausetaju). Sandström kirjoittaa läheiset ihmiset mukaan kaikkeen, mitä päähenkilö tekee ja ajattelee ja muistaa. Oikeastaan koko kerronta tässä kirjassa - kokonaisuus - on niin läpeensä petersandströmiä, että naurattaa ääneen. Mutta myös itkettää. Yksi kirjan monista kauniista kohtauksista on sellainen, jossa haurastuva äiti haluaa vielä kastella rakkaat kukkansa, ja lähes 60-vuotias poika yrittää auttaa häntä. Kukat ovat jo melkein kuolleita, vesi valuu pitkin lattiaa eikä hommasta tule oikein mitään: Hän kääntyi minua kohti ja kietoi kädet kaulani ympärille. Kuinkahan sä pärijäät ilimammua, äiti sanoi. (S. 189.)

Outi Menna on suomentanut teoksen sujuvaksi, nautittavaksi tekstiksi. Erityisen herkullista on lukea äidin, siskon ja Peter S:n murretta ja herkkua on tietysti myös Peter Sandströmin lakoninen lause, joka pelastaa tilanteen kuin tilanteen: Kun Karhu pyytää Peter S:ltä opastusta pornografisen novellikokoelman kirjoittamiseen, Peter S tuumii: 

    Joka tapauksessa olin aina valmis keskustelemaan estetiikasta kehittymishaluisten kirjoittajien kanssa. Moni jaksoi pitää yllä toivoa ja uskoa kirjoittamisen mahdollisuuteen ja kirjailijanammatin luovuuteen, enkä halunnut pudottaa heitä maan pinnalle. Katsoin, että se ei ollut minun tehtäväni. 

    En tiennyt juuri mitään pornografiasta. Mutta hallitsin syntaksin. (S. 141.)

Peter Sandström on rakkauden kirjailija, ja siksi niin vastustamaton. Tämäkin teos on täynnä virheitä, joiden takia ihmiset ovat rakastettavia ja ainutlaatuisia, elämä niin haavoittuvaa, haurasta ja katoavaa. 

Kirjan ovat lukeneet ainakin Tuija, Omppu, Riitta ja Riitta.

Kolme käännöskirjaa: Anna Burns: Maitomies, Max Porter: Lanny ja Kai Aarelaid: Korttitalo

Anna Burns: Maitomies, 2019
Alkuteos: Milkman, 2018
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Kustantaja: Docendo
Kansi: Luke Bird
Sivuja: 399
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Siihen aikaan, siinä paikassa, kun poliittisiin ristiriitoihin liittyi pommeja ja aseita ja kuolemaa ja vakavia vammoja, tavalliset ihmiset sanoivat: "niitten puoli teki sen" tai "meidän puoli teki sen", tai "niitten uskonto teki sen" tai "meidän uskonto teki sen", tai "ne tekivät sen" tai "me teimme sen", kun itse asiassa tarkoittivat, että "valtion puolustajat tekivät sen" tai "valtiosta irtautujat tekivät sen" tai "valtio teki sen". (S. 30)

Miltä tuntuu elää nuoruutta sellaisessa ympäristössä, jossa "me" ja "ne" asuvat eri puolilla kotikatua ja asukkaiden täytyy hallita monimutkaiset sosiaaliset ja poliittiset verkostot? Jokaisen pitää tietää, ketkä ovat "meitä" ja ketkä "niitä", koska tästä tiedosta voi olla kiinni oma henki: Tällä alueella useimmat kadut olivat ihan samannäköisiä, ja irtautujat olivat poistaneet joka ikisen kadunnimikyltin hämmentääkseen vihollista ja hidastaakseen sen etenemistä (s. 299.) Mielessäni alkaa soida U2:n kappale "Where the streets have no names", joka kertoo Belfastista, kaupungista, johon Anna Burnsin Maitomies-romaani sijoittuu.

Burns on itse syntynyt Belfastissa vuonna 1962, joten väistämättä lukija kääntää katseensa Pohjois-Irlannin poliittisiin mellakoihin 1960-1980-luvuilla. Autopommit, murhat ja pommi-iskut olivat silloin arkipäivää. Englanti, emämaa, kiristi otettaan Pohjois-Irlannista tuomalla joukkojaan maahan ja irtautujat katsoivat rajantakaisen, itsenäisen Irlannin puoleen.

Burnsin kerronta on perusteellista ja polveilevaa. Omaan makuuni hänen tyylinsä on suorastaan tylsää. Hänen virkkeensä ovat pitkiä, ja kappaleet vyöryvät sivulta toiselle. Samaan aikaan toisto vie lukijaa yhä syvemmälle henkiseen häkkiin, jossa ihmiset yrittävät tasapainoilla pysyäkseen omissa ryhmissään, elääkseen kaikkien monismutkaisten sääntöjen mukaisesti, jotta eivät herättäisi epäilyjä omissa tai vastapuolen edustajissa.

Päähenkilö on nimettömäksi jäävä, nimeämättömässä kaupungissa elävä suurperheen keskimmäinen tytär. Hänellä on ehkä-poikaystävä. Hän lukee mielellään vanhoja kirjoja paetakseen kotikaupunkinsa henkistä ilmapiiriä ja sen ristiriitoja. Kaksi hänen veljistään on kuulunut "irtautujiin", ja toinen on tapettu. Samanlainen kohtalo on lähes jokaisessa naapuriperheessä: isät ja pojat ovat kuolleet yhteenotoissa tai terroriteoissa, heidänkään nimillään ei siis sinänsä ole väliä - heidän tarinansa on kaikkien tarina.

Päähenkilön elämän sekoittaa Maitomies, tunnettu irtautuja, joka alkaa seurata häntä ja haluaa hänet omakseen. Maitomiehen hahmossa konkretisoituvat ympäristön epävakaus, pelot, ahdistus ja alistumisen vaatimukset  Suomentaja Laura Jänisniemi on tehnyt hyvää työtä ja välittää hienosti kirjan alakuloisen ja ahdistavan tunnelman, mutta myös huumorin. Ilman toistoa ja siihen piilotettuja monia merkityksiä kirja olisi ollut minulle ylivoimaista luettavaa: Äiti tarkoitti masennuskausia, sillä niitä isällä oli ollut: isoja, massiivisia, salamannopeita, valtavia mustien pilvien kausia, tarttuvia varis-. korppi- ja naakkakausia, arkku arkun päällä -kausia, katakombi katakombin päällä -kausia, rankojen, kallojen ja luiden hautaanryömimiskausia.  - - Siihen aikaan ei tietysti puhuttu masennuskausista. Se oli "synkkämielisyyttä". Ihmiset olivat "synkkämielisiä". (S. 101.)


Teoksen ovat lukeneet ainakin Lumiomenan Katja ja Nannan kirjakimara.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------

Max Porter: Lanny, 2020
Alkuteos: Lanny, 2019
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 216
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Vielä muutama viikkoa sitten olin ostamassa lippua Helsinki Lit -tapahtumaan, johon on tulossa vieraaksi myös Max Porter, englantilainen nykykirjailija. En tiedä, miten tapahtuman toteutuksen nyt käy, mutta koronatilanteen pahennuttua jätin kuitenkin lipun ostamatta. Panin joka tapauksessa Porterin uusimman kirjan, Lannyn, varaukseen ja sainkin sen kirjastosta melko pian.

En osannut yhtään odottaa, millaisen tekstin kanssa pääsisin tekemisiin. Ensimmäisillä sivuilla vähän hämmennyin, kun tapasin Isä Suomukka -vainaan, eräänlaisen metsänhengen. Kävi siis selväksi, että Lannyssa on kyse maagisesta realismista, jossa todellisuuden rajoja venytetään reippaasti.

Isä Suomukka ei kuitenkaan ole mikään lempeä metsänhenki, vaan hän tuntuu etsivän saalista. Kun samaan aikaan lukijalle tulee tutuksi myös Lanny, sympaattinen pieni poika, jonka äiti kirjoittaa kirjaa kotona, lukija arvaa, että Isä Suomukka iskee pian silmänsä häneen.

Tapahtumia seurataan Isä Suomukan, Lannyn äidin, Lannyn isän ja Peten näkökulmata. Pete on kylässä asuva taiteilija, joka alkaa antaa Lannylle taidetunteja ja kiintyy häneen kovasti. Kyläläisten silmissä hän on kuitenkin vähintäänkin epäilyttävä tyyppi, lähinnä homoutensa takia. Isä Suomukan kautta kuullaan otteita kyläläisten keskusteluista, ja kun pahin tapahtuu, kyläläisten äänet pääsevät keskiöön ja heidän kommenteistaan lukija voi rakentaa tapahtumien ketjun.

Lanny on kokeellinen teos ja antaa äänen kylälle ja luonnolle. Kaikki sulautuu yhteen. Äidin ja isän epätoivo ja etsinnät, joihin osallistuu koko kylä, saavat aikaan kakofonian, jossa hätä ja huoli takovat myös lukijan sisintä.

Parasta kirjassa on Lannyn ja hänen äitinsä kuvaus ja heidän yhteytensä. Muuten koin teoksen teennäiseksi ja pinnalliseksi, vaikka aihe oli sydäntäraastava. Irmeli Ruuskan suomennoksessa ei tosiaankaan ole mitään vikaa, mutta kirjan asetelma on jotenkin tekemällä tehty ja kriisin käsittely jää pinnalliseksi. Ilmeisesti kirjan äänikirjaversio on kuitenkin erityisen onnistunut, joten ehkä suosittelisin kokeilemaan sitä.


Kirjan ovat arvioineet myös nämä bloggaajat: Katja, Riitta, Kirjaluotsi ja Tuija, joka kehuu äänikirjaversiota.

--------------------------------------------------------------------------------------------------


Kai Aarelaid: Korttitalo, 2018
Alkuteos: Linnade poletamine, 2016
Suomentaja: Outi Hytönen
Kustantaja: S&S
Kansi: Inari Savola
Sivuja: 333
Mistä sain kirjan: oma ostos HelsinkiLitistä 2019


Kai Aarelaidin Korttitalo tarttui mukaani Helsinki Lit-tapahtumasta viime vuonna. Olin kuuntelemassa siellä Joel Haahtela ja Aarelaidin keskustelua ja löysin siitä paljon mieltäni askarruttavia asioita, kuten sellaisen nostalgian tuntua, jonka itse olen tunnistavinani aina miettiessäni sukuni tarinoita.

Korttitalo on hauras rakennelma, ja sellaiseksi voisi kuvata päähenkilön lapsuudenperheen tunnelmaa. Kirjan nimellä on toinenkin merkitys, koska Tartossa on myös talo, jossa päähenkilön isä käy pelaamassa korttia, vaikka kortinpeluu on neuvosto-Virossa kiellettyä. Kirjan nimi viittaa tätä kautta myös johonkin salattuun, etäiseksi jääneen isän salaiseen puoleen.

Teos siis sijoittuu Tarttoon, kauniiseen ja perinteiseen Viron yliopistokaupunkiin. Tapahtuma-aikaa ovat 1950-1960-luku, mutta myös nykyaika, josta lähdetään liikkeelle ja johon lopulta taas päädytään: Tämä tarina liikkuu jossain tietoisuuteni rajoilla, niin että saatan melkein koskettaa sitä. Se väreilee muistini viileissä nurkissa, hämärä kaiku onnellisimmista päivistä, hymyistä, eräästä äänestä. (S. 13.)

Korttitalo on perheen tarina, ja se on myös kasvutarina. Päähenkilö Tiina kasvaa siinä nuoreksi tytöksi, joka joutuu ottamaan vastuuta itsestään ja seuraamaan avuttomana sivusta, kuin vanhempien rakkaustarina vähitellen haihtuu pois. Mikään ei tapahdu suuresti tai dramaattisesti, vaan pikemminkin vaivihkaa.

Aarelaid punoo tarinaa lyhyinä kappaleina, hauraina, lähes unenomaisina muistikuvina ja häivähdyksinä. Dialogi on herkkää ja vie tarinaa eteenpäin. Tiinan ystävystyminen venäläistaustaisen Vovan kanssa väläyttää ristiriitoja, joita Tartossakin on ollut valloittajakansan ja alkuperäisväestön kesken, mutta pääasia kirjassa on lapsen arki. Se on perhekeskeistä, eikä siinä juuri näy poliittinen ahdinko. Lapsi on yksinäinen, koska kodin ilmapiirissä hän jää yksin.

Aarelaidin kirjoitustyyli on viehättävää. Se on selkeää ja silti lyyristä. Hän tarttuu hetkeen kauniisti, vaikka ilmassa leijailee surua. Outi Hytösen suomennos välittää haikean tunnelman. Isän jäämistöä tutkivan Tiinan ajatukset ovat kirkkaita:
   Ihmisen luetteloon kuuluvat myös hänen sanansa. Hänen äänensä, hänen vaikenemisensa. Ja lopulta kaikki se, mitä hän fyysisesti ei enää ole, mutta mikä joskus määritti häntä kaikista parhaiten: merkit hänen poissaolostaan. 
      Pään painauma tyynyllä.
      Kamman piikkien väliin jäänyt hiuskarva. 
      Huulen muotoinen tahra kupin reunassa.
      Pisara kuivunutta verta partaveitsessä.
      Kirja, jossa on kirjanmerkki ikuisesti samassa kohdassa. 
      Tyhjentämättä jäänyt vesilasi. 
      Ne ovat ihmisen todellisia jälkiä. 
      Ja sitten se kaikki häviää, kirjoitamme "Loppu". Mutta jäljelle ei jää pimeyttä, jäljelle jää valo. Kaikki värit ovat yhdessä yksi: valkoinen. Valkoinen hiljaisuus peittää lopulta kaikki muistot. ( S. 333.)
 
Näistä vasta lukemistani käännöskirjoista Aarelaidin kirja teki minuun suurimman vaikutuksen. Siinä on paljon samaa kuin Viivi Luikin Seitsemännessä rauhan keväässä tai Ene Mihkelsonin Ruttohaudassa. Niissä kaikissa on kuvattu neuvostoajan Viron elämää lapsen näkökulmasta. Lisäksi voin suositella Ilmar Taskan Pobedaa, joka tuntuu selkeästi romaanilta, kun taas Aarealaidin, Luikin ja Mihkelsonin teokset ovat enemmän muistelmia, elämäntarinoita. Suosittelen näitä kaikkia kirjoja Viron historiasta kiinnostuneille lukijoille. 


Korttitalo on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Tuijata, Kirja vieköön!, Kirjan pauloissa, Kirjaluotsi, Kirjapiisku, Kirjariepu ja Kirjarouvan elämää.

Maggie Nelson: Sinelmiä

Maggie Nelson: Sinelmiä, 2019
Alkuteos: Bluets, 2009
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Kustantaja: S&S
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 93
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Maggie Nelsonin Sinelmiä on lohduttava kirja. Lohduttaminen ei kuitenkaan ole sen päätehtävä. Sen päätehtävä on olla kirja, muistelma, tutkielma, fragmenttien kokoelma. Se on tutkielma sinisestä väristä, mutta paljosta muustakin.

Nelsonille sinisestä väristä on tullut lähes pakkomielle, rakkauden kohde, ankkuri ajatuksille ja kasvamiselle: 40. Kun puhun väristä ja toivosta, tai väristä ja epätoivota, en puhu liikennevalon pysäyttävästä punaisesta, talvikinsinisestä viivasta raskaustestin valkoisessa huopasoikiossa tai laivan mastoon nostetusta mustasta purjeesta. Yritän puhua siitä, mitä merkityksiä sinisellä on, tai mitä se merkitystensä lisäksi merkitsee minulle. (S. 20.)

Kun Nelson muistaa hetket, joihin sininen väri liittyy, lukija näkee paitsi sinisen, myös suoraan kirjailijan tunteeseen ja sieluun, ehkä jopa ihmisten yhteiseen sieluun. Kaikista sinisistään Nelson ei kuitenkaan kerro. Hän haluaisi unohtaa jotkut niistä, ja kirjoittaminen vangitsisi niistä vain yhden totuuden. Onko se silloin se oikea muisto?

On ollut rakkaus, joka on jo historiaa, mutta kulkee mukana kirjoittamisessa ja sinisessä. Surun, nöyryytyksen ja ymmärtämisen tiellä sininen on portti menneeseen ja oman itsen tuntemiseen. Se on kauneutta: 75. Enimmäkseen on tuntunut, että muutun surun palvelijaksi. Yritän yhä löytää siitä jotain kaunista. (S. 32.)

Jokainen, joka on menettänyt jonkun rakkaan, kuoleman tai eron kautta, tietää, ettei suru ole kaunista eikä se kirkasta ketään. Suru on rumaa riutumista, joka tuntuu imevän solut kuiviin. Nelson kuvaa paljon surua mutta myös hirvittävää kipua, jota hänen vakavasti loukkaantunut ystävänsä tuntee. Vaikka Nelson ei voi tuntea samaa fyysistä kipua kuin ystävänsä, hän yrittää tuntea sen. Kipu, kaipaus, suru - kuinka paljon ne ovat samaa ja voiko niitä edes erottaa toisistaan?

Sinelmiä on paljon sivumääräänsä laajempi teos. Se laajenee lähelle ja kiepauttaa syleilyynsä. Nelsonin teksti on yhtäkkiä hyvin selkeää ja omaa, eikä lukija oikeastaan edes muista, että lukee jonkun toisen kirjoittamaa tekstiä, sillä hengitystahtikin tuntuu muuttuvan Nelsonin ajatukseksi.

Maggie Nelsonin Argonautit oli hätkähdyttävän vaikuttava ja rehellinen kertomus rakkaudesta. Samalla siitä tuli kertomus äitiydestä ja suhteesta, ja siitä miten jokainen kantaa monta minäänsä aina mukanaan. Se uudistaa kirjoittamisen tapaa sekoittamalla omaelmäkerrallisia aineksia tieteellisiin ja taiteellisiin pohdintoihin.

Molemmissa Nelsonin kirjoissa puhutaan suoraan panemisesta ja naimisesta. En selvästikään ole yksityisyyttäni arvostava ihminen, ja luultavasti täysi hölmö, hän kirjoittaa (s. 77). Nelson yhdistää rujon ja kiihkeän herkkyyteen ja suruun. Kontrasti luo rehellisyyttä. Ihmisessä on yhtä aikaa monta tunnetta ja monta mahdollisuutta.

Kaiken henkilökohtaisen lisäksi kirja on ryyditetty viittauksilla kaunokirjallisuuden klassikoihin, kuvataiteeseen, filosofien ajatuksiin... Kaikki on yhteistä ja kaikki on henkilökohtaista. Lukija löytää tästä kirjasta takuulla itsensä.


Sinelmiä on luettu myös blogeissa Reader, why did I marry him, Kulttuuri kukoistaa ja Lumiomena. Helmetin lukuhaasteeseen tämä on suoranainen aarre kohtaan 47 (kirjassa on alle 100 sivua).

Kevyttä kesälukemista: Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat ja Eva Frantz: Sininen huvila

Eva Frantz: Sininen huvila, 2018
Alkuteos: Blå villan, 2017
Suomentaja: Ulla Lempinen
Kustantaja: S&S
Kansi: Emma Strömberg
Sivuja: 328
Mistä sain kirjan: ostin kirja-alesta

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat, 2017
Alkuteos: Truly Madly Guilty, 2016
Suomentja: Helena Bützov
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 464
Mistä sain kirjan: ostin kirja-alesta



Kesäisin unelmoin loputtomista, auringonpaisteisista päivistä laiturinnokassa. Siinä unelmassa minulla on hyvä kirja, oikeastaan kirjapino, käteni ulottuvilla ja keskityn lukemiseen. Kääntelen sivuja tasaiseen tahtiin, 100-200 sivua yhteen putkeen. Kuikka huutelee, rantasipi viheltelee, mutta muuten ei kuulu ääntäkään. Järvi on peilityyni, on helle. Kun tulee liian kuuma, pulahdan järveen ja nousen sieltä kuivattelemaan itseäni auringonpaisteeseen. Ja jatkan taas lukemista.

Todellisuushan on aivan toista. Mökillä on aina vähintään viiden ihmisen talous hoidettavana, laiturilla metelöi uimataidottomia lapsia, joita täytyy vahtia ja joille täytyy laittaa ruokaa, kylmä pohjoistuuli puhaltaa järvenselän yli ja vesi on 16-asteista, kuten tänä vuonna koko kesän... Rauhallisisa lukuhetkiä laiturinnokassa on todellisuudessa ehkä pari kolme, ja nekin onnistuvat vain, jos olen hereillä kello 6 aamulla.

Joka kesä minulla on kuitenkin tarve lukea jotain vetävää, kevyttä kirjallisuutta. Sellaisia kirjoja, jotka voisi ahmia päivässä kannesta kanteen, jos olosuhteet sallisivat. Sellaisia kirjoja, joita lukiessa ei tarvitse pysähtyä huokailemaan kesken kaiken kirjan hienoutta. Sellaisia kirjoja, joita lukiessa saa heittää aivot narikkaan.

Tänä kesänä kaappasin jonkin marketin alelaarista mukaani Eva Frantzin Sinisen huvilan ja Liane Moriartyn Tavalliset pikku pihajuhlat. Frantzia kehui eräs työkaverini ja Moriartya olen lukenut aiemminkin. Hänen kirjansa Nainen joka unohti, iski toissakesän kesäkirjakaipuuseen erittäin sopivasti, ja tarkoitukseni on ollut lukea hänen kirjojaan lisää.

Odotukseni näistä kummastakaan kirjasta eivät olleet kovin korkeat, mutta Moriartyn kirja onnistui vieläpä alittamaan odotukseni. Se kertoo pihajuhlista, jotka pannaan pystyyn vähän vahingossa. Kolme erilaista pariskuntaa sekä kolme lasta heitetään keittämään ihmissuhdesoppa keskelle kaunista sunnuntai-iltapäivää Sydneyssä. Iltapäivä mullistaa heidän elämänsä.

Moriarty osaa kyllä luoda kiinnostavia hahmoja ja heille jokaiselle omat traumansa ja luonteensa. Iltapäivän järkyttävä tapahtuma tuo ihmisten luonteista uusia puolia esiin, ja avioliitot joutuvat puntariin. Sinänsä hirvittävän kiinnostavaa, mutta ei. Ihmissuhteiden vatulointi on minun makuuni liian perinpohjaista ja ihmisluonteiden kääntely ja vääntely niin pikkutarkkaa, että pikästyn. Useampikin henkilö tässä kirjassa käy psykologin vastaanotolla, mutta epäilen, että kirjailija Moriartyn ammattitaito pesee melko kokeneen terapeutinkin.

Sen verran kyllä kiinnostuin näistä tyypeistä, että luin kirjan loppuun. Eniten samaistuin Clementinen hahmoon, sellistiin, joka yrittää harjoitella tärkeään koe-esiintymiseen, mutta ei saa oikein otetta mistään elämänsä roolista: Kukaan ei ollut varoittanut siitä, että lasten hankkiminen sai ihmisen kutistumaan pienemmäksi ja alkeellisemmaksi versioksi, jonka lahjoilla ja koulutuksella ja saavutuksilla ei ollut mitään merkitystä (s. 69).

Moriarty on sotkenut ihmissuhdesoppaansa paljon muodikkaita ilmiöitä: hamstraaja-äidistä johtuvan trauman, työelämän suorittamispaineet, täydellisen elämänhallinnan tavoittelun, lapsettomuuden, jne. Lukijalle tulee ähky. Lisäksi Clementinen ja Erikan ystävyys on niin vaikea, että koko ajan ihmettelen, miksi suhdetta edes kuvataan ystävyydeksi.

Eva Frantzin Sininen huvila puolestaan yllätti some-aiheellaan. Kyseessä on periaatteessa melko yksinkertainen murhamysteeri. Hyökkäyksen kohteena on Sininen huvila -nimisen blogin pitäjä, Rebecca Stenlund. Hänen kauttaan päästään kiinni nettielämän varjopuoliin.

Lifestyle-bloggaajan pinnallinen, täydellisen kiiltokuvamainen elämä aiheuttaa paitsi ihailua myös kateutta. Becca on rakentanut ympärilleen täydellisen asetelman. Oikeasti hänen elämänsä kumisee tyhjyyttään kauniiden yksityiskohtien keskellä. On myös surullista, että Becca ei ole alun perin ollut mikään suosionkalastelija, vaan aidosti omista unelmistaan innostunut remontoija. Missä vaiheessa blogi alkoi ohjata elämää eikä elämä blogia? Julkisuus on muuttanut Beccaa, eikä aviomies jaksa enää esittää asetelman yhtä osaa.

Onko murhaaja kenties Beccan aviomies vai joku mielipuolinen trollaaja? Kuka on metsässä asustava peikko ja mikä on hänen osuutensa tapahtumien kulkuun? Kuka on salaperäinen kertoja, jonka tarina vuorottelee juonen kanssa? Ilkeät ja uhkaavat blogikommentit tuntuvat johtavan yllättävän lähelle.

Eva Frantz käsittelee oivallisesti somen varjopuolia ja henkistä ilmapiiriä. Lisäksi pienen pojan ajatusmaailma tulee lähelle, kun kerrotaan Bruno-pojan tuntemuksista keskellä aikuisten raadollista maailmaa.

Kirjan varsinainen päähenkilö, poliisi Anna Glad, tasapainoilee oman väljähtäneen ihmissuhteensa ja työnsä välillä. Hänen hahmonsa varmastikin syvenee jatko-osien myötä. Frantzilta on jo ilmestynyt toinen osa tähän sarjaan, Kahdeksas neito ja veikkaan, että jatkoa on luvassa. Glad on siinä mielessä virkistävä poliisihahmo, että hänelle ei ole kirjoitettu mitään erityisosaamisen tai yli-ihmisen roolia. Hän on tuiki tavallisen oloinen, 35-vuotias nainen, joka hoitaa työnsä hyvin.

Vaikka kumpikaan kesäkirjoista ei tänä kesänä ollut mikään täysosuma, ne hoitivat tehtävänsä varsin hyvin. Sininen huvilan lukemisessa harrastin multilukemista, eli luin sitä pokkarina, kuuntelin äänikirjana autossa ja luin välillä puhelimelta e-kirjana. Kirjan monet muodot täydensivät mukavasti toisiaan, ja ahmin kirjan parissa päivässä. Molempien kirjailijoiden muihin kirjoihin tartun aivan varmasti - ehkä sitten kuitenkin vasta ensi kesänä.



Molemmat kirjalijat ovat blogimaailmassa erittäin suosittuja. Tavalliset pikku pihajuhlat on luettu muun muassa näissä kirjablogeissa: Leena Lumi, Kirjojen kuisketta, Kirja veiköön! ja Kirjakaapin kummitus, josta löytyy lisää linkkejä. Sininen huvila on puolestaan luettu ainakin  näissä kirjablogeissa: Kirsin kirjanurkka, Reader, why did I marry him, Kirjakaapin kummitus, Paperisiivet ja Oksan hyllyltä.

Rachel Cusk: Ääriviivat

Rachel Cusk: Ääriviivat, 2018
Alkuteos: Outline, 2014
Suomentaja, Kaisa Kattelus
Kustantaja: S&S
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 207
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Olen joskus miettinyt, onko lapsuuteni onni saanut aikaan sen, että minun on pitänyt opetella kärsimisen taito. Olen tajunnut poikkeuksellisen hitaasti, mistä tuska tulee ja miten se tulee. Kesti kauan ennen kuin opin välttämään sitä. (S. 86.)

Rachel Cuskin Ääriviivat on sellaista kirjallisuutta, joka pakottaa keskittymään ja henkäisemään välillä syvään. Se vie kaiken huomion ja tulee ahmaistua hengityksen tahtiin. Se on hienovireistä ja rajua yhtä aikaa, eikä lukija oikein tiedä, mihin suuntaan katseensa kääntäisi, kun ihmiset paljastavat häpeällisimpiä, kipeimpiä ja hauraimpia totuuksia elämästään.

Cusk on taitava kertoja, joka venyttää kerronnan tapaansa kohti juonetonta ajalehtimista. Hän kieltäytyy kertomasta ehjiä tarinoita, mutta tulee kertoneeksi kuitenkin. Ei kokonaista kuvaa, ei selkeitä rajauksia, vaan ääriviivoja, yhteistä tarinaketjua, joka alkaa ei mistään erityisestä ja kiertyy kohti jonkinlaista tulevaisuutta. Varmaa on, että jokainen saa tuskasta osansa: - - en tosiaankaan ollut huomannut, että Paniotis oli tapaamisemme jälkeen kokenut olevansa epäonnistunut elämässään, sen enempää kuin vuori huomaa kiipeilijää, joka putoaa rotkoon. Joskus minusta on tuntunut, että elämä on sarja rangaistuksia tuollaisista havaitsemattomuuden hetkistä, että ihminen takoo oman kohtalonsa siitä, mitä hän ei huomaa tai mistä hän ei tunne myötätuntoa: että lopulta elämä pakottaa tuntemaan juuri sen, mitä ei ole tiennyt tai mitä ei ole yrittänyt ymmärtää. (S. 80.)

Tämän teoksen ääriviivat, eli jonkinlainen kehyskertomus on tässä: Englantilainen kirjailija, Faye, lentää helteiseen Ateenaan opettamaan kirjoituskurssilla. Lentokoneessa hän tutustuu vierustoveriin, joka vie hänet muutaman kerran veneilemään Ateenassa. Hän tapaa myös muutaman hyvän ystävän ja opettaa kurssilaisiaan. Lopuksi hänen asuntoonsa on ilmestynyt kirjailija, joka on tullut Ateenaan opettamaan kirjoituskurssilaisia. Tämä kirjalija on tutustutnut lentokoneessa vierustoveriinsa...

Tarinoiden kierre on loputon, eivätkä ne tule koskaan valmiiksi, vaan niiden ääriviivat katoavat, sekoittuvat ja häipyvät taas. Kerrontatapa muistuttaa Virginia Woolfin episodiromaanista, Mrs. Dallowaystä, sillä kertoja siirtyy tässäkin kuin huomaamatta seuraamaan uutta tarinaa. Kirjan ajelehtiva tunnelma puolestaan muistuttaa jossain määrin Ian McEvanin Vieraan turvaa, jossa myös ollaan vieraassa kaupungissa ja kohdataan ihmisiä.

Ateena on miljöönä samanaikaisesti sekä ikuinen että elävä. Helle ajaa ihmiset veneilemään ja avaamaan ja sulkemaan vuorotellen ikkunoita ja ovia. Helle riisuu ihmiset paljaiksi, eikä näky ole aina kaunis.

Se, mikä tällaisessa tarinoita pursuavassa ja toisasalta niitä rikkovassa kirjassa on erityisen kiinnostavaa, on, että sieltä löytää myös itsensä. Se on kammottavaa ja helpottavaa yhtä aikaa. Kaisa Katteluksen suomennos sujuu kuin ajatus, ja kun kirjan kannet joutuu sulkemaan aivan liian pian, huomaa olleensa jossain ihan muualla, mutta silti osallisena jossain tutussa.

Ääriviivat on taiturimaisesti kerrottua. Esimerkiksi keski-ikäisen naisen arki, joka tuntuu kaikessa kiireydessään ja täyteydessään hajoavan hänen ympärillään, hajoaa myös kirjan kertojan näkökentässä. Kertoja yhdistää mielessään naisen ja tämän yläpuolella roikkuvan kellon. Ääriviivat sekoittuvat: Tunti oli melkein kulunut. Minua vastapäätä istuva nainen, jonka hämmästyneen näköiset kasvot olivat suoraan seinäkellon alapuolella niin että nämä kaksi muotoa olivat liittyneet tai yhdistyneet näkökentässäni kunnes olin melkein unohtanut hänen läsnäolonsa, sanoi nyt, että oli ollut mielenkiintoista huomata, miten vähän hän teki havaintoja objektiivisesta maailmasta. Hänen tietoisuutensa oli tässä vaiheessa - hän oli neljäkymmentäkolmevuotias - niin täpötäynnä paitsi omia myös toisten ihmisten muistoja, velvollisuuksia, unia, tietoja ja lukuisia arkipäivän tehtäviä, jotka hän oli imenyt itseensä vuosien varrella kuunnellessaan, puhuessaan, myötäeläessään ja kantaessaan huolta, että hän pelkäsi rajojen näiden moninaisten henkisten taakkojen alla murenevan, kunnes hän ei enää ollut varma, mitä oli tapahtunut hänelle ja mitä hänen tuttavilleen, tai joskus jopa, mikä oli todellista ja mikä ei. (S. 128 - 129.)

On hienoa lukea kirjallisuutta, joka on kevyttä ja täyttä yhtä aikaa, jossa sanominen, kertominen, on vaivatonta ja vavahduttavaa yhtä aikaa. En osaisi toivoa tämän parempaa.




Ääriviivat on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Sivutiellä, Täysien sivujen nautinto, Lumiomena, Reader, why did I marry him?, Mitä luime kerran ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa kirja ei oikein sovi mihinkään kohtaan, paitsi tietysti niille, jotka ovat käyneet Ateenassa (7). Toisaalta siinä on paljon tarinoita, joista jotkin kertovat muun muassa ihmisen ja eläimen suhteesta (39).

2 x kotimaista sarjakuvaa: Suvi Ermilä: Hauho ja Lauri Ahtinen: Elias

Ermilä Suvi: Hauho, 2017
Kustantaja: Suuri Kurpitsa
Ulkoasu: Mikko Reinikainen
Sivuja: 63
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Ahtinen Lauri: Elias, 2018
Kustantaja: S & S
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti
Sivuja: ?
Mistä sain kirjan: oma ostos



Viime vuonna osallistuin Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen ja sille tielle jäin. Nykyisin kierrän aina kirjastossa käydessäni myös sarjakuvahyllyn, ja muutamat sarjakuvataiteilijoiden nimet alkavat olla jo tuttuja. Olen kuitenkin vasta-alkaja sarjakuviin tutustumisessa, ja vähän väliä tulee vastaan myös jotain uutta, kuten nämä kaksi melko tuoretta kotimaista sarjakuvateosta: Suvi Ermilän Hauho ja Lauri Ahtisen Elias.

Suvi Ermilän Hauho herätti kiinnostukseni, koska olen käynyt töissä Hauholla ja asunutkin siellä pari vuotta. Kaunis hämäläiskunta ei ole asukasluvultaan suuren suuri, mutta paikkakunta tuplaa väestönsä kesäisin, jolloin mökkiläiset kansoittavat sen järvien rannat.

Mökillä ollaan Hauho-sarjakuvassakin. Tunnelma on aidosti suomalainen - puhumaton ja synkähkö. Mökkielämä sujuu joten kuten ydinperheen kesken, mutta sitten kyläilemään saapuu myös lähisuku sekä äidin että isän puolelta. Seuraa pientä piikittelyä ja eräskin nyrkkitappelu. Saunotaan, paistetaan makkaraa ja juodaan viinaa.

Kaiken keskellä kesäänsä viettää noin 10-vuotias Meri, joka on hiljainen mutta selvästi hyvin perillä kaikista pinnan alla kytevistä jännitteistä. Merin koulunkäynnissä on ollut vaikeuksia, mutta hän on saanut lääkkeistä apua keskittymiseen. Hän selvästikin viihtyy mökillä, jossa hän saa olla vapaasti oma itsensä. Pelataan lautapeliä, ongitaan ja kahvitellaan. Setä tuntuu olevan ainut, joka ymmärtää Meriä sanoittakin - he ovat sukulaisuuden lisäksi myös sukulaissieluja. Lähisaareen siirretyt hevoset kiinnostavat heitä erityisesti.

Hauho on hyvä esimerkki synkkäsävyisestä sarjakuvasta, joka sisältää lämmintä huumoria ja kauniita hetkiä, vaikka ihan helppoa kaikki ei ole. Puhetta ei ole paljon, mutta tunnelma välittyy lukijalle ja kerronta on verkkaista, kuten mökille sopii.

Lauri Ahtisen Elias puolestaan kertoo afganistanilaisesta Eliaksesta, joka odottaa päätöstä turvapaikasta. Päivät kuluvat suomalaisessa koulussa, jossa keskittyminen on vaikeaa, kun mieli on äidin ja sisarusten luona jossain muualla. Mitään varmuutta tulevaisuudesta ei ole.

Muistot sodasta ja väkivallasta eivät jätä nuortamiestä rauhaan, ja uusi kotimaakin tuntuu karulta ja kylmältä. Elias saa karhusta voimaeläimen, joka kannustaa, kun ulkopuolisuuden tunne käy liian suureksi. Jotain kasvaa myös Eliaksen sisällä.

Elias on välitilassa, sillä odottaminen on epävarmuudessa elämistä. Mitään ei voi suunnitella, koulunkäynti ja suomen opiskelukin ovat vaiheessa. Ahtinen tavoittaa kerronnallaan hienosti jotain sellaista, johon meillä isänmaassamme kasvaneilla ei oikeastaan ole edes pääsyä. Sarjakuvan kautta voi edes yrittää asettua pakolaispojan asemaan, ja se on tavattoman tärkeää.

Ahtinen kuvittaa Eliaksen maailmaa voimakkailla kuvilla. Teoksen jokainen aukeama on täynnä tunnetta, mutta teoksesta saa myös tietoa pakolaisuudesta, Afganistanista ja nuoren turvapaikanhakijan arjesta.

Sekä Hauho että Elias ovat loistavia esimerkkejä laadukkaasta kotimaisesta sarjakuvasta. Molemmissa on tummasävyiset kuvat ja unenomaista tunnelmaa. Elias-sarjakuvassa kuvien rajat rikkoutuvat reippaasti, kun taas Hauho pysyttelee ruuduissa. Elias ei myöskään pysy kronologisessa järjestyksessä, koska päähenkilön muistot pyrkivät pintaan ja todellisuus särkyy.

Molemmat sarjakuvat ovat syvästi humaaneja ja ansaitsisivat paljon, paljon lukijoita. Ne sopivat sekä nuorten että aikuisten luettaviksi ja toivoisin niiden kuluvan riekaleiksi lukijoiden käsissä, niin hienoja ne ovat.



Hauhosta en löytänyt bloggauksia (sääli), mutta Eliaksesta sen sijaan löysin muutaman bloggauksen: Kirja hyllyssä ja Mitä luimme kerran.

Peter Sandström: Äiti marraskuu

Sandström Peter: Äiti marraskuu, kahdeksan pohdintaa,  2018, sähkökirja 2018
Alkuteos: Mamma november, 2018
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: S&S
Kansi: Anders Carpelan
Mistä sain kirjan: luin sähkökirjana Bookbeatissä




   Hetkinen, sanoin. Kuuluuko tämä niihin asioihin jotka pitäisi muistaa? 
   Hän nyökkäsi. 

Peter Sandström on täällä taas lakonisten lauseidensa kanssa. Hän teki minuun vaikutuksen Laudatur-kirjallaan, jonka luin pari vuotta sitten ja joka olikin sitten Finlandia-ehdokkaana. Finlandiaa ei tullut, mutta Laudatur toi tekijälleen Runeberg-palkinnon. Hyllyssäni odottaa myös Sandströmin teos Valkea kuulas, jota olen vähän kuin säästellyt pahan päivän varalle, kun iskee hyvän kirjan tarve.

Äiti marraskuu sisältää kahdeksan novellia, jotka on nimetty pohdinnoiksi. Ajattelen niiden olevan oikeastaan kirjallisia muotokuvia kertojalle läheisistä ihmisistä, ja koska minäkertoja on reippaasti autofiktiivinen hahmo (ainakin hän on nimeltään Peter Sandström) nämä ovat siis muotokuvia kirjailijalle läheisistä henkilöistä. Pohdinnoissa ollaan myös sen herkullisen tilanteen äärellä, että kirjailijahan saa tehdä (auto)fiktiolleen mitä haluaa. Hän saa värittää kerrontaansa mihin suuntaan vaan, eikä lukijan auta muu kuin nautiskella. On turha lähteä spekuloimaan, mikä tapahtuma tai keskustelu mahtaa olla todellisuuden kanssa yksi yhteen, vai onko lopulta mitään - kyseessä on kuitenkin fiktio.

Ensimmäinen pohdinta, nimeltään Murtumaton, kertoo siskosta, jonka luokse minäkertoja poikkeaa suunnittelemaan podcastia, joka heiltä on tilattu. Hänen mieleensä tulee kirjallisuuden kuvauksia siskoista, ja kertoja huomaa: 
    Oivalsin, että siskosta voi kirjoittaa juuri niin kuin itse haluaa. 
    Sitten kysyin siskoltani, miksei hän ollut kohdellut minua julmemmin silloin kun olin pieni.
    Olisit voinut hakata minut, tai edes lukita ruokakomeroon, kivahdin.
    Täh? hän sanoi ja pudotti puhelimen kädestään.
    Minulla olisi enemmän kirjoitettavaa, sanoin.

Sandströmin lause on yhtä aikaa tosi ja ilkikurinen. Syntyy veijarimainen tunnelma, johon sekoitetut haikeat juonteet hivelevät lukijan sielua. Jokin tässä tyylissä vie  minut täysin mennessään, ja tuntuu, että voisin jäädä tekstiin asumaan. Outi Mennan suomennos juoksee elämänmakuisena.

En voi mitään sille, että Sandströmiä lukiessani tunnen lukevani maailmankirjallisuutta. Teksti näyttää arkiselta ja todelta, mutta suurenee filosofisiin totuuksiin kuin varkain. Mahtipontisuus on tästä kerronnasta kaukana, absurdius puolestaan koko ajan nurkan takana. Tässä on kirja, joka nousee arvoonsa ehkä joskus, kun sen taituruus huomataan - toivon ainakin niin - vaikka se siis vaikuttaa siltä, kuin  minäkertoja vain kertoisi tapaamisistaan läheistensä kanssa ja keskusteluista, joissa ei päästä puusta pitkään. Keskustelujen sekaan ujuttautuu kummallisia muistikuvia, ärsyttäviä tapahtumia tai haikeita havaintoja. Välillä lukija joutuu nauramaan ääneen ja seuraavaksi jo itkettää.

Millainen sitten on esimerkiksi kertojan poika pohdinnassa Kobenhavn H? Ainakin hän on viisas, viisaampi kuin kertoja itse tuntee olevansa. Tapa, jolla kertoja sitoo yhteen poikansa, itsensä ja oman isänsä jatkumon, on vastustamaton. Syntyy ketju isistä poikiin. Muistot ja nykyhetki sekoittuvat sellaiseksi vyyhdeksi, että monimutkainen rakkauden ja kiintymyksen verkko tuntuu kietoutuvan lämpimästi myös lukijan ympärille, vaikka näitä sanojahan ei sanota ääneen. Oikeastaan ei puhuta paljon mitään ja jos puhutaan, niin sitten kertoja puhuu liikaa tai valehtelee.

Kahdeksassa pohdinnassa lähikuvaan saadaan muun muassa sisko, poika, isä, äiti, tytär ja vaimo. Siinä missä kertoja luo sanallisia muotokuviaan, hän kertoo tietysti myös paljon itsestään. Sandströmin luoma kertojahahmo ei ole mitenkään vakuuttava. Hän on epäluotettava haaveilija, ja toisaalta elää muistoissaan. Ihmissuhteet eivät ole hänelle helppoja, ja aika tuntuu lentävän hänen käsistään. Mistään ei ole oikeastaan tullut sellaista, kun hän on joskus kuvitellut tulevan. Joistakin asioista on kuitenkin ehkä tullut enemmänkin.

Kun Bonnie-tytär istuu suuhygienistin käsittelyssä, kertoja katselee tytärtään ja ihmettelee hänen kasvamistaan. Hän muistelee heidän yhteisiä matkojaan ja esittää toiveen, jonka jokainen vanhempi tunnistaa:  Ehkä me voisimme karata jonnekin, Bonnie ja  minä, jonnekin missä aika on pysähtynyt.



Äiti marraskuu on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kosmien K, Tuijata. kulttuuripohdintoja,  Kirja vieköön! ja Lumiomena.

Maggie Nelson: Argonautit

Nelson Maggie: Argonautit, 2018
Alkuteos: The Argonauts, 2015
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Kustantaja: S&S
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 205
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Maggie Nelsonin Argonautit on... Mikä se on? Onko se pitkitetty essee, onko se omaelämäkerta, onko se tietokirjallisuutta vai tunnustuksellista proosaa? Täytyykö sen olla jotain, jonka voi nimetä? En kaipaa määritelmiä, mutta alan lukiessani janota tällaista kirjallisuutta lisää. Maggie Nelsonin Argonautit on paljon.

Nelson kirjoittaa tekstiä, joka on rehellistä ja omaelämäkerrallista, mutta samalla se on sukellus tieteellisiin teorioihin, joiden kanssa todellinen elämä käy jatkuvaa keskustelua. Yksityisen ja yleisen, eletyn elämän ja teorian raja hämärtyy. Nelson haastaa teoreetikot, mutta myös elää teoriaa todeksi ja hakee siitä sanoitusta kokemalleen.

Maggie Nelson on amerikkalainen kirjailija, jolla on laaja akateeminen tausta. Minua hämmästyttää hänen lukeneisuutensa: hän kirjoittaa sukupuolentutkimuksen, kielitieteen ja psykologian teesejä keskelle omaa arkeaan. Tai ehkä päinvastoin: ehkä hän kirjoittaakin omaa elämäänsä teesien keskelle. Kirjasta syntyy romaanin mittainen essee ja koskettava kertomus rakkaudesta ja ihmisyydestä.

Argonautit on rehellinen kirja, ja samalla se osaa pitää kaikista yksityisimmän täysin omanaan ja vaatia sille oikeutuksen olla. Lukija puolestaan tuntee ajatustensa aukeavan aivan uudella tavalla, kun Nelson kertoo omasta parisuhteestaan ja perhe-elämästään muunsukupuolisen taiteilijan, Harry Dodgen kanssa. Hän toteaa, että minua heteroseksuaalisuus nolostuttaa (s. 58), ja tekee sen siten, että heteronormatiivisuus alkaa nolostuttaa lukijaakin. Todellakin, miten noloa on pitää mitään seksuaalisuuden muotoa normina! Ja miten onnellista on, jos löytää omille haluilleen sopivan vastaparin, oli se kuka tahansa, kuten Nelson toteaa.

Kirjan takakansitekstin mukaan teoksen nimi, Argonautit, viittaa mytologiseen Argo-laivaan, jolla purjehtineet argonautit rakensivat laivansa matkan aikana pala palalta uudestaan. Lopulta laivassa ei ollut muuta alkuperäistä kuin sen nimi. Nelson vertaa ihmisen elämää Argo-laivaan. Elämänsä aikana jokainen ihminen muuttuu, ja lopulta hän on aivan toinen, vaikka nimi säilyisikin.

Ajatus on pelottava ja toiveikas yhtä aikaa. Pelottava se on siksi, että muutos tekee kipeää ja vaatii rohkeutta, toiveikas se on siksi, että muutoksen myötä jokainen voi tulla yhä enemmän omaksi itsekseen. Nelsonin teoksessa muutos on hurja: hänen puolisonsa käy läpi sukupuolenvaihdosta samaan aikaan, kun Nelson itse on raskaana. Molemmat kokevat jotain täysin mullistavaa elämässään yhtä aikaa, mutta kirjan sanoma onkin, että elämä on yhdessä muuttumista.

Nelsonin ajatus juoksee kirkkaana. Hänen pohdintansa sisältävät aimo annoksen huumoria, kun hän etsii tasapainoa hetero- ja queer-kulttuurien väliseen olotilaan. Lasten hankkiminen ja avioliitto kun ovat kovasti heteronormatiivisia tekoja, mutta Maggie ja Harry päätyvät toteuttamaan molemmat. Kun ystävä näkee jouluisen perhepotretin jättimäisen lahjamukin kyljessä, hän huudahtaa, että mitään näin heteronormatiivista hän ei ole tässä perheessä ennen nähnyt.

Tilanteet, joihin Maggie ja Harry joutuvat normista poikkeavana pariskuntana ovat hämmentäviä, vaikka lopulta kyse on ihmiselämän moninaisuudesta, eikä jaottelun tarvetta ehkä olekaan. Harry ei halua tulla määritellyksi mieheksi eikä naiseksi, ja lopulta: eikö kaikki, eikö meistä jokainen, poikkea jollain tavalla normista. Onko lupa olla keskeneräinen tai monta yhtä aikaa, Nelson kysyy.

Teoksen lopussa todistetaan syntymää ja kuolemaa vuoropuheluna. Yhteisen lapsen syntymä ja Harryn äidin kuolema rinnastuvat kauniisti, ja Argonauttien viimeinen kappale on itkettävän kaunis.

Jos jotain moitittavaa kirjassa on, niin olisin kaivannut lähdeluettelon kirjan loppuun, vaikka teoreetikot onkin oivaltavasti nostettu juoksevan tekstin marginaaleihin. Heitä on kuitenkin niin paljon, että jonkinlainen yhteenvetokin olisi ollut tarpeen. Tunnistin nimistä vain osan, kuten Barthesin, Lacanin ja Freudin, mutta eniten siteeratut nimet kuten Eve Kosofsky Sedgwick tai D.W. Winnicot olivat minulle ennestään tuntemattomia. (Winnicotin määritelmä "riittävän hyvästä äitiydestä" on ehkä jostain korviini tarttunut eräänlaisena arjen pelastusrenkaana). Nelsonin kirja onnistuukin herättämään valtavan tiedonjanon.

Nelsonin raskauden, synnytyksen ja imetyksen kuvauksissa tunnistin jotain periamerikkalaista, joka suomalaisittain tuntuu turhan analyyttiselta ja osittain turhalta koohotukselta. Meillä äitiys koetaan ehkä luonnollisempana asiana kuin Yhdysvalloissa (vai onko tämä vain oma kokemukseni), eikä sitä ole erityisesti glorifioitu. Esimerkiksi Raskaana oleva vartalo julkisella paikalla on myös säädytön (s. 131), kirjoittaa Nelson ja minä mietin, että miten niin. Kun Nelson luennoi raskaana ollessaan, kuuntelijoiden kommentit ovat varsin kummallisia. Nelson tulkitseekin, että yleisön on ilmeisesti vaikea käsittää, että heillä on edessään raskaana oleva nainen, joka ajattelee (s. 133). Suomessa raskaana olevat naiset ovat tuttu näky työelämässä, eikä heidän aivotoimintaansa kyseenalaisteta. Ehkä sukupuolten välinen tasa-arvo on Suomessa edellä Yhdysvaltojen valtavirran asenteista, mutta queer-kulttuurin ja sukupuolten moninaisuuden tuntemuksessa olemme vielä kaukana Nelsonin esittämistä ajatuksista.

Luin Argonautteja hidastellen, enkä olisi halunnut kirjan lopuvan ollenkaan. Omien ajatusten puntarointi teki olon onnelliseksi. Tässä on kirja, jonka takakanteen voisi painattaa varoitustekstin: saattaa muuttaa maailmankuvaasi.


Argonautit on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Lumiomena, Reader, why did I marry him, Kirjanurkkaus, Mitä luimme kerran  ja Tekstiluola.

Käännöskirjoja nuorille: Angie Thomas: Viha jonka kylvät ja Sarah Crossan: Yksi

Angie Thomas: Viha jonka kylvät, 2017
Alkuteos: The Hate U Give, 2017
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 393
Mistä sain kirjan: joulupukki toi lapsille


Sarah Crossan: Yksi, 2018
Alkuteos: One, 2015
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Kustantaja: S&S
Kansi: Aino Ahtiainen
Sivuja: 436
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Suomalainen nuortenkirjallisuus on korkealaatuista ja tiukasti ajan hengessä kiinni - mutta entäs nuorten käännöskirjallisuus? Tuleeko maailmalta jotain sellaista, jota oma nuortenkirjallisuustarjontamme ei tavoita? Tulee kyllä. Angie Thomasin Viha jonka kylvät ja Sarah Crossanin Yksi edustavat laadukasta nuortenkirjallisuutta, joka avartaa kohisten maailmankuvaa.

Viime vuonna Angie Thomasin Viha jonka kylvät voitti Blogistanian Kuopus -äänestyksen, joten uskalsin kääriä sen joululahjaksi 12-vuotiaille tytöille. Kirja kertoo 16-vuotiaasta, mustasta  Starr-nimisestä tytöstä, joka elää kotikaupunkinsa mustien asuinalueella, mutta käy toisella puolella kaupunkia valkoisten koulua ja on kiinni paremmassa elämässä. Eräänä iltana hän joutuu todistamaan, kuinka poliisi ampuu hänen lapsuudenystävänsä täysin ilman syytä. Kirja siis kertoo mustiin kohdistuvasta poliisiväkivallasta, joka on ollut paljon esillä Yhdysvalloissa viime aikoina.

Päähenkilö Starr joutuu ainoana todistajana vaikeaan tilanteeseen, sillä hänen on päätettävä, uskaltaako hän todistaa ja astua julkisuuteen totuuden puolesta. Starrilla on tukenaan ihana perhe ja hyviä ystäviä, mutta tilanne on kaikkea muuta kuin helppo. Tapaus, jota hän todistaa, ei ole pelkästään yksityinen vaan hyvin poliittinen.

Kirjan perustarina on opettavainen, mutta ei liian helppo. Oikea ja väärä sekoittuvat, ja Starrin koko perhe joutuu miettimään periaatteitaan uudelleen. Varsinkin Starrin isä on rakennettu kiinnostavaksi persoonaksi, joka haluaisi kehittää omaa kotiseutuaan parempaan suuntaan, mutta toisaalta hänellä on vastuu perheensä turvallisuudesta.

Amerikkalainen oikeusjärjestelmä ja mediasirkus jaksavat hämmästyttää. Totuus hautautuu ihmeelliseen hässäkkään, ja sitä vääristellään julkisuudessa. Media myy tarinoitaan, vaikka oikeudenkäynti on kesken. Jossain kohtaa etäännyin kirjasta ja silmiini alkoi osua yhä enemmän laskelmoituja asetelmia, jotka alkoivat ärsyttää minua lukijana, enkä päässyt enää kirjaan sisälle samalla intensiteetillä kuin aluksi. Harmittihan se, sillä Viha jonka kylvät on vaikuttava nuortenkirja tärkeästä aiheesta. Maailma ei ole valmis niin kauan kun ihonvärin perusteella ammutaan viattomia ihmisiä. Tämä on aivan selvä asia, ja tästä pitää kirjoittaa  kirjoja - jos ei tästä, niin mistä!

Näistä kahdesta lukemastani nuorten käännöskirjasta Sarah Crossanin Yksi veti kuitenkin nyt pitemmän korren. Se kertoo niinkin marginaalista tapauksesta kuin siamilaisista kaksosista, mutta onnistuu välittämään kaikki kliseet tyylikkäästi. Kirja kertoo Gracesta ja Tippistä, joilla on yhteinen lantio ja yhteiset jalat. Käsivarsia on neljä, sydämiä on kaksi ja päitä - hyvin fiksuja päitä - on kaksi. Kaksosista toinen, Grace, kirjoittaa ajatuksiaan runoiksi, joista muodostuu tyttöjen lukioajan tarina.

Vaikka aihe tuntui aluksi kauhean teennäiseltä (eihän nyt siamilaisia kaksosia ihan hirveästi maailmassa ole), niin kirja voitti minut täysin puolelleen. Ensinnäkin sen lukeminen oli helppoa, sillä säeromaani (en ollut ennen tällaisesta kuullutkaan) eteni kuin juna. Rivien väljyys ja sanojen väliin jäävä tila nopeuttivat lukemista. Tyttöjen tarina eteni runo runolta kronologisesti, vaikka välillä palattiin menneisyyteenkin. Kirjan rakenne sopii erinomaisesti esimerkiksi lukivaikeuksista kärsiville nuorille.

Lukemisen jälkeen googletin tietysti siamilaisia kaksosia, joista löytyy pari vinkkiä myös kirjasta. Aihe on hämmästyttävä ja tavattoman kiinnostava. Crossan on perehtynyt siamilaisten kaksosten elämään perusteellisesti, ja eläytyy heidän tuntemuksiinsa sydänjuuriaan myöten. Hän onnistuu kirjoittamaan aidosti sekä nuorten elämästä että sisarusten välisestä yhteydestä ja yhteiselämästä. Kokonaisuus on koskettavaa luettavaa.

Yhteistä näille molemmille käännöskirjoille oli perheissä koettu rakkaus ja hyväksyntä. Vaikka vanhemmilla on omat huolensa ja vaikeutensa, he tuntuivat rakastavan lapsiaan aivan ehdoitta. Nuorten itsetunto ja elämänilo ovat myös ihan eri luokkaa kuin suomalaisista nuortenkirjoissa on totuttu lukemaan. Luin nimittäin vastikään kaksi suomalaista nuortenkirjaa, joissa nuoret eivät sopineet vallitsevaan seksuaaliseen normiin, ja heidän suurimmat murheensa aiheutuivat siitä, että toinen vanhemmista tai molemmat eivät hyväksyneet heitä sellaisina kuin he ovat.

Kehun erikseen molempien nuortenkirjojen käännöstä. Kaijamari Sivill kirjoittaa Viha jonka kylvät -romaanissa luontevinta suomen puhekieltä, mitä muistan pitkään aikaan lukeneeni. Yksi-romaanin säkeet puolestaan ovat  Kaisa Katteluksen suomennoksen jälkeen niin sujuvia, että niitä lukiessa ei edes muista lukevansa. Kyllä nuorten kelpaa tarttua näihin käännöskijoihin ja avartaa maailmankuvaansa rytinällä.



Angie Thomasin Viha jonka kylvät on luettu useissa kirjablogeissa ja linkitänkin tässä vain muutamaan, joista blogeja löytyy lisää: Kirja hyllyssä, Reader, why did I marry him, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirja vieköön! ja  Kirjasähkökäyrä. Sarah Crossanin Yksi on luettua ainakin näissä kirjablogeissa: Oksan hyllyltä, Evarian kirjahylly, Kirjasähkökäyrä ja Carry on reading.

Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan Viha jonka kylvät -romaanilla kohdan 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Sivill on voittanut muun muassa Mikael Agricola -palkinnon vuonna 2005 Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä-romaanin käännöksestä. Yksi sopisi tähän myös, sillä Kaisa Kattelus on puolestaan palkittu Astrid Lindgren -palkinnolla.