Juha Hurme: Niemi

Juha Hurme: Niemi, 2017
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 440
Mistä sain kirjan: Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!




Istuin autossa punaisissa valoissa Tampereen Metson risteyksessä, kun kuulin radiosta tämän vuoden Finlandia-ehdokkaiden nimet. Heitin kädet ratista ja tuuletin Juha Hurmeen nimen kohdalla. Oikealla puolellani oli talo täynnä kirjoja, vasemmalla puolellani Minna Canthin patsas, ja jos olisin kääntynyt risteyksestä oikealle, olisin pian ollut Pispalassa, Lauri Viidan ja Juha Hurmeen kotinurkilla. Olin juuri aloittanut Niemen lukemisen ja tajunnut sen verran, että Juha Hurme on lukenut eräänkin opuksen kirjaansa varten ja kirjoittanut tiedoistaan sellaisen keitoksen, että hän jos kuka ansaitsee ehdokkuuden. Kirjassa mainitaan tietysti myös Minna Canth ja Lauri Viita.

Olin kuuntelemassa Hurmetta Helsingin kirjamessuilla, joten tiesin hänen uutuuskirjastaan jo yhtä ja toista. Hän muun muassa lupasi, että Niemi on väkivaltaa purkava teos. Miten sellaisen kirjan voi kirjoittaa? Se onnistuu kirjoittamalla tosiasioita historiasta, johon jokainen voi sitten nykyistä elämänmenoa verrata. Tulee suhteellisuudentajua.

Niemi on siis Suomen historia alkuräjähdyksestä vuoteen 1809, mutta kirja ei tosiaankaan ole mitään kuivakkaa dokumentointia - siitä pitää historioitsija huolen. Hän nimittäin kommentoi tapahtumia persoonalliseen tyyliinsä: Kun kolmikymmenvuotisesta sodasta ei tullutkaan tyylipuhdasta uskonsotaa, vaan sodittiin pois vanhoja kaunoja, kertojan on pakko huokaista turhautuneena Semmoista se on, saatana tai kun yhteinen taipaleemme Ruotsin kanssa loppuu, on aika hyvästellä emämaa: Heipä hei, Ruotsi. Det var skönt.

Kirjan luettuani minun on vaikea käyttää sanaa Suomi tai suomalaiset, koska olen lukenut niemeläisten historiasta. Niemi-sanan käyttö on perusteltua. Hurmeen ajatuksen lähtökohta onkin juuri siinä, että ei ole olemassa mitään Suomea tai suomalaisia. On olemassa tämä alue, niemi, joka on miljardien ja miljoonien vuosien aikana seilannut maapallon pinnalla pohjoisesta etelään ja etelästä pohjoiseen, ollut kauan jään ja veden peitossa, sitten harvaan asuttua erämaata ja jossain vaiheessa Ruotsin Itämaa. Hurme kirjoittaa vimmatusti ja tulee osoittaneeksi, että 14 miljardin vuoden aikaperspektiivissä Suomen historia on melko mitätöntä.

Entäs suomalaiset? Niin ketkä? Ne muutamat hassut, jotka tänne kylmään ilmanalaan lopulta eksyivät olivat ensin saamelaisia ja sitten kaikkia muita kaikista ilmansuunnista. Eikä heitä ole ollut kovin monta: varhaisella keskiajalla Niemellä asui noin 50 000 ihmistä. Teepä siinä sitten suurta historiaa! Kyllä Suomen historiaa on pikemminkin kuvattava sanoilla kapea, aneeminen ja heikko, kuten Hurme itse totesi kirjamessuilla.

Niemen historiasta putkahtelee esiin kuitenkin pieniä tähtiä siellä täällä. Nelipolvinen trokee, joka on säilönyt kansan tiedot ja hupailut parin tuhannen vuoden ajalta, saa kirjassa riemastuttavan osansa. Messuilla Hurme kertoikin ymmärtäneensä sen merkityksen Niemeä kirjoittaessaan. Kaikki kehitys - kirjoitustaito, rautakauden työkalut, filosofiset aatteet, maailmankirjallisuuden merkkiteokset - ovat saapuneet Niemelle vuosisatoja myöhässä. Täällä on keskitytty metsästykseen ja kalastukseen, hengissä selviämiseen, ja siitä huolimatta tavallinen kansa on ylläpitänyt laulua ja leikkiäkin. Kunnes kansan kiusaksi saapuivat eri suunnilta kristinuskon monet muodot, jotka alkoivat piinata niemeläisiä ja karsivat kansasta lähes kaiken ilon.

Kirja vilisee sekä Suomen että maailmanhistorian merkkihenkilöitä ja kulttuurivaikuttajia. Hurme yhdistelee ja vertailee heidän ajatuksiaan ja heittää maailmanhistorian tapahtumia ja filosofien ajatuksia kepeästi keskelle Suomessa vaikuttaneiden kirkonmiesten ahtaita aatoksia. Lukijasta alkaa tuntua siltä, että on suoranainen ihme, että täällä on jaksettu elää. Varsinkin Agricolaa ja hänen puritaanisia tekstejään voimme syyttää suurin piirtein kaikista ongelmistamme: Sen lisäksi, että me täällä Niemellä olimme suunnilleen planeetan viimeinen rupusakki, joka oppi omalla kielellään lukemaan, niin tuommoista elämän ja ilon kieltävää moskaa tarjoitliin. Ei ihme, että osa kantaväestöstä yhä synkistelee turhan tähden ja äänestää vaaleissa väärin, suhtautuu kaikkeen uuteen ja muuttuvaan väkivaltaisen torjuvasti ja palvelee baareissa kohtuuttoman töykeästi hienostuneiden alkoholijuomien kohtuullista ystävää. (S. 55.)

Hurme kirjoittaa kaikkea pönötystä ja tärkeilyä vastaan. Hänen kommenttinsa saavat nauramaan ääneen, sillä näyttäväthän historian tärkeiden herrojen teot aivan typeriltä nykypäivästä katsottuna. Tämä havainto on myös jotenkin lohduttava. Saan toivoa ja kuvitella, että tämän ajan vihapuheet ja ihmisiä eriarvoistavat aatteet nähdään parin sadan vuoden päästä täysin naurettavina.

Hurme nostaa historiasta esiin hauskoja tapahtumia, sattumia ja kummallisuuksia siihen tahtiin, että päätä pyörryttää. Tietoa tulee tuutin täydeltä, mutta silti kirjan sivut kääntyilevat tiuhaan eikä tekstiin väsy. Hurmeen kirjoitustyyli on vetävää. Paitsi kommentointia, hän käyttää muutenkin värikästä kieltä. Sanatkin tuntuvat kiinnostavan Hurmetta, sillä hän selvittää jonkin verran myös suomen sanojen etymologiaa. Nyt tiedän, mitä alun perin tarkoitettiin sillä, että pantiin pillit pussiin.

Hurme on innostunut historioitsija. Siinä missä historian kummalliset tapahtumat saavat hänet äimistelmään ja huudahtelemaan kommentteja, minä äimistelen hänen tietomääräänsä, yleissivistystään ja lukeneisuuttaan. Hurmeella on kyky kirjoittaa niin, että lukijakin innostuu.

Nimesin Hurmeen Nyljetyt ajatukset 2000-luvun Suomen tärkeimmäksi kirjaksi kaksi vuotta sitten. Kirja on mieletön Suomen kirjallisuuden historia ja sellaisena kulttuuriteko. Niemi on puolestaan mieletön Suomen historia ja sellaisena kulttuuriteko. Siitä sopisi vaikka riimutella:
Juha. Hurme. Kirjoitti. Kirjan.
Lue. Se. Matkamies.
Pane. Pillit. Pussiin.
Laula. Ja. Tanssi.
Kyllä. Nyt. Kelpaa.

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset, 2014
Kustantaja: Teos
Kansi: Pekka Laitinen
Sivuja: 469
Mistä sain kirjan: arvostelukappale




- Tästä on hyvä lähteä. Tästä paikasta ja sen lähiympäristöstä, Kustavin Lypertön kylästä, on kirjoitettu maailman hauskin, jännittävin ja toiminnallisin kirja, 1800 sivua räjähtävää viihdettä. Jos kohta Volter Kilven Saaristolaissarja, ehdottomasti yhtenä jakamattomana kokonaisuutena avautuva, on myös kahdeksan itsenäistä tekstiä. (S.5.) Volter Kilven koti- ja sielunmaisemasta tempaistaan liikkeelle kahden kaveruksen, hyvämuististen ja lukeneiden miesten, Aimon ja Köpin, merisoutumatka Kustavista Hailuotoon.

Kun lukija astuu veneeseen näiden veijareiden seuraan, eipä hän paljon voi aavistaa, millaiselle huimalle kulttuurimatkalle hänet paiskataan. Lopputulos on kuitenkin kiistaton: Juha Hurme on kirjoittanut 2000-luvun tärkeimmän suomalaisen kirjan. (Tai no, Sofi Oksasen Puhdistus ehkä kilpailee samasta määritelmästä, ja täytyy kai myöntää, että ihan kaikkia 2000-luvun suomalaisia kirjoja en ole kuitenkaan lukenut. Pakkohan tässä olisi ottaa kantaa myös kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden määritelmiinkin, mutta niputan ne nyt samaan ryhmään: kirja). Sen lisäksi, että Hurme on kirjoitanut 2000-luvun tärkeimmän kirjan, hän on kirjoittanut Suomen historian hauskimman kirjallisuushistorian. Ei enempää eikä vähempää.

Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset  kuuluu jokaisen kirjallisuuden rakastajan yöpöydälle. Se on humanistin opas humanismin syvimpään olemukseen, tinkimätön pamfletti taiteen ja kulttuurin puolesta, kirjallisuuden korkeaaveisua kannesta kanteen: Taide ei ole ikinä ajassa kiinni. Taide ei ole mukavaa. Taide ei selitä eikä opeta. Taide ei vikise, se vie ja panee sinut selkä seinää vasten, tarttuu raivelista kiinni ja sanoo: ajattele itse, kukaan ei ehdi nyt avuksi. (S. 53.)

Miten Juha Hurme tekee sen? Aimo ja Köpihän vain soutavat ja puhuvat. Heidän matkansa etenee hitaasti pitkin Suomen länsirannikkoa. Paikkakunnat tuovat soutajien mieleen kirjailijoita ja miesten tarinointi singahtaa aiheesta toiseen. Merellä on vastatuulta, myrskyäkin, on tyyntä ja on sopivaa tuulta, välillä soutaminen on näännyttävää - jopa siinä määrin, että kaverusten sanallinen arkkukin ehtyy (mikä on erittäin harvinaista) - välillä päästään etenemään purjeella. Luonto tarjoilee yllätyksiä:
   - Ei saatana, lisäsi Köpi, me ollaan eksytty.
Ja niinpä he olivatkin, vaikka eivät sentään mitenkään kohtalokkaalla tavalla, vaan oikeastaan sopivasti, tämänlaatuisen esteettis-filosofisen soutuvaelluksen luonteeseen natsaten, suorastaan piristävästi. (S. 53.)

Soutajien tahdissa myllää myös lukijan mieli. Välillä hengästyttää, sitten naurattaa ja lopulta itkettääkin, sillä niin vauhdikkaasti, antaumuksella ja viisaasti ystävykset ruotivat kirjallisuuden, teatterin ja musiikin syntyjä syviä. He miettivät maailman, jumalan (-Tämä on saarna jumalasta pienellä j:llä!) ja ihmisen olemusta ja merkitystä, taiteen määritelmää ja historian kummallisuuksia.

Kun päivän (tai yön) soudut on soudettu ja lähestytään leiripaikkaa, kuullaan paikallinen kansantarina. Näin soutumatkan ehkä ylevätkin mietteet ankkuroidaan takaisin maanpinnalle, tavallisten ihmisten keskelle, sillä se on Hurmeen ydinajatus. Hurme nimittäin riisuu kulttuurin kaikesta pönötyksestä. Hän tekee siitä joka jätkän etuoikeuden. Missään kohtaa mikään taide ei ole niin sanotusti korkeaa, vaan se on kaikkien yhteistä, yleistä ja mitä suurimmassa määrin suositeltavaa.- Aion puhua kuin ruuneperi kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergistä. Koska hänen nimeensä on, hänestä itsestään riippumattomista syistä, tarttunut niin paljon vinoutuneiden tulkintojen kuonaa, unohduksen sienirihmastoa ja aikakausien ruosteista patinaa, kutsun häntä jatkossa selkeyden vuoksi Jussiksi, aivan kuten sinä, samoin perustein, puhuit eilen Kivestä Stenana. (S. 330.)

Hurme on kirjoittanut Nyljettyihin ajtuksiin esseen toisensa perään, mutta ne tarjoillaan sellaisella innolla ja sopivasti matkanteon ryydittämänä, että lukijan mieli pysyy valppaasti mukana, vaikka ei olisi kyseisestä taiteilijasta aiemmin kuullutkaan. Eniten mieltäni lämmittivät tietysti kirjallisuuden historian tutut ja tuntemattomat suurmiehet (ja muutama nainenkin), jotka Juha Hurme on asettanut samalle viivalle. Hänen kykynsä intoutua Stenasta ja Jussista siinä missä August Pyölniitusta tai Josef Julius Wecksellistä on sitä luokkaa, että lukija haluaisi saman tien tarttua kaikkiin niihin teoksiin, joita tämä armoitettu innostaja mainitseekaan.

Juha Hurme on kulttuurijätkä, jota ilman suomalainen teatteri ja kirjallisuus olisi valtavan paljon tylsempää. Hurme on tinkimätön tekijä, ja hänen näkemyksensä on niin maalaisjärkinen ja riemastuttava, että lukijaa viedään kuin pässiä narussa. Ja pässiksi tässä itsensä tunteekin, sillä sellainen määrä kirjallisuutta ja kulttuurin tuntemusta tällä miehellä on muistissaan ja ajattelussaan sisäistettynä.

Lopuksi siteeraan vielä Aimoa, joka kadehtii Poroholman leirintäalueella rugbylätkämatsin kuuluttajan äänentoistolaitteita:
-Jos minulla olisi tuommoinen ämyri, niin huutaisin ihmisille, että ihmiset, lukekaa kirjoja! Lukekaa ulkona, lukekaa sisällä, lukekaa ulkoa, lukekaa sisältä, surussa lukekaa ja ilossa, surussa lohduksi ja ilossa tasoitukseksi. Lukekaa kotona, matkalla, pitkittäin ja poikittain. (S. 61.)

Nyljetyt ajatukset on luettu ainakin näissä blogeissa: Donna Mobilen kirjat, Lainamaailmat ja Ullan luetut kirjat. Juha Hurme voitti teoksellaan vuoden 2015 Jarkko Laine -palkinnon ja Lause-Finlandian. Toivottavasti palkinnot tuovat kirjalle lisää lukijoita, sillä tämä kirja ei tee itsestään numeroa. Se vain on aidosti sitä mitä on: kirjojen kirja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!