John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä, 11. painos, 2002 (I suomenkiel. painos 1963)
Alkuteos: Of Mice and Men, 1937
Suomentaja: Jouko Linturi
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 134
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



 - Kerro talostakin, George, Lennie pyysi.
 - Tietty - meillä olisi pikkuinen talo ja siinä kummallekin oma huone. Pieni pullea rautaliesi ja talvella siinä pidettäisiin tulta. Eikä maata ole niin paljon, että täytyisi rehkiä liikaa. Kuusi seitsemän tuntia päivää kohden kukaties riittäisi. Ei enää olisi pakko paiskella ohrasäkkejä yhtätoista tuntia päivässä. Ja kun kylvetään sato maahan - no jumalauta, mehän myös korjaisimme sen. Tiedettäisiin, mitä maasta nousee.
 - Ja kaneja, Lennie sanoi innoissaan.  - Ja minä hoitelisin niitä. Kerro, kuinka hoitaisin, George. (S. 73.)

Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä on niitä kirjoja, joitten lukemisen jälkeen maailma ei enää ole sama. Jotain liikahtaa pysyvästi.

Luin parikymppisenä Steinbeckin lähes koko suomennetun tuotannon, myös tämän Hiiriä ja ihmisiä -teoksen - ja hain opiskelemaan kirjallisuutta. Kirjailija Olli Jalonen luki kirjan ilmeisesti lukioikäisenä - ja hänestä tuli kirjailija. Tänä keväänä luin nimittäin Olli Jalosen omaelämäkerrallisen romaanin Miehiä ja ihmisiä, jossa Steinbeckin kirja on yksi keskeisimpiä motiiveja. Kirjojen teematkin tietysti yhtenevät. Voisi siis väittää, että Hiiriä ja ihmisiä voi paaluttaa lukijansa koko loppuelämän.

Jalosen romaanin luettuani halusin elvyttää nuoruuden lukumuistoni. Steinbeckin kirjaahan ei tarvinnut lukea kuin muutama sivu, kun jo ymmärsi, että nyt luetaan maailman parasta kirjallisuutta. Nuorena janosin sitä lisää, ja janoan edelleen. (Hyvät vanhemmat, mikäli haluatte, että lapsenne hankkii itselleen jonkin rationaalisen uran, suojelkaa lapsianne kirjallisuudelta! Ainakin hyvältä kirjallisuudelta! Ainakin Steinbeckilta!)

Ystävykset George ja Lennie ovat epäsuhtainen parivaljakko. George on pieni ja nokkela, Lennie iso ja yksinkertainen. He kiertävät maatilalta toiselle työn perässä, mutta joutuvat tavan takaa liemeen Lennien takia. Lennie nimittäin haluaa paijata kaikkea pehmeää, mutta hänen paijauksensa muuttuu helposti liialliseksi. Ongelma käy ilmi heti kirjan alussa, ja se luo kirjaan sellaisen jännitteen, että lukija alkaa pelätä pahinta. Miten tässä vielä  käy? Oloa ei helpota yhtään se, että muutaman sivun luettuaan lukija on jo täysin kiinnitetty molempiin miehiin. Georgea täytyy ihailla ja häneen luottaa kuin kallioon; Lennielle toivoisi pelkkiä hyviä ja ymmärtäväisiä ihmisiä ympärille. Maailmassa on kuitenkin aika vähän Georgen kaltaisia miehiä, ja lukija tietää sen.

Hiiriä ja ihmisiä on periaatteessa miesproosaa, melkeinpä äijäproosaa. Se on miehen kirjoittama kirja, jossa päähenkilöt ovat miehiä ja sivuhenkilöt ovat miehiä yhtä henkilöä lukuun ottamatta. Tätä yhtä poikkeavaa sivuhenkilöä kutsutaan muun muassa nartuksi. Minusta on vuosien varrella kasvanut yhä vakaumuksellisempi feministi, ja se on asia, joka oikeastaan rajoittaa nykyään lukukokemuksiani, suorastaan häiritsee niitä, sillä olen yhä herkempi sukupuolisesti värittyneille teksteille. Miksi en kuitenkaan edes hätkähdä Steinbeckin asetelmaa?

Steinbeckilla on kyky riisua ihmisensä aivan paljaiksi, siihen pisteeseen, jossa sukupuoli ja ihonväri katoavat ja jää jäljelle silkkaa ihmisyyttä. Se kohta, jossa kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia. Pinnan alta paljastuu yksinäisyyttää, pelkoa ja unelmia, jotka eivät koskaan toteudu. Ystävyys ja unelmat saavat elämän tuntumaan hetkellisesti merkityksellisiltä, mutta niillä on hintansa.

Uusi lukukokemukseni Hiiristä ja ihmisistä oli vähintään yhtä vaikuttava kuin ensimmäinen. (Hakisin varmasti uudestaankin lukemaan kirjallisuutta.) Ihailen taituruutta, jolla Steinbeck kehittelee jännitettä, luo henkilökuvansa ja ajattoman ihmisyyden, joka saattelee lukijan vereslihalle. Loppua on melkein mahdotonta lukea. Tarina kerrotaan lähes pelkällä dialogilla, johon on upotettu muutama taidokas luontokuvaus. Sen enempää ei tarvita. Siinä on tarpeeksi.

John Steinbeck on yksi amerikkalaisen realistisen proosan kulmakivistä. Samaan ryhmään kuuluvat tietysti Ernest Hemingway ja Raymond Carver sekä viime vuosina esiin kaivettu John Williams, jonka Stoner on saanut nykylukijatkin huokailemaan onnellisina. Kaikki he ovat maineensa ja kunniansa ansainneet. Heidän perillisenään voisi pitää John Irvingiä, jonka tuotannossa on samaa ihmisyyden sanomaa ja tarinankerronnan taitoa. Kaikki nämä miehet voisin saman tien luetella lempikirjailijoinani. Täytyykö minun siis luopua feministin sotisovastani ja myöntää nyt aivan julkisesti, että ilman miehiä elämäni olisi paljon tylsempää?


Hiiriä ja ihmisiä on varmaankin yksi maailman luetuimpia kirjoja. Se on luettu myös blogeissa Kannesta kanteen, Tarukirja, Tahaton lueskelija, Ikkunan takana, Orfeuksen kääntöpiiri ja Aamuvirkku yksisarvinen. Kannattaa lukea myös Kirjojen keskellä -blogin Maijan tulkinta tästä klassikosta. Se on osa kirjabloggaajien tempausta plagiointia vastaan.

Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen 2016 kohdan 39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin, (3. tarkistettu laitos), 2012
Alkuteos: The Hobbit or There and Back Again, 1937
Kuvittaja: J. R. R. Tolkien
Suomentaja: Kersti Juva (1985)
Sivuja: 328
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä





Tämä on kertomus siitä kuinka eräs Reppuli joutui seikkailuun ja yllätti itsensä sanomasta ja tekemästä ties mitä kerrassaan odottamatonta. Ehkä hän menetti naapuriensa kunnioituksen, mutta hän saavutti - no, saatte nähdä saavuttiko hän loppujen lopuksi mitään. (S. 8.)

Miten seikkailut alkavat? Vaikkapa siten, että kuulee oveltaan kolkutuksen ja kun avaa oven, sen takana seisoo kääpiö.

Bilbo Reppulin, maailman kuulun hobitin, seikkailu on seikkailu vailla vertaa. Se on fantasiakirjallisuuden suosion alku ja juuri, mielikuvituksen juhlaa ja kiistaton klassikko. Hobitti ilmestyi vuonna 1937 ja alkoi lähes välittömästi saavuttaa suosiota. J. R. R. Tolkien oli kuitenkin aloittanut varsinaisen mestariteoksensa, Taru sormusten herrasta -trilogian kirjoittamisen jo ennen Hobitin ilmestymistä. TSH ilmestyi vasta vuosina 1954 - 1955 ja oli oikeastaan klassikko jo syntyessään, sillä Hobitti oli siihen mennessä jo saavuttanut vankan suosion ja Tolkienilta odotettiin samantapaista tarinaa (Wikipedia-tietoa). Taru sormusten herrasta räjäytti potin ja on ohittanut suosiossaan Hobitin. TSH:n ovat lukeneet kaikki, siis aivan kaikki lukemista harrastavat ihmiset ja suurin osa niistäkin, jotka eivät lukemista harrasta. Paitsi minä.

Kuinkahan monesta suusta olen saanut kuulla kunniani ja kauhistelut siitä, kuinka äidinkielen opettaja voi olla pätevä ollenkaan, jos ei ole lukenut Tarua sormusten herrasta! Sama se, vaikka Cervantesin Don Quijote, Tolstoin Sota ja rauha tai Hugon Kurjat ovat lukematta, mutta että Taru sormusten herrasta!

Olenhan minä yrittänyt ja päässytkin Sormuksen ritareista Kahden tornin alkuun, mutta siihen jäi. Täsmälleen siihen, mihin Peter Jacksonin ohjaaman elokuvatrilogian ensimmäinen osa päättyy. Enkä voi kehua, että sivut olisivat lentäneet, vaikka tarina oli jo elokuvasta tuttu. Melkoista taistelua sekin oli. Nukahdin viimeistään pari sivua luettuani, ja on myönnettävä, että Taru sormusten herrasta ei ole mikään "page turner" meikäläiselle, ja koska sivuja on yli tuhat, urakka vähän kestää ja on ollut tauolla kymmenisen vuotta. Sen sijaan Taru sormusten herrasta -elokuvat ovat mielestäni äärettömän hyviä. En koskaan unohda mustien ratsastajien huokailuja, jotka elokuvassa nostivat niskavillat pystyyn.

Nytkin kävi niin, että näin ensin Hobitti-elokuvatrilogian viimeisen osan, ja pidin siitä valtavasti. Tällainen humanistin koulutuksen saanut, keski-ikäinen neljän lapsen äiti eläytyi viiden armeijan taisteluun niin, ettei ollut penkissä pysyä (Jackson ei ehkä arvannut, että kuuluisin varsinaiseen kohderyhmään). Smaug oli kauhea, puhumattakaan hiisistä. Tylsää hetkeä ei ollut.

Kun pääsin elokuvateatterin hämärästä päivänvaloon, päätös oli valmis: nyt aloitan saagan alusta ja luen ensin Hobitin ja sitten heti perään jatkan TSH:n loppuun. Jospa lukisin lapsille ääneen, niin homma ehkä etenisi järjestelmällisesti. Olen nimittäin aina ihaillut ihmisiä, jotka kertovat lukeneensa lapsilleen Tarun sormusten herrasta jo kun lapset ovat maanneet kehdossa, ja kuinka näiden älykkäiden ihmisten seesteiset lapset ovat lumoutuneet tarinasta. Ehkä minäkin vihdoin lumoutuisin.

Aloitin Hobitin lukemista kouluikäisille lapsilleni. Nukahtelin kesken tarinan. Mieskin yritti. "Ei sitä Hobittia! Lue, isi, Aku Ankkaa..." Lapseni ovat nopean ja hauskan viihteen ystäviä. Meillä lumoudutaan Kapteeni Kalsareista. Se on ehkä geeneissä.

Pitkin kevättä luin kuitenkin kirjaa sinnikkäästi yhdeksänvuotiaille tyttärilleni, jotka haluaisivat kiihkeästi nähdä elokuvat. Kerroin, että elokuvia ei katsota ennen kuin tarina on luettu. Pääsimme tarinaa vähän yli puolenvälin, kunnes tajusin, että en ehdi lukea kirjaa ennen tätä kirjablogien Klassikkohaaste-tempausta, johon halusin kirjan blogata. Piti ruveta lukemaan öisin itsekseen. Nukahtelin.

Ei se silti niin hirveää kärsimystä ollut. Bilbo Reppuli on sympaattinen päähenkilö, ja nyt tiedän, miten hän sai sormuksen haltuunsa. Pidin Gandalfista ja kääpiöistäkin, sekä lempeästä huumorista, joka sävyttää kirjaa. Oikeastaan en osaa nimetä mitään, mikä kirjassa olisi varsinaisesti syynä siihen, että sen lukeminen oli minulle niin vaivalloista. Jokainen  luku sisältää selkeän palan juonta, jokaisessa luvussa matka etenee ja on jokin jännittävä huippukohta. Olentoja on jos jonkinlaisia ja vaarallisia tilanteita on paljon.

Mutta lopulta on ehkä pari seikkaa, jotka vierottavat minua fantasiasta ylipäätään. Rakastan nimittäin satuja, ja niitä on luettu minulle lapsena pilvin pimein samoin kuin olen lukenut niitä lapsilleni pilvin pimein. Satoihin sivuihin venytetyn sadun Sen pituinen se on minulle liian kaukana. Toisekseen on kaikki se kuvailu ja sivujuonet, joita Tolkien on loistavan mielikuvituksensa siivittämänä luonut: kun jokin uusi olento tulee vastaan, sen historiaa ja lajimääritelmiä pysähdytään kuvailemaan ja juoni junnaa paikallaan. Kesken kiihkeimmän seikkailun! Ja sitten ovat ne jylhät maisemat ja vuorten ja metsien ja virtojen pohjois- ja etelä- ja itä- ja länsipuolet, joilla on loivempaa tai jyrkempää seinämää ja vaarallisia kohtia. Yritin epätoivoissani hahmottaa, missä nyt mennään, enkä kirjaan piirretystä kartasta huolimatta oikein pysynyt perässä.

Kiitän kuitenkin kirjablogien Klassikkohaaste-tempausta ja Peter Jacksonia siitä, että ylipäätään sain tämän klassikon luettua. Olen tyytyväinen, että kirja on nyt luettu ja tiedän tarinan kulun - kuuluuhan Bilbo Reppulin seikkailun tuntemus länsimaisen ihmisen yleissivistykseen. Muitakin klassikoita minulla on lukematta, ja niin on monella muullakin: yleissivistystään ovat paikkailleet useat kirjabloggaajat tänä kesänä. Kaikki tämän päivän Klassikkohaasteeseen osallistuvat blogit ja luetut kirjat on listattu  Reader, why did I marry him? -blogissa.

Hobitti eli sinne ja takaisin on luettu ainakin seuraavissa blogeissa: Kirjakaapin kummitus, Amman lukuhetki, Morren maailma, Jokken kirjanurkka, Marin kirjablogi, Kirjakko, Kasoittain kauniita sanoja, Kirjamaailma, Satun luetut ja Kirjavinkit.