Lukuvinkkejä kesälomalle

Joka kesä haaveilen lukevani kaikki kirjahyllyni lukemattomat kirjat, kaikki vuoroaan odottavat klassikot ja vinon pinon kiinnostavia uutuuksia. Yleensä käy niin, että saan luettua vain muutaman kirjan, mutta sitä suurempi on onni, jos kirjat ovat juuri sopivia kesän tunnelmaan.

Tässä muutamia täydellisiä kesäkirjoja vuosien varrelta ja vinkkejä lukemisen arvoisista uutuuskirjoista:

Tove Jansson: Kesäkirja

Löysin Kesäkirjan vasta Tove Janssonin juhlavuonna 2014. Luin sen kesällä mökillä ja se teki lähtemättömän vaikutuksen aitoudellaan ja modernilla kerronnallaan.


Anni Kytömäki: Kultarinta

Kultarinta osui samaan kesään kuin Janssonin Kesäkirja. Koska Kultarinnan yhtenä päähenkilönä on luonto, se sopi luettavaksi metsän keskelle.


Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä

Luin Jalosen kirjan kevättelvella ja koko ajan mietin, että tämä olisi pitänyt säästää kesään. Kirja kertoo 17-vuotiaan pojan kesästä vuonna 1972, ja se sopii verkkaisen kerrontatahtinsa ansiosta mainiosti kesälomakirjaksi.


Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Kuninkaan Annasta tuli viime kesän ykköskirjani. Siirryin sen myötä Ahvenanmaan saaristoon, ja siirtyminen kävi aika näppärästi omalla mökillä, veden äärellä, vaikka oma mökkimaisema onkin vain järvimaisema. Suomen historia kertautuu huomaamatta Annan elämäntarinassa.


Johna Williams: Stoner

Stoner on kirja, joka vavahduttaa sielua. Kirja on eleetön ja samalla niin vahva, että maailma ei ole entisellään sen jälkeen.


Petri Tamminen: Meriromaani

Meriromaani on pieni suuri kirja, ehdottomasti yksi elämäni kirkkaimpia lukukokemuksia ja - oikeastaan täydellinen.


Terhi Rannela: Frau

Rannelan Frau on historian ystävien helmi. Kerrontatyyli on sen verran vaikuttava, että kirja tulee ahmittua melkoista tahtia.


Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Jos kaipaa esteettistä ja hallittua lausetta sekä rauhallista tunnelmaa, Jukka Viikilän romaani on juuri oikea valinta. Se on kaunis kirja.


Hannu Väisänen: Elohopea

Väisäsen Antero-saagan ystävät eivät varmasti pety Elohopeaan. Nyt Antero muuttaa Pariisiin, joka ei olekaan pelkkä romantiikkaa tihkuva taiteilijakaupunki. Silti sitäkin ehkä löytyy.


Jari Järvelä: Tyttö-trilogia

Luen juuri Järvelän dekkaritrilogian kolmatta osaa, Tyttö ja seinä. Tyttö ja pommi vei jalat alta ja Tyttö ja rottakin tuli ahmaistua melko tahtia. Jos haluaa valvoa kesäöitään, kannattaa tarttua näihin kotimaisiin jännäreihin.


Tänä vuonna luin alkukesän rikoskirjallisuutta ja listasin suosikkidekkareitani, mutta nyt alan olla melko valmis liikahtamaan sielullisesti. Omalla tämän kesän listallani on kaksi kesäkirjaa ylitse muiden: Tommi Kinnusen Lopotti ja Minna Rytisalon Lempi, joka ilmestyy syksyllä. Näihin aion tarttua, kunhan eräs lukupiirikirja tulee selätettyä.  Odotukset ovat korkealla, varsinkin kun blogeissa molempia uutuuskirjoja on kehuttu paljon.

Mitä sinun kesälomasi kirjapinosta löytyy?

Kaunista kesää ja hyviä lomakirjoja!

Juri Tynjanov: Aliluutnantti Taas

Juri Tynjanov: Aliluutnantti Taas, 2015
Alkuteos: Podporutšik Kiže, 1928
Suomentaja: Martti Anhava
Kustantaja: Silberfeldt
Kansi: Mika Perkiökangas
Sivuja: 110
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Lukupiiri toi taas eteen kummallisen kirjan. Kirja on kummallinen siksi, että se on Venäjällä klassikon arvoinen, mutta meillä tuntematon. Kyseessä on aikansa tunnetun ja arvostetun kriitikon, Juri Tynjanovin (1894 - 1943) teos Aliluutnantti Taas. Tynjanov kuului venäläisiin formalisteihin, ja Sofi Oksasen luotsaama kustannusyhtiö Silberfeldt julkaisi kirjan suomeksi vuonna 2015.

Aliluutnantti Taas on siitä erikoinen romaanihenkilö, että häntä ei ole. Hän on rykmentin kirjurin virhe, joka alkaa elää omaa elämäänsä. Aliluutnantti Taasia epäillään syylliseksi keisari Paavali I:n (1754 - 1801) häiritsemiseen, minkä seurauksena hänet tuomitaan ja lähetetään kärsimään rangaistus Siperiaan: Suoritetaan valmisteleva tutkinta ja raipparangaistuksen jälkeen jalkaisin Siperiaan. Myöhemmin aliluutnantti Taas todetaan syyttömäksi ja hänet kutsutaan takaisin, ja hän saa ylennyksen toisensa perään edeten kenraaliksi asti. Olemattomaksi mieheksi hän elää varsin vitaalisesti.

Hätäisen kirjurin asiakirjaan osuu toinenkin virhe: Kirjuri merkitsee elävän luutnantti Sinjuhajevin kaatuneeksi, ja niinpä hän lakkaa olemasta. Paperilla kuolemisesta seuraa se, että luutnantti jää harhailemaan Pietarin ympäristöön ja elää elämätöntä elämää. Luutnanteista toinen on siis olemassa ja toinen ei ole olemassa. Toinen elää, mutta toinen ei. Vai miten se nyt olikaan? Joka tapauksessa: Kolmannen päivän illansuussa kenraali Taas menehtyi (87). Tämä tapahtuma saa keisarin toteamaan:  - Parhaat miehet minulta kuolevat (s. 89).

Martti Anhavan laatimassa jälkikirjoituksessa kerrotaan tarinan alkuperästä. Tynjanov on saanut inspiraation kaskuista, joita Venäjän itsevaltiaista on kerrottu. Kirja on huomattavasti kokoaan suurempi. Se on Venäjällä klassikon asemassa, ja sen pohjalta on tehty elokuva, jonka musiikin sävelsi Sergei Prokofjev. Myöhemmin hän sävelsi elokuvamusiikista orkesterisarjan, jonka pohjalle puolestaan luotiin baletti. Näin olematon aliluutnantti Taas jatkaa elämäänsä...

Tynjanovin sepittämä tarina kuuluu siihen venäläisen satiirin jatkumoon, johon kuuluu Nikolai Gogol Kuolleilla sieluillaan ja Pietarilaisnovelleillaan. Hänen jälkeensä venäläisen kirjallisuuden satiirikkojen kuningas Mihail Bulgakov loi mestarillisen luomukensa Saatana saapuu Moskovaan. Sekä Gogol että Bulgakov ovat sekä huvittaneet että kauhistuttaneet minua, eikä Tynjanov ihan samanlaisiin väristyksiin pystynyt. Joka tapauksessa Aliluutnantti Taas oli varsin viihdyttävää luettavaa. Byrokratia luo absurdiaa ja itsevaltius luo sitä lisää.

Aliluutnantti Taas on pieni tutkielma vallasta. Keisari Paavali I jakelee käskyjään, joita kukaan ei uskalla uhmata. Samaan aikaan Paavali pelkää henkensä edestä, eikä turhaan, kuten historia osoittaa.

Tynjanovin teos oli mainio, pieni luettava. Muutama herkullinen virke nauratti ääneen, ja lukupiiri suhtautui kirjaan hyvin myönteisesti. Taas pääsimme kekustelemaan Venäjästä ja sen värikkäästä historiasta. Mikäs sen antoisampi, pohjaton puheenaihe!


Löysin kirjasta vain yhden aiemman blogiarvion Kirjat ja kannet -kirjablogista. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016  lukuhaasteen  kohdan 16. Et ole aiemmin kuullut kirjailijasta.

John Steinbeck: Routakuun aika

John Steinbeck: Routakuun aika, 2016 (suomeksi 1989)
Alkuteos: The Moon is Down, 1942
Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen
Kustantaja: Tammi
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 149
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Routakuun aika sattui silmiini ensin Eniten minua kiinnostaa tie -blogista ja sitten kirjaston uutuuskirjojen hyllystä. Hämmästelin Steinbeckin kirjaa, josta en ollut aiemin tiennyt mitään. Kyseessä ei ole uusi suomennos tai arkistoista löytynyt unohdettu käsikirjoitus, vaan kirja on julkaistu suomeksi jo vuonna 1989. Miksi en ole lukenut sitä silloin, vaikka elin noihin aikoihin innokasta Steinbeck-vaihetta? Miksi en ole kuullutkaan kirjasta?

Kannen lieveteksti kertoo teoksen kummallisesta menneisyydestä. Steinbeck on kirjoittanut kirjan toisen maailmansodan aikana osallistuakseen fasismin vastaiseen taisteluun. Se on ilmestynyt jo vuonna 1942 ja ollut natsi-Saksan miehittämillä alueilla kielletty kirja. Italiassa sen hallussapito oli kuolemalla rangaistava teko. Silti sitä painettiin ja levitettiin salaa Saksan miehittämissä maissa. Eipä ihme, että kirja on suomennettu meillä, Saksan asevelimaassa, vasta vuonna 1989 ja silloinkin rajoitettuna kirjakerhopainoksena. Historiassa on paljon asioita, jotka tekisi mieli unohtaa.

Routakuun aika sijoittuu nimeämättömään Euroopan maahan ja siellä pieneen kylään, jossa sattuu olemaan viholliselle arvokas hiilikaivos. Nimeltä mainitsematon valloittaja marssii kylään ja ottaa sen haltuunsa. Kyläläiset pakotetaan jatkamaan työtään kaivoksessa miehittäjien sotakoneiston tarpeisiin. Sekä kylän valloitus että kaivostyö vaativat kuitenkin ihmisuhreja, ja jokainen uhri lisää kylän kapinahenkeä.

Steinbeck keskittyy teoksessaan kuvaamaan muutamaa kyläläistä ja miehittäjien upseeristoa. Keskiöön nousevat kylän pormestari Orden ja eversti Lanser, molemmat kuin syntyneitä johtajiksi. Tapahtumien näyttämönä on kaupungintalo, johon miehittäjien päällystö käy taloksi ja josta operaatiota johdetaan. Valloittajat antavat pormestarin jäädä taloon asumaan ja yrittävät hänen kauttaan saada paikalliset toimimaan viisaasti, eli heille alamaisesti, jotta ihmisuhreilta vältyttäisiin.

Eversti Lanser on nimittäin jo nähnyt yhden sodan ja tuntee ihmisten ajatukset. Hän ei ihannoi sotaa, vaan suhtautuu siihen kyynisesti. Hänen alaistensa taistelutahto hiipuu pitkän talven aikana, eikä hänellä ole heille lohdun sanaa. Eversti kritisoi myös suorin sanoin sodan johtoa:  - - Nyt sanon teille jotakin luutnantti, ja toivon että ymmärrätte sen. Te ette ole enää mies. Te olette sotilas. Teidän viihtymisellänne ei ole merkitystä, eikä teidän elämännekään ole kovin tärkeä, luutnantti. Jos jäätte henkiin, teillä tulee olemaan muistoja. Siinä suunnilleen kaikki mitä teillä tulee olemaan. Toistaiseksi teidän on otettava vastaan käskyjä ja toimittava niiden mukaan. Useimmat käskyt tulevat olemaan epämiellyttäviä, muta se ei ole teidän asianne. Minä en valehtele teille, luutnantti. Teidät olisi pitänyt kouluttaa tällaiseen, eikä odottamaan kukkasin siroteltuja katuja. Heidän olisi pitänyt rakentaa teidän sieluanne totuudella, eikä johdattaa sitä harhaan valhein. (S. 132.)

Vaikka pormestari Orden näyttäytyy ensin vähän homssuisena ja tahdottomana tossukkana, eikä ollenkaan johtajahahmona, hänestä kasvaa vastarinnan symboli ja todellinen sankari. Sankareiksi nousevat myös ihan tavalliset kansalaiset. Ihminen ei suostu alistetuksi, eikä suostu pelkäämään, vaan tarvitsee vapautta ollakseen onnellinen. Tämä teema toistuu läpeensä Steinbeckin tuotannossa.

Steinbeckin teksti on ikiaikaisen kirkasta, ja suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen saa sen loistamaan. Taas kerran ihailen Steinbeckin dialogin selkeyttä, ja ihmisluonteiden mestarillista, voimakkaille kohtauksille rakennettua tarkkuuttaa. Steinbeckin lukeminen on silkkaa onnea.


Routakuun aika on luettu myös blogeissa Oksan hyllyltä, Kaisa Reetta T. ja Mummo matkalla.
Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja.

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä, 2014
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 509
Mistä sain kirjan: joulupukki toi


On Olli Jalosen kirja Miehiä ja ihmisiä, on John Steinbeckin kirja Hiiriä ja ihmisiä. Jalosen kirjaa ei ehkä olisi ilman John Steinbeckin mestariteosta, ei ainakaan sellaisena kuin se tässä on. En lue vielä viimeistä lukua vaan palaan taaksepäin kohtaan jossa sanotaan, että "´hidastui tämäkin hetki ja häälähteli hiukan ja pysähtyi sitten paljon pidemmäksi aikaa kuin pelkäksi hetkeksi", koska sellaiselta minustakin joskus tuntuu että kuinka lyhyt aika, vaikka yksi ainoa päivä voi olla pakattu niin täyteen että on enemmän kuin yksikään edellisistä. (S. 387.)

Miehiä ja ihmisiä kannattaisi lukea nyt, sillä se sijoittuu kesäaikaan ja kertoo siis samalla myös Suomen kesästä, joka on aina samanlainen - ainutkertainen ja tuttu. Kuten myös nuoruus, josta tämä kirja kertoo ja joka on myös aina samanlainen - ainutkertainen ja tuttu.

Sain Jalosen kirjan joululahjaksi jouluna 2014, mutta se jäi sängyn viereen lojumaan. Odotin Poikakirjan jatkoa, pienen pojan maailman suoraviivaisuutta, mutta nyt päähenkilö on jo 17-vuotias lukiolainen, jonka maailma on paljon kimurantimpi kuin Poikakirjan vilpittömän päähenkilön. Sama poikahan siinä on, mutta hän on kasvanut.

On vuosi 1972. Pojalla on huolta isästä ja oman koulunkäynin jatkumisesta. Lisäksi pitää selvittää mieheksi kasvamisen kaavoja.

Ensi yrittämällä en meinannut millään päästä kiinni Jalosen virkerakenteeseen, joka tuntui hyvin kanttiselta, sellaiselta kuin älykkään ja mietiskelevän lukiolaispojan ajattelu voisi olla. Kävi kuitenkin niin, että ystäväni houkutteli minut retkelle Jalosen kotikaupunkiin Hämeenlinnaan katsomaan Hämeenlinnan teatterin esitystä Jalosen teoksesta. Tuli kiire lukea kirja. Onneksi.

Kun toisen kerran tartuin siihen, järkevä nuorimies asteli pysyvästi sydämeeni. Ymmärsin, että vastuuseen kasvaminen on vakava asia, ja mieheksi kasvaminen on tuplasti vakava asia, ja lisäksi erittäin vaativaa puuhaa. Jalosen huumori on juuri siinä nuoren miehen selväjärkisessä ajattelussa. Näin kesätyö putkifirmassa opettaa, miten miesten kesken kommunikoidaan: On parempi olla puhumatta yhtään mitään. Voi myönnellä tai melkein myönnellä ja sanoa joo jos ei tarkoita mitään. Kunhan vähän myöntelee mukana, se riittää siihen että on melkein kuin samaa mieltä. Niin olen oppinut jo ennenkin ja kolmessa viikossa täällä lisää. Vaikka aina kun sellaisen huomaa itsestään, ei tunnu mukavalta. Mutta ei firmassa sen kummallisempaa ole kuin on ollut koulussa, ja näin olen tottunut olemaan ja sanomaan sivusta ja mahdollisimman vähän. (S. 92.)

Jalosen kirjassa luetaan Steinbeckin klassikkoteosta, ja siinä on samanlainen epäsuhtainen ystäväpari kuin Steinbeckin teoksessa. Toinen kaveri on älykäs ja vastuuntuntoinen - Jalosen kirjan päähenkilö ja Steinbeckin George - ja toinen on mieleltään yksinkertainen, mutta ruumiinvoimiltaan ylivertainen - Jalosen kirjan Rekku ja Steinbeckin Lennie. Jalonen on luonut taitavasti rinnastuksia: Rekku hoitaa kaneja ja Lennie haaveilee omista kaneista, mutta tämäkin vaatimaton elämäntehtävä on lopulta heille mahdoton.

Kesä 1972 opettaa paljon. Poika kasvaa mieheksi. Hän kokee paljon uusia asioita, eikä kaikki ole pelkkää huolta, vaan ilon ja onnistumisen hetkiäkin kertyy. Juuri tästä on ilo lukea, tavallisesta ihmisestä ja aidosta nuoruudesta. Oman elämän raamit asettuvat jonkinalaiseen järjestykseen ja viisauttakin on kertynyt. Kun päähenkilö tutustuu Rekkuun, hän saa mahdollisuuden kasvaa myös ihmiseksi, koska hän näkee ihmisen myös toisessa:  - - silloin minusta tuntuu että se ymmärtää kaiken ja paljon enemmän kuin olen luullut Se on katsellut sillä lailla ja miettinyt näkemäänsä ja sitten vasta sanonut ja tarkoittaa mitä sanoo. ei se ole hullu eikä vajaa vaan vasta tulemassa joksikin, se on hidas ja jäljessä mutta jos sillä on paljon aikaa se voi ehtiä vielä monesta ohi. (S. 170.)


Blogeissa Jalosen teosta Miehiä ja ihmisiä on luettu jonkin verran: Kirjakaapin kummitus, Luetut, lukemattomat, Annellin kirjoissa, Kirjapolkuni, Kulttuuri kukoistaa ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -kirjahaasteen kohdan 25. Kirjassa on yli 500 sivua.

Annikilta terveisiä

Tampereen taivaan alla on jo vuodesta 2003 juhlittu runoutta Annikin runofestivaaleilla. Festarit järjestetään idyllisessä puutalokorttelissa, Annikinkatu 2:ssa, jonka asukkaat lainaavat pihapiirinsä festareiden käyttöön ja ovat itse talkoolaisina mukana järjestelyissä. Tosin nyt on sitten luvassa vuoden verran taukoa, mutta toivottavasti viimeistään kahden vuoden päästä taas tavataan.

Pääsin festareille mukaan bloggaaja-ystäväni, P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran kanssa. Muutaman tunnin aikana ehdimme kokea kaikenlaista uutta ja ihmeellistä, josta seuraava kuvasarja kertoo jotain tunnelmia:

Kaikki alkoi tästä: leppoisa lippujono Suomen kesässä. (Huomatkaa lämmin halaus kuvan oikeassa reunassa.)

Vettä satoi, mutta esiintymislavalla oli jo täysi meno päällä. Siellä näkyi tuttu hahmo, tamperelaisrunoilija Pekka Kytömäki, jonka esikoirunoteos Ei talvikunnossapitoa oli viime vuoden runotapaus. Pekan seurana lavalla oli tanskalaisrunoilija Martin Glaz Serup.











Seuraavaksi lavalla alkoi esitys Tanssi kolmella kielellä: suomeksi, islanniksi ja tanssiksi. Esiintyjinä olivat islantilainen runoilija Kàri Tulinius, suomalainen  runoilija Vilja-Tuulia Huotarinen ja tanssija Satu Tuittila. Vieraileva tähtikin nähtiin äitinsä sylissä, ja hän hamusikin jo kovasti mikkiä käteensä.

Alku sujui vielä suhteellisen rauhallisesti, mutta kun runo- ja tanssi-impro alkoi, lavalla nähtiin ihmeitä.Huotarinen improsi runon nimeltä Kotona, johon yleisö antoi sanat "kaaos" ja "kissa". Toisena nähtiin improruno Vieraissa, jolloin yleisö halusi kuulla ja nähdä sanat "tuliaiset" ja "vatsa". Lisäksi yleisö sai nähdä Matkalla-nimisen runon, joka tanssittiin talon ikkunasta.





Ryhmän viimeisenä esittämä runo lähti liikkeelle islannisksi. Tulinius aloitti lukemisen, Huotarinen simultaanitulkitsi runon ja Tuittila tanssi sen. Aluksi kaikki näytti hyvin hallitulta...

Runo kuitenkin paisui. Se nopeutui ja rytmi tihentyi. Sanat vyöryivät katsomoon, tanssin liikeilmaisu kasvoi ja nopeutui, eikä loppuhuipennus jättänyt ketään kylmäksi. Nykyrunous ei todellakaan ole tiukkapipojen touhua!

Annikin runofestivaalien tunnelma on ainutlaatuinen. Koska tapahtuma on keskellä ihmisten koteja, yleisö on kuin kylässä hyvällä ystävällä. Ympäristö on kaunis ja kaikki sujuu leppoisasti.

Yleison joukosta saattoi bongata runoilijoita. Tässä tamprelaisrunoilijat Arto Lappi (vas.) ja Pekka Kytömäki. Molemmilta on ilmestymässä uusi runoteos ensi syksynä.

Yksi päivän odotetuimpia esityksiä oli runoilija J. K. Ihalaisen ja performanssitaiteilija Reijo Kelan yhteisesitys. Siinä riitti sanoja, rytmiä ja tapahtumaa. Esityksen intensiteetti oli käsin kosketeltava - varsinkin, kun Kela kierteli yleisön joukossa ja otti ihmiset osaksi performanssia.

Jouduin poistumaan paikalta aivan liian aikaisin, mutta viimeisenä näin vielä Claes Anderssonin charmantin ja liikuttavan esityksen. Hän luki sarjan isästään kirjoittamiaan runoja, enkä usko, että yleisössä kukaan säilyi kuivin silmin. Mutta Andersson ei olisi Andersson, ellei hänellä olisi ollut myös yleisön naurattamiseen muutama letkaus takataskussaan. Hän muun muassa kiitteli suomentajiaan, runoilijoita Pentti Saaritsaa ja Jyrki Kiiskistä ansiokkaasta työstä. Saaritsan hän kertoi joskus parannelleen runojaan, ja parempia niistä sitten tulikin, Andersson myönsi.

Lopuksi Andersson soitti yleisölle pianoa, ja totuuden nimissä, en olisi suonut sen loppuvan.

Runofestivaalit täyttivät tehtävänsä. Päätin ruveta lukemaan enemmän runoutta, sillä runoutta tämä maailma tarvitsee. Anderssonin runoja en ole lukenut aikoihin, mutta niitä on nyt saatava käsiin. Arto Lapin ja Vilja-Tuulia Huotarisen runoteoksia olen lukenut blogiaikananikin, Lapilta teoksen Kukko puussa ja Huotariselta teoksen Seitsemän enoa. Lisää näitä.


Kiitän festivaalijärjestäjää pääsylipusta! Jään odottamaan seuraavia runojuhlia!

Suosikkidekkareitani vuosien varrelta

Monet monituiset kerrat olen ihmetellyt, mikä kumma saa minut, tuiki tavallisen humanistin, kuuliaisen kansalaisen ja neljän lapsen äidin, tarttumaan vapaahetkinäni dekkareihin. Eikö minua viihdyttäisi paljon paremmin romanttinen kirjallisuus, jossa uskotaan ikuiseen, lempeään ja rakkauden täyteiseen elämään, jossa on rinnalla se oikea, suuri rakkaus, jonka kanssa jaetaan arjen ilot ja surut? Sen sijaan ahmin murhia ja kummallisia rikoksia, hengästyn trillerien menossa, ihailen poliisien, salapoliisien tai etsivien työtä. Pelkään ja jännitän, kääntelen sivuja kuin huumattuna, ja pihisen kiukusta, jos joku tulee häiritsemään juuri jännittävimmällä hetkellä. Tiskit, pyykit ja pölyt jäävät jonnekin toiseen todellisuuteen, kun eläydyn mutkikkaaseen rikosvyyhtiin.

Kaikki alkoi jo alakoulusta, jolloin ahmin Enid Blytonin nuortenkirjasarjoja. Niissähän aina ratkottiin arvoituksia, joskus kunnon rikoksiakin. Suosikkejani olivat Seikkailu-sarja ja Salaisuus-sarja. Seikkailu-sarja, koska kirjat olivat mukavan paksuja, ja Salaisuus-sarja, koska niissä pukeuduttiin taitavasti valepukuihin. Luin toki kaikki saatavilla olevat Viisikot ja paljon myös SOS-kirjoja, joita pidin vähän lapsellisina. Lisäksi ahmin Kolme etsivää -sarjaa, josta kilpailin luokan poikien kanssa. Luokan kirjastoreissuilla nimittäin ryntäsimme ensimmäisenä katsomaan, oliko niitä palautettu hyllyyn. Ne olivat paljon jännittävämpiä kuin Neiti etsivä -sarjan kirjat, jotka kyllä nekin luin melkein kaikki. Tosin niitä on tainnut ilmestyä pilvin pimein lisää sitten 70-luvun lopun.

Nykyisin on sentään jotain rajaa rikoksillani, sillä en enää pysty lukemaan lapsiin kohdistuvista rikoksista ja raaimmat murhatarinat jätän suosiolla kesken. Yhden Patricia Cornwellin olen lukenut ja se riitti sitä lajia, sillä kirja oli mielestäni huonosti käännetty ja rikokset niin järkyttäviä, että en kestänyt enempää. Liian äijämäinen jännitys ei myöskään pure minuun, joten esimerkiksi Reijo Mäeltä olen lukenut vain yhden Vares-kirjan. Myös Ilkka Remeksen trillerit olen ohittanut viime vuosina, vaikka esimerkiksi Pääkallokehrääjä on edelleen yksi parhaita ikinä lukemiani jännäreitä. Ehkä iän myötä trillerien viehätys ylipäätään on vähentynyt, vaikka nyt Dekkariviikolla luinkin yhden uutuuden, Joakim Zanderin Uimarin.

Mitä sitten tekee hyvän dekkarin? Onko olemassa jokin kaava, jonka avulla voi tunnistaa lukukelpoisen jännityskirjan? Minulle tärkeitä ovat ainakin nämä asiat:

1. Juoni

Dekkarin juoni on kaiken a ja o. Jos juoni ei koukuta, on aivan turha käännellä murhatarinoiden sivuja, koska syvempää sisältöä niissä ei ehkä olekaan. Yllätystä ja vauhtia tarvitaan. (Tosin tästäkin periaatteesta on omalla suosikkilistallani pari poikkeusta. Niistä myöhemmin lisää.)

Juonenkuljetuksen mestari ylitse muiden on tietysti murhamamma Agatha Christie, mutta nykydekkaristeista Henning Mankell, Åke Edwardson, Jo Nesbo ja Ann Cleeves, sekä uusin tuttavuuteni Jussi Adler-Olsen ovat hyviä esimerkkejä. Kotimainen juonenkehittelijä yli muiden on viime vuosina ollut Jari Järvelä. Tarina kulkee, eikä lukija pääse pitkästymään.

2. Karismaattiset henkilöhahmot

Dekkarisarjojen menestys pohjautuu usein karismaattiseen rikoksen ratkaisijaan, olipa hän sitten salapoliisi, etsivä tai, kuten nykyään useimmiten, poliisi tai jopa naispoliisi. Pohjoismaisissa dekkareissa usein keskiössä on koko rikostutkimusryhmä, jonka jokaisella jäsenellä on omat ongelmansa ja vahvuutensa. Heidän henkilökohtaiset elämänsä on kuvattu hyvin todentuntuisesti, ja ihmissuhdekiemuroita riittää.

Tässä suosikkihahmojani vuosien varrelta:

Enid Blytonin Salaisuus-sarjan Pulla
Enid Blytonin Viisikko-sarjan Pauli ja Tim
Agatha Christien neiti Marple
Agatha Christien Hercule Poirot
Ann Cleevesin Jimmy Perez
Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes
Åke Edwardsonin Erik Winter
Arnaldur Indridasonin Erlendur
Martti Yrjänä Joensuun Timo Harjunpää
Seppo Jokisen komisario Koskinen
Leena Lehtolaisen Maria Kallio
Henning Mankellin Kurt Wallander
Jo Nesbon Harry Hole (jolle olen kirjoittanut kirjeen)
Fred Vargasin Jean-Baptiste Adamsberg
Mika Waltarin komisario Palmu

3. Miljöö

Joidenkin dekkarisarjojen tapahtumapaikat alkavat elää omaa elämäänsä. Agatha Christien romaaneissa on menneen ajan Britannian henki, ja Arthur Conan Doylen luoman Sherlock Holmesin Lontoo on legendaarinen. Baker Streetillä Holmes tulee vastaan joka nurkan takaa. Kiehtovia miljöitä ovat myös Anna Janssonin Maria Wern -sarjan Gotlanti tai Alexander McCall Smithin luoman Mma Ramotswan Botswana.

Arnaldur Indridasonin sankari Erlendur on kiehtova hahmo, mutta lähes yhtä merkittävä osa Indridasonin kirjoissa on Islannilla, joka näyttäytyy kirjoissa karuna ja kauniina. Vastaavanlainen vaikutus lukijaan on Ann Cleevesin Jimmy Perezin kotisaarilla, eli Shetlannin saarilla. Åke Edwardsonin sankarin Erik Winterin kotipaikka on Göteborg, mutta mielestäni sarjan paras kirja on Kivinen purje, joka sijoittuu Skotlantiin, oikeastaan siis Cleevesin miljööseen.

Voisiko muuten Henning Mankellin Kurt Wallander asua misään muualla kuin Ystadissa? Kun ajattelinkin Wallanderia, näen hänet kävelemässä yksin Ystadin rannoilla. En ole paikkakunnalla koskaan käynyt, mutta siellä se Wallander vain kävelee.

4. Kaikki muu kummallinen

Kaikella muulla tarkoitan yllättäviä teemoja tai näkökulmia, joita hyvissä dekkareissa joskus tulee vastaan, vaikka kuinka luulisi lukeneensa jo kaikenlaiset stereotyyppiset ratkaisut läpi. Viime vuosien ykkösiäni ovat olleet ranskalaisen Fred Vargasin ja islantilaisen Arnaldur Indridasonin dekkarit. Kumpikaan suosikkidekkaristeistani ei perusta vetovoimaansa juonien vetävyyteen, joten tämän kriteerilistani ykkösasia oikeastaan kumoutuu tässä täysin.

Sekä Vargasin että Indridasonin kerronta on hyvin verkkaista. Päähenkilöt ovat epätavallisia mietiskelijöitä, joiden elämä kulkee kummallisia polkuja. Jean Baptiste Adamsberg mittailee Pariisin katuja ja tuntee olevansa ulkopuolinen, maalainen. Hänen menneisyydessään on salaperäinen, suuri rakkaus. Erlendurkin on yksinäinen ja hänenkin menneisyydessään on suuri arvoitus, joka painaa hänen mieltään. Molemmat sankarit toimivat epäloogisesti ja vaistonvaraisesti. Heidän kauttaan pohditaan paljon syntyjä syviä.



Nyt, kun rupesin muistelmaan lukemiani hyviä dekkareita, huomaan, että aika monta tuntia olen viettänyt lain tuolla puolen ja valvonut öitäni ties missä epämääräisessä seurassa. Kesät ja lomat ovat minulle dekkarien aikaa. Niiden avulla saa nollattua aivonsa tehokkaasti kaikista työpaineista, koska ne vievät niin totaalisesti mennessään. Toivoisin jatkuvasti vinkkejä hyvistä, uusista dekkareista.


Dekkariviikon kunniaksi Kirja hyllyssä -blogin Kaisa V on myös muistellut dekkarihistoriaansa. Kirsin kirjanurkasta puolestaan löytyy aina uusia dekkarivinkkejä.

Joakim Zander: Uimari

Joakim Zander: Uimari, 2015
Alkuteos: Simmaren, 2013
Suomentaja: Katriina Huttunen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 380
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Hitaasti pakotan itseni takaisin altaalle, hitaasti opettelen taas uimaan. Altaanmitan altaanmitan jälkeen, kunnes en enää laske, kunnes käteni ovat niin väsyneet, että tuskin jaksan nostaa plasmatelevision kaukosäädintä asunnossani, joka on viimeistä yksityiskohtaa myöten sisustettu kuin hintava hotelli. (S. 191)

Uimari on amerikkalainen CIA:n agentti, joka menettää Syyriassa pommi-iskussa vaimonsa, ja joutuu hylkäämään pienen tyttärensä. Hän rakentaa elämänsä kostolle, ja jatkaa työtään enemmän tai vähemmän salaisissa operaatioissa ympäri maailmaa, esimerkiksi Afganistanissa ja Lähi-idässä. Hän myy aseita, valtaa ja tietoja, kylvää sotaa ja ruumiita ympärilleen, mutta elämä on tyhjää ja kaipaus uhkaa suistaa miehen sijoiltaan. Kunnes hän kokoaa itsensä viimeiseen tehtäväänsä.

Mahmoud Shammosh on ruotsalainen konfliktien tutkija, joka saa vihiä vaarallisesta todistusaineistosta. Hän saa peräänsä tappajat, jotka eivät tunne armoa. Hänen entinen tyttöystävänsä, Euroopan parlamentissa työskentelvä Klara Walldéen tulee sotketuksi tapaukseen, ja kohta kaksikko pakenee tappajia kuin Romeo ja Julia, joilla ei ole tulevaisuutta julmassa maailmassa.

Oman lusikkansa soppaan iskee lobbari George Lööw, joka toimii laillisuuden rajamailla pelaten tilanteessa kuin tilanteessa omaan pussiinsa. Hän on itsekäs pintaliitäjä ja luuseri, joka lopulta pääsee yllättämään kaikki, ehkä eniten oman itsensä.

Näistä melko sekavilta kuulostavista aineksista Joakim Zander loihtii mainiota trilleriä, josta ei toimintaa puutu. Lukija pelkää oikeastaan kaikkien puolesta ja koko ajan ja aivan aiheesta. Kansainvälinen politiikka on armotonta eikä edes Säpoon voi luottaa, kun panokset ovat tarpeeksi kovat. Samalla lukija pääsee kurkistamaan Yhdysvaltojen historian likapyykkiin. Ensin piipahdetaan kylmän sodan pelikentillä ja sitten seikkaillaan  Lähi-idän levottomuuksissa, jossa jahdataan terroristeja hinnalla millä hyvänsä: Muistot Irakista ja Afganistanista. Auton akku ja henkihieveriin hakatut irakilaiset vangit Kurdistanissa. Hätäisesti kyhätyt kuulusteluhuoneet Beirutissa ja Kabulissa. On niin paljon esimerkkejä, niin paljon puolustettavaa ja selitettävää, niin paljon kärsimystä. Niin paljon, mistä joutua vastaamaan. (S. 320.)

Uimari on varsin oivallinen trilleri, joka pitää otteessaan ja toimii rakenteeltaan kuin valmis elokuvakäsikirjoitus. Henkilöhahmoissa on syvyyttä, ja heissä tapahtuu kehitystä. Uimarin mielenliikkeet maailman kriisipesäkkeissä tuntuivat aidoilta. Myös maisemat ja ympäristöt saattoi nähdä edessään. Tunnelmanluojana Zander on taitava, ja loppuhuipennuskin on hiuksianostattavan jännittävä, vaikkei ehkä kauhean yllättävä.

Moitin kuitenkin kirjan juonen perustaa. Ei kai Yhdysvaltain likapyykki tule nykymaailmassa kenellekään yllätyksenä? Kuinka suurilla operaatioilla sitä yritetään pestä vai yritetäänkö edes? Lisäksi suomennokseen oli jäänyt kohtuuttoman paljon painovirheitä. Sanoista puuttui tavuja tai kirjaimia ja juuri, kun oli päässyt lennokkaaseen juoneen mukaan, jokin töksähti ja piti ruveta tarkistamaan, mitä olikaan lukenut.

Ehkä noihin lillukanvarsiin ei kannata takertua, vaan voi heitäytyä nauttimaan menosta ja meiningistä. Varsinkin näihin hyisiin kesäpäiviin Zanderin dekkari sopii hyvin, se kun sijoittuu joulun aikaan, ja sataa räntää ja myrskyää.



Blogeissa Uimaria ei ole juurikaan luettu, mutta viime vuoden Hesarin kesädekkariesittelyssä kirja sai 4 tähteä. Myös Kirjasieppo ja Lukuneuvoja kehuvat kirjaa. Iltaluvut-blogissa sen sijaan oli koettu pettymys. Minulle tämä oli pitkästä aikaa ensimmäinen trilleri, ja osallistun sillä Oksan hyllyltä -blogin emännöimän Dekkariviikon viettoon.

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja, 3. taskukirjapainos, 2014 (suomeksi 2011)
Alkuteos: Det fördolda, 2010
Suomentaja: Jaana Nikula
Kustantaja: Bazar
Kansi: Nils Olsson
Sivuja: 472
Mistä sain kirjan: oma ostos




Viime kesänä luin kirjailijakaksikko Michael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin dekkarin Oppipoika. Se poisti silloin pitkän dekkarijumini ja sai minut innostumaan taas dekkareiden lukemisesta. Nyt, Dekkariviikon kunniaksi, tartuin taas kaksikon kirjaan. Aloitin sarjan alusta, eli tartuin Oppipoikaa edeltäneeseen kirjaan, Mies joka ei ollut murhaaja. Sarjasta on suomennettu vielä kaksi muutakin kirjaa, Tunturihauta ja Mykkä tyttö, jotka ovat ilman muuta lukulistallani.

Sarjan päähenkilö on Sebastian Bergman, ärsyttävän omahyväinen psykologi, joka on joskus ollut korvaamaton apu Ruotsin poliisille profiloidessaan rikollisia ja ratkaistessaan vaikeita tapauksia. Nyt hän on ollut vuosia täysin työkyvytön henkilökohtaisen menetyksen jälkeen. Psykologi ei pysty auttamaan itseään.

Vähän kuin vahingossa, täysin itsekkäistä syistä, Bergman tulee sotkeutuneeksi nuoren pojan murhan selvittämiseen ja huomaa, että traumasta tulee sidettävämpää, kun työ vie mukanaan. Hän on kuitenkin työryhmässään halveksittu ja vihattu mies ja äärettömän vaikea työkaveri (jos sellaista sanaa hänestä voi edes käyttää). Vaikeasta luonteesta saadaan paljon herkullisia aineksia murhatutkinnan soppaan, ja kun tarinan jännityskin tihenee taattuun ruotsalaiseen tyyliin, voi todeta olevansa tukevasti koukkussa kirjaan.

Aivan Oppipojan tasolle tämä sarjan ensimmäinen kirja ei mielestäni yllä. Se johtuu siitä, että Oppipojan perusteella tiesin jo muutaman juonikuvion ennalta. Sebastian Bergmaniin ei voi oikeastaan samastua pätkääkään - sika mikä sika - mutta toisaalta hänen traumansa saa kyyneleet silmään.

Suosikkihahmoni on ehdottomasti Torkel Höglund, rikostutkintaryhmän johtaja, jonka olemuksessa on paljon Kurt Wallanderin lempeyttä. Lukija luottaa häneen kuin kallioon, vaikka hänelläkin on heikkoutensa. Hän on tavallisin ja samalla viisain kirjan hahmoista: Tarjoilija tuli heidän pöytäänsä lautanen kummassakin kädessä. Siinä olisi voinut olla syy lopettaa keskustelu ja omistautua ruualle hiljaisuuden vallitessa. Mutta he alkoivat syödä lopettamatta keskustelua ja Torkelille valkeni muutaman minuutiin kuluttua, että ennen kuin päivällinen olisi päättynyt, he tietäisivät toisistaan huomattavasti enemmän kuin aiemmin. Hän hymyili itsekseen. Oli mukavaa kun sellaista tapahtui. (S. 239.)

Kaikkinensa tutkintaryhmän työn seuraaminen on mielenkiintoista, ja henkilöhahmot on luotu harkitusti - voin kuvitella, kuinka kirjailijat ovat yhdessä "profiloineet" heidät. Erityisesti perin inhimillinen komisario Thomas Haraldsson, ikuinen epäonnistuja ja toivoton yrittäjä, tuo tarinaan humoristisia sävyjä ja saa lukijan haromaan hiuksiaan, puoliksi turhautumisen, puoliksi myötähäpeän eleenä. (Voi, Haraldsson, lopeta jo tuo koheltaminen!)

Mies joka ei ollut murhaaja on taidokkaasti rakennettu dekkari, eikä tuota pettymystä missään suhteessa: on vetävä juoni, vivahteikas henkilökaarti ja syvällisiä havaintoja elämästä ja kuolemasta. Ihan pahimman lajin yöunien häiritsijä tämä kirja ei ollut, mutta sen verran koukuttava, että aion lukea sarjan muutkin osat. Laatua, sitä tässä riittää.


Leena Lumin kanssa jaan innon tämän kirjailijakaksikon sarjaan. Myös Kirjavinkeissä kehutaan teosta. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja.

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus, äänikirja, 2010 (suomeksi 1938)
Alkuteos The ABC murders, 1935
Suomentaja: Aune Suomalainen, tark. Kiti Kattelus
Kustantaja: WSOY
Lukija: Lars Svedberg
Kesto: 8 t 24 min, 6 cd-levyä
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Eläköön Dekkariviikko, jota vietetään näin kesän kunniaksi Oksan hyllyltä  -blogin emännöimänä! Sieltä kannattaa käydä kurkkaamassa kirjablogit, jotka ovat tänä vuonna mukana tapahtumassa. Viime vuonnahan Dekkariviikko oli osa Kirjan vuoden ohjelmaa, mutta nyt asialla ovat kirjabloggaajat omin voimin.

Dekkariviikko sopii näin kesän alkuun, sillä mikäpä olisikaan parempaa lomapuuhaa, kuin dekkarin ahmiminen. Valoisa kesäyö ja koukuttava dekkari ovat lyömätön yhdistelmä, jolla saa siirrettyä aivot mukavasti kesäasentoon.

Viikon kunniaksi katkaisen yli kuukauden kestäneen blogihiljaisuuteni klassikkodekkarilla, Agatha Christien Aikataulukon arvoituksella. Kirja on ilmestynyt vuonna 1935 nimellä The ABC murders, ja pitkin kirjan kuuntelemista ihmettelin, miksi suomennoksen nimeksi ei ole valittu nimeä ABC-murhat. Vaikka aikataulukko onkin kirjassa tärkeä motiivi, se ei ole niin keskeinen asia kuin murhien aakkosellinen järjestys. ABC toistuu myös tärkeänä johtolankana kirjan loppupuolella, joten se olisi mielestäni ehdottomasti ansainnut paikkansa kirjan kannessa.

Oli miten oli, Aikataulukon arvoitus on herkullista kuunneltavaa. Aloitin kirjan kesän viimeisillä työmatkoilla, ja kun ensimmäinen lomamatka suoritettiin melkoisella tahdilla (10 tuntia autossa kahden päivän aikana), sain kirjan kuunneltua muutamassa päivässä. Lars Svedbergin ääni vangitsi tiukasti juoneen mukaan, eikä kuuntelijan tarvinnut kuin nauttia.

Ja nautintoahan tämä on alusta loppuun: Christien juonenkuljetus, menneeseen brittiaikaan johdatteleva kieli, Poirot'n harmaat aivosolut, kapteeni Hastingsin ritarillinen olemus ja ovelaakin ovelampi murhaaja. Totta puhuen murhaaja oli ehkä turhankin ovela ollakseen aivan uskottava, mutta psykologinen pohdiskeluhan on Christien tavaramerkki, ja tietynlainen sielullinen nyrjähtely kuuluu asiaan. Lukunautinnon kruunaa Lars Svedbergin miehekäs ja eläytyvä ääni, jota on ilo kuunnella.

Juoni alkaa, kun Poirot saa kirjeen, jossa ennustetaan murha. Kirjeen allekirjoituksena ovat salaperäiset nimikirjaimet ABC. Kun murha sitten tapahtuu Andoverissa ja uhrina on rouva Ascher, Poirot toteaa: "Tämä on vasta alku." Seuraavaksi siirrytään Bexhilliin, Churstoniin ja... Niin, mihin kaikki päättyykään? "Jonain päivänä onni kääntyy", Poirot lupaa, vaikka hänellä ei tunnu olevan minkäänlaista kuvaa murhaajasta. Lopulta uskollinen Hastings tulee lausuneeksi yksinkertaisen totuuden, joka johdattaa tuon belgialaisen neron ajatukset kohti rikoksen ratkaisua.

Olen aiemminkin kuunnellut Poirot-tarinoita äänikirjoina: Herkuleen urotyöt  toimi erityisen hyvin työmatkojen äänitaustana, koska se oli 13 lyhyen rikosnovellin kokoelma. Murha Mesopotamiassa puolestaan hurmasi Pekka Autiovuoren äänensävyillä. Viime vuoden Dekkariviikolla innostuin myös lukemaan pari Poirot-seikkailua, kirjat Viisi pientä possua ja Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus. Tuntui kuin olisin löytänyt nuoruudenrakkauteni uudelleen. Suhde toimii erinomaiseti näin lämmitettynäkin, ja oikeastaan Christien varma tyyli ja ironinen huumori vievät suorastaan jalat alta tällä toisella kierroksella.

Tällä viikolla aion blogata parista nykydekkaristakin, jotka olen ahminut viime viikkojen aikana, mutta tämän äänikirjasession jälkeen en ole aivan varma, onko niistä lopulta murhamamman päihittäjiksi. Kelpo dekkareita on maailma täynnä, mutta on vain yksi Agatha Christie.


Blogeissa Aikataulukon arvoitusta on luettu tai kuunneltu jonkin verran: Joken, Sallan, Jennin ja MarikaOksan blogeista voi lukea kirjasta lisää.