Henry James: Naisen muotokuva

Henry James: Naisen muotokuva, 5. painos, 1980 (suomeksi I kerran 1955)
Alkuteos: A Portrait of a Lady, 1881
Suomentaja: J. A. Hollo
Kustantajan: WSOY
Kansi: Aimo Virtasalo
Sivuja: 612
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Henry Jamesin Naisen muotokuva on maannut kirjahyllyssäni varmaan parikymmentä vuotta. Muistan hankkineeni sen divarista, vaikka olin kuullut sen olevan tylsä. Klassikon maine kuitenkin ohitti tylsistymisen uhan. Nyt kirja valikoitui kesän lukupiirikirjaksi ja totesin, että saan sillä kuitattua Kirjabloggaajien klassikkohaasteen 5. osan - siis jos saisin sen luettua. Ja sainhan minä! Lieneekö ollut ennakkoasenteen ansiota, että suorastaan ahmaisin kirjan. Se oli nimittäin niin paljon parempi kuin olin odottanut, että suorastaan kaipasin lukuhetkiä, jolloin pääsisin sitä jatkamaan.

Kirjan päähenkilö on ihana Isabel Archer, amerikkalainen kaunotar - mielenkiintoinen, älykäs, kaunis, ylpeä ja ainutkertainen (eräänlainen Wonder Woman). Isabel saapuu Englantiin ja lumoaa persoonallisuudellaan kaikki ihmiset ympärillään. Niin myös lukijan.

Tapahtumat alkavat Englannin maaseudulta, Thamesin varrelta, noin 40 mailin päässä Lontoosta. Siellä amerikkalainen pankkiiri Daniel Touchett viettää vanhuudenpäiviään Edward VI:n aikaisessa kartanossaan. On päivän teehetki, jonka pankkiiri jakaa poikansa Ralph Touchettin ja naapurinsa, lordi Warburtonin kanssa. Tähän perinjuurin englantilaiseen maisemaan astuu Isabel, joka hurmaa saman tien sekä vanhan pankkiirin että tämän pojan ja kunnianarvoisan lordin.

Henry James (1843 - 1916) oli syntyisin amerikkalainen, mutta muutti myöhemmin Iso-Britanniaan ja eli kahden kansalaisuuden elämää. Vanhan pankkiirin luonteen ja menestyksen kautta kirjassa pohditaan amerikkalaisuuden ja brittiläisyyden eroja, ja samalla otetaan kaikki irti brittiläisen yläluokan elintapojen ja tarkkojen käyttäytymissääntöjen kuvauksesta: onko soveliasta tulla vierailulle kutsumatta; voivatko nuori mies ja nuori nainen tavata kahden kesken, jne. Nämä seurustelun monimutkaisuudet toivat mieleeni Jane Austenin romaanit, joissa "soveliaista käyttäytymistavoista" isketään kunnon tarinaa. Ah, miten niistä nautinkaan!

Isabel Archer on niin lumoava olento, että hänellä riittää kosijoita. Eikä mitä tahansa kosijoita, vaan arvovaltaisia, rikkaita ja rehtejä kosijoita. Sellaisia "eurojackpoteja", joita jokainen tyttö odottaa ovelleen. Lordi Warburton on mennyttä miestä heti ensi tapaamisella, ja Amerikasta saapuu myös kosija, Isabelin vanha tuttu, Caspar Goodwood. Siinä missä lordi Warburton edustaa parhaita brittiläisiä luonteenpiirteitä, tehtailija Goodwood edustaa amerikkalaisuuden parhaita puolia. Melko stereotyyppisiä, omia kansalaisuuksiaan edustavia miljardörejähän nämä herrat periaatteessa ovat, mutta Henry Jamesilla on taito upottaa lukija pieniinkin nyansseihin sellaisella psykologisella otteella, että henkilöt voi nähdä edessään.

Sivut kääntyilevät ja lukijaa polttelee: Kumman aiot ottaa, Isabel: Tyttö oli älykäs ja epäitsekäs, hieno, vapaa luonne, mutta mitä hän aikoi itsestään tehdä? Tämä oli harvinainen kysymys, koska useimmat naiset eivät tehneet itsestään mitään, odottivat vain, enemmän tai vähemmän siroissa passiivisissa asennoissa, että kohtaisivat miehen, joka antaisi heidän elämälleen jonkin tarkoituksen. Isabelin omalaatuisuutena oli, että näyttäisi siltä kuin hänellä olisi omia aikomuksia. (S. 67.)

Mitä ihmettä, Isabel, mitä aikomuksia sinulla muka voisi olla? Olisi rikkautta ja rakkautta tarjolla yli omien tarpeiden, mutta Isabel haluaa matkustaa ja oppia ymmärtämään maailmaa ja itseään. Hän ei halua valmiisiin rooleihin. Unelmiensa toteuttamiseen hän tarvitsisi rahaa, ja sitä hän myös saa. Onko rahan myötä saavutettu vapaus lopulta Isabelille siunaus vai kirous?

Itsenäisen Isabelin elämässä liikkuu kaksi henkilöä, joista kumpikaan ei ole kosija, mutta he vaikuttavat kohtalonomaisesti hänen elämäänsä. Toisen tarkoitusperät ovat pyyteettömät ja hyvät, toisen tarkoitusperät puolestaan itsekkäät ja petolliset. Nämä ihmiset vaikuttavat Isabelin aikomuksiin, vaikka Isabel luulee tekevänsä omia valintoja. Jamesin romaani tuntuukin kysyvän, onko kukaan ihminen vapaa, varsinkaan kukaan 1800-luvun lopun nainen. Voiko kukaan lopulta täysin totetuttaa itseään? Kuinka paljon ihmisen kohtalo riippuu kuitenkin muista ihmisistä ja kuinka paljon ihminen on myös luonteensa - tässä tapauksessa ylpeytensä ja jaloutensa - vanki?

En halua paljastaa, kenet Isabel valitsee, mutta sen voin paljastaa, että Isabelista tulee kuin tuleekin hetkeksi eräänlainen 1800-luvun kosmopoliitti, joka kokee myös Pariisin ja Rooman itselleen läheisiksi ja kiehtoviksi kaupungeiksi. Lukijana nautin Jamesin tavasta kuvata 1800-luvun Eurooppaa, erityisesti Englantia ja Italiaa. Tosin tämä kuvaushan on yläluokan elämän kuvausta, esimerkiksi ajoittain Firenzessä asuvalla rouva Touchettilla oli käytettävänään keskiaikainen palazzo (s. 203), mutta ainakin minulle se juuri onkin kiinnostavaa.

Naisen muotokuvassa ei seurata pelkästään Isabelin elämää, ei maalata pelkästään yhden naisen muotokuvaa. Lukijalle tulevat läheisiksi myös Isabelin serkku Ralph Touchett ja Isabelin ystävättäret madame Merle ja Henrietta Stackpole. Erityisesti Ralph Touchett kasvaa lukijan silmissä suureksi ja rakkaaksi persoonaksi. Jossain vaiheessa aloin verrata Jamesin klassikkoa Leo Tolstoin Anna Kareninaan, jossa myös seurataan monen ihmisen elämää, ei pelkästään Anna Kareninan ja kreivi Vronskin suhdetta. Useista henkilökuvista syntyy maisema- ja ajankuvaa.

Naisen muotokuva on kerronnaltaan tarkkaa, eivätkä juonenkäänteet todellakaan vyöry päälle. Siitä huolimatta se on koukuttavaa luettavaa, ja loppua kohti sen tunnelma tihenee melkeinpä hurjaksi. Pidin myös Jamesin tavasta puhutella lukijaa kesken kaiken. Kertojan kommenteissa piilee aimo annos sarkasmia: Vaikka voi näyttää siltä kuin sankarittaremme vilpittömyys sellaisena kuin olen sitä luonnostellut kuvatessani hänen suhdettaan madame Merleen, tähän moitteettomaan naiseen, joutuisi hiukan huonoon valoon, minun on tunnustettava ettei Isabel ollut kertonut hänelle mitään lordi Warburtonista enempää kuin Caspar Goodwoodistakaan (s. 208).

Isabel Archer on mielenkiintoinen sankaritar. Oman aikansa naisten joukossa hän on poikkeuksellinen, ja juuri siitä syystä erinomainen romaanin aihe. Avioliittokuvauksena romaani on puistattava ja silmiä avaava, suorastaan moderni. James osoittaa Isabelin tarinalla, että vaimon osa on vangin osa. Sellaista asiaa kuin vapaus, ei 1800-luvun naisella ole (onko vieläkään), vaikka hänellä olisi kaikki puitteet sitä varten olemassa: rahaa, luonnetta ja kykyä.

Naisen muotokuva enteilee naisen aseman muutosta, ja James on pöyhinyt aihetta perusteellisesti. Vaikka teoksen kerronta on paikoin polveilevaa ja vilisee pitkiä virkkeitä, suosittelen sitä luettavaksi. J. A. Hollon suomennos on epäilemättä tavoittanut kirjan hengen, joka on aidon klassikon henki: syvästi inhmillinen ja ajaton.



Osallistun kirjalla kirjabloggaajien 5. Klassikkohaasteeseen, jota isännöi tänään Tekstiluolan Tuomas. Klassikkohaaste on jo perinne. Se alkoi Kirjan vuonna 2015 ja jatkuu puolivuosittaisena tempauksena. Tänä kesänä mukaan on ilmoittautunut 42 kirjablogia. Aiemmin olen lukenut haasteeseen J. R. R. Tolkienin Hobittin, Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzin, Voltairen Candiden ja Gabriel Carcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyyden.

Naisen muotokuvan on lukenut ainakin Suketus blogissa Eniten minua kiinnostaa tie. Hänkin oli ihastunut nimenomaan kirjan henkilökuvaukseen, jonka myötä hahmoista tulee monimutkaisia, ristiriitaisia ja uskottavia. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan: 34. Kirja kertoo ajasta jota en ole elänyt.

Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille

Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille, 3. painos 1998
Kustantaja: WSOY, 1972
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 76
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Mirkka Rekola (1934 - 2014) on Suomen arvostetuimpia runoilijoita. Hänen uransa alkoi vuonna 1954 teoksella  Vedessä palaa, ja siitä lähtien hän julkaisi säännöllisesti runoja ja aforismeja ja sai tuotannostaan useita palkintoja ja tunnustuksia. Hyllystäni löytyy Rekolan Kootut runot, ja olen lueskellut sitä sieltä ja täältä, mutta tutumpi minulle on tämä valkoisiin kansiin puettu, kaunis teos Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille, jonka olen lukenut useampaan kertaan.

Rekolan runous ei ole aina helppoa, ja silti se on aina sitäkin. Runokokoelman yhden virkkeen mittainen nimiruno, Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille (s.48), on hyvä esimerkki tästä paradoksista. Ensimmäinen tulkintani runosta on ollut vuosikaudet sama (ja helppo): Runohan on hyvin romanttinen, silkkaa onnea rakkaudesta. Se on lyhyt ja suora toteamus, jonka perään voi panna pisteen; tunnustus, jota ei tarvitse paljon tulkita. Kokoelman nimenä se houkuttelee lukemaan, sillä onhan rakkaus perinteinen runouden teema. Luvassa ei ole kuitenkaan pelkkää helkyttelyä.

Nimirunon voi jättää silleen, eikä se kaipaa enempää tulkintaa. Se toimii. Minulle kävi kuitenkin niin, että runo syveni suorastaan huikaisevaksi, kun nyt tätä postaustani varten etsin tietoa Rekolasta. Runo ei ehkä* ole pelkästään rakkausruno, vaan se liittyy homoseksuaalisuuden dekriminalisointiin Suomessa vuonna 1971. Siitä lähtien myös mies- tai naisparit ovat voineet kertoa rakkaudestaan, ilman että heidän rakkautensa olisi rikos. Rekolan teos ilmestyi vuonna 1972, ja sen nimihän on siis ehkä* myös poliittinen manifesti. Ei tarvita huutomerkin tuomaa uhmaa, saadaan sanoa rakastetun nimi, esitellä oma onni muillekin - etuoikeus, joka oli siihen asti koskenut vain heteropareja.

Uutta tietoani vasten luin teoksen jälleen kerran (se kestäisi varmaan miljoona lukukertaa), sillä aloin etsiä siitä lisää poliittisia kannanottoja. En löytänyt politiikkaa sen enempää, mutta sanomisen iloa, säkeiden vapautta ja kauneutta sitäkin enemmän: rakkaus on sama kaikille, ja rakastumisesta, rakkaudesta, rakastetun kaipuusta, ajan kulumisesta ja vuodenajoista tämä kokoelma kertoo. Niin, taas ollaan vuodenaikojen äärellä, kuten myös Katariina Vuorisen runoudessa. Voi jälleen kysyä, kuinkahan tasapaksua suomalainen runous olisi ilman vaihtuvia vuodenaikoja, joita vasten voi peilata ihmisenä olemisen vaihtuvuutta ja mielialoja. Tässä suomalaisen runouden perinteessä Rekolan vuodenaikojen kuvaus on tuoretta ja väkevää:
Vuodenajat kääntyvät pois. 
Minusta on kuin kulkisin
unohduksen yli.
                    Niin onkin maani matka:
yön valoisa, päivän pimeä, 
maaliskuun hanki joka kantaa. (S. 9.)


Rekolan runous on tasalaatuista, laadultaan erinomaista ja aina uutta. Kokoelman runot toimivat jatkumona, mutta ne toimivat myös teoksesta irrotettuina, itsenäisinä oivalluksina. Välissä on lyhyitä proosarunoja, jotka eivät ole tarinoita, vaan pikemminkin hetkiä, jotka limittyvät ja yllättävät:
Minä tulin ja tunsin poissaoloni hänen parissaan. Ja minä kysyin mikä sen minussa tunsi. Se oli aina toinen, aina toinen.
  Minä todella vaeltelen, minä joka olen niin kuusikonkipeä ja unohtunut, käyskelen täällä ja etäisemmillä teillä. Monesti menen horisontista, ja maailma tulee niskan päälle. Mutta aina minut kutsuu toinen. Takaisin, takaisin. - - (S. 49.)

Proosarunojen ohella on yhden virkkeen runoja, melkein kuin aforismeja, ja sitten taas pidempiä runoja. Sana, sanat, runo ja runot aukeavat moneen suuntaan, mutta eivät pakene minnekään. Jokin konkreettinen havainto sitoo ne aina lähelle.

Kokelmaa ei ole jaettu teemoittain osiin, vaan runot virtaavat sivulta toiselle ja muodostavat kaaren, sarjan elämää. Niissä on oikeastaan kaikki se, joka parhaimmassa runoudessa aina on: Jotain, joka on jokaisella lukukerralla vähän uutta. On väistyvää utua, runon minän melenliikkeitä, mutta on myös suoria havaintoja, hetkiä ja tunnelmia, joihin lukija pääsee kiinni ja voi samaistua. Välillä riittää pelkkä sanojen rytmi, tyynnyttävä, rauhoittava sanajono tai pelkästään yksi kuusikonkipeä sana.

Vaikka teoksen kantava teema on rakkaus, siinä on myös iloa lapsesta ja kaipuuta kuolleisiin läheisiin. Sukupolvien ketju on vahva:
Vuodenajat kääntyvät ohi. - - katselin äitiä kun hän neuloi peitettä sisarenpojalle, jolla on isäni etunimi. 
   Täällä ovat ne jotka surevat menneet sukupolvet ja tulevat. Se on niin merellinen murhe, omissa kyynelissään. Ja kuitenkin se on se elementti missä silmät lepäävät ja kirkastuvat. Enkä minä enää muista monivaiheista historiaa ellei se tule eteen ihmisenhahmoisena. (S. 5.)

Rekolalla on tässä kokoelmassa valmis oma ääni, jota on ilo kuulla. Lopussa epäilen, että olen lukenut samaa tarinaa, todellista elämää, kokoelman läpi, ja niin taitaa ollakin. Esimerkiksi teoksen viimeinen runo keskustelee aikasemman runon kanssa ja jättää hypyn kenkään ja ruusutarhat tuoksumaan lukijallekin:

Nyt lähden tästä kuunvaloisasta auditoriasta
jossa en sinua tapaa
                   lähden hyppy kengässä - -  (s.16).


Ja nyt minä painun ruusutarhoihin
jotka puhkesivat tänne
ennen syntymääni (s.76).



Luin Mirkka Rekolan kokoelman Ompun runohaasteeseen. Lisäksi kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 1. Teoksen nimi on mielestäni kaunis.

*Lisäsin nämä ehkät, jottei tulkintani ryöstäytyisi liian villiksi, kuten kommenteissa asiallisesti varoitettiin.


'

Katja Kallio: Yön kantaja

Katja Kallio: Yön kantaja, 2017
Kustantaja: Otava
Kansi: Piia Aho
Sivuja: 380
Mistä sain kirjan: oma ostos



Kirjabloggaajien naistenviikolla on ilo blogata kotimaisia naisten kirjoittamia kirjoja. Aloitin viikon bloggaamalla eilen Eeva Kilven esikoisteoksesta Noidanlukko, jonka päähenkilö on Enni-niminen pieni tyttö. Nyt luin loppuun Katja Kallion Yön kantajan, jonka päähenkilö on nimeltään Amanda Fredrika Aaltonen. Naisten kirjoittamien kirjojen päähenkilöt ovat usein naisia, ja siksikin niitä on kiinnostava lukea. Ainakin minä haluan lukijana peilata omaa elämääni naispäähenkilöiden elämään ja yrittää ymmärtää jotain tästä kaikesta naisena olemisesta.

Amanda Fredrika Aaltosella on samanniminen esikuva, joka eli vuosina 1864 - 1918. Hänet diagnosoitiin mielenvikaiseksi ja lähetettiin naisten mielisairaalaan Seilin saarelle. Vierailin saarella viime kesänä ja kuvani ovat sieltä: Hiekkatie kulkee postisatamasta kohti päärakennusta. Kuin viivytellen se kumpuilee ja kaartelee ohi pähkinälehdon ja punaisten venevajojen ja riihien ja latojen, ja sitten maatilan rakennusten, meijerin ja puuvajan ja renkituvan ja talouspäällikön talon. Niiden jälkeen tie näyttää pysähtyvän hetkeksi kuin  haraamaan vastaan, mutta lähtee sitten auttamatta vierimään kohti vaaleankeltaista kaksikerroksista kivirakannusta, joka sijaitsee pienellä ylängöllä saaren pohjoispuolella. (S. 11.)

Katja Kallion kirjoittama Amanda elää esikuvansa elämänvaiheita. Amandan diagnoosin nimi Insania epileptica menstrualis tarkoittaa kuukautishulluutta ja kertoo diagnoosina paljon siitä, miten mielivaltaista naisten kohtelu saattoi vielä 1800-luvulla olla. Kaikki naisethan ovat potentiaalisia kuukautishulluuteen sairastujia - jos naisen käytös oli jollakin tavalla sopimatonta, hän saattoi olla tämän taudin kantaja. Hysteria, kuukautishulluus, hullut naiset: - - ei sellaista ole olemassakaan. Hyvää naista. Ei sellaista naista olekaan joka ihan oikeasti kelpaisi, ja jota arvostettaisiin. Ei vaikka nainen olisi millainen tahansa. (S. 374.)

Katja Kallio tekee Amanda Aaltosesta elävän henkilön. Amandan hulluus ei nykylukijan silmissä ole hulluuttua, eikä varsinkaan kuukautishulluutta, vaan ehkäpä erityisherkkyyttä tai ADHD:tä. Kallio tavoittaa Amandan sisäistä olotilaa sanoilla ja lukijakin alkaa liikehtiä levottomasti, kun Amandan luut alkoivat sirittää kuin sirkat (s. 122.)

Amanda on levoton ja spontaani hetkessä eläjä. Hän on lapsena herättänyt pahennusta kirkumalla tai heittämällä yhtäkkiä kaikki vaatteet pois päältään (temppuja, joita oma nelivuotiaani esittää päivittäin). Aikuisena hän ei pysy työpaikoissa, vaan joutuu ennen pitkää vaikeuksiin, koska ei vain pysty olemaan rauhassa tai tuntee jotain liian suurta. Lopulta hän joutuu myymään itseään hankkiakseen elantonsa. Hän on loisnainen, irtolainen. Sitten hän tapaa Duplessis'n, kuumailmapallolentäjän, jonka kanssa hän lentää Pariisiin, elämänsä seikkailuun.

Kun Amanda palasi seikkailultaan ja joutui lähempiin kanssakäymisiin viranomaisten kanssa, mielenkiintoni kirjaan lopahti. Olin odottanut Seilin kuvausta ensimmäiset sata sivua, ja kun sinne sitten jouduttiin, jätinkin kirjan jäähylle. Pelkäsin nimittäin siinä vaiheessa, että kirja jää junnaamaan ikävien hoitajien ja kurjan kärsimyksen pohjamutiin. Mutta kun annoin kirjan olla pari kuukautta ja tartuin siihen uudestaan, Seili alkoikin elää ja Amandasta tulikin minulle läheinen.

Kuinka paljon Amandan muistoissa on totta, kuinka paljon harhoja ja toiveita, mielikuvitusta? Onko sillä väliä? Ne ovat Amandan elämä. Katja Kallio kuvaa Amandan Pariisin ja Amandan Seilin kauniisti ja kunnioittaen, vaikka mitenkään kaunis Amandan elämästä ei tule. Paitsi hetkittäin. On kuumailmapallon unenomainen lento, on punainen silkkinauha, on Sofia, on Pikku-Greta, on Isaksson.

Kallio on jakanut Yön kantajan osiin, joilla on Amandan tärkeiden ihmisten nimet; niiden nimet, jotka ovat olleet Amandalle hyviä edes hetken aikaa. Kyllä Amanda nimittäin hyvyyden tuntee ja osaa olla rauhassakin, kun hänen on hyvä olla. Silti Amandan tunteet lyövät välillä reippaasti yli ja ohi, varsinkin viha ja mustasukkaisuus ovat kauheita kokea, unet riekaleita.

Ja nyt hän lähestyy säleaitaa, joka kiertää vaaleankeltaisia rakennuksia eteläpuolelta, ja lause helähtää hänen mielessään, pieni tiuku sumuun kadonneesta kirkontornista, saaristossa täysin poikkeuksellinen uusklassinen rakennuskokonaisuus - - (s. 13).

Yön kantaja sen kuin paranee loppua kohti. Amanda haaveili kaupungeista ja seikkailuista, mutta päätyy Seilin saarelle 26-vuotiaana. Ei täältä ole kukaan koskaan pois päässyt (s.123). Kallio kuvaa Seilin yhteisön elämää, 1800-1900-luvun taitetta ja saaristolaiselämää uskottavasti. Hän on perehtynyt Seilin historiaan ja saaristoalaiselämään perusteellisesti. Koin suorastaan valaistumisen, kun saarelaiset puhuvat verkkojen parantamisesta, eivätkä paikkaamisesta.

Kirjan viimeisille sivuillekin riittää kauneutta. Amandan lukuinto, jonka avulla hän selviää elämänsä suurimmasta surusta, on liikuttavasti kerrottu:
   Amandalle tärkeintä oli, että löytyi jokin keino jolla hän pääsi itsestään ja elämästään eroon. Kaikesta siitä epäonnistumisesta mitä hänen nimensä oli asettunut tarkoittamaan.
   Ja tästä hänen päälleen sammuneesta ajasta. Se ei ollut menossa mihinkään, eikä sen alta päässyt pakoon.  - - Lukiessaan hän unohti päällään raskaana retkottavan ajan. (S. 363.)



Viimeisen kuvan myötä lähetän terveiset Seilin-matkaseuralleni, ihanille naisille ja ystäville, jotka jakoivat Seilin kanssani. Yön kantajan myötä kuljin noita hiekkateitä uudelleen.

Yön kantaja on saanut paljon blogihuomiota ja aivan ansiosta. Juuri eilen Kirjakaapin kummitus bloggasi siitä ja siitä on kirjoitettu myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Tuijata. Kulttuuriblogi, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Kirja vieköön, Tuntematon lukija, Kirjan pauloissa, Kirjasähkökäyrä, Kirsin Book Club, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjokansi, Lukuisa, Täysien sivujen nautinto ja Tekstiluola.

Eeva Kilpi: Noidanlukko

Eeva Kilpi: Noidanlukko, 2. painos, 2009 (ilm. 1959)
Kustantaja: WSOY
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 158
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Noidanlukko on Eeva Kilven esikoisteos vuodelta 1959. Valitsin sen keväällä lukupiirin kesäkirjaksi, sillä olin juuri löytänyt sen kirjakaupan löytöhyllystä. Teos oli vilahdellut satunnaisesti kirjablogeissa ja herättänyt mielenkiintoni, mutta lopullisesti kirjan kaunis kansi sai minut ostamaan kirjan, ja hyvä niin. Noidanlukko sijoittuu nimittäin sisällöltään lähelle suursuosikkejani Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytärtä ja Kesäkirjaa, joissa molemmissa maailmaa tarkastellaan lapsen näkökulmasta.

Noidanlukko on kerronnaltaan intensiivinen ja tarkka, eikä todellakaan lässytä tai romantisoi lapsuutta. Silti siinä on mukana kosolti lapsuuden maagisuutta ja mielikuvitusta - kuten myös vasta lukemassani Patti Smithin Uneksuntaa-teoksen lapsuudenmuistoissa.

Noidanlukon päähenkilö on pieni karjalaistyttö Enni. Ei ole epäilystäkään, etteikö Enni ole Eeva Kilpi itse. Tietenkin täytyy muistaa, että Noidanlukko ei ole muistelmateos, vaan kaunokirjallisuutta, mutta silti omaelämäkerrallinen ote on aivan selvä. Teoksen novellit ovat  pieniä irrallisia tarinoita, ja tarina tarinalta Enni kasvaa. (Rakenne on sama kuin Tove Janssonin Kuvanveistäjän tyttäressä ja Kesäkirjassa, enkä osaa pitää kirjoja puhtaasti novellikokoelmina, mutta ehkä parempaakaan nimitystä ei ole.)

Enni asuu äidin ja isän kanssa 5-vuotiaaksi asti ja jokainen kohdalle osunut leikkikaveri  on suuri ilon ja ihastuksen aihe, vaikkeivät leikit aina sujuisikaan aivan mutkitta. Kirjan ensimmäisiä tarinoita ovat muun muassa Olli, Toivo, Johannes, Kaija ja Lislotte, ja ne on nimetty leikkikavereiden mukaan. Aivan ensimmäinen tarina on nimeltään Kotileikki, mutta se voisi yhtä hyvin olla nimeltään Seija, sillä Seijan kanssa siinä leikitään kotileikkiä antaumuksella. Leikki tosin keskeytetään, kun äidit ja isät tunnistavat siitä itsensä.

Kaija on puolestaan Ennin koira, rakas ja tärkeä, ja tuntuu, että Kaija ja Enni ymmärtävät toisiaan täydellisesti. Kaijaan palataan vielä novellikokoelman lopussa, eikä kyyneliltä vältytä. Jokainen, joka on lukenut Eeva Kilven runoja, tietää, että niissä tavataan myös eläimiä, varsinkin koiria. Noidanlukon eräs tarina kertoo Pienestä mierolaisesta, tarhaketun poikasesta, joka saa Enniltä hellää hoitoa. Myös kissanpentuja hoivataan.

Enni havainnoi aikuisiakin: Tätimamma, Hartteliini-mummo ja Isä ovat hienoja henkilökuvauksia. Tätimammalla on kissanpoikia, joita Enni ja Sisko käyvät hoitamassa. Mamma on lempeyden perikuva:
 Tätimamma seisoi porraskivellä kädet esiliinan alla. Hän oli pannut pyhähuivin päähänsä ja hänen esiliinassaan oli vaaleampia raitoja. Jokainen uurre hänen kasvoillaan näytti sinne unohtuneelta hymyltä. Hän kumartui kuin ottaakseen kissanpoikasen syliinsä, mutta laskikin kätensä ensin toisen ja sitten toisen pellavapään päälle.
 "Mummon piika", hän sanoi. "Mummon pienet piiat."
 Ja Enni pysähtyi taas kerran etsimään sanan merkitystä ja ihmeen hyvältä sen löytäminen tuntuikin. (S. 90.)
 
Hartteliini-mummon henkilökuvauksessa on aimo annos huumoria, samoin kuin isän kuvauksessa. Automatka isän kyydissä ja yhteinen ravustuskeikka on kerrottu hykerryttävästi. Äidin ja isän riitely valottaa persoonallisuuksia ja heidän suhdettaan mainiosti, vaikka varsinaista luonnekuvausta niissä ei ole yhtään - toiminta kertoo paljon.

Kilpi on kertojana aivan verraton. Huumoria ei puutu myöskään ystävyyssuhteiden mutkissa. Lapsen ylpeyden ja kateuden tunteet saavat kyytiä esimerkiksi novelleissa Abessinialainen sotilas ja Hellä Mäki. Miten julmia lapset osaavat ollakaan, ja millaisia kolauksia maailma heille tarjoileekaan!

Teoksen viimeinen novelli, Noidanlukko, on haikea. Kun sota alkaa lähestyä omaa kotipihaa, ei asukkaille jää vaihtoehtoja. Sinne jää noidanlukko, joka ei koskaan kukikkaan, ja sinne jäävät tutut maisemat ja koti. Karjalaislapsen lapsuus loppuu.

Lukupiirikirjaksi teos sopi hyvin, sillä kaikki pitivät kirjasta, ja keskutelua virisi sekä taitavasta huumorista että karjalaisten elämästä. Lapsuuden kuvauksena teos on helmi, sillä lapsen maailma tuntuu siinä hyvin aidolta.

Kilven kirjalliset ansiot ovat kiistattomat jo tässä esikoisteoksessa, jossa tarkat havainnot ja persoonallinen kerronta jo yhdistyvät. Teos on nopeaa, vaivatonta luettavaa, ja silti se on sekä hauska että kosketava, pieni mestariteos.



Teoksen myötä aloitan perinteisen Kirjabloggaajien naistenviikon juhlimisen. Perinteestä voi lukea lisää tempauksen emäntäblogista Tuijata.Kulttuuripohdintoja. Tempauksen tarkoituksena on nostaa naisten kirjoittamaa kirjallisuutta esiin.

Noidanlukko on luettu ainakin näissä kirjablogeissa, joissa kaikissa siitä on pidetty kovasti: P. S. Rakastan kirjoja, Kannesta kanteen, K-blogi, Kirjanainen, Kirjasähkökäyrä ja Tea with Anna Karenina.

Patti Smith: Uneksuntaa

Patti Smith: Uneksuntaa, 2. painos, 2016
Alkuteos: Woolgathering, 1992 ja 2011
Suomentaja: J. K. Ihalainen
Kustantaja: Palladium Kirjat
Kansi: Kannen maalaus Jean-Francois Millet'n Paimentyttö; Kannen suunnittelu Rodrigo Corral
Sivuja: 77
Mistä sain kirjan: oma ostos



Patti Smithin Uneksuntaa tarttui käteeni tämän kevään Vihtorin kirjamessuilta. Eräs tuttavani suositteli sitä lämpimästi, ja luin sen jo pääsiäisen aikaan melkein yhdeltä istumalta. Kirja on julkaistu intialaisen rukouskirjan koossa, ja se on jo esineenä hyvin kaunis: kirjan kansi huokuu rauhaa. Lisäksi kirja on sisällöltään pienoinen taideteos, joka ei suostu mihinkään ennalta arvattavaan muottiin.

Uneksuntaa on muusikko-runoilija-taiteilija Patti Smithin muistelmakirja sekä runo- ja valokuvateos ja ehkäpä myös jonkinlainen uni- ja päiväkirja - siis uneksuntaa. Smith kirjoitti kirjan vuonna 1991 ollessaan 45-vuotias ja kärsiessään melankoliasta. Suomennos on tehty vuonna 2011 julkaistusta uusintapainoksesta, johon on lisätty joitain vuonna 1992 pois jätettyjä tekstejä. Kirjailija itse kertoo kirjan synnystä näin: Kaikki tässä kirjassa on totta, ja kirjoitettu niin kuin kaikki tapahtui. Kirjan kirjoittaminen nosti minut oudosta lamaannuksestani ja minä toivon, että se jollain tavoin täyttää lukijan epämääräisellä ja oudolla ilolla.

Epämääräistä ja outoa iloa kirja tuottikin, melankoliasta huolimatta. Se sopi erittäin hyvin pääsiäiskirjaksi (ja sopii lomakirjaksi ylipäätään). Perheenjäsenten ja suvun muisteleminen tuo kirjaan haikeutta, ja runot ja arkiset havainnot ovat myös surumielisiä - välillä taiteilijan ajatukset kyllä lähtevät myös lentoon, eivätkö kiinnity mihinkään, vaan teksti on kuin proosarunoa. J. K. Ihalaisen suomennos tuntuu luontevalta, vaikka työ on varmastikin ollut haastava. Pelkästään kirjan nimi Woolgathering aukeaa moneen suuntaan.

Läpi  koko teoksen kulkee vahvana elämän tuntu, sen selittämättömyyden hyväksyminen ja hetkien kauneus ja ihme. Pieni sisko Kimberly ja häntä kohtaan tunnettu suojeleva rakkaus tulee erityisen lähelle lukijaa. Toinen kaunis muisto, Bambi-koiran kohtalo, on kerrottu kauniisti. Smithillä on taito vangita elämän maagiset hetket.

Taiteilija ompelee tilkkupeittoa veljelleen, piirtää, keittää teetä, kuuntelee musiikkia. Miten tavallista ja miten turvallista. Että kaiken maailman maineen ja arvostuksen keskellä Patti Smith nauttii tällaisista asioista elämässään. Lukijakin huomaa tavallisten hetkien tärkeyden - maagisuuden. Eikö elämän merkitys ole pienissä nautinnoissa: käsitöissä, hyvissä kirjoissa, musiikissa, rakkaiden ihmisten muistelemisessa?

Lapsuus, ne asuinsijat, maisemat ja ihmiset, joiden keskellä kasvetaan, muovaavat ihmisen sielunmaiseman. Syntyyö taiteilija ympäristönsä tuotteena, vai onko hänessä taiteilijan sielu ja syntyessään? Ehkä tarvitaan molempia. Jotkin Smithin lapsuuden ajan muistot toivat mieleeni Tove Janssonin lapsuusmuistot kirjassa Kuvanveistäjän tytär. Yhtä vahvoja kokemuksia löytyy molemmista. Lapsen sisäinen elämä, mielikuvitus, on pitelemätön:
   Minä tuijotin, mittailin ja noin vain, poissa - ailahtelin, pyrähtelin, maasta maahan, kömpelöistä jaloistani ja kurittomista sukistani välittämättä. 
   Minä lensin eikä kukaan muu tiennyt siitä. Sillä kaikista näytti, että olin yhä heidän keskuudessaan, pienellä sängylläni, lumoutuneena lapsen leikkiin. (S. 4.)

Smithin Uneksuntaa on rauhoittava lukukokemus. Se aukenee moneen suuntaan, ja sen taialle ja epämääräisyydelle kannattaa antaa tilaa.



Uneksuntaa on arvioitu myös Ullan luetuissa kirjoissa. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 11. Jonkun muuan alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja.

Katariina Vuorinen: Edith suuteli minua unessa

Katariina Vuorinen: Edith suuteli minua unessa, 2001
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 60
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Katariina Vuorisen esikoisrunokokoelma Edith suuteli minua unessa on ilmestynyt vuonna 2001 ja oli silloin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Luin teoksen silloin ja muistan pitäneeni siitä. Nyt tartuin siihen uudestaan Reader why did I marry him -blogin runohaasteen myötä.

Oli helppo ymmärtää, mihin teoksessa aikanaan ihastuin. Vuorisen kielikuvat ovat väkeviä ja uusia, ja ne aukeavat moneen suuntaan. Niistä muodostuu paikoin myös kompastuskiviä: Joihinkin runoihin ei pääse käsiksi,  koska niitä ei tavoita - kielikuvat säntäävät taivaan tuuliin. Olo on kuin unessa, ja toisaalta myös unistahan runoudessa on kyse: - - yöllä käytetyt ihmiset palaavat (s. 45). Niistä saa ja pitääkin ammentaa, mutta kuinka paljon tulkintaa voi jättää lukijalle, joka ei ehkä jaksa hypätä uneen vaan kaipaa maata jalkojensa alle. Toisaalta: pitääkö väkevä kielikuva sitoa johonkin - eikö se riitä runoudessa sellaisenaan?

Runokokoelman nimi Edith suuteli minua unessa on loistava. Se johdattaa ajatukset heti Edith Södergraniin, jonka runous on modernisuudessaan ja ehdottomuudessaan kirkkainta, mitä suomalaisessa runoudessa on ehkä koskaan nähty. Södergranin eroottiset ja elämänjanoiset kielikuvat kelpaava esikuvaksi nykyrunoudellekin, ja niitä kannattaa tavoitella, sillä mistä muusta kannattaa runo kirjoittaa kuin elämän poltteesta. Edithin suudelma on varmasti kiihkeä.

Vuorisen runokokoelman kansikin viittaa eroottisuuteen ja koska runojen minä on selvästikin nuori nainen, ei rakkaussuhteilta vältytä. Niitä etsitään ja hamutaan opiskelijaelämän keskellä. Jotain yhteistä kaivataan, miksei vaikka Mika Waltaria, kuten runossa Fine:

olit lukenut Mikan isot kirjat ja minä pienet
messiaan, keskiajan ja maan josta kotieläimet
syntyvät uudelleen
 - - 
tulisi mies taloon joka päivä. (S.16.)


Intertekstuaalisuus käy Vuoriselta näppärästi. Runot istuvat myös tiiviisti suomalaisen runouden erääseen perinteeseen: vuodenajat vaihtuvat ja niiden myötä vaihtuvat mielialat syksyn ja talven odotuksesta kevään uuteen aikaan. (Kuinkahan tasapaksua suomalainen runous olisikaan ilman selkeitä vuodenaikoja!):

Hissikuilusta syöksyn vaarallisimpaan 
pimeään, huhtikuun hajuun; 
muta imeytyy ihon rakoihin, 
kauan sitten kadotettuja vitamiineja saa suoraan
tärykalvojen läpi, mattotelineeseen köytetään. (S. 44.)


Opiskelijaelämän vuosirytmi tentteineen muistuu myös mieleen, sillä runoilija kirjoittaa välillä kuin runollista päiväkirjaa. Tässä palataan joululomalta:

Mäkiviikko nyt hypätty
kylät käyty

maananataina lääkäriin, Espanjaan
unohtuneiden sanojen keskelle, kotiin
pölypalloon kuin aavekaupungin viimaan
 - -                                                             (S. 30.)


Vuoriselta on ilmestynyt runoteoksia harvakseltaan, noin viiden vuoden välein, mutta hän on mukana useissa antologioissa. Olen iloinen, että löysin Vuorisen runokokoelman uudestaan ja upposin siihen. Nautin tällaisesta:
- -
kirjoittaa myrskyä pidättävän kuusikon, 
auringonkukat jotka valahtavat syliin
 - - (s. 60.)




Edith suuteli minua unessa on luettu ainakin Onko kaunosielusta kyborgiksi? -blogissa, jossa epäillään näiden runojen kirjoittajan elämän olevan kovin tyhjää. Anders Vacklin on arvioinut teoksen Kiiltomadossa.

Runon ja suven päivänä

Suomen suvi on suloisimmillaan, vaikka kylmä onkin. Koleudesta huolimatta luonto kukkii, vihreys häikäisee ja päivät ovat pitkiä. En vaihtaisi tätä mihinkään.

Hyvää Eino Leinon sekä runon ja suven päivää!

Henriikka Tavi: Esim. Esa

Henriikka Tavi: Esim. Esa, 2.painos, 2007
Kustantaja: Teos
Kansi: Camilla Pentti
Sivuja: 85
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Loma on vaikeaa aikaa bloggaamiselle. Sitä luulisi olevan aikaa harrastaa, mutta niin vain näyttää käyvän, että talvella kertyneet rästihommat ja mökkielämä johdattavat pois koneen äärestä. Kirjat kulkevat mukana, joten niitä on kyllä tullut luettu, mutta 15 kirjan blogijono alkaa jo kääntyä stressiksi. Riennän sitä nyt vähän purkamaan ja aloitan runoilla, sillä Eino Leinon ja runon ja suven päivä iskee jo tällä viikolla, eli 6.7. Kuten näkyy, kirja on kuvattu jo maaliskuussa, mutta kuva sopii silti aika hyvin tähän suveen.

Kevään ja kesän aikana lukemistani runoteoksista riemukkain on ollut Henriikka Tavin Esim. Esa. Se voitti vuonna 2007 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja mielestäni täysin ansiosta. Lukemisen myötä Esim. Esa paljastui runohyllyni aarteeksi. Se on nerokas ja hauska, runoutta uudistava ja siitä riemuitseva teos. Se on kokeellinen ja runsas, täynnä vaikka mitä, mutta se ei silti aiheuta ähkyä. Se on ehtymätön. En osaa verrata Tavin runoutta mihinkään aikaisemmin lukemaani suomalaiseen runouteen, ellen vertaa sitä oikeastaan kaikkeen. Jollakin tavalla Tavi kirjoittaa perinteen ohi ja yli, on rohkeasti aivan omansa ja uusi.

Kirjan alku ei kuitenkaan ollut minulle helppo. Ennen kuin kirja virallisesti edes alkaa (ennen kustantajan tietoja), sanat alkavat juosta sivujen alareunoissa. Olin hämmentynyt.  Kuuluvatko alareunan sanat johonkin runoon? Mihin runoon? Kokoelman ensimmäisten sivujen jälkeen olin lähinnä puulla päähän lyöty ja mietin jo, että heitän kirjan nurkkaan: säkeet eivät liittyneet toisiinsa, en pysynyt ajatuksen perässä, runot eivät käyneet kohti. Mutta kun pääsin lukemisessa vauhtiin, huomasin nauravani ääneen, enkä olisi halunnut kirjan loppuvan koskaan. Olenkin nyt lukenut kirjan kolmeen kertaan ja luen siitä otteita uudestaan ja uudestaan.

Esim. Esa on sanojen ja elämän leikkiä. Siinä on kuvioita, tilanteita ja dialogia, joista muodostuu parhaimillaan aivan hillitön meininki. Runot eivät aina toimikaan erillisinä tapauksina, vaan kokonaisena pakettina, jossa saadaan seurata erään ihmissuhteen kaari, kirjoittamisen riemun räjähtäminen sekä kaupan päälle myös vauhdikas pyöräilymatka. Teoksen sivujen alalaidassa olevat sanat ovat nimittäin oma, itsenäinen runonsa, jossa seurataan erään sijaisen pyöräilyä. Pyöräilijä nimetään lopulta Henriettaksi. Nimihän on mukavasti melkein kuin Henriikka - onko Henrietta myös runoilijan sijainen?: tarvittaessa työhön kutsuttavana sijaisena hirveellä kiireellä hän harhailee, toimittaa asioita pinoihin ikään kuin ne olisivat särkyviä tai pian lopussa ja vittu päässään huristelee täynnä aikomuksia, rakastuneita ajatuksia meristä, joista, ei päästä (S. 2- 4).

Pyöräilyn rytmi, jossa välillä poljetaan tasaista tietä ja välillä hengästytään ylämäissä, välittyy lukijallekin. Pyöräilijän tajunnanvirta, ohi kiitävät maisemat ja havainnot sekoittuvat, ja välillä - kun sivujen alalaidat ovat tyhjiä - kuljetaan vapaalla alamäessä. Juuri tämä kokoelman läpi kulkeva pyöräily oli se tekijä, joka teki kokoelmasta minulle yhtäkkiä läheisen. Kun hyppäsin tarvittaessa työhön kutsuttavan sijaisen pyörän "ritsille", alkoi tapahtua.

Teos on jaettu seitsemään osaan, joista ensimmäinen osa on kuin nimetön alkusoitto kokoelmalle. Se jäi itselleni hajanaiseksi ja tuntui vain keränneen irrallisia sanoja, hassutusta ja odotusta sekä ihmisiä sieltä täältä. Koin, että vasta ensimmäisessä numeroidussa osassa  Unissakävelyllä, polkeminen alkoi rullata. Runojen muodot heittäytyvät laatikkomallisiksi tai rivit harventuvat, lauletaan kehtolaulu ja haetaan aallokosta rytmiä. Nyt olen täysillä mukana.

Toinen osa Rose kertoo rakkauden tarinaa, vaikka jo ensimmäinen runo julistaa otsikollaan EN SIEDÄ KERTOMUKSIA RAKKAUDESTA. Löydän pääskysen muotoa ja rikottuja säkeitä sekä laatikkomallisen runon keskeltä ruusun kuvan. Seksiäkin saadaan.

Kolmas osa Tietyömaa ei ole tietyömaa vaan sijaisen työmaa: Saatan muuttua aivan toiseksi ihmiseksi. Hän föönää tukkansa risuiksi. Nimeni on Henna ja toimin tänään Mariannan sijaisena.  - - (S. 47.). Naurattaa. Naurattaa ääneen. On runoharjoitus ja yläkoululaisen tekstiä - runoilija itse yläkouluikäisenä - ja pahuksen tarkka kuvaus oppituntidialogista: sijainen esittelee itsensä ja aloittaa opetuksen, jonka joutuu koko ajan keskeyttämään, koska oppilailla on sitä ja tätä kommentoitavaa. Koulumaailman arki ja toisaalta kirjoittamisen opettamisen tai oppimisen lait saavat kyytiä. Voiko runoutta suitsia ja asettaa kaavaan? Asettuuko mikään sellaisiin raameihin, joihin sitä yritetään pakottaa? Henriikka Tavilta voisi myös tilata uuden, vähän villimmän aapisen:

O

on kolo, johon sopii jomottava molo.
Ooh hohottaa Goljata, opo
on onnellinen. (S. 48.)


Kolmannessa osassa Esa heitetään kuvioihin kirjoitusharjoitukseen keksittynä erisnimenä, mutta hän nousee pääosaan vasta kokoelman neljännessä osassa Halusimme ehdottomasti:
Esa on nyt maisemissa.
Soita sille ja kesytä se. (S. 59.)

Rakkaussuhde Esan kanssa kuitenkin päättyy. Kaikki olisi kamalan surullista, mutta (apua!) taas minua naurattaa:

Onneksi Esalla on vahvat refleksit.
Jotain jää jäljelle:
Hirvivaara. Jyväskylä.


_____________


Erno, Martti ja Arnu.
Ihminen ei ole koskaan niin onnellinen tai onneton kuin tuulee. (S. 61.)

Runoon vedetty viiva kertoo paljon. Mitä jäi jäljelle Esasta hirvivaaran alueella Jyväskylässä? Onko rakkaus yhtä hirvivaaraa vai oliko Esa hirvi? Viiva päättää Esan tarinan, mutta viivan alle jäävät Erno, Martti ja Arnu... Heistäkin voisi kertoa tarinat. Ja koska ihminen ei ole koskaan niin onnellinen tai onneton kuin luulee, niin ehkä hän ei ole niin onnellinen tai onneton kuin tuuleekaan, koska osuuhan noita erityisnimiä jokaisen kohdalle useampia. Tietysti joku on aina enemmän kuin muut, ja se joku voi olla nimeltään esim. Esa.

Teoksen viides osa on taas jotain uutta. Kävely hautausmaalla on ihmiskohtaloita ja surua, surupuhetta. Laatikkomalliset runot ovat saaneet kehykset ympärilleen. Ovatko ne kuin hautakivia, kuolinilmoituksia? Kehystetty hei-sanojen laatikko kertoo hyvästeistä riipaisevasti. Joku hei on viimeinen.

Kun nyt olen melkein teoksen lopussa, luulisi vuorossa olevan jotain kokoavaa. Mutta ei ole. Sen sijaan osa VI Elokuu kiihdyttää tahtia. Miten toimii runo, jossa luetellaan si-päätteisiä sanoja tai miten toimii ristin muotoinen runo? Tai yhden sanan mittaiset lauseet jonossa: Soitan. Vastaat. Kysyn. Sanot. Puhut. Tuulet. Tuulee. Tuulen. - - (S. 83.) Ovatko ne runo? Täytyykö niiden toimia? Töks. Töks. Entäs neliö kirjaimia, joista muodostuu sanoja, joiden sanarajat sekoittuvat hilpeästi tähän tapaan: - - TISSIRPALEPAKKOMENNUSSIINTÄÄLLÄÄVÄRINÄRKÄSTYSTÄ - - (S.85).
Kirjaineliön tekeminen on varmastikin vienyt hetken aikaa, mutta kaiken tämän työn jälkeen lukija kysyy: mitä runous oikein on?

Henriikka Tavin vastaus tuntuu olevan, että runous on mitä vaan, mutta ainakin se on loputon leikki (tai pyörämatka). Kirjainten, sanojen katkeamatonta virtaa, jota voi muotoilla ja järjestellä miten haluaa. Täytyykö sen olla mitään muuta? Runous alkaa ennen kuin mikään teos alkaa ja jatkuu vielä virallisten sivujen päätyttyä.

Lukijana joudun lopulta hyppäämään ritsiltä, koska sivut loppuvat. Kiitän runoilijaa (tai ehkä hänen sijaistaan) kyydistä ja jätän hänet jatkamaan loputonta leikkiään: Tässä kohdin luettelo katkeaa ja alkaa valua takaisin kohti selkärankaa jonka päässä on huppu ja huppu päässään hän istuutuu puistonpenkille, ottaa sen pois päästä, joka on suulas hän tuntee itsensä oudoksi haluavan. Hänen nimensä on Henrietta ja hän työskentelee täällä  (S. 89 - 91.) 

Esim. Esa on luettu ainakin blogeissa Jäljen ääni ja Onko kaunosielusta kyborgiksi?, jossa muutamista kokoelman runoista on tehty mainiot analyysit. Osallistun kokoelmalla Ompun runohaasteeseen ja kuittaan HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteesta kohdan 42. Esikoisteos.