Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku

Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku, 2018
Alkuteos: An Unkindness of Ghosts, 2017
Suomentaja: Einari Aaltonen
Kustantaja: Like
Sivuja: 354
Kansi: TG Design
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Rivers Solomonin Menneisyyden kaiku oli syksyn ensimmäinen lukupiirikirja. Se jatkaa (sattumalta) scifi-kirjojen sarjaa, sillä kesällä luimme Leena Krohnin Tainaronin ja seuraavaksi lukupiirikirjaksi valikoitui Margaret Atwoodin Testamentit. Vaihtoehtoiset tulevaisuuden maailmat ovat kiehtovia.

Menneisyyden kaiku täyttää scifi-kirjallisuuden tuntomerkit puhtaaasti joka sivullaan. Samalla se kertoo meistä ihmisistä karua tarinaa ja ottaa vahvasti kantaa eriarvoistamista ja syrjintää vastaan. Kirjan päähenkilö on muunsukupuolinen Aster, joka on sujuvasti välillä myös Aston. Hän matkustaa HSS Matilda -nimisen avaruusaluksen kyydissä kohti parempaa tulevaisuutta. Mukana ovat kaikki ihmiset, jotka on entisestä paratiisista, Maasta, pelastettu mukaan. Keinotekoinen miniaurinko tuottaa energiaa ja mahdollistaa elämän.

Aluksen matka on kestänyt yli 300 vuotta, ja tarinat menneestä paratiisista alkavat haalistua. Nykyinen elämä avaruusaluksella on kurjaa pakkotyötä hierarkisen yhteiskunnan ylläpitämiseksi ja  ylipäällikön vallan pönkittämiseksi. Alimpaa kastia ovat värilliset, naiset ja lapset erityisesti, mutta mitä korkeammalle aluksen kansilla noustaan, sitä yltäkylläisempää on elämä. Hallinnon suosikit ja valkoinen ylimystö tarvitsevat yhteiskuntarauhan ylläpitämiseen väkivallan uhkaa, eli järeää vartijakoneistoa, joka saavat vapaasti alistaa heikossa asemassa olevia yhteiskuntaluokkia.

Asterilla on ollut äiti, jonka kohtalo on arvoitus. Koska Aster on luonteeltaan utelias, hän alkaa selvittää äitinsä elämänvaiheita lapsuudenystävänsä Gisellen avustuksella. Tehtävä on vaarallinen, sillä äiti on saanut selville jotain mullistavaa. Tuekseen Aster saa Theon, aluksen arvostetun Kirurgin ja parantajan, johon Aster tuntee myös fyysistä vetoa. Seksuaalisuus on aluksella kuitenkin muuttunut väkivallan välineeksi, eikä sukupuolisuudella ole sinänsä väliä. Rakkaus ja läheisyys ovat tärkeämpiä asioita kuin sukupuolinen suuntautuminen, mutta ne ovat perin harvinaisia. Mielenterveyden järkkyminen on sitten sitäkin yleisempää.

Asterin uhma, älykkyys ja herkkyys tekevät hänestä erityislaatuisen. Hän on ristiriitainen sankari, jonka häilyvä persoonallisuus on kuvattu kiehtovasti. Parantajan taidoillaan hän on saavuttanut arvostusta väestön keskuudessa, vaikka häntä pidetäänkin kummajaisena. Diktatuurin julmuus ja keinotekoinen yhteiskuntajärjestys alkavat tehdä elämästä helvettiä ja muutokset alkavat itää kansan keskuudessa. Asterista tulee tietämättään ja tahtomattaan kapinan promoottori.

Rivers Solomon on luonut tulevaisuuteen menneisyyden. Aster on tummaihoinen, kuten alempien kansien kaikki asukkaat. Heidän tehtävänään on raataa pitkiä ja raskaita päiviä avaruuslauksen pelloilla. Vajaat 200 vuotta sitten Amerikassa vallitsivat samanlaiset olosuhteet, eikä orjuus ole edelleenkään kadonnut maapallolta - ei tarvitse kuin miettiä halpatyövoimalla tuotettua ylellisyyttä. Vallan rakenteet esitellään Menneisyyden kaiussa niin konkreettisesti, että lukija tuntee ahdistuksen ja iskut omalla ihollaan. Scifinä Menneisyyden kaiku tarjoaa siis muistutuksen historiasta ja nykyisyydestä ja samalla siirtää katseen tulevaisuuteen.

Miten käy maapallon, kun elinolot vaikeutuvat? Miten täällä jaetaan valtaa ja keihin sitä käytetään? Menneisyyden kaiku nostaa tärkeitä kysymyksiä esiin. Se varoittaa diktatuurista, se varoittaa ihmisten eriarvoistamisesta ja väkivallan vaikutuksista. Lukija saa tuntea, miltä tuntuu olla moninkertaisesti marginaalinen henkilö: Aster on tummaihoinen nainen, mutta myös muunsukupuolinen ihminen, jonka luonteessa on paljon Aspergerin oireyhtymän piirteitä. Jos yhteiskunta rakennetaan hierarkisesti, onko siinä Asterin kaltaisille ihmisille tilaa?

Lukupiirikirjana kirja sai ristiriitaisen, vaikkakin pääosin myönteisen vastaanoton. Sille kävi niin kuin lukupiirikirjoille tuppaa käymään: keskustelun myöstä kirjasta tuli parempi ja moniulotteisempi, koska jokainen lukija oli huomannut jotain, joka itseltä oli jäänyt huomaamatta. Jotkut piirin jäsenet kirja oli tempaissut mukaansa, joillekin lukeminen oli ollut hidasta ja takkuilevaa, koska juoni ei ollut tarpeeksi vetävä. Päähenkilön lisäksi Theon hahmoon oli samaistuttu vahvasti. Kirjan loppu oli  kaikkien mielestä onnistunut. Synkistä kuvistaan huolimatta Menneisyyden kaiku ei ole toivoton, vaan se onnistuu keräämään kokoon toivon pilkahdukset.



Menneisyyden kaiku on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Lukuisa ja Sivutiellä. Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja.

Leena Krohn: Tainaron

Leena Krohn: Tainaron, 1985
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 126
Mistä sain kirjan: kirjaston kierrätyshyllystä



Leena Krohn on kirjailija, jonka tuotanto jaksaa hämmästyttää. Se on monipuolista ja silti tinkimätöntä, sillä siinä on aina syvästi inhimillinen sanoma, joka ei kumartele valtavirtaa eikä muitakaan kuvia. Se on aina säkenöivää ja hauskaa, ja samalla hirvittävän vakavaa. Oikeastaan se pakenee määritelmiä, joten miksi edes yritän.

Olen kerännyt Krohnin teoksia hyllyyni pahan päivän varalle ja luen niitä tasaiseen tahtiin. Yksikään ei ole ollut vielä pettymys. Välttelin Krohnin teoksia ensin vuosien ajan, koska olin antanut jonkun määritellä ne vaikeiksi. Krohn-hulluuteni ei alkanut vielä Kotini on Riioraa -teoksesta, joka jäi mieleeni lähinnä erikoisena, vaikkakin kiehtovana teoksena. Vasta Hotel Sapiens räjäytti pankin. Sen jälkeen olen lukenut Erehdyksen, Mehiläispaviljongin ja Kadotuksen sekä Donna Quijoten, joka on vielä bloggaamatta. Taannoin löysin Krohnin Finlandia-ehdokkaan vuodelta 1985, Tainaronin, kirjaston kierrätyshyllystä ja valitsin sen heti lukupiirikirjaksi.

Tainaron, Postia toisesta kaupungista, kertoo Tainaron-nimisestä paikasta, jossa asustaa hyvin hyönteismäisiä olentoja. Ympäristö on kummallinen. Se on kaunis ja kiehtova: Kukat ovat jonkinlaisia hybridejä, yliluonnollisen suuria. Monet kaunokit ovat miehen korkuisia ja niiden teriöt laajat kuin ihmiskasvot... (s. 11).

Päähenkilö on jostain tuntemattomasta syystä - jonka hän on jo unohtanut - päätynyt Tainaroniin. Hän kirjoittaa sieltä kirjeitä ystävälleen (tai rakastetulleen) jonnekin entiseen elämään. Toistuvasti hän kuitenkin epäilee, että kirjeet eivät koskaan pääse perille: Mietin syitä, miksi et vastaa. ja niitä on monta. Oletko kuollut? Oletko muuttanut? Kaupunki, jossa asuit, on ehkä kadonnut maan päältä? (S. 39.)

Maailma ainakin on muuttunut. Vai onko vain päähenkilö muuttunut? Onko hän kasvanut vai kutistunut? Kirjeissä, joita on 28, minäkertoja kuvailee Tainaronia hyvin tarkasti. Hän kuvailee sekä ympäristöä että tapaamiaan Tainaronin asukkaita. Hän kohtaa muun muassa luotettavan Jäärän, josta tulee hänen oppaansa, salaperäisen ja pelottavan neiti Pumilion, itkevän kuningattaren ja unohdetun ruhtinaan: Tainaronissa monet asiat ovat toisin kuin meillä. Heti ensimmäiseksi tulevat mieleeni silmät. Monilla täkäläisillä ne näet kasvavat niin kookkaiksi, että peittävät jopa kolmanneksen heidän kasvoistaan. Tekeekö se heidän näkönsä tarkemmaksi, sitä en tiedä, mutta otaksun, että he näkevät ympäristönsä jossain määrin toisin kuin me. (S. 37.)

Kirjeistä tulee tutkielmia erilaisista Tainaronin asukkaista. Missä määrin he ovat ihmisiä, missä määrin hyönteisiä - sen saa lukija päättää. Ruohonjuuritason perspektiivi on joka tapauksessa riemastuttava.  On käynyt joko niin, ett' ihmiset ovat kutistuneet hyönteisten kokoisiksi (kenties jonkin luonnonkatastrofin seurauksena) tai sitten on käynyt päinvastoin, eli hyönteiset ja aluskasvillisuus ovatkin kasvaneet ihmisten kokoisiksi. Joka tapauksessa kirjan maailmassa, Tainaronissa, olemme saman kokoisia. Ja mikä tietysti olennaisempaa: olemme saman arvoisia.

Mitä sitten keskivertotainaronilainen ajattelee maailmanmenosta? Miten hän toimii ja miksi? Hän toimii lajityypillisesti ja samalla perin inhimillisesti. Kertojan mukaan on kuitenkin yksi asia, joka leimaa tainaronilaisia: muodonmuutos. Siihen on muukalaisen vaikea tottua: Minulle on jäänyt arvoitukseksi, mikä oikeastaan on yhteys kahden peräkkäisen elämän välillä. Kuinka henkilö, joka muuttuu niin täydellisesti, voi enää sanoa olevansa missään mielessä sama kuin ennen? Miten hän voi jatkaa? Kuinka hän voi muistaa? (S. 38.)

Yksi suosikkitainaronilaisistani on kuningatar, jonka tapaamisesta kerrotaan neljännessä kirjeessä, Heidän äitinsä kyyneleet. Kuningatar tavataan tuhkakekoa muistuttavan rakennuksen sisimmässä huoneessa, jonka hän täyttää koko olemuksellaan ja jossa hän synnyttää uutta elämää. Hän on pelottava hahmo ahdistuksessaan: - Ettekö muka luulekin, että minä olen joku henkilö, ikään kuin persoona, myöntäkää pois! - Mutta mikä on äiti? - Hän, josta kaikki virtaa, ei ole joku, kuningatar sähisi leveiden leukojensa välistä kuin käärme. (S. 26 ja 28.)  Krohnin sarkasmi tarjoilee perinteisen äitihahmon rinnalle uutta, vähän synkempää kuvastoa.

Lukupiiriläiset kirja jakoi kahteen ryhmään. Miehet eivät olleet Tainaronista läheskään niin innostuneita kuin naiset. Itse hangoittelin vastaan parin sivun verran, koska en meinannut ensin suostua Tainaronin scifi-fantasiamaailmaan. Sitten suupieleni alkoivat venyä ylöspäin, sillä siinä sitä oltiin, seuraamassa elostelevan amiraalin touhuja.

Koko Tainaronin idea on hykerryttävä. Kirja osoittautuu biologian kenttätutkimusraportiksi, eräänlaiseksi luontodokumentiksi. Samaan aikaan se on suloista nektaria suoraan filosofian ja humanismin ytimestä. Sen maailma on tuoksuista huumaavaa, sen asukkaat toinen toistaan kiehtovampia. Ehkä suurinta on kuitenkin vahva elämän tunne, joka vie pökerryttävästä keväästä hiljenevään syksyyn. Mitä sitten tapahtuu? Ehkä tulee uusi kevät, ehkä kaikki hajoaa. Ehkä alkaa muodonmuutos.


Tainaron on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: P. S. Rakastan kirjoja, Oksan hyllyltä, Kirjanurkkaus, Hurja hassu lukija, Morren maailma ja Yöpöydän kirjat. Teos on itse oikeutetusti Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteessani kohdassa 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla. Osallistun teoksella myös Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen. 

Suosikkidekkaristieni teoksia: Elly Griffithsin Korppikuningas ja Fred Vargasin Normandialainen tapaus

Fred Vargas: Normandialainen tapaus, 2. painos, 2014 (suomeksi 2012)
Alkuteos: L'armée furieuse, 2011
Suomentaja: Marja Luoma
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 428
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Elly Griffiths: Korppikuningas, 2019
Alkuteos: Dying Fall, 2013
Suomentaja: Anna Kangasmaa
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 370
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Nyt on luettuna kaksi lempidekkaristieni kirjaa, ranskalaisen Fred Vargasin Normandialainen tapaus ja englantilaisen Elly Griffithsin Korppikuningas. Molemmat ovat dekkarisarjojen ties monensiako osia, ja niistä löytyy yllättävän paljon samoja piirteitä, muun muassa historiallisuus, myytit ja mystiikka sekä mielenkiintoinen henkilöjoukko. Menestyskirjojen sapluuna on molemmilla kirjailijoilla siis erinomaisesti hallussaan.

Ranskalaisen Fred Vargasin nimi kalskahtaa miehiseltä, mutta kirjailija on nainen. Tosin hänen sankarinsa on kuitenkin mies, komisario Jean-Baptiste Adamsberg. Miehisyydessään Adamsberg on  erikoinen tapaus: rauhallinen, syrjäänvetäytyvä ja mietiskelevä tyyppi, ei ollenkaan mikään toiminnan mies. Lisäksi hänen ajatuksensa ovat usein sumeita. Hän on vastustamaton.

Normandialaisessa tapauksessa Adamsberg ajatuu Pariisista Normandiaan, Ordebecin pikkukylään, jossa eräs nuori nainen on nähnyt näkyjä raivoisasta ratsujoukosta. Joukon tiedetään keräävän mukaansa pahoja ihmisiä: Mesnie Helleguin liikkuu koko pohjoisessa Euroopassa, Skandinaviassa, Flanderissa ja Ranskan sekä Englannin pohjoisosissa. Se kulkee aina samoja reittejä. Bonnevalin tietä se on käyttänyt jo tuhat vuotta. (S. 51.)

Pikkukylässä ollaan kauhuissaan, mutta oikeasti siellä ei tietenkään ole hätää, kun Adamsberg omine (ratsu)joukkoineen saapuu ratkaisemaan arvoitusta:
 - Minun ryhmässäni on yksi unelias kaveri, joka uuvahtaa varoittamatta, yksi kaloihin ja erityisesti jokikaloihin erikoistunut eläintietelijä, yksi buliimikko, joka katoilee täyttämään varastojaan, yksi vanha haikara, joka on uppoutunut satuihin ja tarinoihin, yksi hirmuinen tietoviisas, joka lipittää valkoviiniä, kaikki suloisessa sopusoinnussa. Kenelläkään ei ole varaa takertua muotoseikkoihin.
 - Tehdäänkö teillä töitäkin?
 - Paljon. (S. 84.)

Vargasin kirjoittamat Adamsberg-dekkarit ovat laadukasta ja ironiassaan viihdyttävää luettavaa. Olen aiemmin kirjoittanut sarjan ensimmäisestä osasta, Sinisten ympyröiden mies sekä sarjan toisesta osasta Kuriton mies nurin, mutta olen lukenut sarjan kirjoja jo ennen blogiaikoja.  En muista yhdenkään Adamsberg-tarinan kiinnittyneen pelkästään nykyhetkeen, vaan niiden viehätys on vankasti kiinni menneen ajan tarinoissa ja siksi niissä on syvyyttä, joka nykydekkareista usein puuttuu.

Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjaa olen lukenut vasta parin vuoden ajan, oikeastaan siitä lähtien, kun sarjaa on suomennettu - ja sitä on suomennettu nyt tiiviiseen tahtiin. Griffithsin dekkarien päähenkilö Ruth Galloway on nelikymppinen arkeologi, eli ei poliisi ensikään. Hän on kuitenkin läheisessä suhteessa Harry Nelsoniin, norwichilaiseen poliisiin, ja sarjassa kerrotaan myös muista paikkakunnan poliiseista.

Ruth on erikoistunut luiden tutkimiseen, ja siksi hänet kutsutaan paikalle, kun arkeologisissa kaivauksissa löydetään luita, joiden alkuperä täytyy selvittää. Korppikuningas-kirjassa tutkimuksen kohteena ovatkin - ei enempää eikä vähempää kuin - itsensä kuningas Arthurin luut. Ovatko ne oikeasti kuningas Arthurin luut? Mitä ne paljastavat legendaarisesta kuninkaasta?

Tarina alkaa siitä, kun Ruthin opiskelukaveri Dan Golding löytyy kuolleena palaneen talonsa raunioista Pohjois-Englannista. Samoihin aikoihin Ruth saa Danilta kirjeen, jossa hän pyytää apua kaivauksilleen. Jotain vaarallista Danin löytämissä luissa on.

Ruth lähtee matkaan 2-vuotiaan tyttärensä, Katen ja tämän kummisedän, druidi Cathbadin kanssa. Pian meno käy uhkaavaksi, ja Harry Nelson, joka sattuu lomailemaan äitinsä luona Blackpoolissa, joutuu sekaantumaan tapahtumiin. Epäiltyinä ovat Danin työtoverit, erikoinen joukko Pendlen yliopiston väkeä, joista jokaisella tuntuu olevan jotain peiteltävää.

Historialliset myytit sekoittuvat nykyisyyteen ja druidien kautta päästään käsiksi vanhoihin uskomuksiin. Kirjan jännittävimmät hetket eletään Blackpoolin huvipuistossa, ja kaiken ohessa Ruthille selvittää myös omia tunteitaan. 

Sekä Vargasin että Griffithsin kirjoissa on sekin hyvä puoli, että kun näitä sarjoja alkaa lukea, niin luettavaa riittää hetkeksi aikaa. Sarjojen osat muistuttavat tietysti toisiaan, mutta ainakin toistaiseksi niisä on riittänyt myös uusia yllätyksiä. Siispä aion jatkaa molempien kirjailijoiden fanina.


Vargasin kirja on luettu ainakin kirjablogissa Lukuneuvoja. Griffithsin Korppikuningas on puolestaan luettu ainakin Kirsin kirjanurkassa, Luetut.netissä, Kirjasähkökäyrässä sekä Kirja hyllyssä -, Kirjakaapin kummitus - ja Oksan hyllyltä -blogeissa,

Anna Kortelainen: Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää

Anna Kortelainen: Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää, 2018
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Jenni Noponen
Sivuja: 404
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Anna Kortelaisen kirjoittama elämäkerta Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää on kiinnostavaa luettavaa kannesta kanteen. Varsinkin tamperelaiselle lukijalle kirja on oikea aarre. Se on sukellus sekä paikallishistoriaan että erään tunnetuimman kaupunkilaisen elämään. Suomen 1900-luvun historia tulee kerrattua ikään kuin kaupan päälle, sillä Sara Hildén (1905 - 1993) ehti elää kaikki 1900-luvun Suomen sodat ja kokea Suomen nousun hyvinvointivaltioksi. Kortelainen on tutkinut tarkasti muun muassa sisällissodan vaiheet Lempäälässä ja Lotta-järjestön toimintaa Tampereella

Kortelainen on jakanut kirjan kolmeen osaan, joiden nimet ovat Tuntematon Sara, Tunnettu Sara ja Onnellinen Sara. Tuntematon Sara -osuudessa seurataan Saran lapsuutta ja nuoruutta sekä aikuisuuden vuosia sotavuosien yli, vuoteen 1945. Toinen osa kertoo Saran menestyksestä liike-elämässä sekä avioliitosta taiteilija Erik Ehnrothin kanssa. Viimeinen osa puolestaan keskittyy Sara Hildénin taidekokoelmien karttumiseen ja oman museon perustamiseen.

Saara Hildén syntyi Tampereella vuonna 1905 Ida Kadellin aviottomana lasena, mutta sai pian isäpuolen, jonka sukunimi jäi hänelle omaksi. Saara sijoitettiin äitinsä perheen luo Lempäälään, jossa hän kasvoi Torisevan torpassa sukulaisten hoivissa, kunnes lähti Tampereelle piikomaan 13-vuotiaana. Piikomispaikan välityksellä hänen tiensä kävi kauppa-apulaiseksi ja vähitellen yhä vastuullisempiin tehtäviin.

Kortelaisen kirjoittama elämäkerta luo Sara Hildénistä määrätietoisen ja omanarvontuntoisen naisen muotokuvan. Kun ura alkaa edetä, Saara-nimi muuttuuu pian Saraksi. Tosin mitenkään nopeaksi ei urakehitystä voi kuvata. Hildén eteni myyjättärestä myymalänjohtajaksi pikkuhiljaa, ja perusti oman liikkeen vasta vuonna 1952, 47-vuotiaana. Koko aikuisiän hän oli kiinnostunut taiteesta: kuvateiteesta, elokuvista ja teatterista.

Elämäkerrassa paljastuvat menestyksen avaimet: ahkera työnteko ja lahjakkuus. Sara Hildénillä oli tyylitajua ja silmää kauneudelle. Lisäksi hän oli taitava liikenainen. Voisi melkein sanoa, että hänen käsissään vaatteet muuttuivat kullaksi, kun hän sodan jälkeisen nousukauden aallossa vaatetti tamperelaisia naisia ja loi mittavan omaisuuden. Hän oli omaisuuden suhteen varsin avokätinen ja avusti ensin monia ystäviään rahapulassa ja pikkuhiljaa yhä enenevissä määrin myös taiteilijoita, jotta nämä saivat keskittyä luomiseen.

Kortelaisen tutkimuksen mukaan Sara Hildén eli varsin modernin naisen elämää. Koska hän perusti perheen vasta kypsällä iällä, hän ehti ennen sitä luoda vakavaraisen oman uran. Miehiä Saran elämästä ei puuttunut, vaan hän saattoi oman palkan turvin elää, kuten halusi. Pitkäaikainen ja varakas sulhanen Ruotsista jäi vain rakkaussuhteen tasolle, koska hän ei jostain syystä ollutkaan aivan oikea. Sen sijaan Erik Ehnroth vei muuten niin kovin järkevän oloiselta Saralta jalat alta. Avioliitossa oli kuitenkin alusta lähtien kolmaskin osapuoli, nimittäin alkoholi.

Kortelainen on tehnyt kirjassaan persoonallisen ratkaisun lisäämällä tietotekstin väliin kaunokirjallisia osia, kuvitteellisia keskusteluja Saran ja hänen museonsa konservaattorin välillä. He kulkevat taideteosten äärellä ja pysähtyvät keskustelemaan elämästä ja taiteesta. Keskustelut tekevät Sara Hildénistä inhimillisemmän, ja samalla sivuilla nousee esiin myös niitä ainutlaatuisia teoksia, joita hän on kokoelmiinsa hankkinut. Kirjan kuvitus on kauttaaltaan kiinnostavaa, ja taiteen läsnäolo huokuu kirjasta.

On epäilemättä totta, että Sara Hildénillä oli taiteellista silmää ja vainua. Hän teki taidehankintoja paitsi ammattilaisten neuvojen mukaan myös oman kiinnostuksensa ja mieltymyksensä perusteella.  Hänen keräämänsä taide ja hänen perustamansa säätiö ovat arvokas perintö suomalaiselle kuvataiteelle. Tampereella hänen työnsä jatkuu Sara Hildénin taidemuseon muodossa ja Sara Hildénin nimeä kantavana taideakatemiana, jossa lapset voivat suorittaa taiteen perusopintoja.

Olin keväällä Metsossa kuuntelmassa Anna Kortelaisen esitelmää Sara Hildénistä ja elämäkerran syntyvaiheista. Kortelaisen into oli tarttuvaa. Hän kertoi, kuinka tärkeää hänelle oli kirjan kirjoittamisen aikana päästä Saran jalanjäljille Tampereelle ja Lempälään. Hän kertoi taustatyön tekemisestä ja niistä historiallisista rooleista ja odotuksista, joita Sara rikkoi elämässään. Saran hahmo tunnettiin Tampereella kovana liikenaisena ja etäisenä ihmisenä, mutta lähipiirissä hän oli myös erittäin avulias. Hän eli rohkean elämän ja sopii esikuvaksi kenelle tahansa naiselle. Ei ole ehkä sattumaa sekään, että tällainen toimelias nainen sai rikkoa rajoja juuri Tampereella, joka oli asukasrakenteeltaan naisten kaupunki.

Tamperelaisen elämään Sara Hildén vaikuttaa monella tavalla. Kuusivuotias eskarilaiseni kävi juuri Sara Hildénin taidemuseon Veistospuutarhassa opastetulla kierroksella taidetestaajana. Taidemuseon toinen toistaan loistavammat näyttelyt, esimerkiksi Andy Warholin ja Ellen Gallagherin näyttelyt vuonna 2014, vetävät taiteen ystäviä myös Tampereelle. Tyttäreni käy Sara Hildénin taideakatemiaa, jossa hän on harrastanut kuvataiteita 7-vuotiaasta saakka. Sara Hildénille, jos kenelle, sopii huudahtaa: Hyvä Sara!



Sara Hildénin elämäkerta on luettu myös kirjablogeissa: Kaisa Reetta T, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja hyllyssä.

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika, 2019
Kustantaja: Wsoy
Sivuja: 80
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Silene Lehdon Kultapoika, kuplapoika oli yksi tämänvuotisista Tanssiva karhu - palkintoehdokkaista. Siitä tuli minulle yksi tämän vuoden vaikutavimmista kirjoista, koska se kysyy joukon kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Se nostaa pöydälle isoja teemoja, kuten onnellisuuden, syyllisyyden, syntymän ja kuoleman ja katsoo niitä kaikkia niin läheltä, että lukijaa huimaa. Lopulta se ei tarjoa yhtäkään valmista vastausta mihinkään kysymykseensä. Juuri siksi se täytyy lukea.

Kultapoika, kuplapoika on kokoelma runoja, joilla on kytkös todellisuuteen. Useat runoissa esiintyvät henkilöt ovat oikeasti eläneet. Henkilöiden nimet ovat siis todellisuudesta - muun muassa Alison Hargraves, David Vetter - mutta entäpä heidän ajatuksensa ja puheensa?

Keitä nämä ihmiset sitten ovat? Miksi heidän puheensa on merkityksellistä myös minulle?  On vuorikiipeilijä-äiti, immuunipuutostautia sairastanut poika, Sylvia Plathin puoliorvoksi jääneet lapset. On äiti, joka jättää vastasyntyneen lapsensa Berliinissä sairaalan vauvaluukkuun. On äiti, jonka poika ohjasi Germanwingsin lennon 9525 päin vuoria Ranskassa. Mitä tekemistä minulla on heidän kanssaan? Miksi minun pitäisi ajatella heidän elämäänsä? Ehkä vastaus on jossakin tässä:

minä menen nyt ylös, sanoo alison hargreaves,
ne ovat hänen viimeiset sanansa matkalla
k2-vuoren huipulle, ilman lisähappea
(sillä kuka nyt haluaisi perillä itsestään kuvan
happimaskissa kuin keuhkoparantolan potilas) (S. 10.)

En löydä vastausta, vaan lisää kysymyksiä: Miksi Alison Hargreaves jatkoi hengenvaarallista uraansa vuorikiipeilijänä, vaikka hänellä oli 4- ja 6-vuotiaat lapset? Miten Sylvia Plath - kahden lapsen äiti - saattoi tehdä itsemurhan? Mitä miettii rouva Lubitz, jonka poika aiheutti 150 ihmisen kuoleman?
ehkä joku enkeleistä ihastui häneen
katsellessaan lentokoneen ikkunoista sisään (s. 57).

Runoissa käsitellään äitiyttä, vanhemmuutta ja lapsena olemista. Niissä pohditaan, kuinka itsekkäistä syistä lapsia halutaan ja kuinka heidät sitten hylätään yhtä itsekkäästi, kuinka lasten elämä on vain vähän heidän itsensä käsissä. Siksi jokaista meistä, meitä lapsia, tulee katsoa erityisen rakastavasti.

Silene Lehto luo runoihin puhetta, joka voisi olla todellista, mutta ei ole. Se on fiktiota, vain fiktiota, runoihin luotua puhujan ääntä. Puheena se sipaisee elämän merkitystä mutta vielä enemmän merkityksettömyyttä, kuolemaan katoavaa elämän tarkoitusta. Sen pitäisi koskettaa meitä jokaista. Menetys, siinä on ehkä elämän ydin. Kaipaus, siinä ehkä toinen. Miten rakkaus, miten äidin rakkaus, asettuu tämän kaiken keskelle? Onko sillä merkitystä? Mihin asti se riittää?
Kuolemaan tuomittujen viimeisissä sanoissa toistuvat:
rakastan sinua äiti, anteeksi että aiheutin niin paljon tuskaa (s. 43).

Lukiessani etsin vähän väliä tietoa runojen henkilöistä, ja niinpä runot avautuivat tekstistä ulos, ja tarinat alkoivat elää kokoelman ulkopuolella. Löysin kuvia ja elämäntarinoita, jotka täydensivät runoja. Järkytyksekseni luin Alison Hargreavesin pojasta, joka oli kuollut tämän vuoden alussa vuorille. Miksi ihmeessä pojankin piti "voittaa itsensä" vuorilla? Etsikö hän sieltä äitiään?

Voisivatko nämä kysymykset jo loppua? Ne tekevät minut surulliseksi. Niiden täytyy tehdä minut surulliseksi.

Kun tätä arviotani varten luin Kultapoika, kuplapoika -kokoelman uudestaan, en tarvinnut enää nettiä, mutta olin entistä vaikuttuneempi. Keskustelut runojen puhujien välillä ovat hätkähdyttävän suoria, ja moraaliset kysymykset taas siinä, ilman vastauksia. En melkein kestä niitä. Suljen kokoelman kannet, mutta kysymykset eivät jää sinne.



Kultapoika, kuplapoika -kokoelman on luettu ainakin kirjablogeissa Reader, why did I marry him,  Kosminen K, Tekstiluola ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.  Osallistun teoksella Ompun runohaasteeseen. Lisäksi kuittaan Helmet-lukuhaasteesta kohdan 16. Kirjassa liikutaan todellisuuden ja epätodellisuuden rajamailla.