Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia, 2015Alkuteos: kertomussikermät Tyttölapsia ja Lapsuus -49, 1993, 2003, 2011
Suomentaja: Arja Pikkupeura
Kustantaja: Siltala
Kansi: Kirsikka Mänty
Sivuja: 218
Mistä sain kirjan: joulupukilta
Läpinäkyvä rasia, jossa oli tyttöjen kimaltsuiksi kutsumia rihkamakoruja, kumottiin pöydälle, ja ne kaikki otettiin käyttöön. Aljona jakeli auliisti kaula- ja korvakoruja ojossa odottaviin käsiin, otsallaan punaisena välkehtivä lasihely, joka pyrki koko ajan valahtamaan kesakkoiselle nenälle.
Värikäs ja vauhdikas pyörre tampaisi mukaansa kaiken, aikakin värähti väistyen sen tieltä. Seuraavat kolme tuntia kohosivat ikivihreäksi helteiseksi saareksi arjen tasapitkien minuuttien ja tuntien valtameren keskelle. (S. 126.)
Kymmenvuotiaat tyttölapset leikkivät Aljonan syntymäpäivillä Ljudmila Ulitskajan novellissa Vesirokko. Leikkiin sekoittuu viatonta lapsuutta, häpeää, luokkatietoisuutta ja kurkotusta aikuisten maailmaan. Ollaan 1950-luvun Neuvostoliitossa, Moskovassa. Tytöt käyvät samaa koulua, jossa luokkayhteiskunta on periaatteessa hajotettu, mutta jossa kaikki tietävät, kuka on koulussa vapaaoppilaana ja kuka on diplomaattiperheestä. Jokaisen sukujuuret tiedetään myös tarkoin: on venäläisiä, armenialaisia, gruusialaisia ja juutalaisia. Stalinia palvotaan ja pioneeritytöt ovat reippaita.
Ljudmila Ulitskajan teos Tyttölapsia sisältää kaksi novellikokoelmaa. Ensimmäinen osa on nimeltään Tyttölapsia ja sen kuudessa novellissa päähenkilöt vaihtuvat, mutta ystäväpiiri pysyy samana. Aikuisten maailmaan sukelletaan vain hetkittäin, sillä pääosassa ovat tytöt: kaksostytöt Gaika ja Vika, Aljona, Lilja, Kolyvanova...
Kirjan toinen osa, Lapsuus -49, sisältää lyhyempiä ja toisistaan irrallisia novelleja. Niissä on päähenkilöinä myös poikia. Paitsi lasten näkökulma, niissä on myös vahvasti esillä sukupolvien ketju. Isoisät ja isoäidit ovat viisaita ja heiltä opitaan elämän tärkeitä asioita, kuten novellissa Naulat, jossa Serjoza kulkee isovaarinsa kannoilla yhden kesän. Tai novellin Supattajavaari nimikkohenkilö, joka näkee asioita, vaikka onkin sokea. Huolenpito on luontevaa, ja isovanhempien sydän on avara.
Toivoin Ulitskajan uutuutta joululahjaksi, koska olen lukenut hänen teoksistaan kiittäviä blogiarvioita. Pukki ei olisi voinut tuoda minulle sopivampaa lahjaa. Ulitskajasta tuli yksi lempikirjailijoistani kertaheitolla. Jäin elämään näihin novelleihin ja tavoitin itsestäni tytön, joka joskus olin ja lapsuuden hetkiä, joita joskus koin.
Tyttölapsia on kirjoitettu aidosti ja lapsuutta arvostaen. Novelleissa ei kaunistella ikäviä tai hämmentäviä asioita, on kuolemaa, köyhyyttä ja kiusaamistakin. Siitä huolimatta lapset ovat selviytyjiä, yksin ja yhdessä. Ihmeitäkin tapahtuu, kuten riipaiseva Kaali-ihme osoittaa.
Novellit ovat äärettömän sujuvaa luettavaa. Suomentaja Arja Pikkupeuran työ välittää elävän kielen ja venäläisen tunnelman. Sitäkin näissä novelleissa tietysti on, neuvostoarjen värittämää venäläistä luonnetta.
Lapsuus -49 -novellit muistuttivat Teuvo Pakkalan lapsinovelleja, joista ei voi olla pitämättä. (Pakkalahan oli melkoinen pioneeri lapsikuvauksessa. Esimerkiksi Lapsia- novellikokoelma on ilmestynyt jo vuonna 1895, mutta kuvaa lapsia modernisti ja aidosti.) Ulitskajakin tavoittaa lapsen maailman, sellaisen vilpittömyyden ja haavoittuvuuden, joka saa aikuislukijan pidättämään hengitystään ja toivomaan parasta. Aina toive ei toteudu.
Kirjan ovat lukeneet ainakin seuraavat tyttölapset: Mari A, Ulla, Arja, Maria, Maija, Bleue, Jane, Raija ja Tuija.
Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 5. Kirjasta voi tehdä kirjanaaman. Kuvassa poseeraa eräs kymmenvuotias tyttölapsi.
