Asko Sahlberg: Tammilehto

Asko Sahlberg: Tammilehto, 4. painos, 2009
Kustantaja: WSOY, 2004
Kansi: Sami Saramäki (kuva Harri Haanpää)
Sivuja: 458
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä









Loka-marraskuuni vavahduttavin lukukokemus on tässä: Asko Sahlbergin Tammilehto. Kirjassa on kaikki niin kohdallaan kuin erinomaisessa kaunokirjassa ikinä voi olla. Yritän selittää:

Asko Sahlbergilla on tavattoman kaunis lause. Niitä on kirja täynnä, ja ne sattuvat sieluun niin, että välillä täytyy laskea kirja käsistään ja huokaista onnellisena:

Syksy oli jo pitkällä, hidas ja latautunut syksy (s. 105).

He kuulostelivat hetken toistensa vaitonaisuutta (s.18).

Yöllä hän kuunteli unettomuuden valtaaman kaupungin levottomia ääniä (s. 227).

Juuri kun lukija on johdateltu kauneuteen, Sahlberg suunnittelee lukijan päänmenoksi jo aivan muuta. Seuraavana hetkenä kirjasta purkautuu niin raadollisia kohtauksia, että lukijan tekee huonoa. Seksuaalisuus tulee sivujen läpi, eikä armahda ketään. Väkivalta iskee ilmat pihalle.

Sahlbergilla on poikkeuksellisen vahva taito kertoa ihmisensä. Tammilehdon päähenkilöt Martin, Aarne ja Emma tulevat lihaksi lukijan silmien eteen, eikä heidän heikkouksiaan tai haavojaan pääse pakoon. Henkilökuvaus on niin väkevää, että ilma on paikoin raskas hengittää: Hän ei kuulunut niihin kuukausiin, niihin viikkoihin, siihen pikkukaupungin kauhistuneeseen aamuun. Hän asui siinä menneisyydessä, joka heiltä oli riuhtaistu rajusti pois. Sitä paitsi se olento Aarnessa, joka oli tunteeton toisen kohtaloille, ei ollut hänen tavallinen minänsä. Se oli hänen toinen minänsä, sodan myötä syntynyt. Se oli pakotettu esiin, ja kun sota olisi ohi, se kuolisi. Niin hänen täytyi ajatella. Muuten hän ei olisi kestänyt itseään. (S. 62.)

Martin, rappiokartanon onneton isäntä. Aarne, herkkä punakaartilainen. Emma, halveksittu houkka. Ihmiset yrittävät selvitä sotkuista ja askelista, joita elämä ja historia paiskaavat heidän eteensä. Armoa, sitäkin on, mutta vasta siinä kohtaa, kun ihminen on valmis sen vastaanottamaan.

Kirja kertoo sisällissodasta: ihmisistä sitä ennen, sen aikana ja sen jälkeen. Sattuma määrää ihmisen syntymän johonkin perheeseen, johonkin aikaan ja paikkaan, joidenkin ihmisten keskelle. Mukana seuraa onni, joka hipaisee ja häpeä, joka määrää.    

Sahlbergin Tammilehto on komea osa kotimaista sisällissotakirjallisuutta. Nykykirjailijoista Leena Lander (Käsky ja Liekin lapset) ja Kjell Westö (Missä kuljimme kerran) ovat onnistuneet kuvaamaan historiallista murhenäytelmää yhtä vahvasti. Nämä kirjailijat myös osoittavat, että aihe ei koskaan vanhene, eikä sitä saa koskaan unohtaa.

Olen aiemmin lukenut Asko Sahlbergilta ainoastaan yhden, mutta sitäkin loistavamman teoksen, Herodeksen. Pelkästään jo näiden kahden kirjan perusteella Sahlbergin voi laskea suomalaisen kirjallisuuden kärkinimiin. Hän olikin Tammilehdolla Finlandia-ehdokkaana vuonna 2004 (silloin voiton vei Helena Sinervo Runoilijan talossa -teoksella) ja Herodeksella vuonna 2013 (silloin voiton vei Riikka Pelo Jokapäiväinen elämämme -teoksella). Sahlberg on kuitenkin ollut 2000-luvulla tuottelias kirjailija, joten muutakin luettavaa riittää. Tänä vuonna häneltä on ilmestynyt kirja Irinan kuolemat, jota on myös kehuttu blogeissa.


Tammilehto oli P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran valinta lukupiirikirjaksi, ja kirjasta ovat jo kirjoittaneet muut lukupiiriläiset Kaisa V ja Kaisa. Lisäksi kirjan on lukenut ainakin Minna.

Asko Sahlberg: Herodes

Asko Sahlberg: Herodes, 2013
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 680
Mistä sain kirjan: joulupukki toi





"Sinun osasi on olla ruhtinas ja minun osakseni annettiin olla opettaja. Pyysikö kumpikaan meistä osaamme?" (S. 639.)

Näin kysyy galilealainen profeetta Jeshua Herodes Antipakselta, Juudan maakuntien, Galilean ja Perean ruhtinaalta. Herodeksen korviin on kantaunut tieto hänen maakunnassaan kulkevasta profeetasta, joka lietsoo ihmisiä Rooman valtaa vastaan ja kyseenalaistaa myös isien uskon opit ja ylipappien vallan Jerusalemissa. Herodes kuulustelee Jeshuaa, mutta ei pidä tätä ollenkaan vaarallisena kapinallisena. Kuinka tuosta länkisäärisestä, pienestä miehestä voisi olla kansanjoukkoja villitsemään!

Asko Sahlbergin Herodes on lukunautinto.  Se oli vuoden 2013 Finlandia-palkintoehdokas eikä todellakaan ansiotta. Romaani hipoo täydellisyyttä. Se on aarre lukijalle, jota historia kiinnostaa. Kirja on myös kaunokirjallisesti ansioitunut: Henkilökuvaus on uskottavaa ja syvällistäkin, teksti tarjoaa filosofista pohdintaa ja esteettisiä elämyksiä. Dialogi on paikoin suorastaan herkullista, ihmissuhteissa on ironiaa, lämpöä, intohimoa ja ristiriitoja, ja juonenkäänteitäkin on riittämiin. Ja se historia, se elää.

Kirjan minäkertoja on Herodes Antipas, Herodes Suuren poika. Hän kertoo tarinaansa preesensissä, nykyhetkessä vanhana miehenä, jolle alkaa kertyä vastoinkäymisiä: palatsin viljassa on matoja, lähipiiri kärsii myrkytysoireista, vanhuus tuntuu luissa, profeetan kuolema ei jätä rauhaan. Välillä Herodes uppoaa muistoihinsa. Silloin kerronta muuttuu imperfektiin. Hän muistelee lapsuuttaan isänsä hovissa, mutta ennen kaikkea nuoruuttaan Roomassa. Vaikuttava on se hetki, jolloin Herodas ymmärtää, että hänestä tulee ruhtinas. Valta humalluttaa nuoren miehen, mutta tuo saman tien pelon elämään. Ne huonosti nukutut yöt, pelko siitä, että joku vie vallan pois. Hallitsijalle salamurha on todennäköisempi kuolinsyy kuin vanhuuteen riutuminen.

Finlandia-ehdokkaista juuri Herodes kiinnosti minua eniten, sillä luin ennen joulua Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -klassikon, jossa yhtenä osana seurataan Jerusalemissa Pontius Pilatuksen päivää, jona hän luovuttaa Jeesuksen kansan käsiin. Sahlberg johdattaa Herodeksenkin kohtaamaan Jeesuksen samana päivänä. Mutta Herodes ei suostu ottamaan vastuulleen Jeesuksen tuomitsemista, sillä hän on jo oppinut jotain. Suurten profeettojen kohtalot lepäävät näiden kahden maallisen vallan edustajan harteilla: Herodes on vastuussa Johannes Kastajan kuolemasta ja Pontius Pilatus Jeesuksen kuolemasta. Sahlberg antaa Herodeksen pohtia, että molemmat kuolemat olivat suuria virheitä, joita myös suurmiehet tekevät. Valtaa on käytettävä, kun sen on osakseen saanut, mutta silti, myös valtias on heikko, erehtyväinen ihminen.

Herodes tapaa Rooman keisarit Augustuksen, Tiberiuksen ja Caligulan joiden valtaan hänen pitää alistua. Keisarit ovat omalla tavallaan hulluja pelkureita kaikki. Heidän päähänpistojensa ja hysteerisen pelkonsa alamaisina häärii koko valtava imperiumi. Myös neljännesruhtinas Herodes. Herodeksen palvelija Joosafat saa romaanissa kuitenkin äänensä kuuluviin. Hän ymmärtää isäntäänsä, rakastaa tätä enemmän kuin hän itse itseään. Herodes on hyvä ruhtinas, vakuuttaa Joosafat. Hän pitää verot matalina, jotta Rooma ei pääse riistämään hänen maakuntiensa väestöä liiaksi, yrittää välttää kansaa tappavia sotia, jakaa rahojaan köyhille ja työllistää leskiä kotiavuksi, orjattariaankin hän yrittää käyttää petikavereinaan, koska tietää sen olevan orjan etu. Herodes on oman aikansa politiikan ja ajattelumaailman vanki, sattunut ruhtinaaksi syntymään. Mutta mikään selittely ei auta, kun vadille asetetaan jotain niin painavaa kuin Johannes Kastajan pää.

Molemmat kirjailijat, Bulgakov ja Sahlberg, antavat suurmiestensä viehättyä profeettojen puheista. Sekä Bulgakovin Pontius Pilatus että Sahlbergin Herodes kaipaavat elämäänsä rauhaa, jota profeettojen olemuksesta ja opeista tuntuu löytyvän. Mutta heille kummallekaan ei rauhaa löytynyt heidän elinaikanaan, eikä sitä todellakaan tarjoa historiakaan. Vihatumpia miehiä saa historiasta hakea. Herodes Antipakselle valta ja julmuudet tulivat isän perintönä - tapattihan hänen isänsä Herodes Suuri ne kaikki alle kaksivuotiaat poikalapset (ja muutaman omansakin), koska pelkäsi uutta kuningasta. Kaikkinensa Sahlbergin Herodes on kiehtovaa ja ikiaikaista pohdintaa vallan olemuksesta.

Mutta Herodeksen viehätys ei ole pelkästään vallan pohdinnassa. Ruhtinas Herodes tekee teräviä havintoja uskonnoista ja jumalista. Yhteiskunnan rakenteet saavat myös osakseen kritiikkiä - Herodes ennustaa, että kaikki puolueet häviävät, kun ihmiset viisastuvat. Eihän kukaan voi uskoa vain yhden puolueen olevan oikeassa! Ihmisen elämä ylipäätään tiivistyy vanhenevan Herodeksen ajatuksissa: Joskus päivät soljuvat kuin unessa. Eivät painajaismaisina, eivät hempeinä, vain turtana taivalluksena, melkein tahdottomana hapuiluna eteenpäin sameassa vedessä. Heräät ja hämmästyt uuden aamun merkityksettömyyttä, sillä on taakse jääneiden aamujen kasvot ja se annakoi pitkää ja uuvuttavaa päivää, mutta samassa on jo ilta ja kallistut makuulle voipuneena, jälleen yhden päivän menettäneenä, jälleen pittaamatta sormiesi lomitse valuvien päivien katoamisesta. (S. 329.)

Kirjasta tuli minulle tärkeä myös tuttujen maisemien takia. Olen käynyt 11-vuotiaana Jerusalemissa ja Genesaretinjärven rannalla. Jerusalemin vanhan kaupungin rauniot (haaveammatikseni pamahti arkeologi tällä matkalla) ja Raamatun kertomusten tapahtumapaikat olivat vaikuttavia, samoin kaunis Genesaret (Galileanjärvi), jonka rannalle Herodes rakennutti kaupunkinsa Tiberiaksen ja oman palatsinsa, ja jonka maisemiin hän kotiutui. Rodos, joka on yksi kirjan tapahtumapaikoista, Rooman vallan aikaan tärkeä välisatama Juudan ja Rooman välillä, on minulle tuttu ja rakas lomakohde - eikä vähiten historiansa takia. Rodoksen suurmestarin linnassa poikkeaa Herodeskin. Caprin kauniilla saarella sijaitsi Rooman keisarien kesäpalatsi, jonne Tiberius vetäytyi asumaan ennen valtaan nousuaan. Keisarien kesäpalatsin "rakennusjätettä" olen ihaillut Axel Munthen huvilassa. Ja tietysti Rooma - ikuinen, kaunis ja paheellinen Rooma! Näen Herodeksen nuorena miehenä suurkaupungin vilinässä Forum Romanumilla ja Palatinuksella. Voin kuvitella mielessäni Suburan pahamaineisen kaupunginosan ja maistella vedellä laimentamatonta viiniä sen viinituvissa (mutta ilotalot jätän suosiolla väliin).

Luin romaania kolme viikkoa. Kirjasta tuli yksi suurista joulukirjoistani, joihin kuuluvat myös Sinuhe egyptiläinen ja Anna Karenina. Se on tiiliskivi, joka palkitsee lukijansa ja jossa on jokaiselle jotain mielenkiintoista. Minä taisin todellakin kiintyä Herodekseen, äkkipikaiseen, älykkääseen ja elämäänsä väsyneeseen mieheen. Viimeisen lukuviikkoni aikana hillitsin lukutahtiani, sillä en olisi tahtonut hyvästellä häntä. Mutta sinne hän jäi, 2000 vuoden taakse, ja minun on jatkettava elämääni ilman häntä.

Toisaalta, minä jään odottamaan Sahlbergin seuraavaa historiallista romaania. Aivan sama, minkä historiallinen ajankohdan hän valitsee tai kenestä historian suurmiehestä hän päättää kirjoittaa, olen valmis.


Herodes on luettu ainakin blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Booking it some more  ja Kulttuuripohdintoja sekä Assyriologin lifestyle -blogissa, jossa esitellään myös kirjaan liittyviä historiallisia taustoja.