Miten kävi HelMetin lukuhaasteen 2016?

Tässä kuva suosikkikohtaani 5.

Luettua elämää kertyi tänäkin vuonna jonkin verran. Tosin sitä kertyy näköjään vuosi vuodelta vähemmän blogattavaksi asti, mikä osittain johtuu siitä, että en lue enää isommille lapsille juurikaan ääneen ja kaikista kuopukselle luetuista kuvakirjoista en kerrassaan ehdi bloggaamaan.

HelMetin lukuhaasteessa olin mukana tänäkin vuonna, eikä siinä käynyt olenkaan nin hyvin kuin viime vuonna, jolloin juhlittiin Kirjan vuotta. Tuloksena tänä vuonna on 46/50 kirjaa, enkä ole kaikista ehtinyt vielä blogata. Tässä ne nyt kuitenkin ovat:

Helmet-lukuhaaste 2016:

1. Ruuasta kertova kirja: Ernest Thompson Seton: Villejä eläimiä (kirjassa ei syödä villejä eläimiä, mutta villit eläimet syövät kaikenlaista, muun muassa toisiaan)
2. Matkakertomus: Antti Tuuri: Bospor Express
3. Kirjassa rakastutaan: Hannu Väisänen: Elohopea
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja: Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman: Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia
6. Kirjastosta kertova kirja: Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja : Nadja Sumanen: Rambo
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin: Günter Grass: Taikalaatikko
9. Sinulle vieraalla kielellä (eli ei omalla äidinkielelläsi) tai murteella kirjoitettu kirja: Antti Heikkinen: Pihkatappi
10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen
11. Sarjakuvakirja: Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta
12. Näytelmä: Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja
13. Kirjan nimi on kysymys: Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää
14. Historiaa käsittelevä tietokirja: Laurent Binet: HHhH
15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma: Svetlana Aleksijevits: Tsernobylistä nousee rukous
16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta: Juri Tynjanov: Aliluutnantti Taas
17. Kirjassa juhlitaan: Ian McEwan: Lapsen oikeus
18. Lastenkirja: Jukka Itkonen: Tiira tiiraa tiiraa
19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi: Gaute Heivoli: Etten palaisi tuhkaksi (kirjailija)
20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan: kesken  
21. 1700-luvulla kirjoitettu kirja: Voltaire: Candide
22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe (syntymästä 90 v.): Jari Järvelä: Tyttö ja seinä
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja (Miina Sillanpään, Suomen ensimmäinen naisministerin, syntymästä 150 v.): Heidi Köngäs: Hertta
24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja: Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut
25. Kirjassa on yli 500 sivua: Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz
26. Elämäkerta tai muistelmateos: Mikko-Olavi Seppälä & Riitta Seppälä: Aale Tynni, Hymyily, kyynel, laulu
27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja: en edes aloittanut
28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja: Terhi Rannela: Frau (historia)
29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja: Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Mies, joka ei ollut murhaaja
30. Viihteellinen kirja: Paula Hawkins: Nainen junassa
31. Olympialaisista kertova kirja: Aale Tynni: Ylitse vuoren lasisen (sisältää runon, jolla Alle Tynni voitti kultaa olympialaisissa vuonna 1948 taidelajien lyriikkasarjassa)
32. Kirjassa on myrsky: Jari Järvelä: Tyttö ja rotta
33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja: Seita Vuorela: Lumi
34. Keskustelua herättänyt kirja: Lauri Viita: Betonimylläri
35. Kirjassa ollaan avaruudessa: Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatun ja Patun avaruusseikkailu
36. Kokoelma esseitä tai kolumneja: kesken
37. Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan: Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistossa
38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja: John Stenbeck: Routakuun aika
39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja: John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä
40. Eläkeläisen suosittelema kirja: Dag Solstadt: Ujous ja arvokkuus
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä: J. D. Salinger: Franny ja Looey
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja: Hassan Blasim: Vapaudenaukion mielipuoli
43. Kirjassa mukana Pablo Picasso (syntymästä 135 v.): Jeannette Walls: Lasilinna
44. Kirjassa joku kuolee: Agatha Christie: Herculeen urotyöt
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja: Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä
46. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja: Elsa Beskow: Pikku Puten seikkailut mustikkametsässä
47. Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja: kesken
48. Kirjassa on alle 150 sivua: Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Merenkulkija
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja: Tommi Kinnunen: Lopotti
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Tero Tähtinen: Kuunkulkema yö

HelMetin uusi lukuhaaste on ilmestynyt tänä aamuna, ja sen kimppuun käyn tietysti ihan heti. Lähdin mukaan myös Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteeseen, jossa on tarkoitus lukea 100 kirjaa Suomen 100-vuotisjuhlavuoden aikana. (Tähän lasken mukaan kaikki kuvakirjatkin, sillä muutenhan en pärjäisi ollenkaan.) Haastan kaikki blogini lukijat myös mukaan!

Oikein kirjallista uutta vuotta itse kullekin kulkijalle!

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen, 2016
Alkuteos: The Buried Giant, 2015
Suomentaja: Helene Bützov
Kustantaja: Tammi
Kansi: Jussi Kaakinen
Sivuja: 378
Mistä sain kirjan: lainasin työkaverilta - kiitos lainasta R!


Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen alkaa muinaisesta englantilaiskylästä, jossa vanha pariskunta Axl ja Beatrice, elää epämääräisen levottomuuden vallassa. Heidän on päästävä tapaamaan poikaansa. Edessä on matka, ja niinhän siinä käy, että mukaan lähtee myös lukija.

Lähdin pariskunnan mukaan, kuten sympaattisten ja turvallisten oloisten ihmisten matkaan lähdetään, kuten prinsessan ja hänen sulhonsa mukaan lähdetään - varsin luottavaisin ja odottavaisin mielin. Pientä salaperäisyyttäkin on ilmassa, sillä tavalla juuri sopivasti, että lukija tietää joutuvansa seikkailuun. Kirjalija Kazuo Ishiguron kertojanlahjoista tiesin sen, minkä jokainen tietää Pitkän päivän illan jälkeen: mies on taituri.

Fantasiatarinathan alkavat juuri näin: tuiki tavallisen oloinen sankari (tai sankarit) vedetään vähän vahingossa tien päälle. Suoritettavana on tehtävä, jonka onnistumisesta riippuu koko ihmiskunnan tulevaisuus. Haudattu jättiläinen on helppo tunnistaa fantasiaromaaniksi ulkoisilta puitteiltaan - on ritareita, jättiläisiä, sotureita, munkkiyhteisöä, jopa ruostuva haarniska ja uskollinen ratsukin. Fantasiaan sekoittuu vahvaa ritariromantiikkaa, kuningas Arthurin perinteitä ja veijaritarinaa, joissa kaikkien aikojen donquijotet yrittävät taistella tuulimyllyjä vastaan. Britteinsaaret 500-luvulla muodotavat otolliset puitteet fantasiatarulle.

Puitteiden ei saa antaa hämätä. Tarina nimittäin nousee allegoriaksi nyky-Euroopan (nykymaailman) henkisestä tilasta. Allegoriaksi sen tekee sumu, joka peittää tarkat ääriviivat, häiritsee näkyvyyttä, sekoittaa tulo- ja menosuunnan.

Axl ja Beatrice elävät yhteisössä, joka on vaipunut eräänlaiseen sumuun: Yhteisössä ei näet ollut tapana puhua vanhoista asioista. En tarkoita, että se olisi ollut tabu. Tarkoitan, että menneisyys oli tavallaan kadonnut sellaiseen sakeaan sumuun kuin usva marskimaiden yllä. Kyläläisten mieleen ei yksinkertaisesti juolahtanut ajatella menneitä - ei edes lähimenneisyyttä. (S. 13 - 14.)

Haudattu jättiläinen, ihmisten tieto, ihmisten muistot - kuinka paljon niitä on hyvä nostaa päivänvaloon. Kuten kirjan edetessä käy ilmi, unohdukseen on vahvat syynsä. Axl ja Beatrice elävät kylässään rauhan aikaa, jossa sumu vähän häiritsee mutta on ennen kaikkea armollinen. Kelttien ja saksien välinen rauha on kuitenkin nuori, eikä muistojen verhoa kannattaisi juurikaan raottaa. Verhojen repijöitä kuitenkin riittää, kukin omien, oikeaksi katsomiensa motiivien sokaisemina. Kun kansojen välisiä julmuuksia aletaan nostaa sumusta esiin, seurauksena on lisää julmuuksia. Entä kuinka käy pitkän parisuhteen, kun muistot alkavat kuoriutua esiin? Kestääkö kenenkään rakkaus, jos virheet talletetaan tarkasti sydämeen tai jos toisaalta kauniit hetket unohtuvat?

Miten käy Axlin ja Beatricen? Heidän matkansa on vaivalloinen, tuskallinenkin. Lopulta se johtaa siihen hetkeen, jonka jokainen ihminen joutuu kokemaan yksin. Sitä ennen tapahtuu kuitenkin jotain vielä tärkeämpää kuin muistaminen.  Yksityisellä tasolla tarina saa kauniin ja haikean lopun, mutta ihmiskunnan kannalta tilanne näyttää synkältä ja sellaiseksi jää. Voisi sanoa, että Ishiguro kuitenkin paljastaa mallin, jolla muistamisesta selvitään. Ihmisillä on kyky elää sumun alta paljastuvien asioiden kanssa, ja se kyky on nimeltään anteeksianto.

Haudattu jättiläinen kurottaa moneen suuntaan. Se viehättää vanhan avioparin tarinana, heidän rakkautensa kuvauksena. Siinä on lämpöä ja nöyryyttä. Lisäksi se viihdyttää entisajan ihmisten maailmankuvan ja historiallisten tapojen kuvaajana sekä fantasialeikittelynä. Parasta on kuitenkin jälki, jonka se jättää mieleen. Se jättää kaihertavan epävarmuuden: mitä meidän kannattaisi muistaa, mitä meidän kannattaisi unohtaa?

Ishiguron kerronta on verkkaista. Välillä se tuntuu kummallisen naiivilta ja lukija on hukassa - miten näihin lohikäärmeisiin ja jättiläisiin oikein pitäisi suhtautua? Toistoa riittää, alleviivaamistakin. Sumu on vastassa joka paikassa, ja se kietoo lukijankin salaperäiseen vaippaansa. Parasta onkin tarttua kirjailijaa kädestä kiinni ja luottaa taiturimaisen kertojan johdatukseen. Helene Bützowin suomennoksessa unenomainen, romanttinen tunnelma säilyy koko teoksen läpi ja kun kirjan kannet sulkee, voi huokaista onnellisena, koska on saanut lukea laadukasta käännöskirjallisuutta.

Nyt kun mietin Ishiguron taianomaisen kerronnan salaisuutta ja muistelen Pitkän päivän iltaa, ajattelen, etten saa mieleeni yhtäkään kirjailijaa, joka rakastaisi henkilöitään yhtä pyyteettömästi kuin Ishiguro. Hänen henkilökuvauksessaan on ainutlaatuista ihmisyyden kunnioitusta, joka saa lukijan katsomaan ympärilleen vähän tarkemmin ja avarammalla sydämellä. Vaikuttavaa, syvästi humaania kirjallisuutta, sitä tämä kirja edustaa.



Haudattu jättiläinen oli syksyn lukupiirikirja ja se herätti paljon keskustelua. Tarinan hitaus ei ollut kaikkien lukijoiden mieleen, mutta suurin osa oli ihastunut kirjaan. Sen sanoma ja yksityiskohdat puhuttivat pitkään. Kirjablogeissa teos on myös herättänyt ihastusta. Sen ovat lukeneet ainakin Sara, Tuija, Arja, Katja, Bleue, Kirjan kanssa, Ulla, Erja ja Takkutukka.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Tosin tunnen vähän huijaavani, sillä vuonna 1954 syntynyt Ishiguro on asunut iso-Britanniassa jo 6-vuotiaasta lähtien, enkä oikeastaan tiedä juurikaan brittiläisempiä kirjoja kuin Pitkän päivän ilta tai nyt tämä Haudattu jättiläinen ovat.

Kirjabloggaajien joulukalenterin 22. luukku

Kirjabloggaajien joulukalenterin 22. luukussa sukelletaan lähes sadan vuoden taakse, joulukuusen oksien alle Tove Janssonin mukana:

Kuta pienempi on itse, sitä isompi joulu tulee. Kuusen sisässä joulu on suunnaton, se on vihreä viidakko jossa on punaisia omenoita ja surumielisen harmonisia enkeleitä jotka ompelulangan varassa pyörivät itsensä ympäri ja vartioivat aarniometsän sisäänkäytävää. Ja aarniometsä jatkuu äärettömiin lasipallojen sisässä, joulu on kuusen ansiosta ehdottoman turvallinen asia. (S. 120.)

Tove Janssonin lapsuuden joulun kuvaus on ilmestynyt teoksessa Kuvanveistäjän tytär (1968), jossa taiteilija muistelee lapsuuttaan. Se sisältää 19 novellia, jotka kertovat lapsen kokemuksista ja muistoista, mutta ne eivät etene kronologisesti eivätkä kerro tapahtumista realistisesti, vaan ovat enemmänkin vahvoja välähdyksiä ja tuntemuksia. Ne ovat aitoja lapsen kokemuksia, ja niiden maailma on vahvasti aistivan lapsen maailma, joka tulee myös aikuislukijalle hyvin todeksi.

Olisi väärin väittää, että kirja olisi pelkkä muistelmateos, sillä niin suurena siinä on lapsen mielikuvitus. Luin novellikokoelman pari vuotta sitten, Tove Janssonin satavuotisjuhlavuonna, ja hämmästyin sen modernia taituruutta.

Tove Jansson oli taiteilijaperheen kasvatti, ja taide ympäröi häntä jo lapsena joka puolella. Joulu-novellissa miljöönä on perheen taiteilijakoti, johon kuuluu myös isän ateljee, jossa on talvella kylmä, mutta johon myös koristellaan joulu. Kuusi on perheen isälle ja tyttärelle erityisen tärkeä asia. Sen pitää olla komeampi kuin kellään muulla ja ateljeehen mahtuukin iso kuusi, jonka alla on hienoa leikkiä: Heti kun kuusi tuli ateljeehen, kaikki sai uuden merkityksen, kaikki latautui pyhyydellä joka ei ollut edes tekemisessä taiteen kanssa. Joulu alkoi toden teolla. (S.122.)

Janssonien perheen joulun ulkoiset puitteet eivät ole mitenkään yltäkylläiset, vaikka selvästi perheellä ei ole puutettakaan mistään. Joulunviettoon kuuluvat omat rituaalinsa, jotka tuntuvat olevan erityisen tärkeitä Janssonin isälle, Viktor Janssonille, jota kuvataan lämpöisen ironian valossa. Äidin ja Toven yhteinen joulutraditio on rakentaa ateljeen ikkunalle "pyhä maisema", jonka keskipisteenä on jouluseimi: Kun me otimme esille sen olkikattoiseimen, joka oli ostettu Pariisissa yhdeksäntoistasataakymmenen, silloin isä liikuttui kovasti ja otti huikat. (S. 123.)

Joka vuosi joulumaisemaan valmistetaan uusia osia ja isän tehtävänä on käydä korjaamassa asetelmaa ,ja sitten turhautuneena, taiteellisen tappion kokeneena, hänen on mentävä ottamaan taas uusi naukku. Taiteella on toki rajoituksensa: Maria istui aina etumaisena mutta Joosef sai jäädä lehmien joukkoon sillä hänelle on sattunut vesivahinko ja hän on perspektiivisesti pienempikin. (S.123.)

Tove Janssonin kirjallista taituruutta on sekoittaa huumoria niinkin vakavaan asiaan kuin joulu. Jos jonkin kirjallisen tekstin, niin juuri tämän Tove Janssonin muistelman myötä saavuttaa varmasti joulutunnelman: Äiti punnitsi karamellit ja pähkinät kirjevaa'alla niin että jokainen sai tasan yhtä paljon. Vuoden mittaan kaikki asiat saavat mennä miten sattuu, kellään ei ola aikaa pitää mistään kovin tarkkaa lukua, mutta joulu on ehdottoman oikeudenmukaisuuden aikaa. Siksi se niin rasittaakin. (S. 124.)

Ja jos joulurastitus käy ylivoimaiseksi, voi saada lohtua myös tästä pikku Toven havainnosta: Milloinkaan ei ole niin rauhallista kuin heti joulun mentyä, silloin on saanut kaiken anteeksi ja voi taas muuttua tavalliseksi. (S. 127.)

Kirjaisaa joulua kaikille kirjojen ystäville!

Kirjabloggaajien joulukalenterin eilinen luukku avautui Unelmien aika -blogissa ja  huominen luukku avautuu Karvakasan alta löytyi kirja -blogissa. Joulukalenteri alkoi Hyllytontun höpinöistä ja sieltä löytyy myös lista kaikkiin luukkuihin.

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Antti Heikkinen: Pihkatappi, 2. painos, 2013
Kustantaja: Siltala, 2013
Kansi: ?
Sivuja: 276
Mistä sain kirjan: oma ostos


Antti Heikkisen Pihkatappi on savolaiskoltiaisen kasvukertomus ja samalla pienoinen sukutarina. Se sijoittuu savolaiseen pikkukylään, vaikka ponnistelee sieltä pois, sillä niin vaan käy pienen Jussi-pojan, että sukutilan haltuunotto ei kiinnosta yhtään, vaan oma kutsumus löytyy teatterista ja kirjoittamisesta. Irtiotto ei suju kivuitta.

Heikkisen sanailu on parhaimmillaan savolaismurteen viäntelyssä. Esimerkkinä käyköön Jussin isän evästyspuhe, kun poika on lähdössä ensi kertaa kylälle perjantai-illan viettoon: - - Mutta ee pie toisten tarjooksiin tarttua sen tähen, jotta ee vuan toiset alakas raakkana pittee tai pelekurina. Jos joku vaikka viinaryyppyä tarjoo, niin sanot vuan reelusti, että ottakee työ mut minä en maha nuista välittee. - - (S. 139.)

Olisin lukenut Jussin kotikylän ukkojen ja akkojen sanailua vielä enemmänkin, sillä juuri heissä on särmää ja persoonaa. On traagisia hahmoja ja on hupaisia savolaisukkoja. Maaseudun autioituminen kuvataan hyvin konkreettisesti, ja lukijakin jää suremaan mökeistä kuolevia vanhuksia, joiden jälkeen tuvat jäävät autioiksi. Mielessä käy, että paljon väriä menetetään, kun Suomessa siirrytään kaupunkilaiselämään, jossa naapureita ei välttämättä edes tervehditä, saati tunneta sen syvällisemmin. Kirjan päähenkilö Jussi ei oikein kaupunkielämään sopeudukaan, vaan palaa lopulta juurilleen.

Sanomattakin on selvää, että Jussi-poika on Antti Heikkinen itse. Missä määrin näin on, on tietysti kirjalijan oma salaisuus. Teksti on hyvin rehellisen ja aidon tuntuisesti Jussin elämäkerta, ja Jussin perhe on vahvasti läsnä tarinoillaan. Yhteisö, jossa Jussi kasvaa, on tiivis ja tuttu. Sitä kuvataan lämmöllä, vaikka ristiriitojakaan ei vältetä.

Pienen pojan kasvua on mainiota seurata. Jussi on pikkuvanha ja toimelias persoona, joka kasvaa aikuisten keskellä äidittömänä, mutta turvassa. Isä on rakkain ihminen, ja täyttää paikkansa raameja myöten. Tarinat äidistä ja isästä käyvät tunteisiin. Antti Heikkisellä on todellakin tarinankertomisen taito hyppysissään, ja hän osaa luoda henkilöistään luuta ja nahkaa.

Jussi kuitenkin kasvaa ja minua, keksi-ikäistä naisenpuolikasta, eivät enää nuoren miehen avuttomat rakkaussuhteet hirmuisesti kiinnostakaan. Ne on luettu niin moneen kertaan, eikä niissä sinänsä ole mitään uutta, vaikka ne tietysti jokaiselle pojalle ovatkin ainutlaatuisia. Aikuistuvan Jussin kokemukset on myös kerrottu hiukkasen liian rehvakkaaseen tyyliin, jotta ne pääsisivät koskettamaan kovin syvältä.

Sen sijaan pettymys, jonka isä kokee, kun ainut poika ei haluakaan jatkaa sukutilalla, tuntuu luissa ja ytimissä, samoin kuin pojan tuntema syyllisyys asiasta. Tällaisia kipeitä valintoja tehdään edelleenkin maaseudulla. Kirja osoittaa, kuinka syvällä talonpoikaisjuuret tässä maassa vielä ovat: Maa häntä kiitti joka vuosi ennen lumentuloa hyvästä hoidosta, hymyili kynnösviiluillaan ja kehräsi kumikengän pohjan alla rusahtavalla jäisellä puintisängellään. Se riitti, sen suurempaa kiitosta ei saattanut mies maailmassa saada. (S. 245.)

Pihkatappi on toimittaja ja kirjailija Antti Heikkisen esikoisteos, josta hän pokkasi Savonia-palkinnon vuonna 2014. Luin jo aiemmin hänen Juice Leskisestä kirjoittamansa elämäkerran Risainen elämä, jota voin suositella erinomaisena elämäkertana. Pihkatapista mieleen tulee Anna-Leena Härkösen Häräntappoase (1984), jossa maalaiselämä on kuvattu yhtä aidosti.

Pihkatappia oli mukava lukea. Siinä maistuvat ruisleipä ja voi, mieheksi kasvamisen polttoaineet.


Pihkatapista on olemassa innostuneita arvioita, mm.  Amman lukuhetkessä, jossa Amma on kirjoittanut arvionsa käyttäen aetoo savvoo. Innostunut on myös Sara, joka oli kuvannut myös ruisleivän kirjan oheen (en muistanut tätä ollenkaan omaa kuvaani suunnitellessani - näinköhän se alitajunta toimii). Lisäksi kirja on luettu ainakin Kirsin kirjanurkassa, Kirjakko ruispellossa -blogissa, Lumiomenassa, Sallan lukupäiväkirjassa, Kannesta kanteen - ja Kirjan pauloissa -blogeissa.

Kuittaan Pihkatapilla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 9. Sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja (oma murteeni on keskipohjalaismurretta, jossa tosin on melko paljon savolaisvaikutteita).

Lauri Viita: Kootut runot

Lauri Viita: Kootut runot, 1980. Sisältää kokoelmat Betonimylläri (1947), Kukunor (1949), Käppyräinen (1954), Suutarikin suuri viisas (1961) ja Viimeinen sikermä (Onni, 1965)
Kustantaja: WSOY, 1966
Sivuja: 303
Kansi: ?
Mistä sain kirjan: äidin kirjahyllystä



Lauri Viita syntyi Pispalassa 17.12.1916, tasan sata vuotta sitten. On aihetta runouden juhlaan ja on aihetta kumartaa kunnioituksesta tuonne jonnekin pilvenreunaa kohti.

Juhlavuoden kunniaksi Viita on ollut täällä kotikaupungissaan Tampereella esillä monin tavoin. Pispalan oma poika, työläisrunoilija ja -kirjailija, on vankkumaton osa tamperelaista kulttuuria ja osa suomalaisen kirjallisuuden modernismia.

Viita aloitti kirjailijanuransa vuonna 1947 runokokoelmallaan Betonimylläri. Teos oli sensaatio, kirjallinen tapaus. Se oli sekä uutta runoutta että aitoa työläishenkeä, ja siinä on persoonallista herkkyyttä ja voimaa, joista syntyy ainutlaatuinen kokonaisuus. Nimiruno Betonimylläri on kyseisen työmiehen arjen työn kuvausta:
--
Olin betonimylläri sementtikeuhkoin
ja hattureuhkoin, 
nenässä kuivunut kuona
ja paidassa hiki.
-- (S. 49.)

Viidan runojen maailmankuva ponnistaa työläiskaupungin työläiskaupunginosan ytimestä. Osa runoista on nokkelasti ja ironisesti yhteiskuntakriittisiä sivalluksia, jossa valtaapitävät näyttäytyvät naurettavina kukkoilijoina. Kritiikiltä ei välty kirkkokaan. Klassikoiden klassikko, ja lähes jokaisessa äidinkielen oppikirjassa siteerattu runo, taitaa olla runo Moraali:
"Siisti täytyy aina olla!"
sanoi kissa hietikolla - 
raapi päälle tarpeenteon
pienen sievän santakeon. (S. 30.)

Viidan herkkyys ilmenee kauniissa luonto- ja henkilökuvissa, kuten Alfhildissä, Viidan äidistä kertovassa runossa, jonka ensi säkeet jokainen suomalainen osannee ulkoa: Äidit vain, nuo toivossa väkevät, jumalan näkevät... Kukapa selviäisi kuivin silmin Alfhildista!

Mikä tekee Viidasta modernistin? Nyt kun luin Kootut runot uudestaan, vuosien jälkeen, hämmästelin hänen käyttämiensä loppusointujen määrää. Eikös moderni runous ole nimenomaan vapaamitallista? Viidan riimittely on kuitenkin aivan omanlaistansa. Hän rikkoo säkeiden pituutta, luo omaa, äärettömän sujuvaa rytmiään. Kielikuvat ja runojen aiheet ovat kaukana perinteisen runon malleista. Lukiessani pysähdyn vähän väliä huokaisemaan suomen kielen kauneutta ja runoilijan tarkkuutta ja luovuutta sen käyttäjänä.

Betonimyllärin jälkeen Kootuissa runoissa on saturunoelma Kukunor. Siinä ei ole mitään samaa, mitä Betonimyllärissä oli. Tai no, onhan siinä taiturimainen Viidan rytmi. Siinä on kuitenkin jotain aivan ainutlaatuista hulluttelua, suomenkielistä nonsensea, äänteillä herkuttelua, toistoa ja älyttömyyttä ja kaikista eniten satua. Välillä sadun juoni katoaa horisonttiin, johonkin Kukunor-järven ja Kalaharin autiomaan välimaastoon, näkymättömiin, ja palaa taas johonkin arkiseen tilanteeseen.

Entäs sitten Käppyräinen ja Suutarikin suuri viisas, vähemmän tunnetut Viidan kokoelmat? Käppyräinen on paljolti sisällöltään Betonimyllärin kaltainen, mutta siinä on kaikuja myös Kukunorin leikistä, kuten runossa Tikanpolkka, joka on osana myös Kukunorissa:

Tikka päätään puuhun nakkaa,
muttei loukkaa,
koskei lakkaa,
vaikka
jäistä kuusta hakkaa,
jotta kumpu kolkkaa
tikanpolkkaa
taikka
vaikka
silkka pilkka sakka rokka rikka
joka kukon kurkkuun poukkaa - - (S. 181)

Suutarikin suuri viisas on taas jotain aivan uutta. Siinä on kalevalaista poljentoa, sellaista runomittaa, joka on tuttua suomalaisesta kansanrunoudesta ja Eino Leinon Helkavirsistä. Uudistuva runoilija - sitäkin Lauri Viita siis oli. Tästä runokoelmastani ehdoton suosikkirunoni on Tuletko kanssani korkealle. En melkein kestä sen riehakasta ja satumaista rakkautta.

Sitten tulee se Viimeinen sikermä, Onni. Se on täydellinen.

Ei ole ihme, että Viitaa on vaikea lokeroida. Hän on yhtä ja toista.  Hän uudistuu kirja kirjalta, saa lukijan uskomaan joka sanaan, saa lukijan itkemään ja nauramaan, hämmästelemään höpötystä ja ihailemaan omaperäistä, sujuvista sujuvinta rytmiä ja suomen kielen taipuisuutta. Viidan Koottujen runojen jälkeen suomen kieli on maailman kaunein kieli.

Olen lukenut Kootut runot läpi kerran aikaisemmin, joskus opiskeluaikoina, sillä Tampereen yliopiston kirjallisuuden opinnoissa Viitaa ei voinut välttää. Hänet nostettiin työläiskirjailijana Väinö Linnan rinnalle, ja sinne hän kuuluukin runoudellaan. Tänään on Lauri Viidan satavuotispäivä, sanojen juhlapäivä.

Tein laulun perhosesta
ja henkäisin. Se lensi. (S. 302.)

Syksyni kohokohtia on ollut Tampereen Työväen Teatterin näytelmä Viita 1949, jonka on ohjannut Sirkku Peltola ja käsikirjoittanut Heikki Salo. Esityksen musiikin on säveltänyt Eeva Kontu, joka on onnistunut nostamaan Viidan sanat Pipalan harjulta jonnekin vielä korkeammalle. Näytelmässä Kukunor-runoelman päähenkilöt, Kukunor ja Kalahar, alkavat punoa tarinaa. Heidän sanailunsa on runoa, jossa sekoittuvat Viidan ja Salon säkeet, ja katsoja saa ratsastaa sanojen selässä pitkin poikin. Viidasta rakentuu näytelmän myötä ristiriitainen, säkenöivä, herkkä ja hieno henkilökuva.

Tamperelaisbloggareiden (ja muidenkin rakkaiden ystävien) lukupiirissä on tietysti juhlittu Lauri Viitaa. Viita 1949 -kokemus jaettiin yhdessä ja lisäksi luettiin runoilijan tuotantoa. Viita-juhlavuoden satoa kannattaa käydä kurkkaamassa lukupiiriläisten blogeista: Kirja hyllyssä, P. S. Rakastan kirjoja ja Kannesta kanteen, jossa Kaisa on lukenut sekä Moreenin että Ne runot, jotka jäivät.

Lisäksi suosittelen lämpimästi Aamulehdessä ilmestynyttä Matti Kuuselan artikkelia, jossa hän kertoo matkastaan Kukunor-järvelle.

Antti Tuuri: Bospor Express

Antti Tuuri: Bospor Express, Kertomus matkasta, 3. painos, 2013
Kustantaja: Otava
Kansi: Kirsti Maula
Sivuja: 202
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Antti Tuuri on kirjoittanut niin kauan kuin muistan, ja Wikipedia paljastaakin, että hänen esikoiteoksensa on ilmestynyt jo vuonna 1971, jolloin olin vuoden vanha. Tuurin tuotanto on mittava ja kunnioitusta herättävä. Hänen kirjoistaan kohistaan aika ajoin, ja niitä on ollut tasaisin väliajoin myös Finlandia-ehdokkaina. Hän on niitä suomalaisia ammattikirjailijoita, joiden uraa ei voi kuin ihailla.

Tuuri on ennen kaikkea eteläpohjalaiskirjailija, joka on kuvannut kirjoissaan lähinnä kotiseutunsa elämänkohtaloita ja sukusagoja. Aikaisemmin olen lukenut hänen teoksensa Pohjanmaa. Se on komea klassikko vuodelta 1982 ja osa Hakaloiden suvusta kertovaa Pohjanmaa-sarjaa. En voinut kuitenkaan välttää pientä pettymystä, sillä odotin kirjalta järisyttävää eteläpohjalaismurteen vyörytystä, mutta dialogia ei sitten paljoa ollutkaan, vaan oli sellaista tarinankerronnan meininkiä, jossa dialogikin kerrottiin osana mehevää tarinaa.

Bospor Expressissä tunnistan kerronnan tyylin, vaikka kirjailija ei tavoittelekaan sellaista mehevyyttä, kuin suvun tarinoissa tarvitaan. Nyt Tuuri istuu junassa matkalla Istanbuliin kirjafestivaaleille. Kirjan kerronta on verkkaista, ja juuri verkkaisuudessaan miellyttävää. Voisikohan sanoa, että kirjassa on junamatkan rytmi? Niinpä teos ei sovi hätähousuille, joille on tärkeintä päästä nopeasti paikasta toiseen: Minulla ei enää ollut kiirettä mihinkään, olin nähnyt maailmasta ne kolkat, jotka tässä elämässä olin ajatellut nähdä. Olin päättänyt matkustaa vain maalla ja vedessä kulkevilla ajoneuvoilla. Lentokoneilla matkustamisen olin päättänyt jättää niille, joilla ei sivistyneempään matkustamiseen ole haluja tai mahdollisuuksia. (S. 14.)

Näen kirjailijan hahmon silmissäni: hän istuu junassa ja kirjoittaa ja lukee, hänen ajatuksiinsa ilmestyvät jo kuolleet kirjalijakollegat, vaimokin käy mielessä tasaisin välein. Varsinaista juonellista huippukohtaa ei ole (onko matkakirjoissa ikinä), vaan suurinta jännitystä koetaan siitä, ehtiikö kirjailija Belgradista Bosbor Expressin kyytiin ja sitten tullessa, ehtiikö Bospor Ekspress ajoissa Belgradiin, jossa pitäisi hypätä Budapestin junaan.

Matkapäiväkirjan luonteeseen kuuluu, että erikoiset ruuat ja pienetkin, yllättävät tilanteet kirjataan ylös. Matkalla tavatut ihmiset jäävät myös mieleen, ja näin sujuu Tuurin ja vanhojen serbialaisnaisten kohtaaminen: - - Yksi naisista taputti penkkiä ja näytti, että minulle olisi siinä tilaa. Istuin, naiset kyselivät minulta jotain tuntemattomalla kielellä, ehkä serbiaksi. Vastasin suomeksi. Kerroin olevani suomalainen kirjailija, joka oli matkalla kirjallisuusfestivaaleille Istanbuliin. Naiset eivät saaneet pidätetyksi hihitystään, vaikka yrittivät. Sanoin kuulleeni, että sellainen mies pärjää maailmassa, joka tulee toimeen vanhojen naisten kanssa. Naiset katselivat minua nyt epäluuloisesti, alkoivat jutella keskenään ja jättivät minut rauhaan. (S. 60.)

Tuuri tapaa matkalla muitakin naisia. Festivaaleilla nuoret naiskirjailijat tuntuvat viihtyvän Tuurin seurassa ja tapaamisen kuvauksessa on sellaista lempeää ja itseironista huumoria, joka hymyilyttää kovasti. Voin kuvitella, että naiset ovat nähneet tässä suomalaisessa, charmantissa kirjailijassa jotain äärettömän viehättävää ja eksoottista.

Minäkin viehätyin. Vietin mielelläni aikaa Tuurin seurassa Bospor Ekspressin kyydissä. Junalukemiseksi kirja olisi aivan loistava valinta, ja luulenpa, että yksi sun toinen voisi alkaa kirjoittaa junamatkan tunnelmiaan ylös tämän luettuaan.

Blogiaikanani olen aiemmin lukenut kolme matkaertomusta: Heinrich Böllin Päiväkirja vihreältä saarelta, J. M. Syngen Aransaaret ja R. L. Stevensonin Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimailla. Kaikista niistä olen pitänyt, vaikka ne eivät tosiaankaan ole mitään vauhdikkaita tarinoita - esimerkiksi Stevensson kävelee koko matkan! Hyvän matkakirjan ei tarvitse olla kummallinen, vaan riittää kun sen kirjoittaja suhtautuu maailmaan uteliaasti. Silloin lukija
saa nauttia myös mielenmaisemista.


Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 2. Matkakertomus. Kiitän P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saraa tästä kirjalöydöstä, sillä hänen bloggauksensa perusteella sain ylipäätään tietää kirjasta ja hänen suosituksensa mukaisesti hankin kirjan jostain kirja-alesta omaan hyllyyni. Bospor Expressin ovat lukeneet myös Arja ja Mai, joka oivaltaa, että kirja sopii mukavasti slow life -elämäntyyliin. Notko, se lukeva peikko puolestaan piti kirjaa tylsänä, eikä kirja tosiaan mikään juonellinen tykitys olekaan.

Peter Sandström: Laudatur

Peter Sandström: Laudatur, e-kirja, 2016
Alkuteos: Laudatur, 2016
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: S&S
Kansi: Anders Carpelan
Sivuja: ? (lukulaitteeni sivunumerointia on hidas kelata)
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Peter Sandströmin Laudatur ponnahti syksyn blogivirrasta alitajuntaani, joten kun lainasin Piki-kirjastosta e-kirjoja lomamatkalleni, tulin lainanneeksi myös sen. Ja kuinkas sitten kävikään - kirja olikin Finlandia-ehdokkaiden joukossa.

Kirjasta oli vielä lukematta puolet, kun ehdokkaat julkaistiin. Myönnän suoraan, että se olisi voinut jäädä lukematta, jos ei valitsijaraati suuressa viisaudessaan olisi sitä kuuden parhaan suomalaisen romaanin joukkoon valinnut. Nyt eletään jännityksessä, olisiko Laudatur kenties kuudesta se kaikkein paras, sillä sekään ei tunnu mahdottomalta ajatukselta, kun kirja on nyt muhinut mielessäni pari viikkoa. Naurattaa, ja vähän oikeastaan itkettääkin.

Onneksi jatkoin Laudaturin loppuun, sillä loppu kruunasi kaiken. Homma alkoi tosissaan kiinnostaa viimeistään siinä vaiheessa, kun kuokka heilahti.

Kuokka heilahtaa elokuussa vuonna 1988, kun kirjan päähenkilö, Peter, tuolloin vielä opiskelija, on käymässä kotonaan ruotsinkielisellä rannikkoseudulla. Siitä kirjan tunnelma kääntyy viistoksi veijaritarinaksi, vähän niin kuin tulitikkuja lähdettäisiin lainaamaan. "On the road" -meno on vahvaa, kun elämä vilisee hoitamattomina puutarhoina silmien ohi.

Välillä piipahdetaan nykyajassa, syyskuisessa perjantaissa, jossa päähenkilö elää yksinäistä myöhäistä keski-ikäänsä avioliittonsa raunioilla. Jotain yllättävää on kuitenkin tapahtunut ja ilmassa puhaltavat vienot muutoksen tuulet. Osaako elämäänsä tyytynyt mies enää kääntää suuntaa? Sitä ei tiedä kukaan.

Vaikka Laudaturin päähenkilö on mies, kyseessä ei ole mikään äijäkirjallisuus. Tässä ei uhota eikä ryypätä, paitsi vähän. Naisistakaan ei kirjoiteta kuten äijäkirjallisuudessa yleensä, vaikka naisista kirjoitetaan koko ajan. Enemmän kuitenkin kirjoitetaan miehistä, isästä ja pojasta. Hassua, miten Peter Sandstöm onnistuukin melko tavallisista elementeistä - kolmiodraamasta, väljähtäneistä avioliitoista ja keski-ikäisistä miehistä - leipomaan aivan omanlaisensa meiningin. Tai no, Petri Tammisen Enon opetuksethan tässä tulee vähän mieleen.

Tragikoomisuus on Laudaturin paras juttu. Sen rinnalle, ellei jopa yli, nousee kuitenkin kieli: Hän on aikuinen, ajattelin. Hän on täysin avuton. (S. 117.) Sandströmin lause on lakonisuudessaan kaunis ja viisas. Se ei tee itsestään  numeroa, mutta tavoittaa pienesti kaiken tarpeellisen: se lohduttaa. Outi Mennan suomennos tuntuu luontevalta ja ilahduttaa mieltä.

Kirjan loppupuolella seikkaillaan ruotsinkielisellä maaseudulla, jossa naisesta käydään ankaraa taistelua. Mutta koska ruotsinkielisiä ollaan, ei aloiteta tupenrapinoita, vaan keksitään kaikkea jättekivaa tekemistä yhdessä. Kaupunkitunnelmaankin päästään, kun päähenkilö stalkkaa vaimoaan Seepraa Turun yliopistolla. Stalkkauskin on hurmaavan höpsöä, sillä yliopistolla hipsitään kotoisaasti sukkasillaan. Kun vastaan tulevat vielä pariskunnan aikuistuvat lapset, joista kerrotaan kipeän kauniisti rakkauden sanoin, olen myyty.

Paljastan nyt vielä syyn siihenkin, miksi en heti syttynyt kirjalle. Syy on puhtaasti feministinen: Kirjan alussa kerrotaan Seepran ja päähenkilön avioliitosta, jossa nainen tekee uraa yliopistolla ja miehen valtakuntana on koti, jossa vaimo käy, jos käy. Pistäytyessään vaimo tuo aina mukanaan pyykkinsä, jotka mies kiltisti pesee.

Tässähän on perinteinen sukupuoliroolitus käännetty päälaelleen, ja se on tietysti hienoa, mutta samalla tapahtuu jotain kirjan kannalta merkittävää. Pyykinpesun kautta miehestä tulee hiukan tossukka, vähän eksyksissä haahuileva, erilainen mies: hänestä tulee kiinnostava persoona. Mietin, kuinka paljon pyykinpesua tarvittaisiin, että naisesta tulisi kirjassa kiinnostava persoona. Vastaus on, että ei yhtään, koska naiset odotuksen mukaisesti pesevät pyykkiä, eikä naisten pyykinpesu kiinnosta ketään. Pyykkiä pesevä nainen (tai miehensä pyykkejä pesevä nainen) ei lähtökohtaisesti olisi kiinnostava persoona, vaikka hän olisi yhtä lailla elämänsä liepeissä roikkuva ihminen, kuin Peter on. Myös Peterin vaimosta tulee kiinnostava henkilö siksi, että hän on seikkailija ja tutkija, salaperäinen ja itsenäinen nainen, eikä ollenkaan perinteinen vaimoihminen.

Tällaisen ajatusketjun seurauksensa suorastaan ärsyynnyin. Onneksi kuitenkin se kuokka heilahti ja onneksi F-ehdokkuuskin paukahti ja pääsin mukaan elokuiselle automatkalle vuonna 1988.


Huomenna nähdään, mikä on Suomen paras romaani tänä vuonna. Päätöksen tekee Baba Lybeck ja voittaja julkaistaan kello 15 aikoihin. Nyt en ala ruotia Finlandia-palkinnon mielekkyyttä tai siitä kisaavien kirjojen parhaimmuutta suomalaisen kirjallisuuden kentällä, vaan totean, että ehdokkaina on oikein hyviä kirjoja: Peter Sandströmin Laudatur, Tommi Kinnusen Lopotti, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista, Sirpa Kähkösen Tankkien kesä, Riku Korhosen Emme enää usko pahaan ja Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet. Laudatur, Lopotti ja Akvarelleja Engelin kaupungista on nyt luettu ja seuraavaksi haluaisin tarttua Emma Puikkosen teokseen, jolla on kiehtovan kaunis nimi. Korhosta ja Kähköstä olen joskus lukenut, enkä ole kummastakaan silloin innostunut, mutta lupaan lukea voittajateoksen, vaikka se olisi heidänkin. Onnea matkaan kaikille ehdokkaille - ja sitten vaan jännittämään.

Laudaturin ovat ehtineet lukea jo ainakin seuraavat bloggaajat: Kaisa V, Mari A, Ulla, Omppu, Katja, Krista, Kirsi ja Jonna.

Laurent Binet: HHhH, Heydrichin salamurhan jäljillä

Laurent Binet: HHhH, Heydrichin salamurhan jäljillä 2015
Alkuteos: HHhH, 2010
Suomentaja: Taina Helkamo
Kustantaja: Gummerus
Kansi: ?
Sivuja: 344
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Laurent Binet'n HHhH on historiaa ja nykypäivää, faktaa ja fiktiota. Se on tätä kaikkea sellaisena vyyhtinä, että lukukokemus nousee aivan omaan luokkaansa. Yritän selittää asian Binet'n omaan tyyliin, sekoittamalla faktaa ja fiktiota lukemiseni edistymisestä. Yritän tehdä lukemistani näkyväksi, samoin kuin Binet tekee kirjoittamistaan näkyväksi. Binet nimittäin kuvittelee häpeämättä jotain siihen, mihin hänen tietonsa eivät riitä ja hämmästelee totuutta siinä, missä hänen mielikuvituksensa ei olisi ikinä pystynyt tuottamaan mitään vastaavaa.

Etukäteen tiesin kirjasta Ompun blogin kautta. Reader, why did I marry him -blogissaan Omppu väitti HHhH:n luettuaan lukeneensa vuoden 2015 parhaan kirjan. Kirjan kansi ja nimi kuitenkin viittavaat historiaan. HHhH, jonka merkitys tulee saksankielisestä lauseesta Himmlers Hirst heisst Heydrich, kuuluu suomeksi jotensakin näin: 'Himmlerin aivot ovat nimeltään Heydrich'. Tekisi mieli lisätä viideskin h, joka kirjan nimestä tulee mieleen: hyytävää.

Mutta hetkinen. Voiko historiaa käsittelevä tietokirja olla vuoden paras lukukokemus ihmiselle, joka lukee maailman parasta kaunokirjallisuutta? (Sillä ajattelen Ompusta juuri näin, että hän lukee maailman parasta kirjallisuutta ja kirjottaa siitä niin kiinnostavasti, että olen varma, että kaikki ihmiset lukisivat pilvin pimein kirjoja, jos joskus lukisivat hänen bloggauksiaan.) Uteliaisuuteni heräsi Ompun kirjoituksesta. Se heitti kirjan suoraan lukulistani kärkeen, ja lainasinkin sen heti, kun sain sen kirjastosta käsiini.

Lukeminen kuitenkin venyi. Luin ensin Terhi Rannelan Fraun melkein yhdeltä istumalta. Kirja kertoo Reinhard Heydrichin salamurhasta samalla, kun se kertoo Lina Heydrichista, hänen vaimostaan. "Vuoden paras kotimainen kirja", hehkutin huhtikuussa - enkä ole parempaa kotimaista edelleenkään tavannut tänä vuonna. Kesä kului kesäkirjoja, melko kevyitäkin, lukien. (Tai no, eräs Franz Biberkopf 1920-luvun Berliinistä puski väliin.) Vasta syyskuun alussa tartuin HHhH:hon.

Kuten olin aavistellutkin: elämäni meni sekaisin. Tämä on tietysti liioittelua, sillä hoidin ruuanlaitot ja pyykit, kuten aina teen. En jättänyt mitään oikean elämän velvollisuuksia tekemättä vaikuttavan kirjan takia - lukeminenhan on vain harrastus. Sen sijaan heittäydyin jokaisessa sopivassa hetkessä Prahaan, ja kun kirjan sivut hupenivat, huomasin itkeväni pyykkejä levittäessäni ja se kaikki tuntui niin turhalta, kun SS-joukot piirittävät prahalaista kirkkoa, eikä kenelläkään sisällä piileskelevistä ollut toivoakaan selvitä hengissä. Ehkäpä yksi ruuanlaittokin myöhästyi ja lapseni kaivoivat kaapista leipää, koska äiti luki. Se on pientä siihen nähden, että samaan aikaan toisaalla satoja tuhansia, ehkä jopa miljoona tai kaksi, lasta kaasutettiin hengiltä. Itkin tsekkien kohtaloa, itkin juutalaisten kohtaloa: miten 6 miljoonaa ihmistä saatettiin tappaa keskellä Eurooppaa vain 70 vuotta sitten? Binet kertoo, miten se tehtiin. Se voidaan tehdä uudestaan missä vaan.

Kirjasta oli vaikea päästää irti. Tutustuinhan jo kirjan ensi sivuilla Josef Gabcikiin, slovakkiin, joka makaa kapealla rautavuoteella Prahassa ja kuuntelee ulkoa kantautuvaa raitiovaunun kirskuntaa. On vuosi 1942 ja hän on hypännyt laskuvarjolla Böömin ja Määrin protektoraattiin, entisen Tsekkoslovakian alueelle ja hänellä on tehtävä. Hänen on murhattava Prahan teurastaja, Reinhard Heydrich, yksi natsi-Saksan tehokkaimmista upseereista, Himmlerin luottomies, joka parhaillaan pohtii, miten juutalaiset saataisiin tapettua mahdollisimman tehokkaasti. Nyt hän puhdistaa määrätietoisella otteellaan protektoraattiaan isänmaallisista tsekeistä, ja heitä onkin teloitettu tai lähetetty tuhoamisleireille jo tuhansittain.

Binet esittelee Gabcikin, mutta tekee samalla selväksi, että hän ei voi tietää, kuuleeko Gabcik raitiovaunut. Mikä oli raitiovaunun numero? Mistä suunnasta se tuli? Vaikka kuinka yrittäisi rekonstruoida historiaa, sen kaikkia yksityiskohtia ei voi tavoittaa. Voiko totuutta enää tavoittaa? Binet'n kerronta on rehellistä ja avointa, täynnä valintoja ja intohimoja, joita hän esittelee lukijalle. Hän kirjoittaa tietokirjaa, eipäs kun hän kirjoittaa fiktiota, ja tulee kertoneeksi, kuinka tarkinkin historiankirjoitus lipsuu fiktion puolelle.

Tuon tuostakin Binet eksyy sivupoluille, tutkimaan pakkomielteisesti jotain mitätöntä yksityiskohtaa. Kohta hän kuitenkin palaa aiheeseen ja lupaa lukijalle: Mutta nyt minä keskityn siihen mihin pitikin. Vastedes en anna enää minkään häiritä minua. Musta Mercedes kiitää pitkin maantietä kuin käärme, minä näen sen. (S. 264.)  Ja niin näkee lukijakin.

Lopulta Gabcik on hyvästeltävä, ja toinenkin sankari, Kubis, on hyvästeltävä. Mutta tämänhän tiesin jo aloittaessani kirjaa: eihän tässä hyvin käy. Binet kuitenkin muistuttaa myös heistä, joista ei tullut historiallisia sankareita, mutta jotka menettivät henkensä yhtä kaikki tämän tarinan ympärillä, historiassa. Minun pitäisi keittää perunat nälkäiselle perheelle. Entäs jos olisimme eläneet 1940-luvun Suomessa tai Tsekkoslovakiassa, jos olisimme olleet juutalaisia Saksan valloittamissa maissa, entäs jos olisimme irakilaisia?

Kun katson uutisia, luen sanomalehtiä, tapaan ihmisiä, ystäviä ja tuttavia, ja näen, miten he kaikki taistelevat ja taiteilevat parhaansa mukaan tässä elämän järjettömässä ristiaallokossa, mietin, että elämä on naurettavaa, koskettavaa ja julmaa. Tämä kirja on jokseenkin samanlainen: tarina on julma, sen päähenkilöt koskettavia ja minä naurettava. Mutta minä olen Prahassa. (S. 344.)




Kannattaa lukea sekä Ompun että Suketuksen arviot HHhH:sta. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja (mies on kiinnostunut historiasta).

Helsingin kirjamessuilla 30.10.2016

Terveiseni Helsingin kirjamessuilta tulevat yli viikon myöhässä, mutta täytyy kai ajatella positiivisesti, että ne ehtivät nyt kuitenkin tänne blogiin asti ennen seuraavia messuja, joita jo tietysti odotetaan.

Taas kerran mukana oli koko perhe, jolle on jo vakiintunut tiettyjä messurituaaleja. Niihin kuuluvat metrilakut, uudet kirjat ja uudet Aku Ankan taskukirjat, joita taas myytiin 2 euron kappalehintaan.

Lasten kirjahankinnat toteutettiin heti. Toiveina olivat uusin Soturikissat-sarjan kirja 11-vuotiaille tytöille sekä uusin Tatu ja Patu, joka käärittiin 3-vuotiaan kuopuksen joulupakettiin. Kolmasluokkalainen poika sai myös kirjan, joka piilotettiin saman tien joulupukkia varten. Hän ei tainnut Aku Ankoiltaan edes huomata, että oikeitakin kirjoja olisi ollut tarjolla.

Kiittelen messujärjestäjiä isosta lasten alueesta, jonne on ripoteltu säkkituoleja, joilla lasten kelpaa lukea ja mutustella herkkujaan. Koululaisten aika kuluu mukavasti näinkin.

(Tällaisia lukunurkkauksia voisi ehkä suunnitella aikuisillekin. Ehkäpä punaviinitarjoilu siihen oheen sopisi vallan mainiosti.)

Sillä välin, kun isommat lapset lukivat ja kuopus oli puolentoista tunnin ilmaisessa lastenhoidossa, tapasin Kirja hyllyssä -blogin Kaisan ja erään toisenkin hyvän ystäväni, joiden kanssa ehdin kierrellä divareita.

En tiedä teistä, mutta minulle tulee näistä divarien Keltaisten kirjojen rivistöistä hirvittävän hyvä ja turvallinen mieli. Että maailmassa on vielä paljon hyvää luettavaa!

Jotain symbolikkaa kai on siinäkin, että juuri näiden Keltaisten kirjojen keskellä melkein törmäsin presidentti Sauli Niinistöön, joka myös kierteli divareita aivan muina miehinä. Varsinkin tänä päivänä, kun Yhdysvallat on äänestänyt Donald Trumpin uudeksi presidentikseen, ajattelen lämmöllä sivistynyttä ja tavallisen oloista presidenttiämme.

Koska taas kerran mukana oli koko perhe, mikään ei mennyt aivan kuten olin suunnitellut. Tänä vuonna olin sentään ymmärtänyt rajata ohjelmahaaveeni minimiin, eli haaveilin - mielestäni realistisesti - pääseväni seuraamaan kolmea kirjalijahaastattelua. Niistä yksi toteutui.

Olin etukäteen kuullut paljon hyvää Pirkko Saision uutuudesta Mies, ja hänen asiansa. Olin myös aivan varma, että Saision kirja olisi Finlandia-ehdokkaana, mutta eipä se sitten ollutkaan. Joka tapauksessa Saisiota oli ilo kuunnella Helsingin Sanomien tähtihetkessä. Hän on valovoimainen ja rauhallinen esiintyjä, jonka viisas karisma säteilee kuulijoille takariviin asti.

Saisio kertoi uuden kirjansa teemasta, syyllisyydestä, hyvin kiinnostavasti. Häntä oli ruvennut kiehtomaan ajatus siitä, että lain mukaan mitään tapahtunutta rikosta ei tarvitse tunnustaa, jos sitä ei pystytyä todistamaan. Kirjalija kertoi, että häntä oli alkanut vaivata ajatus siitä, miten käy ihmisen, joka ei tunnusta tekoaan eikä saa siitä koskaan rangaistusta. Miten hän elää asian kanssa? Miten hän elää syyllisyytensä kanssa?

Luulenpa, että kirja on hyvä, koska kirjalija kertoi kollegansa Kari Hotakaisen todenneen siitä, että se on "hävytön" kirja. Sellaisen kirjan haluan lukea.

Ryntäsin heti haastattelun jälkeen ostamaan kirjaa, mutta sehän olikin loppuunmyyty sekä Suomalaisessa että Akateemisessa. Jäin siis nuolemaan näppejäni, mutta ajattelin, että nyt on todellakin jotain odotettavaa joulupukilta.

Messuilla syttyi taas melkoinen kipinä bloggaamiseen. Se on nimittäin jäänyt tänä syksynä aivan arjen jalkoihin, vaikka kirjoja olenkin lukenut entiseen tahtiin. Olen aloittanut kahden vuoden opiskelu-urakan, johon kuuluu aika monta esseetä ja muuta mukavaa puuhaa, ja ainakin näin alussa kaikki ylimääräinen, ja oikeastaan aivan olematon, energiani on kulunut opintojen puurtamiseen.

Mutta täällä ollaan. Uskallan ehkä jopa luvata lähipäivinä Finlandia-ehdokas Peter Sandströmin Laudaturista jonkinlaista arviota. Eikähän se hullumpi kirja olekaan, tai oikeastaan on nimenomaan vähän hullu kirja.

Ensi vuonna taas messuillaan, eikös vaan!

Kiitän Helsingin kirjamessuja Blogger-passistani ja pääsylipuista!

Kirjamessut - kirjallisuuden ystävien juhlapäivät 27. - 30.10.2016

Helsingin kirjamessut 2016

Vihdoinkin on käsillä se vuodenaika, että saa suunnitella kirjamessuviikonlopun ohjelmaa. Perillä odottavat notkuvat kirjapinot, viisaat kirjailijat, mielenkiintoiset kirjakeskustelut ja tutut bloggaajat.

Messuthan avattiin jo tänään ja avajaispuheen piti kirjailija Jari Tervo. Tervo ei sanojaan säästele, vaan antaa kielikuviensa viuhua nyky-Suomen aatemaailman yllä, eikä niistä kielikuvista synny kovin maireaa lopputulosta, ei. Mutta mikä olisikaan hienompi paikka puhua ihmisoikeuksien puolesta kuin kirjamessut, jotka ovat oikeastaan sivistyksen kehto. Siellä voi muistuttaa ihmisyyden perustasta, humanismista, jota ilman ihmisillä ei tosiaankaan ole toivoa.

Olen seurannut Tervon kipakoita kolumneja ja kuulun heihin, jotka odottavat kirjailijoilta juuri tällaisia kannanottoja. Puhu, Tervo, puhu!

Olen perinteisesti raahannut messuille koko perheen, joten mitään syvällistä paneutumista mielenkiintoisiin aiheisiin en ole pystynyt tekemään, vaikka korvat höröllään yritän ollakin. Joskus haaveilen kirjamessuista ilman seuralaisia, mutta en ikinä raaski jättää heitä kotiin, sillä tämä on yksi vuoden odotetuimpia viikonloppuja koko perheelle - melkein kuin joulu. Kotiin on perinteisesti kannettu kassikaupalla kirjoja, joista jokainen on saanut omaan hyllyynsä täytettä.

Perheeni messupäivä on tänä vuonna sunnuntai. Kokosin päivää varten toivelistan messujen ohjelmatarjonnasta. Mieltäni ilahduttaa erityisesti tieto, että tarjolla on ilmaista lastenhoitoa, sillä viime vuonna olin purskahtaa itkuun ja kääntyä saman tien kannoillani, kun tajusin, että aidattua lastenaluetta ei ollutkaan. Kaksivuotiaan messuvieraan viihdyttäminen kävi melkolailla koko perheen voimille, hänet kun piti pitää vaunuihinsa köytettynä koko messuilun ajan. Tarvittiin kuvakirjoja, metrilakua ja vielä pitempää pinnaa, jotta muutamasta paikalla vietetystä tunnista selvittiin. Mutta nyt on tarjolla jopa lastenhoitoa, joka mahdollistaa edes jotain näistä haaveista:

11.00 - 11.30 Mika Waltari -lava

Terhi Rannela: Frau

Terhi Rannelan tämänvuotinen uutuus kertoo natsijohtaja Reinhard Heydrichin vaimosta, Lina Heydrichista. Teos teki minuun viime keväänä melkoisen vaikutuksen, ja haluan mennä kuuntelemaan kirjailijan haastattelun. Rannela muuten kuuluu kirjailijoihin, jotka haluavat parantaa maailmaa - Tervon sukulaissielu siis.


12.00 - 12.30 Katri Vala -lava

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Statovcin esikoisteos Kissani Jugoslavia (2014) oli arvoituksellinen ja kiehtova lukuelämys, joten odotan hänen uudelta kirjaltaan paljon.


14.00 - 14.30 Aleksis Kivi -lava

HS Tähtihetki: Pirkko Saisio

Pirkko Saision uutuus Mies ja hänen asiansa on kerännyt jo nin paljon kehuja, että en meinaa pöksyissäni pysyä. Haluan kuulla ihailemaani kirjailijaa ja yritän varmaankin hankkia myös hänen signeerauksensa kirjaan, jonka aion ostaa messuilta.


Aion pitää suunnitelmat näin kohtuullisina, jotta improvisoinnille ja kirjaostoksille jää aikaa. Pari helsinkiläistä ystävää, ihanat bloggaaja-kollegat ja tietysti lasten toiveet ohjailevat myös päivää. Luvassa on kirjojen ystävän juhlapäivä!

Messuilla nähdään!

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut, 3. painos, 1975
Kuvittaja: Seppo Polameri
Kustantaja: Otava, 1967
Kansi: Seppo Polameri
Sivuja: 255
Mistä sain kirjan: ostin kirjaston poistomyynnistä kahdella eurolla



- No kun te aina puhutte niistä sieluista, että ne lintuja muka.
- Luuletko sinä että kaikki linnut ovat hyviä? Voi voi, kun minä yöllä kuuntelen, ne huutavat kun ne tekevät tuloa, ne huutavat.
- Ruustinna ei ala taas, tästä tulee riena, tästä tulee uneton yö, se on sillä tavalla että ruustinnan ei pidä kiihdyttää itseään yötä vasten. - - (S. 66.)

Kesän lukuherkkunani, kirsikkana kakun päällä, hehkuu Marja-Liisa Vartion teos Hänen olivat linnut, (1967). Odotin kirjalta verkkaista kerrontaa ja vähäeleistä, toteavaa tyyliä, kuten hänen esikoisteoksessaan, Se on sitten kevät (1957). Pidin esikoisteoksesta paljon, mutta en syttynyt liekkeihin. Nyt taisin roihahtaa. Hänen olivat linnut on säkenöivää, modernia proosaa ja nerokasta kerrontaa - se on klassikkomaineensa ansainnut.

Marja-Liisa Vartiota pidetään yhtenä keskeisimpänä suomalaisen modernistina, mutta jostain syystä ohitin hänen teoksensa opiskeluaikoinani. Ehkä en olisi teosten hienoutta parikymppisenä ymmärtänytkään, ja mikäs tässä, kun voi keski-ikäisenä nauttia kotimaisista mestariteoksista.

Siinä missä Se on sitten kevät oli hidastempoinen, Hänen olivat linnut suorastaan räiskyi. Enkä tarkoita, että kirjan tapahtumat olisivat erityisen vauhdikkaita, mutta hyvä tavaton, miten vaikuttavia ne ovat. Teoksen lopussa on kohtaus, jota en saa mielestäni, vaikka yrittäisin. Kohtaus ei ole kaunis, vaan pikemminkin irvokas, mutta se on liikuttava ja hurja. Ehkä se on hulluuden huipentuma, mutta juuri sellaisena mitä loogisin ja tärkein, ehkä jopa suurinta inhimillisyyttä, jota voi toiselle ihmiselle lahjoittaa.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä,  rovastin leski Adele ja hänen palvelustyttönsä Alma. He ovat asuneet vuosia yhdessä saman katon alla. Kumpikaan ei enää ole tyttönen, vaan tapoihinsa ja toisiinsa pinttyneitä persoonia. Elämänpiiri on kaventunut, suorastaan jymähtänyt, täyttettyjen lintujen keskelle. Samoja tarinoita toistellaan yhä uudestaan: - Sinä seisoit kuin palokärki minun edessäni ja minä ajattelin: miten kaunis nainen. Pane merkille: jos sinulla ei olisi ollut päässäsi punaista huivia, tuskin olisin ottanut sinua kattoni alle, ainakin olisin ensin miettinyt vähän, mutta kun sinä olit kuin palokärki. Sinun tukkasi oli pikumusta ja kiilsi kuin aurinko paistoi siihen ja sinun huivisi oli täsmälleen palokärjen punaisen punainen. Jaa-a. Ruustinna naurahti. (S. 41.)

Kirja koukutti minut alusta saakka. Pappilan palon muisteleminen lataa kirjan dialogin heti uomiinsa ja paljastaa päähenkilöiden väliset suhteet. Yön tapahtumia on kerrottu samoin sanoin kerrasta toiseen, eikä yksityiskohtia saa vaihtaa, jottei elämä putoaisi radaltaan. Kirjan keskeinen motiivi, täytetyt linnut, saavat heti paikkansa kerronnassa ja mitä kaikkea niiden kautta kerrotaankaan: Kuka pelastaa tulipalosta kirkonkirjat, kuka kantaa täytettyjä lintuja? Kuinka ihmiset muistuttavatkaan lintuja? Voiko västäräkkiä ja pöllöä asettaa vierekkäin, sillä eiväthän ne luonnossakaan viihdy edes samassa vuorokaudenajassa? Lintuja voi puhdistaa vuosikaudet väärin ja niiden oikeasta puhdistutavasta voi motkottaa vuosikaudet. Lintujen kautta voi loukata tai rakastaa.

Naisten ympärillä häärää Adelen suku, tai pikemminkin hänen miesvainajansa suku, joka pyörittää omaa pientä piirileikkiään. Tosin ei Almankaan suku ole kaikkia asioitaan selvittänyt.  Perinnöt ja persoonat kietoutuvat yhteen kiihkeäksi tangoksi, jossa otetaan askelia eteen ja taakse eikä lukija voi kuin seurata sivusta ja pidätellä nauruaan, kun perintösohvaa kannetaan sydänyönä  pitkin kylänraittia eikä suostuta taivutuksiin.

Näitä tarinoita taloonsa ja menneisyyteensä jumittuneet naiset kertovat toisilleen yhä uudestaan ja uudestaan. - Sekin huivi on leikattu matonkuteiksi. Kun kävin kotona, katselin sen Siirin kutomia lattiamattoja. Siinä on minun elämäni, lattialla, tuossa on, ajattelin, kävelevät minun elämääni pitkin. Sydämeeni koski. (S. 41.)

Onkohan niin, että epäoikeudenmukaisuudet määrittävät elämämme rajat? Kirjan linnut, västäräkki ja töyhtöhyyppä, olisivat ehkä ansainneet jotain muuta. Harvan elämä kai kuitenkaan sujuu yhtä ylväästi kuin joutsenen lento.




Hänen olivat linnut on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Nuoren opettajattaren kirjablogi, Opus eka ja Pisara. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja. Kirja oli päivän täkynä 17.6. Kirjahan on myös kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja, eli sopisi myös haasteen kohtaan 33.

J. D. Salinger: Franny ja Zooey

J. D. Salinger: Franny ja Zooey, 3. painos, 2010
Alkuteos: Franny and Zooey, 1961
Suomentaja: Pentti Saarikoski
Kustantaja: Tammi
Kansi: Mika Kettunen
Sivuja: 196
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta






Viimeinen opastava sana: Meidän perheemme sukunimi on Glass. Aivan hetken päästä nähdään nuorin Glassin pojista lukemassa ylettömän pitkäveteistä kirjettä (minä voin turvallisesti luvata että se painetaan tähän kokonaisuudessaan) jonka hänelle on lähtettänyt hänen vanhin elossaoleva veljensä Buddy Glass. Kirjeen tyyli, on minulle kerrottu, muistuttaa huomattavasti enemmän kuin ohimmennen tämän kertojan tyyliä, tai kirjoittamistottumuksia, ja tavallinen lukija epäilemättä hätiköi tekemään sellaisen johtopäätöksen että kirjeen kirjoittaja ja minä olemme yksi ja sama henkilö. Hän hätiköi ja minä pelkään että hätiköidä hänen pitääkin. Mutta me jätämme tämän Buddy Glassin kolmanteen persoonaan tästä edelleen. Minä en ainakaan näe mitään pätevää syytä miksi hänet pitäisi siitä päästää. (S. 52.) 

Tällainen itseironinen kertojan äänellä leikittely iskee suoraan lukusuoneeni. Nautin kertojan luomista ansoista ja fiktion kirjoittamisen mahdollisuuksista. Kuka tämä Buddy Glass nyt oikein on? Onko hän paitsi isoveli myös kirjan kertoja? Vai onko hän itse kirjailija, J. D. Salinger? Ainakin nimi on muutettu. Olikos kirjailijalla pikkuveli, Zooey, joka voisi lukea hänen tylsää kirjettään? Oliko hänellä pikkusisko, Franny, joka on kirjan toinen päähenkilö?

Näitä on sinänsä turha pohtia, koska kirjailijahan saa pyörittää lukijaa, miten haluaa ja muunnella omaakin elämäänsä, miten haluaa. Fiktiossa kaikki on sallittua, ja lukijan on vain suostuttava mukaan kerrontaan.

J. D. Salinger (1919 - 2010) nousi amerikkalaisen proosan tähtitaivaalle komeetan lailla kirjallaan Sieppari ruispellossa (1951, suom. 1961). Teos ei todellakaan jäänyt pelkäksi tähdenlennoksi, vaan on edelleenkin yksi maailman myydyimpiä kirjoja. Nyt lukupiirimme jäsen halusi lukea Salingerilta jotain muutakin, ja niinpä meille valikoitui luettavaksi Salingerin novellikokoelma Franny ja Zooey. Teosta on sikäli vähän hassua kutsua novellikokoelmaksi, että siinä on vain kaksi novellia. Molemmille nimihenkilöille on omistettu teoksessa novelli. Franny on Franny-novellin keskiössä 45 sivun  ajan, eikä Zooeyta mainitakaan. Zooeyn tarina puolestaan kestää 147 sivun verran, eli on oikeastaan jo pienoisromaani ja Zooeyn tarinassa Frannykin on vahvasti läsnä: hän makaa hermoromahduksen saaneena kotisohvalla.

Salingerin tyyli on tutun pisteliästä ja kriittistä. Hän ruoskii amerikalaista, keskiluokkaista elämänmenoa, ja panee lukijan miettimään, voiko älykkyys muuttua viisaudeksi ja kuinka paljon kaikki on turhaa teeskentelyä? Salingerin näkemyksen voisi tiivistää jotenkin näin: viisaus on maailmassa erittäin harvinaista ja aitoutta on vielä vähemmän. Jos oikein muistan, niin aitoutta etsi Siepparin Holden Caulfieldkin.

Franny ja Zooey kuuluvat Glassin perheeseen. Ihmissuhteiden monimutkaisuus, kaikki ne tavat joilla rakkaat ihmiset osaavat olla tuttuja, ärsyttäviä ja rakkaita yhtä aikaa, saavat muotonsa kerronnassa. Kerronta pohjaakin pitkälti dialogiin, jossa Glassin perheen älykkyys ja rakkaus kipunoivat lämmittävästi.

Glassin perheen kaikki lapset ovat esiintyneet Viisas lapsi -radio-ohjelmassa. Nyt kaksi perheen seitsemästä lapsesta on kuollut, ja nuorimmaiset, Franny ja Zooey, kipuilevat etsiessään itseään. Äiti hössöttää ja rakastaa, mutta on myös teennäinen ja avuton, isä kaipaa aikoja, jolloin lapset loistivat ohjelman tähtinä. Lasten uskonnollinen etsintä, eksistentiaalikriisi sanan vahvimmassa merkityksessä, tuntuu käyvän heidän kohtalokseen. Vanhin veli on tehnyt kriisissään itsemurhan ja jättänyt nuoremmat sisaruksensa hämmennyksen valtaan.

Novellit on rakennettu yhden kohtauksen varaan. Ensimmäisessä novellissa Franny tapaa poikaystävänsä tämän opiskelukaupungissa ja alkaa kyseenalaistaa kaikkia arvoja, joita he ennen tuntuivat jakavan. Kohtaaminen ja keskustelu käydään ravintolassa. Lopulta Franny pyörtyy ja kokee jonkinlaisen henkisen romahduksen. Toinen novelli tapahtuu New Yorkissa Glassien kotona, jossa on parhaillaan käynnissä remontti ja johon Franny on päätynyt toipilaaksi makaamaan sohvalla, itkemään ja kieltäytymään äidin tarjoamasta kanaliemestä. Jotain tässä perheessä on pahasti kesken, kuten remonttikin.

Novellin herkullisin kohtaus tapahtuu kylpyhuoneessa ja se on ladattu täyteen äidin ja Zooey-pojan välistä ärsyttävää ja nokkelaa, mutta myös hellää dialogia, jonka keskeisin aihe on huoli Frannysta. Dialogi on kuitenkin myös kirjan heikoin kohta ja syynä on käännös. Pentti Saarikosken käsittelyssä amerikkalainen puhekieli ei ole kääntynyt suomalaiseksi puhekieleksi. Ainakin sanonnat tiedät sinä ja odota yksi sekuntti häiritsevät korvaa. Puhe on kulmikasta ja töksähtelevää ja väkisinkin mieleen pyrkivät amerikkalaisen fraasit. Käännös on keskeneräisen tuntuinen, ja luontevuus puuttuu.

Kirjan lopussa pohditaan syvällisesti Lihavan Rouvan olemusta, ja luulen, että Lihava Rouva on peräisin sanonnasta Fat Lady sings, mutta en pääse kiinni dialogin ytimeen. Täytynee hankkia alkuperäisteos jostain ja yrittää ymmärtää se toivo, joka noista pohdinnoista jää itämään: Ja etkö sinä tiedä - kuuntele mitä minä nyt sanon - etkö sinä tiedä kuka se Lihava Rouva todellisuudessa on? Voi kuule Franny. Kuule Franny. Se on Kristus. Kristus eikä kukaan muu. (S. 195.)

Kirjasta jäi vähän samanlainen olo kuin siitä ainoasta Siri Hustvedtin kirjasta, jonka olen lukenut. Amerikkalaisen älymystön ongelmat ovat kuin väkisin tehtyjä. Minulle ne jäävät etäisiksi vatuloinneiksi, ja vaikka henkilöiden välisistä suhteista huokuu lämpöä, tuntuu, että asetelmat ovat teennäisiä. Suru oli Salingerin kirjassa syvää, ja paikoin viiltävän totta, mutta jokin estää sitä tulemasta omakseni.

Lukupiirissä kirja herätti sekä ihastusta että ärsytystä. Kolme seitsemästä piti kirjasta, neljälle (joihin itsekin kuulun) kirja aiheutti suoranaista turhautumista sekä henkilöihin että käännökseen. Sieppari ruispellossa on kuitenkin jäänyt lukioikäiselle minälleni mieleen varsin hyvänä kokemuksena, ja siitä on myös uusi käännös. Se kyllä houkuttelisi.


Frannyn ja Zooeyn on luettu ainakin kirjablogeissa Upotus, Jokken kirjanurkka ja Keltainen kirjasto. Sieppari ruispellossa -teoksen käänöksistä kannattaa vilkaista Sallan ansiokas vertailu.

Jukka Itkonen: Tiira tiiraa tiiraa

Jukka Itkonen: Tiira tiiraa tiiraa, Runoja linnuista, 2016
Kuvittaja: Camilla Pentti
Kustantaja: Lasten keskus
Sivuja: 45
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Tiira tiiraa tiiraa,
toinen tiiraa toista. 

Molempien nokat kuin
naulat naulakoista. (S. 32.)

Riemukasta lastenkirjallisuutta - sitä edustaa Jukka Itkosen uutuus Tiira tiiraa tiiraa. Kirjan nimi saa tirskumaan, ja sivuja käännellessä ilo vain kasvaa. Ainakin tällaisella amatööri-lintubongaajalla, joka ei ole nahoissaan pysyä, kun linnut alkavat keväisin metelöidä.

Tiira tiiraa tiiraa on ihan paras lintuopas, paitsi että se ei ole opas ollenkaan, vaan runokirja. Jokaiseen runoon Itkonen on kuitenkin vanginnut kyseiselle linnulle lajityypillisiä piirteitä niin, että lintujen persoonallisuudet pääsevät oikeuksiinsa:

Kipi, kipi rantasipi

.........yhä rantasipi jatkaa saa
loputonta tarinaa,
se kipi kipi kirjoittaa
märkään rantahiekkaan sukkelilla jaloillaan. (S. 29.)


En tiedä, kuinka paljon linnut elävät teidän mielissänne, mutta minua naurattaa, kun kerrotaan, että Sorsia pidetään tyhminä, kun ne kelluvat rannalla ryhminä (S. 30) tai Hiljaa ui sinnikäs silkkiuikku, nokassaan tuore kiiltävä muikku (s. 29).

Itkonen riimittelee mukavasti rallatellen, mutta myös rikkoo rytmiä. Saattaa olla, että iloisen riimittelyn rikkoo jokin säe keskellä runoa tai aivan lopuksi, mutta juuri noista rikoksista tuleekin lisää ilmettä runokirjaan. Elämä ei olekaan pelkkää liverrystä.

Kuopuksen lempilorukirja on jo pitkään ollut Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät, josta hän osaa lausua runoja ulkoa. Kesällä yritin tarjota hänelle Tiira tiiraa tiiraa -kokoelman runoja vähän kuin vaihteluna faunaan, mutta poju ei meinannut syttyä ollenkaan, vaikka ilma oli laulelua täynnä. Tiirojakin tiirailtiin ihan livenä.

Kunnes syksyllä hän yhtäkkiä ihastui kirjan runoihin niin, että alkoi keksiä omia riimityksiä. Rytmi tuli suoraan Itkoselta. Lajituntemuskin oli kesällä kasvanut: ukkosorsa ja akkasorsa, västäräkki, räkättirastas, joutsen, varis, naakka ja palokärki.

Camilla Pentin kuvitus on hauskaa ja oivaltavaa. Linnut näyttävät juuri siltä, kuin lajien pitääkin. Varpuset tosin ovat saaneet vähän väriä pintaan, mutta se heille edes fiktiossa suotakoon.

Ei tämä lintukirja pelkästään kevättä soi, vaan on tässä tarinansa lintulaudan vieraista, ja omat runonsa saavat kukko ja hanhikin. Surumielellä runoillaan pesästään pudonneelle linnunpojalle. Luonto on lähellä ja linnut osa sen ihmeitä.

Lopuksi vielä syystunnelmia, joiden myötä kai voi ryhtyä unelmoimaan jo ensi keväästä ja lintujen laulusta:

Syyssonaatti

Pääskyt 
ovat menneet.

Tiainen,
se jää.

Ja kaikkialla jälleen
vähän vahempää. (S.41.)



Tiira tiiraa tiiraa -runokokoelma on luettu myös Sininen keskitie -blogissa. Aiemmin olen lukenut lapsille Itkosen Sirkusjuna saapuu -lastenkirjan, joka oli kelpo luettavaa sekin. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 18. Lastenkirja.

Gaute Heivoli: Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoli: Etten palaisi tuhkaksi, 2012
Alkuteos: For jeg brenner ned, 2010
Kustantaja: WSOY
Suomentja: Päivi Kivelä
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 306
Mistä sain kirjan: oma ostos


  Niin ne siis liittyvät yhteen. tarina pitkästä matkasta ja isän kuvasta, ja tarina Dynestolin tuvanuunin tuhkasta. Tarinat punoutuvat toisiinsa ja liittyvät kaikki tarinaan tulipaloista. Tuhka oli siis peräsin samasta uunista, jonka piippu kesäkuun 3. päivän vastaisena yönä 1978 jäi törröttämään mustana ja yksinäisenä kuin karsittu puu. 
  Sitä kerää palasia yhteen, tuhkaakin. (S. 176.)

Lukeminen on maailman paras harrastus. Tai ehkä lukeminen ei ole edes harrastus vaan elinehto, hengitysken rytmi. Hyvät kirjat, maailman parhaat, nostavat mielen irti maasta ja syöksevät johonkin täysin tuntemattomaan.

Sellainen kirja on Gaute Heivolin Etten palaisi tuhkaksi.

Olen tänä vuonna lukenut kaksi norjalaista kirjaa, ja ne molemmat ovat ravistaneet mieltäni niin, että tuntuu: Dag Solstadtin Ujous ja arvokkuus oli kesän paras kirja  ja keväällä lukemani Gaute Heivolin Etten palaisi tuhkaksi oli kevään paras kirja. Kirjaan liittyi myös yksi parhaista teatterielämyksistä, jonka olen koskaan kokenut. Näin nimittäin keväällä Teatteri Mukamaksen kansainvälisillä nukketeatterifestivaaleilla kirjan pohjalta tehdyn nukketeatteriesityksen, jonka kohtaukset eivät haalistu. Plexus Polairen esitys Cendres (Tuhkaa) oli silkkaa magiaa.

Maaginen on tietysti myös Heivolin kirja. Se kertoo tarinan pienestä norjalaiskylästä, jota tuhopolttaja terrorisoi keväällä 1978. Samalla se kertoo tarinaa kirjailijaksi kasvamisesta ja surusta. Pohjattomasta suruista, jota lapset tuottavat vanhemmilleen ja pohjattomasta surusta, jolla rakas ihminen hyvästellään: Olin valehdellut hänelle. Nähdessäni isäni viimeisen kerran minä valehtelin hänelle, ja se valhe antoi hänelle rauhan. Niin asia oli. (S. 194.)

Tämän kaiken se kertoo eleettömästi. Heivoli johdattaa lukijan tuhopolttajan nahkoihin ja kuvaa tavallisten kyläläisten elämä, joka järkkyy, kun liekit lyövät kohti taivasta ja bensanhaju löyhkää rakkaan ihmisen vaatteista. Hän kertoo kirjailijan syyllisyydestä  ja vanhempien peloista. Miten löytää oman itsensä ja miten sen kanssa pitäisi elää?  Miksi rakkaus on niin havoittuvaa, miksi suurinkaan rakkaus ei riitä? Mikä saa kunnollisen pojan tuhoamaan?

Kirja etenee vuoroin nykyhetkessä, vuoroin menneisyydessä. Nykyhetkessä kirjailija muuttaa takaisin kotikyläänsä ja alkaa kirjoittaa tuhopoltoista, jotka tapahtuivat hänen syntymävuonnaan. Seuraavaksi siirrytään vuosien taakse ja kuljetaan tuhopolttajan askelissa. Hänen pään sisäänsä ei kuitenkaan päästä, sillä näkökulma ei ole koskaan hänen. Niinpä lukija jää miettimään, mikä oli tuhopolttajan motiivi. Oliko sitä? Selittämättömälle ei anneta selitystä. Lukija jää hämmennyksen valtaan - ehkä vastausta ei ole.

Heivolin kieli välittyy lukijalle kirkkaana ja yksinkertaisuudessaan kauniina. Suomentaja Päivi Kivelä on tehnyt ilmeisen tarkkaa työtä, sillä lukeminen on vaivatonta ja vaikuttavaa yhtä aikaa. Edelleenkin näen kirjailijan kumartuneena kirjoituspöytänsä ylle ja tuhopolttajan liikkumassa yöllisillä retkillään, kumpikin omien demoniensa riivaamana. Näen myös äitien ja isien hahmot, suruunsa ja pelkoonsa jähmettyneet: Pojan käsi täytti hänet lämmöllä, lämmöllä jota hän ei ollut koskaan aiemmin kokenut, lämmöllä joka saattoi tulla vain Dagista ja jonka vain hän koko maailmassa saattoi ottaa vastaan. Ja vain hän koko maailmasssa kuuli poikansa äänen. Se kuiskasi hänen korvansa juuressa:
 - Äiti, äiti, pikku äiti kulta. (S.155.)

Edelleenkään en tiedä, miten saisin savun hajun haihtumaan.


Etten palaisi tuhkaksi voitti Norjassa Brage-palkinnon vuonna 2010, ja se äänestettiin vuoden 2012 Blogistanian Globalia -äänestyksen voittajaksi. Kirja on luettu useissa blogeissa, mm. näissä: Les!Lue!, Kirjapolkuni, Sinisen linnan kirjasto, Oota, mä luen tän eka loppuun, Lumiomena, Mari A:n kirjablogi, Leena Lumi, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjasfääri, josta löytyy myös kattava linkkilista moniin muihinkin blogeihin, joissa kirja on luettu.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 19. Kirjan päähenkilö on unelma-ammatissasi: hän on kirjalija.