Lukuvinkkejä 12-vuotiaille pojille

Lukuviikkojen perinteenä olen seurannut poikani lukemisen kehittymistä. Poika oppi lukemaan 6-vuotiaana eskarilaisena, ja otin tavoitteekseni kasvattaa hänestä sujuvasti lukevan ihmisen. Urakka ei ole ollut missään vaiheessa helppo: Pojan oma mielenkiinto on aina ollut ennen kaikkea pelimaailmassa. Eskarilaisena, ja oikeastaan ihan tuonne neljäsluokkalaiseksi asti, hän oli lisäksi erittäin vilkas tapaus, mutta on kuin onkin kasvanut melko rauhalliseksi esiteiniksi.

Perheessämme on lisäksi kaksostytöt, joiden kasvaminen lukijoiksi on ollut huomattavasti nopeampaa ja sujuvampaa kuin pojan kasvaminen. He lukivat Harry Potter -kirjoja jo ekaluokkalaisina ja ovat lukeneet tuhansia sivuja enemmän ja monipuolisempaa tekstiä kuin pikkuveljensä tulee koskaan lukemaan. Pojalla on nimittäin myös tapana lukea hyviksi havaitsemiaan kirjoja yhä uudelleen ja uudelleen, ennemmin kuin hankkia uusia lukukokemuksia.  Sekä poikani että tyttäreni ovat kuitenkin lukeneet moneen kertaan joitain yhteisiä suosikkikirjojaan. Näitä ovat tietysti J. K. Rowlingin Harry Potter -sarja ja Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirja -sarja. Ne tuntuvat maistuvan aina vaan ikään kuin välipaloina. Ehkä tutuista tarinoista saa myös jonkinlaista turvaa.

Vaikka poikaa täytyy välillä patistella kirjojen ääreen, en missään vaiheessa ole suostunut heittämään hanskoja tiskiin hänenkään lukutaitonsa ruokkimisessa. Lukutaito on kuitenkin aivan ensisijainen opiskelutaito, jonka merkitys nyt korona-aikana on vain kasvanut.

Poikani ensimmäisten lukuvuosien kirjasatoa voi kurkkia näistä kirjoituksistani: Miten houkutella 7-vuotias poika lukemaan ja Lukuvinkkejä 8-vuotiaille pojille. Tuolloin lahjoin poikaa peliajalla: hän sai luetusta kirjasta peliaikaa. Enää tällainen lahjominen ei toimisi, koska hänellä on niin monta pelikonetta ja niin paljon vapaa-aikaa (ja nyt vielä tämä korona-aika), että lahjomisella ei ole merkitystä.

Pojan lukutaidon kehittymistä voi seurata myös tästä päivitysketjusta, johin olen koonnut hänen lukemiaan kirjoja ja kirjasarjoja: Lukuvinkkejä 9-vuotiaille pojille, Lukuvinkkejä 10-vuotiaille pojille ja Lukuvinkkejä 11-vuotiaille pojille. Olen aika tyytyväinen kehitykseen. Nykyisin poika lukee vapaaehtoisesti ennen nukahtamistaan, eli lukemisesta on tullut hänelle tapa. Vetoan usein myös hänen kilttiin luonteeseensa ja huonoon omaantuntoonsa: jos hän on ollut pitkään kännykällä, hän myöntyy lopulta aika helposti kirjankin ääreen.


Kaikki lapseni ovat olleet onnekkaita alakoululaisia, sillä lähikoulumme on panostanut vuosittaiseen lukudiplomiin, jonka suorittaminen on ollut melkeinpä velvollisuus. Lukudiplomipakettiin on kuulunut 6 kirjaa vuodessa, ja ne on saanut valita tarkoin mietityiltä listoilta.

Poika sai juuri valmiiksi 6. luokan lukudiplomin viimeisen tehtävän. Lukudiplomin myötä hän on lukenut paljon sellaisia kirjoja, joihin hän ei olisi varmasti muuten itse tarttunut. Tällaisia ovat tänä vuonna olleet muun muassa Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli ja Arto Kivimäen Aikojen alussa, Antiikin taruja 1. Lukudiplomi on suoritettu kirjakeskusteluilla ja kirjallisilla töillä. Suuri kiitos kuuluu pojan opettajille tässä työssä.

Tämän vuoden kirjalöytöjä ovat olleet Max Braillerin Maailman viimeiset tyypit -kirjasarja, jonka poika kylläkin hotkaisi viikossa, eli sillä ei pitkälle päästy. Joulupukki toi ensimmäisen osan ja varasin kirjastosta hänelle uutuudet heti perään.

Kirjamessureissulta poika sai Jim Kayn kuvittaman Harry Potter ja liekehtivä pikari -kirjan, jonka olin ajatellut antaa hänelle joululahjaksi, kuten kaikki aikaisemmatkin Jim Kayn kuvittamat Potterit. Hän kuitenkin halusi sen omakseen heti, kun näki sen hyllyssä kirjamessuilla. Se oli onneksi myös reilussa tarjouksessa siellä, joten hän sai sen mukaansa. Harry Potter -sarja kuluu edelleen hänen käsissään ja soi Bookbeatista äänikirjana aika usein myös silloin, kun hän pelaa.

Toinen löytö tänä vuonna on ollut Rick Riordanin Percy Jackson -sarja, jonka poika on lukenut kokonaan, osittain Bookbeat-palvelusta e-kirjoina, osittain kirjoina. Näihin hän tarttui siskojensa suosituksesta. Percy Jackson on tavallinen poika, joka kuulee olevansa antiikin jumalten sukua, ja siitä lähtee käyntiin melkoinen seikkailu. Sarjan ensimmäinen kirja on nimeltään Salamavaras, ja sen luettuaan poika oli myyty. Harry Potter -kirjoilla ja Percy Jackson -kirjoilla hän on myös kuitannut aika monta kirjallisuustehtävää kouluun (lukuvinkkejä, henkilökuvauksia, juoniselostuksia yms.). Percy Jacksonin innoittamana hän luki lukudiplomiin myös Kivimäen kirjan, jossa kerrataan antiikin jumaltarustoa.

Sekä Percy Jackson että Harry Potter ovat myös vihdoin osoittaneet, että poika ei välttämättä tarvitse enää kuvia tekstin yhteyteen. Kuvat ovat tietysti edelleen plussaa, mutta eivät enää välttämättömiä lisukkeita tarinan yhteyteen. Lukeminen sujuu, ja on ilmeisesti nautittavaa, ilman niitäkin.

Edelleen poika ahmii täysin vapaaehtoisesti Aku Ankka -sarjakuvia, erityisesti Don Rosan piirtämiä sarjoja mutta myös Aku Ankka -lehden, joka kolahtaa postilaatikkoon joka viikko. Tähän asti hän on myös saanut omakseen uusimman Neropatin päiväkirjan aina sellaisen ilmestyessä. Niiden hinta on melko edullinen (alle 20 euroa), ja meillä on niille kolme lukijaa omasta takaa ja neljäs lukija kasvamassa hyvää kyytiä. Niitä on myös lainailtu naapuruston lapsille.

Vaikka käyn kirjastossa säännöllisesti ja kannan sieltä kirjoja lapsille, meillä on myös kirjahyllyt väärällään omia kirjoja. Jokainen lasten omiin kirjoihin satsattu euro maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin. Lapset ovat myös huomanneet, että äiti ei osta ikinä kaupasta leluja tai karkkia (paitsi karkkipäivänä), mutta Aku Ankan taskukirjan saa mukaansa heti, kun vain hoksaa pyytää. Olen myös kustantanut pojalle oman Bookbeat-jäsenyyteni yhteyteen perhejäsenyyden, joka maksaa muistaakseni noin 5 euroa kuukaudessa. Palvelu on ollut hänellä ahkerassa käytössä.

Tiedän, että haastavia vuosia on edessäkin: ensi vuonna poika on yläkoululainen, ja arkeen tulee varmasti muitakin haasteita kuin lukutaidon ylläpitäminen. Täytyy kai vain yrittää sinnikkäästi kannustaa ja kiristää poikaa kirjojen ääreen, kuten tähänkin asti. Ensi vuonna sitten raportoin lukuvinkkejä 13-vuotiaalle pojalle. Saapa nähdä, löytyykö sellaisia...

Hyvää Lukuviikkoa!

Päivityksessä mainitut tai pojan käsissä havaitut kirjat ja kirjasarjat:

Max Brailler: Maailman viimeiset tyypit -sarja
Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja -sarja
Arto Kivimäki: Aikojen alussa, Antiikin taruja 1
Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli
Rick Riordan: Percy Jackson -sarja
Don Rosa: Don Rosan parhaat, Mestarin  omat suosikit
J. K. Rowling: Harry Potter -sarja

2 x luettavaa nuorille: Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Viraalit nerot ja Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet (selkomukautus)

Korkea-aho Kaj ja Forsström Ted: Zoo! Viraalit nerot, 2017
Kuvittaja: Pentti Otsamo
Suomentaja: Laura Beck
Kustantaja: Otava
Kansi: Nina Grönlund
Sivuja: 208
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet, 2017
Selkomukautus: Leena Kaivosoja
Kustantaja: Opike
Sivuja: 96
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Saisikohan jonkun nuoren lukemaan kesälomalla kirjan? Aina kannattaa yrittää. Sopivista kirjoista ei ainakaan ole puutetta - ne pitää vain löytää.

Kaj Korkea-ahon ja Ted Forsströmin Zoo! Viraalit nerot oli Finlandia Junior -ehokkaana vuonna 2017. Väittäisin, että Kapteeni Kalsarien ja Neropattien ystäville tämä kirja uppoaa kuin kuuma veitsi voihin, mutta on selvästi suunnattu yläkouluikäisille. Konsepti on tuttu: hauska tarina ja hölmöt kuvat muodostavat yhtenäisen, pähkähullun kokonaisuuden. Kuvittaja Pentti Otsamon tyyli sopii hyvin kirjan henkeen ja irrottelee mainiosti.

Ideana on, että Atlas, noin 15-vuotias poika, lähettää sähköpostia ystävälleen Elliotille, joka on muuttanut vuodeksi Uuteen Kaledoniaan. Atlaksella on tylsää ilman parasta ystäväänsä ja kirjoittaminen on ajankulua, Niinpä tarinaa syntyy raportointityyliin, mutta myös sopivasti elämänilmiöitä pohdiskellen. Tuotteliaisuus on varmaankin syynä vanhan kommunikointitavan valitsemiseen, sillä kuka nuori oikeasti kirjoittaa sähköpostia nykypäivänä, ellei tosiaan ole pienoinen kirjailijan alku, kuten Atlas tuntuu olevan. Elliotin vastauksia ei kirjassa julkaista lainkaan, joten voi päätellä, että Uudessa Kaledoniassa on muutakin tekemistä kuin ylenmääräinen kynäily.

Poikien yhteinen antisankari on Justus, joka keksii megasuositun vohveloinnin, jonka turvin hän on kipuamassa koulun johtokuntaan oppilasjäseneksi. Atlas raportoi Elliotille Justuksen tempauksia ja lopulta Atlaskin asettuu ehdokkaaksi pelastaakseen koulun täydeltä idotismilta. Onnistuuko hän? Miten vohvelointia vastaan voi edes taistella?

Lukiessa vähän ärsyynnyin muutamasta sovinistisesta vitsistä, joita ilmankin kirja olisi toiminut. Onneksi koulussa on myös Sarah-Li, joka pesee älyllään ja reippaudellaan koko poikaporukan ja jonka ansiosta tytöt eivät jää pelkiksi objekteiksi tässä kirjassa. Siksi uskallan suositella kirjaa sekä tytöille että pojille, kaikille 12-16-vuotiaille.

Viraalit nerot ei ole pelkästään nasevaa sanailua ja hölmöilyä täynnä, vaikka näihin seikkoihin kirjan houkuttelevuus perustuukin. Kirja kertoo myös karua kieltään sosiaalisen median vallasta ja voimasta. Julkisuus (populismi) ratkaisee vaalitulokset, ja älyttömät temput saavat enemmän huomiota kuin järkevät ajatukset. Luulisin, että viihteen lisäksi kirjasta jää nuorelle jotakin ajateltaavakin.

Kirjailijat ovat jatkaneet tarinaa jo ainakin yhden jatko-osan verran, joten jos lukuinto tästä herää, niin tarjolla on lisääkin luettavaa.

Harri Veistisen Kotitekoisen poikabändi alkeet on ilmestynyt vuonna 2016 ja myös saanut jo jatko-osan. Luin kirjasta selkoversion, josta innostuin valtavasti. Koeluetin tämän myös muutamalla oppilaalla, ja kommentit olivat myönteisiä.

Kotitekoisen poikabändin alkeet kertoo ysiluokkalaisesta Rene Kolppasesta, joka päättää, että seinäkukkana oleminen loppuu nyt. Hän haluaa huomiota, mieluiten jopa kuuluisuutta, ja sitä hän aikoo hankkia perustamalla poikabändin. Kukaan hänen kaveriporukastaan ei ensin innostu ajatuksesta:
Menimme Onnin kanssa koulun pihalle.
Onni odotti huolestuneena,
millaisen idean olin keksinyt.
 - Perustetaan poikabädi!
sanoin Onnille.
- Ootko sä hullu!
vastasi Onni. (S. 11.)

Kukaan bändin jäsenistä ei osaa soittaa eikä tanssia, joten se selittää kavereiden nihkeän asenteen. Rene on kuitenkin sinnikäs ja saa kuin saakin hankittua bändille keikan ja yhden soittotaitoisen jäsenenkin. Miten keikka sitten menee? Meneekö lopulta yhtään mikään niin kuin Rene suunnittelee? Ja miksi Hilda on Renelle niin vihainen?

Hyväntuulisen sekoilun jälkeen kirjassa alkaa vilkkua myös tummempia sävyjä, ja Veistinen keikauttaakin juonen uuteen vinkkeliin. Hauskuus ja hulvaton koheltaminen eivät jää kirjan ainoiksi ansioiksi, vaan kirja onnistuu olemaan myös koskettava. Se on aika paljon se, 96-sivuiselta selkokirjalta.

Esittelin blogissa keväällä muutamia nuorten selkokirjoja, ja tämä Leena Karvosenojan selkomukautus Veistisen kirjasta on listalle mainio lisä. Selkokirjat voivat olla vastaus monen nuoren lukuinnon herättelemiseen. Lukivaikeuksiin ja s2-nuorille ne ovat loistava väylä sanavaraston kartuttamiseen ja portiksi lukuharrastuksen pariin.

Nämä kaksi kirjaa jatkavat samoilla linjoilla kuin Kalle Veirton Ohut hauska kirja ja Jyri Paretskoin K15 (joista molemmista on ilmestynyt jo toinen osa). Niiden lukeminen ei ole mitenkään ylivoimaista, sivumäärä pysyy kohtuullisena ja huumori kukkii jokaisessa. Erityisesti näiden kohderyhmänä ovat pojat, sillä päähenkilöt ovat hauskoja nuoria miehiä. Mikään ei estä kuitenkaan tyttöjäkään tarttumasta kirjoihin.


Viraalit nerot on luettu näissä kirjablogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjojen keskellä ja Kirjakko ruispellossa ja Ihminen välissä. Veistisen kirjan selkomukautuksen on lukenut myös Tuija.

Lukuvinkkejä 11-vuotiaalle pojalle

Lukuviikon kunniaksi olen ottanut tavakseni kirjoittaa poikani lukemisesta, koska poikien lukeminen on uhanlaista. Tässä sitä siis taas ollaan, tutulla otsikolla... Olen aiemmin kirjoitanut aiheesta muun muassa näillä otsikoilla: Lukuvinkkejä 10-vuotiaille pojille, Lukuvinkkejä 9-vuotiaalle pojalle, Lukuvinkkejä 8-vuotiaalle pojalle ja Miten houkutella 7-vuotias poika lukemaan?

Onko lukemisessa yhtään edistytty, nyt kun poika on jo 11-vuotias? On toki. Nyt kirjassa ei välttämättä tarvita enää kuvia! Myös lahjomisen olen voinut lopettaa... Tai no, hänellä on kännykkä käytössään iltapäivisin, joten pelaamisella lahjominen ei enää onnistu. Onneksi poika on kuitenkin koukussa lukemiseen. Hän ei kylläkään lue yhtä monpuolisesti kuin isosiskonsa, vaan jumittaa edelleen tietyissä suosikeissaan.

Viimevuotiset suosikit, Harry Potterit, ovat edelleen pojan arkipäivää. Nyt perheeseemme on kuitenkin astunut uusi jäsen, nimittäin Vesa Vierikko, jonka ääni raikuu joka ilta pojan huoneesta tai keittiöstä. Poika istuu tai makaa, pelaa kännykällä ja kuuntelee samalla Harry Pottereita äänikirjoina. Olen hankkinut hänelle perhejäsenyyden oman Bookbeatini oheen (4,90 euroa/kk), ja hankinta on kyllä joka euron väärti.

Kun säännöllisin välein (lähes joka ilta) saamme tarpeeksemme Vesa Vierikosta ja huispauksesta tai on muutenkin aika panna kännykkä pois, poika tarttuu johonkin lukuisista Aku Ankan taskukirjoistaan. Helsingin kirjamessuilla hän sai nimmarin itseltään Don Rosalta uuteen sarjakuvakirjaansa, Don Rosan parhaat, Mestarin omat suosikit. Sarjakuvataiteilija myös kätteli poikaa. Mikä hieno hetki!

Varsinaisia uusia löytöjä hän ei ole itse tehnyt, mutta minä lainasin hänelle luettavaksi Saska Saarikosken  kirjoittaman kirjan Lauri Markkasesta. Kirja on loppusuoralla ja taitaa olla ensimmäinen tietokirja, josta hän on tosissaan innostunut. Hän pelaa itsekin koripalloa - siitä innostus.

Viime syksynä poika luki vihdoin kaikki Kepler62-sarjan kirjat läpi, ja hankinkin sarjan kirjoja aimo kasan myös kotiin. Koulusta on tullut luettavaksi Me Rosvolat -sarjan ensimmäinen kirja, jonka hän luki parissa illassa.

Ja sitten se suurin edistysaskel: poika luki Harry Pottereiden kuvattomat painokset sarjan paksuimmista kirjoista - mikä itsetunnon nousu niistä saatiinkaan! Sen jälkeen hän on kuunnellut ne läpi ainakin kaksi kertaa, enkä oikein ymmärrä, onko hänen tarkoituksensa opetella ne ulkoa, vai onko ainoastaan mahtavaa kuunnella tuttu tarinaa uudestaan ja uudestaan. (Tähän tapaan hän saattoi pienenä katsoa esimerkiksi Autot-elokuvan 10 kertaa peräkkäin.) 

Koulun lukudiplmonin poika on tehnyt kiltisti tänäkin vuonna, eikä ole suuremmin marissut mistään luetuista kirjoista eikä lukudiplomiin tehtävistä kirjallisista töistäkään. Tosin pari kohtaa tulikin suoritettua omilla suosikeilla: Keplerillä ja Harry Potterilla.

Pojan lukeminen on nyt säännöllistä. Se, että pojalle on luettu pienestä pitäen, on tehnyt lukemisesta tavan, jota ilman hän ei osaa enää olla. Myös lukunopeus on kasvanut: Jari Mäkipään uusimman Masi Tulpan hän luki ihan hujauksessa ja Neropatteja saattaa myös osua välipaloina lukulinjalle vanhan tavan mukaan. Lukeminen kuuluu iltaan ja sen avulla rauhoitutaan uneen.

Palaan asiaan taas ensi vuonna. Saapa nähdä, jäävätkö Harry Potterit jo historiaan - ja mitä ihmettä sitten luetaan? Vai luetaanko mitään? Sittenhän ollaankin jo melkein teinejä.


Tekstissä mainitut kirjat:

Siri Kolu: Me Rosvolat
Jari Mäkipää: Masi Tulppa 2, Rooli päällä
Timo Parvela ja Björn Sortland: Kepler62 1 - 6
Timo Parvela: Kepler63, Uusi maailma
Don Rosa: Don Rosan parhaat, Mestarin omat suosikit

J. K. Rowling: Harry Potter 1 - 7

Saska Saarikoski: Lauri Markkanen läheltä ja kaukaa

3 x selkoa nuorille: Tapani Bagge: Polttava rakkaus ja Mimmu Tihinen: Kello tuhat sekä Toivottavasti huomenna sataa

Tapani Bagge: Polttava rakkaus, 2018
Kustantaja: Avain
Kuvittaja: Hannamari Ruohonen
Sivuja: 64
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Mimmu Tihinen: Kello tuhat, 2016; Toivottavasti huomenna sataa, 2018
Kustantaja: Pieni karhu
Sivuja: 64; 79
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta




Ensi kosketukseni selkokirjoihin oli ristiriitainen. Pitkään taistelin äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana selkokirjoja vastaan, ja yritin etsiä oppilaille yhä kiinnostavampia kirjoja luettavaksi. Yritin vinkata kaikenlaista aina vain "ohuempaa" luettavaa ja lupasin tietysti parempia äidinkielen ja kirjallisuuden arvosanoja niille, jotka lukevat.

Mikään ei tuntunut auttavan. Tosiasia on, että yhä harvempi nuori saa tavallisen kirjan luettua. Ei nykynuorella ole kerta kaikkiaan aikaa (harrastukset) eikä kiinnostusta (netti kiinnostaa enemmän) lukea kirjaa kotona, ja jos sivuja on monta, urakka on jo lähtökohtaisesti liian suuri.

Lopulta annoin periksi ja luin muutaman alkuperäisteoksesta muokatun selkoversion, enkä pysynyt niiden juonessa perässä. Lyhennetty juoni kävikin nopeasti sekavaksi, eikä lukukokemuksesta tullut houkuttelevaa, koska en edes ymmärtänyt, missä mennään. En siis innostunut selkokirjoista yhtään.

Onneksi jatkoin etsimistä, ja nyt kun tielleni on osunut muutama sellainen nuorten selkokirja, joiden teksti on kirjoitettu alun perinkin selkokirjaksi, olen alkanut lämmetä selko-ajatukselle. Selkokirjojen sanasto on nimensä mukaisesti selkeää, ja teksti on palstoitettu sopivan lyhyiksi riveiksi (yksi virke rivillä). Fontti on isoa ja rivivälit samoin. Kirjan sivut kääntyilevät niin nopeasti, että kirja tulee luettua huomaamatta.

Oppilainani on myös paljon s2-oppilaita, ja selkokirjat toimivat heillekin. On kai tarpeetonta todeta, että kaunokirja on paras mahdollinen sanavaraston laajentaja. Koska vieraan kielen oppimisessa toisto on ehdottoman tärkeää, kaunokirjassa sanasto toistuu oikeassa ympäristössä kymmeniä kertoja - mikään sanalistojen ulkoa opetteleminen ei vedä tehokkuudessaan vertoja kaunokirjan lukemiselle.

Tapani Bagge, kokenut nuortenkirjailija, on kirjoittanut mainion selkokirjan nimeltä Polttava rakkaus. Siinä seikkailee 15-vuotias Elvis Pärssinen, joka laulaa bändissä ja on mielestään muutenkin aika cool. Hänellä on homma hanskassa, kunnes hänen elämäänsä astuu punatukkainen Maritta.

Nuoruus polttelee, ja kaikki on periaatteessa melko kuumaa, mutta kesänvietto jalka paketissa ei kuulunut Elviksen suunnitelmiin. Elvis ei kuitenkaan lannistu, vaan saa uuden idean - ja loppuuhan se kesäkin aikanaan.

Hannamari Ruohosen kuvitus auttaa seuraamaan kirjan tapahtumia olematta kuitenkaan liian osoittelevaa tai huomiota herättävää. On hyvä, ettei kirjassa kerrota ihan kaikkea, vaan lukija joutuu myös itse kuvittelemaan asioita.

Kiittelen kirjassa erityisesti sitä, että vaikka tarinassa vähän kohelletaan ja tunnetaan vahvasti tunteita, siinä on myös niin sanottua tavallista ja tylsääkin elämää. Elviksella on hyvät suhteet vanhempiinsa ja kirjassa on huumoria ja romantiikkaa juuri sopivasti.

Mimmu Tihisen kaksi selkokirjaa Kello tuhat ja Toivottavasti huomenna sataa ovat juoneltaan mukavan verkkaisia ja niissäkin on sisäänrakennettuna lämmintä huumoria. Realistisille nuortenkirjoille tyypillinen sekoilu ja synkistely puuttuvat niistä kokonaan, mutta pientä romantiikkaa ja aitoa hämmennystä niihin on saatu vangittua.

Näissäkin selkokirjoissa nuorten ja vanhempien suhteet ovat hyvät, vaikka vanhemmat eivät olisikaan yhdessä. Kello tuhat -kirjassa päähenkilö Jesse pelailee isän kanssa jalkapalloa, vaikka isä ei pärjää hänelle oikeastaan enää ollenkaan, ja Toivottavasti huomenna sataa -kirjassa Leo viettää kesää äidin kanssa mökillä. Suhteista käy ilmi, että vanhemmat eivät ole täydellisiä, mutta yrittävät parhaansa ja nuoretkin hyväksyvät heidät sellaisina kuin he ovat.

Kello tuhat sijoittuu kaupunkimaisemiin ja seuraa Jessen arkea treenien ja koulunkäynnin merkeissä. Äidinkielen oppitunnilla pitäisi tehdä esitelmä runokirjasta ja työpariksi sattuu mukava Ninni. Ninni saa Jessen pohtimaan kaikenlaisia asioita eikä runon lukeminen enää olekaan aivan mahdotonta.

Toivottavasti huomenna sataa -kirja sijoittuu maalle mökkimaisemiin. Leolla on siellä tylsää, kunnes näköpiiriin ilmestyy Ella, joka toimittaa mansikoita myös Leon elämään. Kesään tuleekin säpinää ja tunteita sekä itsensä ylittämistä.

Kirjojen henkilöiden elämään oli helppo solahtaa. S2-oppilaille nämä sopivat myös siksi, että suomalaisnuorille tutut aiheet, kuten viina, seksi ja sekoilu eivät käy näissä kirjoissa pääasiaksi, vaan päähenkilöt ovat melko tavallisia tyyppejä, joilla ei ole ylivoimaisen suuria henkisiä pulmia. Ilman vastoinkäymisiä hekään eivät kuitenkaan täysin selviä.

Näiden kaikkien selkokirjojen päähenkilöt ovat poikia, ja pojillehan näitä selkokirjoja erityisesti tarvitaan, koska poikien lukutaito on paljon heikompaa kuin tyttöjen lukutaito. Kirjat kuitenkin sopivat erinomaisesti myös tyttöjen käsiin.

Olen nyt testannut kirjat myös luettamalla niitä oppilailla, sekä äidinkieleltään suomalaisilla että s2-oppilailla. Kirjoista on pidetty tosi paljon, ja ne on luettu melkeinpä yhdeltä istumalta. Kirjat tarjosivat onnistumisen iloa: kun kirja saatiin luettua kannesta kanteen, tuli voittajafiilis. Se tunne halutaan nyt kokea uudestaan, ja niinpä minulta on jo vaadittu lisää samanlaista luettavaa. Toivottavasti kirjailijat ottavat vinkistä vaarin.



Polttava rakkaus on esitelty myös Kirsin kirjanurkassa, jossa on esittelyssä muitakin nuorten selkokirjoja. Tuijata-blogissa on Polttavasta rakkaudesta mainio, selkokielinen arvio. Tuijata on kirjoittanut myös Mimmu Tihisen Toivottavasti huomenna sataa -kirjasta.

3 x novelleja nuorille: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina, Magdalena Hai: Haiseva käsi ja Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina, novelleja, 2018
Kustantaja: Art house
Kansi: Samppa Ranta
Sivuja: 173
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Tusina on novellikokoelma, joka on syntynyt ihmettelystä: Eikö ole olemassa nuortennovelliantologiaa, jossa novellia lajityyppinä ikään kuin esitellään? Eikö ole kirjaa, jossa olisi yksissä kansissa herkkuja kaikille: pitkää, lyhyttä, kokeilevaa, kauhua, romantiikkaa... Erilaisia genrejä, erilaisia rakenteita, miehiä, naisia, muita. Eikö?! (S. 9)

No nyt on - ja hyvä kokoelma onkin! Tässä on tarjolla kaikkea sitä, mitä luvataankin. Kokoelma sisältää nimensä mukaisesti 12 novellia 12 eri kirjailijalta. Mukana on pitkää ja pätkää, kokeilevaa ja perinteistä novellia, on steampunkia, kauhua ja ihmissuhteita tai luontosuhteita jos jonkinlaisia.

Heti kokoelman alussa päästään asiaan, sillä Hannu Luntilan Kunnian ja omantunnon kautta sekä Magdalena Hain Elisan huone ovat paljon muutakin kuin mitä pinnalta näyttää. Molemmissa novellien loput yllättävät tehokkaasti. Hain novelli edustaa kauhua, eikä Luntilan novellikaan siitä kauas jää. Taitavasti sommiteltu on myös Roope Lipastin Yösuunnistus, joka paljastaa kohtalokkaan salaisuutensa viimeisellä rivillään.

Maagisen realismin tunnelmissa liikkuvat sekä Alexandra Salmelan Puu että Päivi Haanpään Aina joku löytää (itsensä). Haanpään novellissa tarina etenee dialogina ja jättää monta kysymystä ilmaan. J. S. Meresmaan Kutoja on steampunkia parhaimmillaan. Sanasto on hallittua ja tunnelma tamperelaisten kutomojen varjossa elävälle varsin todellinen.

Minulle kokoelman koskettavin ja ehein lukukokemus oli Anneli Kannon Eväät, joka on historiallinen novelli ja sijoittuu sisällissodan aikaan. Pienen lapsen näkökulmasta kerrottu tarina saa sydämen vääntymään mutkille: Tyttö välttelee pistoolimiehen tietäväisiä silmiä ja odottaa, mitä tulee. Hän ajattelee, että jonain päivänä tämä hetki on ohi ja Einon lähdöstä on kauan kauan, koko talvi ja kevät on enää muisto. Silloin hän on vanha mummu, vaikka Hilma, hän istuu keinutuolissa, keikuttelee, pitää sylissä tyttönsä tyttöä, kertoo pahasta ajasta, joka oli kerran ja jonka jälkeen ei ole sotia käyty. (S. 35.)

Perinteisimpiä nuortennovelleja ovat sekä Marika Riikosen Prinsessa että Nelli Hietalan Varmat merkit, jossa on mukavasti romantiikkaa mukana. Kumpikaan e ole kuitenkaan liian helppo tarina, vaan pohdittavaa on tarjolla niissäkin.

Kokoelman kokeilevin ja filosofisin novelli on Harry Salmenniemen Ihminen. Se on suvaitsevaisuuden ja empatian asialla, siinä missä Riina Katajavuoren Sikavähän tähtiä ja Mike Pohjolan Mustavalkoinen tyttökin.

Kiittelen Tusinan monipuolisuutta. Aiheiden ja teemojen viidakossa voi seikkailla: kirjallisuus voi olla herättelevää, kummallista tai selkeää. Sankarit saavat olla tavallisia, yksinäisiä tai reippaita. Saa tuntea vihaa, pelkoa tai myötätuntoa. Voi oppia näkemään tai ärsyyntyä tai ihmetellä. Kaikki ei tule valmiiksi, tarina saa jäädä ilmaan. Harry Salmenniemen virke on mielestäni mainio lopetus novellikokoelmalle: Hän ei muistuttanut ketään muuta ihmistä, mutta niin - ei hän täysin ainutlaatuinenkaan voinut olla (s. 173).


Tusina on luettu myös näissä kirjablogeissa: Sivutiellä, Yöpöydän kirjat ja Kirsin kirjanurkka.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta, 2016
Kustantaja: Karisto
Kansi: Satu Ketola
Sivuja: 228
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Magdalena Hain Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta on kauhunovellikokoelma, joka täyttää tehtävänsä aivan täydellisesti. Novelleja on peräti 18 sekä kirjan alussa on esittely paikasta nimeltä Uhriniituntakainen ja lopussa muutama vitsi vielä kaupan päälle. Kaikki novellit ovat jossain yhteydessä Uhriniituntakaiseen, salaperäiseen paikkaan, joka voisi oikeastaan olla missä vaan, mutta ainakin siellä asuu kummit... siis kummallista väkeä ja siellä kuolla... kuulemma tapahtuu outoja asioita.

Hai tuntuu suorastaan irrottelevan näissä tarinoissa, ja tarinankerronnan ilo välittyy lukijalle asti. Jotkin novellit on kirjoitettu niin kieli poskessa, että kammotuksen keskellä on pakko nauraa ääneen. Esimerkiksi niminovelli Haiseva käsi tarjoaa kouluarkeen uusia näkökulmia ja junan kyydissä en varmasti enää ikinä suhtaudu kanssamatkustajiin ja tunneleihin aivan huolettomasti, sen verran kummallista menoa on novellissa Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen.

Kokoelman suosikkinovellejani ovat kunnon kummitusjuttujen tapaiset Pahanukke, Namusetä, Poika portilla ja Takarivin tyttö.  Niissä seikkaillaan ketterästi toden ja tuonpuoleisen välillä ja lukijan selkäpiitä karmii mukavasti. Nämä novellit ovat rakenteeltaan perinteisiä, ja niiden lopuissa on vielä karmivaa yllätystä riittävästi.

Luin kokoelmaa kauan ja tarinoille muodostui sopivasti tilaa ympärilleen. Mietinkin, miten novellien kävisi, jos ne lukisi kiireellä muutamassa päivässä: häviäisikö niiltä teho? Novelli päivässä voisi olla sopiva lukutahti, jotta kauheuksiin ehtii kunnolla mukaan. Herkimmille lukijoille kaikki novellit eivät ehkä sopisikaan luettavaksi, sillä tarinat ovat oikeasti pelottavia.

Kehun kirjailijaa myös novellien teemoista. Esimerkiksi novellit Lokakuu ja Takarivin tyttö käsittelevät yksinäisyyttä. Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa puolestaan kääntelee mielen synkkiä puolia ja perheen vaikutusta nuoren elämään. Novelli Näkymätön särkee sydämen.

Pidin myös erityisesti kokoelman pisimmästä novellista, nimeltään Peto ja perhonen. Se on kauhu-fantasiatarina, joka saa potkua ihmissusitarinoista ja etsii pahuuden ydintä. Meno kiihtyy mahtipontiseksi, mutta pysyy silti tyylikkäänä. Näin tämän tarinan elokuvana silmissäni, niin visuaalisesti se on kerrottu.

Nautin näistä novelleista enemmän kuin olisin uskonutkaan. Hai on taitava kertoja, joka osaa sekoittaa sopivasti perinnettä ja uutta sekä vakavaa ja huumoria. Niille, jotka innostuivat kauhunovelleista, voin vinkata sadan vuoden takaa Bram Stokerin novellikokoelman Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia, josta myös löytyy mustaa huumoria ja kansantarinoiden perinnettä. Jään kaipaamaan lisää kauhua elämääni.



Haiseva käsi on luettu myös näissä kirjablogeissa: Taikakirjaimet, Kirjaston kummitus ja Neverendingly. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteen kohdan 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota en yleensä lue.


---------------------------------------------------------------------------------------------------

Terhi Rannela. Yhden promillen juttuja, 2012
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 110
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Terhi Rannelan Yhden promillen juttuja on novellikokoelma, joka kertoo tarinoita alkoholista. Olen pyöritellyt kirjaa käsissäni monta kertaa, mutta suhtautunut siihen ensin varautuneesti, sillä nykytilastojen mukaan nuorten alkoholinkäyttö on vähentynyt. Ajattein, että alkoholi on aiheena jo vanha ja niin loppuunkaluttu, ettei siitä voi sanoa enää mitään uutta. Olin pahasti väärässä.

Rannelan kokoelma sisältää 17 novellia, joiden aihe on siis periaatteessa vanha tuttu, mutta siitä huolimatta kirjailija onnistuu loihtimaan jokaisesta novellista tuoreen tuntuisen. Novelleissa ei ole saarnaamisen meininkiä, mutta vaikutus on tyrmäävän tehokas. Taitava kirjailija jättää tarinoiden loput usein auki, kuten novelleissa Praha tai Pinkki muistikirja, niin että lukija joutuu täydentämään ne mielessään.

Luin novelleja hitaasti, noin novellin päivässä. Annoin tarinoille aikaa, ja henkilöistä tulikin eläviä ja heidän kohtalonsa jäivät mieleen. Eikä ollenkaan haitanut, että en itse ole nuori. Kuningas alkoholista ei ole vieläkään näköjään kerrottu kaikkia tarinoita, ja ne jatkuvat. Esimerkiksi Matti Nykäsen elämäntarinasta voi nähdä, että kuningas alkoholi päihittää sankaritkin.

Rannelan novellien päähenkilöt ovat nuoria, joiden elämässä alkoholi on jollain tavalla mukana. Heitä on sekä tyttöjä että poikia. Yksi haluaa vaihtaa muutaman sanan ihastuksensa kanssa, mutta haave ei toteudu ennen kuin hän on saanut pientä rohkaisua (Panttivankitilanne). Toinen on käyttänyt kaikki rahansa, ja ylikin, makeaan elämään (Bilesiskovala). Kolmas ei ole enää luotettava ystävä (Entten tentten), neljäs juo itsensä pedoksi (Miss Jackie Daniels). Yksi yrittää jo kuiville (Päälläseisontaa), kun muutama vasta aloittelee.

Aikuiset alkoholistit ovat kirjassa kammottavia haamuja, ja suomalainen juomakulttuuri näyttää siltä, mitä se on. Novellit Kadunmiehen muotokuva ja Huoneentaulu irtleikattavaksi: Kuinka jaksaa täysi-ikäiseksi alkoholisti-isän kanssa kertovat, miten tehokkaasti meillä elämää heitetään hukkaan. Sekakäyttäjämagneetti puolestaan kertoo arkisen tapauksen, joka loppuu yllättävästi. Kukapa suomalainen ei olisi istunut bussissa, jossa juopunut matkustaja tyrannisoi koko porukkaa käyttäytymällä aggressiivisesti  - eikä kukaan puutu asiaan, koska alkoholin käyttö on Suomessa jokaisen oma asia.

Rannelan taitoa kuvastaa sekin, että novellien teemat vaihtelevat: ystävyys, yksinäisyys, perhesuhteet, turvattomuus, rakkaus, kasvaminen, itsenäistyminen... Nuoria polttelevat kysymykset ovat siinä nenän edessä. Novellien rakenteet ja näkökulmat vaihtelevat, eikä lukija pääse tylsistymään.

Luetutin kirjaa myös kasiluokkalaisilla oppilaillani. Vaikutus oli syvä. Alkoholi ei ole kadonnut  suomalaisnuorten elämästä, vaikka he eivät enää itse juo niin paljon kuin edellisen sukupolven nuoret. Ikävä kyllä edellisen sukupolven nuoret ovat heidän vanhempiaan.



Yhden promillen juttuja on luettu myös näissä kirjablogeissa: Mari A:n kirjablogi, Tarinoiden taikaa, Eniten minua kiinnostaa tie, Notko, se lukeva peikko ja Kirjaimin kerrottu.

2 x lukemista yläkouluikäisille pojille: Jyri Paretskoi: K15 ja Kalle Veirto: Ohut hauska kirja

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja, 2017
Kustantaja: Karisto
Sivuja: 151
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Jyri Paretskoi: K15
Kustantaja: Otava
Sivuja: 80
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Kustantamot ovat heränneet julkisuudessa paljon esillä olevaan poikien lukutaidon hiipumiseen. Syytä onkin. Oikeataan koko kansakunnan olisi syytä herätä pelastamaan nuorison lukutaito - ja pian. Kaikenlaisia kampanjoita viritelläänkin parhaillaan, mutta koska myös aikuisten lukeminen on vähentynyt, pelkäänpä, ettei tälle suunnalle ole paljon tehtävissä. Lukemista, kirjoja ja kirjallisuutta pitäisi pitää arkipuheessa mukana koko ajan (kotona, koulussa, lehdissä, uutisissa, lastenohjelmissa, nuortenohjelmissa), jos halutaan kasvattaa lukijoita.

Viime aikoina työssäni äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana olen välillä havahtunut tunteeseen, että puhun nuorisolle kuin ufoista, kun puhun kirjoista ja lukemisesta. Ne kuuluvat yhä harvemman nuoren elämään. Mistään ei tunnu löytyvän sellaista kirjaa, jonka nuori saisi luettua kannesta kanteen. Keskittymiskyky ja lukutaito eivät vain yksinkertaisesti riitä. Hyvätkin lukijat haluavat lukea mahdollisimman ohuita kirjoja, koska eivät millään kuulemma ehdi lukea, koska heillä on niin paljon harrastuksia. Lapsilla on kiire tekemään jotain tärkeämpää.

Nyt siis tarvitaan ohuita kirjoja, ja kustantamot ovat tarttuneet tehtävään. Viime vuonna Karistolta ilmestyi Kalle Veirton Ohut hauska kirja ja tänä vuonna Otavalta Jyri Paretskoin K15. Molemmat on suunnattu yläkouluikäisille pojille, jotka pelkäävät tylsistymistä kuin ruttoa. Niiden päähenkilöt ovat poikia, jotka koheltavat niin paljon kuin pienen sivumäärän puitteissa ehtivät.

Ohut hauska kirja kertoo kahdesta kaveruksesta, Ekusta ja Iiro-Matiaksesta, jotka viimeisellä peruskouluviikollaan joutuvat vastakkain äidinkielen opettajansa kanssa. Suomalainen kirja on lukematta ja esitelmä pitämättä, ja arvosanoista on tulossa surkeat. Ei muuta kuin metsästämään mahdollisimman ohutta ja hauskaa kirjaa, joita ei kirjallisuutemme historiassa järin monta ole. Yksi sentään on, ja kirjailijakin asuu poikien kotikaupungissa.

K15 puolestaan esittelee suorasanaisen Ronin, joka joutuu nettikiusaamisen uhriksi erilaisuutensa takia. Onneksi hänellä on uskollinen ystävä Niko, joka on ollut hänen kaverinsa pienestä pojasta asti. Lisäksi avuksi - ritariksi - rientää luokalle tullut iki-ihana uusi tyttö, Sara, joka keksiikin keinon kiusaamisen lopettamiseksi.

Yhteistä kirjoille on realistinen kerronta, eli lukijoiden ei tarvitse periaatteessa kohdata mitään keksittyä todellisuutta, vaan päähenkilöiden maailmaan on helppo solahtaa. Molemmissa kirjoissa on myös maailman parantamisen ja kasvun teemoja (mtta en voi paljastaa niitä tässä tämän tarkemmin, koska poikien äidinkielenopettaja kysyy niitä aivan takuulla). Pelkästä koheltamisesta ei ole kyse kummassakaan kirjassa.

Kalle Veirton sanailu tuo mieleeni Jukka Parkkisen nuortenkirjaklassikon Kaupungin kaunein lyyli. Veirto käyttää kerronnassa mukavasti ironiaa ja heittää jopa viittauksia Suomen kirjallisuuden merkkiteoksiin. Jyri Paretskoin kirjassa puolestaan otetaan käyttöön Whatsapp-viestittelyn kikat. Hauskuutta haetaan, ja sitä myös syntyy.

Parkkisen ajoista on kuitenkin paljon muuttunut. Huumorin aiheet ovat nyt ronskimpia. Sekä Ohut hauska kirja että varsinkin K15 puhuvat seksistä suoraan. Seksi on pojilla mielessä oikeastaan koko ajan. K15-kirjassa Roni on "lerssinsä" kanssa pulassa koko ajan, haaveilee seksirobotista ja lupaa poikuutensa heti kättelyssä ihanalle Saralle. Ohuen hauskan kirjan Ekulla on eka kerta luvassa aivan pian, ehkä.

Molemmat kirjat kannattaisi hankkia koulun kirjastoon Aleksi Delikouraksen Nörtti-sarjan seuraksi. Olen aikoja sitten heittänyt moralisoinnin mäkeen ja tullut siihen tulokseen, että nuoriso on saatava lukemaan (järkeviä) kokonaisia virkkeitä hinnalla millä hyvänsä - näkemään ja kokemaan, kuinka sanojen, virkkeiden ja kappaleiden välille muodostuu yhteys ja ajatus. Tarvitaan kirjoja, joissa on koukkuja erilaisille lukijoille, ja Suomessa on taitavia nuortenkirjailijoita, jotka osaavat työnsä.

Tiedän, että maahanmuuttajanuoret eivät mielellään lue näin ronskeja tekstejä ja lukemisen harrastajille nämä ovat liian köykäisiä. Täsmäiskuna luokan koheltajille nämä voisivat hyvinkin toimia, jos opettaja vielä muistaa varoitella, että näissä on kyllä herkimmille lukijoille liikaa seksiä.

Seuraavaksi kiirehdin palauttamaan kirjat kirjastoon, jotta mahdollisimman moni poika ehtisi tarttua niihin vielä kesälomalla. Niiden olisi myös hyvä olla hyllyssä, kun koulut kohta alkavat ja oppilaat saavat tehtäväksi etsiä kirjastosta jonkin kirjan luettavaksi. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana en luottaisi siihen, että näitäkään saadaan kotona, omalla arvokkaalla vapaa-ajalla, luettua, mutta onpahan nyt tarjota jotain kättä pitempää, kun nuori vaatii luettavaksi sitä "ohutta hauskaa kirjaa".



Ohut hauska kirja esitellään myös kirjablogeissa Opus eka, Sivutiellä, Eniten minua kiinnostaa tie ja Bibbidi Bobbidi Book. K15 esitellään ainakin Kirsin kirjanurkassa, jossa  on menossa #nuortenkirjatorstai-projekti. Sieltä saa hyviä nuortenkirjavinkkejä uusista nuortenkirjoista. Lisäksi K15 on luettu kirjablogissa Kirjakko ruispellossa.

Lukuvinkkejä 10-vuotiaille pojille

Perinteisesti olen Lukuviikolla kirjoittanut poikani lukemisesta, sillä poikien lukuinnon hiipuminen alkaa olla valtakunnallinen ongelma. Miten käy äidinkielenopettaja-lukuintoilija-äidiltä oman pojan kasvattaminen lukijaksi? Ei mitenkään helposti.

Olen blogannut aiheesta tähän mennessä otsikoilla Miten houkutella 7-vuotias poika lukemaan?,  Lukuvinkkejä 8-vuotiaille pojille ja  Lukuvinkkejä 9-vuotiaille pojille. Nyt ollaan siis jo 10-vuotiaita.

Tähän asti olen lahjonut poikani lukemaan: hän on saanut lukemistaan kirjoista peliaikaa. Joku kommentoikin blogiini, että hän ei itse missään nimessä lahjoisi lasta lukemaan, sillä lapselle ei silloin synny omaehtoista intoa lukemisharrastukseen. Jaahas. Tilastojen  mukaan näyttää siltä, että suomalaispojat on jätetty sankoin  joukoin odottamaan oman lukuinnon syttymistä, ja odottelun tulokset näkyvät poikien lukutaidon romahtamisena. Kannattaisiko vanhempien kuitenkin yrittää tehdä jotain?

Jos nyt olen mennyt pilaamaan poikani lukuinnon hänen loppuelämäkseen, niin kannan siitä täyden vastuun. Kuten nyt kannan vastuuni hänen lukutaitonsa kehittymisestä lahjomalla häntä lukemaan.

Sitä paitsi, jos en vaatisi pojalta mitään kehittävää toimintaa, hän pelaisi koko ajan Minecraftia tai katsoisi YouTubesta videoita siitä, kun joku toinen pelaa Minecraftia. Niissä hommissa lukutaito ei kehity pätkän vertaa.

Lahjominen on kannattanut. Sitä ei enää tarvita, vaan poika lukee, koska kirjat ovat niin hyviä. Hän lukee joka ilta ennen nukahtamistaan, hän lukee aina, kun häneltä on viety kännykkä käsistä, hän lukee autossa, vessassa, ruokapöydässä... Eniten hän lukee Aku Ankan taskukirjoja, mutta hän lukee myös muuta. Kannattiko siis lahjoa? Kyllä. Kannattaa myös luottaa siihen, että ajan myötä kirjat ovat niin hyviä, että pojan omakin into syttyy. Siihen asti - lahjo!

Vuosi sitten päätin ruveta ottamaan kuvia pojan lukemista kirjoista, mutta enhän tietysti muistanut kuvata kuin touko-kesäkuun kirjoja. Tuolloin luettiin koulun lukuhaastetta varten aika erilaisia kirjoja, ehkä suurimpina löytöinä David Walliamsin kirjat Gansterimummi ja Poika ja mekko, jotka molemmat tuntuivat herättävän melkoisesti tunteita pojan päässä. Ihan mahtavaa!

Myös Jari Mäkipään Masi Tulppa. Pääsy kielletty -kirja maistui viime vuonna. Timo Parvelan ja
Björn Sortlandin Kepler 62 -sarjaakin poika luki, mutta into hiipui jostakin syystä. Pitänee yrittää uudestaan...

Eoin Colferin Legenda maailman tuhmimmasta pojasta ja Legenda Pottu-Mäkisestä tuli myös luettua. Ne olivat sopivan ohuita, kuulemma. Samoin Timo Parvelan muutama Ella-kirja luettiin samasta syystä. Ohuista kirjoistahan sai nopeasti ansaittua peliaikaa...

Koulun lukudiplomi uudistui tänä keväänä, ja painostin pojan tekemään sen. Siihen sai valita kirjoja eri aihepiireistä, ja poikani luki muun muassa Aapelin Koko kaupungin Vinskin ja Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun. Selvästikään klassikoiden lukeminen ei sujunut niin ketterästi kuin uusien kirjojen tavailu. Sen sijaan lukudiplomiin luettu tietokirja, Raili Mikkasen ja Laura Valojärven Suomen lasten linnakirja kiinnosti poikaa ihan aidosti. Meidän pitäisi kuulemma kesällä lähteä retkeilemään Suomen linnoissa.

Vuoden luetuimpia kirjoja ovat kuitenkin olleet viime vuoden tapaan Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjat, joita poika lukee uudestaan ja uudestaan. Ne on hankittu omaan hyllyyn ihan kaikki, ja seuraavaa suomennosta odotellaan kieli pitkällä. Myös perheen tyttäret lukevat näitä kirjoja edestakaisin, joten hankinta on joka euron arvoinen.

Toinen jatkuvasti kesken oleva kirjasarja on Harry Potter -sarja, josta poika on lukenut kolmea ensimmäistä osaa vuorotellen ja yhä uudestaan. Jim Kayn kuvittamat painokset ovat hänen suosikkejaan, vaikka kuvittamattomatkin painokset hän on lukenut. Juuri viime viikolla kuulin hänen huokaavan Kayn kuvittaman kirjan äärellä, miten hieno eräskin kuva oli. Harry Pottereita ovat myös perheen tyttäret lukeneet siihen tahtiin, että kuvittamattomista painoksista irtoilevat jo kannet. Myös tämän kirjasarjan hankkiminen omaan hyllyyn on ollut joka euron arvoista.

Edelleen siis pojan kirjoissa pitäisi olla kuvia, ja parasta olisi, jos kirjat olisivat myös hauskoja. Mikäs siinä. Kirjastosta löytyy, kun vähän malttaa etsiä.

Seuraava suunnitelmani on palata lahjonnan pariin, ja luvata jotain tosi kivaa, jos poika malttaa lukea pari kuvittamatonta kirjaa, nimittäin Jack Chengin Kosmoksessa tavataan -kirjan, jonka olen itse hyväksi todennut, ja Jacob Wegeliuksen Merten gorilla -kirjan, joka vaikuttaa kunnon seikkailuromaanilta.

Näillä mennään.

Lukuvinkkejä 9-vuotiaalle pojalle

Lukuviikon juhliminen on yhtä lukemista. Toiveissa on tietysti, että kaikenikäiset lukisivat ja lukukipinä syttyisi lapsille, joiden lukemisharrastus on viime vuosina hälyttävästi hiipunut. (Tästä aiheesta kirjoittaa Luetaanko tämä? -blogin Kia.)

Olen kahden viime vuoden Lukuviikoilla kirjoittanut poikani lukemisesta, koska poikien lukeminen on vähentynyt vielä enemmän kuin tyttöjen lukeminen. Omasta kokemuksesta myös tiedän, että pojan lukeminen vaatii vanhemmilta enemmän motivointia kuin tyttöjen lukeminen. Kun poika oli 7-vuotias, keräsin vinkkejä siitä, kuinka 7-vuotiaan pojan voisi houkutella lukemaan ja viime vuonna keräsin lukuvinkkejä 8-vuotiaalle pojalle.


Onko mikään muuttunut? Lukeeko poika yhtään enemmän tai erilaisempia kirjoja kuin pienempänä?

Voin suoraan myöntää, että meillä toimii edelleen lahjontaperiaate, eli poika saa lukemistaan kirjoista peliaikaa. Nyt on kuitenkin edistytty niin, että luettuja kirjoja pitää olla kaksi, ennen kuin on tienannut puolen tunnin peliaikansa. Tämä on pojan itsensä ehdottama uusi sääntö, jonka inspiraationa on siskojen lukuinto: tytöt saavat puoli tuntia peliaikaa kolmesta luetusta kirjasta.

Edelleen poika lukee Aku Ankkoja päivittäin - aina vähintäänkin välipalalla tai iltapalalla ja nukkumaan mennessään. Aku Ankka -kansioita on keittiössä ja pojan kirjahyllyssä tyrkyllä juuri näitä hetkiä varten. Lisäksi hän saa aina kauppareissulla Aku Ankan taskukirjan, jos hän sellaista hoksaa haluta. Saatan jättää karkit ostamatta, mutta en koskaan jätä ostamatta pyydettyä kirjaa.

Toinen suuri lukutaidon kehittäjä ovat Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjat. Meille on kertynyt niitä jonkinlainen pino omaksi asti, ja niitä luetaan yhä uudestaan ja uudestaan (myös pojan siskot lukevat näitä). Pojalla on kirjoissa suosikkikohtansa, joita hän käy esittelemässä minulle ja nauraa hekottaa niin, etten meinaa ymmärtää vitsistä mitään.


Meidän 9-vuotiaalla pojallamme on edelleen samat lukumieltymykset, kuin hänellä oli kaksi vuotta sitten: kirjan pitää olla hauska ja siinä pitää olla kuvia, muuten ei nappaa. Andy Stantonin Herra Gummit edustavat tätä osastoa parhaimillaan, ja ne luetaan sitä mukaa kuin niitä suomennetaan.


Jotakin merkittävää edistymistä pojan lukutaidossa tapahtui joululomalla. Olin lainannut hänelle hänen omasta pyynnöstään David Walliamsin Gangsterimummin, jota oli suositeltu kirjaston kirjavinkkauksessa. Hän luki kirjan lähes yhdeltä istumalta, koska se oli niin hauska, mutta sitten hän olikin sen lopusta aivan järkyttynyt. Näin hänen kasvoistaan, että nyt oli kirja koskettanut syvältä.

Gangsterimummin jälkeen hän luki koulun 3. luokan lukudiplomikirjoista viimeisen, joka oli Roald Dahlin Iso Kiltti Jätti - kaikista paksuin kirja tämän vuoden lukudiplomikirjoista, ja siksi viimeiseksi jäänyt. Sen juoni oli elokuvasta jo tuttu, eikä kirjan lukemiseen mennyt kuin pari päivää. Lukuinto jatkui joululahjakirjan, J. K. Rowlingin Harry Potter ja salaisuuksien kammio -kirjan, lukemisella. Jim Kayn loistava kuvitus siivitti lukemista, ja varmastikin ylipäätään mahdollisti sen. (Tästä kuvitetusta Harry Potter -sarjasta hankin varmaan jokikisen omaksi, sillä meillä on kasvamassa vielä yksi poika, jolle aion nämä säästää.)


Kevään aikana poika on lukenut satunnaisesti vähän sitä ja tätä, mutta ehdottomasti eniten Neropatteja. Kuvassa oleva Mila Teräksen Noitapeili oli myös kirjavinkkauksen perusteella lainassa, ja poika kyllä luki sen, mutta ei selvästikään ole fantasiakirjojen ystävä (poikkeuksena Harry Potterit). Juoni oli hänen mielestään vähän liian sekava.

Parissa vuodessa pojan lukutaito on siis hiukan kehittynyt, sillä kirjat ovat selvästi paksumpia ja niissä saa olla jo enemmänkin tekstiä. Kuvat ovat kuitenkin edelleen toivottuja, elleivät jopa välttämättömiä, lukuinnon virittäjinä.

Kiittelen koulun lukudiplomia, jonka poika on suorittanut joka vuosi, ja jatkaa suorittamista varmastikin ensi vuonna. Siihen kuuluu vuosittain kuusi kirjaa, joista käydään keskustelemassa opettajan kanssa (kolmesta kirjasta kerrallaan). Kun lukudiplomin tekeminen on koulussa ennemminkin sääntö kuin poikkeus, voisi sanoa, että koulu on tehnyt kaiken, minkä se voi lasten lukuinnon sytyttämisen hyväksi. Loppu on vanhempien vastuulla, ja poikien lukuinnon hennon liekin ylläpito vaatii kyllä työtä, ainakin meillä.

Mukavaa Lukuviikon jatkoa!

Tänä vuonna Lukukeskuksen Lukuviikkoa vietetään 40. kerran ja teemana on omien lempikirjojen vinkkaaminen. Myöhemmin tällä viikolla 11-vuotias Anna-tyttökin vinkkaa lempikirjansa. 

Ernest Thompson Seton: Villejä eläimiä

Seton Ernest Thompson: Villejä eläimiä, 3. painos 1961
Alkuteos: Wild animals I have known, 1898
Kuvittaja: tekijä itse
Suomentaja: Pentti Eskola
Kustantaja: WSOY
Kansi: ?
Sivuja: 215
Mistä sain kirjan: oma divariostos


Ernest Thompson Seton on kirjailija, jonka vaikutus vanhempien miessukupolvien lukutaitoon on ilmeisesti jonkinmoinen. Kun katsoo Villejä eläimiä -teoksen kantta, voi kuvitella, että kirja on houkutellut poikia lukemaan aikana, jolloin varsinaisia nuortenkirjoja ei vielä paljon ilmestynyt ja luonnossa liikuttiin enemmän kuin nykyään. Setonin kuuluisin teos on nimeltään Kaksi partiopoikaa (Two little Savages, 1903), josta olen kuullut, mutta jota en ole koskaan lukenut. Moni poika kuitenkin varmaan on.

Villejä eläimiä sattui silmiini Sastamalassa Vanhan kirjallisuuden päivillä viime kesänä. Ystäväni alkoi kehua kirjaa ja kertoi, että hän on lukenut sen omille pojilleen, joiden kanssa he yhdessä itkivät erään ketun tarinaa. Päätin ostaa kirjan luettavaksi omalle, 8-vuotiaalle pojalleni, ja niinhän siinä kävi, että hyvin upposi kirja myös kännykkäajan lapseen.

Kirjassa on kahdeksan eläintarinaa, jotka on kerrottu perinteiseen tarinankerronnan tyyliin. Kirjoitusajan henki, 1800-luvun loppu, välittyy niistä selvästi: Villiä luontoa toisaalta ihaillaan, mutta se nähdään myös vihollisena. Sudet ja ketut haittaavat ihmisten elinkeinoa, ja erämaa on vaarallinen paikka. Villin elämän lait ovat ankarat, ja jos eläin selviytyykin luonnon omassa eloonjäämistaistelussa hyvin, on sillä vielä ihmiset vastassaan. Ihmisten toiminta näyttäytyykin kirjassa hyvin julmana.

Kun luin kirjaa ääneen iltaisin, kuuntelijani ei olisi sallinut lopettaa lukemista. Vähitellen hän kuitenkin rupesi jännittämään tarinoita ja ennusti uuden tarinan alkaessa, että eihän tässä hyvin käy.
Tästä kirjan tekijän alkusanat varoittavatkin lukijaa: Näiden kertomusten todenperäisyydestä johtuu, että ne ovat traagillisia. Villin eläimen elämä päättyy aina traagillisesti. (s. 6.)

Tarinoiden päähenkilöinä ovat poikkeuksellisen kiehtovat lajiensa edustajat, eräänlaiset legendat: Lobo on erityisen ovela ja vaarallinen susi; Hopeatäplä on varisten kunnioitettava johtajahahmo; Risakorva on nuori ja neuvokas jänis; Juoksija on musta villihevonen, joka valitsee mieluummin kuoleman kuin vankeuden... Koska kertoja kunnioittaa kuvauskohteitaan, niin tekee lukijakin. Eläimistä tulee persoonallisuuksia, joiden puolesta täytyy pidättää hengitystään. Jännitystä todellakin riittää. Samalla karttuu myös lajituntemus ja kunnioitus luontoa kohtaan.

Äitinä tietenkin kiinnitin huomiota siihen, että emojen huolenpidossa on jotain hyvin inhimillistä:     Risakorva oli Jänöemon ainoa lapsi ja sai osakseen kaiken sen huolenpidon ja hellyyden. Pikku jänis oli harvinaisen nopea ja vilkas ja samalla väkevä; sen tähden se edistyikin mainiosti.
  Koko kesän se sai ahkerasti harjoitella tuntemaan polkuja sekä oppia, mitä sai syödä ja juoda ja mihin toisaalta ei saanut koskea. Päivät päästään emo neuvoskeli poikastaan ja pänttäsi vähä vähältä sen päähän ne sadat asiat, jotka sille itselleen oli nuorena opetettu tai jotka se omasta kokemuksestaan oli tullut tietämään. (S. 58.)

Kokonaisuutena Villejä eläimiä kosketti siis sekä äitiä että poikaa. Kun sitten lähdin pihalle kuvaamaan kirjan kantta, näin takapihallamme jäniksen jäljet. Risakorvan terveiset - epäilemättä.



Kirja sopii erinomaisesti #pojatkinlukee-kampanjaan. Kuittasin kirjalla HelMetin vuoden 2016 haastekohdan 1. Ruuasta kertova kirja, sillä eläinten ravintoakin kuvailtiin kirjassa paljon. Tämän vuoden HelMet-haasteessa kirja sopisi kohtaan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa ja 41. Kirjan kannessa on eläin.

Anna esittelee: Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjat

Heippa, olen Anna 10 v! Tykkään todella paljon lukemisesta. Joskus saattaa mennä yömyöhäänkin, kun ei malta lopettaa kesken.

Tässä ajattelin esitellä teille suosikkisarjani: Neropatin päiväkirja. Tämän kirjaimellisesti nerokkaan sarjan on keksinyt ja kirjoittanut Jeff Kinney. Neropatin päiväkirja on sarjakuvakirja, jossa kuvatkin ovat hauskoja.

Parasta Neropatin päiväkirjoissa on huumori. Kirjasarjassa seikkaileva Gregory "Greg" Heffley joutuu nolosta tilanteesta aina vain nolompaan. Gregin perheeseen kuuluu äiti, isä, isoveli Rodrick ja pikkuveli Manny, jotka aiheuttavat vain lisää harmia Gregin elämään.

Gregin paras kaveri Rowley on hiukan lapsellinen persoona, jota Greg käyttää lähinnä "apurinaan". Greg ja Rowley ovat hyvin läheisiä, ja vaikka ystävyydessä on sekä hyviä että huonoja päiviä, Greg saa aina "apurinsa" takaisin.

Suosittelen kirjasarjaa kaiken ikäisille tytöille ja pojille, jotka pitävät huumorista ja yllättävistä käänteistä, joita Gregin elämä on pullollaan.

P. S. Anna jakoi lukuvinkkejä myös viime vuoden Lukuviikolla.

Lukuvinkkejä 8-vuotiaalle pojalle

Kirjoitin viime vuoden Lukuviikolla ekaluokkalaisen poikani lukemisesta otsikolla Miten houkutella 7-vuotias poika lukemaan? Tänä vuonna ei enää tarvitsekaan kirjoittaa aiheesta Miten houkutella 8-vuotias poika lukemaan?, sillä poika kyllä lukee. Oikeastaan hän lukee koko ajan, jos ei pelaa pleikkaa tai kännykkää tai urheile tai katso televisiota. Hänellä on nimittäin Aku Ankka tai Aku Ankan taskukirja edessään kaiken muun ajan. Ongelma on nyt siinä, miten saada hänet lukemaan kirjoja. (Ja joskus myös siinä, miten saada hänen otteensa irtoamaan taskarista, kun hän istuu ruokapöytään.)

Kyllähän Akkarienkin avulla sanavarasto laajenee ja mielikuvitus kehittyy, ja kehittyykin hyväksi. Miksi sitten Aku Ankkojen lisäksi olisi kuitenkin hyvä lukea muutakin?

Sarjakuviin verrattuna kirjan etuna on pitkän tarinankaaren seuraaminen. Loogisen - tai epäloogisen - juonenkulun seuraaminen tekee mielikuvitukselle hyvää. Oman loogisen tekstin tuottamiseen, siis kirjoittamiseen, tarvitaan tarinan kerronnan malli. Puhumattakaan siitä, että näinä nopean mielihyvän aikoina paksun kirjan lukeminen kehittää myös sinnikkyyttä ja pitkäjänteisyyttä.

Olen ikuistanut tämän jutun kuviin joitakin Kalle-poikani tänä vuonna lukemia kirjoja. Eiväthän ne vielä kovin paksuja kirjoja ole, ja kaikissa taitaa olla myös kuvitusta. Odotan aikaa, jolloin kuvia ei enää tarvittaisi ollenkaan, vaan pojan mielikuvitus hoitaisi sen puolen. Joka tapauksessa kirjoja on jo melko paljon. Viime vuodesta pojan kirjallinen maku on myös kehittynyt: enää kirjan ei tarvitse olla pelkästään hauska, vaan se voi olla myös jännittävä. Poika lukee 1 - 3 kirjaa viikossa, ja se on niin hyvä juttu, että melkein itkettää.

Edelleen Kalle saa jokaisesta lukemastaan kirjasta puoli tuntia peliaikaa ja lahjonta toimii hyvin. Ihailen vanhempia, jotka ohjaavat lapsensa luontevasti lukemaan, mutta minä en ole niin taitava äiti. Olen kyllä lukenut kaikille lapsilleni heidän syntymästään lähtien, mutta jos en olisi ruvennut lahjomaan lukutaitoista poikaani, hän ei lukisi kirjoja. Tämä on vähän sama asia, kuin jos en rajoittaisi hänen peliaikaansa, hän ei tekisi mitään muuta kuin pelaisi. Ohjailen poikani elämää, koska olen hänen äitinsä. Näillä mennään.

Lahjonnalla otan tietysti sen riskin, että pojalle ei synny omaa tahtoa lukemiseen. Se riski olisi olemassa, vaikka en häntä lahjoisikaan - ja silloin se olisi vielä suurempi. Nyt näen kuitenkin kaikista tärkeimpänä poikani lukutaidon kehittymisen, ja sen kehittymisen aika on nyt, kun häntä saa vielä lahjottua. Jotain edistystä on myös tapahtunut. Poika nimittäin löysi Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjat (siskojensa opastuksella) ja on niihin aivan hurahtanut. Jossain vaiheessa hän hämmästyi itsekin:  - Äiti, tässähän oli yli 200 sivua!

Nyt hän on lukenut jo neljä Neropattia, eikä häntä haittaa, että peliajan saavuttamiseen menee jo vähän enemmän aikaa kuin sadan sivun tarinoita lukemalla. Koska Neropatteja on suomennettu jo kymmenen, niin lukemista riittää. Todennäköisesti niitä luetaan myös useaan kertaan, jos siskojen mallin mukaan mennään. (Neropateista on myös luvassa arvio tällä viikolla.) Pojan lukemiset on siis vähäksi aikaa taattu.

Lapsi tarvitsee lukutaitoa, ja nykypäivänä yhä parempaa lukutaitoa, koska tekstiä on joka puolella yhä enemmän ja opiskelu sujuu edelleenkiin suurimmaksi osaksi lukemalla. Lukutaidon harjoittelua tarvitsevat varsinkin sellaiset lapset, joille lukeminen on vaikeaa, sillä tutkimusten mukaan lukihäiriötä voi lieventää vain lukemalla.

Erityisesti poikien lukemisesta on syytä olla huolissaan, joten kaikki vinkit kiinnostavista ja pojille sopivista kirjoista ovat tervetulleita.

Tässä vielä lista kuvien kirjoista:

Colfer Eoin: Legenda Pottu-Mäkisestä
Kirkegaard Ole Lund: Kumi-Tarzan
Larry H. I.: Zac Power -sarja
McCall Smith Alexander: Akimbo-sarja
Parvela Timo: Pate-kirjat
Parvela Timo ja Sortland Björn: Kepler62-sarja
Tapola Katri: Väinämö sisäkentillä
Tuomola Johanna: Kivalan etsivät -sarja

Hyvää Lukuviikkoa!

Kari Levola: Suorin mutka ikinä

Kari Levola: Suorin mutka ikinä, 2011
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 101
Mistä sain kirjan: lainasin kirjasarjalainaamosta



Koulun jälkeen ne odottivat minua aidan ulkopuolella ja lähtivät naureskellen seuraamaan. Kun oli päästy vähän kauemmas koulusta, ne kaatoivat minut maahan, potkivat ja veivät kännykkäni. Kotona äiti kysyi, että miksi minun naamani on naarmuilla. Minä sanoin, että meillä oli koulussa ollut sählyä. (S. 13.)

Kari Levolan Suorin mutka ikinä sisältää 40 mininovellia. Novellit ovat tosiaan ihan minejä, puolesta sivusta kolmeen sivun mittaisia. Kirja on helppo tökätä nuoren käteen ja sanoa: "Lue! Lue edes nämä muutamat rivit, ehkäpä tuosta tuo pieni tarina." Voidaan lukea vaikka ääneen muutama juttu ja sitten voi selata kirjaa ja lukea ne kaikkein lyhyimmät ensin ja sitten ehkä pari pidempääkin. Kirjaa ei tarvitse lukea järjestyksessä kannesta kanteen. Eikä kirja lannista sivumäärälläänkään.

Kiitän kirjailijaa tästä kirjasta, jossa on aika simppeleitä tarinoita, mutta myös muutama vähän hullumpi scifin sukuinen tarina. Pienestä tarinastakin voi päästä yllättävän syvälle pohtimaan henkilöiden luonteita ja elämäntilanteita. Kun aiheina on kiusaamista, rakastumista, ulkonäköpaineita, nettiä ja perhedynamiikkaa, on jokaiselle nuorelle jotain kolahtavaa. Tunnelma on irtonainen ja kevyt, mutta pinnan alla kuitenkin myös mietityttävä. Lukija voi itse päättää, kuinka syvälle tekstiin sukeltaa.

Suosikkinovellejani oli oikeastaan aika monta. Kirjan ensimmäisen osan otsikkona on Kiusaajia ja kiusattuja, ja sen kaikki novellit ovat tärkeitä. Koskaan, ikinä ei kiusaamisesta ja sen seurauksista puhuta liikaa. Tässä kohtaa ollaan empatian herättämisen ytimessä - miten kaunokirjallisuus todellakin auttaa hyppäämään toisen housuihin.

Kirjan viimeinen osa Suurin niistä on rakkaus puolestaan loppuu toiveikkaisiin tunnelmiin. Esimerkiksi Nössö-novellissa on herkkyyttä ja aitoutta.

Yksi suurimpia suosikkejani on niminovelli Suorin mutka ikinä. Siinä nuori (tai kuka tahansa lukija) tapaa epäluotettavan kertojan. Minkälainen tyyppi hän onkaan? Mitä tekstissä kerrotaan bändistä nimeltä Suorin mutka ikinä? Onko se niin loistava bändi, kuin minäkertoja antaa ymmärtää?

Olen aiemmin lukenut Levolalta muutamia novelleja ja nuortenkirjan Tahdon, josta pidin kovasti silloin joskus. Levola sai siitä vuonna 1999 Finlandia Junior -palkinnon. Olen myös lukenut kirjat Blankko, mä kirjoitan sulle (1989) ja Maailmantappi ja Tikkari-Tiina (2001), joka oli pojan lukudiplomikirjana. Levola on tehnyt jo pitkän uran kirjailijana ja edistänyt osaltaan suomalaisten nuorten lukuintoa. Mininovelleissaan hän kirjoittaa juuri sellaista kirjallisuutta, josta on huutava pula.

Testasin kirjaa seiskaluokkalaisilla ja aion luettaa sen samanikäisillä oppilailla vastakin. Se sopi sekä tyttöjen että poikien luettavaksi, koska päähenkilöt ovat sekä tyttöjä että poikia, eikä päähenkilön sukupuolta välttämättä aina edes kerrota. Aiheet koskettavat kaikkia nuoria, ja tarinoista riittää keskusteltavaa. Niistä syntyi myös kivoja näytelmiä, joista saatiin makeita nauruja. Kirjallisuus voi olla hauskaa!

Suketuskin on lukenut kirjan ja käyttänyt sitä töissä. Lisäksi kirja on luettu Lastenkirjahyllyssä, Kirjavassa kukossa sekä Alas taikavirtaa - ja Vauhkon kirjat ja kirjaimet -blogeissa.

Osallistun kirjalla Pojatkin lukee -kampanjaan, joka on Kalenterikarjun ideoima tempaus poikien lukutaidon parantamiseksi. Kampanja on saanut paljon huomiota netissä ja on varmasti tarpeellinen. Suomalaistyttöjen lukutaito on tutkitusti parempi kuin poikien, ja pojat lukevat koko ajan vähemmän. Koska lukuharrastus vaikuttaa nuoren sanavaraston määrään - ja sitä kautta ajattelun avaruuteen - on huoli aiheellinen. Vastikään Yle Uutisissa julkaistiin Sanna Vikmanin artikkeli, jossa kerrottiin, että lukevan nuoren sanavarasto saattaa olla jopa 70 000 sanaa, kun taas sellaisen nuoren sanavarasto, joka ei lukemista harrasta, saattaa olla vain 15 000 sanaa. Ero on huikea. Lukutaito on opiskelun ykkösväline, ja jos lukutaito on heikko, myös syrjäytymisen vaara kasvaa.

Minulla on kotona kasvamassa kaksi poikaa, toinen kolmevuotias ja toinen kahdeksanvuotias. Molemmille on luettu vauvasta asti. Silti kahdeksanvuotiasta on enää hyvin hankala motivoida lukemaan. Viime vuonna osallistuin Suketuksen haasteeseen Pojat, Lukemaan! ja vinkkasin keinoja, joilla ekaluokkalaista poikaa voi yrittää houkutella kirjojen äärelle. Vertailukohteena minulla on kotona kaksi 10-vuotiasta tyttöä, jotka lukevat aivan ahmimalla. Lukutaidon ja -halun ero on valtava.

Otan kiitollisena vastaan kaikki vinkit hyvistä kirjoista, joilla poikien lukuintoa voisi viritellä. Kaikki keinot poikien lukutaidon edistämiseksi ovat tarpeellisia, ja siksi koen  #pojatkinlukee-kampanjan tärkeäksi. Tiedän, että kirjabloggaajista ainakin Amma on jo lähtenyt mukaan kampanjaan. Toivottavasti moni muukin lähtee!

Miten houkutella 7-vuotias poika lukemaan?

Otsikkoni Miten houkutella 7-vuotias poika lukemaan? on haaste, johon minulla ei oikeasti ole vastausta. Tiedän, että ongelma ei ole vain meidän kotimme seinien sisäinen, vaan kyseessä on valtakunnallinen huolen aihe. Pisa-tutkimusten mukaan suomalaisten poikien lukutaito on huonompi kuin tyttöjen lukutaito ja sukupuolten väliset erot sen kuin kasvavat. Ero näkyy myös meillä kotona: tyttäreni lukivat Harry Potterit läpi jo ekaluokkalaisina, mutta ekaluokkalaisen poikani lukutaito ei riitä moiseen urakkaan, vaikka hän on kiinnostunut tarinasta ja nähnyt jo melkein kaikki sarjasta tehdyt elokuvat.

En edes kuvittele, että poikani lukutaito - puhumattakaan lukuinnosta - kehittyisi itsestään. Jos hän saisi itse valita, hän pelaisi tietokonepelejä koko ajan. Jos hän hiippailee hiljaa ohitseni, tiedän, että hän on napannut puhelimen taskuunsa ja yrittää livahtaa pelaamaan. Hänet ja hänen puhelimensa pitää erottaa toisistaan monta kertaa päivässä

Kun pelikoneet on suljettu ja puhelin on takavarikoitu, niin seuraava laite, jonka ääreen hän jumittuu, on tv. Vilkas kaveri pitää vauhdikkaista tv-sarjoista, kuten Tero hoitaa -piirretystä. Hän hekottaa sydämellisesti typerimmille kohtauksille ja kelaa ne katsottavaksi yhä uudestaan. Tällainen olisi hänen unelmapäivänsä (- viikkonsa ja -elämänsä): ensin katsotaan viisi kertaa Tero hoitaa, sitten hypitään trampalla, sitten pelataan 6 tuntia putkeen, sitten hypitään trampalla, sitten katsotaan Tero hoitaa...

Entäs lukutaito? Kaiken ruutuviihteensä ja pomppimisensa ohessa poikani oppi kuin oppikin myös lukemaan. Hurraa!

Mekaanisella lukutaidolla ei kuitenkaan kovin pitkälle pötkitä, vaan lukutaidon kehittyminen vaatii jatkuvaa lukemista. Kouluhan hoitaa tätä työtä, mutta jos lukuläksyä on kaksi kertaa viikossa, lukutaito ei aivan hirmuista vauhtia etene - eikä lukuinto etene yhtään. Onneksi koulussa on myös pulpettikirjoja ja loistava kirjasto, jota käytetään ahkerasti. Meidän alakoulussamme on myös toimiva ja suosittu lukudiplomi-ohjelma, jossa luetaan kuusi kaunokirjaa vuosittain. Pulpettikirjoina ekaluokkalainen luki kaikki koulun kirjaston Kapteeni Kalsarit ja lukudiplomikin onnistui. Ei huono.

Kotona pojan lukutaidon kehittymisen ykkösväline on Aku Ankka. Hän ahmi Akuja (kuvia) jo paljon ennen kuin osasi lukea ja lopulta oppi myös lukemaan Aku Ankan avulla. Ymmärrys hahmottui kauhistuneen ilmeen ja "Kääk!"-puhekuplan välille, ja kappas - lukutaidon pohja oli luotu!

Akkarien lukemisessakin voi nähdä lähes pakkomielteistä toistoa. Poika lukee samoja lempisarjojaan yhä uudestaan ja vaatii niitä myös äänenluettaviksi (aikuisten) kyllästymiseen asti. Don Rosan jännittävät jatkosarjat hän on lukenut riekalaiksi ja Aku Ankka -kansiot hajoilevat. Ne saavatkin hajoilla, sillä Aku Ankka on kieleltään laadukasta. Kunnianhimo, joka lehden toimituksella on hyvän suomen kielen viljelyyn, on suuren kiitoksen arvoinen. Monenkohan suomalaispojan lukutaito ja sanavarasto pohjautuu juuri tälle kunnianhimolle? Aku Ankassa esimerkiksi sana raha on harvoin vain raha, vaan se on myntti, mammona, lantti, kolikko...

Poika lukee myös kirjoja kotona. Kyllä vaan! Tässä on luettelo kirjoista, joita hän on ensimmäisen kouluvuotensa aikana lukenut:

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu pihalla; Tatu ja Patu, syömään!

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjät

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsarit

Andy Stanton: Olet ilkimys, herra Gummi!; Herra Gummi ja Piparipohatta

Luetteloa ei ole saavutettu vapaaehtoisesti, vaan lahjomalla. Poika saa nimittäin jokaisesta lukemastaan kirjasta puoli tuntia peliaikaa...

Lahjontakaan ei auttaisi, jos kirjat eivät yhtään kiinnostaisi. Jokin luettelon kirjoissa viehättää 7-vuotiasta poikaa. Mikä on niiden salaisuus? Nopea analyysi paljastaa: Niissä kaikissa on huumoria ja lisäksi niissä on kuvitusta tekstin ohessa. Jokaisessa on alle 150 sivua. Eikä sovi myöskään aliarvioida kansikuvien irvistävien naamojen houkuttelevaa vaikutusta!

Iloinen, pieni mies haluaa nauraa lukiessaan - ja voiko häntä siitä syyttää? Tavan takaa hän lukee parhaina pitämiään kohtia ääneen: Äiti, kuuntelepa tätä! (Aina en saa luetusta otteesta selvää, koska teksti hukkuu hekotteluun.)  Kirjojen huumori perustuu lähinnä koheltamiseen tai hauskaan sanailuun. Aikuista ei ehkä joka kohta naurata aivan yhtä hervottomasti, mutta tosiasia on, että luettelon kirjailijat ansaitsisivat vähintäänkin mitalit lukutaidon eteen tekemästään työstä.

Kokosin tähän loppuun vielä kymmenen konstia, joita voi kokeilla 7-vuotiaan pojan ja lukutaidon yhdistämisessä. Konstien kohde luki itsekin listan ja hyväksyi sen. Kannattaa siis yrittää jotain näistä:

1. Lue pojalle joka ilta ääneen mitä ikinä hän haluaa.

2. Tilaa Aku Ankka. (Tämä kohta on aika hintava panostus, mutta joka euron väärti. Aamulehdessä oli vastikään kuva abiturienttipojasta, joka valmistautui yo-kirjoituksiin. Kuvassa hän söi välipalaa ja luki Aku Ankan vuosikertakansiota.)

3. Muista myös Aku Ankan taskukirjat.

4. Anna pojan lukea ruokapöydässä.

5.  Anna kirjojen lojua hujan hajan (keittiön pöydällä, kylppärissä, Lego-laatikossa, pojan huoneen pöydällä, lattialla, sängyllä).

6. Kuunnelkaa vauhdikkaita äänikirjoja (Risto Räppääjät, Me Rosvolat, Harry Potterit, Ellat).

7. Käy pojan kanssa kirjastossa ja lainaa kaikki hölmöimmätkin kirjat, joita poika kantaa hyllystä. (Yleensä ne ovat ne painavimmat tietokirjat tai Aku Ankka -kokoelmat. Tai sitten ne Kapteeni Kalsarit, jotka on luettu jo sata kertaa.)

8. Puhu kirjoista. Ole kiinnostunut kirjojen sankareista: Mitäs ne Erno ja Huuko taas ovat keksineet rehtorin päänmenoksi? Viljele kirjojen sanastoa: Onpas komea sirjopupuli! Naura pojan kanssa, vaikket ymmärtäisi sanaakaan siitä, mitä poika väittää kirjan juoneksi. (Kuka tässä muka lupasi, että vanhemmat pääsevät helpolla.)

9. Lue kirjoja omaksi iloksesi. Kirjaa lukeva aikuinen on harvinainen näky.

10. Lahjo! Lupaa peliaikaa, karkkia, leluja... Koska lukutaito on sen arvoista.

Vielä nämä konstit toimivat, mutta kuinka kauan? Edelleenkin toivoisin vinkkejä 7-vuotiaille pojille sopivista kirjoista, ja oikeastaan kaiken ikäisille pojille sopivista kirjoista. Pelkään pahoin, että kun lahjonnan tielle on lähdetty, 15-vuotiaana lapsi vaatii lukemisestaan palkaksi mopoauton.

Toivottavasti Lukuviikko innostaa myös poikia lukemaan! Kaikkia keinoja nimittäin tarvitaan.


                                               

Osallistun tällä kirjoituksella Eniten minua kiinnostaa tie -blogin haasteeseen Pojat, lukemaan!