Alkuteos: HHhH, 2010
Suomentaja: Taina Helkamo
Kustantaja: Gummerus
Kansi: ?
Sivuja: 344
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
Laurent Binet'n HHhH on historiaa ja nykypäivää, faktaa ja fiktiota. Se on tätä kaikkea sellaisena vyyhtinä, että lukukokemus nousee aivan omaan luokkaansa. Yritän selittää asian Binet'n omaan tyyliin, sekoittamalla faktaa ja fiktiota lukemiseni edistymisestä. Yritän tehdä lukemistani näkyväksi, samoin kuin Binet tekee kirjoittamistaan näkyväksi. Binet nimittäin kuvittelee häpeämättä jotain siihen, mihin hänen tietonsa eivät riitä ja hämmästelee totuutta siinä, missä hänen mielikuvituksensa ei olisi ikinä pystynyt tuottamaan mitään vastaavaa.
Etukäteen tiesin kirjasta Ompun blogin kautta. Reader, why did I marry him -blogissaan Omppu väitti HHhH:n luettuaan lukeneensa vuoden 2015 parhaan kirjan. Kirjan kansi ja nimi kuitenkin viittavaat historiaan. HHhH, jonka merkitys tulee saksankielisestä lauseesta Himmlers Hirst heisst Heydrich, kuuluu suomeksi jotensakin näin: 'Himmlerin aivot ovat nimeltään Heydrich'. Tekisi mieli lisätä viideskin h, joka kirjan nimestä tulee mieleen: hyytävää.
Mutta hetkinen. Voiko historiaa käsittelevä tietokirja olla vuoden paras lukukokemus ihmiselle, joka lukee maailman parasta kaunokirjallisuutta? (Sillä ajattelen Ompusta juuri näin, että hän lukee maailman parasta kirjallisuutta ja kirjottaa siitä niin kiinnostavasti, että olen varma, että kaikki ihmiset lukisivat pilvin pimein kirjoja, jos joskus lukisivat hänen bloggauksiaan.) Uteliaisuuteni heräsi Ompun kirjoituksesta. Se heitti kirjan suoraan lukulistani kärkeen, ja lainasinkin sen heti, kun sain sen kirjastosta käsiini.
Lukeminen kuitenkin venyi. Luin ensin Terhi Rannelan Fraun melkein yhdeltä istumalta. Kirja kertoo Reinhard Heydrichin salamurhasta samalla, kun se kertoo Lina Heydrichista, hänen vaimostaan. "Vuoden paras kotimainen kirja", hehkutin huhtikuussa - enkä ole parempaa kotimaista edelleenkään tavannut tänä vuonna. Kesä kului kesäkirjoja, melko kevyitäkin, lukien. (Tai no, eräs Franz Biberkopf 1920-luvun Berliinistä puski väliin.) Vasta syyskuun alussa tartuin HHhH:hon.
Kuten olin aavistellutkin: elämäni meni sekaisin. Tämä on tietysti liioittelua, sillä hoidin ruuanlaitot ja pyykit, kuten aina teen. En jättänyt mitään oikean elämän velvollisuuksia tekemättä vaikuttavan kirjan takia - lukeminenhan on vain harrastus. Sen sijaan heittäydyin jokaisessa sopivassa hetkessä Prahaan, ja kun kirjan sivut hupenivat, huomasin itkeväni pyykkejä levittäessäni ja se kaikki tuntui niin turhalta, kun SS-joukot piirittävät prahalaista kirkkoa, eikä kenelläkään sisällä piileskelevistä ollut toivoakaan selvitä hengissä. Ehkäpä yksi ruuanlaittokin myöhästyi ja lapseni kaivoivat kaapista leipää, koska äiti luki. Se on pientä siihen nähden, että samaan aikaan toisaalla satoja tuhansia, ehkä jopa miljoona tai kaksi, lasta kaasutettiin hengiltä. Itkin tsekkien kohtaloa, itkin juutalaisten kohtaloa: miten 6 miljoonaa ihmistä saatettiin tappaa keskellä Eurooppaa vain 70 vuotta sitten? Binet kertoo, miten se tehtiin. Se voidaan tehdä uudestaan missä vaan.
Kirjasta oli vaikea päästää irti. Tutustuinhan jo kirjan ensi sivuilla Josef Gabcikiin, slovakkiin, joka makaa kapealla rautavuoteella Prahassa ja kuuntelee ulkoa kantautuvaa raitiovaunun kirskuntaa. On vuosi 1942 ja hän on hypännyt laskuvarjolla Böömin ja Määrin protektoraattiin, entisen Tsekkoslovakian alueelle ja hänellä on tehtävä. Hänen on murhattava Prahan teurastaja, Reinhard Heydrich, yksi natsi-Saksan tehokkaimmista upseereista, Himmlerin luottomies, joka parhaillaan pohtii, miten juutalaiset saataisiin tapettua mahdollisimman tehokkaasti. Nyt hän puhdistaa määrätietoisella otteellaan protektoraattiaan isänmaallisista tsekeistä, ja heitä onkin teloitettu tai lähetetty tuhoamisleireille jo tuhansittain.
Binet esittelee Gabcikin, mutta tekee samalla selväksi, että hän ei voi tietää, kuuleeko Gabcik raitiovaunut. Mikä oli raitiovaunun numero? Mistä suunnasta se tuli? Vaikka kuinka yrittäisi rekonstruoida historiaa, sen kaikkia yksityiskohtia ei voi tavoittaa. Voiko totuutta enää tavoittaa? Binet'n kerronta on rehellistä ja avointa, täynnä valintoja ja intohimoja, joita hän esittelee lukijalle. Hän kirjoittaa tietokirjaa, eipäs kun hän kirjoittaa fiktiota, ja tulee kertoneeksi, kuinka tarkinkin historiankirjoitus lipsuu fiktion puolelle.
Tuon tuostakin Binet eksyy sivupoluille, tutkimaan pakkomielteisesti jotain mitätöntä yksityiskohtaa. Kohta hän kuitenkin palaa aiheeseen ja lupaa lukijalle: Mutta nyt minä keskityn siihen mihin pitikin. Vastedes en anna enää minkään häiritä minua. Musta Mercedes kiitää pitkin maantietä kuin käärme, minä näen sen. (S. 264.) Ja niin näkee lukijakin.
Lopulta Gabcik on hyvästeltävä, ja toinenkin sankari, Kubis, on hyvästeltävä. Mutta tämänhän tiesin jo aloittaessani kirjaa: eihän tässä hyvin käy. Binet kuitenkin muistuttaa myös heistä, joista ei tullut historiallisia sankareita, mutta jotka menettivät henkensä yhtä kaikki tämän tarinan ympärillä, historiassa. Minun pitäisi keittää perunat nälkäiselle perheelle. Entäs jos olisimme eläneet 1940-luvun Suomessa tai Tsekkoslovakiassa, jos olisimme olleet juutalaisia Saksan valloittamissa maissa, entäs jos olisimme irakilaisia?
Kun katson uutisia, luen sanomalehtiä, tapaan ihmisiä, ystäviä ja tuttavia, ja näen, miten he kaikki taistelevat ja taiteilevat parhaansa mukaan tässä elämän järjettömässä ristiaallokossa, mietin, että elämä on naurettavaa, koskettavaa ja julmaa. Tämä kirja on jokseenkin samanlainen: tarina on julma, sen päähenkilöt koskettavia ja minä naurettava. Mutta minä olen Prahassa. (S. 344.)
Kannattaa lukea sekä Ompun että Suketuksen arviot HHhH:sta. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja (mies on kiinnostunut historiasta).
