Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1978. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1978. Näytä kaikki tekstit

maanantai 5. elokuuta 2019

Will Eisner: Talo Bronxissa

Will Eisner: Talo Bronxissa, 1982
Alkuteos: A Contract with God, 1978
Suomentaja: Annikki Malin
Kustantaja: Kustannus Oy Jalava
Sivuja: 187
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Erään sarjakuvahaasteen yhteydessä törmäsin sarjakuvamaailman klassikkoon nimeltä Talo Bronxissa. Will Eisnerista (1917 - 2005) en ollut ennen kuullutkaan, mutta kun sain kirjan luettua, ihmettelin, miksei tästä kirjasta ole otettu uusintapainosta. Eisner on amerikkalainen, palkittu sarjakuvalegenda, ja ainakin tähän teokseensa hän on vanginnut jotain perin inhimillistä.

Teoksen miljöönä on 1930-luvun slummikortteli Bronxissa. Kortteli on kansojen sulatusuuni, unelmien tukikohta, ponnahduslauta Amerikan ihmemaahan... Todellisuudessa ympärillä velloo lama. Eisner sarjakuvista tulee koskettavia juuri sen takia, että ihmisten unelmat ja todellinen elämä ovat niissä läsnä joka ruudussa. Niiden välinen ristiriita tekee meistä niin haavoittuvaisia. Talo Bronxissa sisältää neljä tarinaa, jotka kertovat paljon enemmän kuin pelkästään päähenkilöidensä tarinat.

Ensimmäinen tarina on nimeltään Sopimus Jumalan kanssa. Sen päähenkilö on venäläissyntyinen juutalaismies, Frimme Hersch, joka on tehnyt poikasena sopimuksen oikeudenmukaisen jumalansa kanssa. Kaikki näyttääkin menevän parhain päin, mutta kun Jumala ei pidäkään omaa osuuttaan sopimuksesta, Hersch ottaa uuden suunnan elämäänsä.

Tarinoista muodostuu pieniä novelleja, jotka lavenevat ruutujensa ulkopuolella. On hämmästyttävää, miten paljon voi kertoa yhden kuvan kautta. En muista näin elävää piirrettyä ihmishahmoa aiemmin tavanneeni sarjakuva-albumin sivuilla: Pään asento, ryhti, toiveikas pään nosto, katse... Jokainen viiva on luomassa ihmistä, joka on pelkkää liikettä. Koko ihmisen persoona ja hänen historiansa näkyvät yhdessä ruudussa.

Kuvat ovat ilmavia ja tummasavyisiä, mutta eivät synkkiä. Surut, menetykset, toiveet ja ilot vaihtelevat asukkaiden elämässä. He kurkottavat kohti unelmaa, jota ei  heille oikeasti ole saavutettavissa. Pienet onnen hetket ovat ohimeneviä, silkkaa harhaa.

Katulaulaja-tarinassa unelma näyttää vihdoin käyvän toteen, onni on potkaisemaisillaan. Kortteleihin kohoavat kauniit sävelet lupaavat yhtäkkiä vaikka mitä. Talonmies-tarinan päähenkilö on karski ja tyly tyyppi, mutta niin vain hänkin kohtaa voittajansa. Bronxin kaduilla hallitsevat elämän kovat lait - syö tai tule syödyksi. Maalaisloma puolestaan kertoo siitä makeasta elämästä, josta voi saada kesän aikana maistiaisia, kun vuokrataloista lähdetään maaseudulle lomailemaan. Vapaus näyttää avaralta ja mahdollisuudet ovat aivan siinä käden ulottuvilla, mutta ne karkaavat jonnekin: Ja niin kesä taas päättyy ja vuokrakasarmien asukkaat palaavat muuttolintujen lailla takaisin kaupunkiin, jossa elämä kiertyy normaaleihin uomiinsa (s. 185). 

Elämän haavoittuvuus ja paljaus on kiinni näissä hahmoissa, eikä heitä voi olla rakastamatta.
En yhtään ihmettele, että tämä sarjakuva on voittanut palkintoja ja siihen viitataan klassikkona. Nykylukija voi lukea siitä paitsi ihmiskohtaloita ja sydämeenkäypiä tarinoita, myös New Yorkin historiaa.

Kokonaisuus on kiehtova ja tunteikas. Tarinat ovat niin totta, että sivut kääntyvät sydän sykkyrässä. Voi kunpa köyhyys väistyisi, kunpa rakkaus voittaisi, kunpa heille suotaisiin edes pala kauneutta.



Talo Bronxissa on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Nenä kirjassa ja Hurja hassu lukija. Sain kirjan käsiini kirjaston varastosta, mutta kyllähän tällainen klassikko kuuluisi jokapäiväiseen käyttöön kirjastossa.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Eeva Kilpi: Runoja

Eeva Kilpi: Runoja 1972 - 1976, 3. painos 1989 (ilm. ensi kerran 1978); sisältää teokset Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972) ja Terveisin (1976)
Kustantaja: WSOY
Kansi: ? (kansipaperi kadonnut)
Sivuja: 216
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Siis kauneutta on.
Rakkautta on.
Iloa on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,
puolustakaa niitä! (S. 19.)

Eeva Kilpi on runoilijana aina asian ytimessä. Hän sanoo asiat niin kuin ne ovat, kaunistelematta ja rehellisesti. Jotkin runot voisi tulkita pamfletteina tai aforismeina ja suoranaisina toimintaohjeina, toiset taas ovat hyvinkin herkkiä ja kauniita, kuten esimerkiksi Laulu rakkaudesta, joka kertoo vanhan parin rakkaudesta. Runo on monelle suomalaiselle tuttu, enkä tiedä, voiko sitä liikuttumatta lukea. (Se löytyy myös Jenni Haukion kokoamasta runoantologiasta Katso pohjoista taivasta):
- -
Tunnustele vain:
kaikkien näiden ryppyjen alla se olen minä,
tähän valepukuun elämä meidät pakotti, 
                              mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun (s. 101).
 - - 

Eeva Kilven Runoja on ollut hyllyssäni vuodesta 1989, jolloin sain kirjan ystävältäni joululahjaksi. Teos siältää kaksi Kilven runokokoelmaa kokonaisuutena: Laulu rakkaudesta ja muita runoja vuodelta 1972 ja Terveisin vuodelta 1976. Olen lukenut kirjan moneen kertaan ja siitä huolimatta kävi taas kerran niin, että en meinannut malttaa laskea kirjaa käsistäni. Riemastuin ja liikutuin, teki mieli huutaa "jes" vähän joka sivun jälkeen. No, enhän tietenkään huudellut mitään, sillä runojen lukeminenhan on arvokasta ja vakavaa puuhaa, mutta miettikää nyt tätäkin:
Kuu paistaa heleästi
kuollut ajaa keveästi,
elävää naitattaa (s. 141).

Kilven huumori on vastustamatonta. Hän antaa huutia kaikenkarvaiselle tärkeilylle, miehille sekä itselleen - itselleen naisena, äitinä ja runoilijana. Joskus ei tarvitse kirjoittaa omaa runoakaan, koska: Haavikko sanoi sen jo (s. 214).

Runojen aiheet ovat kaikille ihmisille tuttuja: kaipaus, yksinäisyys, tyytyväisyys, rakkaus ja onni. Runon minä kaipaa välillä seuraa, miehiä, seksiä ja ehkä rakkauttakin, mutta sitten hän on taas tyytyväinen vapauteensa ja nauttii yksinäisyydestä, on onnellinen elämässään. Kokoelmassa Terveisin on myös osa nimeltä Reumaattisia runoja, jotka kertovat kivusta ja sairastamisesta, niin että lukijakin ne tuntee. Herkimmillään ja haavoittuvimmillaan runon minä on kuitenkin äidin roolissaan:
Lapseni pöydän ympärillä:
nämä ovat niitä ihmisiä joille minut on tarkoitettu
olemaan hyvä (s. 67).

Kilven runoissa on paljon feminismiä ja naiseutta. Runot käyvät tiivistä vuoropuhelua hänen teoksensa Naisen päiväkirja (1978) kanssa. Päiväkirja kertoo naisesta, joka vetäytyy mökille yksinäisyyteen kirjoittamaan, kuten Eeva Kilpikin teki. Tuloksena on syntynyt verevää ja rehellistä runoutta. Rehellisyydessään runot muistuttavat Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan (1978) runoja, ja kuten Tikkasen runoja, Kilvenkään runoja ei tarvitse tulkita päätänsä puhki. Suomalaisten naisten 1970-luvulla kirjoittama runous on kirkasta ja komeaa luettavaa. Lisään listaan myös Mirkka Rekolan Minä rakastan sinua -kokoelman vuodelta 1972 - ja siinä onkin niin kova runokolmikko, että heikompaa hirvittää.

Luonnon tarkkaillu ja sen kunnioittaminen ovat Eeva Kilven runouden ja kirjoittamisen ydintä. Esimerkiksi esikoisteoksen Noidanlukko päähenkilö, pieni tyttö, tarkkailee luontoa ja rakastaa eläimiä. Ihmisen ja luonnon yhteiselo ei ole esikoisteoksessa mutkatonta, eikä se ole sitä runoissakaan: Muutama runo on syntynyt siitä, että ohdakkeiden houkuttelemat perhoset joutuvat pikkulepinkäisten suuhun. Pitäisikö niittää ohdakkeet, jotta perhoset eivät joutuisi surman suuhun vai pitäisikö ryhtyä linnunpelättimeksi pikkulepinkäiselle? Raskasta seurata sivusta tätä luonnon tasapainoa ja harmoniaa, runon minä huokaa (s. 134).

Luontorunoilijana Kilpi kuuluu Aleksis Kiven, Eino Leinon, Aaro Hellaakosken ja Risto Rasan muodostaman perinteen ketjuun. Yksi tunnetuimmista Eeva Kilven runoista kuuluu yksinkertaisuudessaan näin:
Nosta jalka kaasulta:
perhonen ylittää tien (s. 115).

Loppuun on pakko lainata vielä kirjallisuuden ystävää puhutteleva runo. Olen tullut tähän asti toimeen ilman runossa mainittuja Nabokovia, Gorkia ja Tanizakia, joten vaihtaisin ainakin jonkun heidän tilalleen Eeva Kilven:
Olen minä sentään kiitollinen elämästä:
että sain lukea Tsehovia ja Blixeniä,
Nabokovia ja Gorkia
Tanizakia ja Jotunia.
Ja että sai itse tehdä
muutaman muistiinpanon. (S. 215.)



Eeva Kilven Runoja on luettu myös blogissa Kirjojen kamari. Osallistun teoksella Reader why did i marry him -blogin runohaasteeseen.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina, 8. painos, 1991
Alkuteos: Århundradets kärlekssaga, 1978
Kuvittaja: Henrik Tikkanen
Suomentaja: Eila Pennanen
Kansi: Kaarina Bjerstedt
Sivuja: 173
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Pidä ruususi
raivaa sen sijaan
ruokapöytä

pidä ruususi
valehtele sen sijaan
hiukan vähemmän

pidä ruususi
kuuntele sen sijaan
mitä minä sanon

rakasta minua vähemmän
usko minua enemmän

Pidä ruususi!  

(S. 121.)


Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina on kirja, jonka luettuaan ei oikeastaan ole enää sama ihminen. Kirjan takakannessa sanotaankin: Kukaan aikuinen ihminen ei saisi jättää sitä lukematta.

Vuosisadan rakkaustarina on klassikkoteos. Se on runokokoelma, joka ilmestyessään kohautti kulttuuripiirejä, koska se paljasti tunnetun kulttuuripariskunnan avioliittohelvetin vaimon näkökulmasta. Sitä luetaan avainromaanina -  voisi kai sanoa avainrunoutena - eikä lukijalla ole pienintäkään epäilystä, etteikö joka sana tässä kirjassa olisi totta.

Märta Tikkasen teos nähdään vastineena hänen aviomiehensä, kuvataiteilija-kirjailija Henrik Tikkasen omaelämäkerrallisille romaaneille. Noita Henrik Tikkasen romaaneita en ole lukenut, mutta Vuosisadan rakkaustarinan luin nyt toiseen kertaan, ja olin yhtä vaikuttunut kuin silloin joskus 25 vuotta aiemmin. Aika ei ole syönyt teosta, vaan se tuntuu ällistyttävän tuoreelta ja todelta edelleenkin.

Kokoelma koostuu kolmesta osasta. Ensimmäinen ja laajin osa kertoo elämästä alkoholistimiehen rinnalla. Toisen osan aiheena on rakkaustarina, jossa yritetään ymmärtää, miten kaikki oikeastaan meni ja miten tässä näin kävi. Kolmas osa on puolestaan eräänlainen yhteenveto, jossa teos laajenee naisten historiaksi ja kohtaloiksi.

Kokoelma on kauttaaltaan helppolukuinen, vaikka se on aiheiltaan raskas. Raskainta luettavaa on kirjan ensimmäinen osa, joka esittelee realistisen kuvan alkoholistiperheen elämästä. Erityisen hirveää on lukea lasten kasvamisesta isän juomisen varjossa:
 - -
Lasten
pitäisi hiljaa kasvaa
aikuisten maailmaan
oppia ottamaan ja antamaan
ja tuntemaan pelkoa mutta selviytymään siitä
Meillä 
oli kaikkea liian kanssa alusta asti
mutta sitä suuremmaksi kasvoi heidän hellyytensä
sinua kohtaa, sitä lasta kohtaan
joka niin aikaisin heille annettiin (S. 39.)

Märta Tikkanen ei säästele lukijoita, ei miestään eikä itseään. Runoissa hehkuu viha ja katkeruus, suru, alistuminen ja uhma, mutta ei häpeää. Häpeän aika on ohi, kun runoilija on runonsa kirjoittanut:
- -
Mutta siksihän juuri
että sinä kuuntelisit
minä asetuin keskelle toria
missä koko maailma kulki ohi
ja huusin julki
salaisuuteni (S. 85.)

Nämä runot ovat dokumentti. Ne voisi kirjoittaa proosaksi, täysiksi riveiksi, jotka kertoisivat elämästä alkoholistin vaimona. Koska teksti on kuitenkin runoa, lyhyitä säkeitä, sitä on näennäisen kevyt lukea. Välillä on pakko palata takaisin: mitä hirveää juuri luinkaan. Runoissa kuvatut näyt ja tilanteet alkavat tulla tosiksi, eikä ahdistumista voi välttää.

Ehkäpä teos olisi täysin mahdoton lukea, jollei se olisi nimenomaan runomuotoinen. Runon keinot, varsinkin toisto ja kysymykset tuovat aiheet lähelle. Säkeistöjen rivivälit ovat lukijalle tarpeellisia hengenvedon paikkoja: pitää päästä pintaan ja vetää ilmaa keuhkonsa täyteen, jotta selviää seuraavista säkeistä.

Vuosisadan rakkaustarina on suomalaisen feminismin keskeisiä teoksia. Se on eräänlainen ohjelmanjulitus, joka vaatii ymmärtämään ja toimimaan. Miten vaikea voi avioliitto olla ja millaisia rooleja avioliitoissa toistetaan? Kuinka menneiden sukupolvien teot, ja kaikista pahimpana rakkaudettomuus,  myrkyttävät seuraavienkin sukupolvien elämän. Roolit ja kulissit täytyy murtaa, jotta jokin muuttuisi.

Taiteilijapariskunnan elämässä arvojärjestys on selvä. Ensin tulee taiteilijamies ja hänen luomisensa. Mies vähättelee vaimonsa taiteellisia pyrkimyksiä ja feministisiä ajatuksia. Ympäristö tuntuu tukevan tätä asetelmaa, jonka Tikkanen paljastaa viiltävän ironisesti. Yksi raivostuttavimmista runoista kertoo, kuinka runon kertoja hakee psykiatrista apua itselleen ja lapsilleen.
- -
Psykiatri 
lehteili otsa rypyssä
oikeaoppisten osoitteita 
ja sanoi sitten
että oli löytänyt kaksi
jotka olisivat oikein hyviä.

Paras, hän sanoi, on viisainta
säästää
teidää miestänne varten
siltä varalta että hän joskus
tahtoo apua

Mutta tässä, hän sanoi ystävällisesti, on
lähinnä parhaan osoite
teille ja teidän lapsillenne. (S. 40.)

Teoksen viimeisessä osassa sukupolvien naisten ketju marssii esiin. Etsimättä tulee mieleen Virginia Woolfin romaani Oma huone, kun lukee esiäitien kirjoittamisolosuhteista:
Äitini isoäiti
kirjoitti salaa öisin
valkoisen empirepöydän ääressä
- -
Äitini piti kirjoituskonetta
sylissään
kun hän kirjoitti (S. 141 - 142.)

Riemastuin  myös näistä säkeistä, joita elän omassa elämässäni tosiksi, kun yritän selvitä arjesta työssä käyvänä neljän lapsen äitinä. Oman työn merkitys ja bussimatkan autuus tiivistyvät tässä:
- -
Niin kauan kun minulla on työni
minulla on tie jota kulkea
oma tieni mennen tullen
Seitsemäntoista minuttia bussissa
jolloin ennätän lukea
tai kehrätä runoa päässäni
- - (S. 111.)

Lukija tuntee, että kirjailija on elänyt teoksensa joka rivin ja hänen sanansa tulevat paperille täysin valmiina puheena, jonka hän on (miehelleen) valmistellut. Teoksen jokainen runo on paikallaan, eikä siinä ole mitään turhaa. Harva runokokoelma on rakenteeltaan näin ehyt.

Vuosisadan rakkaustarinalla Märta Tikkanen on kirjoittanut itsensä vapaaksi. Samalla hän kirjoitti monta naista vapaaksi. Vuosisadan rakkaustarina osoittaa, miten yksityinen voi muuttua yleiseksi, miten jokainen nainen voi löytää itsensä näistä sanoista, joita Märta Tikkanen on sohvanurkassaaan muotoillut paperille valvominaan öinä.



Vuosisadan rakkaustarina on luettu ainakiin näissä blogeissa: Yöpöydän kirjat, Luetut, lukemattomat, Luettua, Täällä toisen tähden alla, Kirja vieköön!, Kannasta kanteen, Kirjainten virrassa, Kirjan jos toisenkin ja Kirjava kamari.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja. Osallistun kirjalla myös Sivutiellä-blogin feministiseen lukuhaasteeseen ja Reader why did I marry him -blogin runohaasteeseen.