Emma Puikkonen: Lupaus

Puikkonen Emma: Lupaus, 2019
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Emmi Kyytsönen
Sivuja: 299
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



- Ne sanoivat, että se on kuin juusto.
- Mikä?
- Jää. Se on reikäinen kuin juusto, ja uusia reikiä tulee tuosta vaan. (s. 217)

Emma Puikkosen Lupaus on eräitä kertomuksia ilmastonmuutoksesta, jota kukaan ei pääse pakoon. Se on vuoden 2019 odotetuimpia kaunokirjoja, ja täyttää sellaisena kyllä kaikki odotukset. Jos aikoo lukea vain yhden kirjan tänä vuonna, niin se voisi olla tämä, sillä ajankohtaisempaa aihetta ei ole olemassakaan. Vuonna 2016 Finlandia-palkintoehdokkaana ollut Eurooppalaiset unet oli minulle tärkeä kirja, eräänlainen kirja minusta. Sellaiselta tuntuu Lupauskin.

Lupaus on lupaus suojelusta. Se on lupaus, jonka Rinnan isä on antanut Rinnalle ja lupaus, jonka Rinna antaa omalle lapselleen, Seelalle. Se on lupaus, jonka jokainen vanhempi haluaisi antaa lapselleen: "Vaikka sinä olisit palavassa talossa tai uppoavassa laivassa, minä tulen ja pelastan sinut." Kunpa tällaisen lupauksen voisi myös pitää.

Palavaa taloa tai uppoavaa laivaa ei ole, mutta ilmastonmuutos on täällä, ja lapsi täytyy pelastaa. Entäs kun mikään äidin teko ei riitä? Entäs kun lapsi sairastuu vakavasti ja vanhempana joutuu vain katsomaan avuttomana vierestä? Voisiko rakentaa lapselle suojan ja sulkeutua hänen kanssaan sinne piiloon pahalta maailmalta? Kun vanhemmuus ja elämä käyvät liian raskaiksi, miten käy Rinnan?

Samaan aikaan kun Rinnan maailma alkaa murentua, hänen veljensä, Robert, on äänittämässä sulavan jään ääniä Grönlannissa. Hän elää elämänsä rakkautta ja kuulee ilmastonmuutoksen korvissaan. Rakkaus on pelottavaa, mutta ehkä myös ainoa asia, joka meidät pelastaa.

Puikkosen sujuva kerronta on selkeää, samalla vakuuttavaa ja kaunista. Tunteiden ja tunnelmien  kuvaus on taitavaa, eikä yhtään teennäistä: Robert käynnistää nauhurin ja asettaa sen lähelle Neevin päätä. Hän haluaa tallentaa tämän, tallentaa Neevin ja tuulikellon ja itsensä, sen kahinan, joka hänestä tulee kun hän laittaa poskensa aivan Neevin posken viereen ja kuuntelee rakkaansa ääntä. (S. 203 - 204.)

Lupauksen episodimaisuus kutkuttaa mieltä. Se on toimivaa ja joustavaa ja tuo ihmiset yhteen, yhteiseen kokemukseen. Myös Eurooppalaisissa unissa seurattiin useamman henkilön taivalta Euroopan historian pyörteissä ja tarinat risteilivät kiehtovasti. Pidän siitä, ettei yksi tarina hallitse kerrontaa, eikä elämästä edes yritetä löytää selkeää tarinankaarta. Tapahtumia ei selitetä puhki. Kun jää murenee ja kun mieli murenee, on ehkä turha etsiä mitään ehjää tai pysyvää. Se on myöhäistä.

Erityisesti kiittelen Lupauksessa sitä, miten vanhemmuutta kuvataan. Lapsen kasvaminen ja ruuhkavuosien sumu hallitsevat romaanin alkupuolta, ja niistä syntyy kipeitä, välähdyksenomaisia kuvia. Tunnistan ne hetket hyvin. Kuinka lapsi on siinä vaatimuksineen yhtä aikaa haavoittuvana, suloisena ja luottavaisena. Kuinka uupunut ja onnellinen voi lapsesta olla yhtä aikaa, ja kuinka mitään yhteisistä hetkistä ei saa talteen, vaan kaikki katoaa sekaviin muistoihin; lapsen luottavainen katse jää seuraamaan meitä vanhempia.

Vanhempia, lapsia ja rakkautta Lupauksessa on paljon. Ne kaikki on kuvattu haavoittuvina ja hauraina. Kaikki muuttuu, lapset kasvavat, jää jatkaa sulamistaan.

Elämme aikaa, joka uuvuttaa meidät kaikki: vanhemmat, lapset, päättäjät. Puikkonen rakentaa kiinnostavaa kuvaa lähitulevaisuuden Suomesta ja yhä levottomammaksi käyvästä maailmasta. Suomen pääministeri Rahim viettää Seelan kanssa yhteistä tyttöjen päivää, jonka tarkoitus on korjata pääministerin ikävää imagoa. Kahdenkeskinen hetki saa heidät kilpailemaan väsymyksen tuntemuksillaan:
 - Mä oon niin vasyny, että mun kieli puutuu ja menee löllöks, Seela vastasi. 
 - Mutta mä oon niin väsyny, että mä en jaksa nostaa kättä. 
 - Mä oon niin väsyny, että mä vajoon tästä maan sisään ja sä joudut selittään, että missä mä oon.  (S. 103.)

Mistä löytyy ihmiselle lohtu tai turva? Ei mistään, tai sitten aivan pienistä teoista. Rinnan maailma  eheytyy, kun hän saa multaa kynsiensä alle ja näkee kasvien kasvavan ja tietää jonkun jatkavan työtään. Luonnon voima on suuri, ja ihminen on pieni, muttei täysin avuton.  Puikkosen Lupaus panee kaiken toivonsa yhteen ihmiseen, jokaiseen meistä.



Lupaus on luettu myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja vieköön, Kirjakaapin kummitus ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin 22 (ilmastonmuutosta käsittelevä kirja), 40 (kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia ja 49 (vuonna 2019 julkaistu kirja).

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet, 2016
Kustantaja: WSOY
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 178
Mistä sain kirjan: joulupukki toi



Andor on matkalla Berliiniin tapaamaan konsulttia, joka on käynyt läpi puolueen viestintästrategian. On vuosi 1998, eikä Gornje Obrinjen joukkomurha Kosovossa ole vielä tapahtunut - albaanit nukkuvat vielä vuoteissaan, kauempana Jugoslavian armeija ja serbien poliisivoimat valmistautuvat hyökkäykseen. Miehet keittävät kahvia kenttäkeittimillä, käärivät sätkiä ja haukottelevat. Mikään ei ole peruuttamatonta. Sekä Budapestissa että Pristinassa aurinko nousee kirkkaalle taivaalle. (S.101.)

Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet oli vuoden 2016 Finlandia-palkintoehdokkaita. Luin kirjasta muutamia kehuvia blogiarvioita, joiden perusteella ymmärsin pyytää kirjaa joululahjaksi. Ja mikä lahja se onkaan! Suomalaiset, eurooppalaiset - tämä on kirja meistä.

Sanottakoon heti kärkeen, että Puikkonen on rajaton kirjailija. Hänen tekstinä ei suostu aikaan eikä paikkaan, vaan yhdistelee Euroopan lähihistorian tapahtumat ja yksityisten ihmisten tarinat vaivatta häikäiseväksi kudelmaksi. Puikkonen johdattelee uneen, jossa kaikki on yhtä. Puolalaisen telakan lakkoilijat, nuori ruotsalainen liftari, Saksaan loikannut tsekkiläinen rekkakuski, Somaliasta pakeneva tyttö, joka päätyy Ruotsiin, Itä-Berliiniin jäänyt äiti, poika, jonka sisällä on valkoinen kivi... Vaeltavat ihmisjoukot. Tätä kaikkea on Eurooppa nyt ja eilen ja huomenna.

Euroopplaiset unet on episodiromaani, joka ravistelee lukijan eteen Euroopan lähihistorian toivon päiviä, mutta myös häpeän hetkiä. Puolasta 1980-luvun alussa alkanut liikehdintä johti Neuvostoliiton hajoamiseen ja Itä-Euroopan vapautumiseen. Berliinin muurin murtumiseen huipentuva vapauden aalto aiheutti myös tragedian, Jugoslavian sodat, joista ei ole kuin parikymmentä vuotta. Samalla tavalla ihmisten elämät huipentuvat ja haalistuvat, alemmuudentunteet, häpeä ja kipu seuraavat jokaista. Niitä ei pääse pakoon. Jossakin ne purkautuvat väkivaltaisina tekoina, kun viha etsii väylänsä. Mutta niin etsii myös välittäminen ja rakkaus.

Harvoin olen lukenut kirjaa, jossa jokaisen henkilön elämä tulee näin omaksi kuin Puikkosen kirjassa. Lukiessa koin vahvan oivalluksen siitä, että ihminen ei ole yksin vaan kuuluu perheeseensä, kotimaahansa, Eurooppaan ja koko maailmaan. Onko olemassa sattumia tai onko olemassa valintoja, jotka eivät tässä maailmassa koskisi myös minua? Onko olemassa tragedioita jotka eivät eläisi myös minussa? Jokainen tarina on oma tarinani: Nämä olivat matkalla johonkin, niillä oli verta ja nälkä ja jano ja suuremman elämän kaipuu (s. 27).

Euroopplaiset unet on sivumäärältään ohut. Henkilöt piipahtavat sen sivuilla näennäisen nopeasti, eikä kirjassa ole päähenkilöä. Tai onhan siinä päähenkilö: hetki, joka muuttuu virheeksi ja joka olisi voinut mennä toisin tai hetki, joka muuttuu onneksi. Ihmisten elämät ja hetket risteävät, ketjuuntuvat, häiritsevät ja koskettavat.

Suomalaisista kirjaillijoista osaan nimetä vain Leena Krohnin, joka sitoo ihmisten verkostot yhtälailla yhteisiksi ja elämän kummalliset tapahtumat yhtä todellisiksi kuin Puikkonen. Krohnin teokset Hotel Sapiens ja Erehdys säkenöivät samaa oivallusta kuin Puikkosen Euroopplaiset unet, kuten Krohnin Erehdyksestä voi lukea: Toisistaan riippumattomien tapahtumaketjujen yhteisvaikutus aiheuttaa katastrofeja, mutta samanlaisia syyverkkoja on myös niiden tapahtumien taustalla, joita kutsutaan ihmeiksi (s. 12).

Puikkosen teos on niin humanistinen, että sen äärellä huimaa. Mitä kaikkea ihmisen elämässä voi tapahtua hänestä itsestään riippumatta? Mitä kaikkea ihmiset voivat valita yksin tai yhdessä? Eurooppalaiset unet sykkii ihmissydämen tahtiin ja se sykkii lujaa. 




Kirjan luettuaan Omppu joutui pyyhkimään silmiään, kuten minäkin vielä tätäkin kirjoittaessani, kun ajattelen kirjan henkilöitä. Kaisa kuuli Euroopan rauhattoman sävelmän ja hänen blogissaan on myös lisää linkkejä blogeihin, joissa Eurooppalaiset unet on luettu. Kaisa V. Kirja hyllyssä -blogissa kiittelee kirjalijaa ajatustyöstä, johon hän jättää lukijalle mahdollisuuden.

Kirja istuu HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohtaan 13. Kirja "kertoo sinusta", eurooppalaisesta ihmisestä.