Keijo Korhonen: Poika, kertomus kylästä joka kerran oli

Keijo Korhonen: Poika, kertomus kylästä, joka kerran oli, 2001
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 149
Kansi:?
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Huomenna nostetaan rysästä ensimmäiset hauet. Mietin, miten hyvältä kalakeitto maistuisi. Ja voissa paistetut ahvenet. Minulle tuli hyvä mieli. Äiti oli monta viikkoa laittanut läskikastiketta ja kuoriperunoita, tai perunakeittoa, jossa oli höystönä siannahkaa, tai suolamuikkulaatikkoa. (S 33 - 34.)

Keijo Korhosen (s.1934) nimi oli minulle ennestään tuttu politiikasta. Muistan hänet erityisesti kainuulaisena, kapinallisena presidenttiehdokkaana vuoden 1994 presidentinvaaleista, jossa hän veti täysin omaa linjaansa. Hän on ollut myös ulkoasiainministerinä 1970-luvulla ja työskennellyt ulkoasiainministeriön alivaltiosihteerinä. Kun lukupiirikirjaksi valikoitui hänen kaunokirjallinen teoksensa, Poika, ennakkoluulot nousivat pintaan. Pelkäsin, että kirja olisi poliittisesti värittynyttä itsetehostusta. Mutta kirja olikin jotain ihan muuta.

Poika on muistelmateos jatkosodan ajan kotirintamalta. Se sijoittuu pieneen kainuulaiskylään, Melalahteen. Vaikka Suomi käy sotaa, pojan elämä on turvallista. On ihailtavaa, miten ihmiset elävät arkeaan ja huolehtivat lapsistaan ja toisistaan, vaikka eletään sota-aikaa. Naapurin poikia ja sukulaismiehiä kuolee tai haavoittuu rintamalla, evakot asutetaan mukisematta ja elämä jatkuu.

Muistelijana on poika, joka kasvaa kirjan kuluessa kuusivuotiaasta 11-vuotiaaksi. Hänen turvallinen elämänsä koostuu siitä, että hänen perheensä on turvallinen ja kyläyhteisö on tiivis. Pojan isä on maanviljelijä, joka on liian vanha rintamalle. Hän täyttää kirjassa 50 vuotta vähän sen jälkeen, kun perheen nuorin poika syntyy. Isällä on kyläläisten silmissä arvostettu maine suojeluskunnan kyläpäällikkönä. (Tosin kylän komministit kutsuvat häntä lahtariksi, mutta isä ei heitä tervehdikään.) Perheen äiti on opettaja, joka työpäivänsä jälkeen hoitaa lapset ja taloustyöt. Ei ihme, että hän tuntuu välillä väsyvän.

Poika on ennen kaikkea aitoa ajankuvaa. Kaikki maalaistalon työt heinänteosta puintiin kuvataan. Pihlajanmarjatkin kerätään talteen ja myydään, valtiolle tehdään kaksimetristä paperipuuta ja koivupilkkeitä. Lapset ovat mukana kaikessa työnteossa ja heidät kasvatetaan hyviksi työmiehiksi.

Ruoka on sota-ajan muistoissa keskeinen asia. Jatkosodan aikana nähtiin nälkää ja elintarvikkeet olivat kortilla. Ruoka on jokapäiväinen huolenaihe myös tässä perheessä, vaikka perhe on tukevasti keskiluokkainen. Poika kuvaa ruokamuistonsa tarkasti, kertoo teurastukset ja kalastukset ja muistelee, kuinka metsästi rihmoilla lintuja ruuaksi. Isän ja pojan lämpimät suhteet paljastuvat tästä kertomuksesta: Yhtenä aamuna minä sain rihmasta haapanan. Se tuntui kummalta mutta ajattelin että haapana oli mennyt pöljyyksissään kävelemään metsään. Minä lokkasin sen ja huomasin että siinä oli haulin reikiä. Kysyin siitä isältä. Isä näytti muikealta mutta ei sanonut mitään. Sitä näytästi naurattavan. (S. 60.)

Kirja on rakenteeltaan kronologinen muistelmateos. Se hyppelee muistosta toiseen ja kertoo ne mukavilla kainuulaisilla murresanoilla höystettynä. Kaunokirjallisesti kieli ei säväytä, mutta toisaalta lyhyistä päälausevirkkeistä välittyy lapsen näkökulma. Muistot ovat lämpimiä.

Lukupiirikirjana teos keräsi sympatiaa. Se toimi kuten pitikin, eli herätti muistelemaan lukupiiriläisten omien sukujen tarinoita sota-ajoilta. Koska kokoonnuimme yli satavuotiaalla Rajaportin saunalla, ilmassa oli menneitten aikojen höyryjä. Tunnelmaa siivittivät Pispalan Pulterissa nautitut perinteiset suomalaiset ruuat, muun muassa maksakastike ja härän kuve. Eläimiä ei kuitenkaan itse tarvinnut lahdata. Niin on elämä helppoa nykyään.


Osallistun kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa -haasteeseen.

Alice Munro: Kerjäläistyttö

Alice Munro. Kerjäläistyttö. Tarinoita Flosta ja Rosesta, 1985
Alkuteos: The Beggar Maid, (Who Do You Think You Are?) 1977
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 259
Mistä sain kirjan: oma ostos


Se mitä hän ei koskaan sanonut kenellekään, ei koskaan uskonut kenellekään, oli että joskus hän mietti ettei se sittenkään ollut ollut sääliä tai ahneutta tai pelkuruutta tai turhamaisuutta vaan jotain aivan muuta, jotain sellaista kuin kuvitelma onnesta. - - Silloin oli kuin he olisivat ryömineet kahden aivan toisen, mutta silti aivan heidän näköisensä, ihmisen nahkoihin, kuin olisi ollut olemassa myös säteilevän kiltti ja viaton Rose ja samanalainen Patrick, jotka miltei aina jäivät arkipäiväisen minänsä varjoon. Ehkä Rose näki nimenomaan tuon Patrickin silloin kerran tyttönä ollessaan, kurkistaessaan Patrickin huomaamatta hänen tutkijankammioonsa. Ehkä. Rosen olisi pitänyt jättää hänet sinne. (S. 121 - 122.)

Alice Munron Kerjäläistyttö on ensimmäinen Munron teos, jonka olen lukenut. Munron viimevuotinen Nobelin kirjallisuuspalkinnon voitto teki hänestä ajankohtaisen kirjailijan, ja kun lukupiiriin valittiin seuraavaa kirjaa, Munroa tervehdittiin ilolla. Vaikeutena oli löytää kirja, jota kukaan piiriläinen ei ollut vielä lukenut, sillä Munro on ollut parinkin lukupiiriläisen kestosuosikki jo kauan ennen palkintoa.

Kerjäläistyttö kertoo alaotsikkonsa (Tarinoita Flosta ja Rosesta) mukaisesti kahdesta naisesta, Flosta ja Rosesta. Päähenkilö on Rose, jonka äitipuoli Flo on. Kirjassa on 10 tarinaa, jotka kertovat välähdyksiä Rosen elämästä. Ne etenevät kronologisesti, mutta eivät ole yhtä ja samaa tarinaa, vaan ikään kuin rakennuselementtejä, joista Rosen elämä koostuu. Rosen elämästä muodostuu jonkinlainen kokonaiskuva näiden tarinoiden varaan.

Mikä tehtävä Flolla sitten on? Flo edustaa Rosen eälmässä köyhää lapsuutta, alituista torailua ja valtapeliä, maalaisuutta - mutta myös huolenpitoa ja turvaakin. Flo on tavallinen, vahva, työkeskeinen ja kouluttamaton nainen, jonka vastavoimaksi rakentuu Rosen elämä, josta tulee ainaista pakenemista jostakin, oman itsensä etsimistä ja rakkauden janoamista. Rose käy koulua, menee naimisiin, eroaa, kokee rakkaussuhteita ja tekee uraa.

Rosen elämä on pintapuolisesti ja nopeasti kerrottuna modernin perusnaisen tarina. Mutta tapa, jolla tarina kerrotaan, on vertaansa vailla. Munrolla on totisesti taito tehdä päähenkilöstään ristiriitainen persoona, jonka elämä näyttäytyy välillä kipeänä, välillä huvittavana pyristelynä kohti onnea.

Rosen kipupisteitä ovat köyhä lapsuus ja epäonnistunut avioliitto, joista molemmista hän oppii kertomaan huvittavia tarinoita. Kirjan alkupuolen tarinat kertovatkin Rosen lapsuudesta kanadalaisen pikkukaupungin köyhässä kaupunginosassa. Esimerkiksi koululaisten julmat kiusaamiset ja nokkimisjärjestys on kuvattu suorastaan kylmäverisesti. Suosikkinovellikseni kohosi niminovelli Kerjäläistyttö, joka kertoo Rosen avioliiton tarinan - millaista tarkkaa havainnointia se onkaan! Puistattaa. Loput novellit sekoittuvat mielessäni, sillä niissä on aika monta Rosen rakkaussuhteiden kuvausta, jotka eivät oikein erotu toisistaan.

Lukupiiriläisten lukukokemukset olivat hyvin yhteneväiset. Kirjan alkupuoli lupasi hyvää, mutta loppu ei aivan lunastanut odotuksia. Oliko kirjan lopussa esiintyvä Rose todellakin sama Rose kuin kirjan alussa? Pohdimme, kuinka paljon ihmisen persoona ja koko elämäkin näyttäytyy erilaisena uusissa ihmissuhteissa. Voiko oikeastaan kenestäkään puhua samana persoonana koko elämää?

Lisäksi kaksi lukupiiriläistä huokasi näin: Kun aloin lukea, ajattelin, että osaisinpa kirjoittaa näin. Nobelisti on nobelisti. Miten syntyy vaikutelma, että lukee ihan tavallisen lauseen, mutta lukee kuitenkin paljon enemmän? Miten peruslauseeseen tai peruskerrontaan saadaan särö, pieni kivi, joka alkaa hiertää ja tekee tekstiin kitkan, mielenkiinnon, henkeäsalpaavan elämän tunteen. Kyseessähän oli tavallinen elämäntarina - vai onko mikään elämäntarina tavallinen?

Lukupiirin Munro-asiantuntijat vakuuttivat, että muut Munrot ovat vielä parempia. Kerjäläistyttö poikeaa nobelistin muusta tuotannosta, sillä sen novellit ovat saman naisen elämän osia. Loput Munrot ovatkin perinteisiä novellikokoelmia. Hykertelen tässä onnellisena, kun mietin, miten hienoja lukukokemuksia onkaan luvassa, jos tämä kirja on naisen heikompaa tuotantoa. Kaikki lukupiiriläiset totesivat, että tämä ei jää heidän ainoaksi Munrokseen.

Loppuun vielä herkkupala Munron kerronnasta. Kerjäläistytön viimeisessä tarinassa kerrotaan Ralph Gillespiestä, Rosen luokkatoverista, jonka kanssa Rosella on ollut sanaton yhteys koko kouluajan. Rose kohtaa Ralphin kotikaupungissaan vuosien jälkeen. Myöhemmin Rose lukee paikallislehdestä uutisen Ralphin kuolemasta: Rose ei kertonut kenellekään. Hän iloitsi siitä että oli edes yksi asia jota hän ei pilaisi kertomalla, vaikka tiesikin vaikenevansa yhtä paljon siksi, ettei hänellä ollut mitään kerrottavaa kuin kunnioittavaa häveliäisyyttä. Mitä hän voisi kertoa itsestään ja Ralph Gillespiestä? Mitä muuta kuin sen, että tämän elämä tuntui hänestä tutulta, tutummalta kuin niiden miesten joita hän oli rakastanut, piirua hänen omaansa paremmalta? (S. 259.)


Kerjäläistytön ovat lukeneet myös Tea With Anna Karenina -blogin Noora, jonka tiedän Munro-faniksi, Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus, Mustikkakummun Anna, Tarukirjan Margit, Kirjasähkökäyrän Mai,  Kirsin kirjanurkan Kirsi, Juuri tällaista -blogin Ilse ja Opuscolon Valkoinen kirahvi.

Lue ja syö - Jari Tervon Esikoinen

Jari Tervon Esikoinen on kirja, jossa rakastetaan ruualla: Mami epäili minun saaneen hänen tyttäreltään nirkoisesti nisunpuolta pyhien aikaan, mitä oli yhtä turha kieltää kuin myöntää. Isoäiti joka tapauksessa kattoi minulle pullaa ja vattumehua ja istui viereen keittiötikkaille katsomaan miten syöntini edistyi. Mami väitti että taloon laskeutui tyven, kun nuori mies sapuskoi pöydän ääressä. (S.15.)

Tervon Esikoinen oli lukupiirikirjana, ja koska se oli mieheni valinta luettavksi kirjaksi, lukupiiri kokoontui meillä. Lukupiirissä tarjotaan aina ruokaa ja juomaa, ja jos vain mahdollista, ne yritetään valita luetun kirjan hengessä. Niin nytkin.

Tervo istuttaa Esikoisessaan sukulaisensa ja minäkertojan monet kerrat keittiönpöydän ääreen, joten tarjoiltavat ruuat sai poimia suoraan kirjasta. Koska kirjassa ollaan Rovaniemellä, siellä syödään tietysti poronkäristystä ja muusia, mutta lisäksi suomalaisten ajattomia suosikkeja (varsinkin 1970-luvulla) lienevät myös hernekeitto, suolasiika, puikulaperunat, matjessilli ja lauantaimakkara ranskanleivän päällä. Yksi ruoka on kuitenkin ylitse muiden: Äiti oli periaatteessa hurahtamaton luonne, mutta gulassiin se sekosi. Mamin mielestä pörkölt olisi ollut kätevämpi rovaniemeläisen kielen lausua ja kokata, mutta ulkomaanruoka taivutettiin suussasulavaan muotoon: kulassi. Kaikki keet rusikoitiin meillä päin samalla tavalla paitsi Marion Rung. (S. 109.)

Entäs lukupiirin tunnelmat ruuan jälkeen? Antaapa Tervon tiivistää: Kulassi oli sosialistista pyhäruokaa. Meille jää raskaan ruuan jälkeen kevyt mieli siitä, että olemme kannattaneet oikeudenmukaista maailmaa, vaikka nauta on ostettu kapitalistisesta Karja-Pohjolasta. Mielenkiintoista, Aune-täti sanoi kulassia maistettuaan. (S. 110)

Jari Tervon sukulaisnaisten tarjoamat herkut saivat veden kielelle. Lättyjä syödään tämän tästä. Joka talossa kahvitellaan. Tässä muutamia poimintoja kahvipullasta: tähtipullia, kääretorttua, kanelipullia, korvapuusteja, tiikerikakkua, banaanilla koristeltua täytekakkua ja pullavauvaa: Illalla se [äiti] paistoi pullavauvaa ja minä sain ainoana kolme palaa. Jääskeläisen Lyytille tarjoiltiin kerran hänelle kehuttua ja hänelle tuntematonta pullavauvaa. Se läiskäisi kätensä yhteen pullalautasen nähdessään. "Nämä ovat mokkapaloja", se huusi. (S. 142.)

Esikoisessa ruuat ovat omalta osaltaan luomassa ajankuvaa, mutta ne luovat myös turvallisuutta. Kirjaa lukiessa ruuista tulee hyvä mieli - lukijakin tuntee, että lapsista pidetään huolta, heitä jopa hemmotellaan, ja tuleepa lukijalle omiakin lapsuusmistoja mieleen. Mielessään katselee silmiensä eteen katettua kahvipöytää, jonka ääressä istuu omia tuttuja setiä ja tätejä.

Tervon kirjassa ruoka on tärkeää myös siksi, että pojan äiti kirjoittaa päiväkirjaa reseptiensä takasivuille, koska luulee, ettei kukaan löydä hänen päiväkirjojaan sieltä. Toisin käy. Yksi kirjan tarinoista on siis kirjoitettu reseptivihkoon.

Tähän loppuun paljastan vielä lukupiiriin jälkiruuan, joka on tietysti myös kirjasta. Jälkiruuaksi tarjoilimme hiekkahentusia, joita en ollut koskaan -70-luvulla maistanut, enkä edes tiennyt, mitä ne olivat. Mutta hyviä olivat. Maku toi lukupiiriläisten mieleen jotain lapsuudesta tuttua - kuinkas muuten. Ja ihan lopuksi lapsille ja muillekin oli tarjolla myös sitä pullavauvaa.

Mitä ruokamuistoja sinulla on omasta lapsuudestasi?


Osallistun tälläkin tekstillä Lurun luvut -blogin mainioon Lue ja syö -haasteeseen, johon osallistuin myös kesällä Sergei Dovlatovin Matkalaukku-kirjan pohjalta. Jari Tervon Esikoisen arvioin perusteellisemmin eilen.

Jari Tervo: Esikoinen

Jari Tervo: Esikoinen, 2013
Kustantaja: WSOY, 2013
Kansi: Tuula Mäkiä
Sivuja: 241
Mistä sain kirjan: oma ostos, Elisa-kirjojen e-kirja, luettu iPadilta (kuvassa poseeraa ystävän kirja)



Jari Tervon Esikoinen on kirja, josta on helppo pitää. Miten olen tätä kaivannutkin: Tervon lyhyitä, hauskoja toteamuksia ja nokkeluuksia sekä teräviä huomioita ihmisistä. Tervolla on taito piirtää henkilökuvia muutamalla virkkeellä ja kertoa tapahtumat lyhyesti, mutta värikkäästi. Tällaista tykitystä oli Tervon alkuaikojen tuotanto, josta suosikkejani ovat Pyhiesi yhteyteen, Poliisin poika ja Tuulikaappimaa. Mutta nyt mukaan on tullut myös lämpöä ja malttia, kun omat rakkaat saavat äänen. Esikoisesta tuli kuin Tervon uusi esikoinen, uusi alku minun Tervo-suhteessani, sillä Myyrä vieroitti minut miehen tuotannosta vuosiksi.

Esikoinen on periaatteessa omaelämäkerrallinen romaani. Siis periaatteessa. Kuinka paljon näissä rovaniemeläisissä sukutarinoissa on totta, kuinka paljon kirjailijan mielikuvituksen tuotetta? Sillä ei ole mitään väliä. Perheen esikoinen, 12-vuotias Jari, raahaa mehumaijaa sukutalosta toiseen ja poimii sen täyteen tarinoita, joista keittelee omanlaisensa mehut. Ja mehukasta, sitä tämä on.

On isomummu Esmeraldan, eli Esmen, rakkaustarina, joka joutuu Helsingissä Venäjän vallankumouksen jalkoihin. Ovat Aune-tädin intohimot, jotka heittävät keskiajalle. Ovat äidin päiväkirjamerkinnät ja niistä paljastuvat salaisuudet. Naisille  on annettu vahva kertojanääni. Esikoinen istuu keittiössä (siellähän ne naisten tarinat ovat) ja kuuntelee, nauhoittaa Cassette Recorderilla tai lukee salaa päiväkiroja, juo tarjotut vattumehut ja pullaherkut ja painaa kaiken mieleensä. Rakkaus on väkevää, se tekee naisista kommunisteja tai noitia. Voipa siinä joutua murhan todistajaksikin.  

Entäs miehet? Miehet käyvät arjen taistonsa muualla kuin keittiössä. Isä tasapainoilee kommunismin aatteen ja pienyrittäjän elämän välillä ja laskee urakoita. Erkki-setä suree menetettyä ystäväänsä, liputtaa Spasskin puolesta Neuvostoliitto - Yhdysvallat-shakkimaaottelussa ja ajautuu välillä tuuriin. Enotkin vilahtelevat siellä täällä. Mutta turvallisia he ovat kaikki. Tervon kuvaamat miehet täyttävät paikkansa ja ovat rehellisiä kunnon miehiä. Tämän suvun keskellä on lapsella hyvä olla.

Ajankuva on hersyvää ja se syntyy tietysti aikansa tuotteista, ruuista, autoista, olympialaisista ja uutisista, joita Tervo on pudotellut sinne tänne. Tavoissa on vielä jotain vanhaa ja arvokasta: Äiti alkoi sinutella Mamia [omaa äitiään] vasta minut synnytettyyään. Niistä oli tullut tasavertaiset. (S. 23.)

Tuleva kirjailija lukee Saarikosken runoja ja Leninin koottuja teoksia sekä kerää sanoja: Suljin silmäni ja painoin mieleeni erikoisen sanan. Keräsin niitä Englannin jalkapalloliigan tulosten väliin. Avasin silmäni ja tiesin muistavani sanan kun palaan kotiin: laminaatti. Se on yhtaikaa tieteellinen ja maalainen. (S.15) Poika kirjoittaa päiväkirjaa ja haaveilee ryhtyvänsä isona yhtyeeksi, mutta pelkää suvussa kulkevaa, joka tosiaan saavuttaa hänetkin Aune-tädin kautta. Huolena on myös vakavasti sairastunut Unto Abraham, pikkuveli, joka laukoo kirjan parhaat repliikit, kuten vaikka Kangasalan asuntomessuilla, jossa isä innostuu kiipeämään näyttelytalon katolle: Kun isä laskeutui katolta, siihen empiytyi kangasalaisen näköinen mies mainostamaan hihansa järjestysmies-nauhaa ja kyselemään mitä väkeä sitä ollaan."Kommunisteja", Unto Abraham sanoi. (S. 167.)

Lukupiirikirjana Tervon uutuus toimi erinomaisesti. Kaikki olivat pitäneet kirjasta. Useimmille olivat tulvineet omat muistot 1970-luvusta mieleen. Oman suvun ja perheen tarinat heräsivät myös eloon. Joku moitti naisten rakkaustarinoita irrallisiksi, mutta kyllä Tervo veti nekin lopulta voitoksi. Kirja oli parhaimmillaan jopa koskettava ja kokonaisuudessaan lämmin - niin kuin äidin paistama pulla.

Kirjasta ovat pitäneet myös Kirjanainen, Kulttuuri kukoistaa -blogi, Kirjasähkökäyrän Mai, Marjatta ja Ilselän Minna. Voiko tästä oikeastaan olla pitämättä?

Chris Cleave: Little Been tarina

Chris Cleave: Little Been tarina, 2011
Alkuteos: The Other Hand, 2008
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 369
Mistä sain kirjan: oma ostos


Kun olin pieni, kaikki oli yhtä onnea ja laulua. Silloin sellaiseen oli yllin kyllin aikaa. Ei ollut kiire minnekään. Meillä ei ollut sähköä, ei raikasta vettä eikä suruakaan, koska niitä ei ollut vielä yhdistetty meidän kyläämme.

Chris Cleaven Little Been tarina kertoo nigerialaisen pakolaistytön tarinan. Little Been kylään astuu suru, ja se astuu sinne länsimaisen öljy-yhtiön muodossa. Pienet kylät hävitetään väkivalloin - asukkaat tapetaan, jotta ei jäisi ketään todistamaan hirvittävää riistoa ja tuhoja, joita seudulle kylvetään.

Kirjan kertojina ovat vuorotellen Little Bee itse, 16-vuotias pakolaistyttö, joka pääsee pakenemaan Englantiin ja asuu kaksi vuotta ulkomaalaisten säilöönottokeskuksessa. Siellä hän opiskelee entistä hienomman englannin ja alkaa olla valmis astumaan vapauteen. Mutta onko vapaus mahdollista? Hänellä on kauniita muistoja kotikylästään, mutta myös niin hirveät traumat kannettavanaan, että länsimainen ihminen ei pysty niitä edes kuvittelemaan. Lisäksi on koko ajan olemassa uhka, että hänen tilannettaan ei arvioida tarpeeksi hengenvaaralliseksi, vaan hänet palautetaan Nigeriaan, jossa hänet ilman muuta tapettaisiin, koska hän tietää liikaa öljy-yhtiöiden julmuuksista.

Tarvitaan edes yksi myötätuntoinen ihminen, joka ottaa Little Been elämän pelastamisen asiakseen. Sellaiseksi kirjassa päätyy Sarah Summers, englantilaisen aikakauslehden päätoimittaja, jonka elämä ja kohtalo kietoutuvat yllättävästi Little Been elämän. Naiset nimittäin kohtaavat jo Nigeriassa, ja myöhemmin Englannissa, kun Little Bee etsii Sarahin käsiinsä.

Kirjan alkuasetelma on riipaiseva. Täytyy myöntää, että ilman tätä kirjaa en olisi havahtunut muistamaan autoni polttoaineen alkuperää. Kuinkahan moni öljypisara maailmassa maksetaan veripisaroilla? Olin jo unohtanut Nigerista kuulemani öljysotauutiset - onhan niistä jo muutama vuosi. Vai onko? Millaista mahtaa olla paikallisten elämä nyt? Tuskin öljy-yhtiö on lopettanut toimintaansa alueella taatakseen alkuperäisasukkaille entisen, rauhallisen elämän. Edelleenkin Lähi-itä levottomuuksineen ja Siperian alkuperäiskansojen kohtalot kietoutuvat monin kerroin öljyyn, mustaan kultaan. Raha puhuu, eikä ihmishengellä ole arvoa.

Toinen tärkeä aihe kirjassa oli pakolaisten kohtelu sijoitusmaassa. Säilöönottokeskuksissa odottaminen ei ole ihmisen elämää, jos se jatkuu kauan ja ihminen joutuu koko ajan pelkäämään palautusta hengenvaarallisiin oloihin. Turvapaikanhakijoiden maailma on täynnä pelkoja: esimerkiksi Little Bee miettii jokaisessa uudessa paikassa, miten hän saisi siellä riistettyä hengen itseltään, jos "ne miehet" löytäisivät hänet.

Kirja siis sai minut ajattelemaan ihmisarvoista elämää ja suosimaan entistä enemmän julkista liikennettä. Kaunokirja vaikutti, kuten sen oli varmasti tarkoituskin vaikuttaa.

Kaunokirjana teos oli kuitenkin pinnallinen ja kömpelö. Tarinassa on huippukohtansa, mutta se koetaan jo alkupuoliskolla. Sen jälkeen vatuloidaan länsimaisen naisen ja hänen rakastajansa suhdetta, kuullaan hienoja viisauksia 16-vuotiaan nigerialaistytön suusta, seurataan pientä nelivuotiasta, jolta ei saada Batman-pukua pois päältä. Länsimaisten ihmisten tyhjänpäiväiset ongelmat ja pohjaton itsekkyys sekä afrikkalainen elämänviisaus ja yksinkertainen onnellisuus asetettiin alleviivaten vastakkain.

Myös tunteita alleviivattiin: kirjassa itkettiin hartiat vavahdellen niin moneen kertaan, että minua suututti - ei itkettänyt, vaikka olisi pitänyt. Podin lukijana huonoa omaatuntoa tästäkin. Tuli ikävä Sofi Oksasen Puhdistusta, jossa kirjan hirvein kohtaus kerrotaan kymmenellä sanalla vihjaten ja joka vaikuttaa vieläkin niin, että tunnen pakahduttavaa surua, kun sitä ajattelen. Voisinpa tehdä jotain  kärsimyksen vähentamiseksi maailmassa! Ja ehkä jotain voinkin.

Little Been tarina oli kummallinen sekoitus viihdekirjaa ja ponnisteluja syvälliseen pohdintaan, joka ei kantanut kuin parin virkkeen verran. Jos tämä ei olisi ollut lukupiirikirja, olisin jättänyt sen kesken, samoin kuin eräs toinenkin piiriläinen ilmoitti. (Lisää huono omaatuntoa.) Kirjaa toisaalta kehuttiin nopealukuisuudesta. Lukupiirissä käytiin myös keskustelua Nigerian nykytilanteesta ja pakolaisten kohtelusta ja väkivallan määräämästä maailmankuvasta. Eli myötätunto oli herännyt - hyvä. Mutta kaunokirjana teokselle ei paljoa pisteitä herunut. Vain yksi ilmoitti aikovansa lukea ehkä toisenkin Cleaven teoksen, muille taisi riittää tämä.

Erityiskiitos kuuluu kirjan kannelle, joka on mielestäni kaunis. Kirjan olemus muutenkin houkuttelee lukemaan, ja etuliepeessä pyydetään, ettei tarinaa paljastettaisi - salaperäisyydellä saadaan takuulla lisää lukijoita. Kirja onkin luettu lähes jokaisessa blogissa, joten arvioita riittää. Yleisvilkaisulla näyttää siltä, että blogeissa kirjasta on pidetty paljon ja se on herättänyt tunteita. Ja jos maailma yhtään paranisi Little Been tarinan lukemisella, niin kannattaahan se lukea.

Skottikirjallisuuden lukuvuosi

Lukupiirin Skotlanti 

Kuulun kolmeen lukupiiriin, jotka ovat keitaitani arjen erämaassa. Miten ihanaa on tavata ystäviä ja keskustella kirjoista! Lukupiireissä yhdistyy monta rakasta asiaa: ystävät, kirjat ja hyvä ruoka.

Kesäleiriystävien lukupiiri on toiminut nyt kolme vuotta periaatteella, että luetaan kokonainen vuosi jonkin maan kirjallisuutta ja sitten tehdään matka kyseiseen maahan. Teemavuosina on vietetty Ruotsi-, Viro- ja Skotlanti-vuodet. Skotlannin-matka ei nyt kuitenkaan toteutunut, sillä liian moni suunnitelma osui päällekkäin, eikä kukaan sitten päässyt lähtemään matkaan. Minun matkani esteenä oli puolivuotias poju sekä kolme muuta pientä kesälomalaista.

Kotisohvalta olen kuitenkin vähän kurkistellut skotlantilaismaisemia.  Pari viikkoa sitten katselin viimeisimmän James Bond -leffan, Skyfallin, ja kyllä siinä skottikartano pantiin palasiksi melko tehokkaasti. Että siis James Bondkin on juuriltaan skotti - no totta kai. Lisäksi tv-sarja Ylämaan kettu on vilautellut karuhkoja ja kauniita maisemia ja skottimurretta. Pieniä murusia Skotlannista on siis välittynyt kotinurkkiin myös tv-ruudusta.

Tämän kesän lukupiiritapaamisessa listasimme vuoden aikana luettuja kirjoja ja päätimme uuden kohdemaan. Uudeksi lukumaaksi valittiin lopulta Irlanti. Nyt kaikkien mielessä siintävät Irlannin vihreät nummet ja kirjailjoiden Dublin - ehkä vähän myös hyvässä seurassa nautittavat Guinness-tuopilliset. Ensi kesänä viikonloppumatka Vihreälle saarelle onnistunee minultakin.

Lukemani skottikirjat

Oma ihastukseni skottikirjallisuuteen syttyi pari vuotta sitten Ann Cleevesin Shetlanti-dekkarisarjan pohjalta. Olen vuosia haaveillut pääseväni Edinburghin teatterifestivaaleille, näkeväni Skotlannin Ylämaat ja pääseväni maistelemaan mallasviskejä. Cleevesin lempeät ja viihdyttävät dekkarit luettuani olen haaveillut pääseväni Shetlantiinkin. Kaikki tämä jäi nyt vielä näkemättä, mutta ehkä haavematka toteutuu joskus. Ainakin olen lukenut ahkerasti skottikirjallisuutta. (Jos tarkkoja ollaan, niin Ann Cleeves ei ole skotlantilainen, vaan asuu Pohjois-Englannissa, mutta on ollut töissä Shetlanninsaarilla mm. lintubongareiden suosimassa majakassa, jollaiseen Sininen sarastus -kirja sijoittuu.)

Luin vuoden aikana yhteensä 14 skottikirjaa. Skottikirjallisuuden tähtihetkiä minulle olivat R. L. Stevensonin kirjat, joita luinkin peräti neljä: Musta nuoli, Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla, Itsemurhaklubi ja Huomispäivän lauluja. Satuja aikuisille. Tuntui kuin olisin tavannut Stevensonissa ystävän vuosisadan takaa. Olen aiemmin lukenut Stevensonin Tohtori Jekyll ja herra Hyde -kirjan, joka oli yllättävän hyvä ja moderni kirja vielä nykylukijallekin. Nyt viihdyin Aasin kanssa matkalla ja Itsemurhaklubilla erityisen hyvin. Myös Huomispäivän laulut olivat viehättäviä ja outojakin tarinoita. Musta nuoli oli turhan kömpelösti käännetty ja ehkä jo aikansa elänyt nuortenkirja. Stevensonin Aarresaari jäi vielä lukematta, vaikka Mauri Kunnaksen version tuosta legendaarisesta seikkailusta olenkin lukenut ääneen monet kerrat tänä vuonna.

Toinen 1800-luvun skotlantilainen kynäniekka, Walter Scott, tuli tutuksi Ivanhoe-klassikollaan. Vihdoin sain luettua hyllyssäni jo kauan maanneen klassikon, ja kirjasta jäikin vallan hyvä mieli. Se oli romanttista, historiallista kerrontaa, jossa seikkailivat ritarit ja kuningas Richard Leijonanmieli, Robin Hood ja tietysti Ivanhoe ja kauniit neidot.

Nykylastenkirjallisuuden hittinikkaria, J. K. Rowlingia olivat lukeneet lähes kaikki lukupiiriläiset, minäkin nyt kolmen ensimmäisen Harry Potterin verran. Rowlingin uusin kirja, Paikka vapaana, jäi minulta lukematta, mutta muut lukupiiriläset olivat lukeneet sitä. Kaikki heistä ovat aikoinaan lukeneet myös Potterinsa. Toinen lastenkirjailija, jonka teoksen luin, oli Kenneth Grahame, jonka Kaislikossa suhisee oli iki-ihana kirja ystävyydestä. En ollut kirjaa aiemmin lukenutkaan, mutta nyt luin sen lapsilleni ääneen.

Itse yritin haalia myös käsiini skottidekkareita, sillä olen sitä mieltä, että dekkarit kertovat usein yhteiskunnasta enemmän kuin perinteiset lukuromaanit. Niinpä luin Ian Rankinin, Denise Minan ja Philip Kerrin dekkareita, yhden jokaiselta. Ian Rankinin Riippuva puutarha kertoi alamaailman välienselvittelyistä, eikä jaksanut innostaa. Denise Minan Veripelto puolestaan oli varsin kiinnostava dekkari, joka sijoittui 1980-luvun Glasgow'hun ja parani lukemisen aikana. Philip Kerrin Liekit Berliinissä sijoittuu 1930-luvun Berliiniin, joten se ei paljon skotlantilaisuutta valaissut. Eikä skotlantilaisuus paljoa avautunut Alexander McCall Smithin Botswanan iloiset rouvat
-dekkaristakaan. Mutta viihdyttäviähän nämäkin dekkarit olivat.

Ian McEwanin Sovitus kuuluu löyhästi skottikirjaillisuuteen, koska kirjailijan isä on skotlantilainen. McEwan ei paljon esittelyjä kaipaa. Hän on yksi tämän hetken suosikkikirjailijoistani, ja Sovitus on aivan loistava kirja. Eräs lukupiiriläinen oli ehtinyt jo lukea McEwanin uusimman, Makeannälän, mutta minä en ole vielä saanut kirjaa käsiini.

Skotlannista Irlantiin

Jäiköhän joku skottikirjailijasuuruus nyt lukematta? Vinkatkaa, jos huomaatte jonkun puuttuvan! Mieluusti pitäisin skotitkin lukulistoillani.

Pöydälläni on vielä yksi skottikirja korkkaamatta, mutta mieleni on jo vahvasti irkkukirjallisuudessa. Yhden irlantilaisopuksen olenkin jo tänä vuonna lukenut, nimittäin iki-ihanan lastenkirjan, Chris Haughtonin Voi sinua, Sulo! -kirjan. Nyt kaipaisinkin uusia vinkkejä teiltä lukijoilta: keitä irlantilaiskirjailijoita te suosittelisitte?

Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta

Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta, 3. painos, 1990
Alkuteos: Båten i vassen, 1990
Suomentaja: Oili Suominen
Kustantaja: Kirjayhtymä
Kansi: Liisa Holm
Sivuja: 194
Mistä sain kirjan: oma ostos



Viimeisen kesäpäivän tuoksu on syysleimun tuoksu.
  Leimukukan, floksin, tuoksu on omalaatuinen, samalla miellyttävä ja raskaan surullinen. Siinä on hyvin viehättävä parfyymi, mutta mukana on myös katoavaisuuden hajua, se tuo mieleen mädät omenat ja märän mustan mullan, jonka joukossa on kesäkukkien jo kellastuneita ja kuihtuneita varsia ja lehtiä.

Benedict Zilliacuksen (1921 - 2013) Kertomus kadonneesta saaresta on täydellinen kirja. Ei sen enempää eikä vähempää. Miten näin hienosta kirjasta voi oikeastaan kirjoittaakaan? Mieli on täynnä syvää, harrasta tunnelmaa: rakastan tätä kirjaa.

Benedict Zilliacus oli ammatiltaan toimittaja, käsikirjoittaja ja kääntäjä, joka kuoli viime keväänä 92 vuoden ikäisen. Hän työskenteli Hufvudstadtsbladetissa vuosina 1948-1982. Kertomus kadonneesta saaresta on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 1990, jolloin voiton vei Olli Jalosen Isäksi ja tyttäreksi.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti kadonneesta saaresta, Viipurinlahden Hapenen saaresta. Hapenen saaren omisti Benedict Zilliacuksen isä, Emil Zilliacus (antiikin kirjallisuuden professori ja runoilija), ja siellä sijaitsi Hapenen kartano, jossa perhe vietti kesänsä ja joulunsa. Kertomus kadonneesta saaresta on Benedict Zilliaucksen omaelämäkerrallinen muistelmateos saaresta ja siellä vietetystä ajasta. Kirja sijoittuu vuoteen 1934 ja kuvaa saarta ja sen elämää 13-vuotiaan pojan näkökulmasta. Oikeastaan se ei sijoitu vain yhteen kesään, vaan on kertomus lapsuuden kesistä ja kertomus lapsen rakkaudesta saareen.

Kirja ei ole kuitenkaan vain kertomus kadonneesta saaresta, se on myös kertomus kadonneesta kartanosta, kadonneesta Karjalasta ja kadonneesta Viipurista. Se on kertomus kadonneesta elämäntavasta. Mutta se ei ole kertomus kadonneesta lapsuudesta, sillä Benedict Zilliacuksen lapsuus elää tässä kirjassa, sen jokaisessa sanassa ja lauseessa.

Kun Benedict Zilliacus juoksee pienenä poikana Hapenen saaren rannoilla ja metsissä, hänet voi nähdä siellä ja hänen leikkeihinsä voi osallistua: hän kääntelee rakentamansa laivan ruoria, ajaa pyörällä omaa rallirataansa tai leikkii siskonsa kanssa puumajassa. Samalla tuntee hänen leikkinsä jännityksen ja innon.

Koko saaren, koko onnellisen lapsuuden, voi aistia. Kun antaa mielensä seurata pojan havaintoja, näkee kaiken edessään: ruokojen välissä puikkelehtivat salakat, hohtavat sudenkorennot.  Saaren voi haistaa: Lämmin jyväntuoksu leyhähtää tuulessa joka puhaltaa ulapalta.  Lapsuuden voi tuntea  ihollaan: Ja minä istun pitkät ajat myllytornin hiljaisuudessa pöydän ääressä ja annan käteni tutkiskella, mitä hopeanharmaan pöytälevyn syyt saattaisivat kertoa kartanon menneisyydestä.

Onnellisen lapsuuden taustalla on suomalainen kartanoelämä ja sivistyneistön elämäntyyli 1930-luvulla. Vaikka perheen varallisuus on romahtanut, elämänlaadusta pidetään kiinni. Kartanossa on paljon työntekijöitä, rakennuksia ja puisto sekä uutena yrityksenä hedelmätarha. Vieraita käy paljon ja heille tarjotaan parasta. Tuntuu, että kaikelle toimelle on talossa aikansa ja paikkansa, historian ja hyvien tapojen tuoma varmuus ja ripaus eurooppalaista sivistystä.

Luonto on läsnä kaikessa, mitä ihmiset tekevät: veneillään, telttaillaan, uidaan, puita käydään tervehtimässä ja jopa syödään pihalla tammen alle katetussa pöydässä. Aikuiset hoitavat vastuunsa ja velvollisuutensa, mutta myös nauttivat elämästään. Ja voi sitä saunomisen rauhaa, joka tässä kirjassa kuvataan! Jotain suomalaisuudesta on menetetty, kun meillä on kiire joka paikassa.

Kirja on täynnä lapsen elämisen riemua, herkkyyttä ja onnellisuutta. Siihen on vangittu tasapaino, joka syntyy oman paikan tuntemisesta ja turvallisuudesta: Yläilmojen musta hiljaisuus poreilee ja laulaa, jokaisen tähden paikka taivaankannella on sinä hetkenä merkitystä täynnä, ja minä itse ja minun perheeni ja tämä hankiin hautautunut karjalainen kartano olemme osa sfäärien ja ajan arvoituksellista vuorovaikutusta.

Kirja humahtaa syvälle sieluun. Se herättää lukijan omat, onnelliset lapsuusmuistot. Lukija tuntee paljaat varpaansa peltotiellä, näkee ojanpientareiden kukat, tuntee ihollaan viileän veden, joka pinnalta on paljon lämpimämpää kuin syvemmällä jaloissa,  kuulee oman lapsuutensa pääskysten liverryksen mummulan pihalla.

Kertomus kadotetusta saaresta oli kesän lukupiirikirja. Lukupiirikokoontumisessa keskusteltiin vilkkaasti, ei pelkästään kirjasta vaan omista lapsuusmuistoista. Yhdelle kuvausta oli kuitenkin liikaa - kartanon lukuisat veneet ja niiden tarkka kuvailu oli jo turhan tarkkaa. Varsinaisesti toimintaa on viimeisen 15 sivun ajan. Mutta suurin osa piiriläisistä oli vaikuttunut kirjasta ja suorastaan kiintynyt siihen. Teosta oli luettu nautiskellen.

Tästä tuli kirjahyllyni aarre - lukunautinto, jonka toivoisin omien lasteni lukevan. Lukiessani muistelin oman lapsuuteni onnellisia hetkiä, ja toivottavasti hekin muistavat aikanaan samanlaisia, kirkkaita, kauniita ja hohtavia hetkiä. Tämän kirjan lukemisen jälkeen oloni on seesteinen ja onnellinen - lähes pyhä. Haikeana mietin kaikkea rakastamaani ja sen katoamista. Kunpa mahdollisimman moni löytäisi tämän kauniin taideteoksen.

Sergei Dovlatov: Matkalaukku

Sergei Dovlatov: Matkalaukku, 2. painos, 2012
Venäjänkielinen alkuteos ilmestynyt 1983
Suomentaja: Pauli Tapio
Kustantaja: Idiootti
Graafinen suunnittelu: Varpu Eronen
Sivuja: 160
Mistä sain kirjan: oma ostos



Kun kirjailija Sergei Dovlatov saa lähtöpassit Neuvostoliitosta vuonna 1979, ministeriö antaisi hänen ottaa mukaansa kolme matkalaukkua. Tyrmistyksekseen kirjailija saa koko siihenastisen, 36-vuotisen elämänsä pakattua yhteen ainoaan matkalaukkuun. Uudessa kotimaassa matkalaukku unohtuu kaappiin, josta kirjailija löytää sen vuosia myöhemmin. Kun hän aukaisee laukun, muistot tulvivat hänen mieleensä. Jokaisella laukusta löytyvällä vaatteella on tarinansa, ja niitä kirjailija alkaa kertoa.

Jo Matkalaukku-kirjan esipuhe sisältää neuvostoliittolaisen elämän perussanastoa: viisumi- ja rekisteritoimisto, ministeriö, lausunto, vankila, kielletyt kirjat, tullimies, pioneerileiri, Pravda, Karl Marx, maailman proletariaatti. Täytyy myöntää, että sanaston myötä muistoja alkaa tulvia myös tällaisen 1970-luvulla syntyneen suomalaisenkin mieleen.

Suomalaislukijaa tietysti kiehtoo erityisesti suomalaisten kreppisukkien tarina. Ja aivan oikein: suomalaisturistit neiti Ilona ja rouva Lenart siinä tekevät kauppaa tekokuitusukilla, joita Neuvostoliitossa ei valmistettu. Kun kaupankäynnin jälkeen sukat lasketaan, sukkia on täsmälleen naisten ilmoittama määrä: Tasan seitsemänsataakaksikymmentä paria. Suomalaiset ovat rehellistä kansaa. Kehitysmaan merkki... Kaupanteosta kuluu muutama päivä ja ystävä soittaa hädissään: -- Tällainen tämä meidän teollisuus on! Ensin se uinuu kaksikymmentä vuotta ja sitten - avot! -- Nyt ne puskevat niitä kreppisukkia miljoona paria sekunnissa... Suomalaiset sukat eivät tietenkään käy enää kaupaksi kovalla hinnalla, joten kirjailijakin käyttää seuraavat 20 vuotta herneenvärisiä suomalaissukkia.

Tähän tyyliin sujuvat kaikki kirjailijan muistoista putkahtelevat tarinat: Metroaseman reliefi-työmaalta lähetetään nuorin työntekijä hakemaan Stolitsnajaa, joka juodaan minuutissa - kuusisataa askelmaa on noustava pian uudestaan. Kun lehteen tehdään juttusarjaa neuvostotasavaltojen kansalaisista, kunnollista uzbekkia ei tahdo löytyä mistään. Vaikka kuinka on päätetty olla juomatta, huomataan, että Joimme silloin kun meillä ei ollut rahaa. Olisi tyhmää olla juomatta nyt, kun sitä on...

Neuvostoarki vaatii milloin kekseliäisyyttä, milloin välinpitämättömyyttä, milloin varastamista  - ja aina armotonta vodkan juomista. Kaiken takana huokuu venäläinen melankolia. Näistä aineksista voisi syntyä synkkää ja ahdistavaa tekstiä. Mutta mitä tekee Dovlatov! Hän hallitsee itseironian, absurdien sattumusten ja riemastuttavan dialogin yhdistelmän niin, että lukija suorastaan ahmii venäläistä tunnelmaa ja karmaisevaa neuvostotodellisuutta. Osan kiitoksesta saa ilman muuta myös suomentaja Pauli Tapio, sillä enpä muista aikoihin lukeneeni käännöskirjallisuudessa näin nasevaa sanailua.

Kirja oli lukupiirikirja, joka sai aikaan paljon naurua. Jokainen muisti kirjasta hauskoja tokaisuja ja tapahtumia. Niistä muistui mieleen omia Neuvostoliitto-kokemuksia. Seuraavaksi jo vertasimme venäläisiä, suomalaisia ja ruotsalaisia luonteenpiirteitä. Suurin osa piiriläisistä oli lukenut kirjaa ahmien, suorastaan hotkaisten. Tästä myös moitittiin kirjaa. Yksi meistä piti kirjaa liian kevyenä: jos kirja on näin helppo, siitä ei jää mitään mieleen. Minulle tämä jäi kuitenkin elämään yhtenä tämän vuoden parhaista kirjoista. Kirja oli yksinkertaisesti mainio.

Lukupiiriläisten kanssa muistelimme myös kirjallisuudesta tuttuja venäläistunnelmia, sitä miten venäläisillä on surumielisyytensä ja vodkansa, mutta myös jotain kulttuuria (musiikkia, kirjallisuutta) aina mukanaan. Esimerkiksi kreppisukkien ostajat yrittävät kysellä suomalaisnaisilta näiden suosikkikirjailijan nimeä ja ovat aidosti pahoillaan, koska naiset eivät ole käyneet Eremitaasissa katselemassa taidetta. Dovlatovin teos toi mieleen mm. Rosa Liksomin Hytti nro 6:n sekä Andrei Makinen Venäläisiä unelmia. Eräs piiriläinen oli lukenut Gogolin Kuolleet sielut heti Matkalaukun jälkeen ja löytänyt siitä samaa huumoria. Minulle tulivat mieleen myös Gogolin Pietarilaisnovellit,  Nenä ja Päällystakki. Gogolin huumori ammentaa voimansa suoraan venäläisestä sielusta, kuten Dovlatovin vilpittömän toteava ironia. Absurdit tapahtumat, joissa jokin pieni tapahtuma johtaa vääjämättä seuraavaan yhtä järjettömään tilanteeseen, on samaa kerronnallista perintöä. Ja kertoohan Dovlatovkin peräti kahden takin tarinan!

Kirja valikoitui lukupiirikirjaksi minun ehdotuksestani. Kiinnostuin kirjasta Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanan arvion perusteella. Myös Lukuneuvojassa, Café pour les idiotsissa, Kulttuuri kukoistaa -blogissa ja Kirjainten virrassa on kehuttu, suorastaan ylistetty, kirjaa. Café Voltairessa on esitelty enemmänkin myös kirjailijaa. Ilman blogisavuja tuskin olisin kirjaan törmännyt ja olisin jäänyt vaille tätä hersyvää lukukokemusta. Toivon hartaasti, että tämä kirja saa lisää lukijoita yhä vaan.

Huomenna palaan vielä kirjan pariin, sillä luvassa on Lurun luvut -blogin Lue ja syö -haasteen
toteutus. 

Osallistun tällä kirjalla Täällä toisen tähden alla -blogin Venäjää valloittamaan -haasteeseen.

José Saramago: Elefantin matka

José Saramago: Elefantin matka, 2011
Alkuteos: A Viagem do Elefante, 2008
Suomentaja: Sanna Pernu
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 225



Aasialaisnorsulla, ja tässä on yksi sellainen, on paksu, harmaaseen ja ruskeaan vivahtava, pilkkujen ja karvojen täplittämä iho, mikä on sille itselleen jatkuva pettymys, vaikka sitä on kehotettu alistumaan osaansa ja sanottu, että sen tulisi olla tyytyväinen siihen mitä on saanut ja kiittää vishnua.

José Saramagon Elefantin matka on ensimmäinen portugalilaisnobelistilta lukemani kirja. Tartuin kirjaan innoissani, mutta myönnän, että intoni hyytyi, kun hiukan selailin kirjaa. Kappaleet näyttivät pitkiltä. Seuraava tyrmistyksen aihe oli teksti, jossa erisnimet oli kirjoitettu pienellä ja vuoropuhelu polveili pitkissä virkkeissä, joissa uuden puheenvuoron merkkinä oli iso alkukirjain. "Huh, onpa tulossa urakka", ajattelin, sillä lukupiirikirjahan pitää lukea.

Mutta kun tarina vie mukanaan, se vie mukanaan. Olin myyty jo muutaman sivun päästä, mutta viimeistään sivulla 28 aloin häikäistyä. Mihin tämä kertoja aikoo minua johdattaa: Vaunuissa istuivat portugalin kuningas juhana kolmas ja hänen valtiosihteerinsä pêro de alcácova carneiro, jota tuskin enää tapaamme, tai mistä sen tietää, elämä kun nauraa ennustuksille, panee sanoja sinne minne kuvittelemme pelkkää hiljaisuutta ja järjestää äkillisiä paluita kun ajattelemme ettemme näe enää toisiamme.

Tarina alkaa Portugalin kuninkaan Juhana III:n ja hänen vaimonsa kuningatar Katariinan makuuhuoneesta vuonna 1551. Juhana on tuottanut aikanaan elefantin Intiasta Lissaboniin ja nyt hän saa kuningattaren avustuksella päähänsä loistoidean: hän päättää lahjoittaa elefantin vaimonsa serkulle, Itävallan arkkiherttua Maximilianille häälahjaksi. Seuraa matkan suunnittelua ja elefantin katsastus sekä erinäistä kirjeenvaihtoa hallitsijoiden välillä.

Kun matka vihdoin alkaa, päähenkilöiksi nousevat elefantinhoitaja Subhro ja elefantti Salomo. Mutta  heillä onkin värikäs saattojoukko seuranaan, sillä onhan kyse valtioiden välisestä politiikasta ja ajasta, jolloin ei ruokamarketeja ollut ihan joka nurkalla: seurueeseen kuului portugalilaissotilaita, huoltojoukkoja, härkävankkurit ja kantajia. Matka kulkee ensin Lissabonista Portugalin ja Espanjan rajalle Figueira Castello Rodrigoon. Siellä Portugalin matkaseurue kohtaa arkkiherttuan itävaltalaiskyrassieerit, joiden on määrä saattaa elefantti Espanjaan Valladolidiin, jossa arkkiherttua odottaa. Valladolidista matka jatkuu rannikolle Rosasiin, jossa elefantti ja koko kuninkaallinen seurue pakataan laivaan, joka jatkaa Genovaan. Genovasta lähdetään kohti pohjoista, Alppien yli Wieniin. Matka on pikä, ja se tehdään elefantin kävelyvauhtia.

Historialliseen tositapahtumaan pohjautuva tarina voisi olla pelkkä matkakertomus ja sellaisenaankin kovin erikoinen. Mutta Elefantin matka on paljon enemmän. Se on satiiri, jossa terävän katseen alle joutuu politiikka ja katolinen kirkko sekä ennen kaikkea ihmisluonto kaikkine pikkumaisuuksineen ja heikkouksineen. Ja jotenkin kummasti naurettavassa valossa esittätyy myös nykyaika. Miten Saramago tekee sen? Se on taikaa: Ratsastustaidottomana ja niin muodoin, kuten huomaamme, elävänä esimerkkinä liiallisen ammatillisen erikoistumisen kielteisistä seurauksista, härkäpaimen kiipesi vaivalloisesti kersantin hevosen lautasille ja lähti matkaan supisten niin hiljaisella äänellä, että tuskin kuuli itsekään, loputonta isä meidän -rukousta, se kun oli hänen lempirukouksensa, koska siinä sanotaan että anna meille meidän velkamme anteeksi.

Saramagon luoma kertojan ääni on aivan poikkeukselisen viehättävä. Se on itseironinen, mutta myös arvonsa ja valtansa tunteva. Kertoja tekee itsensä näkyväksi lukijalle, tunnustaa vajavaiset kykynsä, mutta saattaa täysin itsevaltaisesti myös häivyttää henkilön tarinasta: Kuuluu vain plop, ja hän on tiessään. Välillä kertoja johdattaa lukijan jonkin yksityiskohdan jäljille ja kohta hän juoksuttaa lukijaa, että lukija saisi matkaseurueen pääjoukon kiinni, eikä eksyisi sumussa tai jäisi lumivyöryn alle Alppien solissa. Verbin monikon I persoonamuoto on tehokas tapa saada lukija myötämieliseksi kertojalle: Täytyy tunnustaa heti tässä vaiheessa, että tietty ironinen ja vähättelevä sävy, joka on ollut havaittavissa näillä sivuilla aina kun olemme puhuneet itävallasta ja itävaltalaisista, ei ole ollut pelkästään loukkaavaa vaan selvästi epäoikeudenmukaista. Se ei ole tosin ollut tarkoituksemme, mutta tiedämmehän, miten näissä kirjoitusasioissa yksi sana vetää usein mukaansa toisen vain siksi että ne sointuvat hyvin yhteen, minkä vuoksi kunnioitus joutuu tekemään monesti tilaa ajattelemattomuudelle, etiikka estetiikalle, jos nyt sitten niin juhlavilla sanoilla on sijaa tällaisessa kertomuksesssa, eikä siitä sitä paitsi ole edes hyötyä kenellekään. Tällaisista syistä sitä tulee lähes huomaamatta hankkineeksi itselleen vihollisia tässä elämässä.

Elefantin matka oli riemastuttava ja hieno kirja. Minulle siitä jäi hykerryttävä ja ylevä olo yhtä aikaa. Kun selailin kirjaa vielä lukupiirikokoontumista varten, hekottelin ääneen. Tämän postauksen kirjoittaminenkin on hauskaa. Olo on kutkuttava, koska tuntee lukeneensa hyvä kirjan.

Lukupiirikirjaksi Elefantin matka oli erinomainen, sillä suurin osa oli ihastunut kirjaan eli pääsi nauttimaan lukemisesta. Toisaalta kirja jakoi mielipiteet: yhdelle piiriläiselle Elefantin matka meni kirjojen Top 10 -listalle, yksi piiriläinen ei päässyt kirjoitusasun erikoisuudesta yli, eikä pitänyt kirjasta. Tästä syystä keskustelua syntyi paljon, sillä jouduimme oikeasti ruotimaan, mikä kirjasta teki niin hyvän. Saramagon tuotanto sai varmasti lisää lukijoita. Kertomus sokeudesta ja Kertomus näkevistä ovat kuulemma vielä parempia kuin tämä, joka tämäkin oli loistava.

Blogeissa Tarinauttisen hämärän hetket ja Vielä yksi rivi pidettiin kovasti Elefantin matkasta. Kulttuuri kukoistaa -blogissa kirja on "täydellinen". Toisaalta Luettua-blogin Sanna ei pitänyt kirjoitustyylistä, jonka koki hankalaksi seurata. Minä toivon Saramagon kirjoille paljon lukijoita, ja olen nyt onnellisesti heidän joukossaan!

Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin. Lukemisen taidosta

Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin. Lukemisen taidosta, 2. painos, 1999
Alkuteos: Där man aldrig är ensam. Om läsandets konst
Suomentaja: Kaarina Sonck
Kustantaja: Tammi
Kansi: Helena Kajander
Sivuja: 272

Kirjat joista pidämme ovat yhtä erilaisia kuin ystävämme. Jotkut ovat vakavia, toiset valoisia. Jotkut ovat monitahoisia, toisissa on yksi aivan erityinen omininaisuus jolle annamme arvoa. Jotkut ovat hyvin kiihkeitä, toiset hiljaisia, tyyniä. Jotkut muistuttavat meitä ja antavat vahvistusta, toiset ovat meille haaste.

Merete Mazzarellan Silloin en koskaan ole yksin sisältää alaotsikkonsa mukaisesti pohdintoja lukemisen taidosta. Yksi kirjan kantavia ajatuksia on se, että lukeminen on ikään kuin seurustelua tai keskustelua kirjojen kanssa. Kirja koostuu sinne tänne rönsyilevistä pohdinnoista kirjoista, kirjoittamisesta ja kirjailijoista. Mazzarella siteeraa kirjailijoita ajatustensa tueksi ja ajatus punoutuu pikkuhiljaa eteenpäin.

Kirja alkaa kirjallisuuden ylistyksellä. Mazzarella pitää kirjoja yhtä korvaamattomina kuin ystäviään. Mutta sen lisäksi hän korostaa, että kirjoista saa tietoa - nimenomaan sosiaalisia tietoja ja taitoja, kuten esimerkiksi empatiakykyä. Kohta hän kuitenkin pohtii jo sitä, ovatko kirjailijat lopulta sen eettisempiä kuin kukaan muukaan. Kirjailijanerot ovat usein hyvinkin tunteettomia  ja itsekeskeisiä omassa lähipiirissään. Yhtenä esimerkkinä itsekkäästä kirjailijapersoonasta Mazzarella maintsee mm. Marina Tsvetajevan, jonka elämästä on juuri ilmestynyt Riikka Pelon kirjoittama kirja Jokapäiväinen elämämme (Tästä on esittely mm. Täällä toisen tähden alla -blogissa.).

Seurustelukumppanina lukijalla onkin ennemmin "kirjailijan ääni" kuin kirjailija itse. Kirjailijan ääni ilmenee kerronnasa ja paljastaa tai peittää, mitä haluaa - usein enemmän kuin kirjan henkilöt tietävätkään. Näin syntyy kirjailijan ja lukijan yhteinen sopimus. Mazzarella tarjoilee runoanalyyseja väitteidensä tueksi ja esimerkit ovatkin kuvaavia. Kiitän Mazzarellaa myös silmieni avaamisesta Albert Camus'n Sivullisesta. Muistan nuorena kirjallisuudenopiskelijana joskus jotenkin ymmärtäneeni Sivullisen päähenkilöä, Mersaultia, mutta Mazzarella pitää tätä täysin tunteettomana psykopaattina. Ehkäpä pitäisi näin nelikymppisenä lukea Sivullinen uudestaan!

Silloin en koskaan ole yksin -kirjan toinen osa käsittelee ihmisen tarvetta nähdä elämänsä tarinana. Oman elämäntarinan kertomisen tarve tulee ihmisillä noin nelikymppisenä, on Mazzarella huomannut. Silloin ihminen alkaa ymmärtää aikansa rajallisuuden: Oman elämän näkeminen kertomuksena ei ole nostalgiaa eikä taaksepäin katsomista; se on päinvastoin tapa ottaa vastuu tulevaisuudesta, miettiä, miten elää oikein.

Kirjassa on paljon esimerkkejä avainromaaneista ja elämäkerroista, eli siitä,  miten kirjailijan, myös Mazzarellan itsensä, oma elämä taipuu elämäkerralliseksi romaaniksi. Kirjailijalla on käsissään suuri valta. Esimerkkinä Mazzarella mainitsee Carina Rydbergin kirjan Korkeinta kastia, jossa kirjailija on esitellyt todellisen elämänsä epäonnistuneen suhteen todella suorasukaisesti. Hän on kostanut kirjoittamalla. Kirjailijat voivat olla myös pelottavia tuttavuuksia!

Loppuosa kirjasta, kirjan kolmas osa, pohtii kirjoittamisen edellytyksiä. Ja kirja päättyy vielä kirjallisuuden ylistykseen: Kirjallisuus pystyy siis edelleenkin enempään kuin elokuva. Kirjallisuus ei vain anna meidän katsella kanssaihmisiämme - se antaa meille myös mahdollisuuden nähdä heidän silmillään. Se antaa meidän katsoa toisiin todellisuuksiin, mutta myös toisista todellisuuksista.

Pidän Mazzarellan tyylistä kirjoittaa kuin huomaamatta suuria ajatuksia ja viisauksia. Teksti on helppolukuista ja nautittavaa. Sitaatit ovat monipuolisia ja oivalluttavia.Vain kirjan aloitus on hiukan liian rönsyilevä ja muistankin, että teos on joskus jäänyt minulta kesken jo ensimmäisillä sivuilla. Nyt pohdinta imaisi mukaansa, ja luin kirjan vaivattomasti työpaikan lukupiiriin, jossa meillä oli aiheena Merete Mazzarellan tuotanto. Olen aikaisemin lukenut Mazzarellalta omaeläkerralliset Esitettävänä elämä ja Juhlista kotiin, joista molemmista pidin paljon. Pidin kovasti myös Mazzarellan kirjoittamasta Fredrika Runebergin elämäkerrasta, joka on todella perusteellinen. Täti ja krokotiili on ollut kuitenkin Mazzarellan teoksista tähänastinen suosikkini ja tämä kirja taisi nyt mennä senkin edelle.

Silloin en koskaan ole yksin -kirjan on luettu myös Onko kaunosieluista kyborgeiksi? -blogissa ja Kirsin kirjanurkassa. Molemmissa kirjasta on pidetty. Kirjaa voikin suositella kirjallisuuden harrastajille, sillä sen seurassa viihtyy mainiosti - kuten hyvän ystävän seurassa. Tämä kirja oli sellainen vahvistusta antava, tyyni ystävä.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta, 2012
Kustantaja: Johnny Kniga
Sivuja: 268


  Mie olen inarinsaamelainen.
  Minun äidinkieltä puhuu tässä maailmassa kaksisataa ihmistä. Muut saamelaiset taitaa joikun. Mie en. Ei kukaan meistä. Suomalaiset papit tappoi inarinsaamelaisen joikuperinteen pieksäessään meitä ristinkirkkoon.
  Vaan eipä näy hippejä Helsingin yliopistosta komppaamassa meikäläisten murheita. No, ymmärtäähän tuon. Inarissa tarkenee varvassandaaleissa vain pari viikkoa vuodessa ja silloinkin on saatanasti sääskiä.

Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta kertoo siitä, miten käy, kun Pohjois-Suomi ei enää nöyrry. Sisällissota on valmiiksi katettu vuosisatoja kestäneen sorron keskellä. Pohjoinen nousee kapinaan ja valtaa kamikaze-moottorikelkkailijat eturintamassaan Helsingin. Pohjois-Suomi todellakin saa ja ansaitsee itsenäisyyden.

Heikkisen teos on satiiri, joka nostaa esiin lukuisat vääryydet, joista Pohjois-Suomi ja saamelaiset ovat historian saatossa kärsineet: saamelaisten kulttuuri ja kieli ovat kuolemassa, perinteinen porotalous on ajettu ahtaalle, saamelaiskäräjien valta tuntuu näennäiseltä ja julkiset palvelut on ajettu alas. (Esimerkiksi kauimmasta Lapin kolkasta on 500 kilometriä lähimpään synnytyssairaalaan.) Kaiken lisäksi kirjassa on visioitu tilanne, jossa Helsinki ei enää ota maaltamuuttajia riesakseen, vaan eristää muun Suomen täysin hyvinvointinsa ulkopuolelle.

Eteläsuomalaiset ovat ylimielisyydessään antaneet pohjoissuomalaisten joukoille nimityksen "potut", mutta pottuja ei kannattaisi aliarvioida. Väärydet ovat sitä luokkaa, että jokainen, jolla on pohjoissuomalaista verta suonissaan liittyy pottujen riveihin. Kaukaisin vapauden sankari on somaliasta kotoisin oleva Abdi, joka päättää ryhtyä paimentolaiseksi Lappiin, koska omassa kotimaassa se ei onnistu. Abdi näkee lumikinokset ja aavat maisemat muistutuksena kotimaansa hiekkadyyneistä ja autiomaasta.

Kirja on kerrottu pääasiassa kahden eri henkilön näkökulmasta: Etelä-Suomen riveissä taistelee alikersantti Jesse Purola, joka ihailee Tuntemattoman sotilaan Koskelaa ja yrittää epätoivoisesti toimia kuten reilu ja rehti esikuvansa. Hänellä on kuitenkin riesanaan mukavuudenhaluisista some-addikteista koottu "citykanien" armeija, joten sappi kiehahtaa tämän tästä - ja sen voi nähdä myös You Tubessa. Toisen näkökulman tarjoaa Aino Riski -niminen Keskisuomalaisen naistoimittaja, joka päätyy Pohjois-Suomen leiriin kapinnallisjohtajan porontaljoille ja raportoimaan sotarintaman etenemisestä kohti etelää.

Lisäksi ääneen pääsee kapinallisjohtaja, inarinsaamelainen Oula, joka kertaa kansansa ja perheensä traumaattista historiaa ja johtaa aukottomalla karismallaan sotilaansa voitosta voittoon. Lopussa saadaan vielä neljäs ja viides näkökulma: somali Abdin ja Toni Morottajan. Morottaja on pohjoisen gangsta ja moottorikelkkasankari, joka tuntee suonissaan Amerikan mustien rap-musiikin kapinallisen poltteen.

Näkökulmia on monta ja siinä on sekä kirjan rikkaus että sen heikkous. Yhteenkään henkilöön ei pysty samaistumaan, sillä heidän persoonansa jäävät aika ohuiksi. Jesse Purola on säälittävä hahmo, jopa omasta mielestäänkin. Aino Riski on laskelmoiva ja itsekäs toimittaja ja edustaa persoonallaan häikäilemätöntä mediaa. Oulasta tulee Pottu-Koskela, sankari, mutta hänenkin keinonsa ovat häikäilemättömiä. Toni Morottaja elää täysin musiikillisessa mielikuvitusmaailmassaan, mutta päätyy Etelä-Suomen väliaikaishallinnon kulttuuriministeriksi. Sympaattisin tyyppi on ilman muuta Abdi, aito paimentolainen, ehkäpä lopulta myös aidoin saamelaiskulttuurin edustaja.

Terveiset Kutturasta on parhaimmillaan nokkela kirja, jossa kielenkäyttö on terävää ja havainnot yhteiskunnan epäkohdista hyvinkin osuvia. Jokin tässä kuitenkin pitkästytti. Ehkä aineksia oli liikaa tai näkökulmia oli liikaa. Jos Heikkisen teosta vertaa esimerkiksi Tuomas Kyrön tai Miika Nousiaisen satiireihin, niin Heikkinen jää vielä kakkoseksi.

Lukupiirikirjaksi teos kuitenkin sopi hyvin, vaikka suurin osa piiriläisistä ei ollut kirjasta innostunut. Kokoontumisessa jakaannuimme välittömästi pottuihin ja citykaneihin syntymäpaikkojemme perusteella. Makeimmat naurut saatiin Abdin ja Toni Morottajan kohtaamisesta. Myös citykanien sotataidot ja Kouvolan ABC:lle sijoitettu ratkaiseva taistelu huvittivat. Kirja herätti paljon keskustelua ja naurua ja parani keskustelun myötä, kuten lukupiirikirjoille on tapana käydä.

Kirjablogistit ovat järjestään pitäneet tästä satiirista. Kehuja jakavat mm. Sallan lukupäiväkirja, Tarinauttisen hämärän hetket ja Kirjanurkkaus. Booking it some more kirjoittaa kirjasta niin hauskasti, että nauroin ääneen. Taikakirjaimet suhtautuu kirjaan nihkeämmin, kuten lukupiirikin. Mutta poropiirakan ja leipäjuuston makuisen illan Heikkinen meille kattoi kaikesta huolimatta. Kiitokset myös illan emännälle!

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Kustantaja: Like, 2012
Sivuja: 367


Tässä on vuoden kohutuin ja odotetuin teos. Se on nyt luettu, lukupiirissäkin punnittu ja hyväksi todettu. Kirja on juuri niitä, joista on onnellinen, että ne ovat luettua elämää, eivät koettua.

Mutta toisaalta olenhan elänyt 21-vuotiaaksi maassa, jonka sekä itäisenä että eteläisenä naapurimaana oli Neuvostoliitto, joten jotain kai olen kokenut ja pitäisihän minun jotain muistaa. Ja muistankin, kuten lapsi ja nuori muistaa: muistan synkän Leningradin ja jännityksen, jota Neuvostoliitossa tai Itä-Saksassa matkustamiseen liittyi (en tuntenut ketään, joka olisi käynyt Virossa - eihän koko maata ollut, oli vain suuri ja mahtava Neuvostoliitto); muistan Berliinin muurin murtumisen ja Viron itsenäistymisen. Mutta historian lukeminen romaanista tekee historiasta elävää. Se tekee siitä totta tavalla, joka saavuttaa meidätkin, jotka olemme jo unohtaneet. Nykyäänhän kuljemme Pietarissa tai Tallinnassa vapaasti ja ihastellen - vaikka toisenlaisesta todellisuudesta on vain reilut 20 vuotta.

Miten ihmiset selviävät totalitarismin alaisuudessa? Millaisia keinoja he ovat valmiit käyttämään säilyäkseen hengissä? Miten pelko ajaa ihmiset epätoivoisiin tekoihin - ja miten rohkeita toiset ovat! Kirjan päähenkilöillä on erilaiset tapansa selviytyä: Edgar Parts vaihtaa identiteettiä aina vallitsevien olosuhteiden mukaan. Hän pettää läheisensä, vääristää historiaa, valehtelee ja vakoilee. Hänen vaimonsa Juudit heittäytyy rakkauteen ja yrittää paeta vastuutaan. Hänen viimeinen pakokeinonsa on sekoaminen. Roland taistelee, kapinoi, näkee ja kokee kaikki julmuudet - ja yrittää hukuttaa kaiken lopulta viinaan. Myös seuraava sukupolvi, nuoret ja viattomat, joutuvat kärsimään ja maksavat historiasta kovaa hintaa. Parhaiten selviää valehtelija, joka ajattelee vain itseään eikä rakasta ketään eikä mitään.

Lukupiiriläisistä muutama oli lukenut tätä ennen kaikkea historiallisena kirjana, ikään kuin kertauksena Viron ja Euroopan historiasta. Tulihan tässä opastus toisen maailmansodan itärintaman tapahtumiin, jossa Viron yli marssittiin mennen tullen ja palatessa, eli tapahtumat sijoittuvat Viron saksalaismiehityksen aikaan sekä aikaan Viron sosialistisena neuvostotasavaltana. Pari lukupiiriläistä ilmoitti lukeneensa tätä juonen lumoissa, kuin hyvänä trillerinä. Historiaa painottaneet olivat lukeneet hitaasti, trillerinlukijat ahmimalla. Jokainen lukupiiriläinen, myös minä, oli sitä mieltä, että Puhdistus oli kuitenkin parempi teos sekä juoneltaan että henkilöiltään. Mutta ei tämä Puhdistuksesta kauas jää. Uskaltaisin väittää, että tätä on kotimaisessa kirjallisuudessa tänä vuonna vaikea ylittää ja ihmettelen, jos tämä ei ole Finlandia-palkintoehdokkaana.

Kun kyyhkyset katosivat on juuri minun makuni mukainen kirja - sekoitus historiaa ja trilleriä ja paljon muutakin. Kaunokirja, joka on sijoitettu historialllisten tosiasioiden puitteisiin, on minusta aivan huippu tapaus. (Näin ovat toimineet Väinö Linnan  pääteokset, Jan Guilloun Arn-trilogia, Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogia.) Nautin siitä, että saan sukeltaa historiaan, yrittää ymmärtää sen ajan ihmisten arvomaailmaa, heidän elämäänsä, ratkaisujaan ja mahdollisuuksiaan. Vaikka kaikki on kaunokirjallisuutta ja keksittyä, se on juuri siksi niin elämyksellistä, että toimii paremmin kuin historian oppikirja.

Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -romaanissa ovat kaikki hyvän kaunokirjan osa-alueet kohdallaan. Oksanen on taitava kirjailija: 1) Hän kehittelee juonen, jota lukija jaksaa ja haluaa seurata. Juoni ei ole liian vaikea, muttei toisaalta liian helppokaan tai ennalta-arvattava, joten seuraaminen vaatii pientä ponnistelua. 2) Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, ristiriitaisia persoonia, joiden ratkaisut ovat uskottavia. 3) Kirjojen miljöö on kiinnostava: historia on tutkittu ja yksityiskohtia myöten vakuuttavasti kuvattu. 4) Kielenkäyttö on paikoin jopa runollista, mutta ennen kaikkea hyvää, tarkkaa ja taitavaa kaunokirjallista tekstiä. 5) Kaiken tämän kruunaa tarkoitus. Mielestäni tämä kirja on kirjoitettu siksi, että muistaisimme ja että oppisimme: ei koskaan enää.