Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Margaret Mitchell: Tuulen viemää, 2. painos, 2008 (I painos suomeksi 1937)
Alkuteos: Gone with the wind, 1936
Suomentaja: Maijaliisa Auterinen
Kustantaja: Otava
Kansi: Aimo Virtasalo
Sivuja: 894
Mistä sain kirjan: kirjaston kierrätyshyllystä




Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas - nyt jo 9. kerran. Haastetta emännöi tänä kesänä Tuntematon lukija -blogi, ja sieltä löytyy tarkemmat tiedot haasteen säännöistä sekä lista tänään osallistuvista blogeista. Kannattaa käydä kurkkimassa bloggareiden ajatuksia klassikoista!

Tänä vuonna tartuin innokkaana klassikkojärkäleeseen nimeltä Tuulen viemää. Löysin Margaret Mitchellin romaanin ennen joulua kirjaston kierrätyshyllystä ja aloitin sen jo joululomalla. Ensimmäiset 400 sivua siitä sujuivatkin lennossa. Sen jälkeen lukeminen eteni pienissä osissa ja  pysähtyi jonnekin sivun 500 tienoille. Niillä main sain lopullisesti tarpeekseni kirjan päähenkilöstä,  Scarlett O'Harasta, enkä sietänyt enempää hänen itsekkäitä tempauksiaan. Vasta klassikkohaasteen lähestyminen motivoi minut lukemaan kirjan loppuun. Nyt olen klassikosta pyörryksissä, aivan sen lumoissa.

Ennakkoluulojeni perusteella odotin Mitchellin suurromaanin olevan pelkästään rakkausromaani, koska sellaiseksi muistan elokuvankin, jonka olen nähnyt joskus 1980-luvulla. Kirjaa ei voi kuitenkaan luonnehtia vain rakkausromaaniksi, koska rakkaus ei ole siinä pääasia, vaikka Scarlett O'Haran ja Rhett Butlerin suhde kannatteleekin juonta. Kirja on ennen kaikkea sotaromaani, Yhdysvaltojen sisällissodan (1861 - 1865) kuvaus aina sen syttymisestä sen seurauksiin saakka. Taisteluja ja joukkojen liikkumista seurataan kotirintamalla Georgiassa, ja näkökulma on vahvasti Konfederaation eli Etelävaltioiden puolella. Tuulen viemää on siis sekä sotaromaani että rakkausromaani, mutta on se paljon muutakin, muun muassa selviytymistarina (sekä Etelän että Scarlettin) ja kasvutarina.

Vaikka olen aivan kirjan lumoissa, en voi sanoa, että lukukokemus olisi ollut pelkästään riemukas. Scarlettin kanssa kyllä pärjäsin, lopulta suorastaan erinomaisesti, mutta vielä suurempia vaikeuksia tuotti kirjan sanasto, jossa mustaihoisista ihmisistä käytetään sanaa neekeri. Epämukava olo hiersi jokaisen ruman sanan kohdalla, ja kirjan alentuva asenne mustia kohtaan hätkähdytti.

Tuulen viemää on siis ilman muuta loistava mutta myös hankala romaani. Se on monella tavalla häikäisevää kirjallisuutta, mutta nykylukijan on vaikea suhtautua siihen. Saako siitä edes pitää? Saako siitä innostua? Se on paitsi historiallinen romaani, joka kertoo Yhdysvaltain sisällissodasta 1860-luvulla, myös kuva ilmestymisaikansa, eli 1930-luvun Yhdysvalloista. Se on ikään kuin tuplasti historiallinen romaani.

Tällaista klassikkoa ei voitaisi kirjoittaa enää. Halventavien sanojen kirjoittamista ei enää hyväksyttäisi, eikä Etelävaltioiden sosiaalisia kerrostumisia enää päästäisi kuvaamaan yhtä verevästi kuin Mitchell tekee: Korkeimmasta sosiaalisesta statuksesta nautti valkoinen omistajaväestö, plantaasi-isännät ja heidän perheensä. Scarlett O'Haran isä edustaa perheineen juuri tätä kansanosaa. Hierarkian seuraavalle portaalle nostettiin kotiorjat, joita isäntäperheet pitivät perheenjäseninä. He osallistuivat perheiden arkeen lastenhoitajina (kuten Scarlettin suuresti rakastama Mammy) tai arvostettuina palvelijoina. Kirjan kertoman mukaan kotiorjat myös tunsivat arvonsa ja halveksivat alempia kansankerrostumia, joihin he itsekin laskivat sekä pelto-orjat että valkoisen roskaväen.

Pelto-orjien tehtävänä oli hoitaa raskas puuvillasadon korjaaminen, ja heidän joukostaan vain älykkäimmät ja luonteiltaan mukavimmat saatettiin nostaa kotiorjiksi. Arvion näistä ominaisuuksista tekivät tietysti heidän omistajansa. Pelto-orjiakin alempana kansanosana pidettiin valkoista roskaväkeä, joka ei omistanut maata, vaan joutui elättämään itsensä kuka mitenkin. Heidät kuvataan selkärangattomaksi ryhmäksi, joka on valmis myymään Konfederaation ylevät periaatteet ja hyötymään plantaasiomistajien ahdingosta. Sisällissota romutti tämän hierarkisen, sosiaalisen rakennelman. Etelävaltiot eivät pelkästään hävinneet sotaa, vaan niistä hävisi kokonainen maailmanjärjestys ja elämäntapa.

Kirjan kertoo häviäjien kärsimyksistä ja puhdistaa plantaasiomistajien mainetta. Teoksen mukaan he olivat orjien isäntinä paljon mainettaan rehdimpiä ja oikeudenmukaisempia. Mustien ja heidän isäntiensä suhteet on kuvattu positiivisessa hengessä, pitkän luottamuksen ja keskinäisen kunnioituksen suhteiksi. Silti on selvää, että orja on ollut orja ja omistajat omistajia. Kun kirjassa orjat saavat vapautensa, ja he pääsevät Etelävaltioiden uuteen hallintoon mukaan, kertoja suomii heidän käytöstään kovin sanoin. Kiitosta eivät kyllä saa Pohjoisvaltioista tulleet valloittajatkaan, jotka käyttävät häikäilemättömästi hyväkseen asemaansa ja kahmivat verorahat omiin taskuihinsa sen sijaan, että varat käytettäisiin etelän jälleenrakantemiseen. Epäluottamus ja katkeruus valloittajia kohtaan värittää sodan jälkeistä aikaa. Esimerkiksi Ku Klux klaanin toiminta selitetään kirjassa  kunniantunnon menettämisen seuraukseksi ja sen julmat teot ovat enemmänkin valloittajien mielivaltaisen hallinnon syytä.

Häviäjien historian kirjoittaminen on suuri teko. Suomessa häviäjien historian kirjoittajana on kunnostautunut erityisesti Väinö Linna, joka kirjoitti Täällä Pohjantähden alla -romaanissaan punaisten näkökulman vuoden 1918 tapahtumiin. Häviäjien historiaa on myös Tuntematon sotilas. Ne ovat suomalaisten lempikirjoja. En yhtään ihmettele, miksi Tuulen viemää sai Pulitzerin vuonna 1936, ja siitä tehtiin yksi kaikkien aikojen rakastetuimmista elokuvista, joka kahmi aikanaan peräti 8 Oscaria.

Toinen ihmisryhmä, jonka puolesta Mitchell kirjoittaa, ovat naiset. Mitä nerokkuutta kirjailijalta onkaan asettaa nainen sotaromaanin päähenkilöksi! Ja millainen nainen! Scarlett O'Hara ei ole ollenkaan perinteisen, etelävaltiolaisen naisen ilmentymä. Hän ajattelee itse ja inhoaa naiselle varattua roolia: "Toivonpa totta totisesti, että olisin naimisissa", huokasi Scarlett käydessään vastenmielisesti jamssiin käsiksi. "Olen kyllästynyt siihen, etten milloinkaan saa olla luonnollinen enkä tehdä, mitä tahdon. Olen kyllästynyt teeskentelemään, etten syö enempää kuin lintu, ja kävelemään silloin, kun tahtoisin juosta, ja sanomaan yhden valssin jälkeen, että minua pyörryttää, vaikka voisin tanssia kaksi päivää väsymättä. Olen kyllästynyt toitottamaan:'Miten viisas olettekaan!' typerille mieheille, joilla ei ole puoleksikaan niin paljon järkeä kuin minulla, ja olen kyllästynyt olemaan, niinkuin en mitään tietäisi, niin että miehet saavat kertoa minulle asioita ja tuntea itsensä tärkeäksi..."  (S. 69) Jo Scarlett on korviaan myöten täynnä mansplainingiä eli miesselitystä, ilmiötä, josta Rebecca Solnit kirjoitti kuuluisan esseensä.

Scarlett osaa kyllä esittää naisellista bimboa, mutta hän käyttää avujaan häikäilemättä hyödykseen. Todellisuudessa hän on huikentelvainen, oikukas ja pohjattoman itsekäs. Hän on opportunisti, melkeinpä narsisti. Hänen vastaparikseen kirjailija on asettanut hyvyyden ruumiillistuman, naisellisista naisellisimman, uskollisen ja herttaisen Melanien. Kontrasti on toimiva, ja kertoja pudottelee henkilökuvauksiin myös aimo annoksen kirkasta feminismiä: Melanie teki vain sen, mitä kaikkia etelävaltiolaisia tyttöjä oli opetettu tekemään - koetti saada ympärillään olevat ihmiset tuntemaan olonsa mukavaksi ja tyytyväiseksi. Tämä naisten onnistunut salajuoni se teki Etelävaltioiden elämän niin miellyttäväksi. Naiset tiesivät, että sellaisessa maassa, missä miehet olivat tyytyväisiä, missä heitä ei kukaan vastustanut ja missä he saivat nauttia loukkaamattomasta turhamaisuudesta, naistenkin elämä saattoi käydä varsin miellyttäväksi. Niinpä siis naisten pyrkimyksenä kehdosta hautaan saakka oli pitää miehet tyytyväisinä itseensä ja tyytyväiset miehet palkitsivat sen heille kitsastelematta ritarillisuutena ja ihailuna. Miehet antoivatksin naisille mitä tahansa muuta paitsi sitä tunnustusta, että heilläkin oli älyä. Scarlett kehitteli itsessään aivan samoja viehätyskeinoja kuin Melanie, mutta harkitun taitavasti ja opetellun tehokkaasti. Näiden kahden tytön ero oli siinä, että Melanie puhui ystävällisiä ja imartelevia sanoja tehdäkseen ihmiset onnellisiksi, vaikkapa vain vähäksi aikaakin, mutta Scarlett vain edistääksen omia tarkoitusperiään. (S. 132.

Ympäristö halveksii Scarlettia milloin mistäkin syystä, muun muassa siksi, että hän toimii kuin mies johtaessaan sahayritystään. Kirjassa myös kerrotaan, kuinka Scarlettin silloinen aviomies Frank tulee vaimonsa yrittäjyydestä suorastaan onnettomaksi ja kärsii siitä kovin. Yrittäjyys kun ei ollut tuon ajan naiselle ollenkaan sopivaa käytöstä. Scarlett on kuitenkin nainen, joka ottaa oman elämänsä ja Taran selviytymisen omaksi asiakseen. Vaikeudet ja pettymykset eivät lannista häntä. Kun elämä murjoo häntä erityisen lujaa, hän ei jää sen armoille vaan kurkottaa tulevaisuuteen: "En jaksa ajatella sitä tänään, ajattelen sitä huomenna."

Scarlettin hahmo on varmasti ollut 1930-luvun Yhdysvalloissakin kauhistuttava naishenkilö. Hänen ristiriitainen persoonansa murtaa naiselle sopivan käytöksen myyttiä. Jopa hänen äitiytensä on itsekästä, sillä yrittäminen ja rikastuminen ovat hänen elämänsä sisältö. Lukija kuitenkin pääsee todistamaan hetken, jolloin Scarlett tekee valintansa. Sodan kurjuuden ja kärsimyksen keskellä Scarlett päättää, ettei enää koskaan aio nähdä nälkää. Hän nousee toimijana miesten rinnalle. Onneksi on myös olemassa yksi mies, joka hyväksyy Scarlettin sellaisena kuin hän on ja antaa hänen jatkaa yrittäjänä - ja jopa kehuu hänen älyään!

Kun Mitchell sai teoksestaan Pulitzer-palkinnon vuonna 1937, hän sai sen varmastikin monesta syystä. Teos on juoneltaan koukuttava, siinä on mielenkiintoiset henkilöt ja taidokkaasti rakennettuja jännitteitä (Scarlett ja Melanie, Rhett ja Ashley, etelävaltiolaisten kunnia ja jenkkien röyhkeys, jne.). Se on loistelias, historiallinen romaani. Scarlettin hahmo on ristiriitaisuudessaan lihaa ja verta, ja uskon, että palkinto tuli osittain myös siitä syystä, että Mitchell uudisti kirjallisuuden naiskuvaa rohkeasti.

Margaret Mitchell ei kerro sisällissodasta mustien näkökulmasta, mutta olisiko sitä kukaan - ja varsinkaan kukaan valkoinen nainen - voinut kirjoittaa vielä 1930-luvulla. Atlantalainen Mitchell kirjoitti romaaninsa niistä asioista, jotka tunsi ja tiesi, ja orjien lapsille jäi vielä pitkä tie kuljettavaksi ennen kuin oli mahdollista valita musta mies Yhdysvaltain presidentiksi. Presidentiksi kuitenkin nousi ennemmin musta mies kuin kukaan nainen. Vaikka Tuulen viemää siis jättää orjien kohtalon ajattelematta (kuten Scarlett teki kaikille vaikeille asioille), kansakunta ei niin tehnyt. Näyttää ennemminkin siltä, että kansakunta on ohittanut Scarlettinsa.   

Rhett Butlerin kuuluisat sanat "Frankly my dear, I don't give a damn" ovat kuin hyvästit koko entiselle Etelälle, koko sille elämänmuodolle, joka tuhoutui sisällissodan myötä. Kaipaajia varmasti  riittää edelleen, mutta heitä tuskin on mustien tai naisten keskuudessa kovin paljon. Tuulen viemää jättää Syvälle etelälle haikeat jäähyväiset, mutta jäähyväiset yhtä kaikki. Klassikko on tehnyt tehtävänsä.

Olen osallistunut kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen joka kerta ja aiempina vuosina olen blogannut seuraavista klassikoista:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma


Tuulen viemää on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirjaneidon tornihuone, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Tuulin viemää ja Matkalla Mikä-Mikä-Maahan. Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan. Tästä saan pinnan myös toiseen haasteeseen: Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen.

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri, 2010
Alkuteos:  The White Tiger, 2008
Suomentaja: Tarja Teva
Kustantaja: BTJ kustannus
Sivuja: 345
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Intialaisen Aravind Adigan (1974) Valkoinen tiikeri olisi varmasti jäänyt minulta pimentoon ilman lukupiiriä. En ollut aiemmin kuullutkaan kirjailijasta, saati siitä että hän voitti tällä esikoisteoksellaan Booker-palkinnon vuonna 2008.  Teos on saatu suomeksi vuonna 2010 Tarja Tevan sujuvana suomennoksena, ja se ansaitsisi edelleen huomiota.

Teoksessa on kehyskertomus, jossa Valkoiseksi tiikeriksi kutsuttu yksityisyrittäjä Balram Halwai alkaa kirjoittaa kirjettä Kiinan pääministerille, joka on tulossa Intiaan valtiovierailulle. Balramin tarkoitus on kertoa oma tarinansa, joka kertoo siitä, miten yksityisyrittäjäksi voi Intiassa päästä. Tarinasta muodostuu esimerkki nyky-Intian kaaoksesta ja taloudellisesta kahtiajaosta, jossa kastijako edelleen määrää, kuinka ihmiselle käy elämässä:
         Vanha kuljettaja kysyi: "Mitä kastia sinä olet?"
         "Halwain kastia."
         "Makeistentekijöitä", vanha kuljettaja sanoi ja pudisti päätään. "Sehän on teidän ammattinne. Te teette makeisia. Kuinka sinä sitten voisit oppia ajamaan?" (S. 63)

Ainut keino kastijaon ylittämiseen on raha. Niinpä Balramista, makeistentekijäkastin pojasta, tulee rikkaan miehen autonkuljettaja, koska hän pystyy maksamaan vanhalle kuljettajalle ajo-opetuksesta aivan törkeän suuren summan. Rikkaat käyttävät köyhiä hyväkseen, köyhät käyttävät vielä köyhempiä hyväkseen.

Balram kertoo tarinaansa seitsemän yön aikana, kun hän istuu toimistossaan päivystämässä, kuten hän menestyvän firmansa johtajana edelleen tekee. Hän on noussut köyhyydestä rikkauksiin, mutta hän haluaa edelleen tehdä työtä, ja öiden valvominen sopii hänelle, koska hän ei oikeastaan pysty nukkumaan kuitenkaan.

Balram on riksakuskin poika, joka jo pienenä osoittaa erityistä selviytymiskykyä ja hänet nimitetäänkin Valkoiseksi tiikeriksi, harvinaiseksi pedoksi, joita syntyy vain kerran sukupolvessa. Alusta asti kirjassa on kuitenkin Balramin oma tieto siitä, että hänen tarinansa on ollut selviämistaistelua, sattumaa ja vain yksi tarina miljoonien intialaisten tarinoiden joukossa. Kerronnassa on koko ajan mustan huumorin juonne, joka nousee Intian kaoottisesta ja absurdista arjesta, jossa toimivat viidakon lait ja jossa häikäilemättömimmät pärjäävät.

Teos tuo väistämättä mieleen Vikas Swarupin Slummien miljonäärin ja toisaalta Arundhati Royn  teokset Joutavuuksien jumala ja Äärimmäisen onnen ministeriö. Slummien miljonäärissä on samaa ironista huumoria, jota pursuilee Valkoisesta tiikeristä, kun taas Royn teokset ovat totisia ja koskettavia nyky-Intian kuvauksia. Kaikissa näissä teoksissa päähenkilönä on Intia.

Valkoinen tiikeri on nopealukuinen ja hämäävä lukukokemus. Sen huumori piilottaa kipeitä ja kammottavia totuuksia. Rikkaan ja köyhän ero on alusta asti kirjan kantava ristiriita: Rikkaan miehen vartalo on kuin ensiluokkainen pumpulityyny, valkoinen ja pehmeä ja kiiltävä. Meidän ruumiimme ovat erilaisia. Isän selkäranka oli kyhmyinen köysi, sellainen jolla kylän naiset nostaat vettä kaivosta, solisluu kaartui selväpiirteisenä kaulan ympäri kuin koiran kaulapanta, naarmut, haavat ja arvet kuin pienet piiskan sivalukset peittivät rintaa ja vyötäröä ulottuen aina lantioluiden yli takapuoleen. Köyhän miehen tarina on kirjoitettu tämän ruumiiseen terävällä kynällä. (S. 33.)

Lukupiirikirjaksi Valkoinen tiikeri oli erinomainen valinta, sillä siitä ei oikeastaan voi olla pitämättä, joten se oli ollut kaikille hyvä lukukokemus. Silti se ei ole mikään köykäinen kirja, vaan se herätti keskustelua muun muassa Intiasta (josta tiedämme liian vähän) ja köyhyydestä (jota meidän kaikkien pitäisi torjua). Kirjailijan tarinankerronnan taitoa myös ihailtiin. Kokonaisuudessaan teos on pieni helmi, joka latelee intialaisen elämän raadollisia tosiasioita Balram Halwain rehellisellä äänellä: Tappakaa riittävästi ihmisiä, niin teille pystytetään pronssipatsas Delhiin parlamenttitalon viereen - (s. 542)



Valkoinen tiikeri on luettu myös näissä kirjablogeissa: Mari A:n kirjablogi, Notko, se lukeva peikko, Kirjapeto ja Kirjoihin kadonnut.

Paula ja Kari Havaste: Henkka koulussa

Paula Havaste: Henkka koulussa, 2008
Kuvittaja: Kari Havaste
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 37
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Henkkaa jännittää koko ajan enemmän. On ihan pakko hyppiä, juosta ja temppuilla. Tuntuu kuin jalat olisivat täynnä kihinää, ja suupieliin nousee iloinen hymy. (S. 18.)

Valloittava Henkka on juuri niin innokas koululainen, kuin toivoisi kaikkien ekaluokkalaisten olevan. Paula ja Kari Havasteen Henkka koulussa on mainio kirja jokaisen tulevan ekaluokkalaisen luettavaksi. Teksti on sujuvaa ja asiallista, ja valokuvat havainnollisia ja iloisia. Joka aukeamalla on myös lyhyt, tavutettu teksti niille koulutulokkaille, jotka jo osaavat itse lukea.

Henkka koulussa ei ole mikään satukirja, vaan se on täynnä tietoa. Päähenkilö on Henkka, jonka elämää seurataan kahden päivän ajan. Ja ne kaksi päivää ovatkin ehkä ne elämän jännittävimmät päivät!

Kaikki alkaa siitä, että Koulun alkuun on enää yksi yö. Johan alkaa lukijankin vatsanpohjaa nipistellä. Ennen ensimmäistä koulupäivää pitää tehdä hankintoja ja valmistautua koulumatkaan. Henkan mukana käydään reppuostoksilla ja illalla vielä tarkistamassa koulureitti. Vaarallisimmat kohdat harjoitellaan isän kanssa. Iltaruualla puhutaan perunan kuorimisesta ja yöllä nähdään vähän levottomia unia.

Henkan koulumatka on silmiä hivelevän kaunis. Se kulkee peltomaisemassa ja johtaa kohti mukavan kokoista kyläkoulua. Tulee väkisinkin mieleen, että tällaisen koulumatkan ja tällaisen kodikkaan koulun ansaitsisi jokainen pieni koululainen. Kotimatkalla Henkka morjestaa tuttua naapuria ja huomaa naapuruston eläimet.

Kirjan kuvitus on rauhoittavaa. Sitä katsellessa tulee hyvä ja turvallinen olo. Luulisin, että koulujännitys lievenee aika tavalla, kun lukee tätä kirjaa aikuisen kanssa ja katselee mukavia kuvia. Valokuvista välittyy pienen pojan elämänpiiri: turvalliset aikuiset, koti, kaverit ja luonto. Ensimmäinen koulupäivä kaikkine vaiheineen dokumentoidaan hienosti. Opettajan tapaaminen, pulpetissa istuminen, välitunti, ruokailu... Kaikki jännittävät kohdat voi käydä läpi vaikkapa vain kirjaa katselemalla.

Entäs sitten Henkka! Hän on kerrassaan ilmeikäs, hauska ja vilpitön kaveri! Mitään poseerauksen tuntua ei ole missään, vaan Henkka tuntuu juuri niin luontevalta kuin seitsemänvuotiaat pojat ovat.

Luin kirjan omalle ekaluokkalaiselleni, joka suhtautui siihen hyvin vakavasti. Pojan olemuksesta näki, että kirja vangitsi hänen ajatuksensa täysin syksyiseen koulun alkamiseen. Vaikka eskari on käyty samassa, tulevassa koulussa, on ekaluokka jännittävä, iso asia. Isotsiskot laskivat omat kirjansa ja tulivat myös kuuntelemaan. Kirja sai heidätkin vakavoitumaan. Pikkuveikkaa ei kiusoiteltu, vaan yhdessä mietittiin, mikä omassa koulussa on samanlaista, mikä erilaista kuin Henkan koulussa.

Kiitän tekijöitä onnistuneesta kokonaisuudesta! Pojan valitseminen päähenkilöksi on tärkeää poikien koulumyönteisyyden tukemiselle. Ja Henkka on valloittava tyyppi. Onkohan hänen ilonsa säilynyt, ja millä mielellä hän mahtaa nyt käydä koulua? Hän taitaa olla yläkoululainen nykyään, mutta toivottavasti hän on edelleen yhtä vilpitön kaveri kuin kuvista voi päätellä!

Leo Tolstoi: Kuinka hanhi jaetaan

Leo Tolstoi: Kuinka hanhi jaetaan. Satua ja totta, (koottuja tarinoita 1800-luvulta)
Kuvittaja: Matti Pikkujämsä
Suomentaja ja kokoaja: Martti Anhava
Kustantaja: Otava, 2008
Sivuja: 95
Mistä sain kirjan: joulupukki toi lapsille

Leo Tolstoin pieni kirjanen Kuinka hanhi jaetaan on tarttunut mukaani jostain kirja-alesta hauskan ulkonäkönsä ansiosta. Matti Pikkujämsän retrohenkinen kuvitus on sekoitus oranssia, ruskeaa ja valkoista ja kokonaisuutena vastustamaton. Ostaessani kirjaa tarkistin kirjailijan nimen pariinkin kertaan: Leo Tolstoi. Kyllä se on hän - Anna Kareninan ja Sodan ja rauhan kirjoittaja, 1800-luvun venäläistaituri, arvostettujen klassikoiden ja tolstoilaisuuden isä. Onko hän kirjoittanut satukirjan? Ja miten kirja on päätynyt tällaiseen kuosiin?

Vastaus hämmennykseen löytyy kirjan lopusta, johon on lisätty pieni tietoteksti kirjailijasta. Leo Tolstoi (1828 - 1910) kirjoitti paitsi rakastetut klassikkonsa, myös lukemistoja lapsille, joita hän opetti kotikylässään. Lukemistoihin hän kokosi mukaelmia kansantarinoista. Lisäksi hän on kirjoittanut luonnontieteellisiä lastuja (kuten kirjassa niitä nimitetään), pieniä selityksiä luonnonilmiöistä. Nämä on kirjasessa siroteltu satujen väliin esimerkiksi otsikoilla Mistä tuuli tulee?, Miksi ikkunat huurtuvat ja mistä kaste tulee?, Aurinko ja lämpö, Aistit. Erityisesti Tolstoi tuntuu rakastaneen puita, joiden kasvusta hänellä on monta tarinaa. Luonnonilmiöiden tarkastelu ja niiden ihaileva ihmettely istuvat hienosti elämää kunnioittavan tolstoilaisuuden aatteeseen. Tällaiset lukemistot ovat varmasti toimineet hyvin opetusmateriaalina 1800-luvulla.

Kirjan sadut ovat mainoita. Niissä on kansantarinoiden väkevää tuntua ja paikoin hämmentäviä opetuksia. Huijareiden henki on herkässä ja kiittämättömyys on todellakin maailman palkka, niin että lopuksi kuolla kupsahdetaan. Saduissa opetetaan myös sääliä ja anteeksiannon suurta voimaa - perin tärkeitä inhimillisiä tunteita, jotka tekevät ihmisistä ihmisiä. Esimerkiksi Piispa ja rosvo -sadussa rosvo jää kiinni piispan hopeinen kynttilänjalka ryöstösaaliinaan. Piispa rientää paikalle pelastamaan ryöväriä kiinniottajien kynsistä. Hän ojentaa roistolle toisenkin kynttilänjalan: "Miksi sinä, mies hyvä, otit vain toisen mukaasi? Minähän annoin sinulle molemmat." Silloin rosvo alkaa itkeä ja katuu tekoaan. Kirjaan nimeen viittaava satu Miten talonpoika hanhet jakoi on puolestaan venäläisen kansanluonteen ja huumorin hieno tiivistelmä.

Matti Pikkujämsän kuvitus täydentää luonnontieteelliset tekstit, mutta myös lyhyet ja oudotkin tarinat pieniksi taideteoksiksi. Jokainen aukeama on pieni seikkailu. Kuten kuvasta näkyy Sodan ja rauhan kirjoittaja on halutessaan osannut tiivistää tarinan neljään (!) virkkeeseen.

Kirja on kaikin puolin erikoinen, mutta siitä tuli melkoinen yllättäjä. En olisi voinut parempaa iltasatukirjaa keksiä kuusivuotiaalle pojalleni, joka rakastaa jännittäviä tarinoita ja toisaalta on kiinnostunut luonnonilmiöistä, kuten kaikki lapset. Hänen pyynnöstään parhaita satuja piti lukea siskoillekin, koska ne olivat niin kiehtovia. Jää, vesi ja höyry -ilmiöiden lukeminen sai välillä ääneenlukijan pään höyryämään, mutta lapset vain kuuntelivat tyytyväisinä. Ehkäpä tällaiset pienet tietoiskut solahtivat mukavasti heidän satumaailmansa sekaan. Lukemistot oppikirjoina ovat olleet ehkä toimivampia kuin nykyiset oppiainerajoitteiset tietokirjat.

Eipä silti, oppi meni perille aikuisellekin. Nyt kun pakkaset vihdoin alkoivat, olen Leo Tolstoin ansiosta täysin selvillä siitä, miksi eteisessä syntyy mieletön veto, kun aukaisee ulko-oven. Tarvitsin tämänkin havainnon tekemiseen hyvin seikkaperäisen, lapsille suunnatun selityksen. Kiitos siis Tolstoille vuosisadan taakse siitä, että katselen ympäristöäni taas vähän valppaampana, pikkuisen uusin silmin!



Kuinka hanhi jaetaan -kirjalla sain puolivahingossa yhden suorituksen lisää Jaanan Venäjää valloittamana -haasteeseen. Olen tästä hykerryttävästä venäläislöydöstä suorastaan innoissani.

Jussi Siirilä: Sekaisin Kreikasta

Jussi Siirilä: Sekaisin Kreikasta, 2008
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 112
Mistä sain kirjan: hankin lahjaksi sukulaistytölle



Hyvä lukija, tällaista elämäni on. Tervetuloa mukaan. Pelastusliivit löytyvät istuimen alta ja oksennuspussit lehtitaskusta.

Jussi Siirilän Sekaisin Kreikasta kertoo 12-vuotiaan Mayan Kreikan-matkasta. Kirja on Mayasta kertovan kirjasarjan ensimmäinen osa, ja siitä on ilmestynyt jo toinenkin osa, Barrikadikesä, josta pidin kovasti. Koska siskollani on 10- ja 12-vuotiaat tytöt, joita haluaisin innostaa lukemaan (ketäpä en haluaisi innostaa lukemaan), hankin kirjan nuoremmalle lahjaksi. Toivon hartaasti, että molemmat lukevat kirjan ja ehkä alkaisivat seurata sarjaa, jolle toivon paljon jatko-osia. Koska olemme käyneet siskontyttöjen kanssa yhdessä Rodoksella, odotin tältä kirjalta myös aitoja kreikkalaistunnelmia.

Sekaisin Kreikasta -kirjassa Mayan perhe, eli insinööri-isä, taiteen maisteri  -äiti ja Maya, matkustavat Ateenan lähelle Glyfadaan lomailemaan. Heti loman ensimmisenä päivänä käy selväksi, että kontrollifriikki isä ja taiteilijasieluinen äiti ovat pahasti törmäyskurssilla. Isää harmittaa kreikkalaisten leväperäisyys ja äiti vain ihailee huolettomasti kaikkea. He alkavat käydä toistensa hermoille, ja ennen kuin Maya huomaakaan, he ovat lyöneet vetoa siitä, pystyykö isä heittäytymään nautiskelijaksi ja äiti ottamaan matkanjohtajan velvoitteet hoitaakseen. Maya seuraa aluksi kauhuissaan asioiden kehittymistä, mutta ottaa sitten ohjat omiin käsiinsä ja alkaa toimia.

Mayasta ei voi olla pitämättä. Hän on reipas ja järkevä, mutta osaa myös heittäytyä seikkailuun. Hän on mukava sekoitus vanhempiensa parhaita puolia. Lisäksi hänellä on kaverinaan kreikkalaispoika Kostas, jonka kanssa päivät kuluvat iloisesti rannalla ja jonka apua Maya tarvitsee pelastaessaan perhettään.

Siirilä on kirjoittanut kirjaan hykerryttävää tilannekomiikkaa. Komiikka perustuu Mayan vanhempien hahmoihin, mutta myös kreikkalaisten ja suomalaisten erilaisuuteen. Kirjassa seikkaillut karjalaistätien joukko sen sijaan ei minua paljon naurattanut, ja voi olla, etteivät nuoretkaan välttämättä saa heistä paljon irti. Hauskuus ei kuitenkaan ole pelkän kohelluksen varassa, vaan sitä syntyy myös terävästä sanailusta ja Mayan havainnoista, joita Siirilä ripottelee juonen sekaan: Sivumennen sanoen, isän katoamisen jälkeen ruokavaliomme on muuttunut leivospohjaiseksi.

Sekaisin Kreikasta on pirteä ja iloinen kirja, jota luki vallan mielikseen. Nuortenkirjassa ei tosiaankaan tarvitsee olla masennusta tai seksiä - välillä voi nauttia elämästä ja tarttua toimeen. Kreikkalainen tunnelmakin oli aitoa: meri, saari, oliivipuut, fetajuusto, ikuinen historia, tomera kreikkalaismummo (jonka käsivarret ovat kuin joonialaiset pylväät) ja hurjaa skootteriajelua! Siirilä on ujuttanut mukaan myös vakavia aiheita: meressä lilluvat roskat ja raivoisat maastopalot kertovat karua kieltään ihmisten välinpitämättömyydestä. Luonnonsuojelu onkin Maya-kirjoissa toistuva teema.

Siirilä mainitsee myös muutamankin kerran kirjailija Niko Kazantzakisin. Ehkäpä joku nuorikin innostuu joskus lukemaan Kerro minulle, Zorbas -kirjan luettuaan tämän Siirilän hilpeän nuortenromaanin: "Zorbas was here", Kostas sanoo ja ottaa muutaman reiman tanssiaskeleen. En oikein ymmärrä, joten hän osoittaa talon seinässä olevaa kylttiä. Siinä lukee kreikaksi ja englanniksi, että kirjailija Nikos Kazantzakis on asunut täällä ja luonut siinä sivussa tanssipitoisen bestsellerinsä.

Barrikadikesä oli vielä hauskempi ja paljon syvällisempi kuin Sekaisin Kreikasta. Maya-sarjan aloitusosa on kuitenkin jo osoitus siitä, että kepeääkin nuortenkirjallisuutta Suomessa osataan kirjoittaa, ilman että tuloksena on silkkaa hömppää. Maya on virkistävän tavallinen, nuori tyttö, jonka elämä ei ole synkkää ollenkaan. Hiukkasen hän muistuttaa Anni Polvan Tiina-sarjojen sankaitarta, mutta on selvästi nykyaikainen toiminnan nainen. Jään odottamaan sarjalle jatkoa!

Åke Edwardson: Melkein kuollut mies

Åke Edwardson: Melkein kuollut mies, 2008
Alkuteos: Nästan död man, 2007
Suomentaja: Jonna Joskitt
Kustantaja: Like
Sivuja: 510


- Mutta sinä siis tiedät minut, sanoi Winter.
- Kukapa ei? Olet kuuluisa.
- Niin sinäkin.
- En mitään sinuun verrattuna, Winter. Jos et olisi todellinen henkilö, esiintyisit jonkin kirjan pääosassa. Romaanin, dekkarin. Niin kuuluisa sinä olet.

Åke Edwardsonin Melkein kuollut mies on Erik Winter -dekkarisarjan yhdeksäs, eli toiseksi viimeinen teos. Olen lukenut sarjan järjestyksessä alusta alkaen ja seurannut Erik Winterin elämää siis hyvin läheisesti. Koko kirjasarja on ollut mielestäni erittäin laadukas ja tyylikäskin - kuten päähenkilö Erik Winter itsekin. Winterin päättelykyky, intuitiot ja johtajankyvyt ovat tehneet hänestä loistavan rikoskomisarion, jota ei voi olla ihailematta. Kirjasarjan myötä Winterin lähimmät työkaverit Fredrik Halders, Aneta Djanali, Bertil Ringmar ja Lars Bergenhem ovat tulleet myös läheisiksi.

Tässä kirjassa Winter elää perhe-elämää Göteborgissa. Tytöt ovat kasvaneet ja Winterin äiti palaa asumaan Göteborgiin lähelle lapsiaan. Erikin välit hänelle rakkaisiin naisiin eli vaimo Angelaan, sisko Lottaan ja äiti Siviin kärsivät liiallisen työnteon takia, kuten ennenkin. Erikiä kalvava ja paheneva päänsärky ei paljon auta. Naiset ovat huolissaan, mutta Winter paiskii töitä ja on etäinen ja pahantuulinen. Öisin hän näkee painajaisia.

Hyvin ei mene työkavereillakaan: Anetan ja Fredrikin suhde rakoilee ja Bergenhem on hukassa koko elämänsä kanssa. Hän on heräämässä homouteen, jättää perheensä ja kärsii masennuksesta. Ainoa vakaa työkaveri on Ringmar, jonka kanssa Winter jatkaa edellisistä kirjoista tutuksi tullutta työskentelytapaa, eli tykittävän keskustelun kautta ilmaan heitettyjä ideoita, joita kehitellään eteenpäin.

Kirja lähtee mielestäni hitaasti käyntiin. Bergenhem löytää Älvsborgin sillalta ovet levällään olevan hylätyn auton. Auton istuimesta löytyy luoti, mutta ruumista ei ole missään. Eikä pitkään aikaan tulekaan. Tutkinta alkaa, ja kun ensimmäinen ruumis ilmaantuu, alkaa selvitä, että tapaukset liittyvät kolmekymmentä vuotta aikaisemmin kadonneeseen tyttöön. Tytön askelia seurataan kirjassa takaumina, joten lukija tietää oikeastaan enemmän kuin Winter työkavereineen, ja syntyy kilpajuoksu, jossa poliisit nykajassa yrittävät selvittää tapahtumia ennen kuin murhia tulee lisää.

Melkein kuollut mies on jopa melkein liian synkkä dekkari. Winterin päänsärky puristaa lukijankin kalloa, se on niin intensiivisesti kuvailtu. Työkavereiden vaikeudet ovat masentavia. Kuulustelut eivät etene, dialogi on välillä hyvinkin kulmikasta. Väkivalta ja ihmisiä piinaavat salaisuudet vaanivat joka puolella. Käy myös ilmi, että kadonneen tytön ja Winterin tiet ovat kohdanneet katoamisiltana, mikä luo osaltaan kohtalokasta tunnelmaa.

Kirjan viimeinen, neljäs osa, on huikaisevaa luettavaa. Ensinnäkin se on sietämättömän jännittävä. Winter on hengenvaarassa (kuten usein ennenkin) ja tapahtuma on kuvattu niin taitavasti, että lukija pidättää hengitystään. Lisäksi loppuun sijoittuu niin traaginen kohtaus, että itkin, lähes ulisin, ääneen.

Viihdekirjaviikoksi suunnittelemani toukokuun I viikko ei nyt aivan toteutunut siten, kuin olin kuvitellut. Lukupiirikirja Elefantin matka kiilasi viihdekirjojen väliin, sillä tämän dekkarin lukeminen kestikin aika kauan. Edwardsonin Winter-sarja ei myöskään ole mitenkään viihdekirjallisuudelle tyypillisen kevyttä luettavaa. Olisin valmis puhumaan korkeakirjallisuudesta tässä kohtaa, niin syvällisesti elämän koko kirjo näissä teoksissa esiintyy. Edwardson kuuluu ilman muuta nykydekkaristien kärkikastiin. Melkein kuollut mies on paitsi loistava dekkari myös loistava kaunokirjallinen teos!

Mika Waltari: Kiinalainen kissa

Mika Waltari: Kiinalainen kissa, 2. painos, 2008
Kuvittaja: Leena Lumme
Kustantaja: WSOY, 1932




"Kaikkein kauimpana Maan ja Meren takana on maa, jonka nimi on Eurooppa", sanoi vanhin Manda-Riini. "Se on pieni ja mitätön maa, mutta siellä asuu suuria, valkoisia ihmisiä, jotka puhuvat lankoja pitkin ja ilman lankojakin."
"Hui!" sanoivat kaikki Manda-Riinit. "Se on ihmeellistä." Ja heidän piippunsakin sanoivat "kurk-kurk" pelkästä ihmetyksestä.
"Ja siellä on kaupunki, jonka  nimi on Pariisi", sanoi nuorin Manda-Rini, joka oli vielä niin nuori, ettei hän saanut polttaa piippuakaan muuten kuin salaa. --

Mika Waltarin Kiinalainen kissa on ilmestynyt alun perin vuonna 1932. En ollut sadusta kuullutkaan, ennen kuin vein lapset katsomaan Haiharan nukketeatterin esitystä Kiinalainen kissa ja ihastuin kauniiseen esitykseen. Myös lapset pitivät kovasti näkemästään. Pian sen jälkeen törmäsin alennusmyynnissä tähän Leena Lumpeen kuvittamaan lempeän riemulliseen painokseen vuodelta 2008.

Kiinalainen kissa on kullanvärinen, ja sillä on niin pitkä häntä, että se saattaa kiertää sen kolme kertaa alaruumiinsa ja käpäläinsä ympäri. Se on älykäs, mutta luonteeltaan vaatimaton kissa, jota koko suku ihailee. Koska se on taipuvainen mietiskelyyn, se ymmärtää, että vaikka olisi kuinka viisas, niin pelkästään ajattelemalla ei voi oppia kaikkea.

Eräänä päivänä kiinalainen kissa kuulee Manda-Riinien puhuvan Euroopasta ja Pariisista. Se ei tiennyt muita maita kuin Kiina olevan olemassakaan. Mutta nyt sille syntyy valtava halu päästä näkemään maailmaa ja lähteä Pariisiin, sillä se ajatteli, että jos maailma kerran on niin suuri, niin ei voi oppia mitään eikä tietää mitään, ellei lähde liikkeelle ja kauas pois.

Kissan matkasta tulee jännittävä, sillä se joutuu ensin matkustamaan laivalla pitkin Sinistä Virtaa, jossa asuu kissoja syövä vesihärkä. Sitten se etsii satamasta laivaa, jolla pääsisi Eurooppaan. Laivamatka puolestaan on hurjista hurjin, sillä kissa käy ankaraa sotaa rottien kanssa. Rotat joutuvat jättämään laivan, ja rottien kuningas Paljashäntä IV Suuri ystävystyy vastustajansa kanssa.

Pariisi on ihmeellinen - ja eikös tästä kuvauksesta tee mieli lähteä haistelemaan Pariisin kevättä: Se katseli Pariisia, joka loisti ja kukki ja säteili sen alapuolella sinisen ja ruusunpunaisen taivaan alla. Kadut liukuivat talojen lomitse kuin kiiltävät vyöt, autot huusivat kevään riemua, kastanjat loistivat valkein, jäykin kynttiläkukkasin bulevardeilla, ihmiset nauroivat, ja keltaiset ja vihreät ja punaiset autobussit mörähtelivät hiljaa elämisen ja olemisen nautintoa.

Kiinalainen kissa on täynnä salaista viisautta ja Pariisin lumoa. Ainut kirjan hengestä hiukan poikkeava jakso on sota rottia vastaan, sillä se on raaka ja aika pitkä sotatarina keskellä matkakertomusta. Mietin, olisiko Waltari kirjoittanut siihen kiinalaisen sotataidon tuntemuksensa Sun Tzun Sodankäynnin taito  -klassikon pohjalta vai olisiko siinä ensimmäisen maailmansodan vaikutus vielä näkyvissä. Oli miten oli, viisivuotias poikani halusi lukea nimenomaan rottasotakuvauksen moneen kertaan.

Waltarin huumori on joka sivulla läsnä. Maailman ilmiöt, ihmiset ja eläimet, Pariisi ja Kiina heräävät eloon. Leena Lumpeen kuvitus seuraa tarinaa värikkäänä ja hymy huulilla. Vaikka kiinalaisesta kissasta tulee Pariisissa kuuluisa, se palaa lopulta Kiinaan viisaana ja kokeneena kissana: Se istuu yhä Sinisen Virran rannalla Kiinan Muurin vieressä ja imee isoavarvastaan ja uneksii istuallaan. Ja sen on hyvä ja kaikkein paras olla, sillä Lootuksensyöjät tietävät kaiken ja ovat nähneet kaiken ja ymmärtävät kaiken. Ja juuri sen tähden he tietävät, että kaikkein paras on istua ja uneksia ja imeä isoavarvastaan Sinisen tai Vaaleanvihreän Joen rannalla.

Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia

Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia, 2008
Alkuteos: The Sorrows of an American, 2008
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kustantaja: Otava
Kannen kuva: Getty Images
Sivuja: 362


Ajattelin herra T:tä, hänen isäänsä ja isoisäänsä ja omaa isääni ja isoisääni ja niitä aikaisempia sukupolvia, jotka asuttavat meidän sisällämme olevaa henkistä maaperää, ja hiljaisia hetkiä, jolloin aaveet häilyvät ohitsemme tai puhuvat niin hiljaa ettemme kuule mitä ne sanovat.

Siri Hustvedtin Amerikkalainen elegia on parhaimmillaan henkistä yhteyttä menneisiin sukupolviin, yhteisöllisyyttä, välittämistä ja toisten auttamista. Päähenkilönä ja minä-kertojana on Erik Davidsen, norjalaissukuinen psykiatri ja psykoanalyytikko. Hänellä on hyvin läheinen suhde siskoonsa Ingaan ja tämän tyttäreen Soniaan. He kaikki asuvat New Yorkissa, vuotta 2003. Erik on eronnut ja Inga on leskeytynyt, ja nyt heidän isänsä on kuollut. Isän jäämistöstä löytyy salaperäinen kirje, jonka arvoitusta he alkavat selvittää.

Isän kuolema ja surun värittämät unet ajavat Erikin yhä syvemmälle yksinäisyyteen. Hän rakastuu alakerran jamaikalaissukuiseen vuokralaiseensa Mirandaan ja kiintyy hänen tyttäreensä Eggyyn. Samalla hän sekaantuu Mirandan epämääräiseen rakkaussuhteeseen, jonka seurauksena joutuu itsekin vainotuksi. Inga-sisko puolestaan selvittää myös kuolleen kirjailijamiehensä salaisuuksia ja yrittää selvitä sekä omasta että tyttärensä surusta.

Ingan tytär, Sonia, on äärettömän traumatisoitunut tornien romahduksesta, jonka hän on kokenut vain muutaman korttelin päässä WTC:stä ja nähnyt kaiken: Toinen vuosipäivä avasi Soniassa sisäisen murtuman, särön, jonka kautta hän päästi ulos häntä kaksi vuotta järkyttäneen räjähdyksen. Tulipätsi, jossa niin moni oli palanut kuoliaksi, joka oli pakottanut ihmiset ulos, pakottanut heidät hyppäämään ikkunalaudoilta, jotkut palavina, oli jättänyt lähtemättömiä kuvia sisarentyttären sieluun. -- Sonia ei halunnut maailmaa, jossa rakennukset sortuivat ja jossa sotia sodittiin syyttä suotta.

Amerikkalainen elegia sukeltaa amerikkalaisten sukupolvien traumoihin. Ja trauman aiheitahan riittää: norjalaisten siirtolaisviljelijöiden kokema lama Minnesotan preerioilla, II maailmansota, avioerot, leskeytymiset, syyskuun 11. 2001. Vähemmästäkin tietysti syntyy sielullisia vammoja, joita pitää purkaa psykiatrin vastaanotolla tai psykoanalyysissa. Yhtenä tärkeänä surujen käsittelytapana esitellään unet ja Erikin potilaiden tilitykset, joita vasten Erik yrittää ymmärtää myös itseään ja joutuu kääntymään terapeutin puoleen.

Mutta miksi tästä kaikesta jää niin kovin pinnallinen kuva, kuitenkin - vaikka aiheet ovat niin syvällisiä? Kirjan kielikin on sujuvaa ja kauniisti suomennettua. Teos on totinen yritys kuvata amerikkalaista selviytymistä, mutta miksi se ei kosketa. Ehkä minun on suomalaisena maalaistollona vaikea eläytyä newyorkilaisen älymystön ja taiteilijoiden itsekeskeisyyteen ja yksinäisyyteen. Mietin myös, kuinka paljon psykiatreja suomalaiset olisivat tarvinneet kansalaissodan, talvisodan ja jatkosodan jälkeen. Amerikkalaisesta elegiasta jää sellainen olo, että vain amerikkalaiset ovat kärsineet ja kärsivät tässä maailmassa, mutta myös selviytyvät, sankarillisesti.

Tämä kirja oli ensimmäinen Hustvedtiltä lukemani kirja. Blogeissa, esim. Kuutar lukee  ja Aamuvirkku yksisarvinen, tätä ei pidetäkään hänen parhaana teoksenaan, joten ehkä palaan kirjailijan tuotantoon jollain muulla teoksella myöhemmin.

Arne Nevanlinna: Marie

Arne Nevanlinna: Marie, 2012
Kustantaja: WSOY, 2008
Kansi: Kristiina Segercrantz
Sivuja: 306
WSOY-pokkari


Arne Nevanlinnan Marie kertoo 100-vuotiaan naisen viimeisestä elinpäivästä. Marie Myhrborgh on alun perin ranskalainen, ja ennen kaikkea strasbourgilainen. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän rakastuu suomenruotsalaiseen kirurgiin, menee naimisiin hänen kanssaan ja päätyy asumaan Suomeen kansalaissodan aikaan.

Viimeisen päivänsä aikana Marie kertaa koko elämäntarinansa. Muistot lapsuudesta, omasta perheestä ja Strasbourgista ovat selkeitä. Mutta mitä lähemmas nykyhetkeä Marien muistelmat etenevät, sitä sekavammiksi ne käyvät. Hän muistaa tapahtumia kuin välähdyksinä: perheenjäsenet, ystävät, rakastaja, lapset, joista vain yksi selviää hengissä, miehen kuolema. Näihin muistoihin sekoittuvat nykyhetken ihmiset: hoitajat, lääkäri ja hoitokodin johtaja.

Nevanlinna kertoo taitavasti Marien elämän, ja samalla ihmisen vanhenemisen ja muistamisen, kaaren. Lapsuusmuistoista kertovat virkkeet ovat selkeitä ja lyhyitä, mutta virkkeet pitenevät ja rönsyilevät mitä lähemmäksi nykyhetkeä ja viimeisen päivän iltaa edetään. Lopulta yksinäisyys, vanhuuden vaivat, ärsyttävä hoitohenkilökunta ja muistot pyörivät kuin ympyrää Marien päässä - jopa puolen sivun mittaisina loppumattomina virkkeinä. Hyvinä ihmisinä hän muistaa Eduard-poikansa, Enkeliksi nimeämänsä hoitajan, Gabriel-rakastajan ja Tatjana-ystävän. Suhde aviomieheen ja tämän sukulaisiin on sen sijaan pettymys. Yksi kirjan hersyvimmistä muistoista on muisto päivällisistä, jotka Marie järjestää ystävilleen ja sukulaisilleen. Niistä tulee täydellinen fiasko. Kaiken suomalaisen elämän keskellä Mariella on omaa ranskalaista perhettään kova ikävä. Mutta sekin perhe on hajonnut sotien jalkoihin.

Kirjan teki erityisen mielenkiíntoiseksi eurooppalaisen kulttuurin ja historian välähdykset. Alsacen maakunnan kohtalo maailmansodissa, Suomen sodat ja kulttuurien väliset erot kuuluvat Marien elämään. Hän elää niitä todeksi kulttuurien ja kielten sekamelskassa (ranska, saksa, englanti, ruotsi ja suomi), mutta herättää Suomessa ennakkoluuloja. Marie tiivistää kahden kotikulttuurinsa eron näin: Suomalaiset luulevat, että teot ovat tärkeämpiä kuin sanat. Ranskalaiset tietävät, että sanat ovat tärkeämpiä kuin teot. Marien isä, strasbourgilainen, menestynyt lakimies kiteyttää elämäntavassaan tyylin, jolla Euroopassa selviää parhaiten: --ranskalaisille hänen firmansa oli Rhincourt, mutta saksalaisille Rheinhof, juutalaisille hän oli puolijuutalainen, mutta juutalaisvastaisille Wagnerin ihailija, liikemiehille hän oli kapitalisti, mutta professoreille humanisti, ja niin edespäin.

Marien tarinan taustalla seurataan myös salaperäistä päiväkirjan pitäjää. Aluksi lukija on aivan ymmällään: kuka päiväkirjaa kirjoittaa? Vähitellen sekä päiväkirjan kirjoittajalle, että lukijalle alkaa paljastua hänen yhteytensä Marie-rouvaan. Pienenä hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että päiväkirjan kirjoittaja haaveilee kirjailijan urasta ja kirjoittaa kielestä: Sen olen oppinut, että lauseiden täytyy olla lyhyitä ja kirkkaita. Inhoan pitkiä vuodatuksia. Näitä pitkiä vuodatuksia on Marien elämän iltapuoli täynnä! Kirjan loppu antaa kuitenkin ymmärtää, että Marien tarina tulee lopullisesti hiipumaan Thaimaassa.

Mariessa kantavana teemana on vanhusten yksinäisyys. Kun ihminen elää 100-vuotiaaksi, hän ehtii menettää paljon ihmisiä ympäriltään. Marien yksinäisyys kestää kauan, vuosikymmeniä, sillä aviomies kuolee 55-vuotiaana, eikä ainoa poika käy kuin kerran viikossa äitiään tervehtimässä: Vähitellen Marie huomasi, ettei tärkeintä ollut rakkaus, koska sitä oli tarjolla niin vähän, vaan rutiini, koska sitä oli tarjolla niin paljon, ylös aina samaan aikaan, aamutakki ja tohvelit, tualetti vannahuoneessa, lämpötila termomeetteristä salin isossa ikkunassa.

Marie on tehnyt vaikutuksen muihinkin bloggaajiin. Lumiomenan Katja on huomannut Marien asitillisuuden ja Minna suosittelisi tätä hoitoalan oppikirjaksi. Arne Nevanlinnasta tuli toinen uusi, kotimainen kirjailija "Koen 13 uutta kotimaista kirjailijaa vuonna 2013" -haasteeseeni. Leena Krohn ja Arne Nevanlinna ovat olleet hienoja tuttavuuksia!

Leena Krohn: Kotini on Riioraa

Leena Krohn: Kotini on Riioraa, 2008
Kustantaja: Teos
Kuvitus: Leena Krohn
Sivuja:108


Leena Krohnin Kotini on Riioraa on kaunis kirja. Sitä voisi kuvata sanalla helmi. Sain tämän kirjan joululahjaksi ystävältäni, ja luin sitä lapsille ääneen joululomailtoina. "Lue, äiti, lue vielä yksi kappale tänä iltana!" oli jokailtainen toive. Ja aamulla ensimmäiseksi piti vielä jatkaa uusi kappale. Kun kirja loppui, ilmassa oli haikeutta ja sitten tuli selvä käsky: "Sun pitää äiti blogata tämä kirja", totesi toinen tyttö. "Joo, varsinkin tuo viimeinen luku oli hieno", säesti toinen. Siispä tässä ollaan...

Kotini on Riioraa -nimi tulee vanhasta lasten leikistä, jota leikitään koulun pihalla. Riioraa on mielikuvituksellinen paikka, mutta päähenkilölle, Ruthille, se edustaa kirjan nimessä lapsuuden kotikylää - osittain jo mielikuvituksen kultaamaa maisemaa. Aikoinaan koulussa hän kirjoitti tulevaisuutta ennustavan aineen, jossa hän on nimennyt Riioraan paikaksi, jossa aikoo käydä ennen vuotta 2000.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1950-luvulle suomalaiseen, pieneen kylään. Ruth on n. 8-vuotias tyttö, jonka mielikuvitus on vilkas. Hän on vahvasti kiinni kotikylässään, sen ihmisissä ja rakennuksissa.  Tärkeitä henkilöitä ovat mm. Ruthin perhe: isoveli Risto, äiti ja isä, jotka tuntuvat viisailta ja turvallisilta ihmisiltä. Lisäksi ystävät Pikkupauli, Isopauli ja Raija ovat läheisiä. Kylän persoonallisia aikuisia ovat lamppukauppias (Isopaulin pappa), kreivitär ja hänen sisäkkönsä sekä laamannivainaa.

Lähes jokaiseen tarinaan liittyy kuva. Kuvat ovat taianomaisia, kiehtovia ja erikoisia. Toinen ekaluokkalaiseni totesikin pariin kertaan: "Onpas outoja kuvia." Silti molemmat tytöt työnsivät nenänsä melkein kiinni kirjaan ja tutkivat kuvista jokaisen yksityiskohdan. Niistä tuli heille paljon oivalluksia, jotka täydensivät tarinoita ja tekivät niistä entistä salaperäisempiä.

Laamannivainaa oli erityisen pelottava henkilö, tai oikeastaan siis kummitus. Saatoin kuulla, kuinka kuulijani pidättivät henkeään, kun kirjan 50-luvun lapset leikkivät hautausmaalla ja kertoivat kummitusjuttuja. Myöhemmin laamannivainaa auttoi Ruthia löytämään kadonneen Pikkupaulin, jota koko kylä etsi. Pikkupaulin katoamiseenkin pienet kuuntelijani suhtautuivat erittäin vakavasti. Lisäksi heitä kauhistutti Raijan sairastuminen lapsihalvaukseen. "Äiti, voinko minäkin sairastua lapsihalvaukseen?" he miettivät. Raija joutuu sairautensa takia pyörätuoliin, mutta lapset keksivät myös sellaisia leikkejä, joissa ei tarvitse juosta. Ainakin meillä innostuttiin valtavasti kappaleesta, jossa Ruth ja Raija tekivät kivistä ja tikuista ja sammalista maisemia lasivateihin. Taidamme ensi kesänä yrittää. Lisäksi meihin kaikkiin lukiojoihin teki vaikutuksen huimia näkyjä näkevä Pikkupauli, joka hyväksyi kaikki ihmiset ja puhutteli heitä tasa-arvoisina.

Viimeisessä tarinassa lukijakin heittää viimeisen katseensa kylään, joka on tullut hänellekin läheiseksi: Yövieras kävelee sisään tarjottimineen ja silloin Ruth huomaa, ettei se olekaan aivan vieras. Siinähän on vanha herra, laamannivainaa, hänen ystävänsä oikeastaan. Laamanni nyökkää tähtiä täynnä ja laskee tarjottimen eteisen pöydälle ja on poissa.
     Ruth katsoo tarjotinta ja näkee, että tarjottimella on maisema. Se on hyvin tuttu maisema, sillä Ruth näkee tarjottimella koko kylän, joen, koulun, oman kotinsa, postin, kirkon ja lamppukaupan.-- Kaikki se mahtuu samalle pyöreälle tarjottimelle.

Tässä kirjassa riitti ajattelemisen aihetta ja katseltavaa sekä lapsille että aikuisille. Suomi on muuttunut, ja nykyajan lapsille teki todella hyvää tavoittaa 50-luvun lapsuus. Kotini on Riioraa on ensimmäinen Leena Krohnin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Tämä oli nyt myös ensimmäinen lukemani kirja Facebook-haasteeseen "Koen 13 uutta kotimaista kirjailijaa vuonna 2013"- hieno aloitus!