Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1962. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1962. Näytä kaikki tekstit

tiistai 23. helmikuuta 2021

Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella?


Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella?, 1962

Kustantaja: Otava

Sivuja: 50

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Luin viime kesänä Maria Laakson kirjan Taltuta klassikko!, ja sen klassikkolistalta laskin kaikki lukemani klassikot ja totesin, että monta on vielä lukematta. Pentti Saarikosken (1937 - 1983) Mitä tapahtuu todella? on yksi niistä teoksista, jota en ollut vielä käsiini ottanut. Nyt oli sen aika.

Runoteos löytyi Tampereelta kirjaston varastokirjana. Tartuin siihen uteliaana ja ennakkoluuloisena, sillä tiedossani oli, että kirja uudisti ilmestyessään vuonna 1962 rytinällä suomalaista runoutta ja se oli rehellisesti poliittinen. Heti ensimmäisessä runossa runon puhuja ilmoittaakin: minusta tuli kommunisti (s. 9). Miten kommunismista tai mistään poliittisesti voi tehdä runoutta? Miten politiikka sopii runouteen? 

Saarikoski todistaa, että sopii se. Yksityisestä tulee yleistä, kun antaa sanojen tehdä havaintoja ympäristöstä: pihapiiristä, kaupungista, ihmisten puheista ja luonnosta. Kun havaintoihin ja arkeen sekoittuvat maailmanpoliittiset tapahtumat, uutiset ja manifestit, ollaan keskellä jonkinlaista todellisuutta. Se todellisuus on pirstaleista ja perustuu kovin vajavaisille aisteille, sekoittuu irrallisiksi sanoiksi, kohdatuiksi ihmisiksi ja keskeneräisiski lauseiksi. 

On aiheellistakin kysyä, mitä tapahtuu todella. Kysymys on oikeastaan olennainen postmodernille ihmiselle: saako totuutta kiinni ikinä? Kysymys on myös erittäin ajankohtainen tänä aikana, jota nyt elämme ja jota kutsutaan post-totuudelliseksi ajaksi. Saarikoski oli siis vahvasti edellä aikaansa vuonna 1962. Mitä tapahtuu todella? heitti suomalaisen lyriikan uuteen aikaan. Modernismin kirkkaus ja selkeät ajatukset vaihtuvat siinä keskeneräisyyksiksi. Runo voi alkaa esimerkiksi tällaisilla totuuksilla: 

Minä asun Helsingissä.

Helsinki on Suomen pääkaupunki.

Se sijaitsee meren rannalla 120 mailia Leningradista länteen.

Helsinki on kasvava kaupunki ja sen vuokrat ovat korkeat. (S. 11.)

Runoteos sijoittaa itsensä kartalle sekä maantieteellisesti että poliittisesti ja asettuu ottamaan kantaa. Kokoelman ilmestymisaikana vuonna 1962 kylmä sota oli tosiasia. Elettiin Kuuban kriisin aikaa ja Berliinin muuri oli rakennettu edellisenä vuonna. Runon puhuja elää historiaa ja rakentaa sanoilla totuttaa ympärilleen, mutta myös totuutta itsestään: tämä alkoi kaksi vuotta ennen sotia / kylässä joka sodan jälkeen kuuluu Neuvostoliittoon - - (s. 9)

Välillä tuntuu kuin runon puhuja pelleilisi lukijan kanssa ja asettelee mieleensä juolahtavia sanoja riviin. Siitä lukijan pitäisi sitten osata seurata runon puhujan ajatuksia. Entä jos kantavaa ajatusta ei olekaan? Entä jos on vain havainto ja hetki? Miksi runoilija on valinnut puhujalle juuri nämä sanat? Mitä hän jättää pois? Isot ja pienet alkukirjaimet katoavat, pisteitä ja pilkkuja ei ole. Näin hävitetään alku ja loppu ja rytmi. Välillä ajatus on kirkas ja selkeä, välillä se jää kesken ja jatkuu jossain ihan muualla:

järjen ääni 

          pitkin iltapäivää

   niinkuin sulaa muovia taivas

                                          pystysuora suu

               ääni on portti josta minä menen

                                                       puu jonka alle


                               haju on lehdissä  - - (s.17)

 

Mutta sitten tässä käsittämättömän irrallisessa ja taivaita syleilevässä tekstivirrassa on myös humoristisia havaintoja:  - - taiteilija loikki Annankadulla - - (s. 30). Politiikot saavat sääliä osakseen tai heille osoitetaan arvostavia sanoja. Havainnot siis sekoittuvat myös omiin mielipiteisiin. Totuus sekoittuu entisestään. Entä kun havainnotkin ovat absurdeja tai oma identiteettikin on häilyväinen: tähdestä kasvaa karvoja / höyryävään asfalttiin takertunut silmä - - minä seison kadulla enkä tiedä sukupuoltani (s. 21).

Löydän klassikon, yhden Suomen kauneimista rakkausrunoista, ja silloin tuntuu kuin ymmärtäisin kaiken, mitä runon puhuja on siihen mennessä havainnut ja mitä hän vielä tulee havainnoimaan. Hän näkee naisen, hän näkee purjeet: minä rakastan sinua / niinkuin vierasta maata / kalliota ja siltaa / niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta / minä kävelen sinua kohti maailmassa / ilmakehän alla / kahden valon välistä / minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua  (s. 31).

Tuntuu, että runon puhuja tietää rakkaudesta kaiken olennaisen, mutta yhtä lailla hän tietää, kuinka politiikka lyöttäytyy arkeemme. Siltä ei pääse pakoon. Nykynäkökulmasta katsottuna Saarikosken näkemys yhteiskunnasta on kaiken poliittisen kapinan taustalla kuitenkin jotenkin perinteisen luottavainen ja kaukana kaaoksesta. Some-räyhäämisen keskellä ja esimerkiksi Capitolin valtaamisen jälkimainingeissa on suorastaan lohdullista lukea tällaista :

                hyvä yhteiskunta on sellainen

                       jossa ihmisille ei tule mieleenkään 

esittää vaatimuksia joita yhteiskunnan

                           on mahdotonta täyttää

 - -

laillisen yhteiskuntajärjestyksen kaataminen

                                                          on laiton teko

                                   vaikka koko maailma muuttuisi

                   Suomi säilyttää perinteellisen (s. 45).

Suomen 1960-luvun kirjallisuus kiertyy pitkälti Saarikosken lähes myyttisen runoiljahahmon ympärille. Runoilija eli runoilijan elämän: joi, pyöritti naisia ja loi runoutta. Eino Leino lienee toinen yhtä palvottu miesnero suomalaisessa runoudessa. Mietin, nouseeko kukaan suomalainen naisoletettu runoilija koskaan heidän tasolleen, koska naisilla on usein perheet hillitsemässä holtitonta elämää, joka runoilijamyyttiin niin läheisesti kuuluu. Edith Södergran lienee ainut nainen, joka on päässyt lähellekään näitä miesrunoilijoita, Eeva-Liisa Manner ehkä toinen lähes myyttinen hahmo. 

Klassikon lukeminen teki hyvää. Saarikoski ei ollutkaan aivan mahdoton - ei poliittisesti eikä ymmärrettävyydeltään. Tällaistakin runous voi olla.  


Luin teoksen Ompun runohaasteeseen. Kannattaa lukea Annelin loistava postaus Saarikosken klassikosta, joka oli yksi Ylen Kirjojen Suomi -kirjoista itsenäisyyden juhlavuonna 2017. 

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Elina Aro: Leipurimestari Pim

Elina Aro: Leipurimestari Pim, 1962
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 62
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




   Voi sentään, miten paljon oli tekemättä. Rinkelitaikina oli vielä kohoamassa, ässät ja omenatortut leipomatta ja pumpernikkelit parastaikaa uunissa. Leipurimestari Pim laski juuri itsekseen mutisten piparkakkuja. Niitä oli pöydällä yhdeksän pellillistä, kaikki juuri paistettuja, kauniita ja kullanruskeita. Ei yhtään palanutta joukossa.
    - Kuusisataa kaksikymmentä seitsemän, laski leipurimestari Pim ja merkitsi luvun muistikirjaansa. Vikkelämmin, Janne! hän huusi välillä oppipojalleen. - Vatkaa niin kuin sinulla olisi tusina käsiä ja jokaisessa vispilä. (S. 6)

Joulunaikaan meillä on tapana kerätä jouluaiheiset kuvakirjat ja lastenromaanit lasten sängyn viereen ja lueskella pinoa edestakaisin. Tänä jouluna muistin kerätä pinon vasta viime viikolla, joten nyt on luettu muutakin kuin jouluaiheisia kirjoja. Kuinka ollakaan yksi kestosuosikki osui taas käteen. Tosin kovin jouluinenhan tämäkin kirja on, koska tässä leivotaan kovasti ja on juhlamarkkinoiden aatto ja melkoista hössötystä joka puolella.

Elina Aron (Elina Arohonka 1923 - 2007) Leipurimestari Pim on kirppislöytö, jonka olen poiminut mukaan, koska lapsena luin Aron lastenkirjoja, muun muassa Pikipallo-kirjat, jotka myös löysin kirppikseltä. Kun sain Leipurimestari Pimin käsiini, olin riemuissani. Ja kuinka ollakaan, satukirja ihastutti myös nykylapset.

Kirjassa leipurimestari Pimin tehtävä on valmistaa pormestarin syntymäpäiville kakku, jonka koristelu olisi vertaansa vailla. Valmistumista uhkaavat kuitenkin kiire, oppipoika-Jannen into ja Piikkihammas-hiiri.

Kaikki olisi melko yksinkertaista, jos seikkailu pysyisi leipurimestarin perheen (vaimo Rusina ja tytär Sokerimuru) ja oppipoika-Jannen seuraamisessa, mutta kirjan idea onkin siinä, että kakun koristelu herää eloon. Kirjassa seurataan siis kahta eri maailmaa, jotka sekoittuvat kutkuttavasti. Esimerkiksi kun lähetti kiikuttaa kakkua paketissa, kakun koristeena olevassa kartanossa eletään hurja ukkosmyrsky. Kakun kartanon pihassa on hevosten vetämä reki ja reessä pieni, punatukkainen tyttö nimeltään Maija. Maijasta tuleekin oikeastaan koko kirjan päähenkilö. Tarinaan sekoittuvat lisäksi oikea prinsessa ja hurja merirosvo - satu on valmis.

Leipurimestari Pim on hauskasti ajankohtainen lastenkirja, koska nyt kakkujen leipominen ja niiden mielettömän hienot koristelut ovat suosittu harrastus. Marsipaanista ja sokerimassasta taiteillaan mielikuvituksellisia luomuksia, joita ei voi kuin ihailla. Meilläkin on harrastettu kakkujen leivontaa, ja viritelty kuvioita tai hahmoja niiden pintaan. Eipä siis ihme, että Leipurimestari Pimistä on tullut suosikkikirja. Onhan mukava miettiä, mitä kakkujen maailmassa öisin tapahtuukaan.


Veikko Karstenin kuvitus on ilmeikästä ja hyväntuulista. Tarina saa tarpeeksi tilaa, mutta henkilöistä tulee silti eläviä. Taas kerran on virkistävää lukea kirjaa, jossa ei ole räiskyviä värejä eikä levotonta tunnelmaa (vaikka kiire onkin). Jännitystä oli juuri sopivasti ja omalle mielikuvitukselle jäi tilaa.

Muistatko sinä lapsuudestasi Leipurimestari Pimin tai jonkin muun pienen satukirjan, jonka haluaisit lukea uudelleen?