Marisha Rasi-Koskinen: Rec

Marisha Rasi-Koskinen: Rec, 2020

Kustantaja: S&S

Kansi: Jussi Karjalainen

Sivuja: 647

Mistä sain kirjan: oma ostos

 "- - Valokuvissa me jatkumme. Siirrymme ajan yli. Elämme sittenkin kun olemme kuolleet."

     Eve katsoi häntä kauan. Sitten hän pudisti päätään. 

     "Ei", hän sanoi. "Se on juuri päinvastoin. Ei valokuvaaminen ole ikuistamista. Valokuvaaminen on tappamista." (S. 247.)

Marisha Rasi-Koskinen on kirjoittanut mestariteoksen. Rec on kaikkea, mitä romaanilta voi toivoa: siinä on kiinnostavia henkilöitä, siinä on rakkautta (sen loppumista ja alkamista), siinä on elämää ja kuolemaa, kaikennielevää ystävyyttä ja sattumaa, jota kukaan kerran syntynyt ei pääse karkuun. Se sisältää niin hienoja tarinoita, että lukijaa hengästyttää ihastuksesta. Samalla se kieltää päättäväisesti, että elämästä muodostuisi tarina, jossa olisi selkeä alku ja loppu. Rec melkein kieltää itsensäkin, ehkä. 

Kaiken keskiössä on kuva. Kuka kuvassa on? Missä kuva on otettu ja milloin? Ketä kuvan ulkopuolelle jää, keitä siihen on vahingossa ikuistettu? Millainen kuva samasta paikasta on tallentunut itse kunkin kameraan? Saako niistä yhdistettyä totuuden hetkestä, edes yhdestä pienestä rajatusta sekunnin murto-osasta, joka seuraavaksi onkin kadonnut?

Maailma oli vain sarja kuvia, kaikki mikä oli kerrottu, voitiin kumota toisessa diskurssissa. Totuus oli vain pelkkä tilannesidonnainen sopimus. (S. 203.)

Rasi-Koskinen luo tunnelmaa, jollaiseen olen törmännyt suomalaisessa kirjallisuudessa vain Monica Fagerholmin ja Leena Krohnin kirjoissa. Paikoin tunsin olevani Orham Pamukin romaanissa Lumi. Ian McEwnin Lauantai tai Sovitus voisivat kuulua samaan kirjaperheeseen. Rasi-Koskinen on kovassa seurassa. Näiden kirjailijoiden käsissä syntyy melankolista tunnelmaa, joka korostuu, koska tapahtumat kerrotaan yhä uudestaan, takaumina, ennakointeina ja nykyhetkessä. Ehkä on kyse enemmänkin hetkien kerrostumista. 

Ei varmaankaan liene sattumaa, että toinen viimevuotinen kotimainen suosikkini on Jari Järvelän romaani Klik, jonka aiheena ovat myös valokuvat. Valokuvien voimaa on syytäkin pohtia: ne määrittävät, ehkä jopa määräävät, nykyelämää. Nykyaika on hetkissä, miljoonissa päivittäisissä hetkissä, joita kameroihin tallennetaan ympäri maailmaa. Some-kanavat pullistelevat kuvia enemmän kuin elämää. Kuvat edustavat elämää, vangitsevat historiaa tai valehtelevat julkeasti. 

Kuinka paljon kuvat ohjaavat yksittäisten ihmisten elämää? Tunnistammeko itsemme enemmän kuvista kuin oikeasta elämästä? Onko tapahtunut mitään, jos siitä ei ole todisteena kuvia? 

Recin alussa on huoneita, joissa ensin tavataan Lucas. Lucas tutustuu Coleen. Jaetaan salaisuuksia ja tavataan Nik. Syntyy ystävyys, jossa salaisuudet seuraavat toistaan. Syntyy huoneita, joissa salaisuudet kasvavat ja elävät hetkensä. Joistakin huoneista karkaa todellista elämää, joka lähtee käsistä. Lukijalle tarjoutuu myös exit, mahdollisuus lähteä tarinasta ja jättää se kesken. 

Siirrytään toiseen kerrokseen, siirrytään saleihin, joissa kerrotaan taustalle jääneiden ihmisten tarinoita. Sivuhenkilöiden tarinat limittyvät, kuva tarkentuu heihin ja jättää päähenkilön sivuhenkilöksi. Tuntemattomaksi jäävä itäeurooppalainen kaupunki on näiden salien miljöönä kiehtova ja pelottava. Sinne voi kadota lopullisesti. 

Kaupunkikin on monta totuutta. Siitä on olemassa myös monta karttaa, eli kuvaa. Se on miljöönä loputon, jokaiselle tarinalle omansa. Sen ympärille punoutuu paljon turismiin liittyviä ilmiöitä: mielikuvien luomista, ihmisten elinkeinojen muuttumista, kotien menettämistä, historian vääristämistä ja rahan valtaa. Alkuperäinen maailma - mikä se sitten ikinä onkaan - katoaa turistien jalkoihin ja heidän lukemattomiin matkakuviinsa, jotka jokainen osaltaan tappavat sen kaupungin, joka joskus oli. 

Rasi-Koskinen on omistanut teoksensa fiktiiviselle henkilölle, ja oli ehkä aikakin, että joku kirjailija muistaa heitäkin - siis luomiaan hahmoja, jotka saavat kirjan sivuilla elämän, jota lukijat jatkavat ajatuksissaan. Fiktiiviset henkilöt ovat joskus enemmän elossa kuin oikeasti eläneet ihmiset. Esimerkiksi mainittakoon vaikkapa Tuntemattoman sotilaan Rokka tai egpytiläinen lääkäri Sinuhe, joiden elämästä moni suomalainen tietää paljon enemmän kuin vaikkapa omien isovanhempiensa elämästä. Recistä muistan erityisesti Lucasin, Colen, Nikin ja Even, mutta myös Anitan ja Elýinan. 

Kirjan etusivuilla on väite: valokuvaaminen on tappamista. Tämä on ajatus, jonka Eve toistaa myöhemmin kirjassa. Even kohdalla nämä sanat toteutuvat. Kuvaaminen on aina myös hetken tappamista. Juhlatilaisuus tai kävelyretki pysähtyy, kun ruvetaan ottamaan kuvia. Hetki pysäytetään usein poseerauksena: olen tässä nyt oikeasti ja kuvassa ikuisesti. Oikea elämä kuoli ainakin hetkeksi, kun se pysäytettiin kuvaan.  

Rec jää elämään kuvina lukijan verkkokalvolle, koska Rasi-Koskinen osaa luoda kuvia sanoilla. Hän luo oikeastaan kokonaisia taideteoksia ja installaatioita sanoillaan. Hän on taitava ja kekseliäs, mutta ei jätä missään tilanteessa lukijaa täysin yksin. Tarina vetää mukaansa, vaikka se ei olekaan ehjäksi tarinaksi taipuva, vaan pikemminkin salaman välähdyksiä, jotka valottavat totuutta - jos sellaista on - sieltä täältä. Salamavalon ulottumattomiin jää paljon peitettyä, aivan kuten kuvan rajauksen ulkopuolelle jää jotain, jota ei haluta muistaa tai katsoa tai jota ei voi täysin selittää. Sinne jää paljon kiehtovaa pohdittavaa: kaksoisolentoja ja käänteismaailmaa, fysiikan ilmiöitä...

Olen aiemmin lukenut Rasi-Koskisen teoksen Eksymisen ja unohtamisen kirja, jonka teemana oli muistojen voima: miten muistoista kootaan menneisyys, joka väistämättä muuttuu, koska muisti vääristää todellisuutta. Recissä muistin ja totuuden apulaisia ja vääristäjiä ovat valokuvat. Rasi-Koskinen kirjoittaa tavalla, joka herättää lukijassa paljon kysymyksiä ja jättää lukijan pohtimaan elämää. Ei ole ihme, että Rasi-Koskinen voitti Recillä Tulenkantaja-palkinnon ja Runeberg-palkinnon ja että hän Runeberg-palkinnon kiitospuheessaan kertoo luottavansa lukijaan. Lukija kiittää luottamuksesta, sillä tämän luottamuksen varaan kirjoitetaan maailmanluokan kirjallisuutta. 

Recistä ovat kirjoittaneet myös Omppu, Liisa, Katja, Tuija ja Arja. Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin 4 (joku kertoo kirjassa omista muistoistaan), 5 (kirja liittyy elokuvaan - siinä tehdään elokuvaa), 8 (kirja, jossa maailma on muutoksessa), 19 (kirjassa leikitään) ja 29 (kirjan henkilön elämä muuttuu).

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja, 2017
Kustantaja: WSOY
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 253
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Marisha Rasi-Koskisen Eksymisen ja unohtamisen kirja on kaunis ja surullinen kirja. Eksyminen käy nopeasti, unohtaminenkin käy. Silti on aina jotain, joka säilyy, vaikka ei mitään muuta niin paljon haluaisikaan kuin unohtaa. Asiat voivat mennä niin monella tavalla väärin, että jonkin niistä on oltava oikea (s. 164).

Kirjailija on taitava. Hän on niin taitava tarinanpunoja, että ihmettelen, miksi hänestä ei pidetä enempää meteliä. Hänellä on aivan oma äänensä, joka kietoo mukaansa. Perinteinen realistinen kerronta taipuu hänen käsissään kohti maagista realismia, ja silti lukija saa lukea vaikka kuinka tosissaan ja poimia kirjasta vain tarinan. Tarinan pinnan alla risteilevän selittämättömän voi tulkita, jos haluaa ja miksi haluaa, mutta sen voi jättää ihan vain rauhaankin tai peräti huomaamatta.

Minulle se pinnan alla liikkuva, selittämätön on tärkeintä ja upottavinta. Miten muistot syntyvät, miten ne jäävät ja haihtuvat? Miten kadotaan tai eksytään? Kadotaanko kuitenkaan? Löydetäänkö jotain, jota ei osattu etsiäkään? Rasi-Koskinen jättää lukijan mietittäväksi yhteydet ihmisten välillä, näkymättömät siteet, jotka voivat käydä liian raskaiksi. Sillä kun mitä tahansa siirtää, kun pienimmänkin muiston paikkaa vaihtaa, menneisyys muuttuu, elämän palaset liikahtavat paikoiltaan, ja niiden mukana se mitä kutsutaan tulevaisuudeksi (s. 14).

Lukiessani Eksymisen ja unohtamisen kirjaa elin kummallisessa olotilassa. Yhtä aikaa olin innoissani upeasta kirjasta, sen taiten punotusta tunnelmasta. Samalla olin pohjattoman surullinen. Taika on kertojarakenteessa. Kirjassa on nimittäin kaksi kertojanäkökulmaa, jotka molemmat ovat lapsen näkökulmia. On Julia ja on Jan.

Koska lapsen maailmassa on paljon leikkiä ja kuviteltua, omanlaistaan järjestystä, lukijalle jää ulkopuolisen aikuisen ja järkeilijän rooli. Se rooli on pakahduttava paikka. Tässä jos missä on kirjallisuutta, joka herättää valtavia myötätunnon hyökyjä. Välillä en ole varma, kestänkö eläytyä niin vahvasti, kuin kertoja vaatii.

Äiti oli joskus sanonut, että  jokaisesa ihmisessä on kaikki eletyn elämän vuodet, samassa ihmisessä kaikenikäiset ihmiset sisäkkäin, lapset ja aikuiset. Ne keskustelevat toistensa läpi, nekin jotka ovat niin pieniä etteivät pysty puhumaan, ne tuntevat toistensa tunteet. Sillä jokaisessa ihmisessä on kaikki mitä hän on kantanut sisällään, joka ainoa keskustelu ja kosketus, jokaiset kasvot jotka on nähnyt, jokainen peili josta on heijastunut, jokainen sana, jokainen uni, jokainen kyynel, ne kaikki ovat siellä sisällä. Ne ovat kehossa, muistoina joista vain osalle on olemassa sanoja. Ei ihme jos joskus itketti ilman syytä. (S. 57.)

Kun lopulta suljin kirjan kannet, jäin pitkäksi aikaa kirjan tunnelmaan. Tavoitan sen tunnelman nytkin tässä, vaikka lukemisesta on jo jonkin verran aikaa. Kirjan päähenkilöt nousevat elävinä eteeni, ja pystyn näkemään kohtauksia kirjasta kuin elokuvasta: sadepäivän leikit autossa, tivolin upean maailmanpyörän... Itku alkaa pakkautua silmiin. Näin toimii vahva kirjallisuus.



Eksymisen ja unohtamisen kirja on luettu myös blogeissa Kirja hyllyssä, Kirjapolkuni, Pieni kirjasto, Ullan luetut kirjat, Lukutoukan kulttuuriblogi, Luetut, lukemattomat, Reader, why did I marry him, Usva, Kosminen K ja Kirjaluotsi. Kirja uppoaa Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa kohtaan 24. Surullinen kirja.