Lisää lukuvinkkejä 8-vuotiaille pojille

Nythän on niin, että perheessä on taas 8-vuotias poika. Edellisestä 8-vuotiaasta pojasta on kulunut kohta kuusi vuotta, ja tämäkin 8-vuotias on jo parin viikon päästä 9-vuotias. Aika siis rientää, mutta lapselle lukeminen on pysynyt ja sille on raivattu arjesta tilaa. Huoli poikien lukutaidosta on nimittäin aiheellinen ja aina yhtä ajankohtainen. 

Aikanaan seurasin isoveljen lukutaidon kehittymistä tasaiseen tahtiin blogissani. Silloista kirjasatoa voi kurkkia näistä blogijulkaisuistani: Miten houkutella 7-vuotias poika lukemaan, Lukuvinkkejä 8-vuotiaille pojille, Lukuvinkkejä 9-vuotiaille pojille, Lukuvinkkejä 10-vuotiaille pojille, Lukuvinkkejä 11-vuotiaille pojille ja Lukuvinkkejä 12-vuotiaille pojille. Nyt isoveli on 14-vuotias yläkoululainen ja lukee lähinnä koulusta luettavaksi annettuja kirjoja - ei ole paljon raportoitavaa. Toisaalta hän keskustelee mielellään (niistä harvoista) lukemistaan kirjoista ja on hoksaavainen lukija. Lukeminen on siis mieluista, vaikka kirjoihin ei tule tartuttua kuin koulutehtävinä. (Juuri tästä syystä koulusta pitäisi antaa paljon luettavaa oppilaille: tunnollisimmat oppilaat tekevät kuitenkin koulutehtävänsä kunnolla ja lukevat edes koulusta annetut kirjat.)

Isoveljeä lahjoin aikanaan lukemaan: hän sai jokaisesta luetusta kirjasta peliaikaa. Kuopukselle tällainen lahjominen toimii myös, mutta paljon lyhyemmällä aikajänteellä. Hän tarvitsee peliaikaa pian. Jos isoveljelle riitti, että hän tienasi peliaikaa viikon aikana lauantaita varten, pikkuveli vaatii ja saa peliaikansa heti samana hetkenä. 

Moni muukin asia on muuttunut kuudessa vuodessa: Lukeminen on toisaalta helpompaa, koska kirjat ovat paremmin tavoitettavissa muun muassa äänikirjapalveluiden myötä. Toisaalta lasten lukemaan innostaminen on yhä vaikeampaa, koska lasten ja nuorten keskittymiskyky on huonontunut ja lasten ruutuaika on räjähtänyt aivan uusiin lukemiin.    

Perheen kuopus on kasvanut nettipelien ja pelikoneiden keskellä, ja hänen ruutuaikansa on vähintäänkin kolminkertainen isonveljen varhaislapsuuteen verrattuna. Lukeminen taistelee siis entistä kovemmassa seurassa lapsen ajasta. 

Kuopuksen saa lukemaan, kun lupaa välittömästi peliaikaa vaikkapa minuutilleen saman verran, kuin hän käyttää lukemiseen. Pelien koukuttavuutta voi siis käyttää häikäilemättä hyödyksi ja käydä peliajalla kauppaa. (Ja nyt ei tarvitse tulla kertomaan, kuinka tapan lapseni lukuinnon tällä kaupankäynnillä. Lapseni tarvitsee lukutaitoa koulunkäyntiin, ja lukutaito rakennetaan nyt, eikä sitten, kun koulut on käyty. Lukuinto kasvaa siinä ohessa, kun syntyy oivallus sanojen ja kielen voimasta, hauskuudesta ja tarinoista, eikä sitä intoa synny, jos ei kirjoista puhuta ja jos ei niitä lueta tai tuoda niitä lapsen arkeen mitenkään - vaikka sitten lahjomisen kautta.)

Isompien sisarusten tapaan myös pikkuveljelle on luettu joka ilta ääneen, ja nykyisin hän lukee iltaisin sängyssä vähintään 15 minuuttia, jonka jälkeen hänelle luetaan edelleen myös ääneen. Joitakin kirjoja hän lukee itse uudelleen sen jälkeen, kun ne on luettu hänelle. Isoin ääneenluku-urakka ovat olleet Harry Potter -kirjat, joiden lukeminen iltasaduksi kesti melkein kaksi vuotta ja oli tylsistyttää minut aivan täysin. 

Olosuhteiden muutoksessa parasta ovat kuitenkin kirjat. Ne ovat entistä kiinnostavampia: hauskoja, helppoja, värikkäitä - ja niitä on entistä enemmän. Huomasin, että nykyisen 8-vuotiaan ja edellisen 8-vuotiaan kirjapinoissa on vain yksi sama tekijä: Timo Parvela. Kuusi vuotta sitten isoveli luki Ella ja kaverit -sarjaa ja hänelle luettiin Maukka ja Väykkä -kirjoja. Ne ovat myös pikkuveljen lukulistalla ja edelleen suurin sydänten suosikki perheessämme on Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen -kirja, joka särkee sydämemme aina vaan.    

Kuten näistä lastenkirjojen kuvista näkyy, kirjat näyttävät äärettömän houkuttelevilta. Kirjojen kuvitukseen, taittoon, kansiin ja kirjainten kokoon ja helppolukuisuuteen on panostettu. Lasten heikkenevää lukutaitoa ei siis voi selittää kirjojen puutteella. Jos vanhemmat vaivautuvat kirjastoon tai kirjakauppaan asti, ei sieltä tarvitse tyhjin käsin poistua. 

Poika lukee mielellään tuttuja kirjasarjoja, eli toisto on valttia.  Kuvitus on erittäin tärkeää: kuvien täytyy olla kiinnostavia ja niitä täytyy olla paljon. Lisäksi fontin täytyy olla tarpeeksi isoa eikä tekstiä saa olla liian paljon yhdellä sivulla. Taiton täytyy olla väljää, jotta tekstiä on helppo seurata, eikä teksti tunnu vyöryvän pienen lukijan päälle ylivoimaisena tekstimassana. 

Meidän perheessä ehkä suurin mullistus kuopuksen lukuharratuksessa ovat olleet äänikirjat. Hän on kuunnellut kirjoja satoja ellei peräti tuhansia tunteja elämässään. Kun ruutuaika on käytetty loppuun, hän alkaa piirtää ja kuuntelee samalla äänikirjoja. Pienempänä hän kuunteli kaikki Risto Räppääjä -kirjat useita kertoja. Loistava lukija Paavo Kerosuo sopi koko perheen kuuloluille. Viimeisin löytö ovat Star wars -kirjat, joista Star Wars. Voiman pimeä puoli -kirjaa (Jedin paluu -seikkailu) on nyt kuunneltu parin viime viikon aikana ehkä 10 kertaa. Hän osaa siitä otteita ulkoa, kuten muistakin kuuntelemistaan kirjoista.  

Taannoin kuopus pääsi lyömään meidät ällikällä, kun pohdimme isompien lasten kanssa elämän tarkoitusta. "Elämän tarkoitus on sen jakaminen muiden kanssa", paukautti tuolloin 5-vuotias kuopus enempiä miettimättä. Lausahduksesta tuli lähipiirissä pienoinen hitti ja osoitus lapsen viisaudesta. Kunnes vähän aikaa sitten kuuntelimme taas kerran Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen -kirjaa ja paljastui, että kuopuksen viisaushan on suora laina Karhu Murhiselta, eli siis Timo Parvelalta. (Kiitos viisaudestasi, Timo!)

Tubettaja Zone VD:n tietokirja Kiehtovan tiedon jäljillä on myös ollut tämän talven suosikkeja. Kuopus on sekä lukenut että kunnellut kirjaa, ja aikuisenkin täytyy myöntää, että Zone VD:n into tarttuu, kun hän lukee itse oman kirjansa. (Kenties myös Zone VD:n puheen nuotti sopii meille, sillä Zone VD asuu Ylivieskassa, Keski-Pohjanmaalla, josta olen itse kotoisin. Nuotti on siis koko perheelle tuttua.)

Kuopuksen koulussa pienet oppilaat vinkkaavat kirjoja toisilleen ja suorittavat lukudiplomin. Vinkkaaminen on kuopuksenkin mielipuuhia, sillä hän rakastaa esiintymistä. Opettaja joutuu kylläkin välillä vähän hillitsemään hänen intoaan, sillä eihän nyt koko aikaa voi esittää hauskimpia pierujuttuja Mestarietsivä Peppusista. Viimeisin kuopuksen vinkkaama kirja on Käsikirja supersankareille -sarja, jonka kaikki kuusi suomennettua osaa hän luki parissa viikossa. Koukuttava sarja sekin!

Kaikki lukemiseen innostavat konstit on tietysti otettu tässä perheessä käyttöön, ja niinpä haastoin viime vuonna kuopuksen tekemään Pienen Helmet-lukuhaasteen (25 kirjaa). Se tuli melko vaivatta tehtyä ja palkinnoksi kävimme kavereitten kanssa Subissa syömässä. Tämän vuoden haasteesta on luettuna jo 8 kirjaa ja ollaan vasta helmikuussa, eli hyvältä näyttää.  

Erityisen innoissani olen siitä, että kuopus tarttui vihdoin Neropatin päiväkirjoihin. Hän sai joulupukilta omaksi Jeff Kinneyn kulttisarjan uusimman osan Neropatin päiväkirja, Tähtiainesta ja lukee sitä nyt aivan itse. Kotona on nimittäin isompien lasten jäljiltä hyllyssä koko sarja, joten luettavaa riittää hetkeksi aikaa. 

Toivottavasti joku löytää tästä vinkkausjutusta jonkin innostavan kirjan omalle pojalleen (tai tytölleen) luettavaksi. Minulla ei ole ruusuisia kuvitelmia lasten lukutaidon pelastamisesta. Se onnistuu vain siten, että lukemiselle raivataan aikaa. Innostavia kirjoja on kyllä pilvin pimein. 

Tässä vielä lista kuopuksen itse lukemista kirjoista tai kirjasarjoista: 

Timo Parvela: Ella ja kaverit Papanavanassa, Maukka ja Väykkä ja mieletön lumipallo, Pate-sarja

Roope Lipasti: Lätkä-Lauri-sarja

Dav Pilkey: Koiramies-sarja, Kisuli-sarja 

Troll: Mestarietsivä Peppunen -sarja

Miina Supinen: Rosmariini. Tulta ja mehujäätä ja Kokkiklubi-kirjat

Anders Sparring ja Per Gustavsson: Vorosen perhe -sarja

Magnus Ljunggren: Ritarikoulu-sarja

Paula Noronen ja Kati Närhi: Yökoulu-sarja

Elias Våhlund & Agnes: Käsikirja supersankareille -sarja

Blabey Aaron: Hurja jengi -sarja

Marvel: Supersankari-kuvakirjat

Barbara Cantini: Mortina-sarja

Juhani Känkänen: Apo Apponen -sarja

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu -sarja

Ja tässä muutamia kuopuksen rakastamia äänikirjoja: 

Zone VD: Kiehtovan tiedon jäljillä (lukijana Zone VD)

Tom Angleberger: Star wars. Voiman pimeä puoli sekä muut Star Wars -kirjat (lukijoina Joonas Soutamo ja Joonas Kuakoranta)

Miina Supinen: Rosmariini: Tulta ja mehujäätä sekä Rosmariini: Mättömadon salaisuus (lukijana Emma Louhivuori)

J. K. Rowling: Harry Potter -sarja (lukijana äiti tai Vesa Vierikko)

Lisää kirjavinkkejä kannattaa käydä kurkkimassa Lukemosta (Lukemo.fi)!

Kotimaisia kuvakirjoja: Miikka Pörsti ja Anne Vasko: Gorilla ja Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla

Miikka Pörsti ja Anne Vasko: Gorilla, 2020

Kustantaja: S & S

Kansi: Anne Vasko

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Tässä on Eino. Hänellä on erityisominaisuus: Hän menee helposti palasiksi. 

Yhtäkkiä minulla ja kuopuksellani oli uusi nimitys sille ilmiölle, jota hänelle tapahtuu joskus: lapseni menee palasiksi. Tästä kirjan ensimmäisestä virkkeestä alkaen hän tietää heti, mistä puhutaan. Ja niin tiedän minäkin. Luemme kirjan henkeämme pidättäen ja helpottuneina. Vihdoinkin meillä on sanoja, jotka eivät syyllistä. Meitä jopa naurattaa, koska Einon palasia on siellä täällä läjässä.

Miten paljon sanat vaikuttavat! Eino ei käyttäydy huonosti, hän ei ole sosiaalisesti ikäistensä kehitystä jäljessä, hän ei ole tunnevaurioinen, hän ei ole erityislapsi. Hän vain menee helposti palasiksi. Miten konkreettinen ilmaus asialle, joka on nähty meillä monta kertaa, mutta koko ajan harvemmin. Hajoilu on konkreettinen ja ennen kaikkea KORJATTAVA asia.

Miikka Pörstin ja Anne Vaskon Gorilla selittää monta asiaa meidän arjestamme ja tarjoaa aimo annoksen toivoa. Eino ei oikein kestä tunteita, vaan hän hajoilee niistä. Jokainen vanhempi tietää heti, mistä puhutaan. Pörstin ja Vaskon kirja tarjoaa kuitenkin kauniin ja helpottavan sanoman: Lapsi saa mennä palasiksi. Hän saa mennä palasiksi, kun tulee pettymys, kun tulee suuri suru, kun on hauskaa. 

Miten siitä sitten jatketaan eteenpäin? Miten lapsi saadaan taas ehjäksi? Ensin lapsi tarvitsee aikuisten apua itsensä kokoamiseen. Äiti tai isä tai hoitaja auttaa. Jotkut lapset tarvitsevat aikuisten apua enemmän kuin toiset. Oleellista on, että aikuisten apua on saatavilla. Aina toki aikuisetkaan eivät jaksaisi: Isää ja äitiä ei enää huvittanut, kun he korjasivat Einon ties kuinka monetta kertaa samana päivänä.  

Aikuiset eivät kuitenkaan yksin riitä, sillä siihen, että lapsi oppii itse keräämään palasensa, tarvítaan myös kavereita. On tärkeää, että kaverin kanssa saa ratketa riemusta ja jakaa myös ikävät tunteet.  Kaveri auttaa ja näyttää mallia. Vasta kaverin kanssa voi ruveta itse paikkailemaan itsensä tai jakamaan tunteensa niin, ettei mikään paikka enää mene rikki. 

Gorillassa lapsen tunnekehitys konkretisoituu lohduttavasti ja toivoa herättävästi. Oikotietä ei ole: on turhaa odottaa tunteiden hallintaa lapselta, joka ei ole saanut niiden kohtaamiseen aikuisten apua; on turhaa odottaa sellaista myöskään lapselta, jolla ei ole kavereita. 

Hajoilun syitäkin Gorillassa etsitään. Päiväkodin pihassa on nimittäin Gorilla, joka kiusaa: hän on suuri ja uhkaava. Kuinka Gorillan kanssa pärjätään? Se selviää kirjassa. 

Gorilla on vaikuttava kirja. Minulle ja pojalle se on niin vaikuttava, että hän ei ole halunnut lukea sitä uudestaan. Se tuli niin lähelle - meni niin sanotusti tunteisiin. Silti me puhumme kirjasta paljon ja kirjan käsitteillä puhumme myös tunteista. 

Anne Vaskon kuvitus on riemastuttavaa ja kekseliästä. Kun Eino nauraa, hän nauraa katketakseen ja katkeaa kuvassa. Miikka Pörsti on puolestaan sanoittaut tunteita oivaltavasti: Eino putoaa, katkeaa, repeää, hajoaa, menee rikki, jne. Vaskon kuvitus todistaa nämä tapahtumat. Tunteen kokonaisvaltaisuus ja kehollisuus konkretisoituvat lukijalle, ja teksti ja kuva täydentävät toisiaan saumattomasti! Lukijaa naurattaa vakava asia, josta on varmasti puhuttu kotona lähinnä ikävään sävyyn. Miten helpottavaa on nauraa ilmiölle, joka tuntuu ylivoimaiselta, mutta menee ohi, kun lapsi kasvaa ja oppii. 

Koska palasiksi meneminen liittyy aina tunteisiin, tunteita pitää oppia sanoittamaan ja vähitellen tunteita pitää oppia myös jotenkin hallitsemaan, että niiden kanssa pärjää arjessa. Mutta sekin Gorillassa on niin viisasta, että tunteista ei syyllistetä, vaan niiden annetaan tulla. Tunteita ei siis yritetä tukahduttaa, vaan niitä opitaan jakamaan ja niille tai niiden aiheuttajille opitaan tekemään jotain. Miten viisas ja miten ihana kirja tämä onkaan! 

--------------------------------------------------------------------------------------

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla, 2020

Kustantaja: Otava

Kansi: Aino Havukainen ja Sami Toivonen

Sivuja: 40

Mistä sain kirjan: joulupukki toi kuopukselle

Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kirjat eivät esittelyjä kaipaa, mutta aina niitä voi kehua lisää. Viime vuonna ilmestynyt uusin Tatu ja Patu pääsi Finlandia junior -ehdokkaaksi asti, ja tekijät ovat palkinnon kerran jo voittaneetkin, vuonna 2007 kirjalla Tatun ja Patun Suomi. Työ, jota nämä lastenkirjallisuuden konkarit (kai niin voi jo sanoa) tekevät lasten lukuinnon ja lukutaidon eteen, on mittaamattoman arvokasta. 

Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla on hulvattoman hauska teos. Se perustaa hauskuutensa Tatun ja Patun, outolalaisten veljesten  tietämättömyyten. Outolasta kotoisin olevat veljekset kokevat täällä tavallisessa maailmassa asiat ikään kuin ensimmäistä kertaa, ja siksi kaikki ihmisten tavat näyttävät heistä kummallisilta, eikä väärinkäsityksiltä voi välttyä. 

Juoni alkaa siitä, että Tatu ja Patu saavat kyläilykutsun Simo-sedältä. Setä asuu Hääppölässä ja lähettää kuoressa junaliput, jotka on päivätty samalle päivälle. Pakkaamisesta täytyy siis suoriutua vauhdikkaasti ja sama meno oikeastaan jatkuu siitä sitten...

Tatu ja Patu ovat mainioita esikuvia suomalaislapsille. Veljesten innokkuus, kekseliäisyys ja seikkailumieli tarttuvat. Näin kannattaa elämään suhtautua. Ihailen paitsi päähenkilöiden elämänasennetta myös kaikkien heidän tapaamiensa ihmisten ystävällisyyttä. Kaikki vastaantulijat ovat valmiita auttamaan Tatua ja Patua.

Kirjan kuvitus on vauhdikasta, ja kun otsikko lupaa kovaa menoa, niin vauhdikkuus on viety huippuunsa. Sitä korostaa myös sarjakuvamuoto, joka tässä kuvakirjassa on vienyt tilaa kuvakirjamaisuudelta. Puolen sivun kuviakin on silti mukavasti, ja juonellista tarinaa on helppo seurata tässä muodossa. 

Kirja on tietysti 7-vuotiaan kuopuksen suosikki, koska se on niin hauska. Pojalla itsellään kun on jo vankka kokemus junalla matkustamisesta, niin hän voi rauhassa nauraa Tatun ja Patun väärinkäsityksille. Pienikin voi tuntea itsensä asiantuntijaksi, kun vertaa itseään näihin kahteen  innokkaaseen tutkimusmatkailijaan. 

Kirjan kuvitus on taattua laatua: joka kuvassa on pilvin pimein yksityiskohtia ja uusilla lukukerroilla niistä löytää taas jotain uutta. Hauskuus syntyy paitsi tilannekomiikata myös kuvitukseen upotetuista esineistä. Lukijan täytyy olla tarkkana.

Uusi Tatu ja Patu on aina tapaus. En tiedä, miten noissa muissa maissa pärjätään ilman tällaisia vuosittaisia tajunnanräjäyttäviä, jotka innostavat lapsia lukemaan ja ruokkivat yhtä aikaa sekä lukijoidensa älynystyröitä että huumorintajua. 

Helmet-lukuhaasteeseen kirja sopii tietysti kohtaan 41. Kirjassa matkustetaan junalla. 

Maria Lassila ja Maria Vilja: Eeva ja harmaakaapu

Maria Lassila: Eeva ja harmaakaapu, 2020

Kuvittaja: Maria Vilja

Kustantaja: Karisto

Kansi: Maria Vilja

Sivuja: 48

Mistä sain kirjan: oma ostos

Äiti istuu pöydän ääressä ja katselee ulos ikkunasta. Hänellä on mummun harmaa villatakki yllään. Äiti kääntyy tervehtimään Eevaa, mutta samassa hänen kasvonsa rypistyvät kuin pieleen mennyt piirustus. Hän ottaa nenäliinan ja painaa sen silmilleen. (S. 6.)

Maria Lassila on tarttunut esikoisteoksessaan vaikeaan aiheeseen: perhettä kohtaavaan suruun. Eeva ja harmaakaapu kertoo siitä, miltä suru näyttää ja tuntuu lapsiperheen elämässä. Näkökulma on pienen koululaisen, Eevan. 

Eevan perheeseen kuuluvat äiti, isä ja pikkuveli Aatos. Eräänä päivänä, kun Eeva tulee koulusta, äiti ja isäkin ovat yllättäen jo kotona, ja isä kertoo, että eno on kuollut. Äiti ei pysty sanomaan mitään. 

Äiti on surullinen, isän on vaikea puhua, kaikkea ei kerrota - Eevan korviin tarttuu kuitenkin kaikenlaisia hämmentäviä puheenpätkiä. Aatos jatkaa pienen pojan iloista elämäänsä kuten ennenkin, mutta Eeva kuitenkin ymmärtää jo jotain. Kukaan ei tunnu kuitenkaan huomaavan häntä, ja jos hän kysyy suoraan, hänelle kerrotaan, että asiat eivät ole lasten asioita. 

Keittiöön ilmaantuu yöllä harmaakaapu, joka on uhkaava mutta jollain tavalla myös tuttu hahmo. Se tekee kummallisia asioita ja pitää rumaa ääntä. Eevaa pelottaa.

Pieni Aatos-poika on pieni ja ymmärtämätön, mutta Eeva on jo niin iso, että kaipaa puhetta ja selityksiä. Eräänä päivänä koulussa Eeva ei enää jaksa. Onneksi viisas opettaja osaa tarttua asiaan ja herättää aikuiset huomaamaan Eevan. Tulee itku, jonka takana ei olekaan pelkkää surua enosta vaan enemmänkin hätä perheen kummallisesta tunnelmasta.  

Kirjan opetus on selvä: lapselle on oltava surussakin avoin ja rehellinen. Piilottelu, hyssyttely tai kyyneleiden salaaminen sulkevat lapsen ulkopuolelle. Kyyneleet puhdistavat ilmaa, ja helpotus on suuri: Eeva vilkaisee äitiä. Äiti ei katso pois. Isäkin on laskenut kuppinsa pöydälle ja katsoo Eevaa rohkaisevasti. Eevalle tulee olo, että aika pysähtyy. Sellaisella hyvällä tavalla, ettei ole kiire mihinkään. Häntä alkaa itkettää samalla tavalla kuin pienenä. Itku tulee rajuna ja puhdistavana kuin kaatosade. (S. 40.)

Eeva ja harmaakaapu on kaunis ja viisas teos, jossa tunteille annetaan tilaa. Suru on niin iso tunne, että sitä ei pääse pakoon, vaikka yrittäisi. Se on jollain tavalla elettävä yhdessä läpi, ja ainahan se ei onnistu. Maria Lassila tuo kuitenkin lohtua sureville perheille. Suremistakin voi opetella yhdessä - tärkeintä on, että antaa surun näkyä ja puhuu siitä. Piilottaminen ei vie surua keneltäkään pois.  

Maria Viljan kuvitus puolestaan on herkkää ja puhuttelevaa. Eevan ulkopuolisuus liikuttaa, ja äidin sureva hahmo herättää myötätuntoa. Harmaan sävyt kertovat tunteesta, joka läpäisee elämän. Pienet värinpilkahdukset muistuttavat, että jonkinalisena elämä jatkuu. 

Haluan onnitella ystävääni Maria Lassilaa hienosta kirjasta! Liikutuin kyyneliin asti lukiessani, mutta opin myös paljon. Eevan hämennys on kuvattu herkästi, ja Maria Viljan kuvitus tukee tarinaa saumattomasti. Kaimat ovat luoneet kauniin kokonaisuuden. Kiitos kirjasta molemmille! 

Eeva ja harmaakaapu on luettu ainakin kirjablogissa Kirja hyllyssä. 

Taru Anttonen ja Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille

Taru Anttonen ja Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille), 2018

Kuvitus: 41 eri kuvittajaa (kaikki naisia)

Kustantaja: Into

Kansi: Mira Mallius ja Emmi Kyytsönen

Sivuja: 248

Mistä sain kirjan: joulupukki toi tyttärille

Taru Anttosen ja Milla Kauppisen toimittama Sankaritarinoita tytöille on voimakirja. Se on kannesta kanteen naisten tekemä kirja, ja tekijöitä on paljon. Sillä on 24 kirjoittajaa, jotka ovat kirjoittaneet tarinoita yhteensä 60 sankarillisesta naisesta. Lisäksi sen tekijöinä on 41 eri kuvittajaa, jotka ovat tehneet muotokuvat näistä sankarinaisista. Kirjaan liittyy siis tavalla tai toisella 125 naista! Siksi se sopii blogijulkaisuun juuri naistenviikolla, jolloin kirjabloggaajat esittelevät naisten kirjoittamia kirjoja. 

Sankaritarinoita tytöille on merkittävä kirja, koska se on täynnä onnistumisia ja hyviä tekoja sekä rajojen rikkomista. Se tuo lukijalle niin hyvän mielen, että tekee mieli ponkaista hyppimään kaikkien niiden naisten puolesta, joita siinä kuvataan. 

Kirjan silmiinpistävin piirre on ilo. Kuvitus on värikästä, teksteissä on väriä ja sankarinaisista kootuissa tietopaketeissa on värikäs tausta. Kokonaisuus miellyttää silmää ja herättää lukemisen innon ja ilon.

Henna Ryynäsen maalaama muotokuva Maija Mattilasta (s. 142). 

 

Sankaritarinoita tytöille oli Finlandia Junior -palkintoehdokkaana vuonna 2018 ja voitti tuolloin Yleisö-Finlandian, vaikkei palkinnon voittajaksi yltänytkään. Kirja on suunnattu lapsille ja nuorille, mutta sanoisin, että se sopii luettavaksi myös aikuisille, sillä niin paljon uutta tietoa siinä on. Suosittelisinkin kirjaa kaikille 7-100-vuotiaille, joko ääneen luettavaksi tai ihan vain omaksi iloksi, tarina kerrallaan tai ahmimalla. 

Kirja on helppolukuinen. Liika nippelitieto on karsittu pois ja elämäkerrat on pyritty laatimaan tarinallisiksi. Esiin nostetaan sekä vaikeuksia että voittoja ja saavutuksia, ja naisten elämiin on helppo samaistua. Tarinoita voi lukea tarinoina, mutta kirjaa voi käyttää myös tietokirjana.

Keitä nämä sankarinaiset sitten ovat? He ovat suurimmalta osin tuttuja tapauksia, esimerkiksi Tarja Halonen, Tove Jansson, Emmi Rukajärvi, Helene Scherfbek, Minna Canth ja Alma. He ovat siis tunnettuja poliitikkoja, urheilijoita, taiteilijoita tai oman alansa asiantuntijoita. He ovat eläneet jo 1800-luvulla tai 1900-luvulla tai 2000-luvulla - siis ajallisesti Suomen historian eri vaiheissa. He ovat nuoria, keski-ikäisiä, vanhoja tai jo edesmenneitä. Heitä yhdistää se, että he ovat rohkeita oman tiensä kulkijoita. 

Mukaan on mahtunut myös paljon sellaisia sankarinaisia, jotka eivät ole julkisuudessa kovin tunnettuja. Tällaisia ovat esimerkiksi ratamoottoripyöräilijä Ulla Kulju, ihmisoikeuspuolustaja Liisa Kauppinen, aktivisti Maryan Abdulkarim, maanmittausinsinööri Sirkka Liakka ja kliinisen mikrobiologian tutkija Pirjo Mäkelä. 

Anna Emilia Laitisen maalaama muotokuva Àsllat-Mihku Ilmára Mika Petrasta (s. 47). 

Sankarinaiset on aakkostettu etunimiensä mukaan: Alma löytyy A:sta, Tarja löytyy T:stä. Tämä on virkistävää ja hieno oivallus kirjan tekijöiltä. Naisten sukunimet kun ovat miesten nimiä: joko isän tai aviomiehen nimiä, mutta naisen etunimi on naisen oma, vain hänelle annettu nimi. 

Kirjoittajien taidosta kertoo se, että jokainen tarina on kerrottu selkeästi, vaikka kertomustyyli saattaa vaihdella. Jo tarinoiden alut ovat koukuttavia: Kauhajoen pitäjässä oli kerran eräs maatila, ja maatilalla eli tyttö nimeltä Agnes (s. 15, kirj. Essi Rötkönen); Kerran, vuosia sitten, käytiin Suomessa sotaa (s. 19, kirj. Jenni Lindvall); Aurora oli mielissään. Hänestä tulisi hovineiti! (S. 51, kirj. Jenni Utriainen).  

Koska kirjan nimi viittaa sankareihin, on hyvä myös miettiä, kuka on sankari. Yleensähän sankarit ovat miespuolisia ja yltävät näyttäviin urotekoihin. Mutta on olemassa muunkinlaista sankaruutta. Tähtitieteilijä Liisa Oterman tarinan lopussa pohditaan asiaa näin: Kuka on sankari? Usein hän on se, joka uskaltaa avata suunsa, ottaa tilan haltuun ja vaatia muutosta. Mutta joskus hän on kuin Liisi: hiljainen ja huomiota kaihtava, joka tekee sitä, mikä kiinnostaa ja missä on hyvä. (S. 128, kirj. Laura Gage.) 

Kokonaisuutena kirja on ilahduttava ja innostava. Sankarinaisilta kootut viisaudet ovat kannustavia: Ei koskaan saa sanoa, minä en osaa, vaan vaikeimmissakin tilanteissa pitää sanoa minä yritän (Miina Sillanpää); Unelmat antavat siivet. Kaikki on mahdollista, kun pitää mielessä oman tavoitteen (Susanna Mälkki); Jokaisessa meissä on jotain kehuttavaa, aina (Saara Särmä). Jos kirja pystyy rohkaisemaan ihmisiä tekemään juuri sitä, mikä heitä kiinnostaa ja kehittämään taitojaan sillä alalla, kirja on sankarikirja, ehdottomasti. 

Sankaritarinoita tytöille on luettu myös näissä blogeissa: Lukuisa, Sivuhenkilö ja Kirsin kirjanurkka. 

Naistenviikon lukuhaastetta emännöi Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogi. 

Kaksi kotimaista lastenromaania: Salla Simukka: Sisarla ja Vuokko Hurme: Kiepaus

Vuokko Hurme: Kiepaus, 2017
Kustantaja: S&S
Kuvitus: Susanna Iivanainen
Sivuja: 248
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Salla Simukka: Sisarla, 2016
Kustantaja: Tammi
Kuvitus: Saku Heinänen
Kansi: Saku Heinänen
Sivuja: 184
Mistä sain kirjan: joulupukki toi tyttärille



Aika ajoin innostun lukemaan lastenromaaneja ihan omaksi ilokseni tai johonkin haasteeseen. Viime vuoden HelMetin lukuhaasteeseen piti lukea jokin fantasiakirja, ja koska en ole fantasian ystävä, käännyin tyttäreni puoleen: "Voisitko suositelle jotain LYHYTTÄ fantasiaromaania?" Hän työnsi käteeni joulupukin tuoman Salla Simukan Sisarlan (joulupukin apulaisenahan olin toiminut minä itse). Se olikin fantasiakirjaksi minulle juuri sopivan lyhyt, ja Saku Heinäsen kuvitus sai minut suorastaan ihastumaan kirjaan.

Tänä vuonna puolestaan eräs lukupiiriläinen jakoi Whatsup-ryhmässämme erityissuositukset Vuokko Hurmeen Kiepaukselle, ja innostuin kirjan ideasta heti. Lainasin kirjan kirjastosta tyttärilleni, jotka molemmat sen lukivatkin ja pitivät siitä. Niinpä ajattelin kokeilla kotimaista nuorten scifiä itsekin. Scifihän ei kirjallisuudenlajina ahdista minua yhtään niin paljon kuin fantasia. (Älkää kysykö, mistä tällainen henkilökohtainen fantasia-ongelma johtuu.)

Molempia kirjoja voi suositella 7-14-vuotiaille lukijoille. Iloista on tietysti kirjojen kotimaisuus - näin laadukasta lastenkirjallisuutta Suomessa julkaistaan! Lisäksi minua ilahduttaa valtavasti se, että molempien kirjojen päähenkilöt ovat tyttöjä. Niissä seikkaillaan hurjissa olosuhteissa ja on aivan loistavaa, että nimenomaan tytöt ovat toimijoita molemmissa. Tytöt tarvitsevat esikuvikseen tällaisia hahmoja.

Kirjoja yhdistää myös luonnonkatastrofi: Sisarlassa on ikuinen talvi ja maailma hukkuu lumeen, mutta päähenkilö Aliisa humpsahtaa lumen halki toiseen ulottuvuuteen ja saa fantasikirjallisuuden mukaisesti tehtävän pelastaa maailma. Toverikseen hän löytää Merin, josta tulee hänen paras ystävänsä kertaheitolla. Seikkailusta ei puutu lohikäärmeitä eikä taikaa - fantasialle tyypillisiä piirteitä.

Kiepauksessa maailma on kääntynyt nurin, eli talot ja metsät roikkuvat alaspäin ja ihmiset joutuvat liikkumaan paikasta toiseen vaijereiden varassa. Katastrofin seurauksena suurin osa ihmisistä on syöksynyt tuntemattomaan ja kadonnut maapallolta. Ihmiset ovat jo vuosia tottuneet säästämään ruokaa. He syövät muun muassa kärpäsentoukkia ainoana proteiinilähteenään, eivätkä peseydy, koska vettäkään ei liiemmälti ole. Kirjan alkuasetelma on paitsi pelottava  myös kiehtova, sillä kukapa ei olisi joskus miettinyt, miltä maailma tuntuisi, jos se olisi väärinpäin ja ihmiset kävelisivät katossa. Tarinan tunnelma tiivistyy, sillä maapallolta uhkaa loppua vesi aivan tyystin.

Sisarlan kuvittaja Saku Heinänen on luonut päähenkilöistä tasavertaisen ja reippaan kaksikon ja taikamaailma ympäröi heidät juuri niin kiehtovana kuin kuvitella voi. Silti kuvitus ei ole mitään tyttömäisen hempeää. Kiepauksen kuvittaja Susanna Iivanainen on puolestaan luonut tummasävyisen maailman, jossa ihmiset on kuvattu realistisesti ja varsinkin lapset todella ilmeikkäästi.

En aio panna kirjoja paremmuusjärjestykseen, sillä pidin niistä kummastakin. Sisarla on juuri niin satumainen kuin fantasian pitää olla. Se on kuin pitkitettyä satua, jossa sadun kertoja keksii aina vaan uusia kiehtovia elementtejä mielikuvitusmaailmaansa.

Kiepaus on puolestaan eräänlainen Robinson Crusoen päivitetty versio, jossa harvat henkiinjääneet ihmiset yrittävät selvitä poikkeuolosuhteissa oman kekseliäisyytensä avulla. Kirjan maailma, jossa vallitsee ruoka- ja vesipula, voi olla lähempänä kuin luulemmekaan. Kiepauksessa on paljon mietittävää ja hyviä esimerkkejä ihmisten selviytymistaidoista. Kiepaukselle on luvassa jatkoa, ja sen loppu olikin sen verran koukuttava, että taidan lukea seuraavankin Huimaa-sarjan osan.

Mitä enemän nykyajan lasten- ja nuortenromaaneja luen, sitä enemmän ihmettelen, miksi nykylapset ja -nuoret eivät lue. Jännittävää luettavaa on kyllä tarjolla pilvin pimein. Nyt kun kesälomat alkoivat, kannattaa viedä lapset kirjastoon tai kirjakauppaan ja luvata heille vaikka jäätelöt jokaisesta kesällä luetusta kirjasta. Vanhemmat, johdattakaa lapsenne kirjojen äärelle - kyllä kirjat itse hoitavat loput!



Sijoitin Sisarlan viime vuoden HelMetin lukuhaasteeseen kohtaan 31. Fantasiakirja, ja Kiepaus on tämän vuoden kohdassa 1. Kirjassa muutetaan. Sisarla on luettu blogeissa Oksan hyllyltä, Amman lukuhetki, Lukutoukan kulttuuriblogi, Luetaanko tämä?, Sinisen linnan kirjasto, Karvakasan alta löytyi kirja ja Kirjapöllön huhuiluja. Kiepaus on luettu blogeissa Kirjapöllön huhuiluja ja Kirjojen keskellä,

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan, 2017 Alkuteos: See You in the Cosmos, 2016 Suomentaja: Terhi Kuusisto
Kustantaja: Aula & Co
Kansi: Jason Henry
Sivuja: 324
Mistä sain kirjan: joulupukki toi lapsille

Jack Chengin Kosmoskessa tavataan valikoitui vuoden ensimmäisen lukupiirin kirjaksi saatuaan täydet viisi tähteä Aamulehden arvostelussa. Kun sitten menin ostamaan kirjaa tamperelaisesta kirjakaupasta, se oli loppuunmyyty juuri samaisen arvostelun ansiosta. Kirja-arvosteluilla on todellakin merkitystä!

Hankin kirjan lopulta joulupukin pakettiin 12-vuotiaille kaksosilleni, ja he lukivatkin kirjan heti joululomalla. Ahmaisivat sen. Se on hyvän kirjan merkki, sillä aika kranttujahan nuo ovat  - ja hirvittävän tietoisia kirjallisesta maustaan. Lukevat kyllä armottoman paljon, mutta eivät mitä tahansa, mitä heille yritän tyrkyttää.

Kosmoksessa tavataan vei kyllä minunkin sydämeni saman tien. Ihastuin sen päähenkilöön, 11-vuotiaaseen Alex Petroskiin, joka on kiinnostunut raketeista ja päättää valmistaa oman tervehdyksensä ulkoavaruuden asukkaille, kuten hänen esikuvansa, Carl Sagan, teki vuonna 1977. Sagan lähetti tuolloin Voyager-luotaimen mukana kultaisen äänilevyn avaruuteen. Siihen on tallennettu muun mussa tervehdyksiä eri kielillä.

Nyt Alex lähtee Sharf-rakettifestivaaleille laukaistakseen oman rakettinsa ja sen mukana kultaisen iPodinsa tervehdyksineen avaruuteen. Hän on suunnitellut tarkasti, millaisia ääninäytteitä haluaa avaruuteen lähettää. Matkaseuranaan hänellä on Carl Sagan - hänen oma koiransa, jonka hän on siis nimennyt idolinsa mukaan.

Matka on alusta lähtien arvoituksellinen. Vaikka Alex tallentaa matkan etenemistä iPodilleen, hän ei selvästikään kerro kaikkea. Hän on epäluotettava kertoja. Lukijan mieleen nousee kysymyksiä: Miksi 11-vuotias matkustaa yksin koiransa kanssa? Eikö kukaan kysele hänen peräänsä? Kotona on äiti ja Los Angelesissa veli, Ronnie. Alexin isä on kuollut. Vai onko? Rakettifestivaaleilta matka jatkuukin selvittämään isän arvoitusta. Jotain löytyy, jotain katoaa.

Vähitellen Alexin ympärille alkaa kertyä ihmisiä, jotka auttavat häntä toteuttamaan unelmaansa. Alex nimittäin on niin vilpitön, että paatuneetkin sydämet alkavat lämmetä hänen seurassaan. Hän saa ihmisten parhaat puolet esiin.

Jotta on the road -meininki olisi tarpeeksi mielenkiintoinen, tarvitaan erikoisia tyyppejä matkaseuraksi. Tällainen on muun muassa Zed, joka on tehnyt vaitiololupaksen. Matkaan saadaan  hauskoja tilanteita, kun Zed raapustaa puheenvuorojaan liitutaululle ja Alex vastailee niihin puhumalla. Aikuisten monimutkainen maailma kohtaa 11-vuotiaan suoraviivaisemman järjestyksen monella muullakin tavalla matkan aikana.

Kirjan kerronta on toteutettu Alexin iPod-taltioinneilla. Hän kertoo iPodille tarinaansa ja kuvaa ympäristöä ja havaintojaan, eli pitää ikään kuin päiväkirjaa. Välillä äänessä on vain Alex, välillä kerronta on dialogia. Kerrontaratkaisu toimii yllättävän hyvin. Terhi Kuusiston suomennos on sujuvaa, ja kokonaisuus mutkatonta luettavaa.

Lukupiirikirjana teos herätti positiivisia ajatuksia. Paikalla olleet lapsetkin (10-13-vuotiaat) olivat lukeneet kirjan ja olivat kaikki pitäneet siitä. Vaikka kirja käsitteli surullisia aiheita, se jättää toiveikkaan olon. Suureksi teemaksi nousee huolenpito, joka on ilman muuta ihmisyyden ydintä ja onnellisuuden ehto. Tämän kirjan lukeminen tekee hyvää kaikenikäisille.

Kosmoksessa tavataan on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirjapöllön huhuilua, Luetut.net, Kirjakko ruispellossa, Yöpöydän kirjat, Eniten minua kiinnostaa tie ja Hemulin kirjahylly. Kuittaan kirjalla Helmetin vuoden 2018 lukuhaatseen kohdan 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

3 x Jukka Itkonen: Kaupunkiretki, Astronautin rusinapulla ja Kaikki hyvin kasvimaalla

Jukka Itkonen: Kaupunkiretki, 2011
Kuvittaja: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Kirjapaja
Sivuja: 40

Jukka Itkonen:  Astronautin rusinapulla 2013
Kuvittaja: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Otava
Sivuja: 40

Jukka Itkonen: Kaikki hyvin kasvimaalla, 2014
Kuvittaja. Camilla Pentti
Kustantaja: Lasten keskus
Sivuja: 45

Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta



Kuopuksen kanssa on luettu tänä vuonna runoja. Voi pojat, niitä on luettu! Ja kyllä on naurettu.

Syynä runointoiluun on totaalinen kyllästymiseni oman lastenkirjahyllyn tarjontaan, jota vedetään nyt läpi neljännelle lapselle. Tosiasia on, että vaikka olen lukenut joitain suosikkikirjojani muutamaankin kerran (Seitsemän veljestä kolmeen kertaan, Sinuhe kaksi kertaa, Sudenmorsian ainakin neljään kertaan...) niin elämäni luetuimmat kirjat ovat sellaisia kuin Mauri Kunnaksen Yökirja (ainakin 20 kertaa kannesta kanteen) tai Katerina Janouschin ja Mervi Lindmanin Ilona ja iloinen laastari (pottakirjana jo vuodesta 2006) tai Tammen kultaisen kirjaston Maalarikissat (noin 100 lukukertaa). (Tosin Maalarikissoihin en kuitenkaan ole kyllästynyt, sillä Kirsi Kunnaksen oivallinen suomennos on tehnyt siitä mielessäni Kultaisen kirjaston klassikon numero yksi.)

Reader why did I marry him -blogin runohaasteen myötä hoksasin, että kotimainen lastenrunouskin tarvitsee näkyvyyttä ja sen lukeminen toisi myös pinnoja runohaasteeseen. Samalla lapseni sanavarasto rikastuisi entisestään ja vältettäisin tylsistyminen. Neljä kärpästä yhdellä iskulla!

Jukka Itkosen runot ovat uusin lastenrunousihastukseni ja näyttävät maistuvan myös 4-vuotiaalle pojalle. Viime kesänä en ollut nahoissani pysyä, kun löysin Itkosen runokoelman Tiira tiiraa tiiraa. Se sisältää linturunoja ja on lajinmäärityksessään tarkka ja oivaltava ja niin hauska, että tällainen harrastelija-bongari naureskeli ääneen sitä lukiessaan. Camilla Pentin loistava kuvitus vain lisäsi intoani. Tuolloin kolmevuotias kuopus ei kuitenkaan ollut aivan yhtä haltioissaan kuin minä.

Nyt Jukka Itkosen Kaupunkiretki, Astronautin rusinapulla ja Kaikki hyvin kasvimaalla hauskuuttivat meitä molempia yhtä paljon. Itkosen runous ei ole ryppyotsaista, mutta se on silti opettavaista, vähän kuin vahingossa. Kaupunkiretki esittelee kaupungin elämää. Siinä on sellaisia runoja, kuin Bussipysäkki, Kahvila, Apteekki, Market, Puistonpenkki ja Lyhtypylväs:

Lyhtypylväs valopäinen
on niin yksinäinen

seisoessaan yössä
yöllisessä työssä. - - (S. 17.)



Kaupunkielämä on vilkasta urheilukenttineen, posteineen ja pankkeineen, kioskeineen, sairaaloineeen ja päiväkoteineen. Kuopusta naurattivat tässä kirjassa eniten päiväkotilasten unet ja kaupungin erilaiset rakennukset, joista on riimitelty kelpo runoja. Itkosella on rytmi hallussa ja mukavia oivalluksia ilmiöstä kuin ilmiöstä.

Astronautin rusinpaulla käsittelee meille kaikille niin rakasta aihetta kuin ruoka. Pojun ja minun suosikkirunoksi nousi ehdottomasti Pullaloru Ullasta. Siinä riimittely ja rytmi on hiottu huippuunsa ja teema tihenee runoilijan rautaisessa otteessa:

Minä tunnen Ullan,
Ulla leipoo pullan
ja sen Ulla-kullan
pulla maistuu hyvältä
sokerilta, maidolta
ja vehnänjyvältä  (s. 6).
 - -

Kaikki ruoka ei ole ihmisten ruokaa, vaan ruokaa tarvitsevat myös Himalajan lumimies, vanha apina, robotti, salainen agentti, teräsmies ja astronautti. Mitä he sitten syövät? Himalajan lumimies syö tietysti pannullisen paistettuja lumipalloja, salainen agentti syö salaa mustaa makkaraa ja teräsmiehelle maistuu lentokalakiisseli.

Isoäiti pizzeriassa -runossa isoäiti kertoo ruokamuistojaan ja kritisoi uusimpia ruokavillityksiä. Isoäiti kun on lapsena syönyt kirnupiimää, piirakoita, kauravelliä, kotona paistettua leipää ja kalakukkoa:

Rypsi oli tuntematon
harvinainen maissi.
Eikä voitu kuvitella
millainen on pizzaslaissi. (S. 7.)


Kaikki hyvin kasvimaalla pyörii puutarhassa. Vuodenajat vaihtuvat, pihakoivu, tuuli ja kukkapenkkien kukat, pihan linnut, porkkana ja variksenpelätin saavat omat runonsa. Sen verran elävästi Itkonen näistä kaikista runoilee, että luonnon ihmeet tuntuvat joka sivulla. Runossa Koivunlehti on vinkeä näkökulma:

Lehti sanoi koivulleen:
"Kuules, hyvä puu.
Kohta saapuu jälleen
syys ja lokakuu.

Silloin leijun maahan,
olen pian maata vain. 

Kiitos, että tämän kesän
täällä olla sain." (S. 40.)


Kaikkien kolmen runokirjan kuvitukset sopivat pienen ja isonkin ihmisen silmälle. Matti Pikkujämsän kuvituksessa on paljon ihmisiä, kuten kirjojen teemat - kaupunkielämä ja ruoka - vaativat. Pikkujämsä vangitsee kuviinsa mainioita ilmeitä ja liikettä. Camilla Pentin kuvitus on hiukan rauhallisempaa, mutta ilmeikästä sekin. Pentin kuvittamassa Kaikki hyvin kasvimaalla keskitytään eläimiin ja kasveihin, eikä ihmishahmoja tarvitakaan.

Nyt kun heikkenevästä lukutaidosta on taas keskusteltu paljon ja vanhempia on muistettu ääneen lukemisen tärkeydestä, kannattaa käydä kirjastossa. Suomalainen lastenrunous elää ja voi hyvin, eikä muussakaan kotimaisessa lastenkirjallisuudessa ole moitittavaa. Lukutaito ei ole ainakaan lastenkirjojen laadusta kiinni!



Astronautin rusinapulla, Kaupunkiretki ja Kaikki hyvin kasvimaalla on esitelty Sininen keskitie -blogissa, ja Sinisen linnan kirjastosta löytyy myös arvio Kaikki hyvin kasvimaalla -kirjasta. Kaupunkiretki on esitelty lisäksi Lastenkirjapinossa ja Värikäs päivä -blogissa.

Ismo Loivamaa (toim.): Tammen kultainen lastenrunokirja

Tammen kultainen lastenrunokirja, 3. painos 2011
Toimittanut: Ismo Loivamaa, 2005
Kuvittaja: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi
Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Janne Harju
Sivuja: 183
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Tammen kultainen lastenrunokirja on kulttuuriteko. Miettikää: 183 sivua täynnä riimejä, suomen kielen riemua ja rytmiä, hauskuutta ja haikeuttakin houkuttelevassa paketissa! Ismo Loivamaan toimittama ja Salla Savolaisen kuvittama suomalaisten lastenrunojen kokoelma on nostalginen ja tuore yhtä aikaa. Se tuo ääneenlukijan, eli vanhemman, mieleen monet tutut runot omasta lapsuudesta, mutta samalla se esittelee melkoisen määrän uusia tai vähälle huomiolle jääneitä lastenrunoja. Salla Savolaisen värikäs kuvitus on kuin kerma kakun päällä.

Hankin teoksen alennusmyynnistä muutama vuosi sitten isompien lasten kirjahyllyyn, mutta en ole kuitenkaan lukenut sitä heille ääneen ja epäilen, etteivät he ole siihen itsekseen tarttuneet. Voisiko lapsensa kasvattaa runojen lukijoiksi lepuuttamalla runokirjaa hyllyssä? Ei näytä onnistuvan.

Nyt, Ompun runohaasteen myötä, otin tavoitteeksi myös lastenrunojen lukemisen. Oikeastaan tartuin Tammen kultaiseen lastenrunokirjaan suorastaan innoissani, sillä lasten kirjahyllyn sisältö alkaa olla puhkiluettua, nyt kun sitä luetaan neljännelle lapselle. Yritän epätoivoisesti etsiä sieltä niitä kirjoja, joihin en itse ole kyllästynyt.

Runokokoelman lukemisesta tuli perheemme nelivuotiaan kuopuksen ja minun keväinen projekti. Joskus luimme iltaisin vain pari runoa, joskus parikymmentä. Samaan aikaan luettiin tarinallisia kuvakirjoja, eli mitään runoähkyä ei päässyt syntymään, vaikka kirjassa on nopeasti laskettuna lähemmäs 300 suomalaista lastenrunoa. Kirjan paino tietysti myös rajoittaa iltalukemista, sillä eihän sitä jaksa pidellä kovin kauaa kerrallaan.

Ääneenlukeminen ei aina mennyt aivan putkeen. Koska runokokoelman sivuilta löytyy runoja, joita on sävelletty, kirjan lukija puhkeaa huomaamattaan laulamaan. No, yrittääkääpä nyt pelkästään lukea sellaisia runoja kuin Immi Hellénin Oravan pesä, Peipon pesä tai Enkeli ohjaa (Maan korvessa kulkevi lapsosen tie) tai Martti Haavion Laulu nukkumatista (Joka ilta, kun lamppu sammuu) ja Zacharias Topeliuksen Pikku Lassi. Voin taata, että illan lukuhetkiin sisältyy tämän kirjan myötä myös musiikillisia osuuksia. (Lapsen mielestä laulaminen oli selvästikin silkkaa bonusta satuhetkiin, sillä lauletut runot piti laulaa useaan kertaan peräjälkeen. Joskus toivoin, että olisin vain malttanut lukea ne läpi mahdollisimman tylsästi, sillä 10. kertaa laulettuna Oravan pesä alkaa jo tökkiä, vaikka ihana laulu onkin.)

Kirjan toimittanut Ismo Loivamaa on ryhmitellyt runot kuuden eri teeman mukaan: Tanssivarpaat, joka sisältää vauvalorutusta; Muurahainen näkötornissa, johon on koottu luonto- ja eläinrunoja; Sananjalkametsässä, jossa seikkaillaan satu- ja runomaassa; Sadan lapsen talo, jossa kerrotaan lasten arjesta ja heidän elämänpiiristään; Missä on kesän pesä?, jossa ihaillaan vuodenaikojen vaihtelua ja Unikeinu, joka on täynnä unirunoja.
Ryhmittely toimii mainiosti.

Kuopuksen lempparirunoiksi nousivat sellaiset, jossa suomen kieli saa hassua kyytiä, kuten esimerkiksi Kaija Pakkasen runo Karhun mörrikät, jörrikän pörrikät (s. 160) tai sellaiset runot, joissa on varma loppusointu, mieluiten tietysti hauska. Tällainen on esimerkiksi Eppu Nuotion runo Minun luokkani on yksi aa, joka on luettu nyt varmaankin 30 kertaa:
Minun luokkani on yksi aa,
minä rakastan omaa opettajaa.
Minä istun pulpetissa ja minulla on reppu,
opettaja on silmälasipäinen, hymyilevä heppu.
Kun opettaja alkaa opettaa, se ei osaa
ollenkaan lopettaa.
Se puhuu ja piirtää taululle
ja taputtaa meidän laululle
ja minä laulan kovaa, tahtia hakkaan
ja lentosuukkoja ilmaan nakkaan. (S. 118.)

Salla Savolaisen kuvitus on hurmaavaa ja ilmavaa. Kuvissa on pientä anarkiaa ja teemoja avartavia oivalluksia. Ne saattavat muodostaa jatkumon aukeaman yli, vaikka runoilla ei olisi mitään yhteistä. Toisaalla taas kaikki aukeaman runot saattavat aiheeltaan kytkeytyä samaan kuvaan. Tärkeintä on, että joka aukeamalla on kuvia, ja ne ovat lapselle mieluisia.

Kun kirja saatiin luettua loppuun, kuopus oli oivaltanut jotain: Jos isommat sisarukset piirtävät hänelle tai hän itse piirtää, hän tulee luokseni ja pyytää, että kuvaan keksitään loru. Yhtäkkiä äiti runoilee ties mitä älyttömyyksiä. Kuopusta naurattaa. Kuva ja runo kuuluvat siis hänen mielestään yhteen.

Kiittelen kokoelmaa erinomaisista hakemistoista. Runot on luetteloitu esiintymisjärjestyksessä, mutta sen lisäksi kirjan loppuun on koottu hakemistot sekä runon nimen että ensisäkeen mukaan ja lisäksi kirjailijoiden mukaan.

Kirjailijahakemisto on kaiken kaikkiaan vaikuttava, sillä siinä on 58 nimeä. Erityisen hyvin ovat edustettuna sellaiset kirjailijanimet kuin Hannele Huovi, Jukka Itkonen, Tuula Korolainen, Leena Laulajainen, Kaija Pakkanen ja Pia Perkiö. Kukaan runoilija ei ole kuitenkaan yliedustettuna, vaan runon ääni jakautuu lavealle.

Hakemiston perusteella runoja on kerätty tasaisesti runoilijoiden eri kokoelmista, mutta silti on ehkä hiukan erikoista, että Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuusta mukaan on mahtunut vain yksi runo, Aa aa Lapsoseni. Toisaalta Kunnakseltakin on poimittu jokin runo melkein jokaisesta hänen kokoelmastaan. Tiitiäisen satupuu on ehkä myös sen luokan klassikko, että se pärjää omillaan.

Runo-otanta on sikälikin monipuolinen, että runojen ilmestymisajat vaihtelevat tasaisesti 1800-luvulta nykypäiviin asti, eli Topeliuksesta Jukka Itkoseen. Runot on siroteltu sivuille niin, että vanhat ja uudet runot vuorottelevat. Näin ne käyvät vuoropuhelua, eivätkä jumitu vain oman aikakautensa edustajiksi, jolloin lukeminen voisi käydä tylsäksi.

Tammen kultaisen lastenrunokirjan  tarkoitus on selvästikin  esitellä suomalaisia lastenrunouden laajaa osaamista ja viehätystä, ja esittelijänä se onkin kerrassaan kattava ja ihastuttava. Suomen kieli sopii lapsille.



Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 22. Kuvitettu kirja.

Ernest Thompson Seton: Villejä eläimiä

Seton Ernest Thompson: Villejä eläimiä, 3. painos 1961
Alkuteos: Wild animals I have known, 1898
Kuvittaja: tekijä itse
Suomentaja: Pentti Eskola
Kustantaja: WSOY
Kansi: ?
Sivuja: 215
Mistä sain kirjan: oma divariostos


Ernest Thompson Seton on kirjailija, jonka vaikutus vanhempien miessukupolvien lukutaitoon on ilmeisesti jonkinmoinen. Kun katsoo Villejä eläimiä -teoksen kantta, voi kuvitella, että kirja on houkutellut poikia lukemaan aikana, jolloin varsinaisia nuortenkirjoja ei vielä paljon ilmestynyt ja luonnossa liikuttiin enemmän kuin nykyään. Setonin kuuluisin teos on nimeltään Kaksi partiopoikaa (Two little Savages, 1903), josta olen kuullut, mutta jota en ole koskaan lukenut. Moni poika kuitenkin varmaan on.

Villejä eläimiä sattui silmiini Sastamalassa Vanhan kirjallisuuden päivillä viime kesänä. Ystäväni alkoi kehua kirjaa ja kertoi, että hän on lukenut sen omille pojilleen, joiden kanssa he yhdessä itkivät erään ketun tarinaa. Päätin ostaa kirjan luettavaksi omalle, 8-vuotiaalle pojalleni, ja niinhän siinä kävi, että hyvin upposi kirja myös kännykkäajan lapseen.

Kirjassa on kahdeksan eläintarinaa, jotka on kerrottu perinteiseen tarinankerronnan tyyliin. Kirjoitusajan henki, 1800-luvun loppu, välittyy niistä selvästi: Villiä luontoa toisaalta ihaillaan, mutta se nähdään myös vihollisena. Sudet ja ketut haittaavat ihmisten elinkeinoa, ja erämaa on vaarallinen paikka. Villin elämän lait ovat ankarat, ja jos eläin selviytyykin luonnon omassa eloonjäämistaistelussa hyvin, on sillä vielä ihmiset vastassaan. Ihmisten toiminta näyttäytyykin kirjassa hyvin julmana.

Kun luin kirjaa ääneen iltaisin, kuuntelijani ei olisi sallinut lopettaa lukemista. Vähitellen hän kuitenkin rupesi jännittämään tarinoita ja ennusti uuden tarinan alkaessa, että eihän tässä hyvin käy.
Tästä kirjan tekijän alkusanat varoittavatkin lukijaa: Näiden kertomusten todenperäisyydestä johtuu, että ne ovat traagillisia. Villin eläimen elämä päättyy aina traagillisesti. (s. 6.)

Tarinoiden päähenkilöinä ovat poikkeuksellisen kiehtovat lajiensa edustajat, eräänlaiset legendat: Lobo on erityisen ovela ja vaarallinen susi; Hopeatäplä on varisten kunnioitettava johtajahahmo; Risakorva on nuori ja neuvokas jänis; Juoksija on musta villihevonen, joka valitsee mieluummin kuoleman kuin vankeuden... Koska kertoja kunnioittaa kuvauskohteitaan, niin tekee lukijakin. Eläimistä tulee persoonallisuuksia, joiden puolesta täytyy pidättää hengitystään. Jännitystä todellakin riittää. Samalla karttuu myös lajituntemus ja kunnioitus luontoa kohtaan.

Äitinä tietenkin kiinnitin huomiota siihen, että emojen huolenpidossa on jotain hyvin inhimillistä:     Risakorva oli Jänöemon ainoa lapsi ja sai osakseen kaiken sen huolenpidon ja hellyyden. Pikku jänis oli harvinaisen nopea ja vilkas ja samalla väkevä; sen tähden se edistyikin mainiosti.
  Koko kesän se sai ahkerasti harjoitella tuntemaan polkuja sekä oppia, mitä sai syödä ja juoda ja mihin toisaalta ei saanut koskea. Päivät päästään emo neuvoskeli poikastaan ja pänttäsi vähä vähältä sen päähän ne sadat asiat, jotka sille itselleen oli nuorena opetettu tai jotka se omasta kokemuksestaan oli tullut tietämään. (S. 58.)

Kokonaisuutena Villejä eläimiä kosketti siis sekä äitiä että poikaa. Kun sitten lähdin pihalle kuvaamaan kirjan kantta, näin takapihallamme jäniksen jäljet. Risakorvan terveiset - epäilemättä.



Kirja sopii erinomaisesti #pojatkinlukee-kampanjaan. Kuittasin kirjalla HelMetin vuoden 2016 haastekohdan 1. Ruuasta kertova kirja, sillä eläinten ravintoakin kuvailtiin kirjassa paljon. Tämän vuoden HelMet-haasteessa kirja sopisi kohtaan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa ja 41. Kirjan kannessa on eläin.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu etsivinä, Tapaus puolittaja

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu etsivinä, Tapaus puolittaja, 2. painos 2016
Kustantaja: Otava
Sivuja: 32
Mistä sain kirjan: joulupukki toi lapselle lahjaksi


Tatu ja Patu etsivinä -kirjan äärellä totean taas kerran, kuinka laadukasta on kotimainen kuvakirjatarjonta. Sen ykkösniminä keikkuvat vuodesta toiseen Aino Havukainen ja Sami Toivonen sekä tietysti legendaarinen Mauri Kunnas. Heidän ansiostaan lapsen joulupakettiin voi vuosittain kääriä takuuvarman lukuilon - eikä ole aivan vähäarvoista se työ, jota nämä kirjailijat tekevät suomalaisen lukutaidon eteen.

Uusimmassa Tatussa ja Patussa päästään ratkomaan rikosta, ja voitte vain kuvitella, kuinka suurta herkkua tällainen lastenkirja on rikoskirjallisuuteen hurahtaneelle vanhemmalle. Luin kirjaa etsien joka sivulta intertekstuaalisia yhteyksiä rikoskirjallisuusgenreen. Niitähän vilisi ihan riittämiin.

Outo etsiväkaksikko keittelee heti kirjan ensimmäisellä sivulla dekkaria kattilassa, eli kovaksikeitettyyn etsivätarinaanhan tässä päädytään. Tatu ja Patu vetävät trenssitakkiensa kaulukset pystyyn ja marssivat rikospaikalle. Tehtävä vaatii naamioitumista ja matkan varrelle osuu varjoja pimeydessä, synkkiä ajatuksia ja haastavaa aivotyötä. Kaikki on kuitenkin puettu niin hassujen sattumusten sarjaksi, ettei pelkoa tarvitse tuntea. Johtolankoina toimivat muun muassa potkumopon ääni, väriliidut ja pillimehu - ei siis mitään kovin kamalaa.

Kun syyllinen - puolittaja - saadaan kiinni, on hänen sanomansa niin vilpitön, että se uppoaa kuulijakuntaan kuin veitsi voihin. Tai no, ihan kaikkea komivuotias kuuntelija ei vielä ehkä ymmärtänyt. Sen sijaan 9-vuotias poika, joka luki kirjan itsekseen, muistuttelee vähän väliä, kuinka roskien määrä pitäisi puolittaa. Ei mennyt siis ollenkaan hukkaan kirjan kasvatuksellinen oppikaan.

Kirjan kuvat ovat Tatujen ja Patujen tuttuun tyyliin täynnä pieniä yksityiskohtia, värejä ja vauhtia. Nyt muutama aukeama oli väritetty sinisen ja harmain sävyin ja jännitys väreilee ilmassa.

Joka kerta, kun näitä lastenkirjoja lukee ääneen, löytää kuvista jotain uutta ihmeteltävää, jota ei ole vielä niillä aiemmilla kymmenillä lukukerroilla huomannut. Kuvituksen yksityiskohdat puolestaan ovat tarkkaa ajankuvaa. Katsokaapa vaikka näitä syntymäpäivätarjoiluja - mokkapaloja, jäätelöä, pikkupitsoja ja irtokarkkeja.

Tatu ja Patu etsivinä on tekstinä hauskaa ja nokkelaa. Tekijät käyttävät aikuisen riemuksi myös parodiaa hyväkseen ilman että kirjasta tulee liian vaikea pienellekään lukijalle. Isommalle lapselle tämän tason parodia toimii myös: Tapaus puolittaja oli loppuun käsitelty. Laskevan auringon hehku maalasi taivaan punaiseksi. Aistin viilenevässä illassa vienon jasmiinin tuoksun, joka oli mitä ilmeisemmin lähtöisin jasmiineista. Tätä päivää en unohtaisi koskaan. (S. 31. )

Kiittelen Tatuissa ja Patuissa erityisesti sitä, että ne houkuttelevat poikia lukemaan. Voi olla, että aikuiselle lukijalle näissä on värejä, sarjakuvallisuutta, nokkeluutta ja yksityiskohtia liikaa, mutta jos vilkas poika jaksaa kuunnella tai lukea näitä uudestaan ja uudestaan, ne ovat aarteita. Voiko lastenkirjalta enempää toivoa!


Uusin Tatu ja Patu on luettu myös Lastenkirjapinossa.

Jukka Itkonen: Tiira tiiraa tiiraa

Jukka Itkonen: Tiira tiiraa tiiraa, Runoja linnuista, 2016
Kuvittaja: Camilla Pentti
Kustantaja: Lasten keskus
Sivuja: 45
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Tiira tiiraa tiiraa,
toinen tiiraa toista. 

Molempien nokat kuin
naulat naulakoista. (S. 32.)

Riemukasta lastenkirjallisuutta - sitä edustaa Jukka Itkosen uutuus Tiira tiiraa tiiraa. Kirjan nimi saa tirskumaan, ja sivuja käännellessä ilo vain kasvaa. Ainakin tällaisella amatööri-lintubongaajalla, joka ei ole nahoissaan pysyä, kun linnut alkavat keväisin metelöidä.

Tiira tiiraa tiiraa on ihan paras lintuopas, paitsi että se ei ole opas ollenkaan, vaan runokirja. Jokaiseen runoon Itkonen on kuitenkin vanginnut kyseiselle linnulle lajityypillisiä piirteitä niin, että lintujen persoonallisuudet pääsevät oikeuksiinsa:

Kipi, kipi rantasipi

.........yhä rantasipi jatkaa saa
loputonta tarinaa,
se kipi kipi kirjoittaa
märkään rantahiekkaan sukkelilla jaloillaan. (S. 29.)


En tiedä, kuinka paljon linnut elävät teidän mielissänne, mutta minua naurattaa, kun kerrotaan, että Sorsia pidetään tyhminä, kun ne kelluvat rannalla ryhminä (S. 30) tai Hiljaa ui sinnikäs silkkiuikku, nokassaan tuore kiiltävä muikku (s. 29).

Itkonen riimittelee mukavasti rallatellen, mutta myös rikkoo rytmiä. Saattaa olla, että iloisen riimittelyn rikkoo jokin säe keskellä runoa tai aivan lopuksi, mutta juuri noista rikoksista tuleekin lisää ilmettä runokirjaan. Elämä ei olekaan pelkkää liverrystä.

Kuopuksen lempilorukirja on jo pitkään ollut Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät, josta hän osaa lausua runoja ulkoa. Kesällä yritin tarjota hänelle Tiira tiiraa tiiraa -kokoelman runoja vähän kuin vaihteluna faunaan, mutta poju ei meinannut syttyä ollenkaan, vaikka ilma oli laulelua täynnä. Tiirojakin tiirailtiin ihan livenä.

Kunnes syksyllä hän yhtäkkiä ihastui kirjan runoihin niin, että alkoi keksiä omia riimityksiä. Rytmi tuli suoraan Itkoselta. Lajituntemuskin oli kesällä kasvanut: ukkosorsa ja akkasorsa, västäräkki, räkättirastas, joutsen, varis, naakka ja palokärki.

Camilla Pentin kuvitus on hauskaa ja oivaltavaa. Linnut näyttävät juuri siltä, kuin lajien pitääkin. Varpuset tosin ovat saaneet vähän väriä pintaan, mutta se heille edes fiktiossa suotakoon.

Ei tämä lintukirja pelkästään kevättä soi, vaan on tässä tarinansa lintulaudan vieraista, ja omat runonsa saavat kukko ja hanhikin. Surumielellä runoillaan pesästään pudonneelle linnunpojalle. Luonto on lähellä ja linnut osa sen ihmeitä.

Lopuksi vielä syystunnelmia, joiden myötä kai voi ryhtyä unelmoimaan jo ensi keväästä ja lintujen laulusta:

Syyssonaatti

Pääskyt 
ovat menneet.

Tiainen,
se jää.

Ja kaikkialla jälleen
vähän vahempää. (S.41.)



Tiira tiiraa tiiraa -runokokoelma on luettu myös Sininen keskitie -blogissa. Aiemmin olen lukenut lapsille Itkosen Sirkusjuna saapuu -lastenkirjan, joka oli kelpo luettavaa sekin. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 18. Lastenkirja.

Anna esittelee: Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjat

Heippa, olen Anna 10 v! Tykkään todella paljon lukemisesta. Joskus saattaa mennä yömyöhäänkin, kun ei malta lopettaa kesken.

Tässä ajattelin esitellä teille suosikkisarjani: Neropatin päiväkirja. Tämän kirjaimellisesti nerokkaan sarjan on keksinyt ja kirjoittanut Jeff Kinney. Neropatin päiväkirja on sarjakuvakirja, jossa kuvatkin ovat hauskoja.

Parasta Neropatin päiväkirjoissa on huumori. Kirjasarjassa seikkaileva Gregory "Greg" Heffley joutuu nolosta tilanteesta aina vain nolompaan. Gregin perheeseen kuuluu äiti, isä, isoveli Rodrick ja pikkuveli Manny, jotka aiheuttavat vain lisää harmia Gregin elämään.

Gregin paras kaveri Rowley on hiukan lapsellinen persoona, jota Greg käyttää lähinnä "apurinaan". Greg ja Rowley ovat hyvin läheisiä, ja vaikka ystävyydessä on sekä hyviä että huonoja päiviä, Greg saa aina "apurinsa" takaisin.

Suosittelen kirjasarjaa kaiken ikäisille tytöille ja pojille, jotka pitävät huumorista ja yllättävistä käänteistä, joita Gregin elämä on pullollaan.

P. S. Anna jakoi lukuvinkkejä myös viime vuoden Lukuviikolla.

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita, Merenkulkija

Iiro Küttner: Puiden tarinoita, Merenkulkija, 2015
Kuvittaja: Ville Tietäväinen
Kustantaja: Books North
Kansi: Ville Tietäväinen
Sivuja: 38
Mistä sain kirjan: arvostelukappale




Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita -sarja on edennyt kolmanteen osaansa. Merenkulkija on yhtä laadukas, kuin sarjan ensimmäisetkin osat Puuseppä ja Ritari, ja sarjalle toivoisi totisesti pitkää ikää.

Meillä Merenkulkijasta nauttivat kaikki lukijat, kuten muistakin osista. Luin kirjaa ensin ääneen kymmenvuotiaille lapsille, jotka lukivatkin kirjan saman tien itse loppuun. Kahdeksanvuotias poika puolestaan luki kirjan itsekseen kannesta kanteen. Kirjan juoni on sen verran jännittävä, että se on luettava yhdeltä istumalta.

Kuten aikaisemmissakin Puiden tarinoita -kirjoissa, on nytkin kyse elämästä ja kuolemasta. Tarinat eivät siis sovellu aivan pienille lukijoille, mutta yli viisivuotiaat saavat näistä jo paljon irti. Yläikärajoitusta ei puolestaan sitten olekaan, sillä aikuisillakin on näistä tarinoista paljon opittavaa.

Nyt ollaan kaukana puurajalta, suolarannikolla, jossa ei puita kasva - enää. Meri välkehtii ja hiekkaa riittää. Kylä saa elantonsa keräämällä rannalta vuoroveden paljastamaa suolaa. Hiekasta kaivetaan myös meripihkaa, muinaisten puiden verta, jonka meri ja hiekka ovat hioneet kullanhehkuiseksi, läpikuultavaksi aarteeksi.

On kaksi veljestä. Toinen veljeksistä kaipaa rikkauksia, joilla parantaa myös kylän elämää, toinen kaipaa merille. Toinen on valmis uhraamaan kylän pyhät kalleudet, meripihkan, saavuttaakseen valtaa ja kunniaa, toinen tyytyisi laivaan. Toinen on malttamaton, toinen on sinnikäs.

Puiden tarinoiden sanoma on lohdullinen ja toiveikas. Ihmiset eivät pysty kaikkeen. Ahneus tuhoaa onnen, ja ihmiset tarvitsevat ihmeitä elämäänsä. Puut, luonto, on ihme, joka ihmisten pitäisi huomata ja arvostaa:
Basaarikauppias selitti, että Prinssin saamat siemenet olivat peräisin itsestään suuresta Maailmanpuusta, joka aikojen alussa kasvoi maailman keskipisteessä. Yksi puun haaroista antoi ihmisille katon pään päälle, yksi antoi tulen. Kolmas, se haara, josta nämä kolme siementä olivat peräisin, auttoi ihmisen ylittämään vesiä ja asuttamaan koko maailman. Juuri tämän oksan kappaleista muodostettiin muinoin ensimmäiset veneet ja laivat, ja sen versoista olivat kasvaneet kaikki ne puut, jotka olivat omiaan laivan rakentamista varten. Sillä ne olivat puita, joita meri rakasti yhtä syvästi kuin omia aaltojaan. (S. 12.)

Taas kerran sanat eivät riitä kuvaamaan Ville Tietäväisen kynänjälkeä. Jokainen kirjan kuva on kuin itsenäinen taideteos, jota voisi katsella vaikka kuinka kauan. Värit hehkuvat, vaikka niitä on käytetty maltillisesti. Piirrosjälki on huolellisesta ja elävää.

Merenkulkijan tarina on hidastempoinen, kuten puiden tarinat ovat, ja siinä on selkeä opetus, kuten saduissa pitää olla. Sen loppu on ihmeellinen, sellainen, jonka jokainen unelma ansaitsisi!


Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Merenkulkija on luettu myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kirjakko ruispellossa ja Yöpöydän kirjat.

Elsa Beskow: Tätien satuaarteita

Elsa Beskow: Tätien satuaarteita, 2. painos, 2012
Alkuteokset: Tant Grön, Tant Brun och Tant Gredelin, 1918; Tant Bruns födelsedag, 1925; Farbro Blås ny båt, 1942
Kuvittaja: Elsa Beskow
Suomentaja: Eila Kivikk'aho
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Elsa Beskow
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Kun näin Tätien satuaarteita -teoksen kirjakaupan tarjoushyllyssä, halusin sen heti omakseni. Elsa Beskowin (1874 - 1953) kirjat ovat minulle tuttuja jo lapsuudestani, ja olen hankkinut kirjojen uusintapainoksia omien lasteni kirjahyllyyn. Vaikka kirjat eivät lasteni ykkössuosikkeja olekaan, niitä on luettu ihan kiitettävästi. Syynä on ilman muuta niiden kuvitus, joka hivelee silmää. Beskow on melkoinen taituri, sillä paitsi että hänen piirroksensa ovat eläviä ja viehättäviä, ei tarinoissakaan ole moittimista. Varsinkin hänen runomuotoiset tarinansa, Pikku Lassi puutarhassa, Pikku Puten seikkailu mustikkametsässä ja Tonttulan lapset ovat hauskaa luettavaa, ja nekin ovat Eila Kivikk'ahon suomentamia.

Tätien satuaarteita on taattua Beskow-hurmaa. Se sisältää kolme Täti-kirjaa: Täti Vihreä, Täti Ruskea ja Täti Sinipunainen, Täti Ruskean syntymäpäivä sekä Setä Sinisen uusi vene. Tätien tarinat on kerrottu suorasanaisesti, ja niissä on sen verran jännitystä, että ne kiinnostavat myös nykylapsia. Luin kirjaa 10-vuotiaille kaksosilleni ääneen, mutta kävi nin kuin nykyisin lähes aina käy: lapset lukivat kirjan itsekseen loppuun, ennen kuin seuraavan kerran ehdin lukemaan iltasatua. Kukapa voisi vastustaa näitä ihania tätejä ja heidän pikkukaupunki-idylliään, jossa on kuitenkin myös pientä seikkailua!

Ensimmäisessä kirjassa esitellään Täti Vihreä, Täti Ruskea ja Täti Sinipunainen, jotka eivät tietenkään ole tämän nimisiä, vaan kaupungin lapset ovat nimenneet heidät siten, koska tädeillä on vain tietyn värisiä vaatteita. Tätien Piki-koira kaapataan ja orvot lapsiraukat, Petteri ja Lotta, osallistuvat etsintään ja saavat tarinan päätteeksi uuden kodin.

Toisessa tarinassa vietetään Täti Ruskean syntymäpäiviä, mutta ilman kommelluksia ne eivät suju. Nytkin selvitetään rikosta, ja tarina on melko vauhdikaskin.

Viimeinen osa, Setä Sinisen uusi vene, on kuitenkin oma suosikkini. Tämän kirjan muistan lukeneeni jo lapsena, ja siinä on monta kohtaa, joita muistan lapsena jännittäneeni ja kohdat tuntuivat pelottavilta edelleenkin. Petteri ja Lotta joutuvat melkoiseen seikkailuun, ja vieläkin pystyin tavoittamaan huolen, jota tunsin heistä lapsena.

Elsa Beskow on Ruotsin tunnetuimpia ja rakastetuimpia lastenkirjailijoita, jonka suloiset kuvat ja tarinat ovat olleet jossain vaiheessa liian vanhanaikaisia ja ehkäpä liian suloisia lastenkirjallisuuden kentällä. Onhan Tätien satuaarteissa aistittavissa mennyt maailma ja kiireettömät päivät, ja jos muistatte Gunilla Wolden Sanna- ja Teemu-kirjat 1970-luvulta, ero on valtava. Sannat ja Teemut edustavat aikaa, jolloin lastenkirjojen kuvitus ja kerronta olivat hyvin arkipäiväisiä. Onneksi Elsa Beskow ei jäänyt kuitenkaan täysin unohduksiin, sillä hänen saduissaan on edelleenkin vetovoimaa ja jos ei muuta, niin henkäys historiaa, joka kiehtoo myös nykylapsia. Beskowin piirtämät kuvat ovat kauniita, eivätkä värit hypi silmille. Hänen kuviinsa sijoittaa mielellään itsensä.


Tätien satuaarteilla kuittaan HelMetin Kirjan vuosi 2015 -lukuhaasteen kohdan 26. Kirjatrilogia. Piste taitaa tulla myös Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen. Tämä on jo kolmas ruotsalainen kirja haasteeseen.