Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Lee Harper: Kuin surmaisi satakielen, 10. painos, 2007 (ilmestynyt suomeksi 1961)
Alkuteos: To Kill a Mockingbird, 1960
Suomentaja: Maija Westerlund
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Jenni Noponen
Sivuja: 411
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Meidän maailmassamme on jotakin, mikä saa ihmiset menettämään malttinsa - he eivät kykenisi olemaan oikeudenmukaisia vaikka yrittäisivät. Milloin on kyseessä valkoisen miehen sana mustan miehen sanaa vastaan, meidän tuomioistuimissamme voittaa aina valkoinen mies. Ne ovat rumia asioita, mutta ne ovat elämän tosiasioista. (S. 321.)

Kun tällainen sitaatti löytyy vuonna 1960 ilmestyneestä teoksesta, toivoisi, että voisi sanoa sen kuvaavan menneisyyttä. Sen sijaan on pakko kysyä, onko oikeastaan mikään maailmassa muuttunut. Ovatko ihmiset pystyneet parantamaan maailmaa ja tekemään siitä tasa-arvoisemman paikan?

Harper Leen Kuin surmaisi satakielen on amerikkalainen klassikko, joka voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 1961. Useampikin ystäväni on kehunut kirjaa yhdeksi parhaimmista ikinä lukemistaan kirjoista, ja sellainen siitä tuli minullekin monesta syystä. Ensinnäkin se on yksi parhaista lapsuuden kuvauksista, joita olen lukenut, mutta se on myös vahva kannanotto tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden puolesta. Siinä esiintyy myös yksi maailmankirjallisuuden suurista sankareista, josta tekee suuren se, että hänessä ei ole mitään sankarin elkeitä.

Teoksen tapahtumapaikkana on Maycomb-niminen pikkukaupunki Alabamassa 1930-luvulla. Kirjan päähenkilö on Scout, oikealta nimeltään Jean Louise Finch. Hän on 8-vuotias rasavilli tyttö, joka kasvaa ilman äitiä ja osallistuu veljensä mukana poikamaisiin leikkeihin. Sisarusten kanssa seikkailee Dill, joka saapuu kesäisin naapuriin tätinsä luokse asumaan. Kesät ovat hauskaa aikaa, vapaata mielikuvituksen ja leikin juhlaa, ja lukijalle tulee ikävä aikoja, jolloin ruutu ei hallinnut lasten elämää.

Scoutilla on viisas isä, joka yrittää kasvattaa lapsiaan, Scoutia ja 13-vuotiasta Jemiä, eli Jeremyä, parhaansa mukaan. Eikä se ole ollenkaan vähän. Perheen taloutta puolestaan hoitaa mustaihoinen Calpurnia, jonka huolenpito on taattua, ehkä vähän kiukkuistakin, mutta varmasti rakastavaa. Voisi sanoa, että Scoutin lapsuus on onnellista aikaa. Se kuitenkin loppuu aikanaan.

Scout on kirjan päähenkilö, mutta lähes yhtä ison huomion saa siis hänen viisas isänsä, Atticus Finch. Atticus tuntuu kirjan alussa etäiseltä ja kiireiseltä isältä, joka tekee pitkiä työpäiviä asianajajana. Lapsetkaan eivät kutsu häntä isäksi, vaan Atticukseksi. Vähitellen mielikuva etäisestä isästä alkaa muuttua, ja Atticuksen persoona alkaa paljastua lukijalle. Hän on kasvattaja, joka uskoo lapsuuden ainutlaatuisuuteen ja lasten viisauteen. Scoutin ja isän lukuhetket ovat läheisyyden hetkiä, jollaisia jokainen lapsi ansaitsisi.

Maycombin asukkaat puolestaan muodostavat monimutkaisen sosiaalisen verkoston. Yhteisön arvot, maltillinen suvaitsevaisuus ja järjetön kiihkoilu, asettuvat vastakkain. Mustia halveksitaan ja heihin suhtaudutaan vihamielisesti ja alentuvasti. Koska Scout ja Jem on kasvatettu ajattelemaan omilla aivoillaan, he osaavat kyseenalaistaa maycombilaisen maailmanjärjestyksen.

Lasten ehtymätön mielikuvitus poimii naapurustosta kaikki seikkailun ainekset, mutta heidän maailmansa alkaa vähitelleen laventua oman kadun varresta kylää kohti. Scout ja Jem kasvavat kirjan tapahtumien edetessä: he oppivat toimimaan yhteisössä, heidän mielikuvituksellinen lapsuuden maailmansa alkaa säröillä ja yhteisön konfliktit astuvat heidänkin elämäänsä. Lapsuuden kuvauksena teos on vertaansa vailla aitoudessaan. Suomentaja Maija Westerlund on onnistunut vangitsemaan myös suomennokseen vilpittömän ja persoonallisen lapsen näkökulman.

Odotin kirjan olevan hyvinkin juonellinen teos, mutta juoni ei ole kirjassa ollenkaan pääasia. Pääasiaksi nousee lapsuuden ja yhteisön kuvaus ja lopulta pohdinta oikeasta ja väärästä. Atticus on saanut työtehtäväkseen puolustaa valkoisen tytön häpäisemisestä syytettyä mustaa perheenisää. Pikkukylässä mustalla miehellä ei kuitenkaan ole ihmisoikeuksia, joten viha on valloillaan, eikä ketään kiinnosta totuus. Atticus uskoo perustuslakiin ja ihmisten tasa-arvoisuuten lain edessä, ja vaikka häntä halveksitaan mustan miehen puolustamisesta, hän haluaa puolustaa oikeutta.

Atticuksella on oma ystäväjoukkonsa, joka ymmärtää oikeudenkäynnin epäreilun asetelman, jossa mustan miehen kohtalo on ennalta selvä. Hänen arvostuksensa tässä pienessä piirissä on vankka. Tapahtumien edetessä Atticuksen jalo ja viisas persoona nousee suuruuteen, jollaisen kuvaaminen on epäilemättä yksi romaanitaiteen keskeisistä tehtävistä. Kirjallisuuden (yksi) tehtävä on tarjota ihmisille esikuvia, jotka onnistuvat monimutkaisessa maailmassa toimimaan periaatteidensa ja hyvyyden puolesta. Kirjallisuudessa tarvitsee sankareita, ja sellainen Atticus juuri on: Juuri tällaisina hetkinä minä ajattelin, että minun isäni, joka vihasi aseita ja joka ei ollut koskaan ollut missään sodassa, oli uljain mies joka koskaan on elänyt (s. 148).

Harper Leen klassikkoteoksella osallistun Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, joka järjestetään jo 10. kertaa. Tänä vuonna emäntänä on Taikakirjaimet-blogi, ja sieltä kannattaa käydä kurkkaamassa, mitkä blogit ovat tällä kertaa innostuneet osallistumaan haasteeseen. Luettua elämää on ollut klassikkohaasteessa mukana joka kerta.

Aikaisemmin olen lukenut haasteeseen nämä klassikot:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma
9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Jos klassikoista pitäisi valita suosikkinsa, tehtävä olisi mahdoton. Jokainen näistä klassikoista on asiosta klassikko.

Kirja on arvioitu myös näissä blogeissa: Nannan kirjakimara, Kirjan pauloissa, Kulttuuri kukoistaa, Yöpöydän kirjat ja Jokken kirjanurkka. Osallistun teoksella myös Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaasteeseen.

Jonathan Franzen: Vapaus

Jonathan Franzen: Vapaus, 3. painos, 2013
Alkuteos: Freedom, 2010
Suomentaja: Raimo Salminen
Kustantaja: Siltala
Kansi: Harvey Macaulay
Sivuja: 634
Mistä sain kirjan: ystävältä lahjaksi



Jonathan Franzenin Vapaus oli minulle viime syksyn lukuelämäys numero 1. Täytyy pyytää jo etukäteen anteeksi, etten voi oikeastaan kuin ylistää tätä järkälettä. En pysty syvään kritiikkiin, sillä jos kirjaa voi rakastaa, niin tätä kirjaa minä rakastan.

Mikä tekee Vapaudesta niin hienon kirjan? Kaikki. Se on ajassa kiinni, se on moniulotteinen, se on tavallinen ja se on kipeä. Sen aiheina ovat yksilötasolla avioliitto, vanhemmuus, rakkaus ja himo, yleisemmällä tasolla luonnonsuojelu, yrittäminen, menestys ja media. Sen suurin teema on nimensä mukaisesti vapaus, joka tekee elämästä - kamalaa räpistelyä.

Missään nimessä Vapaus ei ole vaikuttava siinä mielessä, että voisin rinnastaa sen jotenkin yksi yhteen omaan elämääni tai suomalaiseen elämänmenoon ylipäätään. Siinä pitäisi olla vähemmän rahaa ja yritysmaailmaa, vähemmän  intoilua, lahjakkuutta ja median valtaa. Sen henkilöt ovat perin juurin nimenomaan amerikkalaisia ihmisiä ja ärsyttäviäkin hahmoja, mutta he ovat myös rakastettavia ja ymmärrettäviä - perin juurin nimenomaan inhimillisiä ihmisiä.

Franzenin kerronta on tarkkaa, jopa liiankin tarkkaa. Dialogi on sujuvaa, mutta paikoin yhdentekevää. Kerronta vilisee yksityiskohtia. Henkilöiden ajatuksiin ei juurikaan jää aukkoja. Franzen kirjoittaa näkökulmatekniikalla - sekin on niin nähty juttu. Tekeepä hän kerronnassa jopa niin puisevan ratkaisun, että antaa yhden henkilöistä kirjoittaa itse elämäntarinansa terapeutille: Virheitä tuli tehtyä, Patty Berglundin omaelämäkerta hänen itsensä kertomana (kirjoitettu terapeutin ehdotuksesta) (s. 39.) Oikeastaan päätin olla pitämättä kirjasta siinä kohtaa...

Hetkinen! Olen luetellut tässä vaikka mitä vikoja, joita kirjasta löysin. Eihän tämän pitäisi kaiken järjen mukaan olla ollenkaan minun kirjani. Miksi ylipäätään rakastan tätä kirjaa? Miksi haluaisin lukea sitä koko ajan? Miksi olen taitellut sen kymmenille koirankorville? (Onneksi kirja on oma. Onneksi se valikoitui lukupiirikirjaksi ja onneksi sen valinnut piiriläinen lahjoitti meille muille ihan omat kappaleet, jotka hän oli löytänyt alelaarista huikeaan 2 euron hintaan.)

Kuunnelkaa elämäkerturi Pattya: Patty tiesi sisimmässään, että Walter oli saanut hänestä väärän vaikutelman. Ja virhe, jonka hän seuraavaksi teki, hänen elämänsä todella iso virhe, oli mukautua Walterin käsitykseen hänestä, vaikka hän tiesi, ettei se ollut oikea. Walter tuntui niin varmalta hänen hyvyydestään, että sai lopulta hänetkin hyväksymään ajatukseen. (S. 92.)

Franzen on kirjoittanut Pattylle itseironisen kertojanäänen, joka on vastustamattoman rehellinen. Jälkeen eivät jää myöskään Walterin vastuuntuntoinen ja pinnalta tylsähkö hahmo sekä rock-stara Richard, joka ei ensi tuntumalta ole kiehtova romaanihahmo, mutta kehkeytyy sellaiseksi. Pattyn ja Walterin perhe-elämä, Pattyn täydellinen (koti)äitiys ja varsinkin perheen pojan erityislaatuinen rakkausuhde, on kuvattu ristiriitaisesti ja rosoisesti. Keskiluokkainen, amerikkalainen elämänmuoto on kaukana kiiltokuvien kimalluksesta. Arki näyttäytyy naurettavana rakennelmana omituisia rooleja ja suorittamista.

Rahan valta, järjettömän suuren omaisuuden ansaitsemisen oikeus, yksilön oikeus vapauteen -  amerikkalaisen yhteiskunnan pyhä vapaus - näyttäytyy tuhoisana sekä yksilöiden että varsinkin luonnon ja yhteiskunnan näkökulmasta. Franzenin kritiikki on monitasoista ja viiltävää. Kuvaavaa on keskustelu, jonka Walter käy kissanomistaja-naapurinsa kanssa. Hän pyytää pientä asiaa: voisiko naapuri pitää kissansa sisällä lintujen pesimäaikaan? Naapurin mielestä kissa on hänen lastensa ja "omat lapset ovat minulle tärkeämpiä kuin jonkin linnun poikaset" (s. 613). Naapurin logiikan mukaan kissan ulkoiluttaminen on osa lasten vastuullisuuteen kasvamista. Tässä tapauksessa vastuu näyttäytyy hirvittävänä itsekkyytenä - vastuu omasta omaisuudesta ohittaa yhteisen vastuun luonnosta.

Onko meillä ihmisillä oikeasti edes toivoa? Maapalloa saa saastuttaa niin paljon kuin ehtii, vuoret saa louhia avolouhinnalla tyhjiksi, maisemaa voi muuttaa, eläinlajeja hävittää. Isänmaallisuuden nimissä voi käydä sotaa ja samalla voi kääriä isot voitot sotavarustelulla, kun toiset kuolevat taistelukentillä. Samaan aikaan saa valita, kenen kanssa saa jakaa elämänsä. Jos ei ole tyytyväinen, voi kokeilla muitakin mahdollisuuksia. Viis siitä, kärsiikö joku juuri minun vapaudestani.

Mikään ei tässä kirjassa ole itsestään selvää eikä helppoa. Paitsi kieli, jonka suomentaja Raimo Salminen saa sujumaan perusteellisena ja silti vivahteikkaana, jokaisen kertojanäkökulman omana äänenä. Kääntäjän työ on taidokasta, jos lukiessa koko ajan tuntuu, että ajatukset siirtyvät lukijan päähän vaivattomasti.

Teoksessa kaikki tekee kipeää, ja jokaisesta valinnasta maksetaan hinta. Vapaus näyttää niin helpolta, mutta on oikeasti tuhoisaa ja tekee onnettomaksi. Franzen pakottaa lukijan katsomaan vapauden taakse ja kertoo, kuinka me joudumme siivoamaan sen aiheuttamat jäljet, ennemmin tai myöhemmin.


Vapaus on luettu myös ainakin näissä kirjablgeissa: Luetut, lukemattomat, Lumiomena, Oota mä luen tän eka loppuun ja Eniten minua kiinnostaa tie. Sijoitin kirjan viime vuoden Helmetin lukuhaasteen kohtaan 3. Kirjassa kuljetaan metrolla. Tänä vuonna se sopii kohtaan 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa ja 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu.

Runohaasteen koonti

Kuva: Omppu Martin

Osallistuin viime vuonna Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen, #runo19. Tavoitteena oli lukea mahdollisimman paljon runoja ja kerätä runokokoelmista itselleen merkityksellisiä sitaatteeja.

Luin haasteeseen seitsemän runoteosta, mikä ei ole kovin paljon, sillä edellisvuoden haasteeseen luin peräti 13 teosta. Esittelen tässä lukemani teokset siinä järjestyksessä, kun ne luin:


1. Lauri Lamminmäki: Rauhan vaunut (1945)

Luin tämän erikoisen teoksen Helmetin lukuhaasteeseen, johon vaadittiin luettavaksi kirjailijan ainoa teos. Sain vinkin Lamminmäestä eräältä ystävältäni, ja vaikka en varsinaisesti syttynyt Lamminmäen runoudelle, pidin kirjaa kiinnostavana ajankuvauksena.


2. Kirsti Kuronen: Likkojen lipas (2011)

Likkojen lipas kertoo kahden tytön ystävyydestä. Se kertoo tytöistä yhdessä ja erikseen, lapsena ja nuorena. Kokoelmasta jää hyvä mieli, ja siinä on paljon tunnistettavia kasvun kohtia.


3. Pauli Tapio: Varpuset ja aika (2017)

Tapion kokoelma Varpuset ja aika voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2017. Se on herättelevä, yhteiskunnallinen ja yksityinen yhtä aikaa.


4. Maria Matinmikko: Valkoinen (2013)

Matinmikon Valkoinen on täynnä toinen toistaan visuaalisempia, sanoilla tehtyjä maalauksia. Se on sanojen kuvataidetta. Eläimet, valkoisuus, kuvien esiin tulo ja katoaminen johdattelivat kuin uneen.


5. Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika (2019)

Lehdon runoteos Kultapoika, kuplapoika oli Tanssiva karhu -palkintoehdokkaana viime vuonna. Ihastuin teokseen syvästi.


6. ja 7. Luin myös Miira Luhtavaaran kokoelman Sinusta roikkuu valoa ja Catharine Gripenbergin kokoelman Ottaisit käteni, kummallista, mutta näistä blogitekstit ovat vasta tekeillä.


Kootut sitaattini ovat tässä: 

Tämä on päiväkirjamerkintä ajalta, jolloin maa kiersi aurinkoa.
Kirjoitan, jotta päivä tulisi näkyviin.

tsirp tsirp

ehkä joku enkeleistä ihastui häneen


(Ensimmäinen ja kolmas säe on siteerattu Pauli Tapion Varpuset ja aika -teoksesta, toinen säe Maria Matinmikon Valkoisesta ja viimeinen säe on Silene Lehdon Kultapoika, kuplapoika -teoksesta.)

Runovuosi oli mieliinpainuva paitsi hienojen teosten ansiosta, myös siksi, että blogini oli mukana Yleisradion Tanssiva karhu -runopalkinnon 25-vuotisjuhlinnassa ja bloggasin kolme palkinnon voittanutta teosta: Maria Matinmikon Valkoinen, Merja Virolaisen Olen tyttö, ihanaa sekä Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän.

Uusi runovuosi ja uusi runohaaste, #runo20, on jo alkanut ja ensimmäiset kirjat sitä varten on jo hankittu.

Runoilemisiin! 

Katsaus lukuvuoteen 2019

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton oli hieno aloitus vuodelle 2019.

Uusi vuosi on jo pitkällä, mutta jonkinlainen yhteenveto viime vuoden lukuhetkistä on paikallaan. Ihan vaan siksi, että hyviä kirjoja ei  koskaan voi hehkuttaa liikaa. (Kaikkia lukuelämyksiä en ole ehtinyt vielä tuoda blogiin, mutta ainakin parhaimmista yritän saada tekstit aikaiseksi.)

Goodreads-tilastojen mukaan luin viime vuonna 85 kirjaa. Lukuvuosi oli ehkä paras ikinä, mutta näin olen viime vuosina ajatellut joka vuosi. Luin paljon erilaista kaunokirjallisuutta: romaaneja 43 (joista 8 oli dekkareita ja yksi oli novelliteos), runoteoksia 8 (kaikki  kotimaisia), näytelmiä 4 ja sarjakuvia 11.

Kirkkaimmat romaanielämäykset ovat tässä siinä järjetyksessä kuin ne luin. Parhaita on paljon. Luettelosta näkyy myös, että lukuhaasteet ovat tuoneet eteeni loistavia kirjoja, joita en olisi varmasikaan ilman haasteita lukenut, vaikka suurin osa löytyi omasta hyllystäni. Helmetin lukuvuoden 2019 lukuhaasteeseen täsmäluin näistä parhaista kirjoista peräti kuusi ja Joka päivä on naisten päivä -lukuhaasteeseen neljä naisten kirjoittamaa klassikkoa:

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton 

Yksi vuoden parhaista kirjoista ei paljon esittelyä kaipaa.

Rachel Cusk: Ääriviivat
Leena Krohn: Tainaron
Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei
Margaret Mitchell: Tuulen viemää
Agota Kristof: Iso vihko
Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Jonathan Franzen: Vapaus
José Saramago: Kertomus sokeudesta
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
Juha Hurme: Hullu
Taiye Slasi: Ghana ikuisesti
Pajtim Statovci: Bolla
Monica Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Paras lukemani dekkari tänä vuonna oli ruotsalaisen Pascal Engmanin Patriootit, mutta jäin myös koukkuun Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjaan, jota aion lukea lisääkin.

Liv Strömquist - sarjakuvataiteilija vailla vertaa.

Sarjakuvien ykkönen on ilman muuta Liv Strömquistin Einsteinin vaimo, ja toivoisin, että tämän ruotsalaisen neron sarjakuvat kuluisivat myös suomalaisten käsissä. Kati Närhen Agnes-trilogian 2. ja 3. osat (Mustasuon mysteerit ja Seitsemäs vieras) sekä Alison Bechdellin Lepakkoelämää ilahduttivat myös suuresti. Janne Kukkosen Voro on puolestaan vauhdikas, kotimainen seikkailusarjakuva, jota voi suositella aivan kaikille ja kaiken ikäisille.

Runoteoksia luen nykyään ehkä enemmän kuin koskaan. Syynä on Reader why did I marry him -blogin toista vuotta jatkuva runohaaste, johon osallistuin taas ja aion osallistua jatkossakin. Luvassa on erikseen runohaasteen koontipostaus, mutta mainittakoon nyt tässäkin Pauli Tapion Varpuset ja aika, Maria Matinmikon Valkoinen, Silene Lehdon Kultapoika, kuplapoika sekä Catharina Gripenbergin Ottaisit käteni, kummallista ja Miira Luhtavaaran Sinusta roikkuu valoa.

Janne Saarikiven Suomen kieli ja mieli ilahdutti sielua.

Tietokirjoja luin tänä vuonna ennätykselliset 8 kappaletta, tosin osan lukemistani tietokirjoista voi laskea kaunokrijallisuuden ja tietokirjallisuuden välimaastoon, kuten Michelle Obaman muistelmateoksen Minun tarinani.  Se on teos, joka herättää toivoa. Erityisesti nautin myös Janne Saarikiven esseekokoelmasta Suomen kieli ja mieli sekä Maggie Nelsonin esseetyylisistä ja omaelämäkerrallisista teoksista Sinelmiä ja Argonautit. Puhtaasti tietokirjamaisin oli Anna Kortelaisen kirjoittama Hyvä Sara! Sara Hildenin kolme elämää -elämäkerta, jota voi suositella erityisesti tamperelaisille, mutta myös kaikille kuvataiteen harrastajille. Se on voimakkaan ja menestyneen naisen elämäkerta, joka kannustaa yrittämään elämässä eteenpäin omia tähtiä kohti. Inspiroiva tietokirja oli myös nuorille suunnattu Sankaritarinoita tytöille, joka sisältää lyhyitä elämäkertoja suomalaisista, rohkeista naisista. 

Loppuvuodesta aloin merkitä yhä tarkemmin ylös myös lukemiani lasten- ja nuortenkirjoja, sillä Lastenkirjainstituutin järjestämässä koulutuksessa heräsin siihen tosiasiaan, että lanu-kirjallisuus tarvitsee näkyvyyttä. Se jää julkisuudessa usein pimentoon samaan aikaan, kun lasten lukuharrastus vähenee. Uusien lukijasukupolvien kasvattaminen on vaikeaa, jos kirjoista ei edes puhuta.

Laskin Goodreadsin tilastoista lukeneeni viime vuonna yhteensä 19 lasten- ja nuortenkirjaa. Tässä luvussahan eivät toki ole kaikki ne kuvakirjat, joita luen kuopukselle, mutta joitakin kuvakirjoja aloin merkitä tilastoihin (se näkyvyys!). Joulupukki toi pari uuttakin kuvakirjaa: Kaija Pannulan ja Netta Lehtolan Kettujuttuja ja Tomi Kontion ja Elina Warstan Koira nimeltään Kissa tapaa kissan. Näitä on jo luettu useaan kertaan. Kuopuksen ja minun suurimpia suosikkejani olivat kuitenkin viime vuonnakin Timo Parvelan Maukat ja Väykät. Varsinkin Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen on meidän yhteinen voimakirjamme. Kuopus toki jaksaa kuunnella äänikirjoina myös Risto Räppääjiä - yhä uudestaan ja uudestaan - lukijana Paavo Kerosuo.

Tänä vuonna löysin myös omaksi ja oppilaitteni iloksi selkokirjat, joita itse luin pienen pinon ja joita jakelin myös oppilailleni luettavaksi. Onnistumisen ilo oli nuorilla valtava, kun kokonaisen kirjan lukeminen onnistui. Suosittelen erityisesti Mimmu Tihisen selkokirjoja (Toivottavasti huomenna sataa ja Kello tuhat) sekä Tapani Baggen Polttavaa rakkautta. Myös Harri Veistisen Kotitekoisen poikabändin alkeet -kirjan selkomukautus on onnistunut. Erityisesti ihastuin tänä vuonna Magdalena Hain Haiseva käsi -kauhunovellikokoelmaan, jota voi suositella nuorille luettavksi, mutta joka nostatti hiuksia pystyyn myös aikuislukijalle.

Kaikista lukemistani kirjoista 59/85 oli naisten kirjoittamia kirjoja. Tämä on tietoinen valinta, sillä tilastojen  mukaan naisten kirjoittamia kirjoja lukevat lähinnä naiset. Tämä tosiasiahan puolittaa naisten kirjoittamien kirjojen lukijamäärän. Samasta syystä yritän suosia myös kotimaista kirjallisutta  - suomenkielisen kirjallisuuden lukijoita on maailmassa vain 5 miljoona, joten jokainen lukija on tärkeä. Lukemistani kirjoista yli puolet olikin suomalaisia, 48/85. Kotimaisuusaste oli 100%  runokirjoista ja 95% tilastoimistani lanu-kirjoista.

Tämän kuluvan uuden vuoden lukusuunnitelmat ovat jo täydessä vauhdissa. Aikomuksenani on lukea keskeneräiset kirjat pois, osallistua lukuhaasteisiin ja jatkaa bloggaamista ja kirjapuhetta. Luettua elämää on aktiivinen Instagramissa ja Facebookissa, mutta omalla nimelläni päivittelen myös Goodreadsissä ja Twitterissä. Tulkaa mukaan lukemaan kirjoja ja puhumaan kirjoista!

Hyvää lukuvuotta kaikille!