Tove Jansson: Kesäkirja

Tove Jansson: Kesäkirja
Alkuteos: Sommarboken, 1972
Suomentaja: Kristiina Kivivuori
Kustantaja: WSOY (Kotimaiset valiot -sarja)
Kansi: Tove Jansson
Sivuja: 143
Mistä sain kirjan: oma ostos


Kun tuuli käy lounaasta, voi helposti ruveta tuntumaan siltä, että päivä vaihtuu toiseen ilman muutosta ja minkäänlaista tapahtumaa, yötä päivää käy sama tasainen rauhallinen kohina. Isä tekee pöytänsä ääressä työtä koko ajan. Verkot käydään laskemassa ja kokemassa. Jokainen liikkuu ympäri saarta omissa askareissaan, jotka ovat niin itsestäänselviä ettei niistä puhuta, ei ihailun eikä myötätunnon toivossa. Koko ajan on vain samaa pitkää kesää, aina, ja kaikki kasvaa eteenpäin omaa tahtiaan. (S.26.)

Tämän kesän kaksi parasta kirjaa ovat odottaneet oikeaa aikaansa, ja tänään on sopiva hetki niistä toiselle, sillä onhan kirjailijan juhlapäivä. Kyseessä on klassikko, Tove Janssonin Kesäkirja. Luin kirjan mökillä järven rannalla, katselin luontoa, katselin äitiäni ja isääni, katselin lapsiani. Oloni oli hyvä. Kuulun tähän, tässä on minun paikkani.

Ihastuin Kesäkirjaan päättömästi. Vähitellen, mutta täysin päättömästi. Kirjaa lukiessa tuntui kuin olisin saanut vangittua jotain tärkeää siihen hetkeen, ja ehkä koko elämääni varten varastoon. Säästelin kirjaa ja luin sitä hitaasti. Annoin kirjalle ja sen tarinoille aikaa - vai antoiko kirja sittenkin minulle aikaa? Kirja jäi keskenkin muutamaksi päiväksi, sillä äitini lainasi sen ja luki sen yhtä ilahtuneena kuin minäkin. Kirjasta syntyi keskusteluja, joista olen vieläkin onnellinen. Tavoitan edelleenkin tunnelman, kiireettömän jutustelun äitini kanssa, kirjan ja todellisuuden hetket.

Kyseessä ei ole satu, vaan hyvinkin realistinen kuvaus ihmisistä, perheestä, läheisyydestä, kesäpäivistä, saaresta ja merestä. Teos on vanginnut hetket ja päivät niin todentuntuisesti, että ne pystyy näkemään silmissään. Tapahtumapaikkana on saari, jossa vietetään kesäpäiviä, mutta ei yhtä kokonaista kesää vaan kesäpäiviä sieltä ja täältä, usean vuoden ajalta. Niitä verkkaisia, kiireettömiä päiviä, joita joskus pääsee kokemaan ja jotka tekevät kesän.

Nyt joku voisi luulla, että Kesäkirja on jotain erityisen kaunista, filosofista ja seesteistä luettavaa. Mutta eipäs olekaan. Kesäkirjassa on särmää. Se on rosoinen ja elämänmakuinen kirja, siinä riidellään ja kapinoidaankin. Mutta se on tunnelmissaan ja keskusteluissaan niin totta, että tuntuu kuin se tavoittaisi kaikkein olennaisimman. Koko ajan tekisi mieli kirjoittaa, että kirja on viisas, mutta kun se ei yritä olla viisas, se vaan on. Kerronta on modernia, pelkistettyä ja toteavaa, ei millään tavoin kaunisteltua tai romantisoitua.

Saaressa asuvat Sophia-niminen tyttö ja isoäiti sekä tytön isä. Isä on keskittynyt töihinsä, mutta tytöllä ja isoäidillä on aikaa elää. Mitä he tekevät? Eivät paljon mitään, ja siinäpä se onkin. Lapsi on lapsi, oma oikutteleva ja kasvava persoonansa ja isoäiti on isoäiti, väsynyt, ehkä vähän viisastunut. Näillä persoonilla on yhteiset hetkensä ja keskustelunsa, mutta myös omat tilansa, omat oivalluksensa:
   Sinäpä et tiedä, mitä minä tiedän, sanoi Sophia. Hänen isoäitinsä pani murhakirjan pois ja odotti.
  Tiedätkö sinä, mitä minä tiedän? Sophia kysyi ankarasti.
  En, hänen isoäitinsä vastasi. (S. 54.)

Muutama vieraskin saaressa käy, mutta pääosin ollaan vaan keskenään. Pienet seikkailut putkahtavat keskelle arkea, meri tuo viestejä ulkomaailmasta, luonto on lähellä, osa leikkiä ja osa arkea. Isoäiti rakentaa kaarnaveneitä, lapsi rakentaa leikkejään, yhdessä ryömitään pensaissa, käydään uimassa, levätään, kun väsyttää:
  Onko varma, ettet sinä ikävysty? kysyi Sophia.
  Aivan varma, isoäiti sanoi. Hän kääntyi kyljelleen ja nosti käsivartensa pään taakse. Villatakinhihan, hatun ja valkoisten kaislojen välistä hän näki kolmion taivasta, merta ja hiekkaa, aivan pienen kolmion verran. (S. 21.)

Tuula Karjalaisen kirjoittaman Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta -elämäkerran mukaan Kesäkirjan hahmoilla on todelliset esikuvansa. Isoäiti on Tove Janssonin äiti, Ham, ja Sophia on Tove Janssonin veljentytär. Kirjailija oli saanut idean kirjaan äidiltään, mutta kirja on kirjoitettu vasta äidin kuoleman jälkeen. (TK, s. 248.) Kirjassa (iso)äiti on kuitenkin hyvin elävänä kirjailijan ja lukijan silmien edessä, ja voisi sanoa, että hahmoon on vangittu rakkaan ihmisen olemus. Karjalainen (s. 249) kertoo, että joillekin aikalaisarvostelijoille Janssonin kirjoittama aikuisten kirja oli pettymys muumien satumaailman jälkeen. Ja luulenpa, että nykylukijoille voi käydä samoin, sillä niin erilainen Kesäkirja on tyyliltään. Silti, jos minun pitäisi valita (tähän mennessä lukemistani) Janssonin teoksista yksi, joka kannattaisi lukea, se olisi Kesäkirja - vaikka siinä ei ole ainuttakaan kuvataiteilija-kirjailija Janssonin itse piirtämää kuvaa! Paitsi tietysti kannessa.

Jos jollakulla on Kesäkirja vielä lukematta, niin suosittelen lukemaan sen heti, sillä sen ehtisi lukea vielä tänä juhlavuoden kuumana kesänä. Mutta jos ei ehdi, niin melkein suosittelen säästämään sen lukemisen ensi kesään. Kesäinen luonto on siinä niin tärkeä, että tuntui hyvältä nostaa päänsä kirjasta ja katsoa vapaata vettä ja vihreyttä ympärillään.

Tove Jansson syntyi 9.8.1914, eli tänään olisi hänen sadas syntymäpäivänsä. Janssonia on juhlittu näyttävästi ja Blogistania juhlii mukana: Opuscolo- ja Les!Lue!-blogeissa on haastettu lukemaan kirjailijan teoksia ja tänään järjestetään myös Bokbabbelin ideoima Janssonin teosten lukumaraton. Kirjablogiessa ilmestyy varmasti paljon Tove Jansson -aiheisia kirjoituksia - kannattaa käydä kurkkimassa!

Juhlavuoden ansiosta olen vihdoin tarttunut Tove Janssonin kirjoihin. Olen lukenut Tove Janssonin kuvakirjat ja melkein hihkunut riemusta Kuinkas sitten kävikään -kirjasta. Muumikirjojen kolmas osa, Taikurin hattu avasi sydämeni muumien satumaailmalle. Ja lopulta kohdalleni tuli Kesäkirja, joka on arkisen kaunis teos, täydellinen. Siitä tuli yksi lempikirjoistani, rakas kirja.

                                

Kesäkirja on luettu useissa blogeissa. Moni kirjabloggaaja lukee kirjan joka kesä, enkä yhtään ihmettele, miksi. Tässä muutamia arvioita:  La Petite Lectrice,  Järjellä ja tunteella, Täällä toisen tähden alla, Kirjamielellä, Villasukka kirjahyllyssä ja Erjan lukupäiväkirja.

Tove Jansson: Taikurin hattu

Tove Jansson: Taikurin hattu, 12. painos, 1994
Alkuteos: Trollkarlens hatt, 1956
Suomentaja: Laila Järvinen
Kustantaja: WSOY
Kansi: Tove Jansson
Sivuja:146
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Nyt napsahti muumibuumi päälle tässä huushollissa. Luin Tove Janssonin Taikurin hatun lapsille ääneen muutamassa illassa, niin koukuttava tämä muumitarina oli. Aikaisemmin lukemamme muumikirjat, Muumit ja suuri tuhotulva sekä Muumipeikko ja pyrstötähti, vaativat meiltä sinnittelyä, sillä juoni ei ollut niissä aivan niin nopeatempoinen kuin tässä kolmannessa muumikirjassa. Mutta nyt siis edettiin vauhdikkaasti.

Taikurin hattu alkaa siitä, että Muumipeikko, Nipsu ja Nuuskamuikkunen löytävät vuorilta hatun, jonka he vievät Muumipapalle. Muumipappa sovittaa hattua, mutta toteaa sen liian suureksi, joten hatusta tehdään paperikori. Sinne heitetään roskia, jotka sitten muuttuvat milloin miksikin yllätäviksi asioiksi, onhan kyseessä taikurin hattu. Juuri näiden yllätysten odottaminen sai aikaan mukavan jännityksen, joka innoitti kääntelemään sivuja melkoiseen tahtiin. Kirja toimi kuin taikurin esitys - lapset odottivat, mitä hatusta seuraavaksi putkahtaa.

Taikurin hatussa kirjailija irrottelee ja tarinan kertomisen ilo välittyy. Poissa ovat uhkaavat luonnonkatastrofit ja hätä, joita ensimmäisissä muumikrjoissa oli ja jotka heijastelivat ahdistavaa sota-aikaa, jolloin ne on kirjoitettu. Jos olisin lapsena aloittanut muumikirjoihin tutustumisen tästä kirjasta, olisin varmaan innostunut muumeista.

Jatkuvaa uhkaa ei enää ole, vaan Taikurin hatussa on tasan kaksi sopivasti pelottavaa asiaa. Toinen on se, kun Muumipeikko piiloutuu hattuun ja kokee muodonmuutoksen. Lapset nauroivat kohtaukselle ääneen ja sitten jo vähän pelkäsivät, miten tässä käy. Toinen pelottava asia on mörkö, joka havittelee Tiuhtin ja Viuhtin matkalaukkua. Lisäksi tietysti seikkaillaan, ja esimerkiksi Hattivattien saarella koetaan melkoinen ukkosmyrsky (joista jokainen saa varmasti kokemuksia tänä kesänä).

Olen luettujen muumikirjojen myötä laskenut hahmoja, jotka ilmaantuvat Muumilaakso-saagaan. Odottelen näyttämölle Pikku Myytä, yhtä suosikkihahmoani. Lapsiakin ihmetytti, ettei Pikku Myy esiinny vielä tässäkään kirjassa, vaikka tv-animaatiossa hän on näissä tarinoissa mukana. Taikurin hatussa Muumilaaksoon saadaan kuitenkin kolme uutta tyyppiä: Tiuhti ja Viuhti, jotka puhuvat omaati kieltäänti ja mörkö, joka on kirjassa kuitenkin vähemmän uhkaava kuin animaatiosarjassa. Taikuri itse ei olekaan pelottava, ainoastaan jännittävä, vieraileva hahmo!

Kuvassa Tiuhti ja Viuhti lohduttavat Muumipeikkoa,
joka suree Nuuskamuikkusen lähtöä.

Tiuhtiin ja Viuhtiin liittyy oma tarinansa. Tuula Karjalainen kertoo hahmoista Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta -elämäkerrassa. Tiuhtin ja Viuhtin esikuvina ovat rakastavaiset Tove Jansson ja Vivica Bandler. Jansson oli kirjoittanut luomistaan hahmoista Bandlerille innoissaan ja kertonut, että nyt he seikkailisivat aina erottamattomina Muumilaaksossa. (TK, s.148.)

Muumien viehätys alkaa avautua minulle kirja kirjalta, ja muumibuumini näyttää seuraavan maailmanlaajuisen muumi-innostuksen kehityskaarta. Karjalainen kirjoittaa, että kansainvälinen muumimenestys alkoi Taikurin hatun myötä (TK, 151). Enkä yhtään ihmettele miksi. Muumien syvin olemus alkaa paljastua ja mielikuvituksen lento on hurmaavaa. Tietenkin myös hahmoihin liittyvät oivallukset ovat viisaita. Taikurin hatussa nähdään Hemuli, joka on syvästi masentunut, koska hänen postimerkkikokoelmansa on täydellinen:  - - Ei ole olemassa ainoatakaan virhepainosta, jota siinä ei olisi. ei ainoatakaan. Mitä minä teen! - Minä luulen, että alan ymmärtää, sanoi Muumipeikko hitaasti. Sinä et ole enää kokoilija, sinä olet omistaja, ja se ei ole lainkaan yhtä hauskaa. (S. 20.)

Lisäksi kirjoissa on niin kauniita kohtia, suurta ajattelua, suvaitsevaisuutta ja ystävyyttä, että sydän sulaa. Tämä Muumipeikon maljapuhe on vertaansa vailla:  - Minä kohotan nyt maljan Nuuskamuikkusen kunniaksi, joka tänä yönä vaeltaa kohti etelää, yksin, mutta varmasti yhtä onnellisena kuin mekin. Toivokaamme hänelle hyvää teltanpaikkaa ja kevyttä sydäntä! (S. 132.)


                             

Taikurin hattu on luettu useissa blogeissa. Linkitän tässä Annan minun lukea enemmän -blogiin, jossa niistä on kattava lista.

Osallistun tälläkin kirjalla Opuscolon Janssonin kirjakiusaus -haasteeseen.

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti, 14. painos, 1994
Alkuteos: Kometjakten, 1946
Suomentaja: Laila Järvinen
Kuvittaja: Tove Jansson
Kustantaja: WSOY
Kansi: Tove Jansson
Sivuja: 156



Piisamirotta oli hetken hiljaa, sitten se kastoi surullisena viiksensä palmuviiniin ja sanoi: - Ei sitä koskaan tiedä... Ilmassa on jotain kummallista - aavistuksia... Minusta on aivan yhdentekevää tapahtuuko jotakin vai ei, mutta on aivan varmaa, että jotain tapahtuu.
 - Jotain kauheatako? kysyi Nipsu hätkähtäen.
 - Ei sitä koskaan tiedä, sanoi Piisamirotta uudelleen. Maailmankaikkeus on niin suuri ja maailma niin hirveän pieni ja kurja... (S. 24.)

Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti on muumikirjojen toinen osa. Näin on vähän hassua sanoa, koska muumikirjathan voi lukea missä järjestyksessä vaan. Kyseessä on joka tapauksessa ajallisesti toinen muumikirja. Muumit ja suuri tuhotulva aloitti lastenromaanien sarjan ja Pyrstötähti-tarina jatkaa sitä.

Eräänä päivänä ystävykset Muumiperikko ja Nipsu lähtevät uimaan merenrantaan ja Nipsu löytää luolan, josta tulee kirjassa tärkeä paikka. (Nipsuhan ilmaantui Muumimamman ja Muumipeikon matkaan ensimmäisessä muumikirjassa.) Kirjan alussa onkin iloinen ja seikkailullinen vire, ja esimerkiksi Muumipeikon sukelteleminen on suorastaan riemukasta. Pian sen jälkeen piisamirotta hakee suojaa kaatosateesta ja asettuu muumitaloon  Hän ennustaa onnettomuuksia, ja koska ilmassa on muitakin enteitä pyrstötähdestä, Muumipeikko ja Nipsu päättävät lähteä Yksinäisten vuorten tähtitornille ottamaan asiasta selvää.

Seikkailusta tulee merkittävä, sillä ensin he tapaavat matkalla Nuuskamuikkusen, joka liittyy heidän seuraansa. Nuuskamuikkusen, ikuisen vaeltajan, elämänasenne on aina kiehtonut minua, ja jotain äärettömän hienoa on keskustelussa, joka käydään joen varrella Nuuskamuikkusen teltan luona, kun tämä itsenäinen filosofi kohdataan ensimmäisen kerran:
- Täällä on kaunista, Nuuskamuikkunen sanoi. Katsokaa tuota mustaa samettipuuta, jonka takana on joukoittain hopeisia värejä! Ja katsokaa kaukaisia vuoria, jotka muuttuvat purppuranpunaisiksi! Toisinaan suuri, sininen puhveli peilaa itseään joessa...
 - Et kai sinä ole - tarkoitan et kai kirjoita runoja? Nipsu kysyi kainostellen.
 - Minä teen vähän kaikkea, Nuuskamuikkunen vastasi huolettomasti. Mitä milloinkin sattuu. Ja te olette nähdäkseni löytöretkeilijöitä? Mitä te aiotte löytää? (S. 42.)

Myöhemmin seikkailijoiden seuraan liittyvät myös Hemuli ja Niisku, ja tietysti hänen siskonsa Niiskuneiti. Vaikka Muumipeikko rakastuu oikopäätä, hän ei unohda Muumimammaa, vaan pitää Muumilaakson mielessään koko ajan. Hän on vakuuttunut siitä, että Muumimamma keksii keinon, jolla selviydytään uhkaavasta tuhosta.

Koko tarinan ajan pyrstötähti suurenee taivaanrannassa ja luonto käyttäytyy kummallisesti. Tunnelma on uhkaava, mutta siitä huolimatta ehditään seikkailla ja pelastua pienemmistä vaaroista, ja pannaanpa jalalla koreastikin. Oikeastaan tanssiaiskuvaus on hyvin tunnelmallinen ja koko tarina rönsyilee muitakin sivupolkuja. Pelokkaana lukijana minua häiritsi kuitenkin se, että hirvein uhka unohdettiin välillä täysin. Vaikka kirjassa oli hauskuuttakin, uhka varjosti sitä ja pysyi lukijan mielessä koko ajan.

Tuula Karjalaisen kirjoittamassa elämäkerrassa, Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta, on esitelty jokaisen muumiromaanin taustoja. Karjalaisen mukaan Muumipeikko ja pyrstötähti on syntynyt maailmansodan uhkakuvista ja pyrstötähti on kuin pommit ja erityisesti atomipommi, jonka tuhovoima oli selvinnyt koko maailmalle. (S. 146) Elämäkerrassa paljastuu, kuinka vahvasti Jansson ahdistui sodasta, ja vaikka hän tuolloin oli nuori ja osallistui juhliin ja rakasti tanssia, sota varjosti taiteilijan (kuten koko Suomen) elämää. Tempoilu jatkuvan uhan ja nuoruuden ilojen välillä näkyy mielestäni tämän kirjan tunnelmassa.

Huomasin, että lapset eivät olleet kauhean innokkaita tätä kuuntelemaan. He ovat nähneet japanilaisen animaatioelokuvaversion, ja ehkä tarina oli liiankin tuttu. Kirjan kuvat kyllä tutkittiin tarkkaan ja muutamalle kohdalle naurettiinkin, mutta tarinan jännite ei oikein pitänyt. Minä nautin mainioista kohtauksista, sekä tietysti Muumilaakson persoonallisista hahmoista. Ja kirjan loppu on kuitenkin onnellinen, kuten muumikirjoissa aina on.

Blogistaniassa juhlitaan Tove Janssonia, ja tälläkin kirjalla olen mukana Opuscolon Vuosi Toven matkassa -haasteessa. Muumipeikko ja pyrstötähti on luettu myös blogeissa Anna minun lukea enemmän, Oksan hyllyltä, Jokken kirjanurkka, Vinttikamarissa, Luettua, Kirjojen keskellä ja Lukutoukan kulttuuriblogi.



                                  

Tove Jansson ja Per Olov Jansson: Outo vieras Muumitalossa

Tove Jansson: Outo vieras Muumitalossa, 3. painos, 1987
Alkuteos: Skurken i muminhuset, 1980
Kuvitus: Per Olov Jansson
Suomentaja: Panu Pekkanen
Kansi: Per Olov Jansson
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Eräänä yönä syksyn liepeillä oli täysikuu. Laakso oli äänetön, eikä tuulenhenkäyskän saanut merta väreilemään. Kaikki jotka asuivat tai yöpyivät muumiperheen talossa olivat sitä mieltä että oli sopiva aika mennä nukkumaan, mutta yksikään heistä ei sammuttanut lamppua. Heillä oli näet vahva tunne, että tämä yö oli epätavallinen. Aivan ehdottomasti ilmassa oli jotakin salaperäistä.


Tove Janssonin Outo vieras Muumitalossa on salaperäisyydessään dekkariviikolle sopiva kirja (ja tämän lähemmäksi dekkareita en tällä viikolla pääsekään). Se on viimeinen muumikirja ja ilmestynyt vuonna 1980. Sen kuvituksena on valokuvia Muumitalosta, joka on nähtävissä Tampereen taidemuseon Muumilaaksossa. Kirjan tekstin on kirjoittanut Tove Jansson ja kuvituksena on Toven veljen, Per Olov Janssonin ottamat valokuvat.

Tarinassa seurataan pikku Myytä, joka kulkee ympäri Muumitaloa eräänä syksyisenä yönä ja etsii selitystä salaperäisille äänille ja pahalle hajulle. Joku  - tai jokin (mikä oli vielä kaameampi mahdollisuus) oli tallustellut talon läpi. Eikä se varmaankaan ollut perheen tuttavia, ei edes joku ohikulkija.  - Varsin epäilyttävää, pikku Myy sanoi ja piristyi melko lailla. 

Pikku Myy löytää Muumitalon huoneista tuttuja hahmoja, mutta ei etsimäänsä. Sitten kuuluukin valtava rymähdys ja koko talo herätetään tutkimaan asiaa. Lopulta paljastuu salaisuus jos toinenkin - vai paljastuuko sittenkään? Loppu on kuitenkin onnellinen, kuten muumikirjoissa aina.

Kirjan tarina on aika jännittävä ja kuvat sävyltään tummia. Kahdeksanvuotias tyttö katseli jokaisen yksityiskohdan tarkasti ja muisteli, kuinka hän on nähnyt talon Muumilaaksossa. (Hän kertoi muistavansa moniakin pieniä juttuja kuvista, mutta epäilen, että kyseessä on silkka innostus, sillä hän oli vasta kolmevuotias, kun viimeksi kävimme museossa.) Kuusivuotias poikakuuntelija tutki puolestaan kaikki kuvien varjoisimmat nurkat ja etsi vinkkejä Muumitalon salaperäisestä vieraasta. Kirja oli siis tarinan ja kuvien muodostama toimiva kokonaisuus ja melkoinen virittäjä museokäyntiin, joka olisikin jo aika uusia.

Outo vieras Muumitalossa tekee kunniaa Tove Janssonin, Tuulikki Pietilän ja Pentti Eistolan rakentamalle, kaksimetriselle Muumitalolle. Kolmikko on tehnyt myös talon huonekalut yhdessä. Talon asukkaat on muotoillut Tuulikki Pietilä, paitsi itse muumiperheen, joka on Hans Klingen käsityötä. (Tiedot Outo vieras Muumitalossa -kirjan etusivulta.) Silti Tove Janssonin itse kuvittamat ja kertomat Muumi-kuvakirjat tekivät minuun suuremman vaikutuksen kuin tämä valokuvakirja. Olen suorastaan häikäistynyt varsinkin Kuinkas sitten kävikään? -kirjasta. Ehkä on niin, että jos on nähnyt Muumitalon museossa, valokuvat eivät riitä sen kuvaamiseen. Ja vaikka tarinan ja kuvien yhteys toimii tässäkin muumikirjassa, jäin kaipaamaan Janssonin piirroksia. Kuvataiteilija-Jansson on valloittanut tähän mennessä sydämeni vahvemmin kuin kirjailija-Jansson.

Tuula Karjalainen kertoo Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta -elämäkerrassa, että kimmoke talon rakentamiseen tuli Pentti Eistolalta. Hän oli tehnyt muumitalosta ensimmäisen version, jonka tuli esittelemään Tove Janssonille. Pian alkoikin vuosien "leikki", jonka tuloksena syntyi yksityiskohdiltaan vastustamaton Muumitalo sekä kuvaelmia muumitarinoista. Talon rakentaminen kesti kolme vuotta ja täytti pariskunta Jansson-Pietilän asuintilat ja ajan. Mutta harrastus sopi sekä Tove Janssonille, joka oli aina pitänyt rakentamisesta, että Tuulikki Pietilälle, joka pääsi toteuttamaan haavettaan kolmiulotteisesta sommittelusta. (TK, s. 265 - 270.)

Lopputuloksena talo on hieno! Pienimmätkin yksityiskohdat on mietitty tarkasti ja aseteltu paikoilleen huolellisesti. Minua ihastuttavat erityisesti kauniit valaisimet, viehkeät tapetit sekä pitsinen sängynpeite, joita kirja esittelee. Lukija astelee kuvien myötä Muumitaloon, ojentaa kätensä tutkiakseen kellarin hillopurkkeja tai keittiön kahvimyllyä ja tapaa talon asukkaat. Kunpa pääsisi oikeasti asumaan Muumitaloon!

Lukemani painos Outo vieras Muumitalossa -kirjasta on vuodelta 1987, mutta kirjasta on otettu uusintapainos vuonna 2010. Sitä on luettu useissa blogeissa. Kirjan uusi asu on valoisampi ja sininen väri sivujen taustavärinä näyttää toimivalta - taidankin etsiä myös uuden painoksen käsiini. Tässä muutamia arvioita siitä: Sinisen linnan kirjasto, Leena Lumi, Lumiomena, Kirjava kamari ja Opuscolo.

Osallistun kirjalla Opuscolon Vuosi Toven matkassa -haasteeseen.

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?, 18. painos, 2004
Alkuteos: Hur gick det sen?, 1952
Suomentaja: Hannes Korpi-Anttila
Kustantaja: WSOY
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Vain yltyi raivo myrskyn sen
ja vettä satoi kaataen.
Myy virkkoi: Huh, nyt hukuttiin!
ja sateenvarjon osti niin.
Ja Mymmeli, hän märän maan
mereksi muutti itkullaan,
vaan yö kun vihdoin häviää, 
pian päivä pienet lämmittää.

Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään? on mitä mainioin kuvakirja. Sain kainalooni 1-11-vuotiaita lapsia sitä lukiessani ja kaikille riitti ihmettelemistä. Yksivuotias etsi kuvista Muumipeikkoa, 11-vuotias kuunteli sujuvasti runomuotoista tarinaa ja kuusivuotias poika keksi vaikka mitä yhteyksiä kuvista, joista aukkojen kautta näkyy edellisen tai seuraavan sivun yksityiskohtia.

Kuinkas sitten kävikään? on Tove Janssonin ensimmäinen kuvakirja, ja se on ilmestynyt vuonna 1952. Se myös suomennettiin samana vuonna. Tuula Karjalaisen kirjoittaman Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta -elämäkerran mukaan kirja herätti heti paljon myönteistä huomiota. Jansson saikin teoksellaan sekä ruotsalaisen Nils Holgersson -kirjapalkinnon että suomalaisen Rudolf Koivu -palkinnon. Karjalainen kertoo, että kyseessä oli muumimaailman läpimurto ja oman aikansa uutta luova lastenkirjallisuuden merkkiteos  (TK, s. 188 - 190).

Kirja on edelleenkin kutkuttavaa kuunneltavaa ja katseltavaa. Runopoljento on erikoinen, mutta sujuva, kuvat taianomaisia. Niissä on paljon valkoista ja mustaa, sinistä, violettia ja harmaata - melko tummia sävyjä. Tekstin fontti myötäilee juonta: Kun kiipeillään, teksti keinuu ylös alas, Mamma on aina kirjoitettu kauniisti isoilla kaunokirjaimilla, pikku Myy on kirjoitettu pienillä tikkukirjaimilla.

Parasta ovat kuitenkin aukot sivulta toiselle. Kirja taitaa olla ensimmäisiä, ellei peräti ensimmäinen, suomalainen aukkokirja. (Vai kutsutaanko näitä kurkistuskirjoiksi, vaikka varsinaista kurkistusluukkua ei olekaan?) Kokonaisuus on nerokkaasti toteutettu. Edellisen tai seuraavan aukeaman kuvitus muodostaa osan kulloistakin kuvaa ja syntyy jatkumo, joka ei välttämättä olekaan sanallinen vaan kuvallinen. Juoni nimittäin poukkoilee melko yllättävästi sinne tänne. Mutta loppu on tietysti onnellinen, kuten muumikirjoissa aina.

Kuulijoiden kanssa hämmästelimme Vilivinkkaa ja Hommulia, jotka nykyisin ovat Vilijonkka ja Hemuli. Kuulijat ihmettelivät myös Hommulin ja Muumipeikon kokoeroa, joka animaatiosarjassa on melkein hävinnyt, mutta joka kuvakirjassa on suuri: Hommuli imuroi Muumiperikon imurinsa uumeniin ja Muumipeikko melkein tukehtuu pölyyn. Muumien oikea koko - tai pienuus - paljastui jo kirjassa Muumit ja suuri tuhotulva, mutta miten tuo Hemuli on noin iso!

Kirjasta löytyy myös yksi kauneimmista Muumi-kuvista, joka on meillä myös tyttöjen lakanoissa ikuistettuna. Kuva oli riemukasta nähdä alkuperäisessä yhteydessään. Minua on tässä kuvassa aina kiehtonut erityisesti Muumimamman marjasaalis: punaherukoita, joista tulee mieleen mitä kesäisin tunne, kirpeä maku ja raikas mehu. (Punaherukat kypsyvät meillä kaksostyttöjeni syntymäpäivän aikaan, ja siksikin kuva melkein itkettää.)

Muumimamman merkitys Kuinkas sitten kävikään? -kirjassa on korostunut. Muumipeikko joutuu maidonhakumatkallaan seikkailuun, joka on käänteissään melko pelottavakin. Melkein joka aukeamalla Muumipeikko kaipaa Mammaa! Muumimamma on turva, jota kohti kuljetaan. Hän odottaa herkkujensa kanssa kotiin palaavia seikkailijoita ja muuttaa maailman taas mallilleen. Ei haittaa, jos maidosta on tullut piimää - tästä lähtien juodaan mehua! (Teema on tuttu tietysti lähes jokaisesta muumikirjasta, myös Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjasta, jonka olemme jo lukeneet, mutta josta arvio on vasta tekeillä.) Voi, kunpa osaisin edes vähän olla Muumimammana omille lapsilleni, antaa heidän seikkailla ja unohtaa pienet murheet!

Nyt olemme lukeneet lasten kanssa kaikki Muumi-kuvakirjat: Vaarallinen matka, Kuka lohduttaisi Nyytiä? ja Kuinkas sitten kävikään? Olo on tyytyväinen. Vielä 2000-luvullakin kaikkia voi pitää moderneina, yllättävinä ja kiehtovina. Juonen poukkoilevuus, runomitan tenho ja kuvituksen omaperäisyys tekevät näistä kaikista lukuelämyksiä. Kuinkas sitten kävikään? leikkii kuvailmaisulla, Kuka lohduttaisi Nyytiä? on juoneltaan yhtenäisin, Vaarallinen matka puolestaan perustuu upeaan kuvitukseen. Hienoja, hienoja teoksia kaikki!

Kirja on neljäs Tove Janssonin kirja, jonka olen lukenut juhlavuonna. Osallistun teoksella Opuscolon Jansson-haasteeseen ja jatkan Tove-matkaani homssuillen. Kirjan myötä taisi tulla piste myös P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen, sillä runosadustahan tässä on kyse.

Kuinkas sitten kävikään? on luettu myös blogissa Noannan kirjat. Teoksesta on julkaistu iPad-versiokin vuonna 2012 (jolloin tuli 50 vuotta kirjan ilmestymisestä). Se on arvioitu blogissa Kirjava kamari, ja sekin kuulostaa oikein hyvältä.

Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä?, 13. painos, 1997
Alkuteos: Vem ska tröstä knyttet?, 1960
Kuvittaja: Tove Jansson
Suomentaja: Kirsi Kunnas
Kustantaja: WSOY
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Nyt kuka lohduttaisi Nyytiä ja sanois vaikka näin: 
jää ilman ystäviä se ken kääntää selän muihin päin.

Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä? on ainoita Janssonin kirjoja, joka on minulle tuttu jo lapsuudestani. Olen hankkinut kirjan omaankin hyllyyni ja lukenut sitä lapsilleni aika ajoin. Mikään suosikkikuvakirja siitä ei ole tullut, eivätkä lapset muistaneet edes, että olen sitä heille lukenut. Nyt kun muumien maailmaan on solahdettu oikein todenteolla, niin tätäkin luettiin heti pariin kertaan yhdessä. Ja nyt aivan erilaisella innolla.

Kirjan runomitta, jonka Kirsi Kunnas on hionut ihastuttavan rytmilliseksi, tuntuu suorastaan laulelulta. Runon lukeminen ei tunnu hankalalta tai teennäiseltä missään kohtaan, vaan loppusoinnut putoilevat luontevasti kohdilleen. Erikoista kirjassa on se, että teksti on painettu kaunokirjoituksella. Sivut ovat kokonaisuutena kaunista katseltavaa, sillä Tove Janssonin kuvat ovat Nyyti-kirjassa lumoavia. Kokonaisuus on oikeastaan täydellinen.

Sitä paitsi iltasatukirjaksi tämä on loistava teos, koska runomitta pakottaa lapset keskittymään ja toisaalta lähes hypnotisoi rauhoittumaan. Lisäksi kirjan kuvat ovat salaperäisiä,
iloisia ja raikkaita ja ne tukevat tarinaa, melkeinpä johdattavatkin sitä. Kirjan juoni on sopivan jännittävä, mutta loppu on kuitenkin onnellinen. Filosofista pohdintaa ja miettimistä on juuri sopivasti lapsille - lasta ei aliarvioida missään kohtaa, mutta ei myöskään aseteta liian suurten asioiden äärelle. Aikaisemmin lukemaani Janssonin kuvakirjaan, Vaaralliseen matkaan, verrattuna kokonaisuus on tasapainoisempi ja valoisampi.

Nyyti on pieni, yksinäinen ja pelokas poika, joka joutuu jättämään kotinsakin, koska on niin yksinäinen ja pelokas, ettei oikein uskalla ollakaan. Ovi jää selälleen ja valot palamaan, sillä pois on kiire. Vaikka Nyyti tapaa iloisia seurueita, hän on niin pelokas, ettei uskalla ruveta kenenkään juttusille. Hän päätyy matkallaan meren rannalle ja löytää upean näkinkengän, mutta siitäkään ei ole iloa:
                           Vaan kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois: yksinään
                           ei kukaan nauti edes näkinkengästään.

Nyyti löytää rannalta myös pullopostin, jonka on kirjoittanut joku toinen yksinäinen ja pelokas hahmo, Tuittu.
                              ...niin kauheasti pelkään mörön mörinää
                              kun hämärässä olen ihan ilman ystävää...
                              siis lohdutathan minua, jos olet kiltti peikko,
                              on pimeää ja olen pieni tuittunen ja heikko...

Ja yhtäkkiä Nyyti ei olekaan pelokas eikä yksinäinen, vaan hän ottaa pelastaakseen Tuitun. Käydessään kohti seikkailua hän rohkaistuu tervehtimään vastaantulijoita ja uhmaamaan jopa mörköä. Synkät ja pelokkaat ilmeet väistyvät.

Tarinassa on aivan selviä opetuksia. Yksinäisyys on seurausta myös omasta käytöksestä. Jos aina vetäytyy syrjään ihmisistä tai pelkää liikaa, ei voi olettaa, että muut ottaisivat seuraansa. Yksinäisyyden ja pelon voi voittaa oikeastaan vain unohtamalla itsensä ja antautumalla seikkailuun.

Kirjassa on myös interaktiivinen tehtävä lapsille - jo 1960-luvulla! Lukijallle ikään kuin ojennetaan kirjepaperi, jolle he saavat kirjoittaa kirjeen Nyytiltä Tuitulle. Onkohan joku tähän tehtävään joskus innostunut? Kuviteltu kirje kyllä toimii...

Kuka lohduttaisi Nyytiä? on etulehden mukaan omistettu Tuulikille, Tove Janssonin elämänkumppanille, Tuulikki Pietilälle. Nyytissä ja Tuitussa voi tietysti halutessaan nähdä molemmat taiteilijat ja lopulta sen onnen, jonka saavuttaa, kun ei enää tarvitse olla yksin. Silloin ei pelotakaan niin paljon.

Kuka lohduttaisi Nyytiä? aloitti blogini runokuukauden. Ihana, ihana aloitus!

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva, 1991
Alkuteos: Småtrollen och den översvämningen, 1945
Suomentaja: Jaakko Anhava
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 54
Mistä sain kirjan: joulupukki toi lapsille



Hän kertoi, millaista oli ollut kun hän oli pieni, kun muumipeikkojen ei tarvinnut vaeltaa kauheitten metsien halki ja järvien poikki löytääkseen asuinpaikan.
  Niinä aikoina he asuivat yhdessä talonpeikkojen kanssa ihmisten kodeissa, yleensä kaakeliuunien takana. (S. 15.)

Tove Janssonin Muumit ja suuri tuhotulva on ensimmäinen muumikirja. Jansson alkoi kirjoittaa muumitarinoita talvisodan aikaan vuonna 1939, jolloin hän halusi paeta ankaria aikoja aivan omaan mielikuvitusmaailmaansa. Maalaaminen ei sujunut, mutta tarinoita syntyi omaksi iloksi. Muumipeikon hahmo, jota Jansson oli jo piirtänyt jonkin aikaa, sai ympärilleen muita hahmoja, jotka yhdessä lähtivät seikkailemaan. Syntyivät muumipeikot. Kirja ilmestyi ensi kerran vasta vuonna 1945, kun eräs ystävä houkutteli Janssonin kokeilemaan, josko tarina julkaistaisiin. Loppu on historiaa. 

On vähän kummallista, että Muumit ja suuri tuhotulva ilmestyi suomeksi vasta vuonna 1991. Tarina ei ehkä ole niin vetävä kuin myöhemmissä kirjoissa, mutta on tällä kirjalla ansionsa. Tässä ensimmäisessä kirjassa nimittäin kerrotaan, missä muumipeikkoja asuu ehkä edelleenkin. Heidän alkuperäinen asuinpaikkansa on kaakeliuuni - ja jotain samaahan on kaakeliuunin muodossa ja muumitalossa, jonka Muumipappa perheelleen rakentaa. Muumit ja suuri tuhotulva paljastaa, miten Muumilaakso löytyi ja kuinka muumiperhe päätyi sinne asumaan.

Ensimmäinen muumitarina on hyvin samanlainen kuin viimeinenkin muumikirja, kuvakirja Vaarallinen matka. Molemmissa tehdään matkaa, jonka varrella kohdataan luonnonkatastrofeja ja vaelletaan halki pelottavien paikkojen. Muumit ja suuri tuhotulva -kirjassa matkalle lähtevät Muumipeikko ja hänen äitinsä (kirjassa ei aluksi  käytetä nimitystä Muumimamma, mutta loppupuolella löytyy jo tuttu nimitys), jotka etsivät Muumipeikon isää, joka on noin vain lähtenyt hattivattien mukaan ja hylännyt heidät. Muumipeikon äidillä on kuitenkin aavistus, että isä on pulassa, ja hänet täytyy pelastaa.

Seikkailu vie Muumipeikon ja hänen äitinsä pimeään metsään ja mustaan veteen, jossa heitä uhkaa Suuri käärme. He seikkailevat myös vanhan herran ihmeellisessä puutarhassa, jossa kaikki on tehty herkuista: Mutta kun Muumipeikko painoi kätensä lumeen, hän huomasi heti ettei se ollutkaan lunta vaan jäätelöä. Ja vihreä ruoho, joka murtui hänen jaloissaan, oli hienoa kehrättyä sokeria. Joka puolella niittyä virtasi kaikenvärisiä puroja, jotka kuohuivat ja poreilivat kultahiekkapohjan päällä. - Vihreää limonaatia! huusi Nipsu, joka oli kumartunut juomaan. - Ei se ole vettä , se on limonaatia. (S. 18)  Minulle tuli tästä maasta heti mieleen Roald Dahllin Jali ja suklaatehdas -kirja. Samanlainen herkkuparatiisihan on myös tehtaanjohtaja Vili Vonkalla. Lieneekö sattumaa? Vanhassa herrassa ja Vili Vonkan hahmossa on myös jotain samaa. (Dahlin kirja on vuodelta  1964. Yritin etsiä tietoa, milloin Muumit ja suuri tuhotulva olisi käännetty englanniksi, mutta en yhtäkkiä sitä löytänyt. Tietääkö joku?)

Muumit ja suuri tuhotulva on satu, jossa on kaikki perinteiset sadun ainekset. Hahmot seikkailevat, kohtaavat matkalla sekä ystäviä että vihollisia, auttavat toisiaan selviytymään, saavat tehtävän suoritettua ja kaikki käy lopulta onnellisesti. Mutta kuvataiteilijan satukirjassa on yksi piirre ylitse muiden, ja se on tietysti kuvitus.

Muuumit ja suuri tuhotulva on herkästi kuvitettu. Tuula Karjalainen kehuu Tove Jansson -elämäkerrassaan Janssonin viivaa aivan erityisen kauniiksi, ja tässä kirjassa sitä saa ihailla. Myöhemistä muumikirjoista tämän kirjan kuvitus poikkeaa hiukan tyyliltään, sillä
kuvituksessa on mukana paratiisisaarten kukkia, hedelmäpuita ja muun muassa palmu, jota tarinassa ihmetellään. Myös eksoottinen marabuherra on juonessa mukana. Jansson suunnitteli aivan tosissaan muuttoa ja taiteilijasiirtokunnan perustamista Marokkoon tai Tonga-saarille. Hän säästi sitä varten rahaakin. Haaveet jäivät piirrettyjen eksoottisten kukkien tasolle, mutta tässä kirjassa ne vielä elävät. Tarinassa jopa nukutaan kaktuksen alla, vaikka ympäristö suorastaan lotisee märkyyttään tuhotulvan seurauksena!

Muumit ja suuri tuhotulva -kirja siis aloitti Muumien tarun ja esitteli hahmoista muumien ohella Nipsun, hemulit ja hattivatit. Kirjaa on nyt luettu blogeissa paljon, esimerkiksi Opuscolossa, sillä Jansson-juhlavuoden kunniaksi varmaan aika moni on ottanut tavoitteekseen lukea kaikki muumikirjat tämän vuoden aikana. Alusta on hyvä aloittaa.

Osallistun kirjalla sekä Facebookin Tove Jansson -juhlavuosi 2014 -haasteeseen että Opuscolon Vuosi Toven matkassa -haasteeseen.

Tove Jansson: Vaarallinen matka

Tove Jansson: Vaarallinen matka, 1977
Alkuteos: Den farliga resan
Suomentaja: Panu Pekkanen
Kustantaja: WSOY, 2011
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Tove Janssonin Vaarallinen matka on hänen viimeiseksi jäänyt kuvakirjansa, ja samalla viimeinen muumikirja ylipäätään. Tove Jansson -juhlavuoden kunniaksi olen päättänyt lukea Janssonin kirjoja mahdollisimman paljon tänä vuonna, ja kuvakirjoistahan on mukava aloittaa. Luin luku-urakkani pohjaksi viime vuoden puolella Tuula Karjalaisen kirjoittaman hienon elämäkerran Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta, jonka avulla tuntuu mukavalta tutkia muumihahmoja ja tutustua muuhunkin Janssonin tuotantoon.

Tarkoitukseni on lukea muumikirjat ääneen ja samalla kokea muumien kirjallinen maailma yhdessä lasteni kanssa. (Kerroin jo aiemmin, että lapsena vierastin muumikirjoja niiden synkkyyden takia, mutta ehkä olen vain aloittanut liian vaikeista muumikirjoista.) Muumithan ovat lapsilleni paljon tutumpia kuin minulle, sillä he ovat katsoneet japanilaista tuotantoa olevan Muumi-tv-sarjan jokaisen jakson, mutta minä olen nähnyt siitäkin vain osia.

Ensimmäinen tunne Vaarallinen matka -kirjan äärellä oli valoisan odottava. Päähenkilönä on Sanna-tyttö, joka alussa istuu nurmella kissansa kanssa ja kaipaa muutosta tylsyyteen. Hän laskee silmälasinsa nurmikolle ja kas kummaa, ne muuttuvatkin aivan uusiksi silmälaseiksi ja kun hän asettaa ne päähänsä, kissa alkaa muuttua ja maailma näyttää toiselta. Seikkailu alkaa - oikeastaan vaarallinen matka alkaa. Vaikka matka on pelottava, Sanna haluaa tehdä sen. Kirjan alku muistuttaa kovasti Liisan seikkailuja Ihmemaassa, jonka alussa Liisa syöksyy kaninkolon kautta uuteen maailmaan. Ettei vain Sannakin nukahda kesäpäivänä nurmikolle!

Kirja on kerrottu runomuodossa. Varsinainen tarina vie pelottavasta maisemasta toiseen, on luonnonmullistuksia jos jonkinalaisia - maanjäristys, tulivuoren purkaus ja lumimysrsky. Uhkaava tunnelma välittyy joka aukeamalla. Sannan kohtaamat ystävätkin ovat eriskummallinen seurue: Hemuli, Surku-koira ja Tiuhti ja Viuhti sekä myöhemmin Nipsu, jonka häntään ja hahmoon liittyy kirjan huumori.

Kerronta hyppelee mielestäni melko irrallisena tilanteesta toiseen ja keskittyy lähinnä tunnelmiin. Mutta mikäs siinä. Tärkeintä ovatkin kirjan kuvat! Ne ovat yksinkertaisesti upeita. Tuula Karjalainen kertoo niistä Tove Jansson -elämäkerrassa näin: Kirja on kokonaisilmeeltään hyvin erilainen kuin aiemmat kaksi kuvakirjaa. Päinvastoin kuin edelliset kuvakirjat se on enemmän maalarin kuin piirtäjän ja kirjailijan tekemä. Värit dominoivat ja viiva on väistynyt. Kirjallinen tekstikään ei ole enää niin tärkeä. Tove suorastaan iloittelee maalaamalla, antaa värien liukua toisiinsa ja synnyttää uusia sävyjä. (S. 254 - 55.)

Vaarallisen matkan kuumailmapallokuvista, joita on parilla viimeisllä aukeamalla, tulee mieleeni eräs kuvakirja, jossa seikkaillaan koko kirjan ajan kuumailmapallolla. Se on ruotsalaisen Sven Nordqvistin (Viirun ja Pesosen kirjailija ja kuvittaja sekä Mimmi Lehmän kuvittaja) kirja Siskoni on toista maata. Nordqvistin kirja toimii aivan samoin kuin Vaarallinen matka, matkallahan ollaan siinäkin. Tarina jää toisarvoiseksi, ja se lähinnä hypähtää tilanteesta ja tunnelmasta toiseen. Tärkeimmäksi nousevat  kuvat, jotka Nordqvistillä ovat täynnä riemastuttavia yksityiskohtia, pieniä piperryksiä, joita on mukava havainnoida kuvista. Aivan varmasti kuvataiteilija Nordqvist on kuvataiteilija Janssonin kirjat lukenut, ehkäpä poiminut kuumailmapallon juuri Vaarallisesta matkasta. Jonkinlaista kuvakirjallisuuden intertekstuaalisuutta tässä voisi olla.

Olen lukenut Vaarallisen matkan nyt kolme kertaa ääneen. Runomuotoon tulee selvä poljento, joka lieventää kirjan synkkyyttä. Huumoriakin tarinassa on mukana. Ja kun tämä vaarallinen matka on saavuttanut päämääränsä, ollaan niin kauniissa paikassa, että sydän iloitsee.

Lasten kanssa on hienoa tutkia Tove Janssonin kuvitusta. Kuvat ovat todellakin kuin taideteoksia. Ne ovat unenomaisia ja kiehtovia. Jokaista kuvaa pitää pysähtyä aistimaan kaikin tavoin. Ja kyllä niistä saatiin myös keskustelua aikaan. Tosin kaikkien meidän lukijoiden suosikiksi valikoitui kuitenkin kirjan toiseksi viimeinen kuva, se aurinkoisin ja ihanin. Siinä on jotain niin kaunista ja suloista, että kirjasta jää aivan hirvittävän aurinkoinen mieli, vaikka matka olikin jännittävä ja vaarallinen. Tuula Karjalainen tulkitsee kuvan merkityksen näin: Vain Muumilaakson kuvaus on ennallaan. Sen asukkaat ovat löytäneet toisensa ja ovat onnellisia aurinkoa ja kukkia täynnä olevassa laaksossaan. Tällä kuvalla Tove hyvästeli kaikki muumikirjojensa lukijat. (S. 255)

Näistä tunnelmista on kai hyvä palata alkuun, eli siihen aivan ensimmäiseen muumikirjaan, Muumit ja suuri tuhotulva, jota jo luemme hyvää kyytiä.  Vaarallisen matkan on lukenut ainakin Maija Kirjojen keskellä. Osallistun kirjalla sekä Facebookin Tove Jansson -juhlavuosi 2014 -haasteeseen että Opuscolon Vuosi Toven matkassa -haasteeseen.