Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi

Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi, 1968

Kustantaja: Tammi

Sivuja: 109

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Normaalimaailmassa ihmiset puhuvat kauniisti ja ajattelevat rumasti, kulkevat ja punovat juonia, hautovat valheita, pieniä likaisia verukkeita, tuumivat yhtä, sanovat toista. Hullujen maailma on paljon puhtaampi. (S.8.)

Eeva-Liisa Mannerin klassikkonäytelmä Poltettu oranssi pomppasi lukulistalleni tänä kesänä, kun luin Maria Laakson Taltuta klassikko -teosta, johon hän on kerännyt listan suomalaisista klassikoista. Listan innoittamana lähdin paikkailemaan aukkoja sivistyksessäni. Mielestäni olin lukenut Mannerin näytelmän, mutta en muistanut siitä mitään, joten päätin lukea sen uudestaan. Pian huomasin, etten todellakaan ollut lukenut sitä aiemmin - muistaisin sen takuuvarmasti. 

Poltettu oranssi on väkevä draama, jossa ei pelata millään pikkuasioilla, vaan nuoren naisen mielenterveydellä. Näytelmän päähenkilö on nahkatehtailijan tytär, noin 16-vuotias Marina Klein, joka on tullut hulluksi. Tai niin hänen perheensä asian kokee. Tytär on alkanut puhua siansaksaa, jumittaa tehtäviinsä, heittäytyy välillä täysin puhumattomaksi ja väittää, että miehillä ei ole päätä. 

Näytelmä alkaa tohtori Frommin vastaanotolta, jonne rouva Klein, Marinan äiti, on tullut pyytämään apua tyttärelleen. Fromm ottaa Marinan hoidettavakseen, ja potilaan ja tohtorin keskustelut muodostavat lopulta näytelmän kantavan juonen. Ollaan siis paljaan ihmissielun  äärellä, keikutaan hulluuden ja viisauden suttuisella rajapinnalla, jossa Marinan avara, erikoinen ajattelu hakee ankkuria tohtorin pohdinnoista. Löytyykö yhteys ja paraneeko Marina?  

Vaikka näytelmän aihe ei ole hilpeä, siinä on paljon huumoria, melkeinpä farssia. Farssin makua näytelmään tuovat herra ja rouva Klein, jotka ovat rahvaanomaisia tolkun ihmisiä molemmat. Heistä tyttären käytös on rasittavaa ja naurettavaa. Eletään 1910-luvun Suomessa porvarisperheen arkea, eikä puutetta ole mistään. Marina on perheen 12. lapsi, joka poikkeaakin kaikista muista, vaatii käytöksellään erityistä huomiota. Miten lapsi, jolla on kaikkea, jonka ei tarvitsisi haluta mitään, voi tulla hulluksi?

Komiikkaa näytelmään tulee kohtauksissa, joissa rouva Klein puhuu siansaksaa tohtorin kanssa ja harrastaa peilitavaamista yhtä näppärästi kuin tyttärensä. Lisäksi herra Klein muistelee vaimonsa hysteerisiä pelkoja avioliiton alkuajoilta, eikä ymmärrä, että tyttärellä voisi olla jotain omaa tahtoa, halua omaan elämään. Kuka tässä onkaan hullu? Kuka elää täyttä elämää ja kuka vain luulee elävänsä? Eivät kaikki viisaan tohtorinkaan sanat osu aina kohdalleen: 

Tohtori: - - Ihmisellä on oikeus olla mikä on. Muistakaa oikeuksianne! Aina on arvosteluun taipuvaisia ihmisiä, jotka eivät antaisi toisen olla edes hullu. Ihmisen oikeudet....

Marina: Minä en välitä ihmisen oikeuksista.  - -  En halua oikeuksia tai velvolllisuuksia. (Kuiskaa) Haluan rakastaa.

Tohtori: Mutta ihmisellä ei useinkaan ole oikeutta rakastaa... oikeutta rakastaa juuri sitä ketä hän tahtoisi. Hm. Ketä te tahtoisitte... rakastaa?

Marina: (pitkän hiljaisuuden perästä, nöyrästi) Teitä. 

Tohtori: Suokaa anteeksi, mutta olette hullu! (S. 52.)

Viime aikoina on puhuttu paljon nuorten mielenterveysongelmista ja niiden räjähdysmäisestä kasvusta. Marina Klein on eräänlainen mielenterveysongelmien edelläkävijä, ja tohtori Fromm tulee lausuneeksi erinäisiä totuuksia elämän tarkoituksesta ylipäätään. Eeva-Liisa Manner on ollut näytelmällään aikaansa edellä, vaikka on sijoittanut sen historiaan. Mielen hajoaminen on ikiaikainen arvoitus. 

Viime vuonna luin naistenviikolle Laura Lindstedtin uusimman teoksen Ystäväni Natalia, jonka asetelma on sama kuin Poltetussa oranssissa. Siinäkin terapeutin ja potilaan suhde on keskeinen asia. Ystäväni Natalia keskittyy seksuaalisuuden moniin muotoihin ja leikittelee kielellä ja rooleilla. Poltetussa oranssissa on paljon samaa: kielellä leikittely, maailman rakentaminen kielen kautta, pelottava seksuaalisuus. Poltettu oranssi näytelmän nimenä on Marinan unessa näkemän hevosen nimi, mutta nimi viittaa myös liekkeihin ja väreihin, joita Marina näkee mielessään. 

Terapia on eittämättä kiinnostava ja antoisa kirjallisuuden kohde, koska siinä hoidetaan sairautta sanoilla, puheella. Sanat, sanoilla leikkiminen, hulluus kietoutuvat yhteen, ja niinpä tohtori Fromm huudahtaakin:  - - Minusta hullut ovat kaikkein mielenkiintoisimpia ihmisiä. Hullut - ja tehtäköön se myönnytys - taiteilijat, ja lapset. Muiden elämä on pelkkää rutiinia. Hullut runoilijat ovat elämän kukka, sen täyteläisin teriö. (S. 102.) En epäile yhtään, etteikö Eeva-Liisa Manner näissä tohtorin sanoissa julistaisi myös omaa oikeuttaan elää hulluna runoilijana. 

Poltetusta oranssista on tehty myös ooppera, joten sijoitan sen tämän vuoden Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 12. Osallistun näytelmällä kirjablogaajien naistenviikon haasteeseen, jota emännöi Tuijata.kulttuuripohdintoja -blogi.

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär, 9. painos, 2008
Alkuteos: Bildhuggarens dotter, 1968
Suomentaja: Kristiina Kivivuori
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 127
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Tove Janssonin omaelämäkerrallinen novellikokoelma Kuvanveistäjän tytär on jokaiselta virkkeeltään silkkaa lukunautintoa. Vertaan sitä kaunokirjallisilta ansioiltaan Kesäkirjaan, joka on hiottua, laadukasta modernismia. Millainen kirjailijanero tämä kuvataiteilija olikaan! Jos olen tähän asti arvostanut Janssonia Muumi-kirjojen luojana ja ainutlaatuisen lastenkirjailijana, nyt arvostan häntä aivan uudella tavalla kirjailijana: Kesäkirjan ja Kuvanveistäjän tyttären perusteella olen valmis nimittämään Tove Janssonin suomalaisen modernismin ja novellin mestariksi.

Kuvanveistäjän tytär kertoo väläyksiä Tove Janssonin lapsuudesta. Tuula Karjalaisen Tove Jansson -elämäkerran tietojen mukaan teoksen nimi oli alun perin Minä, kuvanveistäjän tytär (s. 242). Mutta Kuvanveistäjän tytär ei ole perinteinen muistelmateos. Se ei etene kronologisesti, eikä pyri realistisuuteen. Sen tunnelmat ovat vahvoja, aitoja ja taiten tyyliteltyjä. Lapsi on leikkien lumoissa, keskittyy, tarkkailee ja kokee.

Novellikokoelman vahvuus on siinä, että mitään ei selitetä puhki. Lapsi on leikeissään niin syvällä, että tosielämä tuntuu epätodelliselta. Pimeys on kuin eläin, kiven kanssa hengitetään samaan tahtiin, maailma uppoaa lumeen.

Lapsen äiti ja isä ovat vahvasti läsnä kokemuksissa. Kuvanveistäjäisän työ on tärkeää ja lapsikin ymmärtää, että kipsivalun hetki on suorastaan pyhä. Välillä tuntuu, että taiteilijan lemmikkiapina saa enemmän huomiota kuin oma tytär. Lapsi onkin mustasukkainen apinalle, mutta on järkeillyt isän tavoista tällaisen elämänohjeen: Työtä tehdessä on hyvä välillä kiinnostua jostakin sellaisesta joka on ystävällinen mutta ei puhu (s. 85). Äiti piirtää kirjojen kuvituksia, mutta on työkiireistään huolimatta rakastava ja läheinen. Vanhemmissa voi nähdä muumimaailman Muumipapan ja Muumimamman piirteitä. Isä rakastaa merta ja myrskyä, äiti luo turvallisuutta ja hyväksyntää ympärilleen.

Aikuisten maailmaan kurkistetaan parvelta, josta lapsi seuraa isän ja hänen ystäviensä juhlia. Juhlimisista-novellia voi lukea edelleen kuin hyvien juhlien järjestämisopasta: kaiken taustalla on improvisointi, vaika kaappiin onkin varastoitu kallistamakkaraa, pulloja, limppuja, voita , juustoa, vichyvettäkin jopa... (s.29.) Teoksen viimeinen novelli Joulu on näin joulukuussa ajankohtainen ja tunnelmaltaan niin herkkä, että tuntuu kuin olisi itse paikan päällä. Kuusen hankinta on isän ja tyttären tärkeä tehtävä ja se täytyy hoitaa aina hyvin tarkasti: Heti kun kuusi tuli ateljeehen, kaikki sai uuden merkityksen, kaikki latautui pyhyydellä joka ei ollut edes tekemisessä taiteen kanssa. Joulu alkoi toden teolla. (S. 122 - 123.)

Viime aikoina Suomessa on ilmestynyt paljon omaelämäkerrallisia romaaneja, joita varsinkin miehet ovat innostuneet kirjoittamaan. Lähimmäksi Tove Janssonin taituruutta pääsee Hannu Väisänen, jolla on sama (ehkäpä kuvataiteilijoille ominainen) taito nostaa muistonsa irti arjesta ja nähdä niissä absurdeja piirteitä. Myös Jari Tervon Esikoisessa mielikuvitus vie mennessään ja Olli Jalosen Poikakirjassa on samaa lämpöä kuin Janssonin tekstissä. Oman elämänsä voi todellakin kirjoittaa fiktioksi!

Kun luin aikaisemmin tänä vuonna Kesäkirjan ja nyt Kuvanveistäjän tyttären, sain Tove Janssonista uuden lempikirjailijan. Janssonin juhlavuosi on ollut minulle lukemisen juhlavuosi. Esimerkkinä kirjailijan taituruudesta käyköön ote novellista Kun vesi nousi. Siinä ollaan tilanteessa, jossa isä on ryhtynyt kesäpaikan venevajassa työntekoon, kesä on kuuma ja tunnelma kiristyy kiristymistään, sillä työ ei ota sujuakseen. Vihdoin nousee myrsky:
    Sitten isä tempaisi oven auki ja ryntäsi keittiöön ja huusi: Voi piru! Kuvittele! Se on noussut venevajassa puoli metriä! Savi on ihan vellinä. Eikös pidä olla pirunmoista. Mutta minkäs teet.
    Kamalaa, sanoi äiti ja näytti yhtä iloiselta kuin isäkin. 
    Ja kuule, isä sanoi. Minä kävin ensimmäisessä lahdessa, siellä se painaa päälle ja kokonainen lankkulasti on tulossa maihin. Nyt ei auta jäädä kahville. Tullaan sitten kun keritään. 
    Hyvä on, äiti sanoi. Minä pidän lämpimänä.
    Sitten isä meni menojaan. Äiti kaatoi kahvia kaikkiin kuppeihin. Se myrsky oli paras mitä meillä on koskaan ollut. (S. 67.)


                                        



Kuvanveistäjän tytärtä on luettu blogeissa paljon ja siitä on poikkeuksetta pidetty. Sen ovat lukeneet ainakin Lumiomenan Katja, Koko lailla kirjallisesti Jenni, Luetut, lukemattomat Liisa, Kannesta kanteen Kaisa, Täällä toisen tähden alla Jaana, Kirjan pauloissa Paula, Kirjojen keskellä Maija, La petite lectricen Katri, Opuscolon Valkoinen kirahvi, Lurun luvut, Erjan lukupäiväkirja ja Kirjakko.

Lea Pennanen: Piilomaan pikku aasi

Lea Pennanen: Piilomaan Pikku Aasi, 6. painos, 2007
Kuvittaja: Maija Karma
Kustantaja: Otava, 1968
Kansi: Maija Karma
Sivuja: 70
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




...ja mitä sitten tapahtui, siitä kuulette ensi kerralla.

Piilomaan pikku aasi ei paljon esittelyjä kaipaa. Kyseessä on Lea Pennasen kirjoittama satuklassikko, joka tuli erityisen suosituksi tv-sarjana vuonna 1977. Muistan itsekin seuranneeni sarjaa joskus Pikkukakkosesta. Maija Karman kuvitus on kirjassa mustavalkoinen, mutta Ylen Elävien kuvien arkistossa tarina on värillinen ja sisältää paljon enemmän kuvia kuin kirja. Kuvitus on ihastuttavaa, ja joka kuvassa on vauhtia ja tunnelmaa.

Piilomaan pikku aasi on jännittävä kunnon satu. Tarina alkaa siitä, kun kateellinen velho Mukkelis Muuli kaappaa vallan onnellisessa Piilomaassa, vangitsee aasiruhtinaan ja vie hänet Salasaareen vangiksi. Mukkelis Muuli on huono hallitsija, joka tarvitsee unettavaa jäätelöä ja mehua pitämään kansan tyytyväisenä ja toimintakyvyttömänä ja on määrännyt kettuvartijat turvaamaan yksinvaltiuttaan. Aasiruhtinas onnistuu kuitenkin lähettämään avunpyynnön, joka saavuttaa pikku aasin Kaikuvuoren Hökkelismökissä. Pikku Aasi, Korppu-koira ja pikimusta kissa lähtevät vapauttamaan aasiruhtinaan, ja mitä sitten tapahtui... Se kannattaa lukea kirjasta.

Piilomaa, Kaikuvuori, Leikkilaakso, Peilivuori, Salasaari, HIHIHI-rannikko... Kirja on täynnä jännittäviä paikkoja, joissa on omat salaisuutensa ja erikoisuutensa. Seikkailu etenee paikasta toiseen, eikä ole pelkoa siitä, että tarina junnaisi paikallaan missään vaiheessa: Pikkuaasi ja Korppu-koira ja pikimusta kissa pinkoivat minkä käpälistä pääsivät kaupunginportilta Hulinakaupungin kapeille kaduille. "Seis seis", huusi kettuvartija heille, mutta toverukset vain paransivat vauhtia ja katosivat kettuvartijan näkyvistä katujen vilinään. He juoksivat hännät suorina eteenpäin ja tulivat läähättäen ison rakennuksen eteen jossa luki: HOTELLI HUVITUS HUIPUTUS, TULKAA SISÄÄN VAAN. (S. 9.)

Sankarikolmikolla on apunaan "hyviksiä", esimerkiksi Lasse Lämppä, aasi Isaskar ja Ruusutäti. Mutta vastassa on myös ovelia "pahiksia", kuten juoruhiiri Sokeri ja noita Kuva Kuva, jotka palvelevat Mukkelis Muulia tämän lupaamien palkkioiden toivossa. Suurelta taistelultakaan ei lopulta voida välttyä.

Kaikkein suloisin hahmo on tietysti urhea ja peloton pikku aasi. Hän on valmis kohtaamaan ylivoimaisen vihollisen pelastaakseen aasiruhtinaan. Uskolliset ystävät ovat myös tarpeen, eikä heiltäkään rohkeutta puutu. Koko kirja on vilpittömyydessään vastustamaton.

Piilomaan pikku aasi tuli meille ajankohtaiseksi, kun pojan eskariryhmässä, Piilomaassa, luettiin tarinaa. Tarina pyöri pojan mielessä iltaisinkin, ja kun löysin sen omasta hyllystä, sitä olisi pitänyt heti ruveta lukemaan. Eskarissa kuitenkin pyydettiin, että he saisivat ensin lukea kirjan yhdessä loppuun ja sitten vasta se luettaisiin kotona. Odottaminen otti koville, eikä mennyt kuin huraus, kun kirja ahmaistiin kotonakin. Ihana, ihana kirja! Piilomaan pikku aasi on hyvä esimerkki siitä, kuinka satu elää aina!