Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Gustave Flaubert: Rouva Bovary, 5. painos, 1993 

Alkuteos: Madame Bovary, 1857

Kustantaja: Otava

Suomentaja: Eino Palola

Kansi: Marjatta Saastamoinen (Edgar Degas'n maalaus Hattukaupassa)

Sivuja: 354

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas, jo 15. kertaa. Tällä kertaa emäntänä on Ankin kirjablogi. Kaksi kertaa vuodessa järjestettävä tapahtuma täyttää kirjasomen klassikoilla ja yrittää kannustaa ihmisiä tarttumaan vanhempaan kirjallisuuteen. Klassikoiden mainehan on vaikea, mutta tämänkertainen valintani, Gustave Flaubertin Rouva Bovary on aivan erityisen hyvä esimerkki kirjasta, joka on kyllä klassikko, mutta ei vaikea tapaus ollenkaan. 

Kirjan alussa esitellään varsin tavallisen ja vaatimattoman oloinen maalaislääkäri Charles Bovary, joka rakastuu talontyttäreen, Emma Roualtiin. Tunne on molemminpuolinen, ja avioliitto solmitaan onnellisissa olosuhteissa. Mutta kun avioliitto etenee, Emman mieleen hiipii tyytymättömyys. Pian käy selväksi, että aviomiehen palvova rakkaus ei riitä tekemään Emmaa onnelliseksi: Ennen naimisiinmenoaan Emma oli luullut olevansa rakastunut, mutta sitä onnea, jonka olisi pitänyt johtua tuosta rakkaudesta, ei ollut tullutkaan, ja siksi hän luuli erehtyneensä. Ja Emma tahtoi nyt tietää, mitä oikeastaan tarkoitettiin elämässä sellaisilla sanoilla kuin onnellisuus, intohimo ja huumaus, jotka olivat tuntuneet hänestä niin kauniilta kirjoissa. (S. 37.) 

Emma haluaisi elää ylellistä lääkärin rouvan elämää: hän tilaa muotilehtiä Pariisista ja yrittää kalustaa kotiaan viimeisimmän muodin mukaisesti. Tavallisen maalaislääkärin tulot vain eivät tahdo riittää sellaiseen elämään. Kaikki Emman ympärillä on maalaista, tylsää ja ankeaa: Kestäisikö tätä kurjuutta ikuisesti? Eikö hän, Emma, pääsisi siitä irti? Hän oli kuitenkin yhtä hyvä kuin kaikki ne, jotka elivät onnellisina! Hän oli nähnyt Vaubyessard'issa herttuattaria, joiden vartalo oli kömpelömpi ja käytöstapa moukkamaisempi, ja häntä kiukutti Jumalan puolueellisuus. (S. 69.)

Nykylukija huomaa, että Emma ei oikeastaan tee mitään. Hän on äiti, mutta imettäjä hoitaa lasta; hän on vaimo, mutta palvelijat hoitavat taloustyöt. Emman murheet ovat yläluokan joutilaan elämän murheita. Emmalla näyttää olevan loputtomasti aikaa olla hyödytön, näyttää kauniilta ja pohtia, miksei hän ansaitsisi yhtä suuria rikkauksia ja kauniita tavaroita kuin rikkaammat ihmiset. Näissä oloissa kirjojen lukeminen näyttää suorastaan vaaralliselta. 

Olisi helppoa syyttää Gustave Flaubertia naisten vähättelystä ja suoranaisesta sovinismista, mutta Flaubert ei oikeastaan säästele kirjassaan ketään. Hän kertoo myös miehistä varsin tarkkanäköisesti ja tekee heistä vähintään yhtä naurettavia hahmoja. Maalaiskylän asukkaat ovat itsekkäitä oman edun tavoittelijoita ja moukkamaisia persoonia. Varakas ja ovela apteekkari Homais näyttäytyy melko sydämellisenä hahmona, mutta hänen motiivinsa ovat lopulta hyvin itsekkäitä; kauppias Lheureuex puolestaan osoittautuu julmaksi hyväksikäyttäjäksi. Taitavimmat lääkärit aterioivat täysin tyytyväisinä potilaan kärsiessä tuskissaan, kyläläiset parveilevat onnettomuuksien äärellä kuin haaskalinnut, jne. 

Parhaimmillaan Flaubert rakentaa syvästi satiirisia kohtauksia ja kuvailee ihmisten pienisieluisuutta niin herkullisesti, että lukija kiemurtelee myötähäpeästä koko ihmiskuntaa kohtaan. Toisaalta kerronnassa on mukana myös lämpöä, eli syvä ymmärrys siitä, että elämä on traagista - suurien toiveiden ja tavoitteiden ja arkisen mitättömyyen jatkuvaa kamppailua. Flaubertin ihmiskuvaa voisi väittää melkeinpä kyyniseksi, jollei hän väläyttäisi myös hyvin inhimillistä lämpöä siellä täällä: erityisesti Charles Bovary, ja lopulta myös Emma, herättävät myös myötätuntoa.  

Rouva Bovaryssa on koko ajan surullinen pohjavire, joka osoittaa, että jatkuva tyytymättömyys ja haaveilu johtavat pahimmillaan onnetomaan elämään. Rouva Bovary kärsii masennuksesta ja pitkästymisestä, joihin hän yrittää  hakea helpotusta. Taas kerran klassikko pääsi myös yllättämään ajankohtaisuudellaan, sillä viime aikoina on puhuttu paljon siitä, kuinka nuorten lisääntyvä masennus johtuu muun muassa  liiallisesta sosiaalisen median käytöstä. Somessa seurataan toinen toistaan rikkaampien ja kauniimpien ihmisten elämää ja verrataan omaa elämää heidän elämäänsä. Vertailun tuloksena mikään omassa, tavallisessa elämässä ei tunnu riittävän. Onni on aina seuraavan hienon sisustustavaran, kosmetiikan tai dieetin takana, mutta ei siinä hetkessä, jota eletään. 

Voiko Emma Bovarya oikeastaan syyttää itsekkääksi haihattelijaksi, joka pilaa oman ja miehensä ja koko perheensä elämän heittäytymällä turhamaisten huvien vietäväksi? Eikö hän pikemminkin ole ympäristönsä uhri? Tai elämän uhri: Yhdentekevää! Hän ei ollut onnellinen, ei ollut milloinkaan ollut. Mistä tuli tuo elämän riittämättömyys, tuo kaiken nopea lahoaminen? (S. 287.)

Entäs kirjailija Gustave Falubertin saamat syytteet Rouva Bovaryn siveettömästä sisällöstä - syytteet, joista hän oikeudessa vapautui? Flaubertin kerronta on elävää ja rehellistä, kaunistelematonta. Hän on realisimin uranuurtajia, ja kieltämättä hän osaa kuvata intohimoa ja rakkauskohtauksiakin varsin suorasukaisesti. Nykylukijasta nämä vuonna 1857 liian rohkeina pidetyt kohtaukset ovat kuitenkin varsin kesyjä. Rakkauden huuman kuvaajana Flaubert on suorastaan taitava. 

Erityisen taitava Flaubert on ihmisen ristiriitaisten tunteiden kuvaajana. Hänen henkilönsä eivät ole tahdottomia nukkeja, vaan perin inhimillisiä tapauksia, joiden elämää seuraa välillä henkeään pidättäen. Kun suljin klassikon kannet, olin vaikuttunut. Jäin kaipaamaan näitä ranskalaisen maalaiskaupungin asukkaita, jotka yrittivät elää mahdollisimman mielekästä elämää - emmekö me kaikki yritä?   

Olen osallistunut kirjablogien klassikkohaasteeseen joka kerta, ja Gustave Flaubertin Rouva Bovary on komea lisä listalle, jossa on jo vaikka mitä kiinnostavaa. Listalta olisi vaikea valita erityistä suosikkiani, sillä jokainen lukemani klassikko on ollut vaikuttava omalla tavallaan ja mielestäni ansainnut paikkansa klassikoiden joukossa. Jos klassikoiden lukemisen haluaisi aloittaa helpoimmasta päästä, niin ehkä kuitenkin tarttuisin juuri Rouva Bovaryyn. 

Klassikkohaasteeseen osallistumisen myötä olen selättänyt monta ulkomaista klassikkoa, joihin en olisi ilman haastetta ehkä tarttunutkaan. Kotimaisia klassikoita listalleni on kertynyt vasta kaksi. Toisaalta olen opiskellut pääaineenani Suomen kirjallisuutta ja kahlannut suomalaiset klassikot melko kattavasti läpi. Seuraava voisi kuitenkin olla naiskirjailijan vuoro, sillä naiskirjailijoitakaan ei listallani liiemmälti näy, vain 5/15. Tässä linkit aiempiin klassikkohaastejulkaisuihin: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

2. Voltaire: Candide

3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats

4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

5. Henry James: Naisen muotokuva

6. Maria Jotuni: Huojuva talo 

7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma

9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

13. Jonathan Swift: Gulliverin retket

14. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

15. Gustave Flaubert: Rouva Bovary

        Palataan ensi vuoden tammikuussa asiaan! 

Will Eisner: Näkymättömät ihmiset

Will Eisner: Näymättömät ihmiset, 1993

Alkuteos: Invisible people, 1992

Suomentaja: Soile Kaukoranta

Kustantaja: Kustannus oy Jalava

Kansi: Will Eisner

Sivuja: 110

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Will Eisner on sarjakuvataiteen nero. Olen aiemmin lukenut häneltä suomennetun teoksen Talo Bronxissa, jonka ilmaisuvoimaiset tarinat jäivät mieleen kaihertamaan. Eisner kertoo vähäosaisten tarinoita sellaisella intensiteetillä, että ihmiskohtalot tuntuvat syöpyvän ihon alle.

Vähäosaisista ihimisistä Eisner kertoo myös teoksessaan Näkymättömät ihmiset. Jälleen liikutaan New Yorkissa, miljoonakaupungissa, johon on helppo piiloutua ja jossa on helppo muuttua näkymättömäksi. Takakansiteksissä Eisner itse krtoo: "Minua kaupungin kaduilla ympäröivien ihmisten nimettömyys on askarruttanut meltäni nuoruuteni varhaisista päivistä lukien. Suurkaupunkilaisten välinpitämättömyys toisiaan kohtaan tuntui ristiriitaiselta sen yleisesti hyväksytyn ajatuksen rinnalla, että kaupungit luotiin ihmisten turvallisuuden vuoksi."

Näkymättömiat ihmiset sisältää kolmen näkymättömän ihmisen tarinan. Ensimmäisen tarinan päähenkilö Pincus huomaa jo lapsena, että on turvallisinta tekeytyä näkymättömäksi, paeta paikalta tai piiloutua, kun aikuisilla on jotain asiaa. Tarinassa ei kerrota, miksi Pincus tulee tähän lopputulokseen, mutta oviaukkoon ilmestyvän isän hahmo on sen verran uhkaava, että lukija saa syistä ihan tarpeeksi vihjettä. Aikanaan Pincus löytää piilopaikan erään pesulan takahuoneesta prässääjänä. 

Erinäisten tapahtumien myötä Pincus katoaa näkymättömiin, vaikka hän ei ole kadonnut mihinkään. Hän kuolee, vaikka ei ole kuollut. Miten tämä on mahdollista? Tapahtumien absurdi ketju on johdateltu nerokkaasti sellaisiin mittoihin, että Pincuksen tarina lyö lukijan ällikällä. 

Tarinassa Voima tavataan Morris, joka jo nuorena huomaa, että hänelleä on taito parantaa sairaita. Hän haluaa tehdä taidollaan hyvää. On kuitenkin olemassa niitä, jotka haluavat käyttää Morrisin taitoa hyväkseen, eikä lempeä Morris osaa sanoa kenellekään ei. Löytyypä sellainenkin ihme, kuin kristillinen yhteisö, johon Morris turvautuu ja toivoo siellä saavansa totetuttaa taitoaa. Pian hänet karkotetaan sieltäkin, koska hänen maineensa ei jollain kummallisella tavalla sovi kristillisyyteen. Lopulta Morriskin katoaa väkijoukkoon, näkymättömiin. 

Viimeisessä tarinassa tavataan kirjastonoitaja Hilda, joka on uhranut elämänsä isänsä hoitamiseen. Kun isä sitten kuolee, Hilda yrittää luoda itselleen jonkinlaisen elämän niistä rippeistä, joita hänellä on jäljellä. Hän tarratutuu kollegaansa, yhtä näkymättömään Hermaniin, mutta Hermanin taustalla onkin vähintään yhtä suuri voima: Hermanin äiti. Alkaa kaksintaistelu Hermanista.

Ketkä tekevät ihmisistä näkymättömiä? Toiset ihmiset, kyllä, mutta ennen kaikkea ihmiset itse. Milloin näkymättömyys on turva, milloin se muuttuu uhaksi: - No, hän pysyttelee jossain varaston uumenissa... Tulee ja menee... Niin kuin... Voisi sanoa näkymätön ihminen! - Hmm!? En ole ikinä huomannutkaan. (S. 110.)

Eisnerin piirrosjälki on poikkeuksellisen elävää. Hänen hahmonsa ovat rujoja, mutta heidän sisimpänsä on täynnä kauneutta, tai ainakin kauneuden kaipuuta. On ironiaa, että heillä on vain heidän oma, pieni elämänsä, jonka he ovat melkein onnistuneet häivyttämään, ja silti he haluaisivat pitää siitä pienestäkin omastaan kiinni. Sitten kun näkymättömyydestä on tullut suorastaan taidetta, sitä ei pysty enää murtamaan.

Eisner piirtää hahmoihinsa ahdistuksen, uhman ja nöyrtymisen. Henkinen tila näkyy hahmon koko olemuksessa. Valot ja varjot luovat dramaattisia kontrasteja ja kuvakoot vaihtelevat sivuilla luontevasti.  Tuntuu, että tarinoihin sukeltaa täysin mukaan. Ihmisten nuhjuinen elämä ja ankeat tai olemattomat ihmissuhteet kurottavat kohti lukijaa teoksen sivuilta. Eisnerin käsittelyssä näkymättömistä ihmisistä tulee näkyviä edes hetkeksi. 

 

Eisnerin sarjakuvia on luettu muun muassa blogeissa Hurja hassu lukija ja Valopolku. 

2 x loistavaa sarjakuvaa: Alison Bechdel: Lepakkoelämää ja Äideistä parhain

Alison Bechdel: Lepakkoelämää, 2000
Alkuteos: Dykes to Watch Out For - the Sequel, 1992; The Spawn of Dykes to Watch Out For, 1993
Suomentaja: Stina Grönroos
Kustantaja: Kääntöpiiri
Kansi: Janina Aire
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Alison Bechdel: Äideistä parhain, Koominen draama, 2012
Alkuteos: Are You My Mother, A Comic Drama, 2012
Suomentaja: Anu Turunen
Kustantaja: Like
Kansi: Alison Bechedel
Sivuja: 290
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Alison Bechdelin Hautuukoti on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Se on tarina Alison Bechdelin  lapsuuden perheestä, erityisesti isästä, surusta ja oman identiteetin löytymisestä. En tiennyt sellaista sarjakuvaa olevan olemassakaan, sillä niin syvälle se tuntui kuljettavan hymyttömän perheen kipeisiin ja tragikoomisiin muistoihin. Omaelämäkerrallinen sarjakuva oli vaikuttavaa luettavaa.

Bechdel on amerikkalainen sarjakuvataiteilija, joka on tullut tunnetuksi Lepakkoelämää-sarjakuvistaan, joita on julkaistu  sanomalehdissä 1980-luvulta lähtien. Hautuukoti on ilmestynyt  vuonna 2007, ja se sai heti sarjakuvien Oscarin, eli Eisner-palkinnon ja nosti Bechdelin suuren yleisön tietoisuuteen. Hautuukodin luettuani halusin Lepakkoelämää-sarjakuvan suomennoksen käsiini, ja se veikin minut mukanaan aivan täysin.

Lepakkoelämää kertoo lesbokommuunin elämästä. Päähenkilö on Mo, Alison Bechdelin alter ego, joka elää vakavassa parisuhteessa Harrietin kanssa. Suhteesta alkaa kuitenkin loppua kipinä, kun Mo syventyy liikaa omaan menneisyyteensä, ja arki on muutenkin jo vakiintunut tavallisiin kuvioihinsa.

Sen sijaan Clarice ja Toni tuntuvat elävän suhteensa kukoistuskautta ja päättävät yrittää lapsen hankkimista, kun taas Lois, Sparrow ja Ginger etsivät edelleen sitä oikeaa. Romanssien syttymistä ja sammumista sekä yhteisön jäsenten elämänvaiheita on kiinnostavaa seurata. Esimerkiksi lapsen tekoon ja odottamiseen sekä synnyttämiseen on saatu aivan uutta väriä, kun odottajina on lesbopari. Perusasetelma on tuttu pelkoineen ja toiveineen, mutta ympäristö tuo aiheeseen omat mutkansa.

Stripit kertovat ajasta, jolloin lesbokulttuuri etsi omaa olemistapaansa, laillisuutta ja näkyvyyttä. Lepakkoelämää kuvaa tuota aikaa lämpimän huumorin kautta. Esimerkiksi kirjakauppa Moninainen, jonka ympärillä tapahtumat pyörivät, on tarkka imagostaan, mutta tosielämän ratkaisevat käänteet rakastumisineen ja eroineen vaikuttavat henkilöihin aivan kuten kehen tahansa. Sarjakuvissa on paljon yhteiskunnallisuutta ja ajankohtaisia poliittisia aiheita, jotka punoutuvat vaivattomasti henkilöiden välisiin keskusteluihin ja arkeen. Voiko tästä sarjakuvasta olla pitämättä?

Lepakkoelämää-sarjakuvaa on suomennettu useamman albumillisen verran, ja aionkin lukea ne vähitellen kaikki. Stina Grönrosin suomennos on sujuvaa, ja tarinoita on helppo seurata. Kiinnyin Bechdelin luomiin tyyppeihin, nauroin välillä ääneen ja lopulta myös itkin.

Äideistä parhain palaa taas Bechedelin lapsuuden perheen pariin. Se on sarjakuva Bechdelin äidistä,  ja samalla siitä tulee kuvaus taiteilijan pitkästä matkasta omaan itseensä. Hautuukodin lukeneena tiesin, että mitään kevyttä luettavaa ei olisi luvassa, ja hymyttömiin tyyppeihin tässäkin törmätään. Sarjakuva on realistisemmin kuvattu kuin Lepakkoelämää, ja yleisilme on paljon synkempi. Hautuukodin vihertävään harmauteen on kuitenkin tullut yksi väri lisää, ja se on punainen sävy. Lieneekö kyse kuitenkin lämmöstä, jota yhdistää äidin ja tyttären, vaikka se onkin syvällä piilossa.

Sarjakuvan kerronta perustuu muutaman tukipilarin varaan. Päähenkilö Alison soittaa säännöllisin välein äidilleen ja alkaa jossain vaiheessa kirjoittaa äidin puheluita muistiin. Hän huomaa, että äiti ei oikeastaan koskaan puhu hänestä vaan lähinnä itsestään tai tyhjänpäiväisistä asioista. Äitiä ja tytärtä yhdistää rakkaus lukemiseen ja kirjallisuuteen, ja äiti tietää olevansa kerronnan kohteena. Hän suhtautuu asiaan viileästi - kirjallisuuden ystävänä hän ymmärtää, että tyttären on pakko kirjoittaa kirja, mutta hän tuntee myös alistunutta surua siitä, että tytär kertoo hänen elämäänsä vääristäen. Tyttären lesboutta äiti ei ole koskaan täysin hyväksynyt, eikä ilmeisesti siksi halua tietää tyttärensä elämästäkään juuri mitään. Ilmassa on myös kateutta siitä, että tytär toteuttaa taiteilijana äidin suurta, toteutumatonta unelmaa.

Sarjakuva on jaettu seitsemään osaa, ja jokainen osa alkaa merkittävällä unella. Puhelut äidin kanssa limittyvät päähenkilön terapiakäyntien ja unien kanssa. Terapeuteista tulee päähenkilölle äitihahmoja, joiden kautta hän tutustuu myös psykoanalyytikko Donald W. Winnicottin ajatuksiin. Teoriat ja unet vievät tarinaa eteenpäin syvällisiin analyyseihin ja äitisuhteen purkamiseen. (Winnicott on muuten sama psykologi, jonka ajatuksia riittävän hyvästä äitiydestä Maggie Nelson lainaa Argonautit-kirjassaan.)

Kieltämättä Winnicottin tulkinnat äitisuhteen merkityksestä lapselle tuntuvat kiehtovilta ja järkeviltäkin, mutta mietin, onko elämässään mahdollista löytää tasapaino vasta pitkällisen tutkimisen ja analysoinnin kautta. Miksi äideiltä vaaditaan niin paljon ja miksi he yrittävät ja uhraavat niin paljon, mutta tekevät niin paljon myös väärin? Sarjakuvassa on paljon tekstiä, joka juoksee kuvissa monella tavalla: keskusteluna, kirjeissä, muistiinpanoina ja kirjoituskoneessa. Anu Turusen suomennos on sujuvaa ja monisävyistä luettavaa, ja erittäin tärkeää nimenomaan näin tekstipainotteisessa sarjakuvassa.

Vaikka Äideistä parhain on saanut alaotsikokseen nimityksen koominen tarina, en kokenut tätä tarinaa kovin koomisena. Tietysti tällainen rehellinen oman elämän paljastaminen tuo esiin paljon  myös naurettavia ja pikkumaisia yksityiskohtia, jotka näyttäytyvät koomisina, mutta perussävy tässä omaelmäkerrallisessa sarjakuvateoksessa on kovin surullinen. Ilman vapauttavaa ja kaunista loppua olisin varmastikin pakahtunut, mutta nyt teos jätti kaiken jonkinlaisen rauhan tilaan.

Ihailen Alison Bechdelin analyyttistä ja vaikuttavaa tapaa piirtää ja kertoa tarinaa. Hän osaa pysäyttää kuvat ja kerronnan tunnelmiin, jotka porautuvat lukijan mieleen. Lepakkoelämää on kerronnaltaan vapautunutta ja hauskaa, mutta Äideistä parhaimman omaelämäkerrallisuus puolestaan niin syvää ja rehellistä, että sydäntä puristaa. Toivon, että Bechdel jatkaa uraansa vielä pitkään, sillä hänellä on paljon sanottavaa.


Lepakkoelämää on luettu ainakin näissä blogeissa. Todella vaiheessa,  Yöpöydän kirjat ja Reader, why did I marry him? Äideistä parhain on luettu muun muassa näissä blogeissa:  Eniten minua kiinnostaa tie, Kujerruksia, Kirjanurkkaus, Kirjakko ruispellossa ja Kirjojen keskellä. Helmetin lukuhaasteeseen nämä sopivat kohtaan 11 (kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa) sekä Äideistä parhain kohtaan 29 (kirjassa nähdään unia). Osallistun kirjoilla myös Bookishteapertyn Luetaan lukemattomia naisia -haasteeseen.

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä, 2. painos, 1994
Kustantaja: Tammi, 1993
Kuvitus: Markus Majaluoma
Sivuja: 127



Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä johdattelee mukavasti joulun tunnelmaan. Meillä tätä kirjaa on aloitettu monena vuonna ennen joulua, mutta vasta tänä jouluna se saatiin päätökseen asti. Syynä on se, että kirja on suhteellisen paksu verrattuna kaikkiin hauskoihin ja iloisiin jouluaiheisiin kuvakirjoihin, jotka kaivetaan näin joulun alla hyllystä pinoon ja luetaan kaikki taas vähintään kertaalleen läpi. Mutta nyt tyttöni olivat sopivan ikäisiä jaksaakseen kuunnella pitkän joulutarinan loppuun asti, eli suosittelisin tätä yli 7-vuotiaille lapsille. (Tai ainakin kannattaa piilottaa kaikki Mauri Kunnaksen joulukirjat hetkeksi aikaa pois näkyviltä, jotta niitä ei kannettaisi koko ajan vaihtoehdoksi.)

Heinähattu ja Vilttitossu ovat vauhdikas sisaruspari. Heidän maailmaansa kuuluvat isä ja äiti, eli Matti ja Hanna, sekä tässä kirjassa vaari ja poika, jotka tulevat joulunviettoon. Naapurin Alibullenin neidit, Helga ja Halise, sekä paikkakunnan poliisit, Isonapa ja Rillirousku, ovat tietysti myös kuvioissa mukana.

Tarinassa vietetään pikkujoulua, lahjoitetaan vanhoja vaatteita joulukeräykseen, askarrellaan joulukoristeita, lauletaan joululauluja, esitetään joulukuvaelma ja haetaan joulukuusi. Jouluvalmistelut ovat siis mallillaan. Kaiken taustalla pyörii juoni, jonka päähenkilönä on Vilttitossu. Hän saa vaarin puheista idean ruveta ruokkimaan heidän talonsa omaa tonttua. Niinpä hän kantaa tontulle ruokia vajaan, ja sieltähän ne tosiaan katoavat. Äiti epäilee, että talossa käy varas, joten poliisit kutsutaan tutkimaan tapausta. Väärinkäsitysten jälkeen Alibullenin neiditkin joutuvat epäiltyjen listalle, kunnes Heinähattu ja Vilttitossu saavat oikean varkaan kiinni. Lopussa päästään viettämään sydämellistä joulua.

Nopoloiden lastenkirjoissa on anarkiaa. Risto Räppääjissä sitä on tosin enemmän kuin Heinähatussa ja Vilttitossussa, mutta kyllä Heinähatun ja Vilttitossun elämästäkin saadaan vauhtia irti. Vaikka jouluvalmistelut ovat mallillaan, mikään ei mene "kirkassilmät silkohapset" -tyyliin, vaan kaikki tapahtuu joko improvisoiden (esimerkiksi joulukuvaelma) tai vähän sinnepäin (kuten kuusenhakureissu). Joulu ei tosiaan saavu hallitusti ja kauniisti, vaan boheemin hauskasti.

Markus Majaluoman kuvitus on mielestäni hiukan rujoa ja anarkistista sekin, ei siis mitään siloteltua joulutunnelmaa. Siinä on sopivasti särmää. Heinähatun ja Vilttitossun hiukset ovat takkuiset, Isonapa kuvataan todella lihavaksi ja tontut irvistelevät rumasti. Kaiken ei tarvitse olla perinteisen sovinnaista.

Lapset nauroivat joulukuvaelmalle ja rumalle joulukuuselle, joka yritettiin piilottaa ison olkipukin taakse. He myös säälivät Isonapaa, jolla oli lapsena ollut niin kurjaa jouluisin. Aikuista puolestaan naurattivat Matin ja Hannan hyvät aikeet, jotka eivät koskaan toteutuneet. Avioparin sanailusta ja yhdessä olosta tunnisti pitkän parisuhteen kuvioita. Esimerkiksi Matti hankkii kotiin niin ruman kuusen, että saa vaimonsa itkemään ja lahjoittaa hänelle joululahjaksi kaapista löytämänsä pyyhkeet, jotka osoittautuvat Hannan varaamiksi vieraspyyhkeiksi. Jotain perin tuttua on myös Alibullenin neitien joululaihdutuksessa. Neidit hyppäävät muutaman hypyn hyppynarulla ja sitten mitataan:
                                              Halise mittasi Helgan reiden ympärysmitan.
                                              - Kolme milliä vähemmän kuin eilen, hän huudahti.
                                              Helga ponkaisi tarkistamaan mittanauhaa.
                                              - Onko varmasti?
                                              - On, on, Halise vakuutti.
                                              Helga ryntäsi suklaarasialle ja otti konvehdin.
                                              - Sen kunniaksi! Ottakaa tekin, hän sanoi tytöille.
                                              Sitten Halise ojensi käsivartensa.
                                             - Helga, mittaa!
                                             - Sama kuin ennenkin, Helga sanoi.
                                             - Eikö milliäkään? Halise kysyi ja lähti kulkemaan kohti
                                             suklaarasiaa.
                                             - Ja niinkuin minä olen tehnyt työtä. Täytyy ottaa
                                             lohdutussuklaa.

Ehkäpä tämän kirjan luettuaan osaisi ottaa omat jouluvalmistelunsa vähän rennommin. Joulu tulee kuitenkin.