Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen

Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen, 3. painos 1994

Alkuteos: Como aqua bara chocolate, 1989 

Suomentaja: Sanna Pernu

Kustantaja: Wsoy

Kansi: Kristina Segercrantz

Sivuja: 215

Mistä sain kirjan: työkaveri lainasi

Jotain epätavallista oli tekeillä. Tita muisti Nachan aina sanoneen, että jos kaksi tai useampi ihminen riiteli tamale-kääryleitä valmistaesssaan, ne jäivät raaoiksi. Niitä sai keittää päiväkaudet eivätkä ne kypsyneet, koska ne olivat vihoissaan. Silloin niille oli laulettava, jotta ne tulisivat hyvälle tuulelle ja kypsyisivät.  (S. 190.)

Kuka muistaa 1990-luvulta Laura Esquivelin best sellerin Pöytään ja vuoteeseen? Minä muistan Cathleen Toelken maalaaman kirjan kannen, vaikken tuolloin kirjaan tarttunutkaan. Nyt Helmetin lukuhaastetta varten piti etsiä kirja, jossa olisi reseptejä, ja mainitsin asiasta ääneen työpaikan kahvihuoneessa. Työkaverini kiikutti minulle hyllystään tämän 90-luvun aarteen, ja viihdyin sen seurassa paremmin kuin olisin uskonutkaan.  

Viihtymisen syynä on Laura Esquivelin luoma sankaritar Tita, joka on silkkaa magiaa. Ihailen häntä suunnattomasti monestakin syystä: ensinnäkin hän rakastaa ruuanlaittoa ja tekee sitä pyyteettömästi, toiseksi hän on kärsivällinen rakkaudessaan ja kolmanneksi hän osaa antaa anteeksi ja elää eteen päin.

Laura Esquivelin Pöytään ja vuoteeseen on vahvojen naisten romaani, ja siksi jotenkin pyörryttävän erilainen. Eteläamerikkalainen tunnelma huokuu vastaan jo ensi sivuilla, jotka johdattelevat tunteiden pyörteisiin - itkuun ja rajuun synnytykseen. Kerronnassa on vahva veto alusta alkaen. 

De la Garzan perheen karjatilaa hallitsee Mama Elena, joka synnyttää kolme tytärtä: Rosauran, Gertrudiksen ja Titan. Nuorimmaisen, eli Titan, kohtalo on jäädä hoitamaan vanhenevaa äitiä, eikä hän saa siis avioitua, jotta pysyisi kotona äitinsä elämän loppuun asti. Tietysti juuri Tita on sisaruksista se, joka rakastuu palavasti. Asetelma on valmis.

Kirjan luvut on nimetty ruokalajien mukaan. Jokainen luku alkaa ruokaohjeella, ja kyseinen ruoka  - sen laittaminen ja syöminen  - on olennainen osa luvun tapahtumia. Ihmissuhteet, intohimot, riidat, rakkaudet, kaikki dramaattiset tapahtumat liittyvät ruokaan. 

Tita on lahjakas ruuanlaittaja, joka sitoo ruokiinsa kaikki patoutuneet tunteensa: katkeran kohtalonsa, mustasukkaisuutensa, intohimoisen rakkautensa, ilonsa ja surunsa. Kun ihmiset sitten syövät hänen ruokiaan, he joutuvat erilaisten tunteiden valtaan. 

Kirjassa on tietysti kaikuja Gabriel Carcia Marquesin Sadan vuoden yksinäisyydestä, jossa sukupolvet vaihtuvat ja maagiset tapahtumat ohjaavat ihmisten kohtaloita.  Esquivelin romaani ei kuitenkin pyöri miespolvien ympärillä, vaan suuntaa katseen keittiöön, naisten valtakuntaan, josta käsin pyöritetään arkea ja tunteita. 

En halua paljastaa kirjan juonesta liiaksi. Se on ylidramaattinen ja nerokas. Siihen on leivottu aimo annos surua mutta ennen kaikkea hillitöntä huumoria. Erotiikka tihkuu ruokien lisämausteena, ja alastomat vartalot viuhahtelevat. 

Kirjan voima on sen kepeydessä. Kerronta on ytimekästä ja toteavaa, virkkeet yksinkertaisia, ehkä jopa kömpelöitä. En epäile hetkeäkään, että yksinkertainen kerronta olisi syntynyt tahottamasti, vaan se on  tyylikeino, jolla kuvataan kouluttamattomien esiäitien ajatusmaailmaa. Suomentaja Sanna Pernu on tehnyt ansiokasta työtä vangitessaan kerronnan suomen kieleen.

Ruuanlaiton ja ruokaperinteiden oheen muodostuu erään naisen elämäntarina. Ja toisin kuin yleisesti ajatellaan, naisen tarina on kaikkea muuta kuin tylsä, vaikka sen rajoina tuntuvat olevan keittiön seinät. Miehet käyvät sotiaan, pettävät ja rakastavat, mutta ruokaa tarvitaan joka päivä ja kotia tarvitsee jokainen. Naisten valtakunta hallitsee koko elämää. 

Kirja on luettu ainakin blogeissa P. S. Rakastan kirjoja ja Tarukirja. 

2 x bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken ja Vapauttava kasvatus

bell hooks: Vapauttava kasvatus, 2007

Alkuteos: Teaching to transgress, 1994 

Suomentaja: Jyrki Vainonen

Kustantaja: Kansanvalistusseura

Sivuja: 299

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

-----------------------------------------------------

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken, 2016

Alkuteos: All about love, 2000

Suomentja: Elina Halttunen-Riikonen

Kustantaja: Niin & näin 

Sivuja: 176

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

"Koulutuksen tulee toimia vapauttajana eikä yhteiskuntaan sopeuttajana", julistaa yhdysvaltalainen feministi bell hooks teoksessan Vapauttava kasvatus (s. 9).  Tämä kumouksellinen ajatus saa tällaisen peruskoulun riviopettajan hiukan aikaa ravistelemaan päätään. Kyllähän peruskoulun tehtävänä pidetään ilman muuta sitä, että kasvatetaan lapsista yhteiskuntakelpoisia aikuisia: kuuliaisia veronmaksajia ja kunnollisia työntekijöitä. Koko ajan yritetään ennustaa, millaisia taitoja tulevaisuuden työelämässä tarvitaan ja lapsille sitten opetetaan peruskoulussa juuri niitä taitoja. Opetussuunnitelma on nykyisellään noin 1 500 sivun paketti, jossa totisesti on yritetty ottaa huomioon kaikki asiat - tiedot, taidot, ominaisuudet, arvot - joita oppilas mahdollisesti tulevaisuuden työelämässä tarvitsee. Taitovaatimukset on koodattu taulukoihin, joihin jokaisen oppilaan taitotasoa voi verrata ja sitten tarjota tukea niihin taitoihin, joita oppilas ei tunnu saavuttavan.

Entäs jos riittäisi, että lapsi oppisi ajattelemaan kriittisesti ja vastuullisesti sekä toimimaan yhteisönsä täysivaltaisena ja muut huomioivana jäsenenä? Jos kasvatus vapauttaisi hänet näkemään oman ja toisten arvon ja muuttamaan maailmaa tasa-arvoisempaan suuntaan? Jos kasvatus vapauttaisi lapset onnellisiksi ihmisiksi? Tai opettaisi heidät nauttimaan oppimisesta?

Bell hooksin nimi on vilahdellut näköpiirissäni vähän siellä sun täällä, kun on ollut kyse feministisestä kirjallisuudesta. Hooks on tunnettu feministi, professori ja yliopisto-opettaja, joka on julkaissut paljon kirjoja. Itse hän luonnehtii itseään sekä opettajaksi että kirjoittajaksi. Hän kirjoittaa mustan, koulutetun naisen kokemuksistaan muun muassa näin: Huolimatta äärimmäisen kielteisistä kokemuksista uskoin lukion päättäessäni yhä siihen, että kouluttautuminen tarjosi mahdollisuuksia, että se lisäsi mahdollisuuksiamme olla vapaita. - - Valmistumiseni jälkeen aloin inhota opetustilanteita, mutta yritin silti pitää kiinni oikeudestani tulla itsenäiseksi ajattelijaksi. - - Halusin kriittiseksi ajattelijaksi. (S. 29-30.)

Hooksin, eli Gloria Watkinsin, oma ura lähti liikkeelle, kun hän kiinnostui feminimistä, mutta huomasi, että mustat naiset ja heidän kokemuksensa jäivät feministisen tutkimuksen ulkopuolelle. Mustien naisten kokemaa sortoa ei tunnistettu, vaan heidät nähtiin ennen kaikkea rasismin uhreina, vaikka heillä oli omassa historiassaan alistettu asema myös sukupuolensa vuoksi siinä missä valkoisilla naisillakin. Syntyi hooksin esikoisteos Ain't I a woman. Black women and feminism. 

Vapauttavan kasvatuksen johdannossa Marjo Vuorikoski ja Hilkka Rekola kertovat, että kirjoittajanimekseen Gloria Watkins otti nimen bell hooks, joka oli hänen isoäitinsä nimi. Sen kautta hän halusi kunnioittaa amerikanafrikkalaisten naisten historiaa. Nimi on kirjoitettu pienillä alkukirjaimilla, koska hän haluaa häivyttää itsensä, jotta hänen ajatuksensa nousisivat hänen persoonansa yli. 

Akateemisissa piireissä ja yliopistomaailmassa hooksia on kritisoitu muun muassa siitä, että hänen tekstinsä ei ole tarpeeksi tieteellistä. Itse hän kertoo, että on halunnut tuoda ajatuksensa kaikkien luettavaksi ja madaltaa rajaa akateemisen maailman ja muun maailman välillä, jotta hänen tekstinsä taivoittaisivat mahdollisimman paljon lukijoita. Kriittinen ajattelu ei saa jäädä tiedemaailman etuoikeudeksi, sillä se vain lisää luokkaeroja ja elitismiä. 

Vapauttava kasvatus onkin äärimmäisen sujuvaa luettavaa. Erityisesti ilahduin keskustelumuotoon kirjotetuista luvuista Paolo Freire ja Oppimisyhteisön rakentaminen, joissa keskustelijat inspiroivat myös lukijaa kehittelemään ajatuksiaan, (olkoonkin, että Paolo Freirestä keskustelevat minä Gloria Watkins sekä kirjoittajaääneni bell hooks). Suomentaja Jyrki Vainonen on tehnyt erinomaista työtä, sillä hooksin ajatukset suorastaan lentävät lukijan mieleen. Kaikki perinteisen tiedetekstin vaikeaselkoisuus puuttuu, käsitteet on suomennettu selkeästi ja pätemisen makua ei ole missään. 

Hooks on tehnyt  pitkän uran opettajana ja kirjoittaa paljon omista kokemuksistaan. Hänen mukaansa opiskelijoiden oman äänen täytyy kuulua ja heidän omat kokemuksensa ja lähtökohtansa tulee ottaa osaksi opetusta. Kun opiskelijaa kuullaan ja hänen taustansa (yhteiskunnallinen asemansa) tulee nähdyksi, hänestä tulee yhteisön täysivaltainen jäsen, eikä hän jää opetustilanteessa ulkopuoliseksi: Opettaminen on tekemisen kautta luomista. - - Kun huomaamme opetuksen luovan yhteisöllisen luonteen, meidän on opetustilanteessa pakko solmia kontakti "yleisöön" ja ottaa huomioon tilanteen vastavuoroisuus. Sen [opetuksen] on tarkoitus palvella innostajana, joka houkuttelee kaikkia mukaan, osallistumaan aktiiviseen oppimiseen. (S. 37 - 38.) 

Hooks sivuaa myös kielitieteitä kirjan kappaleessa Kieli, jossa hän kirjoittaa mustien omasta kielestä. Kun Afrikasta tuotiin orjia Amerikkaan, heidät paiskattiin myös keskelle valkoisten orjuuttajien käsittämätöntä kieltä, jonka he joutuivat oppimaan. Orjat kehittivät englannista omia puhekielen muotojaan, jotka näkyvät edelleen muun muassa rap-lyrikoissa. Kun hooks omalla kirjoittamisellaan kapinoi valkoisten miesten luomia tieteen kielen konventioita vastaan, hän tekee itsestään näkyvää, vapauttaa itsensä. 

Hooksia on pakko ihailla sekä kirjoittajana että opettajana. Näin hän kirjoittaa omasta työstään: Lapsuudesta saakka uskoin, että opettaisin ja kirjoittaisin. Kirjoittaminen olisi oikeaa työtä, opettaminen olisi jotenkinhan-sitä-on-leipänsä-ansaittava-työtä. Uskoin tuohon aikaan, että kirjoittamisessa oli kyse yksityisestä kaipuusta ja henkilökohtaisesta kunniasta, kun taas opettamisessa olisi kyse oman yhteisön palvelemisesta. Mustalle väestölle koulutus oli pohjimmiltan poliittista, koska sen juuret olivat rasismin vastaisessa taistelussa. Vain mustille tarkoitetuissa kouluissa, joita itse kävin, koinkin oppimisen kumouksellisena toimintana. (S. 26)

Hooksin omat mustat naisopettajat mustille tarkoitetussa koulussa olivat hänen esikuviaan, kun  hän itse alkoi opettaa yliopistossa. Hooks haastaakin kaikki opettajat kehittämään opetustaan: Jokainen voi oppia opettamaan niin, että vapauttaa opettaessaan. - - työssämme ei ole kyse pelkästään tiedon jakamisesta vaan osallistumisesta oppilaiden älylliseen ja henkiseen kasvuun (s. 41). Jos opettamisen lähtökohta on tämä, sen lähtökohta on oppilas itse. 

-----------------------------------------------------

Teoksessaan Rakkaus muuttaa kaiken, hooks ikään kuin jatkaa Vapauttavassa kasvatuksessa esittämiään ajatuksia yhä laajempiin kuvioihin. Hän on löytänyt uudenlaisen katsannon elämään ylipäätään ja uskoo rakkauden muuttavan maailman paremmaksi paikaksi meille kaikille. Kirjassaan hän lähtee ensin etsimään rakkauden määritelmää ja päätyy M. Scott Peckin sanoihin: Rakkaus on  tahtoa avartaa itseään oman ja muiden henkisen kasvun ravitsemiseksi (s. 22). Tämä ajatushan oli myös hyvän opettajan johtotähti: opettaja osallistuu oppilaan älylliseen ja henkiseen kasvuun. 

Rakkaus on laaja käsite, ja hooks tarttuu siihen konkreettisien esimerkkien kautta - ja jälleen kerran: omista havainnoistaan ja elämästään ammentaen.  Hooks muistuttaa, että rakkaus ymmärretään liian usein vain pariskuntien väliseksi, intohimoiseksi tunteeksi, mutta rakkaus on paljon muuta. Hooks kirjoittaa ihmisten kaipauksesta parisuhteeseen, mutta muistuttaa, että se on usein harhaa. Parisuhteissa odotetaan, että rakkaus tulee jostain ulkoa, eikä vaadi ponnisteluja tai työtä: Harva aloittaa parisuhteen vasta ollessaan valmis tulemaan rakastetuksi. Päädymme solmimaan seurustelusuhteita, jotka ovat alusta lähtien tuomittuja toistamaan tutut perheriidat. Yleensä ihmiset yllättyvät tällaisesta takasiskusta; olemmehan kasvaneet kulttuurissa, jossa kerrotaan, etteivät mnkäänlaiset lapsuudenkokemukset, ei tuska, suru, vieraantuminen, tyhjyys tai epäinhimillinen kohtelu voi estää romanttista rakkautta saavuttamasta täyttymystään. (S. 132.)  

Hooks vaatii tinkimätöntä rehellisyyttä, joka on aidon rakkauden perusta. Hän kertoo, kuinka hän on muun muassa joutunut loukkaamaan ystäviään, koska ei voi vastata heille enää muuta kuin rehellisesti esimerkiksi sellaisiin kysymyksiin, kuin piditkö lahjasta, jonka annoin. Hän kertoo myös, kuinka hänen oma perheensä on loukkaantunut hänelle, kun hän on kertonut heille, että he eivät ole toimineet rakkaudellisesti häntä kohtaan - ovatkohan edes rakastaneet häntä. 

Hooks tuomitsee kaiken väkivallan, jota lapsiin kohdistetaan. Jos lasta rangaistaan väkivallalla, kyse ei ole rakkaudesta, vaikka vanhemmat perustelevat kurituskeinojaan sillä, että kasvattavat lapsiaan heidän omaksi parhaakseen. Kaikki lapsiin kajoaminen on hooksin mukaan tuomittavaa ja kumoaa vanhempien väitteet siitä, että he rakastaisivat lapsiaan. 

Hooks suorastaan saarnaa ja käyttää myös paljon monikon 1. persoonan muotoa yleistäessään havaintojaan. Tyyli vieraannuttaa minut paikka paikoin hänen tärkeästä sanomastaan, mutta silti rakkauden voima on vastustamaton. En osaa kiistääkään hooksin väitteitä, sillä totta varmasti on, että jos kaikki maailman ihmiset valitsisivat tekonsa ja sanansa puhtaasti rakkauden pohjalta, niin totta kai maailma olisi parempi paikka elää. Jos jokainen haluaisi ensisijaisesti kehittää itseään henkisesti ja auttaa muita kehittymään henkisesti, niin ihmiskunnalla ei olisi tällaisia ongelmia, joita nytkin yritämme ratkaista. Kenenkään ihmisarvoa ei kyseenlaistettaisi missään, eikä ahneus tai talous ohjaisi yhteisiä päätöksiä. 

Hooks väittää, että rakkauteen kasvaminen tekee kipeää ja rakkauteen sitoutuminen tekee kipeää. Se vaatii ihmisiä kuulemaan ja kuuntelemaan muita ja oppimaan muilta: Aito rakkaus toimii perustuksena, jolle voi rakentaa sitoumukset itseen, perheeseen, ystäviin, kumppaneihin, kaikkiin, joita päättää rakastaa (s. 109). 

Rakkaus muuttaa kaiken on avartavaa ja inspiroivaa luettavaa. Se häikäisee ehdottomuudellaan ja vilpittömällä vakaumuksellaan. Ihailen hooksin tapaa olla kirjoittaessaan sekä henkinen että ruumiillinen. Hänen tapansa kirjoittaa liittyy mustien kansalaisoikusaktivistien traditioon ja on sellaisena vilpitöntä. Se liittyy kristilliseen uskoon ja hengellisyyteen, mutta on myös vahvasti feminististä.

Kokonaisuutena Rakkaus muuttaa kaiken on hyppelevää ja paikoin töksähtelevää luettavaa. Teoksen suomentaja Elina Halttunen-Riikonen on tehnyt hyvää työtä, mutta hooksin lennokas tyyli ei nyt oikein taivu sujuvaksi. Sanoma tässä teoksessa on kuitenkin selvä ja ehdoton: rakkaus muuttaa kaiken.

Dag Solstad: Ujous ja arvokkuus

Dag Solstad: Ujous ja arvokkuus, 2014
Alkuteos: Genanse og verdighet, 1994
Suomentaja: Tarja Teva
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 141 (sekä suomentaja Tarja Tevan ansiokas essee 12 sivua)
Mistä sain kirjan: Lainasin kirjan ystävältä, joka oli lainannut sen kirjastosta. Ostin kirjan myös omakseni Vanhan kirjallisuuden päiviltä, kun se tuli siellä vastaan.


Tässä on kesäni paras kirja: norjalaisen Dag Solstadin Ujous ja arvokkuus. Kirja, josta en ollut kuullut mitään ja kirja, jota voisin lukea koko ajan. Nytkin, kun selailen merkitsemiäni kohtia, en tahdo malttaa lopettaa lukemista.

Ujouden ja arvokkuuden päähenkilö on Elias Rukla, lukion äidinkielen opettaja, jonka tehtävä on opettaa nuorille kirjallisuutta. Tehtävä on velvollisuus, jonka Elias Rukla on ottanut hoitaakseen. Hänen nuoruudessaan on tunnettu vastuuta ja otettu velvollisuuksia hoidettaviksi: Vallitsi yleinen yksimielisyys siitä, että Norjan korkeimman yleissivistävän koulutuksen suorittaneiden oppilaiden olisi pitänyt tuntea jonkin verran norjalaista kulttuuriperintöä, eikä vähiten sitä, joka oli tallennettu kirjallisuuteen, minkä vuoksi hän tälläkin hetkellä, tänä sadetta enteilevänä maanantaiaamupäivänä istui Fagerborgin lukion luokkahuoneessa ja kävi vastuuntuntoisesti läpi Henrik Ibsenin näytelmää. Heidän oli tarkoitus oppia tuntemaan näytelmä, mutta koska teos selvästi vaati liikaa niiltä, jotka istuivat koulunpenkillä elämänsä epäkypsässä kehitysvaiheessa, luokkahuoneeseen laskeutunutta tympääntyneisyyttä ei voinut välttää. (S. 17.)

Elias Rukla on opettanut 26 vuotta ja on jo viisissäkymmenissään. Hänen omia mielikirjailijoitaan ovat 1920-luvun kirjailijat (tai oikeastaan kirjailijat, jotka Elias itse määrittää 20-luvun kirjailijoiksi), Marcel Proust, Franz Kafka, Hermann Broch, Thomas Mann ja Musil, joiden kautta hän yrittää ymmärtää, miten Eurooppa ylipäätään selvisi hengissä ensimmäisestä maailmansodasta. Näiden kirjailijoiden sielunmaisema on selvästikin Elias Ruklan henkinen koti hänen yrityksessään ymmärtää elämää ylipäätään.

Nyt Elias Rukla luettaa oppilailla Henrik Ibsenin Villisorsaa, kuten hän on tehnyt aina ennenkin, mutta nyt, tällä kyseisellä oppitunnilla, hän itse oivaltaa näytelmästä jotain uutta. Hän innostuu, mutta joutuu samalla toteamaan, että hänen innostumisensa ei auta. Villisorsa, kuten oikeastaan kaikki, mitä hän on elämässään arvostanut, ei tunnu liikauttavan enää ketään.

Oppitunti päättyy, mutta Elias Ruklan elämän eksistentiaalinen kriisi kärjistyy. Kirjan tapahtumat kestävät vain muutaman tunnin, mutta niiden aikana Elias Rukla ajautuu luokkahuoneesta liikenneympyrään, jossa hän seisoo päättämättömänä ja miettii kulunutta elämäänsä. Hän muistelee opiskeluaikojaan ja parasta ystäväänsä, säteilevää ja lupaavaa filosofia, Johan Corneliussenia ja hänen kuvankaunista vaimoaan, josta myöhemmin tuli Eliaksen oma vaimo. Hän miettii yhteiskuntaa, joka on ajanut hänet pikkuhiljaa syrjään.

Onko Elias Rukla sivuhenkilö jopa omassa elämässään? Voiko ihminen päästä päähenkilöksi, jos ei ensin täytä edes sivuhenkilön saappaita? Ehkä Thomas Mann nyt kuitenkin huolisi hänet jonkin romaaninsa sivuhenkilöksi.

Ujouden ja arvokkuuden polveilevat pitkät virkkeet seuraavat Eliaksen ajattelua, mutta kerronta ei ole minä-muodossa. Kerronta etenee yksikön 3. persoonassa ja ikään kuin etäännyttää lukijan päähenkilöstä. Yrittääkö kertojakin työntää Eliasta sivurooliin hänen omassa elämässään? Kertoja voi yrittää, mutta niin ei kuitenkaan käy, sillä Eliaksesta tulee lukijalle läheinen ja tosi.

Kirja on perusvireeltään vakava, mutta pinnan alla on aimo annos ironiaa ja sarkasmia, jotka iskevät siellä, missä niitä vähiten osaa odottaa. Elias Rukla, joka on kaiken ikänsä kärsinyt ujoudesta, muistelee opiskeluaikojensa kiihkeitä keskusteluja, jolloin hän tunsi kuuluvansa joukkoon, vaikkei aina ehtinyt kunnolla mukaan keskusteluihin: Oli ollut vapauttava etuoikeus saada osallistua noihin keskusteluihin. Sellaisia keskusteluja Elias Rukla ei käynyt enää kenenkään kanssa, ei sen enempää kahden kesken hyvän ystävän kanssa kuin ison pöydän ääressä lukuisten muiden kanssa. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa, ja näytti siltä ettei ollut hänen lähipiirissäänkään, tai kulttuurisessa piirissään, kenelläkään ei ollut mitään sanottavaa. Vaikutti siltä, ettei ketään kiinnostanut enää keskustella. Puhua kunnolla keskenään, kurottaa yhdessä kohti uusia ajatuksia, henkilökohtaisia tai yhteiskunnallisia, ymmärtää jotain edes silmänräpäyksen ajan. (S. 114.)

Kun Elias miettii kollegojaan Fagerborgin lukiossa, hän on pettynyt:  - - yksittäisten opettajien tietomäärä omalta alaltaan oli niin mittava, että julkinen koululaitos oli hyväksynyt heidät alansa kasvattajiksi nouseville sukupolville, eikä Elias Rukla voinut olla ihmettelemättä kuinka erikoista oli se, miten vähäisessä määrin kyseinen yhteen niputettu tietomäärä, siis tämä korkea kulttuurinen pääoma, näkyi yksittäisissä opettajissa. Päinvastoin, tuntui siltä kuin he olisivat kaikin keinoin yrittäneet kiistää kapasiteettinsa ja kieltäytyneet siksi ilmaisemasta itseään sen mukaisesti. Sen sijaan he esittelivät itsensä velkaorjina. Niin he puhuivat, sellaisia olivat heidän keskustelunsa. (S. 115 - 116.)

Elias Rukla on istunut kotona yksinäisiä iltojaan vaimon nukkuessa ja juonut muutamia akvaviitteja liikaa. Hän on huomannut olevansa yhteiskunnan hylkäämä jäänne, ulkopuolinen, mutta kaipaa jotain yhteyttä johonkin. Mikä riemu hänet valtaakaan eräänä aamuna, kun hänen kollegansa lausahtaa pienen kirjallisen huomion elämästään. Elias yrittää viikkokausia tuppautua tämän seuraan kuullakseen ehkä lisää. Ujoutensa vuoksi hän ei kuitenkaan koskaan oikeasti tutustu tähänkään kollegaansa, vaan tyytyy arkiseen puheenparteen. Kuten hän tuntuu tyytyvän kaikkeen elämässään, tuntee saaneensa oman osansa, sivuosansa. Kun Elias myöhemmin ajautuu liikenneympyrään, jotain on ehkä kuitenkin muuttunut. Ehkä.

Ujous ja arvokkuus on tuotteliaan ja arvostetun norjalaiskirjailijan teos. Kirjan lopussa on suomentaja Tarja Tevan ansiokas ja innostava essee, jossa hän kertoo vuonna 1941 syntyneen Solstadin merkityksestä Norjan kirjallisuudelle. Miksi meillä ei tällaista pohjoismaalaista kirjailijaa juurikaan tunneta ja häneltä on suomennettu vain muutama teos, tämäkin kirja 20 vuotta "myöhässä"?

Ujous ja arvokkuus on kansainvälisissä kirjallisissa piireissä valittu 1990-luvun tärkeimmäksi teokseksi, enkä yhtään ihmettele miksi. Se kuvaa häikäisevän tarkasti sitä kulttuurista pettymystä, jonka jokainen sukupolvi joutuu jossain vaiheessa toteamaan. Kun Elias Rukla ihmettelee romaanihenkilönä vuonna 1994 yhteiskunnallisen keskustelun olemattomuutta ja ihmisten pinnallisuutta, voi lukija näin 20 vuotta myöhemmin todeta, että yhteiskunnallinen keskustelu ei ole enää pelkästään olematonta vaan suorastaan ala-arvoista. Nyt voi ihmetellä sitä, onko koulutuksella oikeastaan enää mitään sivistävää vaikutusta ihmisiin - ja vaikka olisikin, niin arvostetaanko sivistystä lainkaan?


Kirjablogeissa ei tätä Solstadin teosta ole juurikaan luettu, mutta ainakin Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia sekä Mari A:n kirjablogi  ja Kirjavinkit ovat löytäneet tämän aarteen ja ihastuneet siihen. Kannattaa ehdottomasti lukea myös Les!Lue!-blogin arvio, jossa Reeta kertoo Solstadin vaikutuksesta norjalaisiin nyky(mies)kirjailijoihin.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 40. Eläkeläisen suosittelema kirja. Kiitos, Riitta, tästä vinkistä ja kirjan lainasta!

Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta

Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta, 2012
Kuvittaja: Chester Brown
Alkuteos: I never liked you, 1994
Suomentaja: Hans Nissen
Kustantaja: Huuda Huuda
Sivuja: 191
Mistä sain kirjan: lainasin kirjasarjalainaamosta



Chester Brownin En koskaan pitänyt sinusta on omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Se sijoittuu 1970-luvulle ja kertoo nuoresta Chesteristä, joka kamppailee eleettömästi läpi kuohuvan murrosiän. Itse asiassa kaikki muu tuntuu kuohuvan paitsi Chester, joka on ilmeetön ja tyyni, jotenkin tahdoton ajelehtija. Vaikuttaa siltä, että Chester vain rouskuttaa voileipäkeksejä, kun nuoruus lipuu ohi.

Pinnalta näyttää tältä: Chester on vakava ja laiha rillipää. Hänellä on pikkuveli ja äiti ja isä. Äiti on yhtä hymytön kuin poikansa ja lisäksi ankaran oloinen. Chester viettää paljon aikaa naapurin tyttöjen, Connien ja Carrien sekä Skyn kanssa. Ystävyyssuhteisiin tulee kuitenkin jännitteitä, kun nuoret rakastuvat ristiin rastiin.

Kun pintaa raaputtaa, alkaa nähdä vähän syvemmälle: Chesterin äiti kärsii mielenterveysongelmista, mikä selittää koko perheen lamaantuneen olemuksen. Äidin hahmo on ristiriitainen ja painostava, mutta myös järisyttävän hauras. Ja rakkaus, saako Chester sitä koskaan kerrottua äidilleen?

Entäs sydäntä pompottava Sky? Kuinka tunnustaa polttava ensirakkautensa, ja entäs sen jälkeen, kun asian saa sanottua? Mitä sitten tehdään? Helpompaa on kuunnella The Sweetiä, Led Zeppeliniä, David Bowieta ja Kissiä.

Ahmaisin sarjakuva-albumin yhdeltä istumalta, niin nopeasti kuin pystyin, sillä halusin nähdä, kuinka Chester kaikesta selviää. Kuvat näyttävät hyvinkin rauhallisilta, mutta niihin on vangittu nuoren pojan kipeä kasvaminen.

Ihastuin ikihyviksi Chester Brownin herkkään kynänjälkeen. Kertomus etenee ilmavasti ja jättää lukijan tulkinnalle ja tunteille paljon tilaa. Välillä naurattaa Chesterin puolesta - hän on niin avuton ja hukassa ja tyttöjen pyöriteltävänä. Välillä itkettää koko Chesterin elämä: koulukiusaaminen ja äidin sairaus viiltävät lukijankin sielua.

Suosittelisin sarjakuvaa 13-18-vuotiaille nuorille, mutta erityisesti kaikille aikuisille. Luulen, että jokainen nuori tai entinen nuori pystyy löytämään Chesterin elämästä tuttuja häivähdyksiä - epävarmuutta, pelkoja ja onnenmurusia, joita nuoruuteen kuuluu. En koskaan pitänyt sinusta on pienesti vaikuttava, suurien asioiden sarjakuva. Se on niin totta kuin vain nuoruus voi olla.



Kuittaan albumilla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 11. Sarjakuvakirja. Albumi on luetu myös blogissa 365 kulttuuritekoa.

Michel Houellebecq: Halujen taistelukenttä

Michel Houellebecq: Halujen taistelukenttä, 2009
Alkuteos: Extension du domaine de la lutte, 1994
Suomentaja: Ville Keynäs
Kustantaja: WSOY
Kansi: Laura Rahinantti
Sivuja: 151
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




En pidä tästä maailmasta. En todellakaan pidä. Yhteisö, jossa elän, inhottaa minua: mainokset kuvottavat, tietojenkäsittely oksettaa. Työni atk-asiantuntijana on pelkkää esimerkkien, lähteiden, kriteerien ja rationaalisten päätelmien kopioimista. Siinä ei ole mitään järkeä. Se on suoraan sanoen pikemminkin negatiivista ja tarpeetonta neuronien kuormittamista. Tämä maailma tarvitsee kaikkea muuta paitsi lisää tietoa. (S. 81.)

Michel Houellebecqin nimi on tullut vastaani siellä ja täällä, erityisesti nuorten miesten arvostamana ja ihailemana kirjailijana. Ensimmäisen kerran törmäsin hänen nimeensä Tommi Melenderin Antiaikalainen-blogissa ja nyt, kun vertaan Melenderin romaania Ranskalainen ystävä tähän Houellebecqin romaaniin, näen niissä paljon yhteistä. Houellebecq on selvästi vaikuttanut Melenderin tyyliin. Se tyyli on hyvin miehinen ja nihilistinen, väkivaltainen ja absurdi. Ja epäilemättä ylivertaisen älykäs - ainakin nuorten miesten mielestä.

Kun etsin ennen lukukokemustani kirjailijasta tietoa, törmäsin määritelmiin, joissa Houellebecqiä kuvaillaan termeillä "Ranskan vihatuin kirjailija" tai "kulttikirjailija" tai "Ranskan kirjallisuuden paha poika". Mitenkähän tällainen keski-ikäinen kukkahattutäti mahtaa pärjätä kauhukakaran kanssa? Jotain yhteistä löytyi kuitenkin heti kirjan alussa:
    Kokonainen lukemisen täyttämä ihmisikä olisi ollut toiveideni täyttymys, tiesin sen jo seitsenvuotiaana. Maailman kudos on tuskallinen ja riittämätön, eikä siihen näköjään voi vaikuttaa. Uskon todellakin, että pelkkä lukemisen täyttämä elämä olisi sopinut minulle paremmin.
    Sellaista minulle ei suotu. (S. 14.)

Tähänpä se sielujen sympatia sitten jäikin. Luin kirjan kyllä mielenkiinnolla, sillä minun ei tarvinnut lukea montakaan sivua Halujen taistelukenttää, kun aloin vertailla päähenkilöä Albert Camus'n Sivullisen päähenkilöön, Mersaultiin. Nämä nuoret miehet ovat sukulaissieluja: tunteettomia, yksinäisiä, syrjäytyneitä ja vastenmielisiä ihmisiä. Heidän vastenmielisyytensä syntyy pääasiassa siitä, että he näkevät kaikki ihmiset ympärillään yhdentekevinä tai jopa halveksittavina. Elämä ei tunnu miltään, ihmiset eivät tunnu miltään.

Halujen taistelukentän voi lukea myös sairaskertomuksena. Teoksen päähenkilö, 30-vuotias it-alan insinööri masentuu uskottavasti. Paha olo lisääntyy sivu sivulta, ja viimeiset sivut ovat oikeastaan täyttä tuskaa.

Välillä huomasin tavoittavani jotain nuorten miesten ajattomasta, yhteisestä kaipauksesta: vastikään lukemassani Mika Waltarin Suuri illusioni -kulttiteoksessa haaveiltiin täydellisen rakkauden toteutumisesta 1920-luvulla, ja yhtäkkiä, tässä  1990-luvun ranskalaisessa kulttiteoksessa, pohditaan myös tuollaisen rakkauden mahdollisuutta: Rakkaus viattomuutena tai kykynä illuusioihin, kykynä tiivistää vastakkainen sukupuoli yhteen ainoaan rakastettuun olentoon...(s. 111). Molemmissa kirjoissa päädytään ajatukseen, että illuusio on mahdoton - Waltari kuitenkin päätyy lopputulokseen paljon kiihkeämmin ja kauniimmin sanakääntein kuin Houellebecq. Näitä kulttikirjoja yhdistää myös Pariisi. Siinä missä Mika Waltarille Pariisi oli unelmien kaupunki, moderni, sykkivä ja kiehtova, Michel Houellebecq toteaa: Saapuminen Pariisiin on aina yhtä synkkä (s. 81).

Halujen taistelukentässä on paljon mustaa huumoria, pinnallisen elämänmenon kritiikkiä, ihmissuhteiden vaikeutta ja elämän tarkoituksettomuutta. Välillä ei tiedä, pitäisikö tälle kaikelle itkeä vai nauraa: Olen elänyt niin vähän, että kuvittelen helposti etten kuole. Tuntuu epätodennäköiseltä, että ihmiselämä voisi supistua näin vähään. Sitä kuvittelee tahtomattaankin, että ennemmin tai myöhemmin tapahtuu jotakin. Se on paha erehdys. Elämä voi hyvin olla sekä tyhjä että lyhyt. Päivät kuluvat köyhinä, jättämättä minkäänlaista jälkeä tai muistoa, ja sitten yhtäkkiä päättyvät. (S. 48.)

Kannattaa käydä lukemassa blogista Taas yksi kirjablogi lisää Houellebecqistä. Halujen taistelukenttä on luettu myös Kirjanurkkauksessa.

Kuittaan kirjalla HelMetin Kirjan vuosi 2015 -lukuhaasteen kohdan 10. Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja. Kirja on poimittu Kirjasammon sivuilta.