Patti Smith: Uneksuntaa

Patti Smith: Uneksuntaa, 2. painos, 2016
Alkuteos: Woolgathering, 1992 ja 2011
Suomentaja: J. K. Ihalainen
Kustantaja: Palladium Kirjat
Kansi: Kannen maalaus Jean-Francois Millet'n Paimentyttö; Kannen suunnittelu Rodrigo Corral
Sivuja: 77
Mistä sain kirjan: oma ostos



Patti Smithin Uneksuntaa tarttui käteeni tämän kevään Vihtorin kirjamessuilta. Eräs tuttavani suositteli sitä lämpimästi, ja luin sen jo pääsiäisen aikaan melkein yhdeltä istumalta. Kirja on julkaistu intialaisen rukouskirjan koossa, ja se on jo esineenä hyvin kaunis: kirjan kansi huokuu rauhaa. Lisäksi kirja on sisällöltään pienoinen taideteos, joka ei suostu mihinkään ennalta arvattavaan muottiin.

Uneksuntaa on muusikko-runoilija-taiteilija Patti Smithin muistelmakirja sekä runo- ja valokuvateos ja ehkäpä myös jonkinlainen uni- ja päiväkirja - siis uneksuntaa. Smith kirjoitti kirjan vuonna 1991 ollessaan 45-vuotias ja kärsiessään melankoliasta. Suomennos on tehty vuonna 2011 julkaistusta uusintapainoksesta, johon on lisätty joitain vuonna 1992 pois jätettyjä tekstejä. Kirjailija itse kertoo kirjan synnystä näin: Kaikki tässä kirjassa on totta, ja kirjoitettu niin kuin kaikki tapahtui. Kirjan kirjoittaminen nosti minut oudosta lamaannuksestani ja minä toivon, että se jollain tavoin täyttää lukijan epämääräisellä ja oudolla ilolla.

Epämääräistä ja outoa iloa kirja tuottikin, melankoliasta huolimatta. Se sopi erittäin hyvin pääsiäiskirjaksi (ja sopii lomakirjaksi ylipäätään). Perheenjäsenten ja suvun muisteleminen tuo kirjaan haikeutta, ja runot ja arkiset havainnot ovat myös surumielisiä - välillä taiteilijan ajatukset kyllä lähtevät myös lentoon, eivätkö kiinnity mihinkään, vaan teksti on kuin proosarunoa. J. K. Ihalaisen suomennos tuntuu luontevalta, vaikka työ on varmastikin ollut haastava. Pelkästään kirjan nimi Woolgathering aukeaa moneen suuntaan.

Läpi  koko teoksen kulkee vahvana elämän tuntu, sen selittämättömyyden hyväksyminen ja hetkien kauneus ja ihme. Pieni sisko Kimberly ja häntä kohtaan tunnettu suojeleva rakkaus tulee erityisen lähelle lukijaa. Toinen kaunis muisto, Bambi-koiran kohtalo, on kerrottu kauniisti. Smithillä on taito vangita elämän maagiset hetket.

Taiteilija ompelee tilkkupeittoa veljelleen, piirtää, keittää teetä, kuuntelee musiikkia. Miten tavallista ja miten turvallista. Että kaiken maailman maineen ja arvostuksen keskellä Patti Smith nauttii tällaisista asioista elämässään. Lukijakin huomaa tavallisten hetkien tärkeyden - maagisuuden. Eikö elämän merkitys ole pienissä nautinnoissa: käsitöissä, hyvissä kirjoissa, musiikissa, rakkaiden ihmisten muistelemisessa?

Lapsuus, ne asuinsijat, maisemat ja ihmiset, joiden keskellä kasvetaan, muovaavat ihmisen sielunmaiseman. Syntyyö taiteilija ympäristönsä tuotteena, vai onko hänessä taiteilijan sielu ja syntyessään? Ehkä tarvitaan molempia. Jotkin Smithin lapsuuden ajan muistot toivat mieleeni Tove Janssonin lapsuusmuistot kirjassa Kuvanveistäjän tytär. Yhtä vahvoja kokemuksia löytyy molemmista. Lapsen sisäinen elämä, mielikuvitus, on pitelemätön:
   Minä tuijotin, mittailin ja noin vain, poissa - ailahtelin, pyrähtelin, maasta maahan, kömpelöistä jaloistani ja kurittomista sukistani välittämättä. 
   Minä lensin eikä kukaan muu tiennyt siitä. Sillä kaikista näytti, että olin yhä heidän keskuudessaan, pienellä sängylläni, lumoutuneena lapsen leikkiin. (S. 4.)

Smithin Uneksuntaa on rauhoittava lukukokemus. Se aukenee moneen suuntaan, ja sen taialle ja epämääräisyydelle kannattaa antaa tilaa.



Uneksuntaa on arvioitu myös Ullan luetuissa kirjoissa. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 11. Jonkun muuan alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja.

Jelena Kuzmina: Anna Ahmatova koditon

Jelena Kuzmina: Anna Ahmatova koditon, 1992
Alkuteos: Razorjonnyi dom, 1991
Suomentaja: Eila Salminen
Ahmatovan runojen suomennos: Marja-Leena Mikkola (osa Pentti Saaritsan suomentamia)
    Kustantaja: Otava
    Kannen kuva: Amadeo Modigliani: Anna Ahmatova, 1911
    Sivuja: 227
    Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä

Jelena Kuzminan Anna Ahmatova koditon on henkeäsalpaavan kaunis elämäkerta. Jo kirjan kansi lupaa jotain erityistä. Kannessa on taiteilija Amadeo Modiglianin piirtämä muotokuva Anna Ahmatovasta vuonna 1911 Pariisissa. Muotokuvia oli alun perin 16, mutta vain tämä yksi säilyi Ahmatovalla läpi elämän. Muut tuhoutuivat silloin kuin Ahmatovan koditkin hajosivat.

Kuzminan kirjoittama elämäkerta herättää eloon sekä venäläisrunoilija Anna Ahmatovan että historian. Kirjoittajalla on ollut käytössään paljon lähteitä: Ahmatovan muistelmia, Ahmatovan aikalaisten muistelmia, kirjeitä, Neuvostoliiton hajottua vapautuneita asiakirjoja, lehtiartikkeleita. Lähteiden valossa Ahmatovan elämästä muodostuu kattava kokonaisuus, vuosi vuodelta täydentyvä taiteilijamuotokuva.

Ahmatovan lapsuudesta ja nuoruudesta syntyy salaperäinen, kohtalokaskin kuva. Vielä ensimmäinen avioliittokin runoilija Nikolai Gumiljovin kanssa on ylevää, voimakasta runoilijakutsumuksen tuntoa, mutta kaikki glamour runoilijaelämästä loppuu ensimmäisen maailmansodan alkamiseen, ja vielä selkeämmin Venäjän vallankumoukseen vuonna 1917. Pietarin kaoottiset olosuhteet ja ensimmäisen aviomiehen teloitus 1921 asettavat runoilijan keskelle raadollista totuutta, ihmisten julmuutta, nälkää, selvitymistaistelua. Kaiken keskellä Ahmatova nöyrtyy, yrittää selviytyä kuten muutkin, mutta kirjoittaa. Hän alkaa myös tietoisesti eristäytyä sitä mukaa, kun elämä käy ylivoimaiseksi ja jokaista ihmissuhdetta täytyi varoa ja epäillä. Kirjoittamisesta tuli hengenvaarallista.

Elämäkerran suurin vahvuus ovat Ahmatovan runot, jotka loistavat läpi historian. Kuzmina on ripotellut niitä elämäkerrallisten tapahtumien keskelle ja kertoo niiden taustalla vaikuttaneista oloista. Runoista tulee hurjia. Ne voi lukea auki Ahmatovan elämäkertana, mutta ennen kaikkea elämänä, tunteina, historiana. Marja-Leena Mikkolan suomennoksina ne loistavat timantteina. Niiden tyyli hioutuu ajan myötä symbolismista kohti tarkkaa, toteavaa omaa ääntä, kuten runossa, joka kertoo pojan ensimmäisestä pidätyksestä (1935):
Sinut vietiin aamunkoitteessa.
Kuin ruumista sinua saatoin.
Lasten itku huoneen pimeydessä,
Neitsyen edessä valuva kynttilä.
Huulillasi ikonin kylmyys,
otsallasi kuolemanhiki... En unohda!
Kremlin muurien juurella
ulvon kuin streltsien vaimot. (S. 104.)

Klassisen runouden ihanteet, puhdas taide, oli idea, josta Ahmatova ei luopunut - hänestä ei koskaan tullut neuvostorunoilijaa, ja siksi hän olikin vuosikymmeniä unohdettu ja halveksittu.

Ahmatovan aikalaiskirjailijoina mainitaan Marina Tšvetajeva, Kornei Tšukovski (jonka kirjoittaman lastenkirjan juuri luin) sekä hänen tyttärensä Lidia Tšukovskaja, Osip Mandelštam, Mihail Bulgagov, Boris Pasternak, Maxim Gorki. Osa heistä emigroitui vapaaehtoisesti, osa karkotettiin, osa palasi takaisin. Monen kohtaloksi koituivat puhdistukset: kirjailijoita kuoli vankileireillä tai heitä teloitettiin. Valtiollinen Kirjailijaliitto oli pian ainut kirjallisen luomistyön mahdollistava instituutti, eikä sen ulkopuolella saanut mitään julkaistua. Liiton jäsenyys edellytti myöntymistä sosialismin aatteisiin sekä alistumista totalitarismiin. Se aiheutti jatkuvaa pelkoa ulkopuolelle sulkemisesta, mikä tarkoitti elintarvikekorttien menettämisestä, eristämistä, julkista arvostelua ja häpeää. Bulgagovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksessa Kirjailijaliiton talo ja sen absurdit tapahtumat on kuvattu ehkä pelottavankin todenmukaisina.

Toinen maailmansota heitti Ahmatovan sukupolven vielä kerran syvään kurjuuteen. Leningradin piiritys oli kuin helvetti maan päällä ja kaupungista evakuoitu Ahmatova kirjoitti:
Ystävät! Te, jotka viimeisinä kutsuttiin!
Minä säästyin jotta voisin surra teitä.
Kuin jäätynyt paju en itke teitä,
huudan nimeänne kaikkeen maailmaan.
- -    (S. 136.)

Venäjällä Ahmatovan ja Tšvetajevan sukupolven kohtalona oli elää kaksi sotaa ja kokea järjetöntä pelkoa ja vainoa, kärsimys nimeltä Neuvostoliitto. Ahmatova näki, kuinka kaikki olisi voinut olla toisin:
Säälimätön aikakausi käänsi minut
kuin joen.
Elämäni vaihtui. Omani ohi
se virtasikin toiseen uomaan,
enkä nyt rantojani tunne.
- -    (S. 210.)

Miten runous voi elää sellaisissa olosuhteissa? Se elää. Runoilijat kirjoittivat säkeensä paperille, opettelivat ne ulkoa, luetuttivat luotettavilla ihmisillä, jotka painoivat säkeet mieleensä. Sitten paperit poltettiin. Mitään todisteita ei saanut jäädä mistään, muuten "tultiin hakemaan", vietiin kuulusteltavaksi, kidutettiin, tuomittiin vankeuteen, vankileireille tai teloitettavaksi. Kirjailijoista tuli toistensa muisti ja ajatusten vapaus.

Luin aikaisemmin tässä kuussa Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme -teoksen, joka kertoo Marina Tšvetajevasta ja hänen tyttärestään. Tšvetajeva ja Ahmatova tunsivat toisensa ja pitivät toisiaan kuin siskoina. Kuzminan teoksessa aikalaisrunoilijoitten elämät risteävät kaukana idässä, Taškentissa, jonne kirjailijat on evakuoitu toisen maailmansodan jaloista. Yhdyshenkilönä on Lidia Tšukovskaja, joka auttaa Ahmatovaa, kuten auttoi Tšvetajevaakin. Tšukovskaja kertoo: Kävelimme tänään A. A:n kanssa Kamajoen rannalla, vein hänet lankkua pitkin saman valtavan lammikon yli, jonka poikki hieman runsaat viisikymmentä päivää aikaisemmin autoin Marina Ivanovnan. Kummallista, sanoin minä, sama joki ja sama lammikko, lankkukin on sama. Kaksi kuukautta aikaisemmin vein Marina Ivanovnan tämän saman lammikon yli. Ja me puhuimme teistä. Nyt häntä ei ole ja puhun teidän kanssanne hänestä. Samalla paikalla. (S. 137.)

Sananvapauden, kirjallisuuden, taiteen ansiota on, että minulla on ollut mahdollisuus tavata nämä runoilijat nyt, yli 70 vuotta myöhemmin. Heidän runonsa jäivät elämään.

Osallistun tällä teoksella Jaanan Täällä toisen tähden alla -blogin Venäjää valloittamaan -haasteeseen. Sain Elämäkerrat-kategorian suoritettua. Runokuukauteni viimeisenä teoksena luin tämän runoilijaelämäkerran, joka kosketti ja kauhistutti, mutta vakuutti sanojen tärkeydestä. Sana voi olla elämä, sana voi olla vapaus.