Tuula Levo: Tuulenajama

Tuula Levo: Tuulenajama, 2009
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 351
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Tuula Levon Tuulenajama on elämäkerrallinen romaani Teuvo Pakkalasta, eräästä Suomen tunnetuimmasta realistisen kirjallisuuden uranuurtajista. Pakkala on erityisen tunnettu lapsiaiheisista novelleistaan, joissa voi nähdä jopa modernismin piirteitä. Edelleenkin hänen novellikokoelmansa Pieniä ihmisiä ja Lapsia ovat koskettavia ja todentuntuisia lapsitarinoita täynnä. Kukapa ei tuntisi novelleista sanontoja stiiknafuulia tai kymmenellä pennillä siirappia. Ja jos ei tunne, niin on syytä tutustua!

Pakkala jäi elinaikanaan kahden suuren realistin, Minna Canthin ja Juhani Ahon, varjoon. Syitä oli varmastikin monia, mutta näin jälkiviisaasti voisi ehkä sanoa, että hän oli aikaansa edellä. Lapsista kirjoittaminen ei ollut 1800 - 1900-luvun taitteessa kovin muodikasta (onko vieläkään) saati arvostettua, ja toisaalta Pakkalan kirjoittamisessa nähtiin liiankin naturalistisia piirteitä.

Tuula Levon Tuulenajama kertoo Pakkalan elämästä hänen läpimurtoteostensa Vaaralla (1891) ja Elsa (1894) jälkeen. Kirjan alussa Pakkala on juuri noussut kuuluisuuteen Tukkijoella-näytelmän (1899) myötä, ja sitä esitettiin monta vuotta täysille saleille ympäri maata - näytelmää esitetään vieläkin säännöllisesti ainakin kesäteattereissa. Kirjailijalta odotettiin vastaavaa "hittiä" koko hänen loppuelämänsä ajan, mikä nolostutti kirjailijaa itseään, joka ei kansannäytelmäänsä osannut arvostaa kovin korkealle.

Tuulenajamassa hypätään keskelle Esteri-romaanin kirjoittamisen tuskaa, 1900-luvun alkuvuosiin. Esteri, joka on julkaistu nimellä Pieni elämäntarina (1902), oli kirjailijalle vaikea työ ja sen kirjoittaminen kesti kauan. Lopulta se sai hyvin vähän huomiota osakseen, vaikka jokunen aikalaiskriitikko kehuikin sen olevan kansainvälisen tason uutta kerrontaa. Esterin jälkeen Pakkala tunsi olevansa ihan loppu ja vajoavansa velkakierteeseen. Hän ryhtyi köysikaupustelijaksi ja sitten köysitehtaan sihteeeriksi.

Pakkala löysi oikeamman alansa lopulta opettamisesta. Hän koki olevansa siinä hyvä, ja hänellä todellakin tuntuu olleen erityinen yhteys lapsiin ja nuoriin. Pakkalan omien poikien kasvatusmetodi oli ilmeisesti mullistava ja aikaansa edellä, sillä Tuulenajamassa kerrotaan, kuinka Pakkala ajattelee, että muissa perheissä lapset opetetaan kunnioittamaan vanhempiaan, mutta heillä kunnioitetaan lapsia. Lasten kunnioitus näkyy myös Pakkalan lapsinovelleissa.

Opin Levon kirjan myötä Pakkalan elämästä paljon uutta. Olin tähän asti pitänyt Pakkalaa täysin oululaisena kirjailijana, mutta Pienen elämäntarinan kirjoittamisen aikoihin perhe asui Helsingissä, josta muutti köysitehtaan läheisyyteen Kokkolan Yxpihlajaan. Kokkolassa Pakkalat asuivatkin monta vuotta, eli Pakkalaa voisi pitää myös kokkolalaisena kirjailijana. En myöskään tiennyt, että Pakkala on kirjoittanut yhden Suomen suosituimmista Aapisista (1908). Sen kirjoitusurakka kuvataan kirjassa mainiosti.

Erityisen kiinnostavan tästä elämänkerrallisesta romaanista tekee se, kuinka tarkasti siinä kuvataan 1900-luvun alun kulttuuripiirejä ja niiden sisäisiä ystävyyssuhteita. Jussi (Juhani Aho) tuntuu olleen Pakkalalle läheinen ystävä (tosin välit viilenivät vähitellen). Myös Algot Untola koskettaa Pakkalan elämää melko yllättävissä yhteyksissä.

Toisaalta en ihmettele, jos ystävät ottivat rutiköyhään kirjailijaan etäisyyttä, sillä niin monta kirjettä hän joutui kirjoittamaan pyytääkseen ystävien takauksia lainoilleen ja vekseleilleen. Kirjan rasittavin puoli olikin seurata kirjailijaparan rahahuolia, jotka helpottivat vasta romaanin (ja kirjalijan elämän) loppupuolella.

Toinen elävästi kuvattu asia kirjassa on kirjoittamisen tuskan ja onnen kuvaaminen. Kun Pakkala asettuu opettajaksi, hän oikein pelkää joutuvansa taas kirjoittamisen pakon valtaan. Toisaalta Pakkala löysi opettamisestakin oman alansa:  - - opettaessani tunnen samantapaisia onnistumisen värähdyksiä kuin joskus kirjoittaessani. Olen ollut tyhmä, kun en jo nuorena ymmärtänyt valita opettajan uraa. (S. 233.)

Levon teksti on helppolukuista ja sujuvaa, ja vaikkei teksti olekaan säkenöivää, se on hyvin rehellisen tuntuista. Kirja oli mielenkiintoinen ja koskettava, hirmuisen aito. Se tekee Pakkalasta elävän ihmisen: Koko elämäni olen puuhaillut yhtä sun toista, rientänyt sinne tänne. Elannon perässä juoksemiseen tuhraantui suuri osa kalliista ajastani. Hui hai, minun olisi pitänyt tuumia - ja tehdä niin kuin muutkin, unohtaa ikuinen rahavaillinki ja elää huolettomasti päivä kerrallaan. (S. 341.)


Lukuhumua-blogissa Joanna von Scarlett löysi Tuulenajamasta lempikirjansa. Kirja hyllyssä -blogin Kaisa V. kuuluu samaan lukupiirin kuin minäkin ja kirja oli meillä tammikuun kokoontumisen kirjana. Lukupiirissä kirjasta pidettiin melko lailla, sillä siitä oli saatu paljon uutta tietoa.

Tuulenajama sopii HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohtaan 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

Heidi Köngäs: Hertta

Heidi Köngäs: Hertta, 2015
Kustantaja: Otava
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 285
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä



En tuhoudu, vaikka yritetään. En lakkaa taistelemasta, koskaan. Porvarit, te ette saa minua. (S. 9.)

Heidi Köngäksen Hertta on kertomus naisesta, rakkaudesta ja aatteesta. Sen ydin on punainen, palava ja vahva, kuten päähenkilönsä.

Ne teistä, jotka ovat erehtyneet seuraamaan blogiani säännöllisesti (Hei, äiti!) ovat ehkä huomanneet lähes pakkomielteisen intoiluni historiallisista romaaneista. Historia oli lempiaineeni koulussa, eikä palo ole aikuisenakaan sammunut. Ja tässä sitä taas ollaan: historiaan sijoittuvan romaanin äärellä huokailemassa tyytyväisenä.

Kun kuulin Hertasta, en ollut nahoissani pysyä. Köngäksen Dora Dora on nimittäin viime vuosien parhaita lukukokemuksiani, ja tieto siitä, että Hertta on myös historiallinen, toisen maailmansodan aikaan sijoittuva romaani, sai odottamaan kirjalta suuria.

Aloitin Herttaa jo kerran Vippi-lainana, mutta kirja ei ollutkaan Dora Dora, ei ollenkaan niin loistava. Lisäksi Köngäksen viljelemät pilkulla erotetut päälausejonot ärsyttivät niin, että kirja ei edennyt. Se töksähteli koko ajan. (Tästä samasta asiasta olen nillittänyt aiemminkin blogissani Köngäksen Hyväntekijä-romaanin yhteydessä.) Jouduin palauttamaan kirjan lukemattomana ja pettyneenä.

Onneksi rakas ystäväni lainasi kirjan minulle joulukirjaksi ja yritin uudestaan, nyt paremmalla ajalla ja paremmalla menestyksellä. Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon rakkaus ja poliittinen ura tempaisivat toisella yrittämällä mukaansa. Taustalla häärivä Etsivän keskuspoliisin johtaja Esko Riekki puolestaan toi kirjaan lisää historiallista ulottuvuutta, poliittisen pelin julmuutta ja pelon ilmapiiriä.

Minulle antoisinta ja kiinnostavinta antia kirjassa olivat talvisodan ja jatkosodan ajan kuvaus sekä sotien jälkeinen poliittinen tasapainoilu, joka on tavoitettu hyvin aidon tuntuisena. Sota-aika ja vaaran vuodet, koko 1940-luku, piirtyy konkreettisena lukijan eteen.

Hertan päähenkilö, Hertta Kuusinen, on kommunistisen puolueen voimanainen. Hän on Otto Wille Kuusisen tytär ja kasvanut aatteeseen. Hertta muutti jo nuorena isänsä perässä Neuvostoliittoon ja eli innostavaa uuden valtion rakennusaikaa sekä unelmoi vallankumouksesta myös Suomessa. Voiko punaisempi ollakaan? Voiko aatetta edustaa koko elämällään, hengityksellään ja rakkaudellaan? Kyllä voi, ja sen Hertta tekee. Mitä siitä, vaikka tovereita katoaa Neuvostoliitossa jonnekin tuntemattomaan osoitteeseen. Täydellisen kommunistivaltion luominenhan vaatii uhreja.

Hertta Kuusinen ei myy aatettaan, vaan hän istuu sen puolesta vankilassa, joutuu painumaan maan alle talvisodan aikana ja on turvasäilössä jatkosodan aikana. Ero omasta lapsesta on raastavaa. Aate nielee kaiken, mutta tämän naisen tinkimättömyyden tuloksista saan osani minäkin: Kuusinen oli 40-luvun lopussa ministerinä luomassa pohjaa laeille, joilla naisen asemaa parani. Hän on tehnyt töitä lapsilisien ja äitiyslomien eteen, vaikuttajinaan Aleksandra Kollontain ajatukset: Mistä pidän kiinni? Siitä nuoruudenuskosta, että meidän on luotava uusi ihminen, ja varsinkin uusi nainen. Nainen, jota ei orjuuta enää yksikään mies, ei hella eikä lapsenhoidon velvollisuus. Uusi nainen on toveri, taistelija, jotain muuta kuin vain miehensä kautta määrittyvä. (S. 119.)

Vaikka en täysin syty Köngäksen kielelle, sytyn hänen historiallisille aiheilleen ja vahvoille henkilökuvilleen. Vaikka Esko Riekki jäi etäiseksi, lähinnä draamalliseksi henkilöksi, niin Hertta Kuusinen ja Yrjö Leino ovat lihaa ja verta. Leinon vehkeilyistä ei ole historiallisia todisteita, mutta Köngäs luo hänestä eräänlaisen tulkinnan. Leinon ministeriajan kuvaus on kirjassa oivaltavasti kerrottu ja heijastelee koko Suomen pelottavaa poliittista tilannetta.

Ennen kaikkea Hertta kannatti lukea Hertan itsensä vuoksi, kuten Kaisa V lupasi blogissaan. Hertasta tuli varsin vaikuttava lukukokemus. Punainen ja hengästyttävä.



Hertan ovat lukeneet ainakin Omppu, Margit, Jonna, Jaana, Katja, Kaisa Reetta, Tuija, Lukuneuvoja, Bleue, Annika K. ja Arja. Kuittaan Hertalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhasteen kohdan 23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja.

Mario Vargas Llosa: Keltin uni

Mario Vargas Llosa: Keltin uni, 2011
Alkuteos. El sueño del celta, 2010
Suomentaja: Sulamit Hirvas
Kustantaja: Otava
Kansi: Montagu Images / Alamy
Sivuja: 516
Mistä sain kirjan: oma ostos






Mario Vargas Llosa sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2010. Häntä kiitellään erityisesti valtarakenteita paljastavasta tuotannostaan. Keltin uni tekee juuri näin: paljastaa siirtomaaherruuden synkimmätkin piirteet.

Keltin uni kertoo irlantilaisen Roger Casementin (1864 - 1916) elämäntarinan. Casement oli ihmisoikeustaistelija ja idealisti, Britannian hallituksen konsuli ja Irlannin vapaustaistelija. Epätavallisempaa ja ristiriitaisempaa elämäntarinaa saa hakea.

Nuori, seikkailuja etsivä irlantilainen pestautui ensin yksityisen firman palvelukseen Kongoon. Hänellä oli tuolloin idealistinen ajatus siitä, kuinka valkoiset, sivistyneet eurooppalaiset pelastaisivat villit ihmissyöjäheimot kristilliseen kirkkauteen. Totuus valkoisen miehen toiminnasta olikin vallan muuta. Casementin havaintoja on suorastaan tuskallista lukea: Moraalinen korruptio oli vain ihmiskunnan erikoisominaisuus, jotain sellaista, mitä ei eläimissä ollut. Kongo oli paljastanut hänelle, että tuollaiset ominaisuudet olivat osa elämää. Kongo oli avannut hänen silmänsä. (S. 87.)

Kongossa Casement näki kaiken sen, mitä ihminen on valmis tekemään rikastuakseen. Alkuperäisväestöä kiristettiin pakkotyöhön, naisia ja lapsia otettiin panttivangeiksi ja raiskattiin, ihmisiä silvottiin ja ruoskittiin, jopa tapettiin silmittömästi. Heillä ei ollut länsimaisen valloittajan silmissä ihmisarvoa, vaan heitä riistettiin ja sorrettiin kaikin mahdollisin keinoin. Kaiken taustalla oli ihmisen pohjaton ahneus, sillä raakakumin keräämiseen tarvittiin työvoimaa.

Casementin aikalaisen ja ystävän, Joeph Conradin romaani Pimeyden sydän oli minulle ennestään tuttu, ja muistan lukeneeni kirjan järkyttyneenä. Keltin uni kertasi sen kaiken suorasanaisesti. Llosa on tutkinut tarkasti Casementin laatimat raportit, joita hän toimitti Britannian hallitukselle. Britannian hallitus nimittäin palkkasi Casementin konsuliksi, joka raportoi raakakumiplantaasien julmuuksista, joista siihen asti oli kuultu vain huhuja. Kun Casement oli ollut 20 vuotta Kongossa, hän palasi Englantiin, jossa hänestä tuli juhlittu sankari. Hänen ansiostaan purettiin Belgian kuninkaan yksinoikeudet Kongon luonnonvaroihin ja inhimillistettiin Kongon alkuperäisväestön oloja.

Seuraavaksi Britannian hallitus lähetti Casementin Amazoniaan tutkimaan brittaläisomistuksessa olevan, raakakumia tuottavan yrityksen toimia. Amazonian julmuudet olivat, jos mahdollista, vielä hirveämpiä kuin Kongon julmuudet. Näitä kuvauksia on oikeastaan melkein mahdotonta lukea. On järkyttävää ajatella, että Casementin havainnot ovat todellisia tapahtumia.

Casementin näkemät painajaismaiset olot tekivät hänestä lopulta siirtomaahallinnon kiivaan vastustajan. Hän näki kotimaansa Irlannin yhä selvemmin Britannian riistämänä maana ja liittyi vapaustaistelijoihin kohtalokkain seurauksin: Eikö Irlanti ollutkin samanlainen siirtomaa kuin Kongo?  - - Miksi Kongon kaltainen siirtomaaherruus voisi olla hyväksi Irlannille? Eivätkö englantilaiset olleetkin valloittaneet Eireä? Eivätkö he olleetkin pakolla liittäneet Irlantia imperiumiin, kysymättä valloitetuilta ja miehitetyiltä, yhtä vähän kuin belgialaiset kongolaisilta? Väkivaltaisuus oli ajan myötä laantunut, mutta Irlanti oli yhä siirtomaa, jonka suvereniteetin vahvempi naapuri oli tuhonnut. (S. 122.)

Lopulta Casement oli mukana Irlannin pääsiäisviikon kapinassa vuonna 1916. Kapinan tarkoituksena oli irrottaa Irlanti Britannian hallinnosta ja julistaa maa itsenäiseksi. Kapina kukistettiin armottomasti, ja itsenäisyystaistelun suunnittelijat teloitettiin. Casementin rikos oli anteeksiantamaton, sillä hän oli ollut Britannian hallituksen palkkalistoilla, joten hänet tuomittiin maanpetturiksi.

Oikeastaan Llosan kirja alkaa tästä tilanteesta. Casement viruu vankilassa ja odottaa tuomionsa täytäntöönpanoa. Hänen ystävänsä ja tukijansa ovat laatineet armonanomuksia, jotka Britannian hallitus käsittelee. Casement tapaa vankilassa ystäviään ja käy heidän ja vanginvartijansa kanssa keskusteluja. Keskustelujen lomassa kerrotaan Casementin kokemukset Afrikassa ja Amazoniassa. Kirjan rakenne toimii kohtalaisen hyvin, vaikka ajoittain kehystarina etenee kömpelösti. Varsinainen elämäkerta etenee puolestaan elävästi, ja Llosa on luonut Casementistä varsin mielenkiintoisen hahmon, jonka intohimot ja ajatukset tuntuvat hyvin uskottavilta. Casementin koko elämänkaari ja kasvaminen kapinalliseksi on mielenkiintoista luettavaa, vaikka mitään kevyttä tai nopealukuista elämystä tästä ei tullut. Välillä lukeminen oli todella raskasta, paitsi aiheensa myös lukuisten yksityiskohtien takia.

Llosa on tutkinut kuvauskohteensa elämänvaiheet huolelllisesti ja matkustanut tämän jalanjäljissä ympäri maailmaa. Lukijalle paljastuu, kuinka vaikeaa on murtaa rahan mahti, kuinka tehokasta on hallita väkivallalla ja pelolla, kuinka vaikeaa on saada oikeutta sinne, missä ihmisten ahneus kukoistaa. Olisi tietysti mukava ajatella, että tämä kaikki on historiaa. Ikävä kyllä Amazonian tuhoaminen, Kongon alueen riisto ja esimerkiksi Siperian alkuperäiskansojen elinolojen polkeminen jatkuvat edelleen. Syynä on raha, tekijöinä paperifirmat, öljy-yhtiöt, valtioiden hallitukset, jotka lahjotaan tai ostetaan hiljaisiksi. Raha puhuu raakaa kieltään.

Llosan vahvuus on juuri siinä, että hän kuvaa kaikki rahan ja vallan kiemurat tarkasti. Kirja hakee oikeutta maailmaan, mutta myös päähenkilölleen. Roger Casementin elämäntyö ihmisoikeustaistelijana haluttiin unohtaa, koska Casementin yksityiset intohimot - seksuaalisuus ja irlantilaisuus - tekivätkin hänestä irstaan maanpetturin. Vasta viime aikoina hän on saanut osansa Irlannissa siitä sankaruudesta, jonka suurin osa pääsiäisviikon marttyyreistä sai välittömästi julmien teloitusten jälkeen.

Kirjan ansioksi lasken sen, että ymmärrän nyt paremmin Irlannin historian vuoden 1916 tapahtumia. Llosa on kuvannut tuon vuoden itsenäisyystaistelun vaiheet hyvin tarkasti. Casementin kautta jouduin vastakkain myös maailman raadollisuuden kanssa. On hassua, että tarvittiin perulainen nobelisti kertomaan tämän erikoisen irlantilaisen elämäntarina. Voin vain todeta, että vaikutuin. Vaikutuin elämäntarinasta, vaikutuin Irlannista ja vaikutuin yksityisten ihmisten mahdollisuuksista muuttaa maailmaa.


Osallistun Keltin unella Jokken kirjanurkkauksen 14 nobelistia -haasteeseen. Kirjan ovat lukeneet myös Luettua-blogin Sanna ja Kirjavinkit.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme, 2013
Kustantaja: Teos
Kansi: Camilla Pentti
Sivuja: 522
Mistä sain kirjan: joulupukki toi




Tässä unessa on myös valoa, Marina seisoo keltaisessa valossa, sellaisessa jota on vanhoissa ikoneissa, niin vanhoissa että säteilevä kulta on murtunut jo tummankeltaiseksi.
  Seisomme ahtaalla käytävällä. Emme mahdu kulkemaan eteen emmekä taakse. Tuntuu etten voi hengittää. Mutta näen murtuneen keltaisen valon, joka tulvii hänen selkänsä taitse. (S. 469.)

Tämä ei ole kirja, tämä on elämä. Riikka Pelon Finlandia-palkittu kirja Jokapäiväinen elämämme ylittää sanat ja kohoaa siksi, mitä nimessään lupaa - elämäksi.

Ennen kuin aloitin kirjan lukemisen, kävin kuuntelemassa kirjailija Riikka Peloa Tampereen kaupungin pääkirjastossa, Metsossa. Tiesin siis etukäteen kirjan rakenteesta jo jotain: on kaksi paikkaa ja aikaa, joihin sitoudutaan - toinen on tšekkoslovakialainen kylä, Všenory, vuonna 1923 ja toinen on neuvostoliittolainen kylä, Bolševo, lähellä Moskovaa vuonna 1939. On kaksi naista, äiti ja tytär. Äiti, runoilija Marina Tšvetajeva ja tytär, toimittaja Ariadna (Alja) Efron. Kirjailijan mukaan äidin ja tyttären suhteen piti ensin riittää romaanin aiheeksi, mutta sitten tulivat perheen kohtalo ja Neuvostoliitto. Ne oli pakko kirjoittaa, koska niistä on olemassa dokumentit - niitä ei voinut ohittaa.

Äidin ja tyttären suhde on ensin symbioottinen, myöhemmin ristiriitainen. Vuonna 1923 he ovat Ilves ja Hippo. He tuntevat toisensa läpikotaisin, hengittävät samaan tahtiin, elävät runoutta todeksi, kirjoittavat jokapäiväistä elämäänsä yhteiseksi kirjaksi, huolehtivat toisistaan. Marinan äitiys on tunnistettava ja tosi - itsekästä, kipeää, rakastavaa. Vuonna 1939 tytär Alja on tulossa äidiksi. Hän on onnellisesti rakastunut ja raskaana. Hänenkin tunteensa ovat tunnistettavia ja tosia - innostusta, onnea, luottamusta. Molemmat naiset rakastavat Leijonaa, Serjožaa, Marinan aviomiestä ja Aljan isää, joka elää naisten arjessa hylättyinä kenkinä ja rujona pelakuuna. Perheeseen on kuulunut neljäskin jäsen, Irina, jota jokainen suree yksin. Surukin on niin totta - syyllistävää, kaipaavaa, riipaisevaa. Muri, pikkuveli, on perheelle annettu uusi mahdollisuus rakastaa lasta täydellisesti.

Venäläiseen tapaan kulttuuri on osa jokapäiväistä elämää. Elämä tunnetaan syvästi, kauneus havaitaan arkenakin. Se nähdään vedelle antautuvassa pyykissä, se tunnetaan silittämisen rytmissä. Runoilija ja hänen tyttärensä elävät sanoista, ja runoilija tunnustaa vain kielen kotimaakseen. Onnettomuus nähdään Puškinin runouden valkoisena hevosena. Missä ihmiset kohtaavat, puhutaan taiteesta, näytelmistä, runoudesta, musiikista.

Kirjailija Boris Pasternakin ja Aljan kohtaaminen puistossa on yksi kauneimpia kohtaamisia, joita olen koskaan lukenut. Siinä ovat läsnä mennyt ja tuleva, muistot ja nykyisyys, kaikki - appelsiineissa, keskustelussa, läheisyydessä. Pasternakin romaanin, Tohtori Zivagon, syntysanat lausutaan siinä, ja myöhemmin Alja saa kirjasta otteita vankileirille. On suorastaan nerokasta luoda kohtaaminen puiston penkille, Neuvostoliiton salaisen poliisin silmien alle. Mikä osoitus se on taiteen voitosta!:
      Pyörivätkö ne sinun mielessäsi? Säkeet, lauseet?
      Ehkä joku ihmisen helma, etäinen hauras sattuma, pellon ylitys, mutta ei niistä kirjaa vielä tehdä, ei ainakaan romaania. 
     Siitä tulee maailman hienoin romaani. Minä tiedän sen, meidän jokapäiväisestä elämästämme ja kaikesta mikä ylittää sen, se vain odottaa jossain että juuri sinä kirjoitat sen. Romaani pellon ylittämisestä.
      Kuin se olisikin niin helppoa. Kutsua se luokseen niin kuin kutsuu jonkun ihmisen. Ei, niin helppoa se ei ole. 
      Kirjoita se minulle, sanoin. Minä haluan lukea sen, vaikka se olisi pelkkä helma, ohut päärme. (S. 117-118.)

Kirjassa elää vahvana kaipuu vanhaan Moskovaan, entiseen elämään, johonkin menetettyyn. Vaikka se on konkreettisesti kaipuuta aikaan ennen vallankumousta, sen tunnistaa: se on samaa kaipausta kuin Tšehovin Kolmessa sisaressa. Onhan olemassa Moskova, jossa kaikki oli hyvin ja jossa kaikki voi vielä olla hyvin, onhan? Niille venäläisille emigranteille, jotka etsivät vallankumouksen jälkeen kotia Euroopassa, ei ollut paljon vaihtoehtoja. Fasismin nousu alkoi kurjistaa myös henkistä olotilaa, jos toimeentulo oli muutenkin vaikeaa. Jopa kommunistisena entinen isänmaa alkoi näyttää Eurooppaa paremmalta vaihtoehdolta. Työtä ja vapautta tarjoava Neuvostoliitto suorastaan säteili isä Aurinkoisen lupauksissa ja Hitlerin uhan alla. Mutta lupausten Moskovasta maksetaan kova hinta.

Kirjassa keskustellaan tšehovilaisesta tunnelmasta ja lasketaan siitä leikkiä. Sen läsnäolo kielletään, mutta lukijalle tšehovilainen tunnelma on totta puutarhajuhlassa ja kesän viimeisessä päivässä. Venäläisyys voittaa järjestelmän, ja kun runoilija lausuu männyn alla viimeisimmän runonsa, hänen sanansa uhmaavat kaikkea totalitarismia ja nousevat kaiken kärsimyksen yläpuolelle. Ne ovat kuin joutsenlaulu ennen lopullista antautumista elämälle.

Jokapäiväinen elämä, voiko sitä elää runouden, sanojen ehdoilla. Pragmaattinen tytär, boheemi äiti - kumpi on oikeampi tapa elää? Metsossa järjestetyssä keskustelutilaisuudessa erään yleisön edustajan mielestä tytär oli selviytyjä, käytännöllinen sopeutuja, joka halusi tulla kunnon neuvostoliittolaiseksi. Hyvä ystäväni puolusti äitiä, runoilijaa, joka ei alistunut järjestelmälle missään vaiheessa.

Riikka Pelo kertoi, että äidin ja tyttären oman äänen löytyminen vei häneltä kauan. Hän etsi oikeaa hengitystä ja läsnäoloa molemmille naisille. Äidin, Marinan, ääni on kirjoitettu 3. persoonamuodossa (hän), mutta kuvaa kaiken vain Marinan näkökulmasta. Tyttären ääni on minäkertojan ääni. Vuoden 1923 kertojan näkökulma on Marinan ja vuoden 1939 kertoja on Aljan. Lisäksi kirjassa on otteita ikään kuin Aljan päiväkirjasta, lapsen muistiinpanoja, joista syntyy proosarunoa. Katkelmat täydentävät aukkoja, joita kahden paikan ja kahden ajan väliin jää. Tärkeitä päiviä yhdistää myös helle, myrsky ja petollinen mies. Se, mihin en ollut varautunut, oli kirjan loppu, jossa joudutaan vielä kahteen uuteen paikkaan. Tyttären kerrontakin muuttuu muutaman virkkeen mittaisiksi kappaleiksi, hätäiseksi huohotukseksi, jossa lukija joutuu huohottamaan mukana - nytkö, nytkö elämä nujertaa kielen, runouden, sanat?

Kun aloitin kirjan, sen kerronnasta pomppasivat silmilleni samaan virkkeeseen ahdetut päälausejonot, joita en voi sietää. Luin 40 sivua ja aloitin kirjan alusta. Antauduin kirjan rytmille - oliko minulla vaihtoehtoa: Kuuntelemisen taidon hän oli oppinut vasta täällä, tässä tšekkiläisessä metsässä. Moskovassa hän kuuli vain itsensä ensin, ja sitten pelkän bolševikkien metelin, Berliinissä rahan pauhun.  - - Mutta paljon piti vielä oppia, miten kääntyä pelkäksi rytmiksi, olemisen pulssiksi. Oppia seuraamaan runon tahtoa omansa sijasta. (s. 19.) Tämän jälkeen päälausejonot muuttuivat hengitykseksi, osaksi jokapäiväisen elämän yläpuolelle nousevaa tunnetta, joka kantoi. Hengitys kiihtyi ajoittain sellaisiksi kielikuviksi, että oli juostava mukana ja hypättävä lentoon.

Kun olin lukenut teosta kaksi viikkoa, alkoi uupumus. Luin pari sivua ja nukahdin. Huomasin, että olin siirtynyt Moskovaan, huomasin, että olin siirtynyt Tšekkoslovakiaan. Halusin pois, uneen, uniin, omiin uniini. Luin kaiken tiedon, mitä perheen kohtalosta oli suomeksi tarjolla internetissä. Ymmärsin, että perheen kohtalonhetket lähestyivät ja tragedian uhka alkoi tuntua joka sivulla. Näin painajaisia, valvoin. Tunsin äitiyden painon, symbioosin, tunsin olevani raskaana, rakastunut - ja koko ajan pyykkäsin, silitin, tiskasin, laitoin ruokaa - kaikki, mitä kirjassa kuvattiin. Katsoin peiliin ja ylipitkän otsatukkani alta näin kirjan kansikuvan runoilijan.

Miten tässä näin kävi? Minähän olin kuuntelemassa kirjailijaa etukäteen. Olin hyvin valmistautunut lukemiseeni. Pääsin kirjan maailmaan vaivattomasti, tunsin henkilöt, tiesin Serjožan, Boriksen, Aljan ja Muljan. Tunsin paikat etukäteen, tunsin kylät ja talot, olin jopa nähnyt Bolševon talon kirjailijan silmin, kuten hän siitä kertoi. Historia oli lempiaineeni koulussa. Minun piti tietää, minun piti olla varautunut. Mutta silti: miten elämä minut järkytti!

Lopulta lensin kirjan loppuun. Suljin kirjan kannet, otin sakset käteeni ja leikkasin otsatukkani. Päästin irti erään perheen jokapäiväisestä elämästä ja palasin omaani.

Kirjan ovat lukeneet ja siihen ovat ihastuneet venäläisen kirjallisuuden ystävät Leena Lumi, jonka arvio hengittää kirjan tahdissa, ja Jaana, jonka arvio jo viime keväänä kiinnitti huomioni ja vaati kirjan lukemista. Ilselän Minna tempautui myös kirjan rytmiin ja Kaisa Reetta T., Rakkaudesta kirjoihin, Kirjan pauloissa, Opuscolo, Luettua, Kirjasähkökäyrä ja Kulttuuri kukoistaa pitivät myös paljon kirjasta. Cafe Voltairen arviossa Päivi Kosonen yhdistää teoksen upeasti naiskirjallisuuden jatkumoon. Lisäksi kirjan ovat lukeneet ainakin Lumiomenan Katja, Lukutoukka ja Kirjakaapin kummitus.

Pelon kirja voitti vuoden 2013 Finlandia-palkinnon ja tuli kolmanneksi vuoden 2013 Blogistanian Finlandia -äänestyksessä. Vietän blogissani runokuukautta ja tämä runoilijan elämästä kertova romaani on osa runouden juhlaa.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Kristina Carlson: William N. päiväkirja, 3. painos, 2011
Kustantaja: Otava, 2011
Kansi: Georges Pierre Seurat: Petit homme au parapet
Sivuja: 153



26.11.1898 Yksinäisyys ei ole apeaa eikä surullista, mutta joskus se on ikävää, ja minä päättelen tämän johtuvan seurasta, jossa olen yksin.

Kirstiina Carlsonin William N. päiväkirja oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2011. Minun käteeni tämä teos tarttui Suomalaisen kirjakaupan alennusmyynnistä, ja luinkin sen saman tien joulun välipäivinä. En muistanut ehdokkuutta, mutta muistin, että Carlson on voittanut joskus Finlandian. Kaikkein painavin syy valintaani oli kuitenkin kirjan kaunis kansi.

William N. tarkoittaa William Nylanderia (1822 - 1898), joka on todellinen historiallinen henkilö. Hän oli ensimmäisiä suomalaisia kasvitieteilijöitä ja tunnettu erityisesti jäkälätutkimuksestaan. Hän aloitti tieteellisen uransa Helsingin yliopistossa, mutta siirtyi sittemmin Ranskaan, Pariisiin, jatkamaan tutkimustyötään.

Carlson kirjoittaa William N:n elämästä fiktiivisen päiväkirjan. Vain kirjan loppuun liitetyt Nylanderin kuolemasta kertova sähke ja kirje ovat autenttisia. Päiväkirjassa kuluvat tutkijan kaksi viimeistä elinvuotta, jolloin hän elää yksinäisenä erakkona Pariisissa, köyhänä ja kylmissään. Hänen kaksi viimeistä talveaan kuluvat sairastaessa ja palellessa pienessä pölyisessä ja pimeässä asunnossa. Voisi sanoa, että hän on syrjäytynyt ja reppana vanhus. Mutta ylpeä hän totisesti on! Eli vaikka häntä käy melkein sääliksi, niin toisena hetkenä jo ihmettelee, että jopa pitää olla itsepäinen pappa, joka pistää välit poikki kaikkien läheistenä kanssa milloin mistäkin syystä.

William N:n oikkuilu karkottaa ihmiset hänen ympäriltään, Ainoastaan entinen taloudenhoitaja Constance, sisko Elise ja Th. S. pysyvät hänelle uskollisina. Ilman Constancea hän tuskin pysyisi hengissä, ja Elisen ja Th. S:n kirjeitä hän odottaa kovasti - vaikka saattaa närkästyä niistäkin.Tuttavapiirinsä hyvää tarkoittavien ihmisten kanssa hän osallistuu muutamalle illalliselle, nauttii hyvästä ruuasta ja juomasta täysin siemauksin, mutta sitten illan päätteeksi loukkaantuu jostain mitättömästä asiasta ja katkaisee taas välinsä ystävänsä kanssa.

Toisaalta William N. on armoton myös itselleen. Hän ymmärtää olevansa vaikea ihminen ja huonoa seuraa jopa itselleen. Toisaalta hän halveksii muitten heikkouksia. Perusporvallinen elämä ei häntä tyydytä, sillä hänestä se on tyhjää onnen tavoittelua. Hän ihmettelee esimerkiksi sitä, miten perheet voivat tulla puistoon picnicille yltäkylläisine eväineen, kun ympärillä on nin paljon kasvillisuutta, jota voisi tutkia mässäilyn sijaan!

William N. vertaa elämäntapaansa taiteilijoiden elämään: --tiedemiehen elämä vaatii uhrauksia siinä kuin taiteilijankin elämä --. Hän tuntee olevansa väärin ymmärretty tutkija, ja halveksii populisteina pitämiään ajan tutkijatähtiä Pasteuria ja Darwinia. Myös naissukupuoli saa osansa terävästä halveksunnasta: -- minä ajattelin, että naisten puhe on eräänlaista aivovuotoa, jossa järjen hivenet sekoittuvat joutavuuden limaan. 

Kirjan yksi kantava teema on tiedemiehen elämäntyö ja elämännäkemys. William N. pelkää elämäntyönsä jäävän vaille arvostusta. Tiede ja tutkimus ovat hänelle kaikki kaikessa, ja hän pakertaakin tutkimustyötään elämänsä loppuun asti. Taiteista hän tuntee ymmärtävänsä vain kuvataidetta, ja viehättyy erityisesti Seurat'n maalauksista, mutta muu taide on käsittämätöntä: 25.5.1898 Musiikki ja kaunokirjallisuus eivät kiinnosta minua, koska minulta puuttuu mielikuvitus täyttää niiden käyttämien merkkien välinen tila todellisuudella ja erilaisilla tunteilla kuten toiset ihmiset ilmeisesti pystyvät tekemään.

Carlson kirjoittaa William N:stä elävän hahmon. Vanhan miehen laiha kuva jää lukijan verkkokalvolle ja hänen askeliaan seuraa Pariisin kaduilla ja puistoissa. Kirjan kieli on suoraviivaista ja tarkkaa, kuten tutkijan päiväkirjamerkinnöistä voisi odottaakin.

Lumiomenan Katja ja Opuscolon kirjoittaja pitivät tästä kirjasta paljon. Itse joudun vähän hillitsemään intoani, sillä päiväkirjamuodon hyppelehtivä tyyli ja kirjan lyhyys jättivät minulle vähän turhankin kepeän tunnelman. Kirja ehti loppua ennen kuin se alkoikaan. Toisaalta se jäi kutkuttamaan mukavasti mieltä, ja nyt kun luen siitä merkitsemiäni otteita, huomaan hymyileväni tälle erikoislaatuiselle vanhalle herralle.