Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää, 3. painos, 2012
Alkuteos: Is, 2012
Suomentaja: Leena Vallisaari
Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms
Kansi: Helena Kajander
Sivuja: 366
Finlandia-voittaja 2012



-- ja pastori on liian hyvä tähän elämään. Miten hän vaimoaan hoivaakaan! Se on esikuva kaikille, jos ihmiset vain älyäisivät ottaa hänestä esimerkkiä. Koko pappi on kuin saarna, on ihailtavaa, että nuori ihminen tietää jo niin paljon siitä, miten elämä kuuluu elää.

Ulla-Lena Lundbergin Jää on kuin "saarna", josta voisi ottaa oppia siihen, "miten elämä kuuluu elää"! Jos odotukseni olivatkin korkealla, kun sain kirjan käsiini, ne jopa ylittyivät. Ulla-Lena Lundbergin Jää on viisas ja kaunis kirja. Sitä lukiessa tulee hyvä olo.

Alussa on Suomen läntinen saaristo, Luodot, jonka kirkkosaareen posti-Antonin vene rantautuu. Hänellä on kyydissään uusi pappisperhe: nuori pastori Petter Kummel, pastorska Mona ja heidän pieni tyttärensä Sanna. Luotolaiset ovat laiturilla heitä vastassa, ja kaikki hymyilevät. Ja he hymyilevät toisilleen siitä lähtien, sillä ystävyyden ja keskinäisen kunnioituksen siteet solmitaan siinä, kirkkosaaren laiturilla.

Pappilan seuraelämä on vilkasta vuoden ympäri, mutta erityisesti kesällä kirkkosaareen virtaa vieraita: sukulaisia, seurakuntalaisia ja kesävieraita, purjehtijoita ja aika ajoin tietysti kirkkoneuvosto. Heitä kaikkia Mona nurisematta kestitsee. Eletään sotavuosien jälkeistä aikaa, 1940-luvun loppua, jolloin elämä on palautumassa entiselleen. Saarelaisilla on yhteisöllisiä hankkeita, mm. terveystalo ja silta, joitten toteuttamiseen myös pastori osallistuu.

Pastoria tarvitaan tietysti ennen kaikkea kirkollisissa tilaisuuksissa ja hänen kanssaan pysähdytään juttelemaan - hänen päivänsä venyvät pitkiksi. Entäs pastorskan elämä? Se on täynnä naisten näkymättömiä töitä, mutta Mona onkin mitä toimeliain pappilan emäntä, vaimo ja äiti: Sillä aikaa kun pappi oleilee kylällä, syö herkkuja ja juo vatsan täydeltä kahvia, puhuu ja veisaa virsiä, papinrouva on lypsänyt ja tiskannut, pannut pyykit likoon, käyttänyt separaattoria, kuurannut keittiön lattian jolle mies arvelematta astuu, sytyttänyt saunan padan alle tulen, nostanut kaivosta vettä, pyykännyt hurjana saunassa ja huuhtonut pyykit meressä, ravinnut itsensä ja Sannan sopivin väliajoin, ajanut tiehensä torpparin lehmät jotka ovat murtautuneet ulos aitauksesta, juntannut demonstratiivisesti kivellä maahan pari tolppaa saamatta hiukkaakaan huomiota torpan asukkailta joista ei näy ikkunassa vilahdustakaan.

Pariskunnalla riittää töitä, joita he tekevät yhdessä ja erikseen, mutta työntäyteistä pitää elämän ollakin! Heitä yhdistää vahva rakkaus ja usko yhteisen elämän rakentamiseen. Pian heille myös selviää, että he haluavat jäädä Luodoille loppuelämäkseen. Pappi suorittaa pastoraalitutkintonsa ja hänet vihitään Luotojen kirkkoherraksi, toinenkin tytär syntyy. Papin oma usko vahvistuu saarella ja kirkastaa ympäröivän elämänkin.

Luotojen asukkaat näyttävät pappilan väelle parhaat puolensa, ja he saavat paljon ystäviä, mm. lukkarin, suntion, opettajattaren ja tohtorin, joilla kaikilla on oma historiansa, mutta joiden luottaumuksen pappi voittaa. Posti-Anton toimittaa postin perille säällä kuin säällä, ja osaa lukea vettä ja jäätä, mutta ennen kaikkea hän näkee ympärillään henkiolentoja, joilta osaa pyytää apua. Antonin kautta lukija saa pieniä vihjeitä tulevasta.

Talvella kirkkosaari on jään eristämä ja luotolaiset elävät hiljaiseloa. Silti pappilan väellä riittää töitä. Elämä tuntuu täydeltä ja onnelliselta. Eikö Paratiisissa ole säröäkään? Onko onni siellä turvassa kuin Luodot jään keskellä? Toki siellä on säröjä, mutta papin asenteella nekin tuntuvat siedettäviltä: Sillä tottahan se on, että kuolemansynnit rehottavat kylissä, hyveet ovat pilkattuja varjokuvia. Mutta ne asustavat sellaisen kansan keskellä, joka on kykeneva myös sääliin ja myötätuntoon, luottamukseen ja suopeuteen. He eivät voi elää ilman muita ihmisiä ja ottavat sen tähden tarkasti vaarin yhteisön säännöistä, joita vastaan ei saa rikkoa. Päiväpuoli ja yöpuoli, avoimia kuin kirja, salaisuuksia tulvillaan. Hymyileviä, poiskääntyneitä. Hyviä, pahansuopia. Ei koskaan pelkästään jompaakumpaa.

Lundbergin Jää nousee elämän yläpuolelle. Sen selkeään, kauniiseen kieleen ja sen ihmisten elämään sukeltaa kuin höyhenpeittoon. Lukija antautuu huutomerkkien virtaan, nousee arjen yläpuolelle, kohti jotain pyhää. Ja kun väistämätön tapahtuu, ei sille mitään voi, koska on antanut itselleen luvan elää Luodoilla ja hymyillä pappilan väelle.

Jää on Finlandia-palkintonsa ansainnut. En kylläkään ole lukenut kuin kaksi Finlandia-ehdokasta, mutta muita tämän vuoden romaaneja kyllä. Mm. Pulkkisen Vieras, Oksasen Kun kyyhkyset katosivat ja Ollikaisen Nälkävuosi (jonka bloggaan lähipäivinä) ovat kaikki olleet hienoja lukukokemuksia, mutta tässä oli vielä jotain selittämättömän kiehtovaa. Tekisi mieli vain hykerrellä tyytyväisenä - mikä onni kirjasta!

Jäätä on blogattu paljon, ja poikkeuksetta ihastuneena. Ainakin Kirsi ja Tuulia pitivät kirjasta kovasti. Toivottavasti Jää löytyi monesta, monesta joulupukin paketista ja toivottavasti sitä myös luetaan paljon, sillä luulisin, että maailma olisi sen jälkeen vähän parempi paikka.

Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta o. s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo

Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta o. s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo, 3. painos, 2009
Alkuteos: Fredrika Charlotta, född Tengström. En nationalskalds hustru, 2007
Suomentaja: Raija Viitanen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 294 (sekä 39 sivua viitteitä, lähteitä ja sukutauluja)

"Minun täytyi kirjoittaa, vaikka kukaan ei koskaan lukisi mitä olen kirjoittanut. Kuitenkin koetin välttää kaikenlaista yltiöpäisyyttä, pysyä ajan tavallisten romaanikirjailijoiden jäljillä eikä olla niin "epänaisellinen" että uskaltaisin sanoa oman ajatuksen. Olin aivan liian usein sekä lukenut että kuullut sanottavan ettei semmoinen vähääkään sovi naiselle - mutta ajattelin ettei kai ollut niin ylenmäärin, niin anteeksiantamattoman rohkeata viedä torille samaa tavaraa kuin tuhannet muut." (Fredrika Runeberg: Kynäni tarina, suom. 1984.)

Merete Mazzarellan kirjoittama elämäkerta Fredrika Tengströmistä (1807-1897), eli Fredrika Runebergistä, ilmestyi samana vuonna, kun tuli kuluneeksi 200 vuotta hänen syntymästään. Elämäkerta on perusteellinen ja tarkka, ja valottaa hienosti sekä hänen arkista elämäänsä että hänen teoksiaan. Kirja on myös sukellus 1800-luvun suomalaiseen aate- ja kulttuurihistoriaan.

Fredrika Runeberg syntyi arvostettuun suomenruotsalaiseen sukuun ja kohtasi Johan Ludvig Runebergin jo nuorena tyttönä, sillä piirit olivat pienet ja yhteyksiä riitti. Kesti kuitenkin aikansa, (voisi ehkä sanoa, että Runebergin vaellusvuodet) ennen kuin he kihlautuivat ja menivät naimisiin. Heille syntyi yhteensä kahdeksan lasta, joista kuusi poikaa selvisi aikuisikään saakka.



Kuvassa aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:

ylhäällä Agneta Rahikaisen Runebergien

Kuvaelämäkerta (2003), oikealla ylhäällä

Maijaliisa Dieckmanin Fredrika-rouvan

koulu (2007) ja alhaalla Mauri

Kunnaksen kuvitusta kirjassa

Koiramäen Martta ja Ruuneberi. Siinä

Runebergit vastaanottavat vieraita,

Lönnrotin ja Snellmanin, Porvoon

kotiinsa.



Runebergit olivat hyvin suosittuja. Johan Ludvig Runeberg oli suomalaisen kulttuurin keskeisiä  ja arvostetuimpia hahmoja. Hän oli myös innostava keskustelija, ja niinpä Runebergeillä riitti vieraita Suomen kulttuurieliitistä. Helsingissä heillä kokoontui viikottain Lauantaiseura, johon kuuluivat mm. Elias Lönnrot, J. V. Snellman ja Sakari Topelius. Kun Runebergit muuttivat Porvooseen, vieraita riitti edelleen. Vaikka Fredrika Runeberg oli hyvin innostunut näistä piireistä, heidän aatteistaan ja keskusteluistaan, voi vain kuvitella, millaista oli emännöidä yllättäviäkin vierailuja sekä hoitaa lapsia ja taloutta.

Koko elämänsä ajan Fredrika Runeberg tunsi, kuinka epäoikeudenmukaista oli, että vain miehillä oli oikeus koulunkäyntiin, että naisten koulutusta väheksyttiin tai pidettiin jopa synnillisenä. Hän koki kirjailijana olevansa ammattitaidoton, koska ei tiennyt tarpeeksi. Näiden ajatusten innoittamana hän perusti Porvooseen Rouvasväen yhdistyksen ylläpitämän koulun köyhille tytöille. Viimeisinä vuosinaan Fredrika Runeberg otti kirjoituksissaan ja kirjeissään kovasti kantaa naisten aseman parantamisen puolesta (mm. naisten perintöoikeudesta puolesta ja oikeudesta päättää omista varoistaan). Kirjoitelmassaan "Mitä naiset vaativat?" hän kirjoittaa: "Oikeutta samoin kuin myös velvollisuutta olla itsestään vastaava ihminen. Oikeutta päättää ja vastata tekemisistään. Oikeutta kehittää ajatteluaan ja sieluaan jokaiseen jaloon suuntaan. Oikeutta elättää itseään tarvitsematta elää miehen armoilla. Tai lyhyesti sanoen: Samaa oikeutta, joka miehellä on --." 

Fredrika Runebergin eläessä häneltä julkaistiin kolme kaunokirjallista teosta: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä. Kertomus isonvihan ajoilta, 1858; Piirroksia ja unelmia, 1861 ja Sigrid Liljeholm. Kuvaus Klaus Flemingin ajalta, 1862. Ne saivat jonkin verran arvostusta osakseen, mutta niiden kohtalona oli kaikesta huolimatta olla ennen kaikkea naisen kirjoittamaa kirjallisuutta. Rouva Katariina Boijea ja hänen tyttäriään pidetään ensimmäisenä suomalaisena historiallisena romaanina, kun taas Piirroksia ja unelmia sisälsi hyvinkin eksoottisia tarinoita ja kohtaloita ympäri maailman. Sigrid Liljeholm sai lopulta niin huonon vastaanoton, että Fredrika Runeberg lopetti kirjoitelmiensa julkaisemisen lähes kokonaan. Silti hän edelleen kirjoitti, vuoroin poltti pienempiä tuotoksiaan, vuoroin taas julkaisi niitä.

Vaatimattoman oloisesta aikalaistuotannostaan huolimatta hänen merkityksensä suomalaiselle naiskirjallisuudelle on vaikuttava: hän tunsi aikansa ruotsalaisen naiskirjallisuuden hyvin, hän kirjoitti paitsi lyhyitä tarinoita myös kolme kokonaista teosta, hän kirjoitti kirjeitä, keskusteli (minkä ennen lähes täydellistä kuuroutumistaan ehti) ajankohtaisista ilmiöistä ja luki paljon. Hänen suosikkikirjailijoitaan oli mm. Walter Scott (jolta vastikään luin Ivanhoen).  Hänen ristiriitansa vaimon ja äidin velvollisuuksien ja toisaalta kirjailijakutsumuksen välillä on sama, jota naiskirjailijat (mikseivät myös naisblogistit) kokevat varmasti edelleen. Toisaalta hän oli myös etuoikeutettu nainen, sillä hänellä oli varaa ja taitoa kirjoittaa 1800-luvulla, ja aviomies kannustikin häntä siihen - kunhan vain koti, lapset ja talous tuli hoidettua ensin.

Fredrika Charlotta Runebergiä o. s. Tengströmiä ei voi kuin ihailla. Hänen ajatuksensa ovat olleet hyvin moderneja 1800-luvulla. Hän ennusti mm. että tulevaisuudessa yhteiskunta on kaikin puolin tasa-arvoisempi: rotujen, säätyjen sekä naisten ja miesten väliset rajat kaatuvat - sitä kautta maailma  kehittyy. Hänen kaunokirjoissaan säätyrajat jo ylitetäänkin ja lyhyissä kaunokirjallisissa teksteissä eri kansallisuudet tulevat tutuiksi. Hän oli sitä mieltä, että maailmasta tulee koko ajan parempi paikka. Vaikka hänen elämänsä oli ajoittain erittäin raskasta, hän jaksoi pitää hengen liekkiä yllä loppuun asti.

Luen elämäkertoja hyvin vähän. Yleensä ne ovat mielestäni puuduttavia, niin kuin tämäkin ajoittain. Toisaalta niistä saa paljon: ajankuva on tarkoin dokumentoitu ihmisten elämän kautta, persoonista paljastuu yllättäviä puolia ja yleensä ihmeelliset elämänkohtalot tulevat läheisiksi. Viime vuosina olen lukenut Judith Thurmanin kirjoittaman Karen Blixen - elämäkerran, Ari Väntäsen kirjoittaman Michael Monroe - elämäkerran ja nyt tämän. Kaikista raskainta on ollut lukea perusteelliisia analyyseja taitelijoiden elämäntyöstä, mutta toiaalta ihmisten intohimot paljastuvat niiden kautta. Fredrika Runebergin ja Karen Blixenin elämäkerroista muodostuu myös kaari naiskirjailijoiden historiasta. Fredrika Runeberg joutui naiskirjailijana jopa paheksunnan kohteeksi, kun taas Karen Blixen kohosi jo Nobel-ehdokkaaksi 1900-luvun puolivälissä. Fredrika Runebergin ennustusten mukaan siis maailma kehittyy.

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä, 2. painos, 1994
Kustantaja: Tammi, 1993
Kuvitus: Markus Majaluoma
Sivuja: 127



Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä johdattelee mukavasti joulun tunnelmaan. Meillä tätä kirjaa on aloitettu monena vuonna ennen joulua, mutta vasta tänä jouluna se saatiin päätökseen asti. Syynä on se, että kirja on suhteellisen paksu verrattuna kaikkiin hauskoihin ja iloisiin jouluaiheisiin kuvakirjoihin, jotka kaivetaan näin joulun alla hyllystä pinoon ja luetaan kaikki taas vähintään kertaalleen läpi. Mutta nyt tyttöni olivat sopivan ikäisiä jaksaakseen kuunnella pitkän joulutarinan loppuun asti, eli suosittelisin tätä yli 7-vuotiaille lapsille. (Tai ainakin kannattaa piilottaa kaikki Mauri Kunnaksen joulukirjat hetkeksi aikaa pois näkyviltä, jotta niitä ei kannettaisi koko ajan vaihtoehdoksi.)

Heinähattu ja Vilttitossu ovat vauhdikas sisaruspari. Heidän maailmaansa kuuluvat isä ja äiti, eli Matti ja Hanna, sekä tässä kirjassa vaari ja poika, jotka tulevat joulunviettoon. Naapurin Alibullenin neidit, Helga ja Halise, sekä paikkakunnan poliisit, Isonapa ja Rillirousku, ovat tietysti myös kuvioissa mukana.

Tarinassa vietetään pikkujoulua, lahjoitetaan vanhoja vaatteita joulukeräykseen, askarrellaan joulukoristeita, lauletaan joululauluja, esitetään joulukuvaelma ja haetaan joulukuusi. Jouluvalmistelut ovat siis mallillaan. Kaiken taustalla pyörii juoni, jonka päähenkilönä on Vilttitossu. Hän saa vaarin puheista idean ruveta ruokkimaan heidän talonsa omaa tonttua. Niinpä hän kantaa tontulle ruokia vajaan, ja sieltähän ne tosiaan katoavat. Äiti epäilee, että talossa käy varas, joten poliisit kutsutaan tutkimaan tapausta. Väärinkäsitysten jälkeen Alibullenin neiditkin joutuvat epäiltyjen listalle, kunnes Heinähattu ja Vilttitossu saavat oikean varkaan kiinni. Lopussa päästään viettämään sydämellistä joulua.

Nopoloiden lastenkirjoissa on anarkiaa. Risto Räppääjissä sitä on tosin enemmän kuin Heinähatussa ja Vilttitossussa, mutta kyllä Heinähatun ja Vilttitossun elämästäkin saadaan vauhtia irti. Vaikka jouluvalmistelut ovat mallillaan, mikään ei mene "kirkassilmät silkohapset" -tyyliin, vaan kaikki tapahtuu joko improvisoiden (esimerkiksi joulukuvaelma) tai vähän sinnepäin (kuten kuusenhakureissu). Joulu ei tosiaan saavu hallitusti ja kauniisti, vaan boheemin hauskasti.

Markus Majaluoman kuvitus on mielestäni hiukan rujoa ja anarkistista sekin, ei siis mitään siloteltua joulutunnelmaa. Siinä on sopivasti särmää. Heinähatun ja Vilttitossun hiukset ovat takkuiset, Isonapa kuvataan todella lihavaksi ja tontut irvistelevät rumasti. Kaiken ei tarvitse olla perinteisen sovinnaista.

Lapset nauroivat joulukuvaelmalle ja rumalle joulukuuselle, joka yritettiin piilottaa ison olkipukin taakse. He myös säälivät Isonapaa, jolla oli lapsena ollut niin kurjaa jouluisin. Aikuista puolestaan naurattivat Matin ja Hannan hyvät aikeet, jotka eivät koskaan toteutuneet. Avioparin sanailusta ja yhdessä olosta tunnisti pitkän parisuhteen kuvioita. Esimerkiksi Matti hankkii kotiin niin ruman kuusen, että saa vaimonsa itkemään ja lahjoittaa hänelle joululahjaksi kaapista löytämänsä pyyhkeet, jotka osoittautuvat Hannan varaamiksi vieraspyyhkeiksi. Jotain perin tuttua on myös Alibullenin neitien joululaihdutuksessa. Neidit hyppäävät muutaman hypyn hyppynarulla ja sitten mitataan:
                                              Halise mittasi Helgan reiden ympärysmitan.
                                              - Kolme milliä vähemmän kuin eilen, hän huudahti.
                                              Helga ponkaisi tarkistamaan mittanauhaa.
                                              - Onko varmasti?
                                              - On, on, Halise vakuutti.
                                              Helga ryntäsi suklaarasialle ja otti konvehdin.
                                              - Sen kunniaksi! Ottakaa tekin, hän sanoi tytöille.
                                              Sitten Halise ojensi käsivartensa.
                                             - Helga, mittaa!
                                             - Sama kuin ennenkin, Helga sanoi.
                                             - Eikö milliäkään? Halise kysyi ja lähti kulkemaan kohti
                                             suklaarasiaa.
                                             - Ja niinkuin minä olen tehnyt työtä. Täytyy ottaa
                                             lohdutussuklaa.

Ehkäpä tämän kirjan luettuaan osaisi ottaa omat jouluvalmistelunsa vähän rennommin. Joulu tulee kuitenkin.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis, 2. painos, 2011
Kustantaja: Siltala, 2011
Sivuja: 328



-Sinä, Vatanescu, et ole rikollinen.
En ole koskaan ollutkaan.
- Et minun etkä kansan silmissä.
Kerjäläinen olin. Ja rahoitushenkilö. Ja betonimies.
- Sinä, Vatanescu, olet olemisen korkein muoto.
Taikuri?
- Julkkis.

Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis on riemastuttava kirja. Voiko juuri tarkkanäköisemmin kirjoittaa nykysuomalaisesta elämästä ja yhteiskunnasta? Satiiri osuu. Se saa virnuilemaan koko kirjan ajan ja miettimään: "Näinhän meillä eletään."

Vatanescu on romanialainen kerjäläinen, joka joutuu rikollisjärjestön omistamaksi ihmiseksi kerjäämään Helsingin kaduille. Tähän pisteeseen hän joutuu, koska haluaa ansaita pojallen Miklokselle nappulakengät. Pieneltä kuulostavan haaveen toteutus osoittautuu ylivoimaiseksi ponnistukseksi: työ on hirvittävää kärsimystä ja pomona on julma, venäläinen rikollinen Jegor Kugar, joten eipä ihme, että masennus alkaa vaivata Vatanescua ja tulevaisuus näyttää toivottamalta. Masentava alku on vasta johdantoa, sillä Vatanescu ajautuu melkoiseen seikkailuun ympäri Suomea. Matkaseurakseen hän saa Töölönrannan uhanalaisen kanin - ja takaa-ajettu on Vatanescukin, sillä rikollisjärjestöstä ei lähdetä noin vain omille teilleen.

Vatanescu singahtaa tapahtumasta toiseen: terveyskeskuksesta työvoimatoimistoon, vietnamilaisen Ming Pon ravintolasta pohjoisen junaan, sieltä Harri Pykströmin saunaillasta hillasoille ja Kansallis-Idea-Parkin työmaalle betonimieheksi. Työmaalla hän osuu vahingossa mielenosoitukseen, jonka seurauksena suurhanke joudutaan keskeyttämään ja kansallispuisto pelastuu. Matkan aikana hänestä tulee sankari, sillä hänestä tallentuu videopätkiä sinne ja tänne sosiaaliseen mediaan, ja lopulta hän on kaninsa kanssa Suomen seuratuin julkkis. Jotain hyvääkin alkaa tapahtua, kun Vatanescu rakastuu junassa taikuri Sanna Pommakkaan. Lopulta, julkkismaineensa ansiosta, hän päätyy Tavallisten ihmisten puolueen ministeriksi, kun saman puolueen johtaja, Simo Pahvi, nousee Suomen presidentiksi.

"Elämä on satu", miettii Vatanescu. Siitä huolimatta Vatanescu on mitä todellisin ja vilpittömin sadun henkilöhahmo - ja kyllä, hänen tarinansa istuu nyky-Suomeen. Sympaattinen vastaanottovirkailija, avulias työvoimaviranomainen, etninen pitsa-kebab-ravintola ja sen ystävällinen omistaja, helppoa elämää tavoitteleva nuoriso, luonnon tuhoaminen, rakennustyömaiden ulkomaisten työntekijöiden riisto, marjanpoimijat, onnelliset avioparit, populistinen puolue, joka nousee yhdeksi maan suurimmista puolueista... Kaikesta tunnistaa Suomen.

Kyrö kirjoittaa lempeästi ihmisistään, meistä - suomalaisista. Hän piirtää kokonaisia elämäntarinoita muutamalla virkkeellä ja saa henkilön sisimmän esiin vaivattomasti. Kertojakin tekee itsensä muutaman kerran eläväksi: Pahvi jätti Jeesuksen huoltamolle, ja vaikka minä olen kaikkitietävä kertoja, en kykene sanomaan, oliko se ihan oikea Vapahtaja vai vain Kellokoskelta karannut Mähös-Jesse. Väliäkö sillä, koska uskossa ei ole koskaan kyse totuusvastaavuksista vaan nimenomaan uskosta.

Tuomas Kyrön kieli on värikästä ja notkeaa. Missään vaiheessa kieli ei syytä ketään, ei mene liian ilkeäksi, ei osoittele eikä ole julmaa, vaan johdattelee suomalaisuuden ytimeen. Se pakottaa suomalaisen kääntämaan katseensa omaan itseensä. Näin syntyy satiiria Tavallisten hmisten puolueen johtajasta: Ozzy Osbournen jälkeen Simo Pahvi oli toinen ihminen maailmassa, joka teki todeksi riittää-kun-olet-oma-itsesi-väitteen. Useimpien meistä on pinnisteltävä huomattavasti itsemme yli, mikäli haluamme saada aikaiseksi muutakin kuin aamupuuron. Oma itse on useimmiten vastenmielinen nilkki, rasittava jaarittelija, omahyväinen paskiainen, tyhjännauraja, bimbo, aivokääpiö, vastuuton hidalgo, ujo hiipijä, salaileva keskonen, joka tapauksessa jotain sellaista, joka ei löydä vastakaikua mistään.

Kyrön esikuvana on ollut Arto Paasilinnan teos Jäniksen vuosi (1975). Muistan lukeneeni sen noin parikymppisenä kirjallisuudenopiskelijana ja pitäneeni siitä. Siinäkin oli mustaa huumoria ja yhteiskuntakritiikkiä sekä mutkaton ja aito päähenkilö. Kyrön kirja on kansainvälisempi ja vauhdikkaampi - kuten koko Suomi nyt on. Kaiken kaikkiaan Kyrön teos tekee kunniaa Paasilinnan tuotannolle, mutta luo samalla rytisten uutta Suomi-kuvaa.

Olen aiemmin lukenut Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan (2010), joka oli täynnä nykymenon ihmettelyä. Se oli myös hersyvä kirja, mutta Kerjäläinen ja jänis on moniulotteisempi ja vielä hauskempi kuin se. Lisäksi olen lukenut Tuomas Kyrön Liiton (2005), joka on mielestäni yksi 2000-luvun parhaita kotimaisia kirjoja. Se on aivan toisen tyylinen kuin nämä satiiriset teokset, sillä se on riipaiseva ja koskettava kirja, sai itkemään. Tuomas Kyröstä on moneksi.

Muutkin kirjablogistit tuntuvat rakastavan tätä kirjaa. Ainakin Kaiken voi lukea ja Amman lukuhetki ovat vaikutteneita kirjasta.

Riikka Pulkkinen: Vieras

Riikka Pulkkinen: Vieras, 2012
Kustantaja: Otava
Sivut: 299




Metrovaunun ystävällisen ikkunan heijasteissa yritän muistaa. Vihjettä, taukoa lauseiden välillä tai pitkää katsetta, säröä, josta äidin aiempi elämä olisi tihkunut esiin. Menen muistoissani keittiöön, auringon kiilaan, raitamaton turvalliseen säntillisyyteen. Kissa vilahtaa olohuoneeseen ja kevätalven valosta hullaantunut juoru pidättelee puhettaan.

Riikka Pulkkisen Vieras on kirja, josta voi hullaantua. Se etenee vaivattomasti, ja sen kieli on parhaimmillaan runollista, mutta silti selkeää. Se jättää lukijalle hengäshdystaukoja ja antaa päähenkilön tulla lähelle. Siinä missä Pulkkisen Raja ja Totta olivat kieleltään kuin hiottua jäätä, johon minä en saanut oikein otetta, tämä kirja tuntui hyvältä lukea. Kieli ei ollut enää itsetarkoitus, eikä niin tehtyä kuin aiemmissa teoksissa. Ennakkoluuloistani huolimatta nautin tästä kirjasta, tälle oli pakko antautua. Ehkä vajosin "alttiuteen", jota kirjassakin etsitään.

Vieras imaisee mukaansa New Yorkiin, mutta yhtä hyvin myös Helsinkiin. New Yorkissa sekoittuvat kaikki ihmiset, mutta Helsingissä pieni muukalaistyttö hakataan melkein kuoliaaksi; New Yorkiin on helppo kadota, Helsingissä on helppo löytyä vihan kohteeksi.

Vieras kertoo Maria-nimisen papin keväästä. Maria on kotoisin Oulun läheltä, pieneltä paikkakunnalta. Hän on paikkakunnan kirkkoherran ja amerikkalaisen, sukujuuriltaan afrikkalaisen äidin tytär. Pienenä Mariaa on haukuttu mulatiksi, vaikka hänen ihonvärinsä ei paljoa poikkea suomalaisesta vaaleudesta. Vierauden tunne ei kuitenkaan häiritse häntä itseään lapsena. Mutta tunne saa hänet kiinni. Kun Maria on 13, hänen äitinsä kuolee syöpään ja jäljelle jää pohjaton suru ja muisto äidistä, josta olisi halunnut tietää enemmän. Maria sairastuu anoreksiaan, jota siivittää uskonnollinen hurmos.

Anoreksian kuvaus on kirjassa kouriintuntuvaa: Marian törröttävät luut, kaurahiutaleiden laskeminen ja omenaviipaleiden asetteleminen  ovat kärsimystä lukijalle. Maria yrittää ohittaa ruumiinsa ja uhrautua ihmiskunnan puolesta: Olin suunnitellut, että muututtuani hohkaavaksi lempeydeksi minä ikään kuin valuisin ihmisten lomaan, heidän välilleen, ja vaikuttaisin sillä tavoin maailmassa vielä ylösnousemukseni jälkeenkin. Hänen näläntunteensa muuttuu autuudeksi, jota hän tuntee palelustaan, heikotuksestaan ja kieltäytymisistään. Hän tuntee muuttuvansa hengen kaltaiseksi ja kutsuukin myöhemmin tätä anoreksia-aikaansa "valon kevääksi".

Marian hurmoksellisuus loppuu, kun hän alkaa parantua anoreksiasta, mutta pappi hänestä silti tulee. Kaikki menettää kuitenkin merkityksensä, kun Marian pieni ystävä, 7-vuotias Yasmina joutuu käsittämättömän väkivallan uhriksi. Maria on yrittänyt puuttua uhkailuihin, mutta keinoja ei oikein tunnu olevan, ja vääjämätön kamala tapahtuu. Maria pakenee elämäänsä New Yorkiin, jossa hän viettää kevään pääsiäisestä helluntaihin. Siellä hän kohtaa Mélanien, joka opettaa hänelle afrikkalaista tanssia ja Tuntemattoman, jonka kanssa hän heittäytyy intohimoiseen suhteeseen. New Yorkin keväässä hän ottaa ruumiillisuudestaan kaiken irti ja hylkää hengellisyyden kokonaan. Hän löytää nautintojen pyhän kolminaisuuden. Kirja myös päättyy ruumiillisuuden ylistykseen, mutta on vahvasti kiinni tässä hetkessä, kuten Mélanie ystäväänsä opettaa: Haltioituminen on kaunis asia, mutta eikö vielä kauniimpaa ole vain elää sen kummempia pohdiskelematta, kaipaamatta äärikokemuksia. Yksi päivä niin kuin tämä. Muuta ei ole.

Pulkkisen teos on täynnä aiheita: muukalaisuus, juurien etsintä, pyhyys, anoreksia, uhraaminen, tanssi, hurmos, kuolema, suru, nautinto, syntymä. Näiden lukuisten aiheiden kautta päästään tietysti vaikeiden teemojen ympärille: Onko ihminen aina vieras, paitsi toisille myös itselleen? Kuka minä olen? Mikä on ruumistani, mikä henkeäni?  Mikä elämässä on lopulta tärkeintä? On suoranainen ihme, että kirja pysyy koossa niin hienosti kuin se tekee kaikkine aiheineen ja teemoineen. Kaiken lisäksi se pysyy vaikuttavana ja vetävänä lukukokemuksena.

Vierasta on blogattu paljon, ja pääosin myönteisesti. Esimerkiksi Luetut, lukemattomat sekä Järjellä ja tunteella ovat kirjoittaneet samansuuntaisia ajatuksia, joita minullekin kirjasta syntyi. Mielestäni Pulkkinen on ehdottomasti paikkansa ansainnut suomalaisen kirjallisuuden kirkkaimmalla tähtitaivaalla.

Viivi Luik: Varjoteatteri

Viivi Luik: Varjoteatteri, 2 p., 2011
Alkuteos: Varjuteater, 2010
Suomentaja: Anja Salokannel
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 264



Joka tapauksessa voi aavistaa ja pelätä, että kaikki todella tapahtuu yhtä aikaa ja että aikakausia eivät erota toisistaan vuosituhannet, kuten luulemme, vaan jokin aivan muu.

Viivi Luikin Varjoteatteri on sielukas kirja. Se on kaunis teos kannesta kanteen. Sen kieli soljuu kuin kirkkaimmat ajatukset, ja ne ajatukset ovat ikiaikaisia.

Viivi Luik on kansainvälisesti tunnetuimpia virolaisia kirjailijoita. Hänen ehkä tunnetuin teoksensa Seitsemäs rauhan kevät (1985) perustuu  pienen tytön elämään Neuvosto-Viron alkutaipaleella. Luin sen keväällä, mutta pidin sitä hiukan tylsänä - varsinkin Sofi Oksasen Puhdistukseen verrattuna se tuntui kesyltä. Toki Luik kirjoittaa omasta elämästään fiktiota, kun taas Oksanen luo historiallisiin kehyksiin fiktiiviset elämänkohtalot.

Varjoteatterissa Luik muistelee elämäänsä 2000-luvulle saakka. Mutta muistelu lähteekin liikkeelle lopusta alkuun. Hän aloittaa siitä, mihin hän on päätynyt: Roomaan Viron suurlähettilään puolisona, eli virallisena Viron valtion edustajana. Hän kokee vahvasti, että hänen elämänsä on kulkenut mutaisesta ja köyhästä Viljandista kotiin, Roomaan. Hän on tehnyt sinne matkaa koko elämänsä: jokainen paikka, jossa hän on elänyt ja jokainen ihminen, jonka hän on tavannut löytyvät myös Roomasta, ja kaikki on ollut valmistautumista kotiin tuloon.

Tärkeitä paikkoja hänen matkallaan ovat olleet Tallinna (erityisesti elokuussa 1991), Berliini, Helsinki ja lopulta Rooma. Tärkeitä ihmisiä hänen matkallaan ovat puolestaan olleet hänen kohtaamansa ulkovirolaiset, ennen kaikkea berliiniläistynyt seurakuntapastori herra Atspol, Helsingin Brasilian suurlähettiläs ja muut diplomaatit, mutta yhtä hyvin kerjäläistyttö Magda tai postikortteja myyvä "savukalan" näköinen mies Roomassa. Erityisen kiitoksen saa myös aviomies, joka on "minun kotini maailmassa".

Luikin kuvauksessa paikat ja ihmiset heräävät eloon. Lukija haistaa Rooman kadut ja tuntee sateen ihollaan. Hän näkee ja kuulee roomalaisen kiinteistönvälittäjän ja vuokraemännät edessään. Lukija pääsee Berliiniin kirjailijailtaan herra Atspolin kanssa ja istumaan iltaa Helsinkiin Brasilian suurlähetystöön Estonian uppoamista edeltävänä iltana. Kaikissa paikoissa ollaan kuin yhtä aikaa, kaikki kohtaamiset tuntuvat tutuilta, ennalta määrätyiltä. Kaikkien kaupunkien ja kokemusten takana on tietenkin myös Viro: Ne ovat Viron historian värit. Ei sininen ja musta ja valkoinen, kuten Virossa luullaan, vaan punainen ja valkoinen. Verijäljet lumella. Omenapuut kasvavat Viron puutarhoissa kaatuneiden muistoksi. Ne seisiovat poltettujen tai tyhjiksi jääneiden asuintalojen raunioiden vierellä uhmakkaina kuin elävät vapaudenpatsaat. Jos ne kaadetaan tai kiskotaan maasta, ne jatkavat kuitenkin kasvuaan metsässä.

Tämä kirja sisälsi paljon sellaista, joka tuntui tutulta ja johon eläydyin. Juuri viime kesänä pääsin Rooman-matkalle, jossa vanhankaupungin kadut tulivat kotimaisemaksi, koska hotellimme sijaitsi siellä: Piazza Navona ja Pantheon, Forum Romanum ja Tiberjoki oli helppo nähdä edessään tätä kirjaa lukiessa, samoin kuin italialaiset ihmiset. Tallinnaan ja  Tarttoon matkustin loppukesästä lukupiiriläisten kanssa, koska olimme vuoden lukeneet virolaista kirjallisuutta. Siellä Viron historia heräsi eloon. Kaiken tämän lisäksi olen haaveillut jo monta vuotta Berliinin-matkasta, ja sehän sopisi tähän Varjoteatterin jatkoksi aivan erinomaisesti. Olenkohan lukenut Luikin kirjan joskus aiemminkin, jo ennen sen ilmestymistä?

Varjoteatteri on viisas kirja, ja siinä on lumovoimaa, jollaista parhaassa kirjallisuudessa on. Lempeä suhtautuminen ihmisiin ja elämään huokuu sen joka sivulta. Kirjan lopussa kertoja toteaa elämästään: Näin Varjoteatterissa (Berliinissä) sen minkä Rooma, Ikuinen kaupunki, myöhemmin omalla leimasimellaan vahvisti: Roomassa saat tietää, että elät niin kuin kaikki elävät ja että jokainen kantaa oman elämänsä kuormaa ja että mitä se multa ja ne kuraiset lapiot sinulle voivat. Roomassa saat tietää, että et tiedä, mitä tämä kaikki on, ja että sinun ei tarvitsekaan tietää. Elä.

Hanne Örstavik: Pappi

Hanne Örstavik: Pappi, 2006
Alkuteos: Presten, 2004
Suomentaja: Tuula Tuuva
Kustantaja: Like
Sivuja: 235



     Tässä minä istuin, pappi, itkemässä.
      Enkä osannut lohduttaa itseäni. En pystynyt pelastamaan itseäni. -- Minä en osannut sanoa mitään varmaa. En saanut sanotuksi. En pystynyt siihen. Se ei ollut ulottuvillani. Tehtävä, se, jonka olin itselleni ottanut ryhtyessäni papiksi, merkitsikö se sitä, että piti pystyä osoittamaan ja sanomaan, että jossakin on varmuus? Jotain mikä on kestävää ja totta? Jotain joka pysyy?
        Mutta tehtävä olikin pelkkää taistelua. Sisimmältään se oli pelkkää taistelua ja kamppailua, möykkyjä ja sykkyröitä, valitusta.

Hanne Örstavikin Pappi kertoo Livistä, vastavalmistuneesta, 35-vuotiaasta papista, joka on lähtenyt töihin Pohjois-Norjan pikkukylään. Liv on opiskellut Saksassa, jossa hänen ystävänsä Kristiane on tehnyt itsemurhan. Liv on paennut menetystä mahdollisimman kauas, niin kauas kuin vain pääsee. Pohjois-Norjassa häntä kiinnostaa myös väitöskirjansa aihe eli saamelaiskapina vuodelta 1852. Silloin joukko saamelaisia hyökkäsi oikean ja puhtaan uskon nimissä pohjoisnorjalaisen kylän kimppuun. Liv tutkii kapinan alkusyytä, jona hän pitää saamenkielistä Raamattua, joka julisti ilmestyessään saamelaisillekin tasa-arvoisuutta Jumalan silmien edessä ja puhdasta uskoa, joka tuntui vaativan maallistuneen seurakunnan rankaisemista.

Liv on onneton. Suru ja syyllisyys Kristianen kuolemasta painavat häntä, mutta painoa tulee lisää. Kirjan alussa Liv kutsutaan paikalle, kun erään perheen tyttö on hirttäytynyt. Perhe on lamaannuksissa, mutta niin on Livkin. Lisäksi Livin kanssa pappilassa asuu perhe, jonka isä on kuollut, ja perhe suree tietysti myös - perheen nuori tyttö jopa itsemurhan yrittämiseen asti. Liv käy seminaarisa saamelaiskapinan tapahtumapaikalla, mutta siellä hänet eristetään teologisesta yhteydestä, koska hän on nainen. Hän tuntuu jäävän kaikessa avuttomaksi, ulkopuoliseksi tai hylätyksi.

En muista, milloin olisin lukenut yhtä surullista kirjaa. Kirja kertoo yksinäisyydestä, ja tekee sen niin murskaavasti, että tuntuu kuin tarpoisi metrisessä lumihangessa, eikä mitään toivoa näy missään. Livin ympärillä tuntuu olevan pelkkää kuolemaa ja surua, sekä keskustelunpätkiä, jotka eivät johda mihinkään ja joissa ei puhuta kuitenkaan oikeista asioista.

Liv itse tuntee putoavansa. Hän ei saa yhteyttä ihmisiin, eikä hän osaa lohduttaa surevia, koska on itse niin surullinen. Toki Liv yrittää pysyä pinnalla. Ehkä kirjan viimeinen kappale tuo jonkinlaisen toivon tulevasta. Livin elämän pelastaa ehkä kuitenkin juuri pappeus, se, että häntä tarvitaan: Kävelin pienet portaat ylös, avasin oven,  suljin sen perässäni. Sisällä oli lämpimämpää. Alttarin edessä oli arkku, hiljainen ja valkoinen. Siihen tuli valoa oikean puolen ikkunoista. Katsoin äitiä, hän seisoi arkun vierellä, hän oli laskemassa sille kukkia kahden muun kanssa. Menin hänen luokseen ja ojensin käteni. 

Örstavik oli  minulle ennestään täysin tuntematon kirjailija. Kun etsin tietoja hänestä, hänen kielellistä taituruuttaan ylistettiin kovasti. Ikävä kyllä juuri kirjan kieli etäännytti minut aiheesta melkein kokonaan ja teki eläytymisen vaikeaksi - mutta ehkä se oli tarkoituskin. Ehkä tosiaan oli tarkoitus tuoda Livin irrallisuus ja suru sillä tavoin todelliseksi. Joka tapauksessa en päässyt kieleen kiinni oikein mitenkään. En ymmärrä, miksi päälauseita kirjoitetaan putkeen ja erotetaan ne vain pilkulla. On olemassa pisteitä ja konjunktioita, joilla saadaan sujuvuutta ja kirkkautta tekstiin ja joilla erotetaan yksi ajatus tai tapahtuma seuraavasta. Näin tehdään siis ainakin hyvässä suomen kirjakielessä. Tässä on esimerkki mielestäni kirjan hirveimmästä virkkeestä: Seurue oli hajaantunut, yhden pöydän ääressä oli puhuttu jalkapallosta, Turi oli väsynyt, raskaana, hän oli kertonut, se ei vielä näkynyt, hän meni nukkumaan.

Örstavikiltä on kuitenkin suomennettu muitakin kirjoja, ja ajattelin, että yritän vielä joskus tarttua hänen teoksiinsa. Tämän kirjan myötä tuli kyllä selväksi, että pohjoismainen kirjallisuus on perusvireeltään synkkää. Yksinäisyys yhdistää meitä.

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira, 11. painos, 1993
Alkuteos: Djadja-Fjodor, Pjos i Kot, 1974
Kuvitus: G. Kalinovski
Suomentaja: Martti Anhava
Kustantaja: Otava
Sivuja: 112




Kop-kop.
- Kuka siellä?
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.

Ote on tietysti naakanpoika Pitkäkynnen ja posteljooni Petshkinin  ensikohtaamisesta. Kaikki Fedja-sedän lukeneet varmasti muistavat tämän tapahtuman - eikä siitä tilannehuumori voi paljon parantua.

Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira on lastenkirjallisuuden klassikko 1970-luvulta, mutta se iski suoraan huumorisuoneen kahdelle 7-vuotiaalle tytölle ja yhdelle 5-vuotiaalle pojalle näin 2010-luvullakin. Ja tietysti myös heidän äidilleen, joka kylläkin on lukenut tämän klassikon muutaman kerran ennenkin. Nyt hekoteltiin mm. Pitkäkynnen ja posteljoonin sanailulle, Fedja-sedän vanhemmilleen kirjoittamalle kirjeelle (jonka kissa ja koira kirjoittavat loppuun) sekä metsästyskoiran muodonmuutokselle. Kirjaa ei olisi maltettu millään jättää iltaisin kesken.

Mikä kumma tässä Fedja-sedässä on niin hurmaavaa? Tuntuu, että klassikko kestää aikaa vuosikymmenestä toiseen, vaikka kerronta on välillä jopa kömpelöä. Ainakin minua häiritsi ajoittain se, että kerronta vaihtui imperfektistä preesensiin erityisesti puheenvuorojen johtolauseissa. (Kyseessä voivat olla venäjän aikamuotojen erikoisuudet, mutta kun en kieltä osaa, niin en osaa arvioida sitä sen enempää.) Toisaalta preesensin käyttö korostaa dialogin merkitystä, jota kirjassa onkin paljon. Eipä siis ihme, että Fedja-sedästä on tehty teatteriversioita: kirjan viehätys perustuu  juuri hauskaan dialogiin ja hassunkurisiin sattumuksiin.

Fedja-setä on itsepäinen, neuvokas ja eläinrakas poika, joka karkaa kotoa, koska isä ja äiti eivät anna hänen pitää kissaa. Fedja-setä muuttaa maalle, jossa hän saa asuintovereikseen viisaan kissa Matroskinin, koheltavan metsästykoira Mustin, villin Mirri-lehmän, oikukkaan Tr-Tr Mitja -traktorin sekä muutaman sanan osaavan naakanpoika Pitkäkynnen. Yhteiselo on sujuvaa, mutta myös täynnä hauskoja ja vähän jännittäviäkin tapahtumia. Kyläläiset tottuvat kirjavaan joukkoon, ja ainoa murheenkryyni Fedja-sedän hauskassa elämässä on juonikas posteljooni Petshkin, joka lopulta ilmiantaa Fedja-sedän asuinpaikan hänen vanhemmilleen. Oikeastaan hän toimii Fedja-sedän parhaaksi ja juuri ajoissa, sillä tekoauringosta nautiskellut Fedja-setä vilustuu pakkasella ja saa korkean kuumeen, jota äiti ehtii parahiksi hoivaamaan.

Kirja on ilmestynyt Neuvostoliiton aikana, ja poliittista järjestelmää tuntuu edustavan posteljooni Petshkin. Hän on virkaintoinen poteljooni, joka mm. vaatii "todistuksia", jotta saa toimittaa paketin perille (vaikka vallan hyvin tuntee vastaanottajan), hän vakoilee ja tärkeilee ja yrittää huiputtaa Fedja-sedän talonväkeä, mutta joutuukin itse huiputetuksi ja pilkan kohteeksi.  Näin hänelle käy Fedja-sedän luona kattoon kiinnitetyn tekoauringon alla:

Posteljooni oli jo ihan kypsä. Höyryäkin hänestä nousi kuin samovaarista. Hän otti mittarin kainalostaan ja sanoi:
- Kolmekymmentä kuusi ja kuusi näyttää oleva. Kaikki on siis kunnossa.
- Mitä, kunnossa?! huusi kissa. - Teillähän on neljäkymmentäkaksi astetta kuumetta.
- Kuinka niin? pelästyi Petshkin.
- No koska teillä on kolmekymmentäkuusi ja vielä kuusi. Paljonko se tekee yhteensä?
Posteljooni laski paperille. Siitä tuli neljäkymmentäkaksi.
- Voi äiti! Sittenhän minä olen jo kuollut. Nyt äkkiä sairaalaan! Joka kerta kun minä tulen tänne, minä joudun sairaalaan. Te ette pidä posteljoooneista!

Teos täyttää kohta neljäkymmentä vuotta, eikä sen vetovoima ole himmentynyt. Lupasinkin viedä lapset katsomaan Tampereen Työväen Teatterin esittämää Fedja-setää mahdollisimman pian!