Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin

 Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin, 2020

Alkuteos: Kärleken är ett tamdjur, 2020

Suomentaja: Outi Menna

Kansi: Fredrik Bäck

Sivuja: 204

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Tunnustan saman tien, että Peter Sandström on yksi lempikirjailijoistani. Odotukset olivat siis korkealla, kun tartuin hänen uusimpaan kirjaansa, Rakkaus on kesy eläin. Aiemmin olen lukenut kaksi hänen teostaan, mutta ne ovatkin olleet niin mainioita, että rakkaussuhde hänen kirjoihinsa on mielestäni rakennettu vankalle pohjalle, vaikka Sandströmin luoma kertojahahmo ei aina niin kovin luotettava kertoja olekaan: Laudatur kertoo nuoren miehen kasvutarinan ja pitkälti isänkin elämäntarinan, kun taas Äiti Marraskuu koostuu novelleista, jotka ovat kuin muotokuvia läheisistä ihmisistä. Ne ovat oivallisia ja kauniita kunnianosoituksia rakkaimmille ihmisille. Samalla linjalla jatkaa tämä uutuuskin, Rakkaus on kesy eläin, koska siitähän Peter Sandströmin kirjoissa pohjimmiltaan on kyse - rakkaudesta. Tällä kertaa kerrotaan pääasiassa äidin vanhenemisesta, mutta vanhenee tässä kirjassa päähenkilö itsekin. 

Sandström kirjoittaa autofiktiota. Ehkä. Aivan varma ei voi olla, vaikka niin voisi päätellä Rakkaus on kesy eläin -kirjan päähenkilön nimestä. Päähenkilö on nimittäin kirjailija Peter S, joka ajelehtii päivästä toiseen ja tilanteesta toiseen. Hänelle pikemminkin tapahtuu asioita, kuin että hän tekisi asioita. Tai kyllä hän tekeekin kaikenlaista, mutta tekemiset eivät ole mitenkään kovin järkeviä tai ne eivät varsinaisesti edistä mitään muuta kuin Peter S:n itsensä elämää. Eikä edistyksen suunta ole välttämättä parempaan päin. Ainakaan Peter S:n teot eivät edistä hänen ihmissuhteitaan mihinkään hyvään suuntaan. Joka tapauksessa Peter S. palaa lapsuudenkotiinsa Uuteenkaarlepyyhyn hoitamaan yli 90-vuotiasta äitiään. 

Peter Sandströmin tyyliin kuuluu sen korostaminen, että pieni on pientä. Juuri siksi se kannattaa kertoa. Seuraavaksi pieni on jo absurdia ja oikeastaan aivan surrealististakin. Tapahtuiko juuri jotain aivan hölmöä, vai tapahtuiko oikeastaan yhtään mitään? Peter S:n askeleet vievät aivan kuin vahingossa paikalliseen baariin tai Peter S. avaa aivan kuin vahingossa valkoviinipullon jos toisenkin. Naisista puhuttaessa Peter S. on usein pulassa. Eräs toimittaja tekee hänestä jutun naistenlehteen ja kysyy, pitääkö Peter S. enemmän vanhoista vai nuorista naisista: 

     Muistelin itseäni kaksikymmentäviisivuotiaana, Olin ollut ylimielinen ja koppava, yritin raapustaa runoja. En luonnollisestikaan ollut nainen. Mutta olin täysin sietämätön. 

    Eiköhän se ole niin, sanoin, että ihmiset muuttuivat iän myötä viehättävämmiksi. (S. 54.)

Haastattelulla on seurauksensa, mutta niitä en aio kertoa tässä, vaan ne kannattaa lukea kirjasta. Sen verran voin sanoa, että seuraukset eivät nekään varsinaisesti edistä Peter S:n pyrkimystä ei mihinkään.

Pian Peter S. humaltuu iloisesti siskonsa kanssa isän haudalla, jossa äiti hoitaa haudan kuntoon ja naureskelee lapsilleen. Varmaa on, että haluaisin kuulua Peter S:n perheeseen, koska kaikki vaan on yhtä aikaa sydämellistä ja kuitenkin vähän hullua. Peter S:n äidin sängyn altakin löytyy vaikka mitä ja äitiä käy hoitamassa eräs Florence, joka on välillä lyhyt ja tumma, välillä taas pitkä ja vaalea ja välillä muistuttaa myös Peter S:ää itseään.

Eihän kirjassa toki olla koko aikaa sydämellisesti humalassa, vaan kyllä siinä tiuskitaan vanhenevalle äidille, tapellaan siskon kanssa ja lähdetään villin Karhun matkaan. Mutta sittenkin, sittenkin, rakkaus on enemmän kesy eläin. 

Jos yritän etsiä Peter Sandströmille jotain vertailukohtaa suomalaisessa kirjallisuudessa, en oikein saa vastaavia taitureita mieleeni muita kuin Petri Tammisen. Kirjailijoita yhdistää rakastettava huumori ja lakonisen lauseen taju (vai ehkä lakoninen lausetaju). Sandström kirjoittaa läheiset ihmiset mukaan kaikkeen, mitä päähenkilö tekee ja ajattelee ja muistaa. Oikeastaan koko kerronta tässä kirjassa - kokonaisuus - on niin läpeensä petersandströmiä, että naurattaa ääneen. Mutta myös itkettää. Yksi kirjan monista kauniista kohtauksista on sellainen, jossa haurastuva äiti haluaa vielä kastella rakkaat kukkansa, ja lähes 60-vuotias poika yrittää auttaa häntä. Kukat ovat jo melkein kuolleita, vesi valuu pitkin lattiaa eikä hommasta tule oikein mitään: Hän kääntyi minua kohti ja kietoi kädet kaulani ympärille. Kuinkahan sä pärijäät ilimammua, äiti sanoi. (S. 189.)

Outi Menna on suomentanut teoksen sujuvaksi, nautittavaksi tekstiksi. Erityisen herkullista on lukea äidin, siskon ja Peter S:n murretta ja herkkua on tietysti myös Peter Sandströmin lakoninen lause, joka pelastaa tilanteen kuin tilanteen: Kun Karhu pyytää Peter S:ltä opastusta pornografisen novellikokoelman kirjoittamiseen, Peter S tuumii: 

    Joka tapauksessa olin aina valmis keskustelemaan estetiikasta kehittymishaluisten kirjoittajien kanssa. Moni jaksoi pitää yllä toivoa ja uskoa kirjoittamisen mahdollisuuteen ja kirjailijanammatin luovuuteen, enkä halunnut pudottaa heitä maan pinnalle. Katsoin, että se ei ollut minun tehtäväni. 

    En tiennyt juuri mitään pornografiasta. Mutta hallitsin syntaksin. (S. 141.)

Peter Sandström on rakkauden kirjailija, ja siksi niin vastustamaton. Tämäkin teos on täynnä virheitä, joiden takia ihmiset ovat rakastettavia ja ainutlaatuisia, elämä niin haavoittuvaa, haurasta ja katoavaa. 

Kirjan ovat lukeneet ainakin Tuija, Omppu, Riitta ja Riitta.

Peter Sandström: Äiti marraskuu

Sandström Peter: Äiti marraskuu, kahdeksan pohdintaa,  2018, sähkökirja 2018
Alkuteos: Mamma november, 2018
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: S&S
Kansi: Anders Carpelan
Mistä sain kirjan: luin sähkökirjana Bookbeatissä




   Hetkinen, sanoin. Kuuluuko tämä niihin asioihin jotka pitäisi muistaa? 
   Hän nyökkäsi. 

Peter Sandström on täällä taas lakonisten lauseidensa kanssa. Hän teki minuun vaikutuksen Laudatur-kirjallaan, jonka luin pari vuotta sitten ja joka olikin sitten Finlandia-ehdokkaana. Finlandiaa ei tullut, mutta Laudatur toi tekijälleen Runeberg-palkinnon. Hyllyssäni odottaa myös Sandströmin teos Valkea kuulas, jota olen vähän kuin säästellyt pahan päivän varalle, kun iskee hyvän kirjan tarve.

Äiti marraskuu sisältää kahdeksan novellia, jotka on nimetty pohdinnoiksi. Ajattelen niiden olevan oikeastaan kirjallisia muotokuvia kertojalle läheisistä ihmisistä, ja koska minäkertoja on reippaasti autofiktiivinen hahmo (ainakin hän on nimeltään Peter Sandström) nämä ovat siis muotokuvia kirjailijalle läheisistä henkilöistä. Pohdinnoissa ollaan myös sen herkullisen tilanteen äärellä, että kirjailijahan saa tehdä (auto)fiktiolleen mitä haluaa. Hän saa värittää kerrontaansa mihin suuntaan vaan, eikä lukijan auta muu kuin nautiskella. On turha lähteä spekuloimaan, mikä tapahtuma tai keskustelu mahtaa olla todellisuuden kanssa yksi yhteen, vai onko lopulta mitään - kyseessä on kuitenkin fiktio.

Ensimmäinen pohdinta, nimeltään Murtumaton, kertoo siskosta, jonka luokse minäkertoja poikkeaa suunnittelemaan podcastia, joka heiltä on tilattu. Hänen mieleensä tulee kirjallisuuden kuvauksia siskoista, ja kertoja huomaa: 
    Oivalsin, että siskosta voi kirjoittaa juuri niin kuin itse haluaa. 
    Sitten kysyin siskoltani, miksei hän ollut kohdellut minua julmemmin silloin kun olin pieni.
    Olisit voinut hakata minut, tai edes lukita ruokakomeroon, kivahdin.
    Täh? hän sanoi ja pudotti puhelimen kädestään.
    Minulla olisi enemmän kirjoitettavaa, sanoin.

Sandströmin lause on yhtä aikaa tosi ja ilkikurinen. Syntyy veijarimainen tunnelma, johon sekoitetut haikeat juonteet hivelevät lukijan sielua. Jokin tässä tyylissä vie  minut täysin mennessään, ja tuntuu, että voisin jäädä tekstiin asumaan. Outi Mennan suomennos juoksee elämänmakuisena.

En voi mitään sille, että Sandströmiä lukiessani tunnen lukevani maailmankirjallisuutta. Teksti näyttää arkiselta ja todelta, mutta suurenee filosofisiin totuuksiin kuin varkain. Mahtipontisuus on tästä kerronnasta kaukana, absurdius puolestaan koko ajan nurkan takana. Tässä on kirja, joka nousee arvoonsa ehkä joskus, kun sen taituruus huomataan - toivon ainakin niin - vaikka se siis vaikuttaa siltä, kuin  minäkertoja vain kertoisi tapaamisistaan läheistensä kanssa ja keskusteluista, joissa ei päästä puusta pitkään. Keskustelujen sekaan ujuttautuu kummallisia muistikuvia, ärsyttäviä tapahtumia tai haikeita havaintoja. Välillä lukija joutuu nauramaan ääneen ja seuraavaksi jo itkettää.

Millainen sitten on esimerkiksi kertojan poika pohdinnassa Kobenhavn H? Ainakin hän on viisas, viisaampi kuin kertoja itse tuntee olevansa. Tapa, jolla kertoja sitoo yhteen poikansa, itsensä ja oman isänsä jatkumon, on vastustamaton. Syntyy ketju isistä poikiin. Muistot ja nykyhetki sekoittuvat sellaiseksi vyyhdeksi, että monimutkainen rakkauden ja kiintymyksen verkko tuntuu kietoutuvan lämpimästi myös lukijan ympärille, vaikka näitä sanojahan ei sanota ääneen. Oikeastaan ei puhuta paljon mitään ja jos puhutaan, niin sitten kertoja puhuu liikaa tai valehtelee.

Kahdeksassa pohdinnassa lähikuvaan saadaan muun muassa sisko, poika, isä, äiti, tytär ja vaimo. Siinä missä kertoja luo sanallisia muotokuviaan, hän kertoo tietysti myös paljon itsestään. Sandströmin luoma kertojahahmo ei ole mitenkään vakuuttava. Hän on epäluotettava haaveilija, ja toisaalta elää muistoissaan. Ihmissuhteet eivät ole hänelle helppoja, ja aika tuntuu lentävän hänen käsistään. Mistään ei ole oikeastaan tullut sellaista, kun hän on joskus kuvitellut tulevan. Joistakin asioista on kuitenkin ehkä tullut enemmänkin.

Kun Bonnie-tytär istuu suuhygienistin käsittelyssä, kertoja katselee tytärtään ja ihmettelee hänen kasvamistaan. Hän muistelee heidän yhteisiä matkojaan ja esittää toiveen, jonka jokainen vanhempi tunnistaa:  Ehkä me voisimme karata jonnekin, Bonnie ja  minä, jonnekin missä aika on pysähtynyt.



Äiti marraskuu on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kosmien K, Tuijata. kulttuuripohdintoja,  Kirja vieköön! ja Lumiomena.

Peter Sandström: Laudatur

Peter Sandström: Laudatur, e-kirja, 2016
Alkuteos: Laudatur, 2016
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: S&S
Kansi: Anders Carpelan
Sivuja: ? (lukulaitteeni sivunumerointia on hidas kelata)
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Peter Sandströmin Laudatur ponnahti syksyn blogivirrasta alitajuntaani, joten kun lainasin Piki-kirjastosta e-kirjoja lomamatkalleni, tulin lainanneeksi myös sen. Ja kuinkas sitten kävikään - kirja olikin Finlandia-ehdokkaiden joukossa.

Kirjasta oli vielä lukematta puolet, kun ehdokkaat julkaistiin. Myönnän suoraan, että se olisi voinut jäädä lukematta, jos ei valitsijaraati suuressa viisaudessaan olisi sitä kuuden parhaan suomalaisen romaanin joukkoon valinnut. Nyt eletään jännityksessä, olisiko Laudatur kenties kuudesta se kaikkein paras, sillä sekään ei tunnu mahdottomalta ajatukselta, kun kirja on nyt muhinut mielessäni pari viikkoa. Naurattaa, ja vähän oikeastaan itkettääkin.

Onneksi jatkoin Laudaturin loppuun, sillä loppu kruunasi kaiken. Homma alkoi tosissaan kiinnostaa viimeistään siinä vaiheessa, kun kuokka heilahti.

Kuokka heilahtaa elokuussa vuonna 1988, kun kirjan päähenkilö, Peter, tuolloin vielä opiskelija, on käymässä kotonaan ruotsinkielisellä rannikkoseudulla. Siitä kirjan tunnelma kääntyy viistoksi veijaritarinaksi, vähän niin kuin tulitikkuja lähdettäisiin lainaamaan. "On the road" -meno on vahvaa, kun elämä vilisee hoitamattomina puutarhoina silmien ohi.

Välillä piipahdetaan nykyajassa, syyskuisessa perjantaissa, jossa päähenkilö elää yksinäistä myöhäistä keski-ikäänsä avioliittonsa raunioilla. Jotain yllättävää on kuitenkin tapahtunut ja ilmassa puhaltavat vienot muutoksen tuulet. Osaako elämäänsä tyytynyt mies enää kääntää suuntaa? Sitä ei tiedä kukaan.

Vaikka Laudaturin päähenkilö on mies, kyseessä ei ole mikään äijäkirjallisuus. Tässä ei uhota eikä ryypätä, paitsi vähän. Naisistakaan ei kirjoiteta kuten äijäkirjallisuudessa yleensä, vaikka naisista kirjoitetaan koko ajan. Enemmän kuitenkin kirjoitetaan miehistä, isästä ja pojasta. Hassua, miten Peter Sandstöm onnistuukin melko tavallisista elementeistä - kolmiodraamasta, väljähtäneistä avioliitoista ja keski-ikäisistä miehistä - leipomaan aivan omanlaisensa meiningin. Tai no, Petri Tammisen Enon opetuksethan tässä tulee vähän mieleen.

Tragikoomisuus on Laudaturin paras juttu. Sen rinnalle, ellei jopa yli, nousee kuitenkin kieli: Hän on aikuinen, ajattelin. Hän on täysin avuton. (S. 117.) Sandströmin lause on lakonisuudessaan kaunis ja viisas. Se ei tee itsestään  numeroa, mutta tavoittaa pienesti kaiken tarpeellisen: se lohduttaa. Outi Mennan suomennos tuntuu luontevalta ja ilahduttaa mieltä.

Kirjan loppupuolella seikkaillaan ruotsinkielisellä maaseudulla, jossa naisesta käydään ankaraa taistelua. Mutta koska ruotsinkielisiä ollaan, ei aloiteta tupenrapinoita, vaan keksitään kaikkea jättekivaa tekemistä yhdessä. Kaupunkitunnelmaankin päästään, kun päähenkilö stalkkaa vaimoaan Seepraa Turun yliopistolla. Stalkkauskin on hurmaavan höpsöä, sillä yliopistolla hipsitään kotoisaasti sukkasillaan. Kun vastaan tulevat vielä pariskunnan aikuistuvat lapset, joista kerrotaan kipeän kauniisti rakkauden sanoin, olen myyty.

Paljastan nyt vielä syyn siihenkin, miksi en heti syttynyt kirjalle. Syy on puhtaasti feministinen: Kirjan alussa kerrotaan Seepran ja päähenkilön avioliitosta, jossa nainen tekee uraa yliopistolla ja miehen valtakuntana on koti, jossa vaimo käy, jos käy. Pistäytyessään vaimo tuo aina mukanaan pyykkinsä, jotka mies kiltisti pesee.

Tässähän on perinteinen sukupuoliroolitus käännetty päälaelleen, ja se on tietysti hienoa, mutta samalla tapahtuu jotain kirjan kannalta merkittävää. Pyykinpesun kautta miehestä tulee hiukan tossukka, vähän eksyksissä haahuileva, erilainen mies: hänestä tulee kiinnostava persoona. Mietin, kuinka paljon pyykinpesua tarvittaisiin, että naisesta tulisi kirjassa kiinnostava persoona. Vastaus on, että ei yhtään, koska naiset odotuksen mukaisesti pesevät pyykkiä, eikä naisten pyykinpesu kiinnosta ketään. Pyykkiä pesevä nainen (tai miehensä pyykkejä pesevä nainen) ei lähtökohtaisesti olisi kiinnostava persoona, vaikka hän olisi yhtä lailla elämänsä liepeissä roikkuva ihminen, kuin Peter on. Myös Peterin vaimosta tulee kiinnostava henkilö siksi, että hän on seikkailija ja tutkija, salaperäinen ja itsenäinen nainen, eikä ollenkaan perinteinen vaimoihminen.

Tällaisen ajatusketjun seurauksensa suorastaan ärsyynnyin. Onneksi kuitenkin se kuokka heilahti ja onneksi F-ehdokkuuskin paukahti ja pääsin mukaan elokuiselle automatkalle vuonna 1988.


Huomenna nähdään, mikä on Suomen paras romaani tänä vuonna. Päätöksen tekee Baba Lybeck ja voittaja julkaistaan kello 15 aikoihin. Nyt en ala ruotia Finlandia-palkinnon mielekkyyttä tai siitä kisaavien kirjojen parhaimmuutta suomalaisen kirjallisuuden kentällä, vaan totean, että ehdokkaina on oikein hyviä kirjoja: Peter Sandströmin Laudatur, Tommi Kinnusen Lopotti, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista, Sirpa Kähkösen Tankkien kesä, Riku Korhosen Emme enää usko pahaan ja Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet. Laudatur, Lopotti ja Akvarelleja Engelin kaupungista on nyt luettu ja seuraavaksi haluaisin tarttua Emma Puikkosen teokseen, jolla on kiehtovan kaunis nimi. Korhosta ja Kähköstä olen joskus lukenut, enkä ole kummastakaan silloin innostunut, mutta lupaan lukea voittajateoksen, vaikka se olisi heidänkin. Onnea matkaan kaikille ehdokkaille - ja sitten vaan jännittämään.

Laudaturin ovat ehtineet lukea jo ainakin seuraavat bloggaajat: Kaisa V, Mari A, Ulla, Omppu, Katja, Krista, Kirsi ja Jonna.