Pirjo Aaltonen, Anne Hämäläinen, Sanni Seppo: Anna Ahmatova Fontankan talossa

Pirjo Aaltonen, Anne Hämäläinen, Sanni Seppo: Anna Ahmatova Fontankan talossa, 2012
Teksti: Pirjo Aaltonen
Valokuvat: Anne Hämäläinen
Kollaasit ja ulkoasu: Sanni Seppo
Kustantaja: Into
Sivuja: 77
Mistä sain kirjan: oma ostos

Kohtaaminen kirjassa

--
Mutta kellot tikittävät, kevät vaihtuu toiseen, 
taivas punertuu, kaupunkien nimet muuttuvat,
ei ole enää tapahtumain todistajia,
ei ole kenen kanssa itkeä ja muistaa, 
ja hitaasti varjot poistuvat luotamme, 
me emme enää kutsu niitä takaisin, 
niiden paluu pelottaisi meitä.
--

Tapasin Anna Ahmatovan (1889 - 1966) vasta tänä talvena. Toki olin kuullut hänen nimensä aikaisemminkin venäläisrunoilijoiden listoilla, mutta koska venäläinen kirjallisuus on minulle tarkoittanut miesten kirjoittamia klassikoita, Dostojevskin, Tolstoin, Gogolin tai Tšehovin teoksia, en ole aikaisemmin kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Ahmatovan elämän jälkeen kellot ovat tikittäneet jo kauan, keväät ovat vaihtuneet ja Leningrad on taas Pietari. Ja vasta tänä talvena tapasin hänet.

Ensimmäisen kerran tapasin Anna Ahmatovan Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme -kirjassa. Se kertoo venäläisestä runoilijasta, Marina Tšvetajevasta, ja siinä Anna Ahmatova mainitaan Tšvetajevan sielunsisarena ja aikalaisena. Ja koska Marina Tšvetajevan ja hänen tyttärensä kohtalo avasi silmäni kirjalijoiden kohtalolle Neuvostoliitossa, halusin tietää lisää - miten kävi Anna Ahmatovan?

Ystäväni lainasi minulle Jelena Kuzminan teoksen Anna Ahmatova koditon. Ahmatovan runoja on kirjassa paljon, ja ne puhuivat minulle suoraan - ne kertoivat kirjailijan elämän. Ahmatovan tyyli, toteava ja kirkas akmeistien tyyli, on selkeää luettavaa, runoutena ehdotonta ja terävää, konstailematonta. Runoissa avautuivat eteeni Venäjän historia ja yksityisen ihmisen surut, rakkaudet, toivo ja rukoukset. Marja-Leena Mikkolan suomennokset häikäisevät lukijan.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Ahmatova kirjoitti runon nimeltä Rukous:

Anna sairauden katkerat vuodet,
tukahduttava helle, unettomuus,
ota lapseni, rakastettuni
ja laulun salainen lahja - 
näännyttävien päivien jälkeen
polvistun, rukoilen Sinua:
poista pimeä pilvi Venäjän yltä,
muuta se valoksi, kunnian säteiksi.

Voisiko ajankohtaisempaa runoa olla näinä päivinä, kun sodan uhka Venäjällä on taas todellinen! Kaksi maailmansotaa, vallankumous, Leningradin piiritys, Stalinin vainot - tämän kaiken kokenut sukupolvi ei ole enää itkemässä ja muistamassa elämäänsä. Mutta runot ovat, ja niissä on muisti, joka kurottaa meidän aikaamme.

Nyt minulla on käsissäni kolmen suomalaisnaisen, Pirjo Aaltosen, Anne Hämäläisen ja Sanni Sepon taideteos, Anna Ahmatova Fontankan talossa. Tässä kirjassa on paikka, Fontankan talo, jossa kohtaan runoilijan kolmannen kerran. Fontankan talo on Seremetevin kreivisuvun palatsi Fontankajoen varrella Pietarissa, osoitteessa Liteinyi 53. Ahmatova asui siellä kahteen otteeseen, yhteensä yli kolmekymmentä vuotta. Rakennuksessa on nykyään Anna Ahmatova -museo. Ehkä seuraavan kerran tapaan runoilijan siellä.

Fontankan talo esineineen ja valokuvineen, Ahmatova niiden keskellä tai heijastumana taustalla, yksityiskohtina kampa, peili, kauniit tapetit, valot, varjot - elämästä on jäänyt jälkiä. Huoneistossa oli paljon asukkaita, ja kirja tavoittaa ahtaan arjenkin, jota komunalkassa elettiin. Valokuvien ihmiset ja heidän suhteensa ja kohtalonsa tulevat lähelle, teksti ja kollaasitt punoutuvat yhtenäiseksi tarinaksi. Koska olen juuri lukenut Ahmatovan elämäkerran, kirjassa ei ollut minulle varsinaisesti uutta tietoa, mutta tämän kirjan tehtävä onkin toinen. Se on kunnianosoitus Anna Ahmatovalle.

Vallankumouksen jälkeen Ahmatova suljettiin kirjallisten piirien ulkopuolelle, koska hänen runonsa olivat neuvostokirjallisuuteen sopimattomia, liian uskonnollisia ja vanhanaikaisia. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että hänen teoksiaan ei julkaistu, laulun salainen lahja tukahdutettiin. Taiteilija eli tekemällä käännöstöitä. Neuvostoajan kirjailijoiden elämä oli koko ajan veitsenterällä. Väärät mielipiteet saattoivat koitua kuolemaksi, sananvapautta ei ollut. Kuten Pirjo Aaltonen kirjoittaa, Ahmatovan Rukous toteutui hänen elämässään.

Kirjan viimeiseltä aukeamalta löysin hennon kirjoituksen: Free Pussy Riot. Aluksi en oikein ymmärtänyt, mitä huomasin. Teksti on kuin osa seinäpaperin kuviota, niin että sen voisi yhtä hyvin olla huomaamatta. Mutta siinä se joka tapauksessa on, kuten ovat nykyisin olemassa ne runot, joita Ahmatova kirjoitti, kuljetti käsilaukussaan, pyysi ystäviään opettelemaan ulkoa ja sitten poltti. Ne olivat liian vaarallisia. Mutta ne olivat ja ovat olemassa, koska joku uskalsi ne ajatella ja joku uskalsi ne muistaa.



Sain viime viikolla valtakunnallisen Lukuviikon kunniaksi haasteen Opuscolon Valkoiselta kirahvilta. Hän haastoi minut kirjoittamaan jostain tärkeästä kirjallisuuden hahmosta Lukuviikon teemalla Kohtaaminen kirjassa. Kiitän haasteesta!

Kirjaan ovat ihastuneet myös Jaana, Valkoinen kirahvi, MarikaOksa, Maria, Susa ja Leena Lumi.