Jari Järvelä: Klik

Jari Järvelä: Klik, 2020

Kustantaja: Tammi

Kansi: Markko Taina

Sivuja: 335

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

"Klik" sanoo kameran suljin. "Klik" sanoo lukijan kännykkä. 

Klik on Jari Järvelän uusimman romaanin nimi, ja sen juoni punoutuu maailmankuulujen valokuvien ympärille. Lukijan kännykästä kuuluu "klik", kun hän klikkailee kuvia netistä esiin ja siirtyy mielikuvituksessaan niiden tapahtumapaikoille. Lukemisesta tulee interaktiivinen kokemus.

Järvelä on kirjoittanut 1900-luvulle sijoittuvan seikkailu-veijariromaanin, jossa ei pelkästään kumarrella kuuluisia kuvia, vaan katseen annetaan siirtyä myös rajauksen ulkopuolella. Miten maailmankuulut kuvat ovat syntyneet? Mitä tapahtui ennen ja jälkeen? Järvelän romaanista muodostuu mainio kunnianosoitus valokuvataiteelle ja samalla kertaus 1900-luvun historiasta.

Päähenkilöksi Jari Järvelä nostaa pienikokoisen, suomalaisen Iriksen, joka ajautuu huomaamatta ja osittain vahingossa historiallisten tapahtumien keskelle kameroineen. Paikalla on yleensä myös joku kuuluisa valokuvaaja, esimerkiksi Henri Cartier-Bresson tai Robert Capa. Iris päätyy heidän maskotikseen ja on paikalla, kun maailmanhistorian merkittävimpiä valokuvia lauotaan. Niin, kuka ne lopulta onkaan ottanut? 

Iris tietää kuvien alkuperän, ja hän on siellä, missä tehdään historiaa. Iriksen kautta paikalle pääsee ainakin yksi nainen, hiljainen ja ohitettu historian kokija ja näkijä.

Iriksellä on toki myös oma elämänsä ja historiansa. Hän on suomalainen porvarisperheen tytär. Perhe tekee hyvinvointibisnestä, jonka imagoon ei sairaalloisen kitukasvuinen tyttö sovi. Niinpä Iris lähetetään Keski-Eurooppaan keuhkoparantolaan. Siellä hän makoilee vuosia suu auki terassilla hengittelemässä parantavaa ilmaa - ja vieressään makaavien tuberkuloosipotilaiden hengitystä. Perheensä pettymykseksi hän säilyy hengissä, ja tempautuu kameransa avulla keskelle kuohuvaa Eurooppaa.  

Iris on seikkailija, jonka kautta tavataan historialliset taiteilijat ja päästään seikkailemaan Espanjan sisällissodan keskelle, Normandian maihinnousuun, Niagaran putouksille, Sopeutumattomien kuvauksiin... Minnepä ei Iris ehtisi. Jokainen tunnistettava valokuva täytyy etsiä kännykästä ja tutkia, miten herkullisesti Järvelä on Iriksen sotkenut tapahtumiin. Samalla tulee kerrattua 1900-luvun historiaa. Normandian maihinnousun järkyttävää verilöyly tulee iholle asti, kun sen kokee Iiriksen kautta. Järvelä osaa luoda helvetin lukijan silmien eteen, mutta toisaalta hän osaa myös luoda kohtauksia, jotka saavat nauramaan ääneen, esimerkkinä vaikkapa George Orwellin ja Iriksen kohtaaminen Espanjan sisällissodassa. 

Epätodennäköisiä sankareita on seikkaillut Jari Järvelän romaaneissa ennenkin. Tyttö ja pommi -trilogian päähenkilö on tummaihoinen graffititaiteilija, nuori suomalaistyttö Metro, joka joutuu hengenvaaraan milloin Suomessa milloin Berliinissä. Mistä on mustat tytöt tehty -romaanissa päähenkilönä on nuohooja Rööri Hämähäkki, eli Katariina Hämäläinen, 18-vuotias nokikolarin tytär. Särkyvää-romaanissa päähenkilönä on rassukka, keski-ikäinen suomalaismies Teemu, joka lähtee matkalle kohti Pamplonaa heittäytyäksen siellä härän sarviin. Matkaseurakseen hän saa kurittoman Agneksen. 

Järvelän tavaramerkiksi näiden romaanien perusteella voi sanoa kiinnostavat aiheet, joihin kirjailija on perehtynyt huolellisesti: valokuvaus, graffititaide, nuohoojan ammatti...  Miljöönä on sujuvasti vaikka koko Eurooppa. Usein ollaan (vauhdikkaasti) matkalla, on the road, kuten Iriskin on selvittyään parantolasta hengissä. Hengenvaaraakin on monenlaista, ja veijarimainen tunnelma on koko ajan läsnä. Järvelä on tuottelias kirjailija, ja olen iloinen, että hyllyyni on kertynyt muutama hänen teoksensa myös varastoon odottamaan lukuvuoroaan. Viihdyttäviä ja sivistäviä hetkiä on siis varmasti luvassa jatkossakin. 

Klikin Iriksestä kuoriutuu naissankari, joita on historiassa varmasti ollut enemmän kuin tiedetäänkään, mutta he ovat jääneet historiankirjoituksessa miesten jalkoihin. Helsingin kirjamessuilla Järvelä muistutti kuulijoita Vivian Maierista, amerikkalaisesta kuvaajasta, jonka elämäntyö paljastui, kun chicagolaisesta varastosta löydettiin muun muassa 120 000 negatiivia, kaitafilmejä ja kehittämättömiä filmirullia. Tällaisia harrastelijoita - toistaiseksi tuntemattomia valokuvataiteilijoita - voi paljastua lisääkin. 

Samassa haastattelussa Järvelä puhui myös valokuvan merkityksestä. Ihmisten suhde kuviin ei ole 1900-luvun jälkeen muuttunut juuri ollenkaan, vaikka kuvia pystytään manipuloimaan entistä helpommin. Silti ihmiset ovat valmiita uskomaan kuvien totuudellisuuteen, ja kuviahan tulvii joka puolelta ihmisten tajuntaan. 

Iris rakastaa kuvia, mutta lukija rakastaa Iristä, koska Iris katsoo vähän tarkemmin: 

    Henri sanoo, ettei kuvia saa lavastaa, mutta meidän koko elämämme on lavastusta. Kun ihmiset näkevät kameran, he yrittävät aina olla parempia itsejään. Kuvissa he hymyilevät, vaikka kulkisivat koko valveillaoloaikansa naama norsun vitulla. Ja kun niille näyttää kuvan, jossa ne ovat nimenomaan omia itsejään, ne sanovat, että tämä on epäonnistunut, kuvissa minä en ikinä onnistu olemaan oma itseni. 

   Me janoamme satuja. Ennen kaikkea itsestämme. (S. 310.) 

Satu Iriksestä on kuvitettu maailman kuuluisimmilla kuvilla, mutta Iris on paljon muutakin kuin kuvaan vangittu hetki. Iriksen mukana voi katsoa rajauksen yli.  

Klik on luettu myös näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.  

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä, 2016
Kustantaja: Tammi
Kansi Jussi Kaakinen
Sivuja: 262
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


  Onni on täysi spraykannu ja paljas seinä.
  Se katoava hetki, kun kannu alkaa muuttua tyhjäksi ja seinä täydeksi. 
  Kyseessä on maailman ihmeellisin metamorfoosi. Sille ei pärjää edes ruma karvainen toukka, joka muuttuu hehkuvaksi ritariperhoseksi ja lepattaa auringossa kylpevän kukkakedon yllä. (S. 9 - 10.)

Jari Järvelän Tyttö-trilogian viimeinen osa Tyttö ja seinä oli kesäni odotetuimpia kirjoja. Ja kyllähän se hyvältä maistui. Luin sen parina valoisana kesäyönä melkoista tahtia, sillä koukuttava oli tämä sarjan viimeinenkin osa.

Tyttö on Metro, graffititaiteilija, joka on nuoren elämänsä aikana ollut napit vastakkain lain ja järjestyksen kanssa enemmän kuin moni ehtii koskaan. Sarjan ensimmäinen osa Tyttö ja pommi tosin kyseenalaisti lain ja järjestyksen valvojat siihen malliin, että puistatti. Kirja oli ehdottomasti vuoden 2014 suomalaisen dekkaritaivaan kirkkain tähti ja ravisteli katsomaan ympäristöä aivan uusin silmin.

Sarjan toinen osa Tyttö ja rotta sukelsi yhä syvemmälle graffititaiteen maailmaan ja rakensi jännitystä venäläisen oligarkin ahneuden varaan. Se sijoittui pääsoin Berliiniin, mutta päätyi Suomeen, Haminaan, jossa koettiin unohtumaton myrsky-yö.

Sarjan kolmas osa jatkaa siitä, mihin toinen osa jäi. Metro on vaarassa, sillä hän aiheutti oligarkille sellaiset tappiot, että kosto on varma. Tyttö ja seinä alkaakin sellaisella sykkeellä, että heikompaa hirvittää. Metro ei kuitenkaan suostu takaa-ajetuksi, vaan hän laatii omat suunnitelmansa, ryhtyy itse ajokoiraksi.

Tässä Metron seikkailussa meno on yhtä hurjaa kuin aikaisemissa osissa, mutta kirjan juoni on suoraviivaisempi. Toki yllätyksiä tässäkin on ihan kotitarpeiksi. Se, mikä juonenkehittelyssä hävitään, saadaan kuitenkin takaisin huumorissa. Se on nimittäin niin mustaa ja hullua, että nauroin valoisassa kesäyössä ääneen. Jos ihmisen anoppila on Kouvolassa, voi nauttia täysin siemauksin tarkasta Kouvostoliitto-kuvauksesta ja hymyillä vinosti sille "ympäristötaiteelle", jota tässä maassa on ihan virallisesti ja suurella rahalla luotu, kun on rakennettu valtavia kivitalolähiöitä jokaiseen pieneen ja sievään kaupunkiin. Voi vain ihmetellä, mikä haloo nousee värikkäistä graffiteista, joita harmaisiin seiniin ilmestyy. Ne pyritään siivoamaan äkkiä, mutta varsinainen rumuus jätetään rauhaan.

Huumoria kirjaan tuo myös Voltti, Metron äidin entinen miesystävä, josta tulee Metron apuri:
 - Miksette menneet naimisiin? kysyin.
 - Ura vei miestä, Voltti huokasi. - Järki jäi narikkaan. En kerennyt pidellä kotinurkkia lämpimänä. Syli kylmeni. Käteen jäi vain tyhjä talo ja korventunut sydän. Puhelin tuuttasi tyhjää. (S. 41.)

Nyt Voltti, REHELLINEN YRITTÄJÄ, suunnittelee omalaatuista huvipuistoa, jossa ennen pitkää pääsevät huvittelemaan sekä roistot että lukija. Meno on parhaimmillaan groteksia ja jopa makaaberia, mutta asian ydin ei unohdu. Oikeutta haetaan kovin ottein, koska sitä ei lain kautta ole luvassa. On hienoa, miten kirjassa pieni ihminen uskaltaa. On myös hienoa, että tuo pieni ihminen on nimenomaan tyttö. Hänen kauttaan Järvelä tarjoilee pisteliästä yhteiskuntakritiikkiä ja haastaa katsomaan ympäristöä erilaisin silmin.

Järvelän Tyttö-trilogia on kokonaisuudessaan tapaus. Siinä on kaikki palaset kohdillaan kansainvälistä menestystä ja elokuvasopimuksia varten. Kirjoissa syntyy niin vahvoja kuvia ja tapahtumaketjuja, että ne melkein huutavat elokuvallistamista. Ennen kaikkea minua viehättää sarjassa se perusajatus, että taide voi muuttaa maailmaa. Sen avulla voi oikeasti vaikuttaa asioihin ja parantaa vääryyksiä, herättää ihmiset näkemään.


Tyttö ja seinä on luettu ainakin näissä blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Reader, why did I marry her?, Oksan hyllyltä, Tuijata ja Kannesta kanteen.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe. Hänet mainitaan sivulla 61.

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta, 2015
Kustantaja: Tammi
Kansi: Jussi Kaakinen
Sivuja: 248
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Jari Järvelän Tyttö ja pommi oli vuoden 2014 parhaita lukukokemuksiani. Kirja oli niin vauhdikas ja raju dekkari, että hengityskin meinasi salpautua. Graffitien maailmaan sijoittuva jännäri avasi silmäni katsomaan kaupunkiympäristöä eri vinkkelistä, ja yksityisiin vartiointifirmoihinkin suhtaudun nykyään uudella tavalla. No, lukekaa, niin tiedätte.

Tytön ja pommin jatko-osa Tyttö ja rotta, kävi muutaman kerran Vippi-lainana kotona, mutta vasta joululomalla pääsin lukemaan sen sillä antaumuksella, jolla halusin. Kävi juuri niin kuin toivoin: yöunet menivät, ja kirja tuli ahmaistua lähes yhdeltä istumalta. Eläköön joululoma ja dekkarit, eläköön mielettömän hyvät dekkarit!

Nyt seikkaillaan Berliinissä, jossa graffititaiteilija Metro keräilee elämäänsä kokoon. Hän asuu Jäärottien kanssa puoliksi puretussa kerrostalossa. Jäärotat ovat epämääräinen, rikollisena pidetty graffitistiryhmä, joka tekee iskuja ympäri kaupunkia. Iskut videoidaan ja levitetään verkkoon - tehdään taidetta. Jäärotista voisi puhua myös nälkätaiteilijoina, sillä he haluavat pysyä vapaina taiteilijoina ja levittää omaa, yhteiskuntakriittistä sanomaansa.

Kriittistä sanottavaa on kertynyt, kuten Aljoshan lapsuuden kokemuksesta voi päätellä: Sen isä oli ollut palomies ja menehtynyt nelosreaktorin tuhouteussa 1986. Isä oli yrittänyt sammuttaa paloa, Aljosha oli ollut silloin kolmevuotias. Se muisti istuneensa Tsernobylin kuuluisassa maailmanpyörässä, huvipuistossa josta otetut kuvat symboloivat nykyään koko ydinvoimalan tuhoa. Kaupungin viranomaiset olivat avanneet huvipuiston onnettomuuden jälkeen, jotta lapsilla olisi tekemistä eivätkä perheet joutuisi turhaan paniikkiin. Tilanne on hallinnassa, ne sanoivat ja jakoivat lapsille hattaroita. Maailmanpyörään oli ilmainen pääsy ja pitkät jonot. Aljosha sanoi muistavansa vieläkin, miten vilkutti äidilleen huimaavan korkealta. Hän erotti reaktorin loimotuksen taivaanrannassa, äiti oli sanonut että se on ilotulitus. (S. 28.)

Kuinka ollakaan, ahneus hivuttautuu myös Jäärottien keskuuteen, eikä ihmishengellä ole sen jälkeen paljon arvoa.

Tytön ja pommin luettuani ennustin Järvelästä kansainvälisen tason dekkaristia. Näin on tapahtunutkin, sillä kirja on jo käännetty englanniksi ja se on saanut kiittäviä arvioita. Siitä on tekeillä myös elokuva. Tämä jatko-osa sen kuin vahvistaa Metron menestystä. Koin ja näin Tytön ja rotan tapahtumat silmieni edessä valmiina elokuvana.

Järvelän sujuva kielenkäyttö ja suorastaan raivoisa juonenkuljetus nostavat tarinan lentoon, eikä lukijan tarvitse kuin liitää mukana. Loppua kohti vauhti vain kiihtyy, ja Haminassa nähdään sellainen loppuhuipennus, että lukijan hiukset nousevat pystyyn.

Jään odottamaan jatkoa, jota on luvassa jo tänä vuonna. Olen kiintynyt Metroon, tuohon puolirikolliseen kostonjumalattareen. Hän on rosoinen ja rohkea sankaritar, juuri oikeanlainen dekkaritrilogian päähenkilö. Jos oikein rehellinen olen, niin toivoisin hänelle vielä pidempää ikää.


Tyttö ja rotta on luettu ainakin seuraavissa kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjakaapin kummitus, Reader, why did i marry him?, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Tuijata.Kulttuuripohdintoja.

Kirja sopii HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohtaan 32. Kirjassa on myrsky.

Jari Järvelä: Särkyvää

Jari Järvelä: Särkyvää, 2014
Kustantaja: Tammi
Kansi: (kirjaston lappu peittää harmittavasti kannen suunnittelijan nimen - kansihan on mitä onnistunein)
Sivuja: 221
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Luin Jari Järvelältä jo toisen tänä vuonna ilmestyneen kirjan. Keväällä ilmestyi vetävä dekkari Tyttö ja pommi, joka nousi suosikkidekkarieni joukkoon saman tien. Hämmästyin melkoisesti, kun blogeissa alkoi vilahdella arvioita Särkyvää-nimisestä Järvelän uutuuskirjasta. Blogeissa sitä kehuttiin, mutta hiukan epäilin, voiko se olla yhtä onnistunut kuin taitavasti rakennettu Tyttö ja pommi. Kärsiikö laatu, jos kirjoja tulee kuin liukuhihnalta? Eipä kärsi laatu, ei. Järvelän sato vuonna 2014 on paitsi runsas myös laadukas.

Särkyvää kertoo vankasti keski-ikäisestä suomalaismiehestä, jonka avioliitto on ohi, lapset ovat etäisiä ja elämä muutenkin lähinnä sarja epäonnistumisia - viimeisimpänä epäonnistunut kotitalon tuhopolttoyritys. Teemu kerää tappionsa symbolit pahvilaatikkoon ja suuntaa isänsä Ladalla kohti Pamplonaa, jossa aikoo heittäytyä härän sarviin. Mikäs sen komeampi itsemurha!

Nyt aion saada elämäni takaisin itselleni. Teen itsemurhan härkien edessä, annan niiden seivästää itseni. Joka vuosi härät seivästävätkin juoksijoita, varmin tapa joutua niiden maalitauluksi on pysähtyä niiden eteen ja heilutella käsiään. Kun yli puoli tonnia painava peto survaisee täydessä vauhdissa teräaseen keuhkoista tai vatsalaukusta läpi, on henki heti pois. Ja tässä miehessä on osumapintaa, vatsakumpuun voisin vielä piirtää tussilla tikkataulun renkaat. Keskellä häränsilmä. (S. 67.)

Järvelä sekoittaa tekstissään totisuutta ja tunarointia sellaisella otteella, että lukija odottaa kauhunsekaisin tuntein, mitä Teemun elämästä seuraavaksi paljastuu, miten matka etenee ja kuinka Pamplonassa käy. Olin koukussa tarinaan kirjan ensi sivulta lähtien - siinä Teemu toivottaa varsin värikkäästi sekä lukijat että ex-vaimonsa tervetulleiksi seuraamaan elämäkerrallista blogiaan. Kerronnassa vaihtelevat Teemun blogipäivitykset ja itsemurhamatkan eteneminen.

Särkyvää on ilman muuta "on the road" -genren (jos sellaisesta voi kirjallisuudessa puhua) perillisiä. Matkaseuraa täytyy tietysti olla, ja sellaista Teemu poimii tienvarresta: mukaan tarttuu Agnes, päämäärättömästi liftaava suomalaistyttö. Särkyvää-teosta voi verrata Arto Paasilinnan Jäniksen vuoteen sekä Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis -teokseen. Näistä poiketen Järvelä on kuitenkin suunnannut autonnokan etelään, kohti Eurooppaa, Suomen rajojen ulkopuolelle. (Mieleeni palautui myös muutama vuosi sitten lukemani Wolfgang Herrndorfin mainion Ladaromaanin, jossa menopelin voi arvata jo nimestä.)

Kuten "on the road" -menoon kuuluu: matka on vähintään yhtä tärkeä kuin itse päämäärä. Suomalainen ahdistus ei hellitä Moselin laaksossa, Atlantin rannalla eikä Espanjan härkäjuhlissakaan. Turistinakin suomalainen on kansallisen perusolemuksensa vanki, koheltaa kännissä ja kommunikoi tökerösti kaikilla osaamillaan vierailla kielillä. Elävästi Järvelä kuitenkin kuvaa Euroopan viiniköynnösrinteet, luolamaalaukset, Atlantin mainingit ja härkien sorkkien jyminän. Kalevalan mahtihärkäkin nostaa päätään ja kaikessa on mukana aimo annos suomalaisen miehen uhoa, surkuhupaisaa räpellystä ja katkeruuden kuonaa. Matkaseura Agnes tai ex-vaimo Heli eivät luo kovin kaunista kuvaa suomalaisnaisistakaan, joten ehkä ollaan sujut. Suomalaiset ovat juroa ja jurnottavaa kansaa, jota ajaa eteenpäin jonkinlainen kieroutunut sisu.

Järvelän kielenkäyttö on parhaimmillaan nokkelaa ja vaivatonta luettavaa. Tekstistä paistaa kirjoittamisen ilo ja tarinankertomisen into, joka imee lukijan mukaansa.

Jos minun olisi pakko valita Järvelän vuoden 2014 sadosta suosikkini se olisi kuitenkin Tyttö ja pommi, jonka yhteiskunnallisuus teki siitä minulle tärkeämmän kirjan. Särkyvää-romaanissa nautin hulvattomasti kerrotusta elämäntarinasta ja eurooppalaisesta maisemasta, jota vasten suomalaisen ihmiselon ihanuus ja kurjuus paljastui.

Särkyvää-romaanin pariksi sopisi Meri Kuusiston esikoiskirja Amerikkalainen. Siinäkin seikkailee omintakeinen parivaljakko, jonka mielenterveys on liikahtanut sijoiltaan. Sekä Kuusiston että Järvelän teoksista jää kuitenkin toiveikas olo. Kauneutta on lopulta jokaisen matkan varrella.

Särkyvää-kirjan ovat lukeneet ainakin Lumiomenan Katja, Mari A., Booksy, Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja ja Tuija Kulttuuripohdinnoissaan.

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi, 2014
Kustantaja: CrimeTime
Kansi: Jussi Kaakinen
Sivuja: 261
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta





Olin varma, että jossain varjossa on Rotta. Ei rotta, vaan Rotta. Yksityisen vartiointiliikepalvelun mies. Sana palvelu tarkoittaa sitä, että Rotta hakkaa, potkii, vääntää, rusikoi teleskooppipampulla ja suihkutta pippurisumutetta silmiin. Yleisen edun nimissä. (s. 7.)


Jari Järvelän Tyttö ja pommi on hurja dekkari. Se on niin hyvä, että puistattaa. Monestakin syystä.

Olen aikaisemmin lukenut Järvelältä teoksen Mistä on mustat tytöt tehty. Siinä ihailin kirjailijan paneutumista aiheeseen. Järvelä oli perehtynyt nuohoojan ammattiin, sen historiaan ja nykyisyyteen ja kuvasi nuohoojan työn ja työolosuhteet vaikuttavan elävästi.

Nyt Järvelä on perehtynyt graffititaiteilijoiden elämään. Hän luo henkilöistään melkoisia persoonia, taiteessaan tinkimättömiä hahmoja, joilla on visioita ja sanottavaa. Hän tuntee graffititaiteen historiaa ja suurimpia nimiä, kuvailee töitä ja työskentelytapoja hyvin tarkasti. En ole tiennytkään minkälainen verkosto intertekstuaalisuutta, yhteiskunnallisuutta ja yksityisiä viestejä graffiteihin sisältyy.

On siis kaksi leiriä. On graffitintekijät, joita vastustajat kutsuvat Bakteereiksi. He soluttautuvat kaikkialle, jättävät jälkensä julkisiin seiniin ja aiheuttavat yhteiskunnalle kuluja taiteellaan. Mutta he pysyvät piilossa, toimivat äärettömän varovasti, elävät öisin, tuntevat kaupungin hylätyt rakennukset. On vartiointiliikkeen työntekijät, Rotat, jotka jahtaavat Bakteereja. He yrittävät saada Bakteerit kiinni itseteosta ja saada heidät maksumiehiksi. Hekin elävät öisin Bakteerien kintereillä.

Kirjan kertojina ovat vastapuolien edustajat. Metro on graffititaiteilija, noin parikymppinen tyttö. Jere on vartija, nuori perheenisä. Metro edustaa lainrikkojaa, yhteiskunnan pohjasakkaa, töhrijää, rikollista. Jere edustaa vastuuntuntoista työväkeä, tunnollista keskiluokkaa, lakia ja järjestystä: Raittila sanoi, että Veeärrän kanssa on tehty täksi illaksi erikoisdiili, töissä on kolminkertainen määrä väkeä, ja jokaiselle on tulossa erikoisbonus jos töhrijät saadaan naulittua. Kantasataman ratapihalla on ollut jo kolmatta vuorokautta syöttinä tavaravaunuja, ja luotettavan vihjeen mukaan tänä yönä Bakteerit ilmestyvät paikalle. (S. 14.)

Rakenne on tehokas. Myötätunto on vuoroin kummankin kertojan puolella, kunnes alkaa tapahtua ja lukija ei oikeastaan enää osaa sanoa, mikä on oikein. Välillä mielessäni välähti Matti Yrjänä Joensuun loistava dekkari Harjunpää ja kiusantekijät. Siinäkin verkko kiristyy, kiusaaminen ahdistaa, tekee hulluksi. Järvelän asetelma toimii yhtä huimaavasti. Kuka pelkää? Kuka on uhri? Kenen käsissä on oikeus? Kuka saa kostaa? Järvelä punoo taitavasti niin ahdistavan kuvion, että lukijaa hengästyttää.

Vaikka Tyttö ja pommi on kiihkeä dekkari, täynnä toimintaa, se on myös vahvasti yhteiskunnallinen teos. Kymijokilaakson autioituvat tehdasrakennukset ja kylät kertovat karua tarinaansa nyky-Suomesta. Samaan aikaan tarvitaan yhä enemmän vartiointia turvaamaan jonkun omaisuutta. Tsernobylin ydintuhoalueen kuvaukset muistuttavat siitä, ettei globaalistikaan ole hurraamista. Taiteilijat tuntuvat olevan ainoita, joilla on jotain mielipiteitä tai yritystä vaikuttaa asioihin. Perheellinen keskiluokka on puolestaan valmis tekemään bonustensa eteen mitä vaan, eikä pysty näkemään ympärillään muuta kuin oman, pienen tonttinsa. Arvojen irvokkuus tiivistyy kohtauksessa, jossa Jeren pomo tarjoilee Jerelle äärettömän kallista konjakkia.

Järvelän Mistä on mustat tytöt tehty? -kirjassakin oli päähenkilönä nuori tyttö. Siinäkin oli jännistysromaanin aineksia, vauhtia ja rosoista elämää. Tyttö ja pommi on hiotumpi ja tehokkaampi. Päähenkilö Metro voisi olla myös Salla Simukan Lumikki-trilogian päähenkilön isosisko. Metron ja Lumikin isosiskoksi puolestaan sopisi Stieg Larssonin sankaritar Lisbet Salander. Ilmiselvästi nuorissa naisissa on ytyä.

Mutta ytyä on kyllä Jari Järvelässäkin. Tyttö ja pommi on tapaus. Se nostaa Järvelän suomalaisten dekkaristien kärkeen. Minulle tästä tuli paras kotimainen dekkari vuosiin, eikä ulkomaalaisistakaan tule mieleen montakaan parempaa. Vaikka kirja on vahvasti kotkalainen, se on myös vahvasti kansainvälinen. Veisin tätä jo kiireesti ulkomaille ja tekisin tästä jo kiireesti elokuvaa.


En ole innostuksessani yksin, sillä ainakin blogeissa Kirjakaapin kummitus, Lukukausi, Anun ihmeelliset matkat ja Lainamaailmat on kehuttu kirjaa. Kirsin kirjanurkassa on kirjan aiheesta mielenkiintoinen keskustelu.

Hendenvaara-blogissa on hieno esittely Tyttö ja pommi -kirjan maisemista Kotkassa. Kannattaa käydä kurkkaamassa miljööt ja muraalit. (Mutta ehkä vasta kirjan lukemisen jälkeen, jotta eräs tapahtuma ei paljastuisi.)

Osallistun teoksella Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä -haasteeseen.

Jari Järvelä: Mistä on mustat tytöt tehty?

Jari Järvelä: Mistä on mustat tytöt tehty?, 2009
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina (kuvat Miska Reimaluoto)
Sivuja: 322


Nuohoojan työssä on monia etuja.
  Nuohoojalla on ensinnäkin ylhäinen ammatti, korkealla piipunnokassa. (Vaikka oonkin nyt uunissa.) Mä olen kaupungin aatelinen.
  Lisäksi taikauskon korkeus ylittää kolareiden kohdalla hotelli Tornin lipputangon nupin korkeuden. Mulla on ihmiskunnan ammateista se, joka on kerännyt kainaloidensa alle kaikista painavimman annoksen yliluonnollisia hituja. Ei siis hikeä, vaan imusolmukkeissa kihisevää mustaa voimaa. Näin naiset uskoo, ja miten ne uskoo, täten on. -- Nuohooja on naisihmiselle elävä jäniksenkäpälä ja nelilehtinen apila. -- Tosi onnenkalu.

Jari Järvelän teos Mistä on mustat tytöt tehty? on erikoinen kirja. Sen päähenkilö ja minä-kertoja on nokikolari Katariina Hämäläinen eli Rööri Hämähäkki, 18-vuotias nokikolarin tytär. Kuten tekstiotteesta voi nähdä, Rööri kertoo tarinaansa osittain puhekielisesti, kielikuvia viljellen, liioitellen ja rönsyillen. Kirjan alussa hän on todellakin uunissa, jonne Murhaaja on hänet tunkenut polttaakseen hänet elävältä. Rööri on nimittäin nähnyt lapsena äitinsä murhan ja on viimein tunnistanut murhaajan.

Kirjan juoni on toisaalta elämäkerrallinen, toisaalta dekkarimainen. Minulle kuitenkin Röörin erikoisen elämän kerrontatapa nousi pääosaan, sillä se oli riemastuttavaa. Välillä olin nääntyä Röörin lavertelusta ja rönsyilystä, jatkuvasta kielellisestä tykityksestä, sitten taas nautiskelin hänen tarinoistaan ja tyylistään, jossa vilahtivat kaikki mahdolliset havainnot, yksityiskohdat ja kokemukset: nuohoojien yhteisö ja ammattitaito, heidän kesäretkensä erikoisia uuneja ihailemaan, Helsingin piiput ja katot, (katto)maiseman muuttuminen, naakanpesien hävittäminen piipuista, elämä ilman äitiä, punkkarit vastaan diinarit 1970-luvulla Helsingissä, Ruisrockin Clashin konsertti vuonna 1979, jalkapallomatsin kiihkeä tunnelma, elokuvassa avustaminen, jne.

En ole aikoihin lukenut näin rönsyilevää kirjaa, jossa ajatus ja oivallus seuraavat toistaan ja joka asiasta on jotain sanottavaa, kielikuvat pursuilevat ja ihastuttavat. Pienet tarinat paisuvat suuriksi, jokainen ihminen on erityinen persoona ja jokainen elämä täynnä kummallisuuksia. Yhtään normaalia tyyppiä kirjassa ei ollut - ainakin Röörin kerronta teki heistä erikoisia. Kirjasta paistoi kerronnan ja kirjoittamisen ilo, suoranainen kertomisen nautinto. Jollakin tavalla tuli mieleeni John Irvingin rönsyily.

Ostin tämän kirjan vuonna 2010 äidinkielen opettajien talvipäiviltä, jossa Jari Järvelä oli puhumassa kirjailijan työstään. Sain kirjailijalta myös omistuskirjoituksen kirjaani: "Elinalle, avaria taivaita." Miten hieno ja kirjaan sopiva omistuskirjoitus! Kirjailijan puhuessa hänen silmistään paistoi vilpitön innostus kirjoittamiseen, katse oli valpas ja tarkkaileva. (Luulenpa myös, että äikänopet pääsevät vielä sivujuonteeksi johonkin Järvelän kirjaan.)

Lopuksi vielä pieni yksityiskohta kirjasta: Röörin isä on pienenä nokipoikana joutunut itse katkaisemaan oman jalkansa, koska juuttui piippuun Helsingin pommitusten aikana. Hän joutuu turvautumaan proteesiin loppuelämäkseen, mutta se ei tosiaankaan rajoita hänen elämäänsä nuohoojana eikä naistenmiehenä. Kun isä saa 15-vuotiaana oikein hienon, hyvän proteesin, sen tekijänä on Tikkakosken Suomi-konepistoolitehtaan aseseppä Abraham Kovalainen, joka on tietysti rauhan myötä joutunut vaihtamaan ammattia. Suomi-konepistoolin piipusta tulee isän proteesin sääri ja rumpulippaista nivelet.

Tämä yksityiskohta on esimerkki Järvelän kerronnasta - pienet tarinat kerääntyvät osaksi isompaa tarinaa. Pieni tarina olisi jäänyt minultakin yhdeksi lukuisista kirjan tarinavirrassa, ellen olisi juuri lukenut Antti Tuurin Pohjanmaata, jossa Suomi-konepistooli oli yhtenä motiivina koko kirjan ajan: sitä etsitään, se löydetään, sillä ammutaan, se piilotetaan ja varastetaan jne.

Oletteko koskaan törmänneet tällaisen aiheiden ketjuuntumiseen, kun luette kirjoja? Yhtäkkiä jokin yksityiskohta kirjassa muistuttaa edellisestä kirjasta, sitoo niitä yhteen, vaikkei kirjoilla pitäisi olla mitään aiheellista yhteyttä ja ne on vielä sattumanvaraisesti valittu. Minusta tuntuu, että näin käy vähän väliä.

Ja tähän on pakko linkittää kirjavideo tästä kirjasta, sillä katollehan tässä pitäisi ehdottomasti kiivetä.