Tero Tähtinen: Kuunkulkema yö

Tero Tähtinen: Kuunkulkema yö, 108 haikua, 2015
Kustantaja: Basam Books
Kansi: Taivo Org
Sivuja: 68
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Olen heikkona haikuihin. En voi vastustaa niiden muotoa enkä aiheita. Ensin viiden tavun rivi, sitten seitsemän tavun rivi ja sitten taas viiden tavun rivi. Aiheena luonto, hetki ja koko elämä, tai ehkä vain pieni oivallus elämästä. Muutamaan sanaan vangitaan viisauksia. Parhaimmillaan haikuun voi jäädä asumaan.

Tero Tähtisen Kuunkulkema yö sattui silmiini Metson runohyllyssä, ja saman tien muistin, että olen törmännyt kirjaan jossain muuallakin, nimittäin tutun Ulla-kirjastonhoitajan Facebook-sivuilla. Ulla kehui kirjaa jo P. S. Rakastan kirjoja -blogin joulukalenterin luukussa. Koska myös kannen veikeä Kaukoidän heppu hurmasi hymyllään, poimin kirjan mukaani. Ehkä kunnon haiku loihtisi ilahtuneen olon - ja niin kävikin.

Kirjassa on kannen lupaamat 108 haikua, joka sivulla kaksi haikua, joka aukeamalla neljä haikua. Ne liittyvät aina samaan aihepiiriin. Pieniä lauluja Gaialle -osiossa käydään vuodenkierto läpi. En koskaan väsy haikujen tähän puoleen, luontohavaintoihin. Lehden putoamiseen pysähtyvä hetki tai lumihiutaleen leijailu, ja maisema  - ehkä koko elämä - näyttääkin aivan uudelta:

Talvi, maisema
leikkii kuurupiiloa
hankien kanssa. (S. 15.)


Haikujen perinnehän on ikiaikainen. Luontorunojen perinne on myös ikiaikainen. Suomessa luonnosta runoilu on jokaisen runoilijan oikeus ja suoranainen velvollisuus. Tähtisen luontorunoissa lähetetään myös terveiset Risto Rasalle:

Tuhat omenaa - 
ja niistä yhdessäkään
ei toukka tiskaa. (S. 24.)


Zenin löyhkää -osiossa etsitään zeniä. Joskus sen voi saavuttaa:

Lumen hiljaisuus,
ääni. Vihossa haiku,
vastasatanut. (S. 32.)


En muista lukeneeni koskaan Reissuhaikuja, mutta Tähtinen on ikuistanut matkatunnelmiaan haikuihin. Myös teoksen viimeinen osio, Kiinalaisia unia, on täynnä "matkamuistoja". Idea on innostava. Jospa matkustaessaan osaisikin tallentaa itselleen sanallisia kuvia! Pelkät valokuvat eivät kerro kaikkea:

Samettinärhi,
olet juuri niin kaunis
kuin nimesikin. 
                   
                        (Sierra Nevada) (S. 50.)


Tero Tähtinen on tamperelainen kirjailija ja maailmanmatkaaja. Hän istuttaa runonsa pitkään jatkumoon ja tekee sen taidolla. Viime vuoden ilahduttavin runokokoelma, Pekka Kytömäen Ei talvikunnossapitoa sisälsi sekin haikuja, mutta laajeni myös muodon yli. Samoin Arto Lapin riemastuttavassa tuotannossa haiuilla on oma paikkansa. Kaikki nämä nykyrunoilijat ovat tamperelaisia, joten nyt tekisikin mieleni julistaa Tampere Suomen haikupääkaupungiksi.



Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta

Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta, 2012
Kuvittaja: Chester Brown
Alkuteos: I never liked you, 1994
Suomentaja: Hans Nissen
Kustantaja: Huuda Huuda
Sivuja: 191
Mistä sain kirjan: lainasin kirjasarjalainaamosta



Chester Brownin En koskaan pitänyt sinusta on omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Se sijoittuu 1970-luvulle ja kertoo nuoresta Chesteristä, joka kamppailee eleettömästi läpi kuohuvan murrosiän. Itse asiassa kaikki muu tuntuu kuohuvan paitsi Chester, joka on ilmeetön ja tyyni, jotenkin tahdoton ajelehtija. Vaikuttaa siltä, että Chester vain rouskuttaa voileipäkeksejä, kun nuoruus lipuu ohi.

Pinnalta näyttää tältä: Chester on vakava ja laiha rillipää. Hänellä on pikkuveli ja äiti ja isä. Äiti on yhtä hymytön kuin poikansa ja lisäksi ankaran oloinen. Chester viettää paljon aikaa naapurin tyttöjen, Connien ja Carrien sekä Skyn kanssa. Ystävyyssuhteisiin tulee kuitenkin jännitteitä, kun nuoret rakastuvat ristiin rastiin.

Kun pintaa raaputtaa, alkaa nähdä vähän syvemmälle: Chesterin äiti kärsii mielenterveysongelmista, mikä selittää koko perheen lamaantuneen olemuksen. Äidin hahmo on ristiriitainen ja painostava, mutta myös järisyttävän hauras. Ja rakkaus, saako Chester sitä koskaan kerrottua äidilleen?

Entäs sydäntä pompottava Sky? Kuinka tunnustaa polttava ensirakkautensa, ja entäs sen jälkeen, kun asian saa sanottua? Mitä sitten tehdään? Helpompaa on kuunnella The Sweetiä, Led Zeppeliniä, David Bowieta ja Kissiä.

Ahmaisin sarjakuva-albumin yhdeltä istumalta, niin nopeasti kuin pystyin, sillä halusin nähdä, kuinka Chester kaikesta selviää. Kuvat näyttävät hyvinkin rauhallisilta, mutta niihin on vangittu nuoren pojan kipeä kasvaminen.

Ihastuin ikihyviksi Chester Brownin herkkään kynänjälkeen. Kertomus etenee ilmavasti ja jättää lukijan tulkinnalle ja tunteille paljon tilaa. Välillä naurattaa Chesterin puolesta - hän on niin avuton ja hukassa ja tyttöjen pyöriteltävänä. Välillä itkettää koko Chesterin elämä: koulukiusaaminen ja äidin sairaus viiltävät lukijankin sielua.

Suosittelisin sarjakuvaa 13-18-vuotiaille nuorille, mutta erityisesti kaikille aikuisille. Luulen, että jokainen nuori tai entinen nuori pystyy löytämään Chesterin elämästä tuttuja häivähdyksiä - epävarmuutta, pelkoja ja onnenmurusia, joita nuoruuteen kuuluu. En koskaan pitänyt sinusta on pienesti vaikuttava, suurien asioiden sarjakuva. Se on niin totta kuin vain nuoruus voi olla.



Kuittaan albumilla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 11. Sarjakuvakirja. Albumi on luetu myös blogissa 365 kulttuuritekoa.

Agatha Christie: Herkuleen urotyöt

Agataha Christie: Herkuleen urotyöt, äänikirja 2011 (painettu versio, 7. painos, 2011, suomeksi I kerran 1971)
Alkuteos: The Labours of Hercules, 1947
Suomentaja: Tampereen kieli-instituutin työryhmä
Lukija; Lars Svedberg
Kustantaja: WSOY
Kesto: 10 tuntia 40 minuuttia
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Talven valopilkkuja ja automatkojen sulostuttaja numero yksi oli Agatha Christien Herkuleen urotyöt, jonka koko perhe kuunteli korvat höröllään. Kyseessä on novellikokoelma Hercule Poirot'n ratkaisemista rikoksista. Kaikki kirjan tarinat, joita on yhteensä 12, pohjautuvat antiikin Kreikan taruston Herakleen urotöihin, joita on tietysti myös 12. Tarinat on nimetty esikuviensa mukaisesti, vaikka rikospähkinät eivät aivan antiikin tarinan mukaisesti etenisikään. Esimerkiksi novelleista ensimmäinen, Nemean jalopeura, ei sisällä yhtäkään leijonaa, vaan pikemminkin arvoituksellisen koiran, tosin kiinanpalatsikoiran, joka ehkä etäisesti muistuttaa leijonaa.

Agatha Ghristien huumori on parhaassa kukoistuksessaan näissä tarinoissa. Pelkästään Poirot'n selvittämien rikosten nimeäminen antiikin tarinoiksi ja niiden löyhät yhteydet esikuviinsa ovat oivaltavia, mutta lisäksi Christie pistelee jälleen kerran brittiläisiä luokkarakenteita ja tarjoilee nokkelia, psykologisia havaintoja ihmisluonteen heikkouksista. Ahneus ja intohimot, mutta myös puhtaan rakkauden voima työllistävät Poirot'ta ja vievät häntä ympäri Eurooppaa. Kyytipoikana tavataan mitä kansainvälisin joukko sivuhenkilöitä, joista saadaan irti toinen toistaan herkullisempia huomioita. Esimerkiksi englantilaisten hyväuskoinen ritarillisuus saa näpäytyksen novellissa Stymfaloksen linnut, jonka päähenkilö huudahtaakin novellin päätteeksi: - Aion ruveta töihin ja oppia jokaisen Euroopan kielen. Kukaan ei pidä minua narrinaan toista kertaa! (S. 154.).

Poirot itse on tietysti oma itseriittoinen persoonansa, ja hänen ajatusmaailmansa seuraaminen on aina yhtä hupaisaa. Kun Hercules Poirot alkaa hankkia lisätietoa nimensä esikuvasta, antiikin Herkuleesta, hän pöyristyy:
 - - Millaista väkeä! 
   Niin kuin tämä Herkules, tämä sankari. Mokomakin sankari! Mitä hän oli muuta kuin suuri, lihaksikas, vähä-älyinen ja rikollisuuteen taipuvainen otus! - - Koko antiikin maailma järkytti häntä. Näillä jumalilla ja jumalattarillahan näytti olevan yhtä monta väärää nimeä kuin nykyajan rikollisilla. He vaikuttivatkin ehdottomasti rikollisilta tyypeiltä. Juopottelua, irstailua, sukurutsaa, raikauksia, ryöstöjä, tappoja ja juonittelua - tarpeeksi pitämään tutkintatuomarin jatkuvasti työssä. Ei säädyllistä perhe-elämää. Ei järjestystä eikä säännönmukaisuutta. Heidän rikoksissaankaan ei ollut järjestystä eikä säännönmukaisuutta. (S. 10)

Kaikki kirjan tarinat eivät ehkä olisi olleet aivan soveliaita 8- ja 10-vuotiaille kuuntelijoille, mutta kuuntelijat ovat melkoisia Poirot faneja tv-sarjan perusteella, joten kiinnostusta heillä riitti. Luulen, että kaikkia huumorin nyansseja tai rakkaussuhteiden kiemuroita he eivät täysin ymmärtäneet. Itsekin hämmästelin huumausainerikosten määrää. Useat kirjan tarinoista, jotka siis sijoittuvat noin 1940-luvulle, olivat jotenkin tekemisissä järjestäytyneen rikollisuuden kanssa, eli tarinat eivät todellakaan olleet pelkkiä perinteisiä intohimorikoksia, vaan niissä oli jo pilkahduksia koveksikeitetyn dekkarin suuntaan. Tosin murhia ei sitten ollutkaan kovin monta.

Suosikkinovellikseni nousi kirjan viimeinen novelli nimeltään Kerberoksen kiinniotto. Siinä meno on suorastaan groteskia ja niin irrottelevaa, että täytyi välillä hörähdellä ääneen. Kohtalokas nainen Poirot'n menneisyydestä ilmestyy kuvioihin ja johdattaa Poirot'n Helvettiin, pahamaineiseen, mutta äärettömään suosittuun, yökerhoon. Poirot'n turhamaisuus, koulupoikamainen ihastuminen ja terävä äly sekoittuvat mainioksi sopaksi ja novelli päättyy suorastaan ilkikurisesti.

Christien novellikokoelma ylitti kaikki odotukseni. Äänikirjana se toimi mainiosti, mutta nyt kun vielä selailen kirjan painettuakin versiota, moni kohta nousee terävänä mieleen. Kirjasta tuli yksi Christie-suosikkejani.


Herkuleen urotyöt on luettu tai kuunneltu myös näissä blogeissa: Jokken kirjanurkka, Kirsin kirjanurkka ja Lukemisen kartasto. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 44. Kirjassa joku kuolee.

Paula Hawkins: Nainen junassa

Paula Hawkins: Nainen junassa, 2. painos, 2015
Alkuteos: The Girl on the Train
Suomentja: Oona Timonen
Kustantaja: Otava
Sivuja: 381
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä



Mistä näitä hittidekkareita aina putkahtaakaan? Paula Hawkinsin Nainen junassa on juuri sellainen tyypillinen hittituote, joita viime vuosina on noussut myyntitilastojen kärkeen. Mieletön kohu, ja vielä isommat myyntiluvut englanninkielisillä markkinoilla Atlantin molemmin puolin. Käännösoikeudet myyty noin miljoonaan eri maahan ja monia kymmeniä ihastuneita lukijoita joka puolella maapalloa - vai miten ne hurjat luvut kuuluivatkaan? Elokuvaoikeudetkin on jo myyty, joten voi ruveta varailemaan lippuja ensi-iltaan. Näin markkinoitiin pari vuotta sitten myös Gillian Flynnin Kilttiä tyttöä.

Sitten tällainen dekkarien ystävä tarttuu innoissan kirjaan, ja mitä hän saa? Eipä paljon mitään. Tai no, viihdettä kyllä, mutta odotuksiin nähden sitäkin aika laimeasti. Onko näissä kohuteoksissa jotain uutta, joka jotenkin mullistaisi dekkarien kerrontaa? Kunpa olisikin.

Miksi sitten ihmiset Atlantin molemmin puolin ovat näistä aivan villeinä? Miksi he eivät lue oikeasti hyviä dekkareita, kuten Arnaldur Indridasonia, Fred Vargasta tai Jo Nesbotä? Niin, keskiverto Harry Hole -dekkarikin pesee nämä kohuteokset mennen tullen. Suomalaisista dekkaristeista Jari Järvelä ansaitsisi tuplamenestyksen näihin hitteihin verrattuna. Tyttö ja pommi tai Tyttö ja rotta ovat kaksi kertaa vauhdikkaampia, syvällisempiä ja aiheiltaan kiinnostavampia kuin kumpikaan näistä, mutta...

Se kielimuuri. Englanninkielisen kirjallisuuden markkinat ovat hätkähdyttävän dominoivat. Dekkarimarkkinat osoittavat sen pelottavan selvästi juuri tällaisten teosten kautta. Vastaava läpimurto maailmanmenestykseen muilta kielialueilta on lähes mahdoton, vaikka kaunokirjallinen taso olisi huikeasti parempi kuin näillä keskivertodekkareilla, jotka nousevat arvoon arvaamattomaan - siis rahallisesti.

Sekä Kiltti tyttö että nyt tämä Nainen junassa ovat kerronnaltaan hyvin perinteisiä, näkökulmakerrontaan perustuvia dekkareita. Kiltti tyttö oli arvomaailmaltaan niin perin amerikkalainen, että luin sitä satiirina, jota se ei ilmeisesti ollutkaan. Sen henkilöt olivat ilkeitä, julkisuushakuisia kiiltokuvaihmisiä, eikä heidän henkilökuvansa mihinkään syventynyt kirjan edetessä, päinvastoin - kimallekin karisi.

Nainen junassa -dekkarin henkilöt ovat puolestaan tavallisia, keskiluokkaisia ihmisiä. He joutuvat vaikeuksiin heikkouksiensa takia - sehän on perin ymmärrettävää. Niinpä jos näistä kahdesta kirjasta pitäisi valita parempi, niin se olisi ilman muuta tämä Nainen junassa. Kirjan päähenkilö (se nainen junassa) Rachel, sentään kerää vähitellen lukijan sympatiat.

Rachelissa on aineksia vaikka mihin, sillä hän on epäluotettava kertoja. Hän takertuu pakkomielteisesti päivittäiseen näkyyn, jonka kohtaa työmatkallaan. Vähitellen Rachelin sumuinen arki alkaa paljastua, eikä lukija ei kohta enää tiedä, mikä hän on naisiaan.

Mielenkiintoisesta Rachelista huolimatta dekkarissa käy niin, että murhaaja paljastuu vähän liian aikaisin ja loppu on silkkaa saippuaoopperaa. Mutta mikäs siinä. Luin tämän ihan mieluusti, vähän valvoinkin, joten kyllä tämä viihdyttävän tehtävänsä täytti. Seuraavaksi taidan kuitenkin tarttua taas johonkin pohjoismaiseen laatudekkariin.


Lisää arvioita on ilmestynyt ainakin näissä blogeissa: Lumiomena, Rakkaudesta kirjoihin, Kaisa Reetta T, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Notko, se lukeva peikko,  Kasoittain kirjoja, Kirja hyllyssä ja Lukutoukan kulttuuriblogi. Kuittaan dekkarilla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 30. Viihteellinen kirja.

Nadja Sumanen: Rambo

Nadja Sumanen: Rambo, 3. painos, 2015
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 238
Mistä sain kirjan: oma ostos


Nadja Sumasen Rambo on paras nuortenkirja vuosiin. Jos tarkkoja ollaan, niin se on paras lukemani nuortenkirja 30 vuoteen - ja silloin, vuonna 1986, luin Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen (1984), josta en ole toipunut vieläkään. Rambo kävi suoraan sydämeeni, juuri siihen Häräntappoaseen viereen, ja siellä teosten sankarit Rambo (15 v) ja Allu (16 v) saavat hyvän elämän.

Rambo tekee ilman muuta kunniaa Häräntappoaseelle: Rambo alkaa keväisestä luokkahuoneesta, kuten Häräntappoasekin. Rambo on kertomus Rambon kesästä, Häräntappoase on kertomus Allun eli Alpo Korvan kesästä. Rambolla on Liina, Alpolla Kerttu. Rambolla on mökkimaisema ja siellä turvalliset aikuiset Annikki ja Erkki; Alpolla on maalaismaisema ja siellä turvalliset aikuiset Lahja ja Svante. Molemmat pojat ovat yksinhuoltajaäitien ainoita lapsia.

Miltä näyttää nuorenmiehen elämä vuonna 1984 ja vuonna 2015? Onko mikään muuttunut? Ainakin äidit voivat nykyään huonommin. Rambon äiti kärsii masennuksesta, joka kesän kuluessa vain pahenee. Rambon pelastukseksi osoittautuvat äidin miesystävän vanhemmat, varsinkin Annikki, joka ymmärtää tarjota kasvavalle pojalle riittävästi ruokaa. Vuonna 2015 Vilkkaalle pojalle on myös saatu diagnoosi, ADHD, josta 1980-luvulla ei tiedetty mitään. Vuonna 2015 nuorukainen saa viettää mökkimaisemissa vapaa-aikaa ja purkaa levottomuutensa uimalla ja roikkumalla puussa, mutta vielä 1980-luvulla nuoret miehet pantiin töihin, raatamaan heinäpellolle. Kasvaminen on kuitenkin sekä Rambon että Allun päätyö - enkä nyt tarkoita pituuden kasvamista.

Rambo on kirjoitettu niin sujuvasti, että sen lukee kuin huomaamattaan. Silti siinä ehtii tapahtua kaikenlaista kipeää ja uutta. Mietittävää riittää, mutta Ramboa itseään lainaten: Oli turha märehtiä asioita, joille ei voinut mitään (s.197.) Juuri tästä syystä Rambo on niin hyvä nuortenkirja. Se ei vello epätoivossa, eikä jymähdä tonkimaan elämän varjopuolia. Kuitenkaan kukaan sen henkilöistä ei ole yltiöpositiivinen hymistelijä, vaan kaikilla on omat murheensa.

Rambo on elämänmakuinen ja lämminhenkinen kirja. Nauroin makeasti muutamassa kohdassa - miten mainiosti Liinan ja Rambon läheisyyttä kuvataankaan - ja tunsin kipeästi Rambon huolen äidistään. Liikunnallisen nuorenmiehen nälkäkin tuntui omassa sielussa asti.

Turhaan ei tämä kirja voittanut Otavan nuortenromaanikilpailua eikä Finlandia Junior -palkintoa viime vuonna. Kiitän kirjailijaa kirjasta ja sankarista, josta ei voi olla pitämättä ja jonka toivoisin sulattavan kaikkien ihmisten sydämet näkemään nuoret miehet sellaisina kuin he ovat.




Paitsi kaikkea hyvää, mitä kirjan henkilöistä ja optimismista voi sanoa, löysin Rambosta HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 7. Alun perin en oikein ymmärtänyt, mitä haastekohta minun maisemani tarkoitti, mutta kun luin Rambosta seuraavat rivit, ymmärsin, että se on tässä:

Jos elämän olisi voinut pysäyttää johonkin hetkeen, se olisi ollut tämä hetki laiturilla, kun kaikki oli hyvää ja kaunista. Olin elossa, ja tässä. Olin ihminen, jolla oli enemmän menetettävää kuin menetettyä. (S. 197.)


Rambon ovat lukeneet ainakin Kaisa, Kaisa V, Tuija, Mari, Ellen, Kirjahilla, Satu, Krista ja Linnea, joka ihastui vielä enemmän kirjaan perustuvaan Kansallisteatterin esitykseen, josta kuulemma jäi hirvittävän hyvä mieli. Voin uskoa sen, sillä niin jäi kirjastakin.

Viiden kirjan haaste

Sain Viiden kirjan haasteen kahdesta osoitteesta:  Ensin ehti Jokke, mutta koska olen lähes hukkunut töihin, vastaaminen jäi mietintäasteelle joksikin aikaa. Niinpä Kaisa Reettakin ehti heittämään samat kysymykset pohdittavakseni. Kiitoksia molemmille haastajille!

Yritän pukea parin viikon mietteeni sanoiksi. Selvää on, että aivan viidessä kirjassa en pysynyt, vaan onhan näitä:


1. Kirja, jota luen parhaillaan: 

Tämä oli haasteen helpoin kohta, sillä eihän tarvitse kuin vilkaista sängyn viereen tai käsilaukkuun, joista molemmista löytyy keskeneräinen kirja.

Sängyn vieressä lattialla on kesken Mikko-Olavi Seppälän ja Riitta Seppälän kirjoittama Aale Tynnin elämäkerta Hymyily, kyynel, laulu. Kirja on lainassa ystävältä, enkä halua raahata sitä laukussani, ettei se rähjäänny reissussa. Olen siihen aikalailla koukussa, sillä se on äärettömän hyvin kirjoitettu elämäkerta, tarkka ja samalla lämminhenkinen. Siitä on suorastaan vaikea erota työpäivien ajaksi ja muutamaksi tunniksi yölläkin. Mitä pitemmälle lukemiseni etenee, sitä vakuuttuneempi olen elämäkerran erinomaisuudesta.

Toinen keskeneräinen kirja kulkee työmatkoilla mukana, ja se on Antti Arnkilin Lauantaiesseet, jota luen HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteeseen, kohtaan 36. Kokoelma esseitä tai kolumneja. En ole aiemmin lukenut esseekokoelmaa, joten kokemus on uusi. Huomasin jo, että esseet ovat oivallista bussimatkalukemista, kuten novellitkin.

Kesken on itse asiassa kolmaskin kirja. Se on Aapelin Siunattu hulluus, jota kuuntelen äänikirjana autossa, kun kuljetan kuopusta päivähoitoon. Se on kerrassaan mainio tapaus, Aapelin oivaltavaa kansanhuumoria.


2. Kirja, josta pidin lapsen

Näitä on monta. Aivan pienenä rakastin John Vernon Lordin Rullaluistin karkuteillä -kirjaa. Se on edelleenkin aivan riemastuttava. Sittemmin luin L. M. Montgomeryn Anna- ja Runotyttö-sarjat, jotka ovat edelleen mielestäni parhaita kirjoja ikinä ja edustavat kultaisinta ahminta-aikaani. Lisäksi lapsuuteni rakkaita kirjoja, ihan ikiomia ja sellaisia, jotka luin useaan kertaan, ovat Marikki ja Kesäkummun Tuikku sekä  Pikku Prinssi, jotka luin vastikään uudestaan vuosien jälkeen, nyt omille lapsilleni ääneen.


3. Kirja, joka jäi kesken

Suurinta häpeää tunnen siitä, että J. R. R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta -trilogia on kesken. Olen lukenut vain kirjan ensimmäisen osan kokonaan  ja päässyt toista osaa tasan siihen kohtaan, johon elokuvatrilogian ensimmäinen osa päättyy. Kirja on ollut kesken 10 vuotta. Se on mielestäni niin armottoman tylsä, etten saa edes tartuttua siihen uudestaan. Toisaalta urakoin viime vuonna Hobittin, joten toivoa ehkä kuitenkin on.


4.  Kirja, joka teki vaikutuksen

Tämäkin vastaus on lopulta helppo: Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla. Olen nimennyt tämän ennenkin elämäni tärkeimmäksi kirjaksi, eikä vaikuttavampaa lukukokemusta ehkä tulekaan. Heräsin jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen tietoisuuteen, jos sellaista humanistille koskaan suodaan.

Vaikuttavia kirjoja on toki paljon muitakin, mutta yhtä suurta hetkautusta (Juha Hurmeelta lainattu termi) en ole kokenut ennen enkä jälkeen. Tosin olin lukemiselle myös otollisessa iässä, vähän yli 20-vuotias, ja tutkimusten mukaan nuoruudessa luetut kirjat ovat ihmisille kaikkein rakkaimpia.

Tiedän myös, etten pysty lukemaan TPA:ta enää ikinä. Viimeksi kun eräs oppilas piti tästä esitelmän, itkin takapenkissä silmät päästäni, vaikka yritin ajatella kaikkea muuta. En pysty, koska kaikki maailman epäoikeudenmukaisuudet murskaavat hartiani.


5. Kirja, johon palaan uudestaan

Ykkösenä tällä listalla on Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, josta en tunnu saavan tarpeekseni. Olen lukenut sen kolme kertaa ja luen varmastikin taas joskus. Lisäksi haluaisin lukea Emily Bronten Humisevan harjun ja Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen aina vaan uudestaan. Antoine de Saint-Exuperyn Pikku Prinssi on myös näitä kirjoja, koska siinä on muutama sydämeni pysäyttyävä kohta.

Viime vuosina lukemistani kirjoista Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, Benedict Zilliacuksen Kertomus kadonneesta saaresta, Riina Katajavuoren Wenla Männistö ja Hannu Väisäsen Taivaanvartijat ovat sellaisia kirjoja, joihin palaisin mielelläni. Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset puolestaan on varmastikin aivan pakko lukea uudestaan - riemastuttavampaa ja innostavampaa kirjallisuuden ylistystä saa hakea.


Viiden kirjan haaste on kiertänyt jo useissa blogeissa, ja tästä haasteen saa Tuomo, olepa hyvä!

Heidi Köngäs: Hertta

Heidi Köngäs: Hertta, 2015
Kustantaja: Otava
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 285
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä



En tuhoudu, vaikka yritetään. En lakkaa taistelemasta, koskaan. Porvarit, te ette saa minua. (S. 9.)

Heidi Köngäksen Hertta on kertomus naisesta, rakkaudesta ja aatteesta. Sen ydin on punainen, palava ja vahva, kuten päähenkilönsä.

Ne teistä, jotka ovat erehtyneet seuraamaan blogiani säännöllisesti (Hei, äiti!) ovat ehkä huomanneet lähes pakkomielteisen intoiluni historiallisista romaaneista. Historia oli lempiaineeni koulussa, eikä palo ole aikuisenakaan sammunut. Ja tässä sitä taas ollaan: historiaan sijoittuvan romaanin äärellä huokailemassa tyytyväisenä.

Kun kuulin Hertasta, en ollut nahoissani pysyä. Köngäksen Dora Dora on nimittäin viime vuosien parhaita lukukokemuksiani, ja tieto siitä, että Hertta on myös historiallinen, toisen maailmansodan aikaan sijoittuva romaani, sai odottamaan kirjalta suuria.

Aloitin Herttaa jo kerran Vippi-lainana, mutta kirja ei ollutkaan Dora Dora, ei ollenkaan niin loistava. Lisäksi Köngäksen viljelemät pilkulla erotetut päälausejonot ärsyttivät niin, että kirja ei edennyt. Se töksähteli koko ajan. (Tästä samasta asiasta olen nillittänyt aiemminkin blogissani Köngäksen Hyväntekijä-romaanin yhteydessä.) Jouduin palauttamaan kirjan lukemattomana ja pettyneenä.

Onneksi rakas ystäväni lainasi kirjan minulle joulukirjaksi ja yritin uudestaan, nyt paremmalla ajalla ja paremmalla menestyksellä. Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon rakkaus ja poliittinen ura tempaisivat toisella yrittämällä mukaansa. Taustalla häärivä Etsivän keskuspoliisin johtaja Esko Riekki puolestaan toi kirjaan lisää historiallista ulottuvuutta, poliittisen pelin julmuutta ja pelon ilmapiiriä.

Minulle antoisinta ja kiinnostavinta antia kirjassa olivat talvisodan ja jatkosodan ajan kuvaus sekä sotien jälkeinen poliittinen tasapainoilu, joka on tavoitettu hyvin aidon tuntuisena. Sota-aika ja vaaran vuodet, koko 1940-luku, piirtyy konkreettisena lukijan eteen.

Hertan päähenkilö, Hertta Kuusinen, on kommunistisen puolueen voimanainen. Hän on Otto Wille Kuusisen tytär ja kasvanut aatteeseen. Hertta muutti jo nuorena isänsä perässä Neuvostoliittoon ja eli innostavaa uuden valtion rakennusaikaa sekä unelmoi vallankumouksesta myös Suomessa. Voiko punaisempi ollakaan? Voiko aatetta edustaa koko elämällään, hengityksellään ja rakkaudellaan? Kyllä voi, ja sen Hertta tekee. Mitä siitä, vaikka tovereita katoaa Neuvostoliitossa jonnekin tuntemattomaan osoitteeseen. Täydellisen kommunistivaltion luominenhan vaatii uhreja.

Hertta Kuusinen ei myy aatettaan, vaan hän istuu sen puolesta vankilassa, joutuu painumaan maan alle talvisodan aikana ja on turvasäilössä jatkosodan aikana. Ero omasta lapsesta on raastavaa. Aate nielee kaiken, mutta tämän naisen tinkimättömyyden tuloksista saan osani minäkin: Kuusinen oli 40-luvun lopussa ministerinä luomassa pohjaa laeille, joilla naisen asemaa parani. Hän on tehnyt töitä lapsilisien ja äitiyslomien eteen, vaikuttajinaan Aleksandra Kollontain ajatukset: Mistä pidän kiinni? Siitä nuoruudenuskosta, että meidän on luotava uusi ihminen, ja varsinkin uusi nainen. Nainen, jota ei orjuuta enää yksikään mies, ei hella eikä lapsenhoidon velvollisuus. Uusi nainen on toveri, taistelija, jotain muuta kuin vain miehensä kautta määrittyvä. (S. 119.)

Vaikka en täysin syty Köngäksen kielelle, sytyn hänen historiallisille aiheilleen ja vahvoille henkilökuvilleen. Vaikka Esko Riekki jäi etäiseksi, lähinnä draamalliseksi henkilöksi, niin Hertta Kuusinen ja Yrjö Leino ovat lihaa ja verta. Leinon vehkeilyistä ei ole historiallisia todisteita, mutta Köngäs luo hänestä eräänlaisen tulkinnan. Leinon ministeriajan kuvaus on kirjassa oivaltavasti kerrottu ja heijastelee koko Suomen pelottavaa poliittista tilannetta.

Ennen kaikkea Hertta kannatti lukea Hertan itsensä vuoksi, kuten Kaisa V lupasi blogissaan. Hertasta tuli varsin vaikuttava lukukokemus. Punainen ja hengästyttävä.



Hertan ovat lukeneet ainakin Omppu, Margit, Jonna, Jaana, Katja, Kaisa Reetta, Tuija, Lukuneuvoja, Bleue, Annika K. ja Arja. Kuittaan Hertalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhasteen kohdan 23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja.