Isabel Allende: Henkien talo

Isabel Allende. Henkien talo, 2, painos 2010

Alkuteos:  La casa de los espiritus, 1982

Suomentaja: Jyrki Lappi-Seppälä

Kustantaja: Otava

Sivuja: 436

Kansi: Markus Pyörälä

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Isabel Allenden Henkien talo sijoittuu nimeltä mainitsemattomaan latinalaisamerikkalaiseen maahan, joka on tunnistettavissa Chileksi, kirjailijan kotimaaksi, josta hän lähti maanpakoon vuonna 1975 sotilasjuntan vallankaappauksen jälkeen. Kirjailija on kirjoittanut kirjansa Yhdysvalloissa, ja siitä on tullut kansainvälinen menestys. Teos edustaa maagista realismia Gabriel Carcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyyden perinteen jatkajana.

Romaanin päähenkilöitä ovat Trueban suvun naiset: Clara, Blanca ja Alba. Heistä muodostuu tyttärien ja äitien ketju, sukupolvien jatkumo. Claran ja Blancan suhde on kuvattu hyvin läheiseksi ja sellaisena se onkin suorastaan maaginen: Äiti ja tytär tarinoivat, katselivat vanhoja valokuvia sukulaisista ja kertoivat vuorotellen juttuja piereskelevistä sedistä ja sokeista serkuista jotka putosivat puusta kuin säkki, kävivät yhdessä tähyämässä kauas Andien rinteille ja laskemassa pilviä, puhuivat toisilleen erikoiskielellä, josta espanjankielen t-äänne oli korvattu n:llä ja r:n sijalla oli l, joten he puhuivat aivan niinkuin pesulan kiinalainen (s. 136). 

Taustalla julmana patriarkkana ja konservatiivisten arvojen puolustajana häärää Claran aviomies Esteban Trueba, joka välillä heittäytyy minä-kertojaksi tarinassa, jossa hänen olisi nykynäkökulmasta paras pysyä hiljaa. 

Trueban hahmo on ikään kuin selitys myös sille, miksi maa syöksyy sekasortoon ja sosiaaliseen kahtiajakoon. Trueban perhe edustaa omistavaa luokkaa. Suvun rappiomaatila nousee uuteen kukoistukseen, kun nuori Esteban Trueba saapuu laittamaan sen kuntoon. Hän panee työntekijät järjestykseen ja työntekoon ja kohentaa siinä ohessa heidän olojaan. Tosin hän on myös äkkipikainen julmuri ja naisten raiskaaja, jonka himot laantuvat vasta hänen naituaan Claran. 

Perheen naiset harjoittavat hyväntekeväisyyttä minkä ehtivät, mutta heidän on vaikea paikata Esteban Trueban aiheuttamia tuhoja ja julmuuksia. Kuten arvata saattaa, tapahtuu rakastumisia yli luokkarajojen. Tapahtuu myös kummallisia naimakauppoja, syntyy tyttäriä ja syntyy poikia.

Kirjan kerronta on rönsyilevää ja toisteista. Maagisen realismin piirteet, kuten epäluonnolliset tapahtumat, henkien puhe ja spiritismi ovat kirjan henkilöiden arkipäivää. Claran ja Estebanin talo on tapahtumien keskipiste, ja Claran mukana sinne asettuvat myös henget, joiden kanssa naiset pysyvät hyvissä väleissä. 

Tapahtumat on kerrottu paisutellen, suvun legendoja ja myyttisiä tarinoita liioitellen. Tarinankertomisen perinne elää suvussa ja kulttuurissa. Maskuliinisen ja feminiinisen maailmankatsomuksen kilpailuasetelma on julma, eikä rauhaa tunnu löytyvän. Miesten ja naisten maailmat ovat kaukana toisistaan. 

Tarina olisi varmastikin rönsyillyt loputtomiin, elleivät yhteiskunnalliset levottomuudet olisi temmanneet Trueban perheenkin pyörteisiinsä. Kun kansa valitsee maan johtoon sosialistisen presidentin, yläluokka pelästyy omaisuutensa puolesta. Armeija lietsotaan pelastamaan maa "kommunistiroistojen" kynsistä, sotilasjuntta kaappaa vallan ja seuraa verinen kansanpuhdistus, jossa Trueban sukukaan ei säästy menetyksiltä. 

Parilla kynänvedolla sotilaat muuttivat koko maailmanhistorian kulun, pyyhkivät pois tapahtumia, aatteita ja henkilöitä, joita hallitus ei hyväksynyt. - - Sotilaita ei ole luotu loistamaan rauhan töissä. Kaappaus tarjosi heille mahdollisuuden toteuttaa käytännössä sen mitä olivat kasarmeissa oppineet, sokeaa tottelemista, aseiden käsittelyä ja muita taitoja jotka sotilaat hallitsevat kunhan omantunnon ääni vaikenee (s. 388 - 389). 

Kirjan loppu on epätoivon sävyttämää kaaoksen kuvausta. Todellisuus käy julmasti kansan ja sen sukuhistorioiden kimppuun. Kaikki tuntuu hajoavan. Todellisten tapahtumien seurauksena meille Suomeenkin saapuivat historian ensimmäiset pakolaiset, joita diplomaatit auttoivat suurlähetystöjen pakoon.

Henkien talo tuntui aluksi kiehtovalta, mutta muuttui puolivälin paikkeilla puuduttavaksi luettavaksi. Aina näytti löytyvän jokin selitys (henget, velvollisuus, kuohuva veri, ylenmääräinen lempeys) itse kunkin kummalliselle käytökselle (avioitumisille, pettämisille, mököttämisille, väkivallalle, alistumisille), eikä henkilöiden toiminnassa ollut mitään järkeä. Se oli toisaalta myös ihanaa. Lopulta sotilasjuntta ankkuroi tarinan niin hirveään todellisuuteen, että lukijan jokainen solu sähköistyy. Ihmiselämän arvo jää ahneuden ja julmuuden jalkoihin, suvut ja perheet häviävät historian hämäriin. Klassikoiden tehtävä on toimia muistina.

Osallistun kirjalla kirjabloggaajien 16. klassikkohaasteeseen, jota emännöi Kirjaluotsi-blogi. Mukana on 24 kirjablogia, joten kannattaa käydä lukemassa klassikkovinkkejä. Olen osallistunut haasteeseen joka kerta ja tässä ovat aiemmin lukemani teokset: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

2. Voltaire: Candide

3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats

4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

5. Henry James: Naisen muotokuva

6. Maria Jotuni: Huojuva talo 

7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma

9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

13. Jonathan Swift: Gulliverin retket

14. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

15. Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Gustave Flaubert: Rouva Bovary, 5. painos, 1993 

Alkuteos: Madame Bovary, 1857

Kustantaja: Otava

Suomentaja: Eino Palola

Kansi: Marjatta Saastamoinen (Edgar Degas'n maalaus Hattukaupassa)

Sivuja: 354

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas, jo 15. kertaa. Tällä kertaa emäntänä on Ankin kirjablogi. Kaksi kertaa vuodessa järjestettävä tapahtuma täyttää kirjasomen klassikoilla ja yrittää kannustaa ihmisiä tarttumaan vanhempaan kirjallisuuteen. Klassikoiden mainehan on vaikea, mutta tämänkertainen valintani, Gustave Flaubertin Rouva Bovary on aivan erityisen hyvä esimerkki kirjasta, joka on kyllä klassikko, mutta ei vaikea tapaus ollenkaan. 

Kirjan alussa esitellään varsin tavallisen ja vaatimattoman oloinen maalaislääkäri Charles Bovary, joka rakastuu talontyttäreen, Emma Roualtiin. Tunne on molemminpuolinen, ja avioliitto solmitaan onnellisissa olosuhteissa. Mutta kun avioliitto etenee, Emman mieleen hiipii tyytymättömyys. Pian käy selväksi, että aviomiehen palvova rakkaus ei riitä tekemään Emmaa onnelliseksi: Ennen naimisiinmenoaan Emma oli luullut olevansa rakastunut, mutta sitä onnea, jonka olisi pitänyt johtua tuosta rakkaudesta, ei ollut tullutkaan, ja siksi hän luuli erehtyneensä. Ja Emma tahtoi nyt tietää, mitä oikeastaan tarkoitettiin elämässä sellaisilla sanoilla kuin onnellisuus, intohimo ja huumaus, jotka olivat tuntuneet hänestä niin kauniilta kirjoissa. (S. 37.) 

Emma haluaisi elää ylellistä lääkärin rouvan elämää: hän tilaa muotilehtiä Pariisista ja yrittää kalustaa kotiaan viimeisimmän muodin mukaisesti. Tavallisen maalaislääkärin tulot vain eivät tahdo riittää sellaiseen elämään. Kaikki Emman ympärillä on maalaista, tylsää ja ankeaa: Kestäisikö tätä kurjuutta ikuisesti? Eikö hän, Emma, pääsisi siitä irti? Hän oli kuitenkin yhtä hyvä kuin kaikki ne, jotka elivät onnellisina! Hän oli nähnyt Vaubyessard'issa herttuattaria, joiden vartalo oli kömpelömpi ja käytöstapa moukkamaisempi, ja häntä kiukutti Jumalan puolueellisuus. (S. 69.)

Nykylukija huomaa, että Emma ei oikeastaan tee mitään. Hän on äiti, mutta imettäjä hoitaa lasta; hän on vaimo, mutta palvelijat hoitavat taloustyöt. Emman murheet ovat yläluokan joutilaan elämän murheita. Emmalla näyttää olevan loputtomasti aikaa olla hyödytön, näyttää kauniilta ja pohtia, miksei hän ansaitsisi yhtä suuria rikkauksia ja kauniita tavaroita kuin rikkaammat ihmiset. Näissä oloissa kirjojen lukeminen näyttää suorastaan vaaralliselta. 

Olisi helppoa syyttää Gustave Flaubertia naisten vähättelystä ja suoranaisesta sovinismista, mutta Flaubert ei oikeastaan säästele kirjassaan ketään. Hän kertoo myös miehistä varsin tarkkanäköisesti ja tekee heistä vähintään yhtä naurettavia hahmoja. Maalaiskylän asukkaat ovat itsekkäitä oman edun tavoittelijoita ja moukkamaisia persoonia. Varakas ja ovela apteekkari Homais näyttäytyy melko sydämellisenä hahmona, mutta hänen motiivinsa ovat lopulta hyvin itsekkäitä; kauppias Lheureuex puolestaan osoittautuu julmaksi hyväksikäyttäjäksi. Taitavimmat lääkärit aterioivat täysin tyytyväisinä potilaan kärsiessä tuskissaan, kyläläiset parveilevat onnettomuuksien äärellä kuin haaskalinnut, jne. 

Parhaimmillaan Flaubert rakentaa syvästi satiirisia kohtauksia ja kuvailee ihmisten pienisieluisuutta niin herkullisesti, että lukija kiemurtelee myötähäpeästä koko ihmiskuntaa kohtaan. Toisaalta kerronnassa on mukana myös lämpöä, eli syvä ymmärrys siitä, että elämä on traagista - suurien toiveiden ja tavoitteiden ja arkisen mitättömyyen jatkuvaa kamppailua. Flaubertin ihmiskuvaa voisi väittää melkeinpä kyyniseksi, jollei hän väläyttäisi myös hyvin inhimillistä lämpöä siellä täällä: erityisesti Charles Bovary, ja lopulta myös Emma, herättävät myös myötätuntoa.  

Rouva Bovaryssa on koko ajan surullinen pohjavire, joka osoittaa, että jatkuva tyytymättömyys ja haaveilu johtavat pahimmillaan onnetomaan elämään. Rouva Bovary kärsii masennuksesta ja pitkästymisestä, joihin hän yrittää  hakea helpotusta. Taas kerran klassikko pääsi myös yllättämään ajankohtaisuudellaan, sillä viime aikoina on puhuttu paljon siitä, kuinka nuorten lisääntyvä masennus johtuu muun muassa  liiallisesta sosiaalisen median käytöstä. Somessa seurataan toinen toistaan rikkaampien ja kauniimpien ihmisten elämää ja verrataan omaa elämää heidän elämäänsä. Vertailun tuloksena mikään omassa, tavallisessa elämässä ei tunnu riittävän. Onni on aina seuraavan hienon sisustustavaran, kosmetiikan tai dieetin takana, mutta ei siinä hetkessä, jota eletään. 

Voiko Emma Bovarya oikeastaan syyttää itsekkääksi haihattelijaksi, joka pilaa oman ja miehensä ja koko perheensä elämän heittäytymällä turhamaisten huvien vietäväksi? Eikö hän pikemminkin ole ympäristönsä uhri? Tai elämän uhri: Yhdentekevää! Hän ei ollut onnellinen, ei ollut milloinkaan ollut. Mistä tuli tuo elämän riittämättömyys, tuo kaiken nopea lahoaminen? (S. 287.)

Entäs kirjailija Gustave Falubertin saamat syytteet Rouva Bovaryn siveettömästä sisällöstä - syytteet, joista hän oikeudessa vapautui? Flaubertin kerronta on elävää ja rehellistä, kaunistelematonta. Hän on realisimin uranuurtajia, ja kieltämättä hän osaa kuvata intohimoa ja rakkauskohtauksiakin varsin suorasukaisesti. Nykylukijasta nämä vuonna 1857 liian rohkeina pidetyt kohtaukset ovat kuitenkin varsin kesyjä. Rakkauden huuman kuvaajana Flaubert on suorastaan taitava. 

Erityisen taitava Flaubert on ihmisen ristiriitaisten tunteiden kuvaajana. Hänen henkilönsä eivät ole tahdottomia nukkeja, vaan perin inhimillisiä tapauksia, joiden elämää seuraa välillä henkeään pidättäen. Kun suljin klassikon kannet, olin vaikuttunut. Jäin kaipaamaan näitä ranskalaisen maalaiskaupungin asukkaita, jotka yrittivät elää mahdollisimman mielekästä elämää - emmekö me kaikki yritä?   

Olen osallistunut kirjablogien klassikkohaasteeseen joka kerta, ja Gustave Flaubertin Rouva Bovary on komea lisä listalle, jossa on jo vaikka mitä kiinnostavaa. Listalta olisi vaikea valita erityistä suosikkiani, sillä jokainen lukemani klassikko on ollut vaikuttava omalla tavallaan ja mielestäni ansainnut paikkansa klassikoiden joukossa. Jos klassikoiden lukemisen haluaisi aloittaa helpoimmasta päästä, niin ehkä kuitenkin tarttuisin juuri Rouva Bovaryyn. 

Klassikkohaasteeseen osallistumisen myötä olen selättänyt monta ulkomaista klassikkoa, joihin en olisi ilman haastetta ehkä tarttunutkaan. Kotimaisia klassikoita listalleni on kertynyt vasta kaksi. Toisaalta olen opiskellut pääaineenani Suomen kirjallisuutta ja kahlannut suomalaiset klassikot melko kattavasti läpi. Seuraava voisi kuitenkin olla naiskirjailijan vuoro, sillä naiskirjailijoitakaan ei listallani liiemmälti näy, vain 5/15. Tässä linkit aiempiin klassikkohaastejulkaisuihin: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

2. Voltaire: Candide

3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats

4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

5. Henry James: Naisen muotokuva

6. Maria Jotuni: Huojuva talo 

7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma

9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

13. Jonathan Swift: Gulliverin retket

14. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

15. Gustave Flaubert: Rouva Bovary

        Palataan ensi vuoden tammikuussa asiaan! 

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto, 2021

Kustantaja: Otava

Sivuja: 377

Kansi: Anna Tuori

Mistä sain kirjan: oma ostos

Kun kirja kertoo minulle uuden ajatuksen, etsin sen totuutta tunteistani. Ei ole eroa sillä, onko kyse luonnontieteellisestä tiedosta vai epämääräisemmästä, hyväksyn tai hylkään ajatukset tunteitteni perustella. Pääasia että koen oloni turvalliseksi, että ajattelen itsestäni hyvin. Kaikki faktat ovat tunnekysymyksiä. 

     Totuuden tiellä ei koskaan ole ymmärtämättömyys, vaan pelot, koetut vääryydet ja menneet kärsimykset. 

WALT (S. 103)

Jukka Viikilä voitti vuoden 2021 Finlandia-palkinnon teoksellaan Taivaallinen vastaanotto. Tiesin teoksenn sisällöstä hyvin vähän ennen kuin ostin sen itselleni Tampereen Kirjafestareilta: tiesin, että se kertoo avosydänleikkauksesta. Tämän yhden ennakkotiedon perusteella tiesin myös pitäväni kirjasta. Kun puhutaan avosydänleikkauksesta, puhutaan elämästä ja kuolemasta, ja silloin ollaan kirjallisuuden syvimpien teemojen äärellä. Oikeastaan minulla oli teoksesta muutakin ennakkotietoa: Olen lukenut myös Jukka Viikilän aiemman teoksen, Finlandia-voittajan vuodelta 2016, Akvarelleja Engelin kaupungista, ja pidin siitä. Arvasin siis senkin perusteella, että pitäisin tästä uudestakin teoksesta. Oikeastaan minulla oli varastossa kolmaskin ennakkotieto, kaikista merkittävin tieto ja se oli se huimaava tieto, että Taivaallinen vastaanotto oli voittanut Suomen arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon. Tämä tieto sinetöi lopullisesti osto- ja lukupäätökseni. 

Ei ole siis ollenkaan merkityksetöntä, millaisen vastaanoton romaani saa. Finlandia-voitto takaa romaanille monta ostopäätöstä ja sitä myötä monta lukijaa. Kirjan vastaanotto vakuuttaa mahdolliset lukijat kirjan lukemisen mielekkyydestä tai karkottaa lukijat sen ääreltä. Jokaisella lukijalla on paljon enemmän ennakkotietoa kirjasta, kuin hän ehkä tiedostaa. Mielellään ihmiset kertovat, että he valitsevat kirjansa itse, ihan yksin, omien kirjallisten vaistojensa perusteella. Sellainen ei ole mahdollista. Kaiken lisäksi suurin osa lukijoista lukee kuin Walt, tietenkin. Niin minäkin luen. 

Taivaallisesta vastaanotosta muodostui minulle hyvin opettavainen kirja. Kun nyt kirjoitan blogikirjoitustani Taivaallisesta vastaanotosta, tiedostan myös kirjoittavani teosta nimeltä Taivaallinen vastaanotto ja tiedän tekeväni sille taivaallista vastaanottoa. Eikö Jukka Viikilän teos Taivaallinen vastaanotto ole jo valmis, niin sanotusti kirjoissa ja kansissa? Miten minä sitä kirjoittaisin, enhän ole kirjailija, vaan lukija - tässä tapauksessa lukija, joka rakastaa lukemista niin paljon, että haluaa kirjoittaa lukemistaan kirjoista muistoja ylös. Olen myös lukija, jonka ystäväpiiriin kuuluu niin paljon lukemisen harrastajia, että puhun kirjoista paljon. Olen puhunut useammankin ihmisen kanssa Taivaallisesta vastaanotosta ja myös sillä tavoin tehnyt kirjaa nimeltä Taivaallinen vastaanotto. 

Viikilän teoksessa tehdään näkyviksi kirjallisuuden kolme perustaa: tekijä, teos ja lukija, mutta lukija saa nyt keskeisimmän paikan romaanissa. Tekijä, Finlandia-voittaja-kirjailija nimeltään Jan Holm, kirjoittaa kirjaa siitä, kuinka hän joutuu avosydänleikkaukseen. Valmis kirja on romaanissa pilkottu sivunumeroina sinne tänne. Kronologisesti järjestyvää tarinaa kirjasta on turha etsiä. Sen sijaan kirjan kuvitteelliset lukijat, kirjan vastaanottajat ikään kuin kirjoittavat kirjaa omilla lukijareaktioillaan. Mutta on kirjassa tekijöitäkin enemmän kuin tämä yksi Jan Holm. Tai ehkä he ovat kirjailija-lukijoita, jotka olen tunnistavinani heidän etunimistään ja yhdistän heidän fiktiiviset ajatuksensa heidän teoksiinsa. Jos kirjassa nimimerkki Joel toteaa: "Hyvä kirjailija osaa pitää huolta myös väärinymmärryksen poluista", ajattelen heti kirjailija Joel Haahtelaa ja hänen teoksiaan. Mielessäni alkaa syntyä polkuja Taivaallisen vastaanoton ulkopuolelle, kirjallisuuden kenttään, jossa teokset (kirjailijat) käyvät keskustelua keskenään. 

Lukukokemusten ristitulessa kirja jää elämään. Kirjasta puhutaan ja kirjoitetaan. Taivaallisessa vastaanotossa kirjallisuuden kannalta uutta on se, että vastaanotettu kirja muodostuu sen kuvitellusta vastaanotosta. Koska kirja saa "taivaalllisen vastaanoton", sen täytyy olla hyvä. Vai voidaanko kirjan hyvyys mitata sillä perusteella, millaisen vastaanoton se saa? Kun kirja saa taivaallisen vastaanoton, ainakin sen vastaanotto on taivaallinen, kirja ei ehkä kuitenkaan. Voi myös miettiä, onko kirjan hyvyys tai huonous merkittävää laisinkaan, sillä jos kirjallisuuden historiaa tarkastellaan, kriteeristö vaihtelee, koska kirjaa luetaan eri tavoin historian saatossa. 

Kun 1990-luvulla opiskelin kirjallisuustta Tampereen yliopistossa, siellä tutkittiin paljon reseptioestetiikkaa, eli kirjallisuuden vastaanottoa. Tutkittiin sitä, miten eri aikoina kirjallisuutta luetaan, miten jokainen lukija lukee kirjaa omista lähtökohdistaan käsin: historiallinen aika ja aatteet heijastuvat yksittäisten lukijoiden henkilökohtaisiin elämäntilanteisiin, lukukokemuksiin ja elämänkokemukseen, joiden kautta hän tulkitsee ja arvioi lukemaansa teosta. 

Nyt, kun päivälehtien kirjallisuuskritiikit ovat vähentyneet ja kirjallisuuskeskustelua käyvät yhä enenevästi tavalliset lukijat, jotka perustavat lukupiirejä, kirjablogeja ja julkisia lukupäiväkirjoja, kirjallisuuden vastaanottokin on yhä nopeampaa ja moninaisempaa. Kaikki kommentit - sekä lyttäävät että kiittävät - leviävät nopeasti satojen ja tuhansien lukijoiden silmien eteen. Kirjailijan kirjoittama taideteos elää määritelmissä omaa elämäänsä, jota kirjailija voi vain seurata kauhistuneena tai ihastuneena. Hän kirjoitti, kirja luettiin, ja vastaanottajan päässä kirja on jotain muuta, enemmän tai vähemmän sama, kuin mitä kirjailija tarkoitti. 

Taiteen tekemisen, taideteoksen ja sen vastaanoton kolminaisuus on kiinnostavaa ja alati muuttuva yhtälö. Postmodernistinen kirjallisuus toi näkyville tätä kolminaisuutta yhä selvemmin. Esimerkiksi Italo Calvinon postmoderni klassikkoromaani Jos talviyönä matkamies (1985) leikittelee näillä asemilla ja kyseenalaistaa sekä kirjailijan että teoksen vallan. Viikilän teos ottaa ikään kuin askeleen eteen päin ja keskittyy lukijoihin: Mitä kaikkea heidän ajatuksissaan syntyy? Tarvitsevatko he kirjaa oikeastaan ollenkaan? Mihin he kirjallisuutta käyttävät?  

Viikilän teos on ehkä kirjallisuudellisen teos, minkä olen koskaan lukenut. Se onnistuu olemaan kiinnostava ja hauska, mutta myös puhutteleva ja oivalluttava. Se on romaani kirjallisuudesta, lukijoista, ihmisyydestä ja vähän kirjailijastakin. 

Näin minä siis luin Taivaalllista vastaanottoa ja kirjoitin Taivaallista vastaanottoa. Luin sitä vuoden 2021 joulunpyhinä, kun vietin ensimmäistä jouluani ilman isää, jolle tehtiin avosydänleikkaus vuonna 2000. Se pelasti hänen henkensä vielä 20 vuodeksi. Ahmin Taivallisesta vastaanottosta jokaisen sanan, joka kertoi avosydänleikkauksesta. Luin kirjaa myös 1990-luvun kirjallisuudenopiskelijana, joka teki gradunsa Aino Kallaksen Sudenmorsiamen aikalaisvastaanotosta. Nyt olen kirjoittamassa Taivaallisen vastaanoton aikalaisvastaanottoa. Kirjabloggaajana, kirjagrammaajana ja kirjasomen aktiivisena seuraajana tunnistin fiktiiviset lukijareaktiot, joita Taivaalliseen vastaanottoon on kirjoitettu. Koska olen nainen, mietin lukiessani, millainen olisi naiskirjailijan avosydänleikkauksesta kertovan kirjan vastaanotto, olisiko se yhtä taivaallinen. Kaikki ne asiat, joita olen elämässäni kokenut ja tehnyt, kaikki ne kirjat, joita olen lukenut vaikuttavat siihen, miten Viikilän teosta luin. Kaikkia asioita en tietenkään tunnista, ja kaiken lisäksi luen kuin Walt. 

Riemastuin Viikilän kirjan viisaista aforismeista ja ironiasta, jolla kirjailija tarkastelee omaa elämäänsä ja kirjallisuuden toimijoita ja erityisesti tietysti meitä lukijoita. Kirja näyttää hajoavan ympäriinsä ja sekin on ihanaa. Ehjä tarina on illuusio, johon kirjallisuus ja ihmiselämät on opittu perustamaan. Entäs jos tarina hukkuu, hukkuuko elämäkin, loppuuko se? Onko tarinaton kirja kirja ollenkaan, onko sitä olemassakaan? Jää vain Taivaallinen vastaanotto. 

Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella?

Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella?, 1962

Kustantaja: Otava

Sivuja: 50

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Luin viime kesänä Maria Laakson kirjan Taltuta klassikko!, ja sen klassikkolistalta laskin kaikki lukemani klassikot ja totesin, että monta on vielä lukematta. Pentti Saarikosken (1937 - 1983) Mitä tapahtuu todella? on yksi niistä teoksista, jota en ollut vielä käsiini ottanut. Nyt oli sen aika.

Runoteos löytyi Tampereelta kirjaston varastokirjana. Tartuin siihen uteliaana ja ennakkoluuloisena, sillä tiedossani oli, että kirja uudisti ilmestyessään vuonna 1962 rytinällä suomalaista runoutta ja se oli rehellisesti poliittinen. Heti ensimmäisessä runossa runon puhuja ilmoittaakin: minusta tuli kommunisti (s. 9). Miten kommunismista tai mistään poliittisesti voi tehdä runoutta? Miten politiikka sopii runouteen? 

Saarikoski todistaa, että sopii se. Yksityisestä tulee yleistä, kun antaa sanojen tehdä havaintoja ympäristöstä: pihapiiristä, kaupungista, ihmisten puheista ja luonnosta. Kun havaintoihin ja arkeen sekoittuvat maailmanpoliittiset tapahtumat, uutiset ja manifestit, ollaan keskellä jonkinlaista todellisuutta. Se todellisuus on pirstaleista ja perustuu kovin vajavaisille aisteille, sekoittuu irrallisiksi sanoiksi, kohdatuiksi ihmisiksi ja keskeneräisiski lauseiksi. 

On aiheellistakin kysyä, mitä tapahtuu todella. Kysymys on oikeastaan olennainen postmodernille ihmiselle: saako totuutta kiinni ikinä? Kysymys on myös erittäin ajankohtainen tänä aikana, jota nyt elämme ja jota kutsutaan post-totuudelliseksi ajaksi. Saarikoski oli siis vahvasti edellä aikaansa vuonna 1962. Mitä tapahtuu todella? heitti suomalaisen lyriikan uuteen aikaan. Modernismin kirkkaus ja selkeät ajatukset vaihtuvat siinä keskeneräisyyksiksi. Runo voi alkaa esimerkiksi tällaisilla totuuksilla: 

Minä asun Helsingissä.

Helsinki on Suomen pääkaupunki.

Se sijaitsee meren rannalla 120 mailia Leningradista länteen.

Helsinki on kasvava kaupunki ja sen vuokrat ovat korkeat. (S. 11.)

Runoteos sijoittaa itsensä kartalle sekä maantieteellisesti että poliittisesti ja asettuu ottamaan kantaa. Kokoelman ilmestymisaikana vuonna 1962 kylmä sota oli tosiasia. Elettiin Kuuban kriisin aikaa ja Berliinin muuri oli rakennettu edellisenä vuonna. Runon puhuja elää historiaa ja rakentaa sanoilla totuttaa ympärilleen, mutta myös totuutta itsestään: tämä alkoi kaksi vuotta ennen sotia / kylässä joka sodan jälkeen kuuluu Neuvostoliittoon - - (s. 9)

Välillä tuntuu kuin runon puhuja pelleilisi lukijan kanssa ja asettelee mieleensä juolahtavia sanoja riviin. Siitä lukijan pitäisi sitten osata seurata runon puhujan ajatuksia. Entä jos kantavaa ajatusta ei olekaan? Entä jos on vain havainto ja hetki? Miksi runoilija on valinnut puhujalle juuri nämä sanat? Mitä hän jättää pois? Isot ja pienet alkukirjaimet katoavat, pisteitä ja pilkkuja ei ole. Näin hävitetään alku ja loppu ja rytmi. Välillä ajatus on kirkas ja selkeä, välillä se jää kesken ja jatkuu jossain ihan muualla:

järjen ääni 

          pitkin iltapäivää

   niinkuin sulaa muovia taivas

                                          pystysuora suu

               ääni on portti josta minä menen

                                                       puu jonka alle

                               haju on lehdissä  - - (s.17)

 

Mutta sitten tässä käsittämättömän irrallisessa ja taivaita syleilevässä tekstivirrassa on myös humoristisia havaintoja:  - - taiteilija loikki Annankadulla - - (s. 30). Politiikot saavat sääliä osakseen tai heille osoitetaan arvostavia sanoja. Havainnot siis sekoittuvat myös omiin mielipiteisiin. Totuus sekoittuu entisestään. Entä kun havainnotkin ovat absurdeja tai oma identiteettikin on häilyväinen: tähdestä kasvaa karvoja / höyryävään asfalttiin takertunut silmä - - minä seison kadulla enkä tiedä sukupuoltani (s. 21).

Löydän klassikon, yhden Suomen kauneimista rakkausrunoista, ja silloin tuntuu kuin ymmärtäisin kaiken, mitä runon puhuja on siihen mennessä havainnut ja mitä hän vielä tulee havainnoimaan. Hän näkee naisen, hän näkee purjeet: minä rakastan sinua / niinkuin vierasta maata / kalliota ja siltaa / niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta / minä kävelen sinua kohti maailmassa / ilmakehän alla / kahden valon välistä / minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua  (s. 31).

Tuntuu, että runon puhuja tietää rakkaudesta kaiken olennaisen, mutta yhtä lailla hän tietää, kuinka politiikka lyöttäytyy arkeemme. Siltä ei pääse pakoon. Nykynäkökulmasta katsottuna Saarikosken näkemys yhteiskunnasta on kaiken poliittisen kapinan taustalla kuitenkin jotenkin perinteisen luottavainen ja kaukana kaaoksesta. Some-räyhäämisen keskellä ja esimerkiksi Capitolin valtaamisen jälkimainingeissa on suorastaan lohdullista lukea tällaista :

                hyvä yhteiskunta on sellainen

                       jossa ihmisille ei tule mieleenkään 

esittää vaatimuksia joita yhteiskunnan

                           on mahdotonta täyttää

 - -

laillisen yhteiskuntajärjestyksen kaataminen

                                                          on laiton teko

                                   vaikka koko maailma muuttuisi

                   Suomi säilyttää perinteellisen (s. 45).

Suomen 1960-luvun kirjallisuus kiertyy pitkälti Saarikosken lähes myyttisen runoiljahahmon ympärille. Runoilija eli runoilijan elämän: joi, pyöritti naisia ja loi runoutta. Eino Leino lienee toinen yhtä palvottu miesnero suomalaisessa runoudessa. Mietin, nouseeko kukaan suomalainen naisoletettu runoilija koskaan heidän tasolleen, koska naisilla on usein perheet hillitsemässä holtitonta elämää, joka runoilijamyyttiin niin läheisesti kuuluu. Edith Södergran lienee ainut nainen, joka on päässyt lähellekään näitä miesrunoilijoita, Eeva-Liisa Manner ehkä toinen lähes myyttinen hahmo. 

Klassikon lukeminen teki hyvää. Saarikoski ei ollutkaan aivan mahdoton - ei poliittisesti eikä ymmärrettävyydeltään. Tällaistakin runous voi olla.  

Luin teoksen Ompun runohaasteeseen. Kannattaa lukea Annelin loistava postaus Saarikosken klassikosta, joka oli yksi Ylen Kirjojen Suomi -kirjoista itsenäisyyden juhlavuonna 2017. 

Kotimaisia kuvakirjoja: Miikka Pörsti ja Anne Vasko: Gorilla ja Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla

Miikka Pörsti ja Anne Vasko: Gorilla, 2020

Kustantaja: S & S

Kansi: Anne Vasko

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Tässä on Eino. Hänellä on erityisominaisuus: Hän menee helposti palasiksi. 

Yhtäkkiä minulla ja kuopuksellani oli uusi nimitys sille ilmiölle, jota hänelle tapahtuu joskus: lapseni menee palasiksi. Tästä kirjan ensimmäisestä virkkeestä alkaen hän tietää heti, mistä puhutaan. Ja niin tiedän minäkin. Luemme kirjan henkeämme pidättäen ja helpottuneina. Vihdoinkin meillä on sanoja, jotka eivät syyllistä. Meitä jopa naurattaa, koska Einon palasia on siellä täällä läjässä.

Miten paljon sanat vaikuttavat! Eino ei käyttäydy huonosti, hän ei ole sosiaalisesti ikäistensä kehitystä jäljessä, hän ei ole tunnevaurioinen, hän ei ole erityislapsi. Hän vain menee helposti palasiksi. Miten konkreettinen ilmaus asialle, joka on nähty meillä monta kertaa, mutta koko ajan harvemmin. Hajoilu on konkreettinen ja ennen kaikkea KORJATTAVA asia.

Miikka Pörstin ja Anne Vaskon Gorilla selittää monta asiaa meidän arjestamme ja tarjoaa aimo annoksen toivoa. Eino ei oikein kestä tunteita, vaan hän hajoilee niistä. Jokainen vanhempi tietää heti, mistä puhutaan. Pörstin ja Vaskon kirja tarjoaa kuitenkin kauniin ja helpottavan sanoman: Lapsi saa mennä palasiksi. Hän saa mennä palasiksi, kun tulee pettymys, kun tulee suuri suru, kun on hauskaa. 

Miten siitä sitten jatketaan eteenpäin? Miten lapsi saadaan taas ehjäksi? Ensin lapsi tarvitsee aikuisten apua itsensä kokoamiseen. Äiti tai isä tai hoitaja auttaa. Jotkut lapset tarvitsevat aikuisten apua enemmän kuin toiset. Oleellista on, että aikuisten apua on saatavilla. Aina toki aikuisetkaan eivät jaksaisi: Isää ja äitiä ei enää huvittanut, kun he korjasivat Einon ties kuinka monetta kertaa samana päivänä.  

Aikuiset eivät kuitenkaan yksin riitä, sillä siihen, että lapsi oppii itse keräämään palasensa, tarvítaan myös kavereita. On tärkeää, että kaverin kanssa saa ratketa riemusta ja jakaa myös ikävät tunteet.  Kaveri auttaa ja näyttää mallia. Vasta kaverin kanssa voi ruveta itse paikkailemaan itsensä tai jakamaan tunteensa niin, ettei mikään paikka enää mene rikki. 

Gorillassa lapsen tunnekehitys konkretisoituu lohduttavasti ja toivoa herättävästi. Oikotietä ei ole: on turhaa odottaa tunteiden hallintaa lapselta, joka ei ole saanut niiden kohtaamiseen aikuisten apua; on turhaa odottaa sellaista myöskään lapselta, jolla ei ole kavereita. 

Hajoilun syitäkin Gorillassa etsitään. Päiväkodin pihassa on nimittäin Gorilla, joka kiusaa: hän on suuri ja uhkaava. Kuinka Gorillan kanssa pärjätään? Se selviää kirjassa. 

Gorilla on vaikuttava kirja. Minulle ja pojalle se on niin vaikuttava, että hän ei ole halunnut lukea sitä uudestaan. Se tuli niin lähelle - meni niin sanotusti tunteisiin. Silti me puhumme kirjasta paljon ja kirjan käsitteillä puhumme myös tunteista. 

Anne Vaskon kuvitus on riemastuttavaa ja kekseliästä. Kun Eino nauraa, hän nauraa katketakseen ja katkeaa kuvassa. Miikka Pörsti on puolestaan sanoittaut tunteita oivaltavasti: Eino putoaa, katkeaa, repeää, hajoaa, menee rikki, jne. Vaskon kuvitus todistaa nämä tapahtumat. Tunteen kokonaisvaltaisuus ja kehollisuus konkretisoituvat lukijalle, ja teksti ja kuva täydentävät toisiaan saumattomasti! Lukijaa naurattaa vakava asia, josta on varmasti puhuttu kotona lähinnä ikävään sävyyn. Miten helpottavaa on nauraa ilmiölle, joka tuntuu ylivoimaiselta, mutta menee ohi, kun lapsi kasvaa ja oppii. 

Koska palasiksi meneminen liittyy aina tunteisiin, tunteita pitää oppia sanoittamaan ja vähitellen tunteita pitää oppia myös jotenkin hallitsemaan, että niiden kanssa pärjää arjessa. Mutta sekin Gorillassa on niin viisasta, että tunteista ei syyllistetä, vaan niiden annetaan tulla. Tunteita ei siis yritetä tukahduttaa, vaan niitä opitaan jakamaan ja niille tai niiden aiheuttajille opitaan tekemään jotain. Miten viisas ja miten ihana kirja tämä onkaan! 

--------------------------------------------------------------------------------------

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla, 2020

Kustantaja: Otava

Kansi: Aino Havukainen ja Sami Toivonen

Sivuja: 40

Mistä sain kirjan: joulupukki toi kuopukselle

Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kirjat eivät esittelyjä kaipaa, mutta aina niitä voi kehua lisää. Viime vuonna ilmestynyt uusin Tatu ja Patu pääsi Finlandia junior -ehdokkaaksi asti, ja tekijät ovat palkinnon kerran jo voittaneetkin, vuonna 2007 kirjalla Tatun ja Patun Suomi. Työ, jota nämä lastenkirjallisuuden konkarit (kai niin voi jo sanoa) tekevät lasten lukuinnon ja lukutaidon eteen, on mittaamattoman arvokasta. 

Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla on hulvattoman hauska teos. Se perustaa hauskuutensa Tatun ja Patun, outolalaisten veljesten  tietämättömyyten. Outolasta kotoisin olevat veljekset kokevat täällä tavallisessa maailmassa asiat ikään kuin ensimmäistä kertaa, ja siksi kaikki ihmisten tavat näyttävät heistä kummallisilta, eikä väärinkäsityksiltä voi välttyä. 

Juoni alkaa siitä, että Tatu ja Patu saavat kyläilykutsun Simo-sedältä. Setä asuu Hääppölässä ja lähettää kuoressa junaliput, jotka on päivätty samalle päivälle. Pakkaamisesta täytyy siis suoriutua vauhdikkaasti ja sama meno oikeastaan jatkuu siitä sitten...

Tatu ja Patu ovat mainioita esikuvia suomalaislapsille. Veljesten innokkuus, kekseliäisyys ja seikkailumieli tarttuvat. Näin kannattaa elämään suhtautua. Ihailen paitsi päähenkilöiden elämänasennetta myös kaikkien heidän tapaamiensa ihmisten ystävällisyyttä. Kaikki vastaantulijat ovat valmiita auttamaan Tatua ja Patua.

Kirjan kuvitus on vauhdikasta, ja kun otsikko lupaa kovaa menoa, niin vauhdikkuus on viety huippuunsa. Sitä korostaa myös sarjakuvamuoto, joka tässä kuvakirjassa on vienyt tilaa kuvakirjamaisuudelta. Puolen sivun kuviakin on silti mukavasti, ja juonellista tarinaa on helppo seurata tässä muodossa. 

Kirja on tietysti 7-vuotiaan kuopuksen suosikki, koska se on niin hauska. Pojalla itsellään kun on jo vankka kokemus junalla matkustamisesta, niin hän voi rauhassa nauraa Tatun ja Patun väärinkäsityksille. Pienikin voi tuntea itsensä asiantuntijaksi, kun vertaa itseään näihin kahteen  innokkaaseen tutkimusmatkailijaan. 

Kirjan kuvitus on taattua laatua: joka kuvassa on pilvin pimein yksityiskohtia ja uusilla lukukerroilla niistä löytää taas jotain uutta. Hauskuus syntyy paitsi tilannekomiikata myös kuvitukseen upotetuista esineistä. Lukijan täytyy olla tarkkana.

Uusi Tatu ja Patu on aina tapaus. En tiedä, miten noissa muissa maissa pärjätään ilman tällaisia vuosittaisia tajunnanräjäyttäviä, jotka innostavat lapsia lukemaan ja ruokkivat yhtä aikaa sekä lukijoidensa älynystyröitä että huumorintajua. 

Helmet-lukuhaasteeseen kirja sopii tietysti kohtaan 41. Kirjassa matkustetaan junalla. 

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä, 2020

Alkuteos Normal people, 2018

Suomentaja: Kaijamari Sivill

Kustantaja: Otava

Kansi: Henn Kim

Sivuja: 257

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä on kulttimaineessa oleva kirja, josta on tehty jo tv-sarjakin. Tämä on melkoinen saavutus nuoren irlantilaiskirjailijan teokselle, joka ilmestyi vain pari vuotta sitten. Tv-sarja, jonka Rooney on itse käsikirjoittanut (ja joka on nähtävissä Yle Areenassa), on myös saanut paljon kehuja ja on jokaisen kehunsa ansainnut. Siinä on loistavat pääosan esittäjät, ja siihen on onnistuttu vangitsemaan kirjan herkkä henki ja nuorten rakastavaisten aidot tunteet. 

Aloitin Rooneyn teoksen lukemisen äänikirjaa kuuntelemalla. Siivosin ja kuuntelin ja mietin, pitäisikö minun jaksaa kiinnostua kahden nuoren ihmisen rakkaustarinasta. Tuntui, kuin kuuntelisin nuortenkirjaa, mikä oli vähän ristiriitainen ajatus, sillä yleensä pidän nuortenkirjoista. Miksi tämä tarina ensin vaivaannutti minua ja tuntui siltä, ettei tarina kosketa minua lainkaan? Syynä oli ehkä asetelma, joka vaikutti aluksi teennäiseltä: rikas, hyljeksitty tyttö ja köyhä, suosittu uheilijapoika rakastuvat. Tämähän on vähän kuin sadusta, eikö? Olen lukenut satuja lapsena aika paljon - haluanko lukea niitä yhtään enempää, kun tosielämässäkin riittää ihmeellisiä tapahtumia?

Onneksi tarinan päähenkilöt Marianne ja Connell kasvavat ja kypsyvät kirjan edetessä, eivätkä jää asetelman vangeiksi. Myös ulkopuolisuuden tunne, joka heitä molempia vaivaa, alkaa kiehtoa enemmän ja enemmän. Se nousee kirjassa toiseksi tärkeäksi teemaksi rakkauden rinnalle. Voisin jopa väittää, että jäin lopulta koukkuun kirjan melankoliaan. Muistan Haruki Murkamin Norwegian woodin vaikuttaneen minuun samalla tavalla. 

Marianne ja Connell ovat ihmisiä, joille lukija toivoo pelkkää hyvää. Marianne on niin haavoittuva, että hän ansaitsee hellyyttä, Connell puolestaan on niin rehti kuin nuori mies vain voi olla - hän on symppis. Heillä on molemmilla omat kompleksinsa, erilaiset perheensä ja lähtökohtansa. Nämä paljastuvat kirjassa vähitellen. Molemmat myös tarvitsevat toisiaan täyttämään omaa tyhjyyden tunnettaan. Selittämätön yhteys heidän välillään on tosiasia ja se näkyy keskinäisenä seksuaalisena vetovoimana, mutta se ei välttämättä tee romanssista helppoa.  

Normaaleja ihmisiä on (satumainen) luokkatarina, jossa rikas tyttö ja köyhä poika rakastuvat. Molempien osapuolten kannalta on kyseessä myös satumainen Tuhkimo-tarina: Connell tekee luokkanousun siivoojan pojasta yliopisto-opiskelijaksi (tarina, joka ei Suomessa ole ollenkaan mahdoton, mutta irlantilaisittain hämmästyttävämpi). Marianne puolestaan on koulutovereiden hyljeksimä outolintu, jolla ei liiemmälti ole kotikaupungissa kavereita. Hänen kukoistuksensa alkaa vasta myöhemmin. Kummankaan kasvu ei ole mutkatonta, vaan pohjakosketus on edessä molemmilla. 

Kirjan pääpari muistuttaa paljon L. M. Montgomeryn Anna -kirjojen pääparia, Anna Shirleyä ja Gilbert Blythea, joitten suhde ei sekään aina ole mutkaton, mutta älyä on molemmilla ja koulussa pärjäämisessä kilpaillaan. Mariannen ja Connellin kilpa-asetelma on kirjan alussa pienen nokittelun aihe, mutta jää pian taustalle. Keskinäinen kannustus ja kunnioitus nousevat tärkeämmiksi. (Aivan kuten Annalla ja Gilbertilläkin.)

Normaaleja ihmisiä on siis myös älymystöromaani, ja ehkä sen voisi määritellä jopa yliopistoromaaniksi (ja lopulta kirjailijaromaaniksi). Vastaavia romaaneja en pysty suomalaisessa kirjallisuudessa nimeämään kovin monta. ehkä Mika Waltarin Suuri illusioni voisi olla sellainen samoin kuin Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä tai Maria Jotunin Huojuva talo, joka on enemmän avioliittoromaani. Meillä ei ole älymystöromaanien perinnettä samaan tapaan, kuin meillä voi sanoa olevan työläisromaanien perinne. 

Normaaleja ihmisiä on myös pesunkestävä eurooppalainen ihmissuhderomaani. Siinä pääasiassa keskustellaan, ja mikään keskustelu ei ole yhdentekevä, vaan jokaisen sanan myötä tuntuu välittyvän kokonainen kohtalo. Keskutelun merkitys selviää jo romaanin alussa: Mariannen kanssa jutellessa Connellista tuntuu, että puhe on täydellisen kahdenkeskistä (s. 12). Intiimi tunnelma, jossa lukija on osallisena, säilyy koko romaanin ajan. Älykäs keskustelu on lähes yhtä intiimiä kuin rakastelu.

Miljöönä on pääparin kotipaikkakunta, pieni maalaiskaupunki Länsi-Irlannissa sekä myöhemmin tietysti Trinity Collegen opiskelijapiirit Dublinissa. (En tainnut vielä mainita, että Irlanti on monella tavalla minulle rakas maa, joten sekin lisäsi kirjan viehätystä.) Juoneen kuuluu myös kesänvietto huvilassa Italiassa ja juonen kannalta merkittävä, sähköinen illallinen tuossa eteläeurooppalaisessa, helteisessä miljöössä. Erasmus-vaihto Ruotsissa, Interrail-matka  Berliinin kautta Italiaan... näin luodaan eurooppalaista sukupolviromaania. 

Marianne ja Connell ovat toistensa kohtalot, mutta miten heistä tulee sellaisia. Miten on mahdollista, että kaksi eri luokista tulevaa nuorta saavuttaa sellaisen yhteyden kuin heille lopulta syntyy. Mikä osuus kotipaikkakunnalla, perheellä ja ystävillä on kaikessa tässä? 

Ihmissuhteiden kiemurat ovat aina kiinnostavia. Rooney osaa rakentaa tarinasta lopulta hyvin mielenkiintoisen ja samaistuttavan. Suomentaja Kaijamari Sivill on puoletsaan kääntänyt keskustelut sujuvaksi eteläsuomalaiseksi puhekieleksi, jonka lukeminen tuntuu luontevalta. Herkkyys, jota romaanissa on paljon, huokuu sanoissa ja pääparin suhteessa. 

Normaaleja ihmisiä oli Booker-ehdokkaana vuonna 2018. Aluksi ihmettelin, missä sen ansiot ovat, mutta niitä putkahteli esiin kirjan edetessä. Teoksessa on paljon rehellisyyttä ja tavallisuutta, mutta sopivasti myös särmää, jotta se jaksaa kiinnostaa. Ihmiset ovat rikki ja kiinni toisissaan, mutta se on myös heidän onnensa. 

Teos on luettu ainakin kirjablogeissa Kirjakaapin kummitus, Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä Kirsin bookclub.

Volter Kilpi: Alastalon salissa

Volter Kilpi: Alastalon salissa, 2007, I painos ilmestyi vuonna 1933

Kustantaja: Otava

Sivuja: 826

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Parkin, parkkilaivan,  kolmimasto-astian kolmin toppiviirein, semmoisen haahden mies omaksensa kehtaa tunnustaa vaikka Lontoon möljän kyljessä, ja semmoisen me rakennamme, jos meissä on miestä muuhunkin kuin istumaan sen ruumiinosan päällä, joka painaa keinutuolin puuta! Mitäs parkinkaan pantterit muuta ovat kuin honkaa, ja honkaa kasvaa metsissämme, vuorihonkaa tihuvaa kuin merimiehen kirous, ja mihinkäs parkinkaan topit muuanne kurottavat kuin taivasta päin, ja tikun tilaa on siellä käsin pilvien krapisematta vielä joku raa'anväli ylemmällekin kuin mihin prikimme piikit torkottavat.  - - Astuen peninkulmat kuljetaan, ja silmä silmältä pitkäkin sukanvarsi kudotaan! Parkki rakennetaan lankuista, lankkupuuta kylkiin ja lankkupuuta kanteen, eikä lankku lankun mitalta iso puupalanen ole, mutta ison astian niistä tekee se, joka rakentaa! (S. 378 - 379.)

Näin puhelee Hermanni Alastalo pitäjän miehille oman salinsa keinutuolissa istuessaan. Miehet ovat kokoontuneet allekirjoittamaan sopimusta uuden kolmimastoisen purjelaivan varustamisesta, ja yrittäjähenkeä on ilmassa. Kyseessä ei ole mikä tahansa pikku juttu, sillä varustaminen vaatii rahaa ja uskallusta. Mukaan on kutsuttu kaikki, joilla mahdollisesti olisi ylimääräinen rahasumma siihen sijoittaa. 

Miehet eivät ole ensimmäisetä kertaa pappia kyydissä. Laivoja on varustettu ennenkin. Ne ovat kasvaneet joka kerta, ja nyt tavoitellaan jo kolmimastoista parkkia, jonka vesille saaminen vaatii koko pitäjän yhteistyötä. Varustamisessa on toki riskinsä ja miettiä voi myös sitä, onko haaste jopa liian iso ja tuiki tavallisille kyläläisille sopimaton. Kurotellaanko jo ahneuden puolelle? Juuri oikeanlaisen hengen luominen on nyt tärkeää, ja siinä Alastalo itse on mestari.

Volter Kilven Alasatalon salissa on klassikoiden klassikko. Se on myös maineeltaan pelottavin kotimainen klassikko, jonka lukemisen yrittäminen on suoranainen uroteko. Syynä on Kilven rönsyilevä kielenkäyttö, jossa luvut venyvät pitkiksi, kappaleet saattavat vyöryä kolmen sivun mittaisina ja yksi virkekin jatkua toisen sivun puolelle. 

Kirjan juonihan ei ole järin nokkela ja sen voi tiivistää lyhyesti: Lounaissuomalaisen saaristopitäjän miehet kerääntyvät Alastalon saliin sopimaan parkkilaivan varustamisesta. Alastalon emäntä, Eevastiina, on pannut parasta pöytään ja vieraiden kestitseminen on suunniteltu viimeisen päälle. On kahvit ja sämpylät tervetuliaisina, lisäksi tietysti rommitotit ja pitoruuat. Ennen kuin päästään allekirjoituksiin asti, kuullaan monet tarinoinnit, muistelut, kiistelyt ja aprikoinnit, kuuluisimpana tapahtumana yhden luvun mittainen Härkäniemen piipun valinta. Tämä tosin koetaan jo kirjan 3. luvussa: Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllyltä ja tuumailee ajankuluksi erinäisiä (s. 51.) Ajankulu nipistää kirjan 800 sivusta perästi 70 sivua, joten tästä voi päätellä, että noin kuuden tunnin tapahtumia ei ole yritettykään tiivistää, vaan annetaan reilusti tilaa päähenkilöiden tuumailuille, eli tajunnanvirralle.

Tajunnanvirtatekniikka oli vuonna 1933 uusi kirjallisuuden keksintö, ja maailmalla se oli James Joycen ominta tyyliä. Volter Kilpi käyttää tekniikkaa niin oivallisesti, että kirjan kolme päähenkilöä: Alastalo, Härkäniemi ja Pukkila tulevat luonteiltaan lukijalle läheisiksi ja rakkaiksi - siis jopa perikateellinen Pukkilakin. Kirjan henkilökuvaus on vertaansa vailla. 

Kolmikon luonteet täydentävät toisiaan niin, että yhteistyössä he saavat koko pitäjän loistamaan. Yritteliäin ja lipevin on ilman muuta Alastalo, joka on osanut toimia joka käänteessä oikein ja kohonnut pikkuhiljaa pitäjän toiseksi mahtavimmaksi herraksi. Hänen kannoillaan astelee vakaasti Härkäniemi, luotettava järjen ihminen, jolla on taipumus myös nähdä kauneutta siellä, minne se kuuluu. Viisaus tuntuu myös keskittyvän hänen päähänsä. Pukkila puolestaan pitää polttoaineenaan katetutta, joka saa hänet singahtelmaan sinne tänne. Kielenkärki on hänellä usein kerkevämpi kuin äly. Pukkila on hyvin tietoinen heikkoudestaan, ja se myös harmittaa häntä. Hänen sisäinen kamppailunsa ja nöyrtymisen hetkensä ovat kirjan herkullisimpia (ja ehkä lopulta jopa liikuttavimpia) kohtauksia. 

Miehet tuntevat toisensa, tuntevat paikkansa yhteisössä ja arvostavat toisiaan: Alastalo, Pukkila ja Härkäniemi ovat myös kyntäneet maailmanmeriä yhdessä ja yksin, vieraat satamat ja kaupankäynnin salat ovat heille tuttuja. Kilven sankareita ovat saariston yritteliäät talonpojat, jotka eivät siis ole porvareita, vaan ahkeria maanviljelijöitä ja merimiehiä, jotka omalla työllään, rohkeudellaan ja yritteliäisyydellään rakentavat vaurautta ympärilleen. 

Alastalon salissa on miesten sankaritarina. Miehet tekevät suuria tekoja ja ottavat riskejä. Heitä  odottaa kotona vaimo, joka organisoi tilan työt ja hoitaa ruuan pöytään koko väelle. Ainut joka ymmärtää ihailla naisväkeä, on romantiikkaan taipuvainen vanhapoika Härkäniemi, jonka katse huomaa Eevastiinan ahkeroinnin ja tuumailee: En minä kyllä ylipäätään ymmärrä naisväen järjenriitinkiä! tunnusti hän siis ja pohti, että mies on vetojuhta, joka käsittää asiaksi ja työn veroiseksi vain sen, mitä jää vaon viiltoa auki pellon rintaan senjälkeen, kun vältin terä on tehnyt työnsä. Surkua minä kuitenkin ymmärrän tuntea ihmismuotoisen puolesta ja lähimmäisen, vaikka naispuolisen, siitä, jatkoi hän ajatuksensa vakoa, että on niitäkin, joilla ei elämä ole järjen touvin päässä piukottamista ja köyden, hangottelevankin ja vastaanpunnaavan, kiskomista työllä ja väellä pinokasaksi, joka kasvaa läjää elämän aitan nurkkaan, ja jää läjäksi samaan nurkkaan, kun vain hartia vääntää onnella ja uskolla, vaan joilla silmän ja kielen ja varvaspään pitää järjen kiskomisen ja köyden vedon sijasta olla juoksuhypyllä tuulen hännissä ja tyhjän kintereillä, tuoksia tomua paikoiltaan ilmaan, jotta samalla tomulla olisi sileät sijat palata pölynä entiselleen, viruttaa hopussa roskat lautaselta, jotta lautanen olisi puhdas roskattavaksi pöytään, kerjetä juoksun turhasta turhaan juoksuun, täyttää vati tyhjennettävällä ja lypsää kiuluun kiulusta kaadettavaa, kulata vedessä, joka käden jättämiltä palaa samoille hulaamilleen ikäänkuin ei olisi käsi käynytkään liikkumattomilla liikkuvilla, kasvattaa rinnat rintana annettaviksi ja olla elämänikänsä Eevastiina, jotta kuluneen rinnalla kukoistaisi nuoruutensa vuorolla Siviä samoille naisen osille, juosta ihmiselämä jäniksen kintuilla, joilla loikkimallakin kerjetään kehässä lähtöpuskalle takaisin. (S. 227 - 228.)

Härkäniemi yrittää siinä oivalluksen hetkenänsä osoittaa myötuntonsa Eevastiinan hääräilyyn ja työhön, mutta mitä tekeekään Eevastiina - hän kirkastuu Härkäniemelle ja motkottaa tälle suut silmät täyteen - motkottaisi enemmänkin, jos olisi suussa enemmän kieliä:  Rääkkää jumalakin, kun on antanut luonnon ihmiselle, mutta vain yhden kielen kappaleen suuhun, ja sillä olisi tappuroitava jyvät kaunoista kaikkien pääpahnoissa! (S. 231.)

Kirja on hauska. Hauska klassikko on poikkeus, mutta tässä tapauksessa se on monen tekijän summa: Ensinnäkin laivanvarustaminen on positiivinen asia ja kyläläisten yritteliäisyys on positiivinen asia. Lisäksi vanhat tarinat purjehduksista ja kaupankäynnistä sekä tullimiesten huijaamisesta ovat hauskoja. Kaiken kruunaa miesten ajatuksenjuoksu, joka on ketterää ja monipolvista ja jokaisella täysin oman persoonansa mukaista. 

Lounaismurteen mehevät sanonnat, purjelaivojen rakentamiseen ja purjehtimiseen liittyvä sanasto sekä maanviljelyssanasto - onhan niissä nykylukijalle, varsinkin kaupungistuneelle sisämaan kasvatille, vähän pureksittavaa. Välillä kieli tuntuu jäljittelevän kalevalaista helkyttelyä ja välillä taas Aleksis Kiven etelähämäläistä nuottia ja rönsyilevää kerrontaa. Rönsyilyn Kilpi vie vielä astetta pidemmälle. Kilven ominta virtuoosimaista kielenkäyttöä lienee se, että virkkeiden rytmi ja toisto tuntuvat herkuttelevan suomen kielen mahdollisuuksilla, eikä teos missään nimessä toimisi tiivistetynä. Suomen kieli kukoistaa joka sivulla aivan ennennäkemättömissä ulottuvuuksissaan. Alastalon salissa on siis myös kaunis klassikko, suomen kielen juhlaa. 

Kirja ansaitsee yhä uusia lukijasukupolvia, ja toivoisin, että sen maine vaikeana luettavana karisisi. Se on herkku kaikille kirjallisuuden ja suomen kielen ystäville, mestariteos. Kiitän Juha Hurmetta, joka aloittaa teoksensa Nyljetyt ajatukset noin kahdeksan sivun mittaisella ylistyksellä Alastalon salissa -teoksesta. Se sinetöi oman päätökseni vielä joskus yrittää tämän klassikon selätystä. Ja tässä sitä nyt ollaan: olen lukenut Alastalon salissa. 

Osallistun tällä kotimaisen kirjallisuuden klassikolla kirjablogaajien 11. klassikkohaasteeseen, jota emännöi Kirjan jos toisenkin -blogi. 

Aikaisemmin olen lukenut haasteeseen nämä klassikot:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo 
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma
9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Alastalon salissa on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Tarukirja ja Tekstiluola. Kuittaan teoksella Helmetin tämän vuoden lukuhaasteeseen kohdan 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella. 

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen, Ruotsin akatemian romahdus 2019

Alkuteos: Klubben - en undersökning, 2019

Suomentaja. Elina Lustig

Kustantaja: Otava

Sivuja: 265

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Naistenviikko kirjablogeissa jatkuu. Tuijata.Kulttuuripohdintoja emännöi haasteviikkoa, ja kaikki mukana olevat blogit voi käydä kurkkaamassa täältä. 

Naistenviikkoon tarvitaan tarinoita siitä, kuinka naiset muuttavat maailmaa ja historiaa. Sellainen tarina on #metoo-liikkeen tarina. Liike perustettiin Yhdysvalloista jo vuonna 2007, ja se nousi maailmanlaajuiseen tietoisuuteen vuonna 2017. Tuolloin viihdealan naiset saivat tarpeekseen alalla rehottavasta seksuaalisesta häirinnästä ja alistamisesta. He alkoivat liittää some-päivityksiinsä hästägin #metoo, kun halusivat kertoa joutuneensa seksuaalisen ahdistelun kohteiksi. Esiin nousi häirintään syyllistyneiden miesten nimiä, esimerkiksi elokuvatuottaja Harvey Weinsteinin nimi. Yhä useampi nainen uskalsi avata suunsa ja ilmiantaa miehiä, jotka käyttivät valtaansa väärin. 

Viihdealan julksiuuden myötä liike levisi maailmalla ja on saanut aikaan paljon muutoksia. Se on muuttanut pinttyneitä, piilossa olevia vallankäytön muotoja, joita naisiin on kohdistettu ja kohdistetaan. Toimintatapojen muutos on tosiasia. Naiset nousivat puolustamaan koskemattomuuttaan ja oikeuttaan tasa-arvoiseen kohteluun - eikö tämän pitäisi olla itsestään selvää!

Metoo-liikkeen tarinaan liittyy myös Ruotsin akatemian romahtaminen vuonna 2018. Arvostettu ja muuttumattomana pidetty kirjallisuuden instituutio hajosi ja joutui järjestäytymään uudelleen uusin säännöin. Tapahtumaa edelsi Dagens Nyheter -lehden toimittajan, Matilda Gustavssonin, sinnikäs tutkimus akatemian lähipiiriin liittyvistä seksuaalisen häirinnän huhuista. Huhut osoittautuivat todeksi. 

Dagens Nyheter julkaisi Gustavssonin laajan artikkelin marraskuussa 2017. Siinä 18 naista kertoi joutuneensa akatemian jäsenen aviomiehen raiskaamiksi tai seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi. Kyseessä oli runoilija Katarina Frostensenin aviopuoliso Jean-Claude Arnault, joka myöhemmin tuomittiin kahdesta raiskaukseta vankeuteen. 

Matilda Gustavssonin kirjoitti tapahtumista myös kirjan Yhdäksästoista jäsen (ruotsiksi Klubben - en undersökining). Siinä hän kertoo, kuinka Metoo-liikkeen tuulet alkoivat ravistella myös ruotsalaista kulttuurielämää, josta paljastui vuosikausia jatkunut seksuaalisen häirinnän mätäpesäke. Hän kertoo tutkimustyöstään ja haastatteluista sekä akatemian murenemisesta. Kirjan nimi viittaa siihen, että Ruotsin akatemiassa on perinteisesti ollut 18 jäsenstä, joiden jäsenyys on ollut elinikäinen. Erään jäsenen aviopuoliso käytti asemaansa akatemian lähipiirissä hyväkseen ja ajoi monin tavoin omia etujaan. 

Frostensen ja Arnault ovat nimittäin vaikuttaneet Ruotsin kulttuurieliitin keskiössä vuosikymmeniä. Arnault johti pariskunnan yhdessä perustamaa Forum-nimistä taiteilijaklubia, johon kutsuttiin mielenkiintoisimmat, uudet taiteilijanimet esiintymään tai pitämään näyttelyitä. Tämän klubbenin työntekijät tai siellä esiintyneet taiteilijat olivat juuri niitä naisia, jotka joutuivat myös Arnault'n uhreiksi. Arnault esitti, ja varmasti olikin, eräänlainen kulttuurieliitin portinvartija, joka uhkaili ja kiristi naisia ja jos naiset eivät suostuneet seksiin, hän uhkasi muun muassa tuhota heidän uransa.

Kirjassa käy ilmi, ettei Gustavsson arvannut artikkelinsa johtavan niin suuriin mullistuksiin, kuin se sitten johti. Kun artikkeli ilmestyi, Ruotsin akatemian tuolloinen puheenjohtaja Sara Danius otti syytökset vakavasti ja järjesti Arnault'n toiminnasta puolueettoman tutkinnan. Arnault'n aviopuoliso puolusti miestään, ja väitti, että kyseessä oli ajojahti ja salaliitto, jonka takana toimivat sellaiset naiset, jotka eivät olleet päässeet kulttuurieliittiin ja etsivät nyt syntipukkia. Joka tapauksessa Gustavssonin tutkimustyön tuloksena Ruotsin akatemian jäseniä erosi ja kulttuurikeskus Forumin toiminta lakkautettiin. Akatemian sääntöjä muutettiin ja Nobelin kirjallisuuspalkinto jätettiin jakamatta vuonna 2018.

Gustavssonin kirja on häikäisevää luettavaa. Hän kirjoittaa kuten ammattitaitoisen toimittajan pitääkin, eli hän raportoi tutkimustyösnä hyvin järjestelmällisesti mutta vetävästi. Yhdeksästoista jäsen on jännittävä kirja, melkein kuin trilleri. Suomentaja Elina Lustig on myös tehnyt sujuvaa työtä. 

Gustavssonin kirjasta mieleen tulee suomalainen tutkivan journalismin merkkiteos, Helsingin Sanomien toimittajien Minna Passin ja Susanna Reinbothin Keisari Aarnio -kirja. Siinäkin tehdään perusteellista tutkimustyötä ja kirjoitetaan se näkyväksi. Suomalaistoimittajien rohkeus ja sinnikkyys on ihailtavaa, samoin kuin Matilda Gustavssoninkin. Gustavsson kertookin, kuinka hän oppi nopeasti pyytämään haastatelluilta naisilta todistusaineistoa tapahtumista. Paljastusartikkeli on siis niin totta, kuin totuutta ikinä voi sanoilla kuvata.

Arnault'n toiminta on tuomittavaa ja järkyttävää. Hän on aiheuttanut teoillaan vuosikymmenien ajan paitsi ruumiillista myös henkistä kärsimystä. Hän on tuhonnut naisten uria, alistanut heitä ja lietsonut pelkoa. Kaikki tämä on järkyttävää luettavaa, ja vaikka hän seksiaddiktionsa ja toimintansa valossa näyttäytyy suorastaan pellenä, hänen tekonsa ovat hirvittäviä. 

Lähes yhtä hirvittävää on kuitenkin Ruotsin akatemian toiminta. Suoraselkäinen puheenjohtaja Sara Danius ansaitsee kaiken kunnioituksen ja arvostuksen, mutta akatemian jäsenissä on heitä, jotka asettuvat miestään puolustavan Katarina Frostensenin tueksi ja pitävät kynsin hampain kiinni akatemian koskemattomuudesta - omasta asemastaan. Mikä saa ihmisen takertumaan valtaan, vaikka sen taustalta paljastuu kärsimystä ja väkivaltaa, alistamista ja oman edun ajamista? 

Gustavsson siteeraa kirjansa loppupuolella erästä Arnault'n uhria: -Joidenkin mielestä kulttuurimaailman paljastuminen on uhka taiteelle. He sanovat, että se lisää kulttuuria kohtaan tunnettua halveksuntaa. Mutta minä olen kokenut asian aivan toisin. Kaikella tapahtumalla on ollut päinvastainen vaikutus. Olen ymmärtänyt, että on olemassa yhteisöjä, jotka ovat säilyttämisen arvoisia, ja ihmisiä, jotka ovat valmiita riskeeraamaan oman asemansa. Kaikki eivät ole arkajalkoja. Minusta tuntuu, että jonain päivänä minusta voi tulla jälleen aktiivisesti luova ihminen. Ihminen, joka luottaa maailmaan. (S. 265)

Metoo-liike on osoittaunut maailmaa muuttavaksi liikkeeksi. Se on muuttanut maailmaa parempaan suuntaan, turvallisemmaksi paikaksi monelle naiselle. Gustavssonin kaltaisia rohkeita ja uteliaita naisia tarvitaan kertomaan epäkohdista ja tuomaan ne julki. Heidän ansiostaan maailmaan voi luottaa.    

Yhdeksästoista jäsen valittiin Blgistanian Tieto -voittajaksi tänä vuonna. Se on luettu myös kirjablogeissa Kirjaluotsi, Amman lukuhetki ja Donna mobilen kirjat. 

Petri Tamminen: Musta vyö

Petri Tamminen: Musta vyö, 2019
Kustantaja: Otava
Kansi: Piia Aho
Sivuja: 175
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Heinäkuussa lopetin kaikki tavalliset työni. Varsinkin lopetin kirjailijantyöni. En kirjoittanut enkä lukenut. Näin pelkäämiseen vapautui paljon aikaa. (S. 21.)

Petri Tammisen lakoninen lause on täällä taas, tällä kertaa tosipaikan edessä: kuvaamassa elämän hidastumista, pysähtymistä ja kaiken lamaannuttavaa pelkoa ja surua. On kuin Tammisen lause olisi tätä varten luotu.

Hyvin omaelämäkerrallisen tuntuinen, tai vähintäänkin autofiktiivinen, romaani on tämä Petri Tammisen Musta vyö, joka kertoo isän kuolemasta ja siitä selviämisestä. Surusta kun on jollain tavalla selvittävä, jos jatkaa elämistä. Tai jos nyt ei aivan selviäkään, niin suru jää mukaan ja sen kanssa sitten eletään jotenkin. Mustan vyön minäkertoja alkaa elää kuolemanpelon kanssa.

Päähenkilönä, minäkertojana, kirjassa on kirjailija, joka vajoaa eräänlaiseen kuolemanlaaksoon itsekin, kun hänen isänsä kuolee. Siellä käy vain tuuli - ja tyhjää on:

Selvin ja yksinkertaisin yön ajatukseni oli se, että isä oli ollut suuri puu ja että juuri sen vuoksi minä olin pieni puu. 

    Ja että kun suuri puu kaatui, metsässä oli äkkiä paljon tilaa. Niin että tuuli vain kävi.  (s, 123,)


Vaikka isän ja pojan suhde ei tunnu olleen kovin läheinen, siinä on ollut paljon hyvää. Hyviä sanoja on myös vaihdettu - ei tietenkään liiaksi asti, mutta sentään muutama - ja molemminpuolinen arvostus on jaettu. Tämä on ehkä kuitenkin enemmän, kuin mihin useimmat suomalaiset isät ja pojat pystyvät: Vuotta aiemmin, isänpäivänä, olin kertonut isälle, että arvostan häntä. Olin myös kuvaillut ne ominaisuudet, joita hänessä eniten arvostin. Se tuntui  minusta nyt muistona todellisemmalta kuin silloin kun se todella tapahtui. (S. 42.)

Välillä lukijan tekisi mieli ravistella päähenkilöä ja käskeä hänen nousta ylös, milloin mistäkin  makuupaikasta, ja ottamaan itseään niskasta kiinni. Kertojan vaimo, Liisa, kyllä nousee, ja nouseekin suorastaan sankariksi pyörittäessään arkea ja kuunellessaan kirjailijan synkkiä pohdintoja. Hän tuntuu viisaalta ja kärsivälliseltä enkeliltä, jollaisen jokainen surija ansaitsisi rinnalleen.

On ehkä outoa todeta näin, mutta Tammisen kirja on paitsi surullinen, myös lohduttava ja jopa hauska. Kuolemanpelossakin elämä on aika naurettavaa. Vaikka ei tietystikään kuolemanpelossa elävälle, jolle se on haudanvakavaa.

Tammisen Meriromaani on yksi suuresti rakastamistani kirjoista, koska se on niin viisas kirja. Hänen Suomen historiansa on toinen suosikkini, ja se ilmestyi Suomen 100-vuotisjuhlavuonna. Siinä on lyhyitä tarinoita, joiden kautta Suomen historia konkretisoituu lukijalle ja tulee läheiseksi. Siinä on myös jonkin verran Tammisen loistavan esikoisteoksen, Elämiä, tuntua. Musta vyö on nopealukuinen, sivumääräänsä suurempi kirja, jonka teemoihin jokainen joutuu elämässään sukeltamaan. Tammisen lause edustaa suomen parhaimmistoa.

Jonotan nyt kirjastosta Petri Tammisen ja hänen poikansa Antti Röngän kirjeenvaihtoon perustuvaa kirjaa Silloin tällöin onnellinen. Jään mielenkinnolla odottamaan, onko seuraava sukupolvi löytänyt sopivia sanoja isän ja pojan välille.



Musta vyö on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Kirjan pauloissa, Tuijata ja Kirja vieköön!

2 x Pajtim Statovci: Tiranan sydän ja Bolla

Pajtim Statovci: Tiranan sydän, 2016
Kustantaja: Otava
Sivuja: 269
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Pajtim Statovci: Bolla, 2019
Kustantaja: Otava
Kansi: Mirella Mäkilä
Sivuja: 239
Mistä sain kirjan: ostin omaksi



Luin Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavian  melko pian sen ilmestymisen jälkeen vuonna 2014 ja pidin siitä paljon. Teos voitti ilmestymisvuonnaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Toissa kesänä näin siitä tehdyn Kansallisteatterin esityksen Tampereen teatterikesässä ja sekin oli loistava. Maagisen realismin tuntu, eläinten ja ihmisten sielujen sekoittuminen, käärmeen muotoon mukautuva pelko, kissamainen rakastaja... Jo esikoisteoksessaan Statovci osoitti taituruutensa tarinankertojana ja vaikeiden, monisyisten aiheiden käsittelijänä. Hänen teemansa ovat vahvasti kansainvälisiä: pakolaisuus, kahden kulttuurin välissä eläminen, homoseksuaalisuus ja ulkopuolisuus. Näitä teemoja Statovci käsittelee kaikissa kolmessa teoksessaan.

Tiranan sydän, Satatovcin toinen kirja, osui silmiini junassa jonkun satunnaisen matkustajan matkakirjana, ja valitsin sen viime vuoden Helmet-lukuhaasteen kohtaan "tuntematon lukee". Sain hyvän kimmokkeen tarttua kirjaan, jonka olin jo hankkinut hyllyyni. Samoihin aikoihin kirja valikoitui myös National Book Award -palkintoehdokkaaksi, joten se oli uudestaan ajankohtainen.

Syksyllä 2019 ilmestyi Statovcin kolmas teos, Bolla, joka päätyi lukupiirikirjaksi ja voitti myöhemmin Finlandia-palkinnon. Statovcin ura on jo nyt - kolmen kirjan jälkeen - menestyksekäs, ja täysin ansiosta.

Statovcilla on aivan oma tyylinsä. Hänen tekstinsä on intensiivistä ja kaunista, vaikka hän kirjoittaisi rumistakin asioista, kuten väkivallasta, hyväksikäytöstä tai ahdistuksesta: En saa henkeä, sillä ilma kerääntyy märäksi villaksi kurkkuun ja aukion taukoamaton meteli saa ajatuksenkulkuni keskeytymään, ja kun laitan käteni kostealle poskelleni ja kuorin kynsilläni hien sen pinnalta, on kuin kasvoiltani irtoaisi kerros ihoa (TS, s. 13).

Tiranan sydän kertoo kahden pojan, Agimin ja Bujarin, ystävyydestä Kosovossa. Pojat kasvavat ja sodan uhka kasvaa. Lopulta pojat lähtevät sotaa pakoon ja pitävät toisistansa huolta. Tuntuu kuin heidän sielunsa alkaisivat olla yhtä.

Jossain vaiheessa kertojaksi jää vain toinen poika, mutta kumpi. Miksi vain toinen? Päähenkilö muuttaa maasta toiseen, etsii paikkaansa, pukeutuu naiseksi, on mies, on nainen, on amerikkalainen, on italialainen. Mutta ei koskaan albaani. Identiteetin vaihtaminen on raskasta mutta myös vapauttavaa. Ehkä myös elinehto. Albania, kammottava Albania jää taakse. Vai jääkö sittenkään? Esi-isien tarinat seuraavat mukana, kansan vaiheet seuraavat mukana - vaihtuvista identiteeteistä huolimatta omaa sisintään eikä omaa menneisyyttään pääse pakoon.

Kaunis ei ole uusin kotimaakaan, Suomi: Julkisilla paikoilla ihmiset puhuvat äärimmäisen hiljaa, kuin olisivat jatkuvasti sanomassa jotain rikollista, katsekontaktin saaminen on haastavaa, kuin vaikeaa matemaattista yhtälöä ratkoisi, sillä ihmiset eivät katso silmiin, tai jos katsovat, niin katse on syrjyttävä, tyrmäävä ja julma, siitä ei voi erehtyä: mene pois tieltäni, se käskee, mitä ihmettä sinä siinä seisot (s. 208).

Bollan päähenkilöt puolestaan ovat aikuisia miehiä, jotka hakevat samansukupuolista rakkaussuhdetta. He löytävät toisensa Pristinassa ja rakastuvat intohimoisesti. Sota ajaa miehet kuitenkin eroon toisistaan. Toinen päähenkilöistä, Arsim, on väkivaltainen ja itsetunnoltaan hyvin heikko, perinteiseen miehen malliin kasvatettu mies. Hän pahoinpitelee vaimoaan, eikä ota perheestään vastuuta. Myöhemmin hän ei osaa elää uudessa kotimaassa, Suomessa, eikä saa mistään otetta.

Arsimin kautta teoksessa pohditaan myös kirjailijana olemista, tarvetta pukea elämä sanoiksi. Arsim yrittää kirjoittaa, mutta ei tunne saavansa tekstiään eläväksi. Unelmien toteutuminenkaan ei välttämättä tee ihmistä onnelliseksi: Luin joskus jostain, että unelmien toteutumisella on vaarjopuolensa, sillä elettyään unelmansa todeksi uneksija on antanut toiveensa pois. Se teki minut mietteliääksi, hieman surulliseksikin, silä ajattelin, että ihmisen pitäisi jotenkin varoa unelmiaan, niiden toteutumista erityisesti. Jos uneksinnan arvo on uneksijan haaveilussa, minkä arvoinen voi toteutunut haave olla? Minkä arvoinen voi olla esimerkiksi kirja, jos se julki tullessaan on kirjoittajansa pois antama unelma. (B, s. 151)

Toinen mies, Milos, on herkempi ja haavoittuvaisempi, mutta sota ei säästä häntäkään. Miesten kohtaamisissa on pajon kauneutta ja toivoa, yhteisen kauniin maailman lumoa, mutta todellisuus ei ole heidän. Velvoitteet, odotukset, yhteisöjen ja perinteiden paineet - ja lopulta myös päälle vyöryvä historia - eivät anna heille kummallekaan mahdollisuutta toteuttaa itseään.

Statovcin tähänastisen tuotannon perusteella voi sanoa, että hän on Suomen kirjallisuudessa täysin omaäänisensä, rohkea kirjailija. Teemojensa kautta hän on vankasti kiinni kansainvälisessä kirjallisuudessa ja sanataituuruudessa hän on suomalaista parhaimmistoa. Statovcin virke on selkeä ja kaunis, mutta ei silti yhdentekevä.


Tiranan sydäntä on luettu ainakin näissä blogeissa: Marjatan kirjat ja mietteet, Kirja hyllyssä, Reader, why did I marry him, Kaikkea kirjasta, Oksan hyllyltä,  Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön! ja Kaisa Reetta T. Bolla on arvioitu muun muassa näissä blogeissa: Reader, why did I marry him, Kulttuuri kukoistaa, Kirja hyllyssä, Lukuisa, Bibbidi bobbidi book, Kirjarouvan elämää ja Kirsin kirjanurkka.