Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli, 18. painos, 2001
Alkuteos: Bröderna Lejonhjärtä, 1973
Kuvittaja: Ilon Wikland
Suomentaja: Kaarina Helakisa
Kansi: Ilon Wikland
Sivuja: 231
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä







Nyt minä rupean kertomaan veljestäni. Veljeni on Joonatan Leijonamieli, hänestä minä kerron. Tämä on melkein kuin satu, tai ihan vähän kuin kummitusjuttu myös, ja silti kaikki on totta. Vaikka ei sitä kyllä kukaan muu tiedä kuin minä ja Joonatan. (S. 5.)

Veljeni, Leijonamieli on kirja, jota kannan sydämessäni liiankin todeksi tulleena tarinana. Sitä ajatellessani ajattelen pellavapäistä poikaa, erästä Joonatania, jonka tunsin, ja jonka toivon tapaavani Nangijalssa. Hän odottaa siellä veljiään ja siskojaan ja vanhempiaan ja isovanhempiaan ja varmasti meitä muitakin, ja meillä kaikilla on edessämme vielä monta yhteistä seikkailua.

Veljeni, Leijonamieli on kirja, jota en koskaan lapsena lukenut, vaikka muistan ystävieni sitä kehuneen. Eemeli, Peppi, Marikki ja Katto-Kassinen tulivat minulle tutuimmiksi Lindgrenin satuhahmoista, ja kun olisi ollut oikea aika lukea Veljeni, Leijonamieli, olinkin jo Merri Vikin Lotta-sarjan kuluttaja. Ehkä hyvä niin, koska surulle tuli aikansa, kuten kaikkien elämässä tulee.

Luin tämän kirjan vasta niihin aikoihin, kun Joonatan syntyi. Vein kirjan myös Joonatanille lahjaksi, mutta olen varma, että hän ei sitä koskaan lukenut, koska hänellä oli liian kiire omissa seikkailuissaan. Oikeasti kirja onkin meille muille tärkeämpi. Onhan sen kertoja pieni, onneton Korppu, pelokas poika, jolla on ikävä veljeään, jota hän rakasti syvästi. Vasta seikkailujen myötä Korpustakin tulee Leijonamieli. Ehkä meistäkin, sitten joskus.

Kirjan tarina on täydellinen. Se on hirvittävän surullinen heti ensi sivuiltaan alkaen, mutta siitä kehkeytyy seikkailujen seikkailu ja tarina täynnä toivoa ja rohkeutta.

Nyt tartuin kirjaan, koska vanhimmat lapseni toivoivat, että lukisin sen heille ääneen. He olivat nähneet koulussa kirjasta tehdyn elokuvan ja vaikuttuneet siitä. Minua vähän hirvitti, miten selviäisin kirjasta. Enkä meinannut selvitäkään, sillä ääneenlukemisesta ei ollut tulla mitään. Pian nyyhkytin niin, että sänky tärisi. "Äiti, mä en saa selvää sun puheesta", yleisö marisi ja halusi vaihtaa kirjaa. Kirjaa jatkettiin, kunhan lupasin, että nyt en enää itke. Lukiessa puhuttiin myös meidän omasta Joonatanista, josta täytyy puhua, vaikka se tekee edelleen niin kipeää, ettei mikään itku riitä.

Onneksi on olemassa kirjoja, joissa rakkaus voittaa kuoleman. Veljeni, Leijonamieli on sellainen kirja. Se lohduttaa.



Veljeni, Leijonamieltä on luettu paljon blogeissa, esimerkiksi Lukuisassa, Lumiomenassa, Jokken kirjanurkassa, Morren maailmassa sekä Villasukka kirjahyllyssä- ja Kirjakaapin avain-blogeissa.  Monelle se on joko rakas kirja lapsuudesta tai sitten TBR-listalle nostettu klassikko. Kirjalla sain pisteen HelMetin Kirjan vuosi 2015 -haasteen kohtaan 39. Kirja, jonka muistan lapsuudestani ja Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen.

Lapsuuteni rakkain kirja: John Vernon Lord: Rullaluistin karkuteillä

John Vernon Lord: Rullaluistin karkuteillä, 1973
Alkuteos: The Runaway Roller Skate, 1973
Kustantaja: WSOY
Suomentaja: Panu Pekkanen
Kansi: John Vernon Lord
Mistä sain kirjan: kopioin värikopioina LKI:n arkistoista




Kukko nyt kiljaisi: "Airot veteen!
Sinä soutaa saat, minä tähystän eteen."
Alas virtaa oli niin luistava keli
että sorsatkin pakoon räpisteli.

Varoitus! Tämä teksti on silkkaa kirjarakkautta alusta loppuun. John Vernon Lordin Rullaluistin karkuteillä, lapsuuteni rakkain kirjamuisto, on ehtaa 1970-luvun tuotantoa. John Vernon Lord (synt. 1939) on Brightonin yliopiston opettaja (opetusalana kuvittaminen) ja pitkän uran tehnyt brittikuvittaja. Hänen hulvaton kirjansa herra Hösselin seikkailuista luettiin meillä kotona kirjaimellisesti riekaleiksi.

Onneksi jokunen kirjansivu putkahti myöhemmin jossain varastonsiivouksessa eteemme, sillä muistan, kuinka koko perhe alkoi hajanaisten sivujen perusteella siteerata säkeitä kirjasta. Jokainen, isääni myöten (joka luki meille harvemmin kuin äiti), tavoitti kirjan rytmin ja muisti säkeitä sieltä täältä. Päädyimme lausumaan kirjan ulkoa melkein kannesta kanteen. Kirjan sankari, herra Hösseli, palautui heti kaikkien mieleen, mutta kirjailijan nimeä ei muistanut kukaan.

Jotenkin selvitin kirjailijan nimen (aikana ennen Googlea), ja vuosia kestänyt kirjanmetsästys alkoi. Kuljin monta vuotta divareissa lompakossani lappu, jossa luki kirjan ja kirjailijan nimi. Kysely oli turhaa. Kirjaa ei ehkä ole enää missään.

Sitten kävin vierailulla Suomen nuorisokirjallisuuden instituutissa, nykyisessä Lastenkirjainstituutissa, Tampereella ja ymmärsin, että heillä on varastoituna kaikki Suomessa ilmestynyt lasten- ja nuortenkirjallisuus. Kävelin siis kirjahyllylle ja yksinkertaisesti tartuin kirjaan! Melkein itkin, kun sain sen käteeni.

Löytö jäi kummittelemaan mieleeni ja seuraavana päivänä kävelin takaisin LKI:iin ja monistin kirjan sekä itselleni että siskolleni. Kotona luin kirjaa lapsilleni irtosivuina ja talletin sivut lukemisen jälkeen huolellisesti kirjekuoreen. Lopulta raaskin sentään niitata sivut yhteen ja annoin lasten itsekin koskea aarteeseeni. (Tosin vain minun läsnäollessani.)

Luen kirjaa täsmälleen samoin äänenpainoin kuin äitini ja isäni lukivat sitä 40 vuotta sitten siskolleni ja minulle. Jokaisella lukukerralla olen edelleen innoissani ja jännitän, saako herra Hösseli rullaluistimensa kiinni. Koska satu on runosatu, sen rytmi on tärkeä, ja tässä tapauksessa rytmi on yhtä vauhdikas kuin tarinakin.

Tarina on absurdi, suorastaan anarkistinen. Kaikki alkaa englantilaiselta maaseudulta, johon kunnollinen virkamies, herra Hösseli, matkustaa lomalleen. Hän näyttää ensin liituraitapuvussaan tylsältä tuttavuudelta. Mutta hiukan hassahtanut hänen täytyy olla, sillä hän harrastaa rullaluistelua ja hänellä on lemmikkinä kukko. Mitä samaistumispintaa tähän brittivirkamieheen voi suomalaislapsella olla? Ei mitään, mutta annas olla, kun hiiri nappaa hänen rullaluistimensa ja hän ryntää kukkonsa kanssa armottomaan ajojahtiin. Päälle jää raidallinen pyjama, ja perusvirkamiehestä kuoriutuu melkoinen seikkailija.

Joitakin kirjan kuvia en saa mielestäni ikinä: herra Hösseli joen pohjassa kyselemässä kalalta, onko se nähnyt rullaluistinta, herra Hösseli soutamassa, herra Hösseli teroittamassa miljoonia kyniä...

Täytyy muistaa, että 1970-luvulla lastenkirjallisuus oli järkevää ja realistista, oli Sanna hammaslääkärissä ja Teemu leipoo. Pupu Tupunakin raisuimmillaan vietti synttäreitään. Miten herra Hösseli voi lennellä pilvenpiirtäjästä, seikkailla meret ja aavikot, pestä krokotiilin hampaita, raivata tietään viidakossa ja jahdata ympäri maailman rullaluistimella kaahaavaa hiirtä? Koko aikana hän ei edes syö eikä nuku.

En tiedä mistä kirja meille tuli, mutta kyllä sitä luettiin. Kokonaisuutena se iski tavallisen ja järkevän lapsuudenperheeni huumoriin aivan lähtemättömästi. Se on osoitus mielikuvituksen, riimittelyn ja kuvataiteen riemusta. Mitään vastaavaa en suomalaisesta lastenkirjallisuudesta tuolta ajalta muista. Lordin kuvat ovat täynnä yksityiskohtia, vahvoja, tummia värejä, mustaa viivaa. Satumetsä on varsinainen taidonnäyte (kuvassa näkyy vain puolet metsästä - kyseessä on kopio kirjasta): Vain miekka ja sakset aseinaan he ryhtyivät tietä raivaamaan

Entäs John Vernon Lord? Googletin miehen ja sain eteeni toinen toistaan hienompia kuvituksia, joita hän on urallaan tehnyt: hän on kuvittanut muun muassa Aisopoksen eläinsatuja ja Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa. Viimeisin uutinen John Vernon Lordista löytyi päivämäärällä 26.3.2014, eli tältä viikolta. John Vernon Lord on kuvittanut James Joycen teoksen Finnegans Wake, jota pidetään Joycen vaikeimpana teoksena ja mahdottomana kääntää muille kielille sanaleikkiensä vuoksi. Kuinka ollakaan viimeisin kirja, jonka olen lukenut, on James Joycen Dublinilaisia, ja olen salaa uneksinut Finnegans Wakenin selailemisesta - tuskin pystyn sitä lukemaan. Nyt haluaisin Lordin kuvittaman teoksen heti käsiini.

Muitakin yhteyksiä John Vernon Lordiin löysin. Hän on kuvittanut Deep Purplen levyn The Book of Taliesyn kannen vuonna 1968. Kyseessä on yksi suosikkibändejäni, ja levyltä ovat tuttuja ainakin kappaleet Kentucky Woman ja River Deep, Mountain High. Lisäksi, koska Lord on kotimaassaan kuvittanut klassikoita, hän on kuvittanut myös nonsense-runouden brittiklassikon, Lewis Carrolin Kraukijahdin (The Hunting of the Snark). Teos on käännetty vasta viime vuonna suomeksi. Suomalaisen laitoksen kuvat ovat peräisin ruotsinnoksesta vuodelta 1959 ja kuvittajana on Tove Jansson. Sain Kraukijahdin juuri lahjaksi rakkaalta ystävältäni, ja se odottaa tuossa lukijaansa. Näin yhdistyvät yöpöydälläni lojuvien kirjojen virrat jotenkin salaperäisesti.

Kiitän John Vernon Lordia loistavasta kirjasta ja hauskoista lapsuuden lukuhetkistä! Ja lisäksi, koska tiedän, että ainakin äitini lukee blogiani, kiitän äitiäni ja isääni niistä loputtomista tunneista, joita he käyttivät meille, siskolleni ja minulle, lukemiseen. Jokainen yhdessä luettu tunti kului turvallisesti heidän kainalossaan, heidän ääntään kuunnellessa. Olen joskus ihmetellyt, miten hyvä olo minulle tulee pelkästään kirjan koskettamisesta. Ymmärrän, että turvallinen, rauhallinen oloni on peräisin siitä tunteesta, joka lapsella on, kun äiti tai isä lukee hänelle. Se tunne ei ole kadonnut minnekään. Siksikin - ja ehkä ennen kaikkea juuri siksi - luen edelleen.


Kirjoituksellani osallistun blogien lastenkirjaviikkoon. Hieno idea on peräisin Sinisen keskitien Bleultä, ja hän on koonnut viikon aikana ilmestyneistä bloggauksista listan sivuilleen. Suosittelen kurkkaamaan innostuneita kirjoituksia, joita blogeissa on ilmestynyt tämän viikon aikana. Sieltä löytyy lukemista lapsille!