Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki, 2012
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 156



-- ja toisen ilmeessä en osaa nähdä mitään muuta kuin lempeää ystävällisyyttä, mikä tuntuu hieman epäilyttävältä, sillä en keksi mitään syytä, miksi hän haluaisi olla minulle ystävällinen... tietenkin on niitä, jotka ovat kaikille ystävällisiä, mutta luulisi heidänkin olevan myöhäiseen kellonaikaan ja syrjäisen koulun parkkipaikalla aavistuksen verran varautuneempia.

Matias Riikosen Nelisiipinen lokki on novellikokoelma, jonka novellit ovat nimettömiä ja osa tarinoiden ketjua. Tarinat keskittyvät muutaman motiivin ympärille. Motiiveja ovat mm. lokit, koulun piha, lumituisku ja tympeät ihmiset. Hyvin kuvaava koko novellikokoelmalle on tuo sitaatin ihmettely: en keksi mitään syytä, miksi hän haluaisi olla minulle ystävällinen... Ystävällisyys oli novelleissa suorastaan kielletty aihe. En löytänyt novellien päähenkilöistä tai -eläimistä paljoakaan sympaattisia piirteitä - en siis oikein löytänyt syitä, miksi olisin suhtautunut novellien henkilöihin lempeän ystävällisesti. Ja koska tämä oli lukupiirikirja, niin yritimme yhdessäkin heitä löytää, mutta tuloksetta. Ystävällisiä sivuhenkilöitä sentään löytyi muutama.

Kirjan rakenne sen sijaan oli hieno. Jokaisessa tarinassa eletiin jonkun ihmisen tai eläimen näkökulmasta pieni hetki talvista pakkaspäivää koulun pihan ympäristössä. Seuraavassa novellissa edellisen novellin päähenkilö saattoi vilahtaa sivuhenkilönä - ja näin tarinoihin tuli yhtenäisiä hetkiä ja muutama henkilö tuli vähän tutummaksi.

Pari tarinaa jäi kutkuttavasti mieleeni. En varmaan koskaan tule unohtamaan näkyä, jossa pumpattava Barbara liukuu pitkin koulun pihaa lumituiskun liikuttelemana. Toinen vaikuttava näky on kaivuri ja kuski, joka vilkuttaa kauhakuormaajalla ihastukselleen. Kaiken lisäksi kuski seuraa ihastustaan koulun katokseen jatkaen vilkuttamistaan. Pelottava lähestymistapa? Mutta tämänkin sulkeutuneen tyypin kohdalla ainut mahdollinen toisen ihmisen lähestysmistapa.

Sen verran tosikko lukija olen, että kun pakkasen ja lumituiskun keskelle istutetaan lokki tai lokkiparvi koulun pihaan, niin en meinaa uskoa mihinkään. Lokki on mantereen kasvatille muuttolintu, ja Tampereen asukkaana yhdistän lokkien ensi rääkäisyt kevääseen. Kaupungissa kun ei kuule kiuruja ja kuoveja, niin on tyydyttävä kirkumiseen. Ilmeisesti lokkeja talvehtii sitten Helsingin seudulla.

Joku lukupiiriläisitä muisti, että lokkeja varmaankin talvehtii myös kaatopaikoilla. Tulikin mieleeni, olisiko koulun piha ollut kirjassa ikään kuin ihmisten kaatopaikka, ainakin tuon yhden lumituiskuisen pakkaspäivän ajan.

Ja sitten todellakin nuo ihmiset - koulun oppilaat ovat ilkeitä toisilleen, historianopettaja on tympääntynyt ja avuton tossukka, koulun siivoja on perverssi, koululääkäri on sadisti, ym. Koululla pidettävässä asukasillassa yksi fantasioi nuoren tytön neulepaidalla ja huonekalujen entisöimiskurssin opettaja vihaa oppilasta ja oppilas puolestaan toisen oppilaan entisöimää tuolia, vartija hidastelee ojaan kuukahtaneen juopon elvyttämistä. Voi miten vaikeaa meidän suomalaisten on ajatella kenestäkään myönteisesti, vähiten omasta itsestä, ja miten vaikeaa on saada yhteys toisiimme! Olemme sosiaalisesti vammautuneita. Ehkä tarkoitus oli välillä nauraakin, mutta minua lähinnä kuvotti.

Kirja oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinotehdokkaana 2012. Varmaan ihan ansiosta. Mutta minä petyin odotuksiin. Kirjan kansi on petollisen kaunis verrattuna kirjan sisältöön. Löysin muutaman bloggauksen tästä kirjasta: Kaiken voi lukea! -blogin Jorin tunnelmat olivat yhtä ristiriitaisia kuin omani, mutta Amman lukuhetki -blogin Amma piti kirjasta enemmän. Lukupiiriläisille jäi kirjasta aika sekavat tunnelmat, mutta Riikosen seuraavaa teosta jäimme uteliaina odottamaan.

Antti Tuuri: Pohjanmaa

Antti Tuuri: Pohjanmaa, 2006
Kustantaja: Otava, 1982
Kansi: Hannu Taina
Seven-pokkarit
Sivuja: 364



-- niin että loppujen lopuksi koko maailma on yhtä syntymistä ja kuolemista, -- vain maa pysyy, muuttuu koko ajan, mutta pysyy. Sitä mummo kertoi miettineensä ja sen varaan paljon laskeneensa. Kysyin, aikoiko se pysyä yhtä kauan kuin maa.
  Mummo ei kuullut mitä kysyin tai ei sitä leikiksi ymmärtänyt, kertoi ihmetelleensä jo pitkään, minkä takia Pohjanmaalla viisaus on aina vanhoissa naisissa, viisaus ja hyvyys, ja kun kysyin, mikä täälläpäin sitten on miehissä, se mietti sitä jonkin aikaa ja arveli, että niissä asui jonkinlainen hulluus.

Hakalan mummo, eli isu, keskustelee tässä pojanpoikansa Erkin kanssa. Mummon tuumailu pohjalaisten naisten viisaudesta ja miesten hulluudesta on varmaan Antti Tuurin siteeratuin ajatus. Olin tyytyväinen, kun törmäsin siihen Pohjanmaassa.

Joudun heti myöntämään, että minulla on ollut sivistyksessäni Antti Tuurin tuotannon kokoinen aukko, vaikka sukujuureni ovat puoliksi pohjalaiset. Olen aina ajatellut Tuurin tuotannon miesten kirjallisuudeksi. Mielikuvaan ovat vaikuttaneet elokuva Pohjanmaa, jonka muistan juopotteluksi ja ammuskeluksi, ja Talvisota-elokuva, joka on minusta niin pakahduttava, etten tiedä, uskaltaisinko kirjaa lukea. Nyt tietysti haluan etsiä sen käsiini. Antti Tuurista tuli komea täydennys "Koen 13 uuttaa kotimaista kirjailijaa vuonna 2013" -haasteen suorittamiseeni.

Pohjanmaa on kuusiosaisen Pohjanmaa-sarjan aloitusteos ja ilmestynyt vuonna 1982. Sen tapahtumapäivä sijoittuu 1970-luvun loppuun. Sittemmin sarjaan on ilmestynyt osia, jotka sijoittuvat ajallisesti kauemmas menneisyyteen, Hakalan veljesten isän ja isoisän aikoihin. Nyt Pohjanmaa on ajallisilta tapahtumiltaan sarjan 4. osa. Sarjan päättää kirja Lakeuden kutsu, jolla Tuuri voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1997.

Jonkin aikaa minulla kesti, että aloin sulaa veljeksille, eli Paavolle, Veikolle, Sepolle ja Erkille. Erkki on kirjan minä-kertoja. Hän on veljessarjan nuorin, 28-vuotias, töissä paperisäkkitehtaalla Pietarsaaressa ja ainut, joka ei ole naimisissa. Paavo on vanhin poika, Hakalan tilan jatkaja ja kolmen aikuisen, tai lähes aikuisen pojan, Markun, Anteron ja  Raimon, isä. Veikko on veljessarjan epäonnisin yrittäjä, joka tempoilee ja uhoaa elämässän sinne tänne ja on kokenut mattokutomonsa konkurssin. Seppo on eniten kouluja käynyt veli, nykyään vaasalainen insinöörismies ja pienten poikien isä.

Suku on kokoontunut Kauhavalle kotitaloon jakamaan isoisän vaatimatonta perintöä. On helteinen, heinäkuinen päivä ja tuvassa 15 henkeä: veljekset ja heidän vaimonsa ja lapsensa sekä veljesten äiti. Mummo, poikien isän äiti, asuu dementoituneena pienessä omassa talossa pihapiirissä, ja häntä käydään välillä katsomassa. Veljekset nousevat päähenkilöiksi, mutta naiset eivät todellakaan jää statisteiksi, vaikka he pyörivätkin lähinnä tuvassa. Pohjalainen nainen kohoaa sanavalmiina pohjalaismiehen rinnalle, eikä vähästä hätkähdä. Perheen äiti jopa lukitsee Veikon ja Paavon, aikuiset poikansa, talliin, jotta nämä eivät pääsisi kylille riehumaan.

Päivässä tuntuu painostava ukkosen aavistus, ja ukkoseksi kaikki lopulta muuttuukin. Ilmassa on  kostoa, väkivallan uhkaa, viinahöyryjä ja uhoa. Siitä huolimatta veljesten välinen sanailu ja letkauttelu kertoo myös keskinäisestä vahvasta luottamuksesta. Veljekset vastaan muu maailma -asetelma on selvä, veljesten rintama pitää yhtä.

Kaiken juopottelun ja ammuskelun seuraukset ovat tietysti arvattavissa - ukkonen käy päälle. Silti kerronta ei jää pelkästään kiljun juomiseen ja Suomi-konepistoolilla ammuskeluun, vaan välissä muistellaan Lapuan liikkeen ja Mantsälän kapinan vaiheita 1930-luvulta, mm. isun terävinä havaintoina. Talvisodan ja jatkosodan kohtaloihinkin päästään käsiksi, kun poikien seuraan lyöttäytyy kylän opettaja, poikien Martti-isän sotakaveri. Nämä historialliset muistelut olivat mielestäni mielenkiintoisia ja luontevasti osa tapahtumia.

Vaikka kirja lopulta sai minut puolelleen, ihmettelen vielä joitakin kerrontaratkaisuja. Kirjassa ei juurikaan ole suoraa tapahtumien kerrontaa, vaan kaikki perustuu epäsuoraan dialogiin, joka melkein puudutti minut, vaikka olikin parhaimmillaan suorastaan mehevää. Suorasanaista dialogia on yhden puheenvuoron verran, kirjan aloitusvirkkeessä: - Ja jesus mä pänttään ne kummakkin, Veikko huusi jossakin sisällä--  Olisin kaivannut pohjalaismurretta enemmänkin.

Jossain vaiheessa kyllästyin myös  tyyliin, jossa verbien perfekti- tai pluskvamperfektimuodoista oli jätetty olla-apuverbi pois. Muutenkin olla-verbi saattoi kadota jonnekin: -- sankarivainajia siinä molemmin puolin, talvisodassa kaatuneita lähes yhtä paljon kuin jatkosodassa, vaikka talvisotaa kestänyt vain 105 päivää ja jatkosotaa neljättä vuotta. Mutta miehet olivat olleet talvisodan Taipaleenjoella, jossa tappiot suuret ja raskaat kantaa suomenkielisille pohjalaispitäjille -- Miksi olla-verbi pitää jättää pois? Jos tavoitteena oli jutusteleva puhekieli, niin epäsuorasti kerrotussa sanailussa vajaa virke ei toiminut, vaan ärsytti. Myös virkkeiden sanajärjestys oli välillä vaikea. Olisikin kinnostava verrata, onko Tuuri pitänyt tyylinsä, vai onko kieleen tullut vaihtelua. 

Kielen häiritsevistä piirteistä huolimatta kiinnyin Pohjanmaan viisaisiin naisiin ja hulluihin miehiin. Jotain vastustamatonta, tuttua ja aitoa heissä oli. Pohjanmaa-romaani on tehnyt vaikutuksen myös Kaiken voi lukea -blogin Joriin. Häneltä opin myös uuden näkökulman Tuurin teokseen. Jori oli  nimittäin huomannut Jari Tervon tyylin yhteyden Tuurin tyyliin. Huumori on nasevassa sanailussa ja ihmisten pikkusieluisuudessa, joka paikoin avartuu elämän suuriksi totuuksiksi.

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut, 12. painos, 1995
Kustantaja: WSOY, 1919
Kuvitus: Onni Mansnerus
Sivuja: 143




Noita kohensi tulta ja alkoi kertoa.
"Jokin aika sen jälkeen, kun olin lähtenyt Peikkovuorille, kuuli suuri ja mahtava herramme, Julma-Kumma, Kyöpelinvuoren valtias, että Aamuruskonmaan hovissa oli ihmeen ihana kuninkaantytär. Hän päätti kosia tätä kuninkaantytärtä ja tehdä hänestä Kyöpelinvuoren valtiattaren.--"

Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut tempaisi sellaisiin satumaailman pyörteisiin, että enpä muista vastaavaa. Tämä kirja on mennyt minulta lapsuudessa täysin ohi ja olen hankkinut sen jossain vaiheessa kirjahyllyyni. Nyt luin sen ääneen lapsille, ja se oli lumoava. Siinä oli taikuutta ja vaaroja, prinsessoja ja prinssejä, noitia, vedenneitoja ja taikakaluja - kaikki hyvän sadun ainekset. Kirja oli vaikea laskea käsistään odottamaan seuraava iltaa. Täydellinen iltasatu siis!

Kirjassa on neljä erilaista kuningaskuntaa: Kyöpelinvuori, Aamuruskonmaa, Satumaa ja Ahdin valtakunta. Ihania impiä on kaksi: Aamuruskonmaan prinsessa Saraste ja Satumaan prinsessa Päivikki, jotka molemmat ovat vankeina. Saraste on Julma-Kumman vankina Suosaarella noitien vartioimana ja suree lähestyviä häitään, joissa hänestä tulisi Julma-Kumman puoliso. Päivikki on Ahdin valtakunnassa jättihummerin ja sahakalojen vartioimana ja ikävöi ihanaa kotimaataan, Satumaata ja suree puolisonsa Meren prinssin kuolemaa.

Onneksi kirjassa riittää myös rohkeita sankareita. Ensimmäinen heistä on ilman muuta Mestaritonttu, joka joutuu Suosaarelle vähän vahingossa ja jollain tavoin ystävystyykin Sammaleisen, eli Suosaaren omistavan noidan kanssa. Pian Mestaritonttu pääsee saaren salaisuuksista perille ja aloittaa Sarasteen pelastusoperaation, johon saa Satumaan prinssin, Yönsilmän, avukseen. Pian pelastusjoukkoihin saadaan myös Aamuruskonmaan kuningas, Sarasteen veli, joka haluaa pelastaa Päivikin.

Pelastajat joutuvat kaikenlaisiin vaaroihin vieraillessaan pelottavissa valtakunnissa. Heillä on apunaan  taikakaluja, joiden avulla prinsessojen pelastamiset voisivat onnistua. Taikakalujen käyttö on kuitenkin vaarallista ja monimutkaista, mutta rohkeus ja rakkaus voittavat vaarat - onneakin tietysti tarvitaan.

Sadun loppu on onnellisin mahdollinen, mutta ennen sitä saavat pienet ja isot lukijat jännittää aika tavalla. Aina kun näyttää siltä, että vaikeudet on voitettu, niin kohta jo uusi vaara odottaa sankareita. Julmia vartijoita täytyy paeta hengenhädässä ja pelastumiset ovat täpäriä.

Kirjan kaunis, vanha kieli viehätti lapsia. Yhdessä mietimme, mitä jotkin sanat tarkoittivat - esimerkiksi paasi, impi, haaksi ja virvatulet. Ihme on, jos ei lasten sanavarasto kasva tällaisia pohtiessa! Kauniit nimet, ihmeelliset olennot ja satumaiset paikat viehättivät jokaista: Saraste, Päivikki, Sammaleinen, Vihervä, Yönsilmä, usvaolennot, kuplatytöt, Haaksilinna, Helmilinna, jne.

Mestaritontun seikkailut on ihana satuklassikko. Taikuutta riittää, ja lapsen mielikuvitus saa sopivasti virikkeitä Onni Mansneruksen kauniista kuvituksesta. Erilaiset valtakunnat vaaroineen ja linnoineen oli hienoa kuvitella eteensä. Juuri tällaisia satuja maailma tarvitsee!

Eräänä iltana auringon vaipuessa aaltoihin laskeutui Aamuruskonmaan kuningas linnansa portaita alas meren rantaan. Viheriät aallot tulivat unisina vyöryen valkoista hietikkoa pitkin, iltatuuli tuuditteli kaunista kaislikkoa, ja laskeva aurinko toivotti heille kaikille hyvää yötä. Se suuteli säteillään aaltojen harjoja ja kaislojen kumartavia päitä.

Denise Mina: Veripelto

Denise Mina: Veripelto, 2. painos, 2010
Alkuteos: The Field of Blood, 2005
Suomentanut: Riitta Maaniemi
Kustantaja: Like
Like-pokkari
Sivuja: 432



Denise Minan Veripelto sijoittuu Skotlantiin, Glasgow'hun, vuoteen 1981. Päähenkilö on Paddy Meehan, 18-vuotias, kunnianhimoinen tyttö. Paddy on juuri päässyt lähetiksi unelmatyöpaikkaansa eli Scottish Daily News -lehteen. Hän haaveilee toimittajan urasta, ja erityisesti hän haluaisi rikostoimittajaksi, joka paljastaisi väärät tuomiot ja kirjottaisi totuuden julki.

Lehden toimitus on hierarkkinen ja raadollinen työpaikka. Lähipub on muodotunut työntekijöiden olohuoneeksi, kielenkäyttö on rankkaa ja lähettityttöä ei juuri huomata, saati arvosteta - varsinkin, kun hän on pullukka ja selvästi köyhistä oloista. Juttuja haalitaan kyseenalaisin keinoin ja toisten onnistumisista ollaan kateellisia. Kaikkea vahtii ammattiyhdistys. Paddy ei silti lannistu. Hän tutustuu pikkuhiljaa työntekijöihin ja voittaa näiden luottamuksen.

Toisin käy sitten hänen kotielämässään. Paddy on katolisesta perheestä, jossa yhteys on tiivis ja naisen paikka selvä: pitää mennä nuorena naimisiin ja hoitaa lapsia kotona. Paddy onkin onnellisesti kihloissa komean ja sympaattisen Seanin kanssa, mutta tämänkin mielipide naisen paikasta on hyvin perinteinen. Tähtireportterin elämä on suorastaan häpeällinen haave naiselle.

Paddy etsii itseään ja mietii, kuka hän on ja mitä haluaa. Jonkinlainen tasapaino oman, rakkaan perheen ja omien haaveiden välille pitäisi löytää, mutta kun Paddy alkaa tutkia pienen pojan murhaa omin päin, niin välit lähipiiriin alkavat rakoilla, sillä toinen syytetyistä on hänen sulhasensa sukulainen. Paddyn on pakko ruveta itsenäistymään, sillä perheen tuki katoaa lähes täysin.

Rikosjuoni on tarpeeksi jännittävä pitääkseen lukijan otteessaan. Paddy selvittää raakaa ja sydäntä särkevää murhaa, mutta tekee lapsellisuudessaan suuria virheitä, joita katuu varmasti loppuelämänsä. Onpahan hän päästä omasta hengestäänkin - itse asiassa lukija ymmärtää vaaran kauan ennen Paddya ja tieto lisää jännitystä.

Kirjassa seurataan myös toisen Paddy Meehanin (todellisuuden henkilö) elämää. Toinen Paddy on rikollinen, joka tuomitaan syyttömänä murhasta. Jo lapsena päähenkilö-Paddy on kiinnostunut kaimansa elämästä ja iloitsee, kun rikollinen vihdoin armahdetaan: Hän piti tapauksesta esitemiä koulussa ja kehittyi mukavasta lihavasta tytöstä raskaan sarjan älyköksi. Oman uransa ja perhesuhteidensa kehityksessä Paddy näkee paljon samaa kuin rikollis-Meehanin elämässä. Häntäkin syytetään asioista, joihin hän ei ole syyllinen.

Yksi kiehtovimmista juonteista kirjassa oli Glasgow. Kaupungin tunnelma oli hienosti kuvattu kaikkine vivahteineen: katolisten ja protestanttien kireät ja epäluuloiset välit, rumat ja köyhät kaupunginosat, mielenosoitus, joka paisuu mellakaksi, toisen maailmansodan jälkeiset pommikuopat ja vaneriseinät niiden ympärillä, kosteusvaurioiset talot, sotkuiset pihat ja villiintyneet puutarhat, joita työläiset eivät osaa hoitaa. Kaupungista jää ankea mielikuva: Pienemmät tehtaat laaksossa sen ympärillä olivat myös sulkemassa, alempana joen varrella telakat olivat lopettaneet toimintansa, ja jokainen aamu toi uutisia uusista sulkemisista. Ylpeä kaupunki oli kuolemassa.  

Kirja parani lukemisen aikana. Ensin ajattelin, että Paddy on aivan tyttönen, enkä jaksaisi tällaisen epävarman nuoren naisen kasvutarinaa seurata. Lehden toimituskin tuntui vastenmieliseltä miljööltä. Kirjan myötä kuitenkin kiinnyin Paddyyn ja hänen kypsymistään oli ilo seurata. Nyt haluan ehdottomasti lukea kaksi jatko-osaa, jotka kirjalle on kirjoitettu.

Tämä oli paras skottidekkari, jonka olen skottikirjateemaan lukenut. Kirja päätti myös 19 kotimaisen kirjan ja kahden kuukauden dekkarittoman aikakauden. Vuosi jatkuu skottikirjoja ja ennestään tuntemattomien, kotimaisten kirjailijoiden teoksia lukien.

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä saa isän

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä saa isän, 2011
Kuvitus: Aino Havukainen ja Sami Toivonen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 104


- Risto on poika, siitähän me olemme samaa mieltä.
- Kyllä, Rauha sanoi.
- Pelaako Risto jääkiekkoa?
- Ei.
- Pelaako Risto jalkapalloa?
- Ei.
- Harrastaako Risto ylipäätään mitään, mikä sopii pojalle?
- Harrastaa, Rauha puolustautui. - Rummuttamista... ja leipomista!
- Molemmat vääriä harrastuksia, Elvi tuhahti.
- Vääriä? Rauha järkyttyi.
- Toinen liian äänekäs, toinen liian tyttömäinen! Minun täytyy sukulaisena sanoa, että hän viettää liian paljon aikaa sinun seurassasi. Missä on miehinen esikuva?

Tämän keskustelun seurauksena Rauha laatii sanomalehteen ilmoituksen, jossa hän hakee Ristolle isähahmoa. Alakerran naapuri Lennart Lindberg on loukkaantunut, koska hän ei tunnu tehtävään kelpaavan. Kun Rauha sitten haastattelee isähahmoehdokkaita, Lennart päättää pelastaa Riston ja hakea paikkaa - valepuvussa. Niinpä näyttämölle astuu jääkiekkovarusteissaan Lennart Lindberg nimeltään nyt Lennu Lehmuskallio, joka kelpaakin Riston isähahmoksi. Pian näyttää jopa siltä, että Rauha ihastuu Lennuun, ja tämähän on Lennart Lindbergille mustasukkaisuuden paikka.

Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä saa isän on taattua Räppääjä-meininkiä. Dialogi on nasevaa ja meno vauhdikasta. Jännitystä syntyy kuin itsestään, kun tapahtumat alkavat tuttuun tyyliin lähteä käsistä. Nimittäin Lennart ja Lennu eivät tietenkään pääsee Rauhan luokse kahville yhtä aikaa, ja lopulta Lennartin on pakko "paeta ulkomaanmatkalle" kiusallisia tilanteita. Hän jää asuntoonsa ja esiintyy vain Lennu Lehmuskalliona, mutta miten hänelle saadaan sinne ruokaa - asunnon kun pitäisi olla tyhjä? Taas on mietittävää. Lisäksi, kun Elvi-tädin epäilykset heräävät, ollaankin jo pulassa, ainakin melkein.

Risto Räppäjien lukeminen on aina yhtä riemullista. Kaikki kolme lastani rakastavat näitä kirjoja, ja vaikka ekaluokkalaiset lukevat näitä osittain itsekseen, he haluavat myös kainaloon näitä kuuntelemaan. Kalle-pojalle (5-vuotias) jännittävät valepuvut ja salajuonet toimivat hienosti. Aikuista naurattaa dialogi.

Kaiken ohessa käsitellaan taas tärkeitä aiheita: Pitääkö pojan harrastaa poikien lajeja? Pitääkö lapsen ylipäätään hirveästi harrastaa - ainakaan vastoin tahtoaan? Kelpaako ihminen sellaisena kuin hän on, eli kelpaako Risto Ristona tai Lennart Lennartina vai pitääkö heidän esittää jotain muuta kuin he ovat?

Tässä kirjassahan oli vielä Aino Havukaisen ja Sami Toivosen oivaltava ja hauska kuvitus, mutta uusimmassa Risto Räppääjässä kuvittaja on vaihtunut. Saapa nähdä, miten uusi Räppääjä uppoaa yleisöön? Joulupukki toi senkin lapsille, ja toinen ekaluokkalainen sai kirjan luettua parissa päivässä ja oli ihastunut, joten jään innolla odottamaan sopivaa lukuhetkeä.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturi: Isänmaan tähden, 3. painos, 2011

Kustantaja: Teos
Kansi: Nina Leino
Sivuja: 233



Ojaan syöksynyt tankki ampui umpimähkään liikkumatonta metsää, maissipeltoja, ilmassa kiemurtelevaa tietä, maisemaa. Sora sinkoili. Kaksi miestä tipahti ojanpientareelle. Veri juoksi vastasataneen räntälumen pinnalle, lauloi kauneutta, kuolemaa, kuihtumatonta kunniaa. Enää Antti ei kadehtinut sitä keneltäkään. Ei sellaista voi kaivata, joka koko ajan kiehnää vieressä, isä oli joskus sanonut äidille.

Jenni Linturin esikoisteos Isänmaan tähden osui silmiini kirja-alessa. Kiinnostuin teoksesta heti, sillä takakannen mukaan se kertoi vapaaehtoisista suomalaisista natsi-Saksan Waffen-SS-joukoissa 1941-1943. Luin nimittäin juuri Heidi Köngäksen upean Dora, Doran, joka kertoo Saksan varusteluministerin matkasta Lappiin jouluna 1943. Voisiko Isänmaan tähden yltää lähellekään Dora, Doran vaikuttavuutta sotakuvauksena?

Ja kyllähän se voi. Linturi antaa suomalaissotilaiden itsensä muistella. Päähenkilö Antti Vallas palvelee vapaaehtoisena Saksan riveissä itärintamalla vuosina 1941-1943. Vapaaehtoiseksi lähtemisen motivaationa hänellä oli saavuttaa kunniaa ja taistella isänmaan puolesta. Hänellä on taistelutovereinaan kolme Erkkiä (Lahtinen, Rajaperä ja Luttinen), joiden kohtaloita myös seurataan.  Lisäksi Antin serkku ja veriveli Kaarlo muistelee sotamuistojaan, mutta hän jäi koti-Suomeen ja osallistui Suomen omaan jatkosotaan.

Antti Vallas esittäytyy kirjan ensimmäisillä sivuilla lähes täysin dementoituneena vanhuksensa. Hän ei tunnista omaa tytärtään, mutta vaimonsa kuitenkin. Kun hän sitten ryntää äkillisen päähänpiston saatuaan kattoa korjaamaan, hän putoaa sieltä ja silmät avatessaan näkeekin ympärillään vain Saksan sotaretken läheisensä - kaikki Erkit. Tuntuu, että kun nykyaika katoaa ympäriltä, vain syyllisyys jää jäljelle.

Suomalaiset vapaaehtoiset näyttäytyvät Saksan armeijan riveissä kurittomina, mutta rohkeina sotilaina. Mutta kun hekin sekaantuvat sodan julmuuksiin, alkaa heidän keskinäinen toveruutensa saada säröjä ja Antti syyllistyy tekoihin, joita kantaa mukanaan loppuelmänsä. Hänen paras ystävänsä Erkki Lahtinen ei lopulta pysty elämään syyllisyytensä kanssa, vain Antti kestää joten kuten. Selviämiskeinoina sekä Antilla että Kaarlo-serkulla ovat lopulta ymmärtäväiset ja viisaat vaimot. Vaatimaton, arkinen rakkaus on pelastanut heidät vanhuksiksi asti, tuonut ilojakin elämään, mutta sotamuistoja ei perhe-elämäkään pyyhi pois.

Kun sota loppuu, saksalaisjoukoissa taistelleet vapaaehtoiset yritetään unohtaa täysin. Kun maailmalle paljastuvat saksalaisten rakentamat keskitysleirit ja juutalaisten joukkotuhoaminen, on Saksan liittolaisella, Suomella, täysi työ puhdistaa kilpeään maailman edessä. Silloin Antin suuri haave upseeriurasta katkeaa ja häntä lähinnä halveksitaan, sillä Saksan riveissä taisteleminen nähdään häpeällisenä. Sen sijaan Kaarlo-serkku saa sotasankarin maineen jatkosodan veteraanina.

Isänmaan tähden rakentuu kahden ajan varaan. Toisessa eletään tätä päivää, Antin dementoitunutta ja Kaarlo-serkun riipaisevan yksinäistä vanhuutta: Viimeisten vuosien aikana hän oli ymmärtänyt, että vanhuus oli pahempaa kuin sota. Sodassa oli sentään eloonjääneitä. Toisessa aikatasossa seurataan Anttia nuorena miehenä saksalaisjoukoissa. Kerrontaan rakentuu jännitteitä, mm. Antin ja Kaarlon suhteen lämpö, mutta toisaalta myös kateus erilaisista elämänurista; kolmen Erkin sodat, joissa tiivistyvät sodan ihmiskohtalot. Kun Kaarlo löytää Antin muistikirjan saksalaisjoukkojen ajalta, hän hävittää sen. Antin teot jäävät salaisuudeksi, ja vain Kaarlon sankaruus jää elämään.

Kirjan loppu on kaunis. Siinä ovat vain Antti ja Kaarlo, tavalliset suomalaismiehet, jotka elivät  elämäänsä, vaikka nuorena koettu sota leimasi kaiken. Kirjan opetus sisältyy mielestäni Antin ajatukseen, jossa Saksan sotaretken jälkeen hän on haudannut haaveensa kunniasta ja kasvanut aikuiseksi sodan julmuuksissa: Nuoruus oli jättänyt jäljelle vain kaksi varmaa asiaa, yötä seuraavan päivän ja päivän perään kiirehtivän yön. Siinä mielessä ihmisen ampuminen oli typerää, olisi vain pitänyt odottaa. Päivien kulku pakotti jokaisen kuolemaan.

Jenni Linturin Isänmaan tähden oli hyvä lukukokemus myös Lumiomenan Katjalle, mutta minä varmaankin pidin kirjasta vielä enemmän. Myös Morre piti kirjaa yllättävän uskottavana.

Riina Katajavuori ja Salla Savolainen: Mennään jo kotiin

Riina Katajavuori: Mennään jo kotiin, 2. painos, 2009

Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 39



Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen Mennään jo kotiin on oikea löytö! Hankin kirjan talven alennusmyynnistä, koska ihastuin sen ideaan. Kirjassa esitellään parikymmentä suomalaista nykykotia ja niiden asukkaita. Kuvituksen kautta pääsee siis vieraisille koteihin ja samalla tarinoissa kerrotaan talossa asuvien lasten leikeistä.

Minusta talvisilla iltakävelyillä on aina ollut ihana tiirailla ihmisten koteihin ja miettiä, millaisia ihmisiä taloissa mahtaa asua. En kuitenkaan lähde ikkunoiden alle tirkistelemään, mutta on jännittävää katsella auki jätettyjen verhojen taakse kotoisesti valaistuja huoneita. Etsin olohuoneista kirjahyllyä ja hymyilen mielessäni, jos sellaisen löydän, kuvittelen nimittäin talon asukkaan niin mielelläni lukulampun alle nojatuoliin lukemaan kirjojaan! Kotoisan hengen voi aistia myös ikkunan takaa.

Riina Katajavuori ja Salla Savolainen ovat astuneet kirjassaan keskelle kotien arkea. Sotkuiset kirjahyllyt, leluröykkiöt ja sanomalehdet lattialla, askartelevat lapset, vaatteet tuolinkarmeilla - kaikki on kodikasta. Koteja ei tosiaan ole siivottu vieraiden varalle. Savolaisen kynän jälki tuo mieleeni Carl Larssonin iki-ihanat maalaukset, joissa ihmiset myös puuhailevat jotain. Näissä nykykuvissa kylläkin tavaramäärä on aivan toista luokkaa.

Luin kirjan yhdessä ekaluokkalaisen, kuvista harrastavan tyttäreni kanssa. Yhdessä etsimme suosikkikotimme ja tutkimme kuvien yksityiskohtia. Tyttö huomasi paljon esineitä, joita meilläkin on ja katseli kuvat hyvin tarkkaan.

Näin teinihuoneen asukas Elina kertoo arkitouhuistaan: Minulla on oma huone myös äidin luona. Siellä on ruuturajoitus. Kun Noora tulee, se haluaisi pelata aina Simsiä. Minä yritän säästää Sims-aikoja tylsempiin hetkiin. Tai samalla aukeamalla noin nelivuotias Ulla pohtii huoneessaan: Tuleeko minusta sairaanhoitaja vai tutkimusmatkailija? Onko enkeleitä olemassa? Miksi pikkuveljen karkit kestävät pitempään kuin minun? Mitä tarkoittaa muilutus? Miksi kärpässienellä on silmät? Onko tavallista nähdä lapsena näkyjä? Miten käärme kakkaa?

Tähän kirjaan tartutaan meillä vielä monta kertaa, sillä niin paljon katsottavaa ja luettavaa tässä on. Kuvitus hivelee sekä aikuisen että lapsen silmää ja perheiden arkeen on mukava sukeltaa. Omaa huusholliakin katsoo hiukan uusin silmin: Kai meillä oikeastaan on aika mukava arki! Ja ei meillä nyt niin poikkeavan sotkuista taida ollakaan!

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä, 2009
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 238



Tiedostava olento minusta tuli vasta murrosiässä, kun aloin katsella ympärilleni ja tajusin millaisten typerysten keskellä elän.

Tommi Melenderin Ranskalainen ystävä on mielestäni testosteroniromaani. Kirja on täynnä miehistä uhoa, narsismia, kaiken kattavaa ylenkatsetta ja silmitöntä väkivaltaa. Testosteroni selittää aika paljon kirjan teemoista, sillä päähenkilö analysoi itseään keskellä periranskalaista petankin peluuta: Halusin olla meistä kahdesta vahvempi ja etevämpi, eikä se johtunut turhamaisuudesta tai huonosta itsetunnosta, vaan siitä että olin mies enkä voinut olla rakastamatta voittamista ja vihaamatta häviämistä.  

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Aronvilleen, pieneen ranskalaiseen kaupunkiin. Ensimmäiset sivut kertovat raiskauksesta, jonka todistajaksi aronvilleläinen kuljetusalan yrittäjä Marcel Daigneault joutuu. Hän on itse mukana kuljettamassa naisia ja pakkaamassa näitä konttiin, joka vie heidät prostituoiduiksi Yhdysvaltoihin. Marcel kuitenkin pelastaa raiskatun naisen. Sitten hypätään Suomeen, jossa vihainen nuori mies, minäkertoja, julkkisesitelmöijä Joel Raento pohtii elämäänsä: Media teki minusta hahmon, jonka sanomisia ja tekemisiä kommentoimalla porvarit saattoivat kuvitella olevansa ajan hermolla. Olin huijari, idiootti ja varas, mutta minua ei rangaistu vaan minulle maksettiin siitä.

Tämä vihainen suomalaismies, joka tuntee rajatonta ylemmyydentuntoa kaikkiin kanssaeläjiinsä, saa jonkinlaisen hermoromahduksen mummonsa kuoleman jälkeen ja lähtee Ranskaan lukemaan Flaubertia. Siellä hän päätyy Aronvilleen, jonka asukkaita hän inhoaa. Kävelyllään kaupungissa hän ajattelee: Toivoin näkeväni ihmisiä voidakseni heidät kohdatessani kääntää katseeni inhoten pois.

Onneton Marcel puolestaan joutuu paikallisen rikollisjärjestön kiduttamaksi - ja tämäkin kerrotaan hyvin seikkaperäisesti. Ajan myötä miehet tietysti kohtaavat ja Marcel kertoo surkuhupaisan elämäntarinansa Joelille. Marcelin tarina on täynnä lapsena koettua väkivaltaista kiusaamista, naisenpuutetta, uskonnollista pohdintaa ja Baudelairen lukemista. Kun Marcel vihdoin saa tyttöystävän, tämä hakataan ja raiskataan kuoliaaksi. Marcelin elämäntarina kerrotaan kuin farssi. Oikeastaan sen farssin takia jaksoin lukea kirjan loppuun, sillä halusin tietää, miten sympaattinen reppana Marcel selviää rikollisliigan käsittelystä.

Joel ja Marcel ovat sukulaissieluja: ihmisten vihaajia, 1800-luvun ihailijoita ja ranskalaisen kirjallisuuden kestokuluttajia. Lopulta Joel pelastaa Marcelin, aiheuttaa rikollisjengien välisen sodan ja lähtee Aronvillestä. Hän on kuin yksinäinen ratsastaja, joka on suorittanut urotyön.

Sain kuin sainkin kirjan luettua loppuun, vaikka kaikki väkivaltaisuudet olivat mielestäni vastenmielistä luettavaa. Kun rikollisliigan pomo alkaa saarnata jumalattomuuttaan ja pilkata Marcelin uskoa kesken hirmutekojensa, tekisi mieli heittää kirja kesken (taas). Toisaalta pitkästyttää, toisaalta kuvottaa. Marcelin ja Joelin ystävyys oli kuitenkin kannustin, jolla selvisin. Noin puolivälissä kirjaan tuli jonkinlaista valoa juuri heidän ystävyytensä myötä. Viimeiset sivut ovatkin sitten kuin satua.

Kirjassa oli teemoja vaikka muille jakaa: nykyelämän onttous ja yksinäisyys, silmitön väkivalta, median pelisäännöt, islamilaisuuden syvin olemus, usko, ihmisten julmuus ja välinpitämättömyys toisiaan kohtaan. Näitä kaikkia sekoitetaan reippaasti. Takakansi lupasi, että "Ranskalainen ystävä on tyylikäs kunnianosoitus eurooppalaiselle laatukirjallisuudelle". Ja kyllähän siellä siteerattiinkin mm. Flaubertia ja Baudelairea, mutta tyylikäs on kaukana siitä, mitä minä koin. Varmaan kirjaan oli upotettu viitteitä ranskalaiseen kirjallisuuten ihan joka sivulla, mutta minä tunsin itseni lähinnä tyhmäksi, kun en niitä ymmärtänyt. Lisäksi kielenkäyttö oli paikoin sellaista, jota en laatukirjallisuuteen ole yleensä yhdistänyt, mutta ehkä Falubertin vaikutus oikeuttaa tähänkin: Päästettyäni Flaubertin verenkiertooni pienikin ärsyke saattoi laukaista sisälläni raivonpuuskan: yksittäinen lehtiuutinen, lörpöttelevä lähikaupan myyjä, ääliömäinen porvarin pärstä yleisön joukossa.

Epäilemättä romaani on älykäs ja kunnianhimoinen. Mutta jotain muutakin kirjassa saisi olla. Hiukan ristiriitaisin tuntein kirjaan on suhtautunut myös Täällä toisen tähden alla Jaana, mutta Inahduksen Ina puolestaan näki tässä paljon hyvää. Kaikesta huolimatta kirja herätti minussa halun tutustua ranskalaiseen kirjallisuuteen. Flaubertia löytyy hyllystäni - tosin lukemattomana  (ja tämäkin seikka antaisi Joelille ja Marcelille yhden aiheen lisää vihata koko ihmissukua). Hiukan kyllä pelottaa: entäs jos minäkin alan nähdä vain "ääliömäisiä pärstiä" ympärilläni?

Katri Tapola ja Kristiina Louhi: Maunon maja

Katri Tapola: Maunon Maja, 2010
Kuvitus: Kristiina Louhi
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 31



Katri Tapolan ja Kristiina Louhen Maunon maja on mainio kuvakirja, joka sopii erityisesti pienille pojille, mutta kiehtoo selvästi myös tyttöjä. Niin - ketäpä eivät majat kiinnostaisi! Varsinkin, kun maja tehdään itse, sinne saadaan eväät ja lisäksi sopivasti sade ropisemaan majan kattoon.

Mauno karkaa vähäksi aikaa kotoa ja lähtee ystävineen seikkailemaan metsään. Pojat löytävät maalinnoituksen vallihaudan mutkasta sopivan paikan majalle ja ryhtyvät tuumasta toimeen. Majaan tarvittavat varusteet löytyvät poikien kotoa, eikä sormi mene suuhun, kun puuhataan isolla porukalla, jossa jokainen keksii ideoita.

On turvallista leikkiä, kun kotona odottaa ohukaistaikina ja lepäävät vanhemmat. Maunon perhe on rento ja kotoinen. Äiti laulaa Etelä-Pohjanmaan maakuntalaulua: "Miss laaja aukee Pohjanmaa...", isä nauraa ja lepää kirjan alla, yhdessä tehdään lettutaikinaa. Maalle lähtökään ei haittaa Maunoa, koska äiti on tehnyt mukavia valmisteluja sinne: Maunon kaveri lähtee mukaan ja kivinavettaan Mauno saa perustaa oman valokuvanäyttelyn.

Kirjasta löytyy siis vinkkejä vaikka mihin puuhailuun nykylapsille. Hyväntuulinen kirja saa kaikki hyvälle mielelle, ja tässähän alkaa heti kyhäillä lettutaikinaa, patistaa omat lapsensa metsään ja haaveilee pienestä levosta... Kunnes taas on hienoa kuunnella lasten seikkailuja, kun yhdessä syödään lettuja tällaisten raikkaalta ulkoilmalta tuoksuvien ja punaposkisten lasten kanssa.

Meillä on pilvin pimein kuvakirjoja, mutta Mauno oli uusi tuttavuus. Kotimaista lastenkirjallisuutta on ilo lukea, sillä se on korkeatasoita, mutta liian usein meidän perheemme tarttuu vain niihin tuttuihin Tatuihin ja Patuihin ja Mauri Kunnaksen kirjoihin. Tämä oli raikas tuulahdus realistista kerrontaa ja hauskaa kuvitusta. Myös Lastenkirjahyllyssä kehutaan kirjaa.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu pihalla

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu pihalla, 2012
Kustantaja: Otava
Sivuja: 128



Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu pihalla on outo käsikirja siitä, mitä kaikkea kivaa pihalla voi tehdä. Se on 10. Tatu ja Patu -kirja ja kooltaan pienempi kuin aikaisemmat Tatut ja Patut. Käsikirjakokoisen teoksen voi ottaa vaikka retkelle mukaan, mitä jo lasten kanssa suunnittelimmekin.

Kirjassa on havainnolliset ja hauskat kuvat, jotka opastavat erilaisiin pihaleikkeihin: hiekkakakun tekemiseen, tikkujen, keppien, käpyjen ja heinien käyttöön, puuhun kiipeämiseen, lätäköiden ja purojen leikkikäyttöön, kauppaleikkiin sekä kukkaseppeleen, majan, lumiukon ja lumienkelin tekemiseen. Osa puuhista on tietysti tuttuja, mutta kun kirjassa esitellään myös, miten kaikki voidaan tehdä väärin, niin lasten nauru on taattu.

Uusia ideoitakin kirjassa on. Siellä on mukavat tehtävälistat luontoretkeilyyn sekä metsässä että kaupungissa. Meillä lapset innostuivat aivan valtavasti näistä listoista. Tehtävät ovat mm. tällaisia: Kun kuulee metsässä linnun laulua, niin pitää panna käsi korvan taakse ja huutaa: "Kuuntele, leijona!"; Tai jos vastaan tulee koira, niin sille pitää vinkata silmää. Tämän meidän viisivuotias jo toteuttikin...

Kirjan lopussa on lisäksi esimerkki siitä, kuinka koko piha muuttuu seikkailumaisemaksi. Tatu ja Patu julistavat siinä suureen ääneen: Tämä ei ole oikeasti piha! Ja niinpä piha muuttuu Sandriakan laaksoksi, jossa on mm. pelottava rotko, jähmettyneitä asukkaita, krokotiili ja autiomaa. Tämä seikkailu on pitänyt lukea jo useita kertoja 5-vuotiaalle pojalle. Samoin häntä huvittaa kaikki "tuhoaminen", jota kirjassa esitetään, esimerkiksi hiekkakakun ja lumiukon rikkomistavat.

Meillä osataan kaikki Tatut ja Patut lähes ulkoa ja kirjoja on paikattu teipillä useaan kertaan, koska ne on luettu riekaleiksi. Koko perheen saa hyvälle tuulelle sana "aamutoimiautomaatti", jota arkiaamuisin kaivattaisiin tai "mustavalkoinen-vastamulkoinen" -unihahmo, joka naurattaa takuuvarmasti. Tatuissa ja Patuissa riittää naurun aihetta sekä aikuisille että lapsille ja tuntuu, että kuvat ovat ehtymättömiä. Aina löytyy jokin uusi yksityiskohta, jota ei ole kymmenillä aikaisemmilla lukukerroilla huomannut. Vaikka kuvat ovat tässä kirjassa nyt pelkistetympiä ja vähemmän kiiltäviä ja värikkäitä kuin aikaisemmissa kirjoissa, ne toimivat hyvillä ideoillaan. Tämäkin kirja siirtyi kestosuosikkien listalle vaivattomasti.

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Heidi Kongäs: Dora, Dora, 2012
Kutsantaja: Otava
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 333


Miehellä oli valkoinen sydän, mutta se selvisi minulle vasta paljon myöhemmin. Valkoinen sydän, tarkasti lyövä ja kovapintainan. Kuka ei repisi itseään sellaista vasten, kuka ei hämmentyisi kun jotain niin varmaa tulee kohdalle, sillä se sydän ei heti paljasta väriään.

Heidi Köngaksen Dora, Dora oli vuoden 2012 Finlandia-ehdokkaana, eikä suotta. Tässä oli jo kolmas ehdokas, joka on niin hyvä, että lukija huutaa hurraata kotimaisen nykykirjallisuuden ylistykseksi. Ja kolmas ehdokaskirja, joka on ihan pakko kuvata lumihangessa, koska tässäkin talvi ja kylmyys ovat niin keskeisiä.

Saksan varusteluministeri ja pääarkkitehti Albert Speer saapuu tarkastamaan Saksan pohjoisinta tukikohtaa Petsamoon Jäämeren rannalle jouluna 1943. Samaan aikaan Saksan itärintama on vaikeuksissa, liittoutuneet pommittavat Berliiniä ja Hampuria ja sota on kääntymässä Saksan tappioksi. Näiden faktojen raameihin Köngäs rakentaa taitavasti yksityisiä katastrofeja.

Kirjassa seurataan neljän Speerin matkaseurueen jäsenen ajatuksia. Päähenkilöksi nousee ilman muuta varusteluministeri Albert Speer. Muut henkilöt ovat Speerin sihteeri Annemarie Kempf, tulkki Eero Kallankari ja taikuri Ewald Himmelbau, joka on palkattu viihdyttämään Petsamoon sijoitettuja alppijääkäreitä joulujuhlassa. Kaikilla neljällä henkilöllä on omat pyrkimyksensä ja tietysti heikkoutensa. Matka etenee vuorottain jokaisen minäkertojan näkökulmasta kerrottuna.

Kirja kertoo palvonnasta, alistumisesta ja julmuudesta. Speer palvoo Hitleriä ja Hitler Speeriä -  heillä on toisiinsa kiihottava vaikutus. Hitler on tähän asti antanut pääarkkitehdilleen ja varusteluministerilleen vapaat kädet työvoiman ja materiaalin käytössä, mutta nyt välit ovat viilenneet. Lapissa Speer kaipaa Hitlerin läheisyyttä ja sielun tulta. Mutta epäilyksetkin vaivaavat häntä, sillä Hitler käy kolmen rintaman sotaa, ei kuuntele ketään, ei tunnusta tosiasioita, eikä sotakalusto riitä mihinkään. Suomen nikkelikaivoksestakin on pidettävä kiinni kynsin hampain, vaikka taisteluolosuhteet Jäämeren rannalla ovat armottomat. Epätoivosta huolimatta varusteluministeri Speer lisää kierroksia tuotantoon ja omaan elämäänsä. Hän ei nuku juuri yhtään, ei käy tapaamassa perhettään, ei puhu mitään kenellekään - hänen sydämensä on valkoinen.

Kirjan nimi tulee Saksan uuden rakettitehtaan koodinimestä Dora. Speer on suunnitellut valtavan tehtaan, jotta pääsisi toteuttamaan V2-ohjusten valmistamisen vuoren sisässä Kohnsteinissa. Ohjusten pitäisi kääntää tappiolliseksi kääntynyt sota taas Saksan voittokuluksi. Tehtaan louhintaan tarvitaan työvoimaa ja sitä tulee 60 000 henkeä (Wikipedian arvio), jotka tuodaan helvetillisiin olosuhteisiin louhimaan tunnelistoa. Työvoimaa varten Speer tarvitsee keskitysleirin, jollainen perustetaankin suunnitellun rakettitehtaan vieraan ja on nimeltään Mittelbau-Dora. Speer käy Dorassa syksyllä 1943, ja Lapissa ollessaan hän vertaa elämäänsä näkemiinsä työoloihin:  Ilman häntä (Hitleriä) minä en ole olemassa. Minun sisältäni sammuivat kaikki valot kun hän käänsi selkänsä. Ilman häntä olen kuin vuoren sisään porattu käytävä, virtsalta ja ulosteelta haiseva hapantunut käytävä, jossa ilma ei liiku, josta ei pääse pois, jossa tehdään työtä kahdeksantoista tuntia vuorokaudessa.-- 

Speer palvoo Hitleriä, mutta sihteeri Annemarie puolestaan palvoo esimiestään Speeriä. Hän on uhrannut tälle ja kansallissosialismin aatteelle vuosia elämästään. Mutta Lapissa hän alkaa epäillä valintaansa, koska Speer näyttyäytyy heikkona ilman Hitlerin innoitusta. Petsamon nikkelikaivoksen ja pakkotyöleirien olojen näkeminen avaavat myös hänen silmiään. Suomalainen tulkki puolestaan palvoo Annemarieta heti ensi tapaamisesta alkaen. Hän ei ole koskaan nähnyt mitään yhtä kaunista. Taikuri huomaa jumaloivansa vaimoaan ja kaipaa tätä koko matkan. Hän on suorastaan hysteerinen, sillä hän pelkää kuollakseen sekä kylmyyttä, taitojensa menettämistä että "varttijuutalaisuutensa" paljastumista. Hän on ainoa seurueen jäsen, joka ymmärtää, kuinka halpa on ihmishenki tässä sodassa: Kaikki sujuu kuin rasvattu, kaikki sujuu kuin tanssi, kuin suloinen menuetti. Kuolen tänne, tra, la, laa.

Sota on julmaa, ihmiset ovat julmia - mutta kaikista julmin on natsisaksalainen. Lukija ei voi kuin ihmetellä, miten yksi diktaattori saa koko kansan toteuttamaan jotain näin epäinhimillistä ja massiivista kärsimyksen visiota. Albert Speerin ja Annemarie Kempfin hahmoissa tähän  käsittämättömään saa ikään kuin selityksen ja varoituksen. Speer pohtii Hitlerin vaikutusta itseensä: Vain hänen kanssaan pystyin ylittämään sopivaisuuden rajat. Hänen armottomuutensa kantoi syyllisyyden yli.

Täytyy myöntää, että en halunnut muistaa toisen maailmansodan julmuuksista. Oli aivan järkyttävää lukea suuruudenhulluista projekteista, vankileireistä, kaivostyömaiden epäinhimillisistä työoloista, työvoiman siirroista valloitetuilta alueilta, juutalaisten tuhoamisleireistä, Stalingradin piirityksen olosuhteista, Petsamon kaivoksen työoloista ja vankileireistä... Kaikki tämä tulee Dora, Dorassa kerrattua vaivihkaa, ihmisten näkyinä ja muistikuvina, heidän arkenaan. Tulkki ja Annemarie pohtivatkin, että historiassa sota jää vuosilukujen väliin viivaksi, mutta he elävät parhaillaan sitä viivaa. Meidän nykyihmisten tehtävä on muistaa se viiva ja siihen sisältyvä kärsimys.

Olen nyt lukenut vuoden 2012 kotimaisesta kirjasadosta niin hyviä kirjoja (Kun kyyhkyset katosivat, Jää, Nälkävuosi), että suorastaan hengästyttää. Ulkomainen kirjallisuus on jäänyt vallan toiselle sijalle, eikä dekkareitakaan ole ollut ikävä. Tuntuu naiivilta itsensä toistamiselta, mutta Dora, Dorankin jälkeen on pakko toivoa, että mahdollisimman moni suomalainen lukisi tämänkin kirjan, jotta maailmasta tulisi parempi paikka, jotta muistaisimme. Dora Dorasta ovat vaikuttuneet myös blogien P.S. Rakastan kirjoja Sara sekä Lumiomenan Katja.

Arne Nevanlinna: Marie

Arne Nevanlinna: Marie, 2012
Kustantaja: WSOY, 2008
Kansi: Kristiina Segercrantz
Sivuja: 306
WSOY-pokkari


Arne Nevanlinnan Marie kertoo 100-vuotiaan naisen viimeisestä elinpäivästä. Marie Myhrborgh on alun perin ranskalainen, ja ennen kaikkea strasbourgilainen. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän rakastuu suomenruotsalaiseen kirurgiin, menee naimisiin hänen kanssaan ja päätyy asumaan Suomeen kansalaissodan aikaan.

Viimeisen päivänsä aikana Marie kertaa koko elämäntarinansa. Muistot lapsuudesta, omasta perheestä ja Strasbourgista ovat selkeitä. Mutta mitä lähemmas nykyhetkeä Marien muistelmat etenevät, sitä sekavammiksi ne käyvät. Hän muistaa tapahtumia kuin välähdyksinä: perheenjäsenet, ystävät, rakastaja, lapset, joista vain yksi selviää hengissä, miehen kuolema. Näihin muistoihin sekoittuvat nykyhetken ihmiset: hoitajat, lääkäri ja hoitokodin johtaja.

Nevanlinna kertoo taitavasti Marien elämän, ja samalla ihmisen vanhenemisen ja muistamisen, kaaren. Lapsuusmuistoista kertovat virkkeet ovat selkeitä ja lyhyitä, mutta virkkeet pitenevät ja rönsyilevät mitä lähemmäksi nykyhetkeä ja viimeisen päivän iltaa edetään. Lopulta yksinäisyys, vanhuuden vaivat, ärsyttävä hoitohenkilökunta ja muistot pyörivät kuin ympyrää Marien päässä - jopa puolen sivun mittaisina loppumattomina virkkeinä. Hyvinä ihmisinä hän muistaa Eduard-poikansa, Enkeliksi nimeämänsä hoitajan, Gabriel-rakastajan ja Tatjana-ystävän. Suhde aviomieheen ja tämän sukulaisiin on sen sijaan pettymys. Yksi kirjan hersyvimmistä muistoista on muisto päivällisistä, jotka Marie järjestää ystävilleen ja sukulaisilleen. Niistä tulee täydellinen fiasko. Kaiken suomalaisen elämän keskellä Mariella on omaa ranskalaista perhettään kova ikävä. Mutta sekin perhe on hajonnut sotien jalkoihin.

Kirjan teki erityisen mielenkiíntoiseksi eurooppalaisen kulttuurin ja historian välähdykset. Alsacen maakunnan kohtalo maailmansodissa, Suomen sodat ja kulttuurien väliset erot kuuluvat Marien elämään. Hän elää niitä todeksi kulttuurien ja kielten sekamelskassa (ranska, saksa, englanti, ruotsi ja suomi), mutta herättää Suomessa ennakkoluuloja. Marie tiivistää kahden kotikulttuurinsa eron näin: Suomalaiset luulevat, että teot ovat tärkeämpiä kuin sanat. Ranskalaiset tietävät, että sanat ovat tärkeämpiä kuin teot. Marien isä, strasbourgilainen, menestynyt lakimies kiteyttää elämäntavassaan tyylin, jolla Euroopassa selviää parhaiten: --ranskalaisille hänen firmansa oli Rhincourt, mutta saksalaisille Rheinhof, juutalaisille hän oli puolijuutalainen, mutta juutalaisvastaisille Wagnerin ihailija, liikemiehille hän oli kapitalisti, mutta professoreille humanisti, ja niin edespäin.

Marien tarinan taustalla seurataan myös salaperäistä päiväkirjan pitäjää. Aluksi lukija on aivan ymmällään: kuka päiväkirjaa kirjoittaa? Vähitellen sekä päiväkirjan kirjoittajalle, että lukijalle alkaa paljastua hänen yhteytensä Marie-rouvaan. Pienenä hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että päiväkirjan kirjoittaja haaveilee kirjailijan urasta ja kirjoittaa kielestä: Sen olen oppinut, että lauseiden täytyy olla lyhyitä ja kirkkaita. Inhoan pitkiä vuodatuksia. Näitä pitkiä vuodatuksia on Marien elämän iltapuoli täynnä! Kirjan loppu antaa kuitenkin ymmärtää, että Marien tarina tulee lopullisesti hiipumaan Thaimaassa.

Mariessa kantavana teemana on vanhusten yksinäisyys. Kun ihminen elää 100-vuotiaaksi, hän ehtii menettää paljon ihmisiä ympäriltään. Marien yksinäisyys kestää kauan, vuosikymmeniä, sillä aviomies kuolee 55-vuotiaana, eikä ainoa poika käy kuin kerran viikossa äitiään tervehtimässä: Vähitellen Marie huomasi, ettei tärkeintä ollut rakkaus, koska sitä oli tarjolla niin vähän, vaan rutiini, koska sitä oli tarjolla niin paljon, ylös aina samaan aikaan, aamutakki ja tohvelit, tualetti vannahuoneessa, lämpötila termomeetteristä salin isossa ikkunassa.

Marie on tehnyt vaikutuksen muihinkin bloggaajiin. Lumiomenan Katja on huomannut Marien asitillisuuden ja Minna suosittelisi tätä hoitoalan oppikirjaksi. Arne Nevanlinnasta tuli toinen uusi, kotimainen kirjailija "Koen 13 uutta kotimaista kirjailijaa vuonna 2013" -haasteeseeni. Leena Krohn ja Arne Nevanlinna ovat olleet hienoja tuttavuuksia!

Leena Krohn: Kotini on Riioraa

Leena Krohn: Kotini on Riioraa, 2008
Kustantaja: Teos
Kuvitus: Leena Krohn
Sivuja:108


Leena Krohnin Kotini on Riioraa on kaunis kirja. Sitä voisi kuvata sanalla helmi. Sain tämän kirjan joululahjaksi ystävältäni, ja luin sitä lapsille ääneen joululomailtoina. "Lue, äiti, lue vielä yksi kappale tänä iltana!" oli jokailtainen toive. Ja aamulla ensimmäiseksi piti vielä jatkaa uusi kappale. Kun kirja loppui, ilmassa oli haikeutta ja sitten tuli selvä käsky: "Sun pitää äiti blogata tämä kirja", totesi toinen tyttö. "Joo, varsinkin tuo viimeinen luku oli hieno", säesti toinen. Siispä tässä ollaan...

Kotini on Riioraa -nimi tulee vanhasta lasten leikistä, jota leikitään koulun pihalla. Riioraa on mielikuvituksellinen paikka, mutta päähenkilölle, Ruthille, se edustaa kirjan nimessä lapsuuden kotikylää - osittain jo mielikuvituksen kultaamaa maisemaa. Aikoinaan koulussa hän kirjoitti tulevaisuutta ennustavan aineen, jossa hän on nimennyt Riioraan paikaksi, jossa aikoo käydä ennen vuotta 2000.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1950-luvulle suomalaiseen, pieneen kylään. Ruth on n. 8-vuotias tyttö, jonka mielikuvitus on vilkas. Hän on vahvasti kiinni kotikylässään, sen ihmisissä ja rakennuksissa.  Tärkeitä henkilöitä ovat mm. Ruthin perhe: isoveli Risto, äiti ja isä, jotka tuntuvat viisailta ja turvallisilta ihmisiltä. Lisäksi ystävät Pikkupauli, Isopauli ja Raija ovat läheisiä. Kylän persoonallisia aikuisia ovat lamppukauppias (Isopaulin pappa), kreivitär ja hänen sisäkkönsä sekä laamannivainaa.

Lähes jokaiseen tarinaan liittyy kuva. Kuvat ovat taianomaisia, kiehtovia ja erikoisia. Toinen ekaluokkalaiseni totesikin pariin kertaan: "Onpas outoja kuvia." Silti molemmat tytöt työnsivät nenänsä melkein kiinni kirjaan ja tutkivat kuvista jokaisen yksityiskohdan. Niistä tuli heille paljon oivalluksia, jotka täydensivät tarinoita ja tekivät niistä entistä salaperäisempiä.

Laamannivainaa oli erityisen pelottava henkilö, tai oikeastaan siis kummitus. Saatoin kuulla, kuinka kuulijani pidättivät henkeään, kun kirjan 50-luvun lapset leikkivät hautausmaalla ja kertoivat kummitusjuttuja. Myöhemmin laamannivainaa auttoi Ruthia löytämään kadonneen Pikkupaulin, jota koko kylä etsi. Pikkupaulin katoamiseenkin pienet kuuntelijani suhtautuivat erittäin vakavasti. Lisäksi heitä kauhistutti Raijan sairastuminen lapsihalvaukseen. "Äiti, voinko minäkin sairastua lapsihalvaukseen?" he miettivät. Raija joutuu sairautensa takia pyörätuoliin, mutta lapset keksivät myös sellaisia leikkejä, joissa ei tarvitse juosta. Ainakin meillä innostuttiin valtavasti kappaleesta, jossa Ruth ja Raija tekivät kivistä ja tikuista ja sammalista maisemia lasivateihin. Taidamme ensi kesänä yrittää. Lisäksi meihin kaikkiin lukiojoihin teki vaikutuksen huimia näkyjä näkevä Pikkupauli, joka hyväksyi kaikki ihmiset ja puhutteli heitä tasa-arvoisina.

Viimeisessä tarinassa lukijakin heittää viimeisen katseensa kylään, joka on tullut hänellekin läheiseksi: Yövieras kävelee sisään tarjottimineen ja silloin Ruth huomaa, ettei se olekaan aivan vieras. Siinähän on vanha herra, laamannivainaa, hänen ystävänsä oikeastaan. Laamanni nyökkää tähtiä täynnä ja laskee tarjottimen eteisen pöydälle ja on poissa.
     Ruth katsoo tarjotinta ja näkee, että tarjottimella on maisema. Se on hyvin tuttu maisema, sillä Ruth näkee tarjottimella koko kylän, joen, koulun, oman kotinsa, postin, kirkon ja lamppukaupan.-- Kaikki se mahtuu samalle pyöreälle tarjottimelle.

Tässä kirjassa riitti ajattelemisen aihetta ja katseltavaa sekä lapsille että aikuisille. Suomi on muuttunut, ja nykyajan lapsille teki todella hyvää tavoittaa 50-luvun lapsuus. Kotini on Riioraa on ensimmäinen Leena Krohnin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Tämä oli nyt myös ensimmäinen lukemani kirja Facebook-haasteeseen "Koen 13 uutta kotimaista kirjailijaa vuonna 2013"- hieno aloitus!

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Miika Nousiainen: Maaninkavaara, 4. painos, 2012
Kustantaja: Otava, 2009
Kansi: Markus Pyörälä
Sivuja: 351


Venyttelen takareidet ja menen suihkuun. Tämä on isälle iso juttu. Minä en petä. Isä saa olla minusta ylpeä. Ehkä se pääsee jaloilleen Jarkon jäljiltä. Ei ehdi murehtia, kun kaikki aika menee valmentamiseen. Minä juoksen isän masennuksesta.

Tartuin Miika Nousiaisen Maaninkavaara-teokseen hiukan ennakkoluuloisena. Ensinnäkin: voiko Vadelmavenepakolaista ylittää? Toiseksi: jaksanko innostua suomalaisesta juoksuhulluudesta?  Ja vastaan: Maaninkavaara nousi Vadelmavenepakolaisen rinnalle, ja  ylikin. Ja kyllä, suomaisen kestävyysjuoksuintoilun syvintä olemusta oli viihdyttävä lukea. Tällä kirjalla aloitin tämän vuoden, ja valinta oli hyvä, sillä Miika Nousiainen kirjoitti taas onnistuneen satiirin. Odotan jo, että pääsen tarttumaan hänen viimeisimpään kirjaansa, Metsäjättiin.

Maaninkavaarassa seurataan Huttusen perheen, eli Martti-isän, Sirkka-äidin ja Heidi-tyttären elämää. Kirjan alussa perhe lähtee Helsinkiin Jarkko-poikaa vastaan. Jarkko on ollut Ruotsissa maastojuoksukisoissa, mutta hän ei koskaan astu maihin ruotsinlaivalta, vaan hän on kadonnut matkalla. Huttusten on pakko elää sen asian kanssa, että poika on kuollut. Joulu on Martin kokemuksena suorastaan pakahduttavan surullinen: Surusta huolimatta Sirkka on tehnyt kaiken viimeisen päälle. Siinä kaikessa on yksi paha vika. Kaikki muistuttaa Jarkosta. Aamupuurosta Jarkko löytäisi mantelin. Kohta lähtisi lenkille. Sitten löylyttelisi isänsä alas lauteilta. -- Ja mikä pahinta, tuossa se istuisi. Nyt ei istu. Vaikka siinä jököttää tyhjänä neljäs tuoli kolmihenkisessä perheessä. Arkena tyhjän tuolin jotenkin sietää. -- Jouluna siitä tuli tyhjä tuoli. Niin surullista, ettei sitä voi käsittää, eikä todennäköisesti pidäkään.

Tämä kirjan surullinen alku luo pohjan koko kirjalle, sillä se selittää Heidin päätöksen ruveta pelastamaan isä. Isällä on pakkomielteenä suomalainen kestävyysjuoksu, jonka nousun ja tuhon hän tuntee kuin omat taskunsa. Hän on myös valmentanut poikaansa ja toivonut hänestä suuria. Avoimeksi jää, onko Jarkon putoaminen laivalta ollut vahinko vai hänen oma valintansa, ainoa keino paeta hulluutta. Nyt Heidi astuu Jarkon tilalle valmennettavaksi. Ei mene kauaakaan, kun isä innostuu liikaa.

Sirkka-äiti seuraa tilannetta sivusta, kuten on seurannut koko avioliittonsa. Martti kiitteleekin vaimoaan: Kaikki päähänpistoni Sirkka on antanut anteeksi. On ravattu milloin minkäkin juoksijan perässä ympäri Suomea ja aina Sirkka on tullut mukana. Kyllä sen on pakko minua rakastaa. Alttarillahan se sen sanoi. Kai tuo ilmoittaa, jos mieli muuttuu. Kun Sirkka on hiljaisena ja hiljaiset hetket vain lisääntyvät, Martti tulkitsee: Nämä mykkäkoulut ovat paras osa parisuhdetta. Hienoin tapa kommunikoida on pitkään yhdessä olleen suomalaisen avioparin sanaton viestintä. Italialainen huitominen ja ruotsalainen tekoherkkyys jäävät toiseksi, kun riidat selvitetään sanattomasti, odottamalla.

Kirja on rakennettu siten, että isän ja tyttären ajatusmaailmaa seurataan vuorotellen. Isän maailmankuva on täysin juoksun ja läpäisemä. Yhdeksäsluokkalaiselle tyttärelle hän antaa Kaarlo Maaninkaa esittävän taulun joululahjaksi, juoksuttaa hänet painoliivi päällä Ladan vieressä kouluun joka aamu (7 km) kelillä kuin kelillä ja lopulta jättää tyttären suon laitaan tekemään järjetöntä harjoitusta, jonka seurauksena tytär on päästä hengestään. Tytär sinnittelee, kunnes arvelee isän selvinneen pahimmasta surusta. Hän haaveilee kuvateidelukiosta, maalaa suruaan tauluiksi, kapinoikin isän järjettömyyksiä vastaan ja lopulta saa myös äidin silmät aukeamaan.

Nousiaisen kielenkäyttö on tuoretta ja hauskaa. Surun ja urheiluhulluuden yhdistäminen luo yllättävän ja iskevän kokonaisuuden. Kirjassa on sopivasti liioitteluja ja kärjistyksiä, joiden vastapainona on myös todellista elämää. Martin ajatukset ovat paitsi pakkomielteisiä, myös terävää kritiikkiä nyky-yhteiskunnan helppoa elämää vastaan: Muistan, kun laitoin nuorena miehenalkuna tämän kartan huoneeni seinälle.--Kiinnitin neulan jokaisen kestävyysjuoksun arvokisavoittajan syntymäpaikan kohdalle. Jätin hopeat ja pronssit pois tilanpuutteen vuoksi. Nyt pitäisi laittaa neula paikkakunnan kohdalle, jos siellä asuu nuori, joka jaksaa sitoa lenkkarinnauhat kiinni.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Kristina Carlson: William N. päiväkirja, 3. painos, 2011
Kustantaja: Otava, 2011
Kansi: Georges Pierre Seurat: Petit homme au parapet
Sivuja: 153



26.11.1898 Yksinäisyys ei ole apeaa eikä surullista, mutta joskus se on ikävää, ja minä päättelen tämän johtuvan seurasta, jossa olen yksin.

Kirstiina Carlsonin William N. päiväkirja oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2011. Minun käteeni tämä teos tarttui Suomalaisen kirjakaupan alennusmyynnistä, ja luinkin sen saman tien joulun välipäivinä. En muistanut ehdokkuutta, mutta muistin, että Carlson on voittanut joskus Finlandian. Kaikkein painavin syy valintaani oli kuitenkin kirjan kaunis kansi.

William N. tarkoittaa William Nylanderia (1822 - 1898), joka on todellinen historiallinen henkilö. Hän oli ensimmäisiä suomalaisia kasvitieteilijöitä ja tunnettu erityisesti jäkälätutkimuksestaan. Hän aloitti tieteellisen uransa Helsingin yliopistossa, mutta siirtyi sittemmin Ranskaan, Pariisiin, jatkamaan tutkimustyötään.

Carlson kirjoittaa William N:n elämästä fiktiivisen päiväkirjan. Vain kirjan loppuun liitetyt Nylanderin kuolemasta kertova sähke ja kirje ovat autenttisia. Päiväkirjassa kuluvat tutkijan kaksi viimeistä elinvuotta, jolloin hän elää yksinäisenä erakkona Pariisissa, köyhänä ja kylmissään. Hänen kaksi viimeistä talveaan kuluvat sairastaessa ja palellessa pienessä pölyisessä ja pimeässä asunnossa. Voisi sanoa, että hän on syrjäytynyt ja reppana vanhus. Mutta ylpeä hän totisesti on! Eli vaikka häntä käy melkein sääliksi, niin toisena hetkenä jo ihmettelee, että jopa pitää olla itsepäinen pappa, joka pistää välit poikki kaikkien läheistenä kanssa milloin mistäkin syystä.

William N:n oikkuilu karkottaa ihmiset hänen ympäriltään, Ainoastaan entinen taloudenhoitaja Constance, sisko Elise ja Th. S. pysyvät hänelle uskollisina. Ilman Constancea hän tuskin pysyisi hengissä, ja Elisen ja Th. S:n kirjeitä hän odottaa kovasti - vaikka saattaa närkästyä niistäkin.Tuttavapiirinsä hyvää tarkoittavien ihmisten kanssa hän osallistuu muutamalle illalliselle, nauttii hyvästä ruuasta ja juomasta täysin siemauksin, mutta sitten illan päätteeksi loukkaantuu jostain mitättömästä asiasta ja katkaisee taas välinsä ystävänsä kanssa.

Toisaalta William N. on armoton myös itselleen. Hän ymmärtää olevansa vaikea ihminen ja huonoa seuraa jopa itselleen. Toisaalta hän halveksii muitten heikkouksia. Perusporvallinen elämä ei häntä tyydytä, sillä hänestä se on tyhjää onnen tavoittelua. Hän ihmettelee esimerkiksi sitä, miten perheet voivat tulla puistoon picnicille yltäkylläisine eväineen, kun ympärillä on nin paljon kasvillisuutta, jota voisi tutkia mässäilyn sijaan!

William N. vertaa elämäntapaansa taiteilijoiden elämään: --tiedemiehen elämä vaatii uhrauksia siinä kuin taiteilijankin elämä --. Hän tuntee olevansa väärin ymmärretty tutkija, ja halveksii populisteina pitämiään ajan tutkijatähtiä Pasteuria ja Darwinia. Myös naissukupuoli saa osansa terävästä halveksunnasta: -- minä ajattelin, että naisten puhe on eräänlaista aivovuotoa, jossa järjen hivenet sekoittuvat joutavuuden limaan. 

Kirjan yksi kantava teema on tiedemiehen elämäntyö ja elämännäkemys. William N. pelkää elämäntyönsä jäävän vaille arvostusta. Tiede ja tutkimus ovat hänelle kaikki kaikessa, ja hän pakertaakin tutkimustyötään elämänsä loppuun asti. Taiteista hän tuntee ymmärtävänsä vain kuvataidetta, ja viehättyy erityisesti Seurat'n maalauksista, mutta muu taide on käsittämätöntä: 25.5.1898 Musiikki ja kaunokirjallisuus eivät kiinnosta minua, koska minulta puuttuu mielikuvitus täyttää niiden käyttämien merkkien välinen tila todellisuudella ja erilaisilla tunteilla kuten toiset ihmiset ilmeisesti pystyvät tekemään.

Carlson kirjoittaa William N:stä elävän hahmon. Vanhan miehen laiha kuva jää lukijan verkkokalvolle ja hänen askeliaan seuraa Pariisin kaduilla ja puistoissa. Kirjan kieli on suoraviivaista ja tarkkaa, kuten tutkijan päiväkirjamerkinnöistä voisi odottaakin.

Lumiomenan Katja ja Opuscolon kirjoittaja pitivät tästä kirjasta paljon. Itse joudun vähän hillitsemään intoani, sillä päiväkirjamuodon hyppelehtivä tyyli ja kirjan lyhyys jättivät minulle vähän turhankin kepeän tunnelman. Kirja ehti loppua ennen kuin se alkoikaan. Toisaalta se jäi kutkuttamaan mukavasti mieltä, ja nyt kun luen siitä merkitsemiäni otteita, huomaan hymyileväni tälle erikoislaatuiselle vanhalle herralle.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi, 2012
Kustantaja: Siltala
Sivuja: 141
Kansi: Elina Warsta
Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto 2012
Blogistanian Finlandia -palkinto 2012


Kuura levittäytyy kuin rikkaruoho ikkunanpuitteista hirsien saumoja pitkin seinälle. Pahin on ovi, sen raoista lumi työntyy sisään ja kehystää oviaukon kuin kalma, joka aikoo asettua torppaan asumaan.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi on vaikuttava kirja. Ja niin tällaisen nälkävuosiin 1867-68 sijoittuvan kirjan pitää ollakin. Nälkä repii lukijan sielua ja avuttomuuttaan tekisi mieli ulvoa ääneen, kun nälkäiset ihmiset kaatuvat hankeen kuolemaan. Voiko hirveämpää kuolemaa kuvitella? Nälkävuotta lukiessa on pakko rämpiä tuhansien suomalaisten askelissa ja etsiä ruokaa keskeltä valkoisuutta - hankea ja kuolemaa.

Nälkävuosi koetaan kolmesta eri näkökulmasta. Ensimmäinen ja vaikuttavin näkökulma on torppariperheen kärsimys: Korpelan Juhani ja Marja, sekä lapset Mataleena ja Juho saavat kovimman mahdollisen kohtalon. Juhani jää torppaan kuolemaan nälkään, ja Marjan on lähdettävä kerjuulle lasten kanssa. Marjan ja lasten matka on toivoton, ja se kohoaa ikään kuin lauluksi, jota lukijan on pakko kuunnella.

Ehkä kirjaa ei edes pystyisi lukemaan, jollei välillä seurattaisi Helsingissä asuvia Renqvistin veljeksiä, Teoa ja Larsia. Heitä ei puute vaivaa. Vaikka hekin pohtivat shakkilautansa ääressä kansakunnan kärsimystä, kärsimys jää heille etäiseksi. Teo tuntuu ristiriitaiselta persoonalta, jopa häikäilemättömältä ja julmalta tyypiltä, joka kuitenkin yltää kirjan inhimillisimpään tekoon. Ihmisten hätää hän ei lopulta pysty ohittamaan: Ruumiita Teo oli nähnyt tämän matkansa aikana useampiakin pitkin tienpientareita, mutta nainen oli ainoa, jonka hän näki kuolevan. Se kävi nopeasti, ilman dramatiikkaa. Nainen vain putosi eikä enää noussut. Kuin maa olisi imaissut sielun uumeniinsa ja jättänyt jälkeensä tyhjät kuoret. 

Kolmantena näkökulmana on senaattorin näkökulma hirveään nälkävuoteen. Häntä vaivaavat tuskalliset näyt kärsivästä kansasta ja hän pohtii, olisiko jotain voitu tehdä toisin. Olisiko valtiolla ollut mitään mahdollisuuksia auttaa kuolevaa kansaa? Hätäaputyömaana rakennetaan Helsinki-Pietari-junarataa, mutta nälkä ja kulkutaudit riehuvat ratatyömaankin varrella. Miten teettää töitä ihmisillä, joilla ei ole voimia edes kävellä? Eikä ruokaa ole missään.

Paleltuneita perunoita ja surkeita vellejä keittävät talolliset, jotka jakavat omasta vähästään, ovat kuin enkeleitä tässä kirjassa. Joka kerta, kun joku hyväsydäminen ihminen antaa Marjalle ja lapsille kyydin reessään, lukija haluaisi rynnätä kiittämään hyväntekijää. Vaikka nälkä tekee ihmisistä eläimellisiä, myös armeliaisuutta löytyy. Se on ihme.

Nälkävuosi on valkoisuudessaan häikäisevä kirja. Se on kieleltään tarkkaa ja kirkasta, mutta samalla kuin kauneinta runoutta. Siinä ei ole mitään turhaa: Itku ei tule. Suru on piilossa, kätkettynä telkänmunaan, jota Marja ei löydä. Lumi pöllahtää pellolla tai hänen sisällään.

Tämä on kirja, jonka jokaisen suomalaisen soisi lukevan. Jokainen, joka astuu Marjan suksille hänen jättäessään miehensä kuolemaan nälkään ja kulkee hänen mukanaan hänen yrittäessään vetää ja kantaa lapsiaan lumihangessa, kulkee sellaisen matkan, ettei olisi osannut kuvitellakaan.

Nälkävuosi sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon 2012, Finlandia-palkintoehdokkuuden ja Blogistanian Finlandian. Sitä on myös blogattu paljon. Lumiomenan Katja kirjoittaa Nälkävuodesta upeasti. Kirjaan ovat ihastuneet myös mm. blogit Villasukka kirjahyllyssä  ja Morren maailma.

Marja Björk: Prole

Marja Björk: Prole, 2012
Kustantaja: Like
Sivuja: 212




Jos olisin äitini, istuisin joskus viereen ja kysyisin, mitä minulle kuuluu ja kuuntelisin, kun kerron, Kuulustelisin sanat, kyselisin suomesta saksaan tai ruotsiin, vaikka en osaisikaan lukea vieraskielisiä sanoja. Muistuttaisin, että niukat alleviivaukset ovat tehokkaampia. Laittaisimme olohuoneeseen ison pöydän, jonka ääressä kaikki tekisivät koulutehtäviä ja me puhuisimme aina koulusta ja mikä meistä tulisi isona ja me keräisimme puolukoita ja sieniä ja jätepaperia niin paljon, että kaikilla meillä olisi rahaa johonkin harrastukseen. Jos olisin äitini, en haluaisi koko ajan näyttää, että sain vielä miehiä.

Marja Björkin Prole on työväestön kuvausta 1960-70-luvun Suomesta. Kaukana ovat nyt ylevät aatteet, yhteisöllisyys ja vilpittömyys, joita Landerin Liekin lapsissa oli. Tämä kirja kertoo rumasta arjesta, jossa ihmiset ovat itsekkäitä ja ahneita. Tässä erotaan, ryypätään, hylätään lapset, petetään ja hakataan.

Ensin on kauppiasperhe, jossa äiti ja isä tappelevat, sitten äiti lähtee uuden, nuoren miehen matkaan, ottaa vain vanhimman tyttären mukaansa ja jättää kolme poikaa isälle, joka vie heidät mennessään Ruotsiin. Äidin uusi mies on peperitahtaalla töissä, ja alkuhuuman ja uuden vauvan jälkeen hän alkaa hakata vaimoaan ja tyttöä.

Tällaisia tarinoita riittää Suomen kirjallisuudessa. Onneton elämä, josta yritetään pyristellä irti, tarttuu vain tiukemmin eläjään kiinni. Väkivalta, viina ja itsekkyys ajavat ihmiset elämään yhä onnettomammin: Taksi oli täynnä miehiä. Kukaan ei noussut avaamaan ovea. Autosta kuului hoilotusta, komentelua ja örinää. Äidin ääni oli tekopirteä, pettynyt ja urhea. Hänen uusi elämänsä ei ollut alkanut vieläkään.

Tyttö pärjää sisukkaasti koulussa, yrittää pitää yhteyttä Ruotsissa asuviin veljiin ja isän siskoon, oppii itsekkääksi, itsenäistyy ja käy töissä Ruotsissa, pääsee yliopistoon, tekee uraa ja pärjää. Sismpään jää kuitenkin tyhjyys. Äidin uuden miehen äiti, eli tytön mummupuoli on ainoa, joka yrittää tukea nuorta tyttöä tämän kasvussa, ja häneltä kuullaan kirjan viisaus: Muista aina arvokkuus, järestään silloin kun olet ihmisten kanssa. Vain sellainen tyttö, jota oma perhe arvostaa, arvostaa itseään ja omatuntonsa ääntä. Ja kun itseään pitää arvossa, pitävät toisetkin.

Vaikka kirjassa on selkeä ajatus siitä, että sisulla pärjää ja kurjistakin olosuhteista voi selvitä, jää ilmaan hirvittävä katkeruus. Päähenkilö yrittää piirtää itsellen perheen ja pitää siitä kiinni, mutta hän on itsekin muuttunut armottomaksi. Lopussa hän jollakin tasolla ymmärtää, että äiti on ollut kuitenkin hänen läheisin ihmisensä, hänen perheensä. Jonkinlaista anteeksiantoa on ilmassa.

Kirjassa oli kummallinen kerrontaratkaisu: Tyttö ikään kuin kertoo tarinaansa Ruotsissa asuvalle tädilleen, joka puolestaan vastaa hänelle kuin kirjeillä. Molemmat sinuttelevat tarinoidensa kohdetta. Tädin kirjeiden kautta saatiin isän ja veljien tarinaa kerrottua. Tapa oli kuitenkin teennäinen ja kummallinen, koska täti ei ollut mitenkään merkittävä henkilö tytön elämässä.

Kuten sanottu, tällaista on luettu (äärimmilleen vietynä sanomalehtien otsikoista), mutta esimerkiksi Susanna Alakosken Sikalat onnistui kertomaan tytön selviytymistarinan ilman näin hirvittävää katkeruutta. Perusteellisimminhan tällaisen "kurjuudesta menestykseen" -tarinan taitaa kertoa Kalle Päätalo. Perusperiaate on, että ilman merkittävää älykkyyttä ja sinnikkyyttä kurjuus olisi ehkä koitunut päähenkilön itsensäkin kohtaloksi. Voi niitä, joille jää pelkkä kurjuus perinnöksi!

Leena Lander: Liekin lapset

Leena Lander: Liekin lapset, 2010
Kustantaja: Siltala
Sivuja: 419
Kansi: Santeri Salokiven maalaus Tyttöjä rannalla (1914)



- Kyllä se nyt vaan on niin, että työmiehen ainoa ase on liittyminen yhteen.

Jos kirjasta löytää tällaisen repliikin, voi jo arvata, mihin suuntaan asiat alkavat kehittyä. Leena Landerin Liekin lapset kertoo ihmisistä, jotka ajautuvat tahtomattaan kansalaissodan pyörteisiin: "Sillä onnettomuus ei kasva tomusta, eikä vaiva verso maasta, vaan ihminen syntyy vaivaan, ja kipinät, liekin lapset, lentävät korkealle." Job 5:6-7.

Kirjassa seurataan neljän henkilön, Saida Harjulan, Sakari Salinin, Joel Tammiston ja Arvi Malmbergin, elämää. Tapahtumat sijoittuvat heidän elämänsä merkittäviin vuosiin sillä tavoin, että alussa ollaan vuodessa 1903, jolloin Saida ja Arvi ovat vielä pieniä lapsia ja Sakari ja Joel nuoria työmiehiä Vartsalan sahalla. Tapahtumia seurataan vuorotellen jokaisen henkilön näkökulmasta.

Kehyskertomuksena on Saidan tyttärenpojan tutkimukset kansalaissodan aikaisista Vartsalan tapahtumista. Mies on jättänyt vaimonsa ja asettunut isosetänsä Nappi-Arvin mökkiin asumaan. Hän alkaa purkaa tuvan suurta uunia ja samaan aikaan hänelle alkaa paljastua uusia asioita sukunsa historiasta, varsinkin isoäitinsä elämästä. Kirja päättyykin tärkeisiin kysymyksiin, joita kansalaissodan raakuuksista voidaan vieläkin esittää.

Kaikki kirjan päähenkilöt on kuvattu viattomiksi ja vilpittömiksi toimissaan. Yhteiseen, parempaan maailmaan on kaikilla kova pyrkimys. Eräässä teoksen liikuttavimmista kohdista on se, jossa Vartsalan työväentalolla odotetaan uutisia Suomen suuriruhtinaskunnan äänioikeuslain uudistuksesta vuonna 1906: Kustaa seisauttaa rattaat vaahteran alle ja sitoo hevosen odottajien mielestä pirullisen perusteellisesti.-- - No perhana? Osku hoputtaa. Kustaa rykäisee uudelleen, silmäilee väkijoukkoa:  - Yleinen ja yhtäläinen... Nyt hän hymyilee koko rumalla naamallaan: - Yleinen ja yhtäläinen! Kustaa tempaisee hatun päästään, heittää sen ilmaan ja rutistaa lähinnä seisonutta miestä. - Täh? Naisillekin vai? - Juu, kaikille oikeen, Kustaa huutaa ja samalla hetkellä kaikki makasiinin eteen kokoontuneet kyläläiset seuraavat hänen esimerkkiään: heittävät hattunsa, lakkinsa ja huivinsa ilmaan, kiljuvat ja rutistavat tanssien toisiaan kuin yhtäaikaisen riivauskohtauksen saaneet mielipuolet.

Päähenkilöt tekevät työtä, rakastavat, pitävät huolta lapsistaan ja perheistään, he elävät hyvin ja vastuullisesti. Heihin on helppo kiintyä ja heidän elämäänsä seuraa kirjaimellisesti henki kurkussa, kun tapahtumat alkavat kiertyä Märysuon joukkoteloituksen ympärille. Voiko kukaan kohtalolleen yhtään mitään? Häviääkö hyvä aina pahalle? Miten nämä ihmiset olisivat voineet välttää traagiset tapahtumat?

Kirjan lapsiin kiintyy aivan väistämättä: Saidasta kasvaa itsellinen ja älykäs nuori nainen, ja Arvista tulee arvostettu hevosten hoitaja ja kouluttaja Joensuun kartanoon. Saidan elämää varjostaa ankara isä, Arvin elämää nappi-fobia, joka aiheuttaa omat mutkansa tapahtumiin. Nuoret työmiehet perustavat perheet, mutta jäävät leskiksi. Sakari jatkaa työntekoa ja pitää jalat maassa, sekä yrittää pysyä vuoden 1918 tapahtumista sivussa: - Näinä aikoina ei kannata pistää nokkaansa ulos, kun ei tiedä, keneen törmää ja mihin sitten viedään.

Joel sen sijaan ajautuu työväenaatteen ja lentokoneiden maailmaan. Hänellä on ilmaa innostuksen siipien alla, ja tuntuu, että hän palaa väistämättä historian liekeissä. Hänestä tulee Vartsalan työväenyhdistyksen elintarvikelautakunnan puheenjohtaja, ja niinpä hän on takavarikoimassa elintarvikeita kartanosta ja maatiloilta vuosina 1917 ja 1918. Tämä ei tietenkään lupaa hyvää, kun suojeluskunnat jakaa tuomioitaan sodan jälkeen.

Jokainen joutuu maksamaan sodasta kovaa hintaa. Kukaan ei ole siltä turvassa, ja kaikkien elämä muuttuu, vaikka kukaan ei ole syyllinen, vaan on yrittänyt toimia parhaan taitonsa mukaan. Historia jyrää ylitse, eikä pieni ihminen voi kuin yrittää elää. Silti kirjasta jää päällimmäiseksi seuraava ajatus: --terrorin ja väkivallan keinoin kyllä voidaan tappaa ihmisestä hänen ihmisyytensä, mutta ei kaikkea ihmisyyttä kaikista ihmisistä.

Olen aiemmin lukenut Leena Landerin teokset Tummien perhosten koti sekä Käsky. Ne kuuluvat mielestäni suomalaisen nykykirjallisuuden kärkeen. Liekin lapset nousi niiden rinnalle upeana teoksena. Tässä, kuten Käskyssäkin, taustalla on historiallinen tragedia, kansalaissota, johon on istutettu koskettavia ihmiskohtaloita. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus sekä Anneli Kannon Veriruusut ovat olleet minulle vaikuttavia lukukokemuksia. Leena Landerin teokset nousevat ehdottomasti niiden rinnalle.

Katsaus kirjavuoteen 2012

KATSAUS KIRJAVUOTEEN 2012

Vuosi 2012 oli minulle aivan erinomainen lukuvuosi, sillä luin yhteensä 95 kirjaa, ja se on määrä, johon en ole kyennyt sitten opiskeluaikojen. Tästä itselleni huimasta määrästä saan kiittää vuorotteluvapaata ja valvottuja öitä (vaikka öisin kyllä nukkuisin toki mieluummin).

Kirjavuoteni kohokohdat

Kirjavuoteni kohokohtia olivat tietysti lukupiirien kokoontumiset, kuten aina, sekä Viron kirjallisuus -teemavuoden kunniaksi tehty lukupiirimatka Tallinnaan ja Tarttoon. Matkan jälkeen luin Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat, ja se oli lukuelämyksenä yksi vuoden kohokohdista. Lukuelämyskohokohtia olivat myös John Irvingin Oman elämänsä sankari, joka odotti vuosia hyllyssä varmana suosikkina ja tietysti Ulla-Lena Lundbergin Jää, joka kävi sydämeen.

Lukuinnostukseni myötä sain idean bloggaamisesta. Kävin lukemassa toinen toistaan ihanampia kirjablogeja ja innostuin yrittämään. Syyskuussa sitten aloitin - ja tämä on ollut mukavaa. Luettua elämää on ollut yllättävän paljon, sillä tämä harrastus on selvästi innostanut myös lukemaan lisää. Paljon on vielä opittavaa, mutta intoa riittää.

Käännöskirjojen kermaa 2012

Laskin, että niukasti yli puolet lukemistani kirjoista, eli 48, oli käännöskirjoja. Parhaiten mieleeni jäivät lukupiirikirjoina käsiini tulleet kirjat: Kathryn Stockettin Piiat, Haruki Murakamin Norwegian wood, Jeffrey Eugenideksn Naimapuuhia, Viivi Luikin Varjoteatteri ja Ian Mcewanin Sovitus. Kaikista jäi oikein hyvä mieli.

Kovat kotimaiset 2012

Kotimaisen kirjallisuuden määrästä (47) olen iloinen, sillä en ole vuosiin pysynyt nykykirjallisuuden tahdissa, ja nyt tuli edes vähän kurottua umpeen tietämättömyyttäni. Parhaina lukeminani listaan tietysti Lundbergin ja Oksasen uusimmat. Lisäksi Aki Ollikaisen Nälkävuosi teki lähtemättömän vaikutuksen (bloggaus tulossa). Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen ja Riikka Pulkkisen Vieras olivat oikein hyviä luettavia. Mutta erityisesti Leena Landerin Liekin lapset (bloggaus tulossa), Olli Jalosen Poikakirja, Anja Snellmanin Parvekejumalat ja Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis räjäyttivät lukemisen ilon, sillä ne kaikki olivat erittäin hyviä kirjoja. Kotimainen nykykirjallisuus on laadukasta.

Dekkarien viemää

Luin vuoden aikana 25 dekkaria, joista 24 oli käännöskirjoja. Dekkaritkin löysin vuosien jälkeen udestaan, ja ne jos mitkä koukuttavat minut totaalisesti. Löysin uusiksi ykkössuosikeikseni norjalaisen Jo Nesbön Harry Hole -dekkarit. Uusi tuttavuus oli myös Ann Cleeves, jonka Perez-dekkarit sijoittuvat Shetlandinsaarille. Minulle ennestään tuntemattomia olivat myös ranskalainen Fred Vargas ja ruotsalainen Camilla Läckeberg, jotka saavat myös täydet pisteet. Hienoja dekkareita, joita voi suositella kaikille!

Lisäksi luin vanhoja tuttuja Åke Edwardsonin Winter-dekkareita - nehän eivät tuottaneet pettymystä. Sen sijaan uuteen tuttavuuteen, Anne Holtiin, vähän väsyin, vaikka hyviä hänenkin kirjansa olivat, ehkä vain luin niitä liian monta peräkkäin.

Lumoavat lastenkirjat

Luin ääneen 16 lasten proosakirjaa. (Tähän joukkoon en ole laskenut kuvakirjoja, joita on myös luettu vinot pinot.) Nopolan sisarukset hallitsevat tilastoja Risto Räppääjillään, mutta Suomen lasten Kalevala ja Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee jäivät myös mieleen.

Pettymykset

Jätin tänä vuonna kesken kaksi kirjaa, joiden nimiä en edes muista. Pitkään ne roikkuivat pöydällä, että jospa ne siitä paremmiksi muuttuisivat - eivät muuttuneet. Luin ihmetellen tai sisulla läpi myös muutaman kirjan, joista en oikein innostunut. Kolme dekkaristia, Ian Rankin, P. D. James ja Outi Pakkanen, tuottivat pettymyksen, mutta ehkä annan heille vielä uudet tilaisuudet. Arto Salmisen Varastosta en pitänyt yhtään, mutta lukupiirikirjana se oli pakko lukea loppuun (olin vielä itse sitä ehdottanut!). Collinsin Nälkäpeli -trilogiasta luin kaksi ensimmäistä osaa ahmien, mtta samalla puistattelin mielessäni sekä kirjojen raakuutta että köykäistä kerrontaa.

Vuoden yllättäjät

Vuoden yllättäjät olivat Stephen Fry, Paul Auster ja Robert Louis Stevenson. Ensimmäinen vuonna 2012 lukemani kirja oli Stephen Fryn Virtahepo, ja se oli hauska, brittiläinen ja mukavan perverssi. Hyvä alku lukuvuodelle! Suosittelen! Paul Auster paljastui postmoderniksi kirjailijaksi, jonka tuotantoa haluan lukea lisää. Ja sitten on tietysti klassikkokirjailija, skotlantilainen Robert Louis Stevenson, jolta löysin kaksi erikoista pienoisromaania, joihin ihastuin paljon.

Suunnitelmia vuodelle 2013

Kolme vuoden 2012 lopun kirjaa on vielä bloggaamatta, joten niistä aion kirjoittaa lähipäivinä. Aloitin loppuvuonna kotimaisen kirjan kuukauden ihan itsekseni, ja sitä jatkan vielä hetken. Facebookissa on ryhmä "Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013",  ja innostuin tästä haasteesta. Vuonna 2012 tutustuin 11 uuteen kotimaiseen kirjailijaan, joita en ollut ennemmin lukenut. Nyt siis pitäisi löytää 13 uutta lisää. Mutta kyllähän heitä riittää, ja noilla Facebook-sivuilta löytyy vinkkejä.

Lukupiirit pyörivät. Yksi jatkaa skottikirjallisuusteemalla, joten sekin haaste jatkuu. Lisäksi ajattelin blogata myös parhaita kuvakirjoja, sillä lukemani kuvakirjabloggaukset ovat olleet poikkeuksetta ihania luettavia, ja vinkit ovat tarpeen lapsiperheille. Ammatti vaatisi myös nuortenkirjoihin perehtymistä - kunpa edes muutaman saisin luettua. Yritän myös osallistua Blogistanian kirjaäänestyksiin tänä vuonna. Luettavaa siis riittää!


Kiitos lukijoilleni ja kommentoijille. Yli 2000 sivuilla kävijää oli yllätys aloittelijalle!

Hyvää uutta vuotta ja hyvää kirjavuotta 2013 kaikille!