Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja

Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja, 2017
Alkuteos: Llamadas telefónicas, 1997
Suomentaja: Einari Aaltonen
Kustantaja: Sammakko
Kansi: Riikka Majanen
Sivuja: 232
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Roberto Bolañon (1953 - 2003) nimi oli minulle ennestään tuntematon, mutta se tuli ensi kerran vastaan espanjalaiskirjailija Javier Cercasin kirjassa Salamiin soturit. Tuskin olisin Bolañon teoksiin kuitenkaan tarttunut, jollei sama ystävä, joka aikanaan valitsi lukupiirikirjaksi myös Cercasin kirjan, olisi valinnut uudeksi luettavaksi Bolañon novellikokoelmaa Puhelinkeskusteluja. (Ystävä on erityisen innostunut Espanjasta ja sen kulttuurista.)

Bolaño on alun perin chileläinen, mutta muuttanut jo nuorena Meksikoon ja sieltä Espanjaan, jossa hän loi kirjailijan uransa. Hän on noussut kulttikirjailijan maineeseen kuolemansa jälkeen. Erityisen tunnettu hän on tiiliskiviromaaneistaan Kesyttömät etsivät ja 2666 (ilmestyi Espanjassa postuumisti vuonna 2004), jotka ovat ilmestyneet suomeksi Sammakon kustantamina ja Einari Aaltosen suomentamina. Ainakin tämän novellikokoelman myötä voi todeta, että Aaltonen on tehnyt vakuuttavaa ja sujuvaa työtä. Novellikokoelman luettuani haluan tutustua myös noihin  Bolañon kahteen järkäleeseen.

Puhelinkeskusteluja sisältää 14 novellia, jotka on jaettu kolmeen eri aihealueeseen. Ensimmäinen osa heittää keskelle kafkamaista tunnelmaa, jossa ihmiset voidaan jättää ilman nimiä ja kutsua heitä vaikkapa kirjaimilla A, B tai X. Kummallisia asioita tapahtuu. Ensimmäisissä novelleissa esitellään kirjallisen kulttuurielämän koukeroita ja absurdeja kuvioita. Miten kirjoituskilpailuihin kannattaa valmistautua? Miten käy kirjailijoille historian melskeissä? Mihin katoavat keskinkertaiset runoilijat?

Kerronta on lakonista. Teksti on pinnalta melkeinpä kuivaa, mutta asetelmissaan hulppeaa.  Esimerkiksi novelli Enrique Martin kertoo runoilijasta, joka ei saavuta tuotannollaan kummoistakaan mainetta, päätyy avustajaksi huuhaa-lehteen ja lopulta alkaa lähetellä päähenkilölle omituisia viestejä. Novellin alku kertoo, mistä runoilijan elämässä on kyse: Runoilija kestää mitä tahansa. Toisin sanoen ihminen kestää mitä tahansa. Se ei ole kuitenkaan totta: ihminen ei oikeastaan kestä paljoakaan. Runoilija sen sijaan voi kestää mitä tahansa. Kasvoimme siinä uskossa. Väite on totta, mutta johtaa tuhoon, hulluuteen ja kuolemaan. (S. 41.)

Kokoelman toisen osan nimi on Etsivät ja sen teemana on väkivalta. Chilen julma historia on tietysti taustalla, kun entiset chileläiset ajautuvat maailmalla kummallisiin tilanteisiin, sekaantuvat rikollisuuteen ja ovat tottuneita väkivaltaan siinä määrin, että se on heille osa arkea. Puheenaiheita voi viritellä kaverin kanssa esimerkiksi tähän tapaan: Pidätkö enemmän teräaseista vai ampuma-aseista? Kuinkas sitten Chilen kansallisase, käyräteräinen corvo-veitsi? Vähän niin kuin ihmiset yleensä juttelevat ruuasta tai elokuvista.

Näissä novelleissa tunnistin samoja piirteitä kuin George Saundersin tai Hassan Blasimin  loistavissa, vaikka usein väkivaltaisissa, novelleissa. Huumori on mustimmista mustinta, oikeastaan aivan hirveää, ja juuri siksi myös vaikuttavaa. Maailma on nyrjähtänyt pahasti, kun kärsimys, hyväksikäyttö, rikollisuus ja väkivalta otetaan normaaleina asioina. Jotain toivoakin ihmisillä kai on, koska taide (kunst) voi jopa pelastaa ihmishengen, kuten novellissa Toinen venäläistarina.

Kolmas kirjan osa on nimeltään Anne Mooren elämä, ja kaikki sen neljä novellia kertovat naisten elämäntarinoita. Niistäkin kolme on samalla tarinoita myös päähenkilöstä, koska hänellä on rakkaussuhde kertomusten naisiin. Yhteistä naisten tarinoille on epävakaus. Kaikki naiset tuntuvat etsivän jotain, ajelehtivan sinne ja tänne, mutta rakkaus jää aina vajavaiseksi. Yllättäen kokoelman koskettavimmaksi novelliksi nousee tämän osion novelli Joanna Silvestri, joka kertoo pornotähden elämän onnellisimmasta ajasta.

Eniten pidin kokoelman ensimmäisestä ja viimeisestä osasta, vaikka teos on oikeastaan niin tasalaatuisen hieno, ettei siinä ole yhtäkään heikkoa tarinaa. Lukijan vaarana on hotkaista novellit yhdeltä istumalta. Kannattaa kuitenkin välillä jarrutella lukemistaan, että pääsee maistelemaan novellien tunnelmia ja absurdeja käänteitä.

Lukupiirikirjana teos toimi mainiosti, sillä keskustelu oli kiivasta. Osa ei ollut päässyt novelleihin sisälle ollenkaan, vaan oli kokenut tarinat hyvin etäisinä. Erästä lukijaa ärsyttivät varsinkin kokoelman alkuosan novellit, joissa kirjailija kirjoitti kirjoittamisesta ja kirjailijoista. Kummallisesti kävi myös niin, että piirin naiset (neljä) pitivät kirjasta, mutta miehet (kolme) eivät olleet ollenkaan niin innostuneita. Eräs miehistä jopa epäili, että tarinoissa ei ollut huumoria lainkaan. Naiset olivat puolestaan löytäneet huumoria joka novellista, vaikka olihan se traagista huumoria, siis tragikoomista ja mustaa.

Monet Bolañon novellit tuntuivat hyvin autofiktiivisiltä, enkä tarkoita, että ne olisivat yksi yhteen kirjailijan elämän kanssa, vaan sitä, että niissä on jotain koettua, kuultua ja havaittua. Henkilöillä on epäilemättä aidot esikuvansa, ja kirjailijalla on taito kertoa tarinansa ironialla sävytettyinä niin, että niistä tulee kiinnostavia. Kulttikirjailijan maineeseen tarvitaan epätavalliset elämänvaiheet, sopivasti anarkiaa ja tietysti myös taitoa. Bolañolla nämä ehdot täyttyvät kirkkaasti.

Kirjan on lukenut ainakin Tekstiluolan Tuomas ja Sivutiellä-blogin Sirri. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteesta kuittaan kokoelmalla kohdan 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

Javier Cercas: Salamiin soturit

Javier Cercas: Salamiin soturit, 2003
Alkuteos: Soldados de Salamina, 2001
Suomentaja: Matti Brotherus
Kustantaja: WSOY
Kansi: Tuula Mäkiä
Sivuja: 261
Mistä sain kirjan: ystävä osti divarista



Taas on aika kiittää lukupiirejä, jotka tuovat eteen kirjallisia helmiä, joita ei osaisi itse käsiinsä etsiä. Javier Cercasin Salamiin soturit nimittäin osoittautui sellaiseksi helmeksi. Lukupiirikirjaksi sen valitsi eräs lukupiirin jäsen, joka harrastaa intohimoisesti flamencoa ja on sen myötä innostunut myös espanjalaisesta kulttuurista. Hän halusi, että lukupiirissä luettaisiin jotain espanjalaista kirjallisuutta, jota juuri kukaan ei ollutkaan lukenut. Cervantesin Don Quijote taisi olla ainut kirja, jonka kaikki osasivat nimetä espanjalaiseksi. Minäkin väitin, etten ole lukenut elämässäni yhtäkään espanjalaista kirjaa, koska se Don Quijotekin on lukematta. No, blogiarkistosta (eläköön blogiarkisto!) löysin kuitenkin kaksi espanjalaista teosta: Eduardo Mendozan Tulvan vuoden ja Alfonso Zapicon Portrait Of A Dubliner -sarjakuvateoksen, joka on loistava sarjakuva-elämäkerta James Joycesta, eli ei mitenkään kirjailijan kotimaahan sijoittuva kirja sekään.

Salamiin soturit käsittelee Espanjan sisällissotaa (1936 - 1939), joka Mendozan Tulvan vuodessakin vaikutti kirjan tapahtumiin. Ollaan siis vankasti historiassa, mutta ei ihan niinkään. Kaikki alkaa nykyisyydestä, jossa nuori toimittaja-kirjailija tuskailee aiheiden ja taitojen puutetta. Hän on jymähtävnyt toimittajaksi, vaikka haluaisi olla kirjailija. Tärkeä naissuhdekin on päättynyt ja uusi tyttöystävä on melkein se oikea, mutta myös vähän niin kuin ei olisikaan. Asetelma on kiinnostava: Voidaanko nykyisyydestä käsin enää tavoitaa historian tapahtumia sellaisina kuin ne olivat? Voiko historiaa jotenkin ymmärtää? Voisiko siitä kenties oppia jotain? Miten kohtaamamme ihmiset vaikuttava omiin valintoihimme ja tekemisiimme? Paljonko on kiinni sattumasta?

Rakenteeltaan kirja muistuttaa Laurent Binet'n HHhH-teosta, joka on kerrassaan loistava historian kirjoituksen ja fiktion sekoitus. Siinäkin kirjailijan omat elämänvaiheet ja tutkimisen palo tehdään näkyviksi. Historian selvittäminen on kuin palapelin kokoamista tai johtolankojen seuraamista, kiehtovaa ja petollista yhtä aikaa.

Salamiin sotureissa nuori toimittaja kuulee tarinan kirjailija Rafael Sánchez Mazasin teloituksesta ja ymmärtää heti, että tässä on hänen aiheensa. Mazas oli falangisteja ja yksi sisällissodan keskeisiä ideologeja. Hänen filosofiansa ja isänmaallinen eetoksensa oli luomassa sodalle henkistä pohjaa ja ajoi kokonaisen kansakunnan vuosikymmenten kärsimyksiin, ensin sotaan ja sitten Francon diktatuuriin: Kuitenkin sodan itämisaikana Sánchez Mazasin levittämät iskulauseet vetosivat vielä hehkuvalla nykyaikaisuudellaan nuoriin, hyvistä perheistä tuleviin ja väkivaltaisia ihanteita vaaliviin isänmaanystäviin, jotka edistivät niiden vakiinnuttamista (s. 101).

Mazas joutui tasavaltalaisten vangiksi, ja kun sodan loppuvaiheessa tasavaltalaisjoukot ottivat tärkeimpiä vankeja mukaansa perääntyessään kohti Ranskan rajaa, myös Mazas oli vankien joukossa. Vangit päätettiin teloittaa sekavassa perääntymisvaiheessa, mutta Mazas onnistui pakenemaan. Eräs sotilas löysi hänet metsästä ja tähtäsi jo häntä, mutta ei ampunutkaan. Miksi? Kuka tuo sotilas oli? Voisiko hänet vielä tavoittaa?

Nuori kirjailija selvittää Mazasin piileskelyn vaiheet ja etsii ensin käsiinsä Salamiin sotilaat, tasavaltalaiset, jotka suojelivat Mazasia hänen "teloituksensa" jälkeen. Hän tapaa tavallisia ihmisiä, jotka ovat joutuneet sodan melskeisiin, mutta pystyneet kaiken keskellä myös inhimillisiin tekoihin. Etsintä kuitenkin jatkuu: missä on se armelias sotilas, joka säästi Mazasin hengen?

Tarvitaan vielä eräs chileläinen kirjailija ja eräs pasodoble, jotka johdattavat kirjailijan oikeille jäljille. Lopulta hän löytääkin oikean ihmisen ja uskomattoman tarinan. Tarina voi olla totta, mutta se voi olla myös paljon muuta - ja siitä tulee paljon muuta.

Salamiin soturit toimi lopulta kuin Tuntematon sotilas, vaikka se on rakenteeltaan aivan erilainen. Cercas onnistuu tavoittamaan historian ja ihmiset, jotka siellä ovat eläneet ja tehneet valintojaan. Kirja kertookin siitä, että  jokainen ihminen on osa historiaa, myös kaikki he, jotka ovat painuneet unohduksiin.



Kirjan on lukenut myös Kirjojen lumon Mia. Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen kohdan 21. Sankaritarina.

Eduardo Mendoza: Tulvan vuosi

Eduardo Mendoza: Tulvan vuosi, 1999
Alkuteos: El año del diluvio, 1992
Suomentaja: Tarja Härkönen
Kustantaja: Tammi
Kansi: ?
Sivuja: 151
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Leppeä tuuli kantoi verannalle viikunan tuoksun. Sisar Consuelo veti syvään henkeä; peremmällä puutarhassa, leikatun sypressiaidan takana, pilkotti hedelmätarha, sen keskellä oli pieni lampi, ja kauempana, siellä missä vihannesmaat ja hedelmäpuut loppuivat, maa kohosi viiniköynnöksiä kasvavina penkereinä. Hän saattoi tuolta tarkkailupaikaltaan erottaa rypäleitä. (S. 23.)

Eduard Mendozan Tulvan vuosi on kesän lukulistani kummajainen. Miten tällainen kotimaisen kirjallisuuden ystävä ryhtyy lukemaan tuiki tuntemattoman espanjalaiskynäilijän kirjaa?

Syitä on kolme. Ensinnäkin otin keväällä tavoitteekseni lukea HelMetin Kirjan vuoden -haasteen, ja tässä on kirjailija, jolla saan haastekohdan numero 35 toteutettua: kirjailija, jolla on samat nimikirjaimet kuin minulla.

Kirjastossa oli muitakin E. M. -nimikirjaimisia tarjolla (kuten tamperelainen Eeva-Liisa Manner), mutta Mendozan teoksen nimi Tulvan vuosi sattui olemaan sama kuin keväällä lukemani Margaret Atwoodin Year of the Flood. Halusin tietää, onko kirjoissa mitään samaa. Eipä ollut ei. Ja sitten taas oli jotain... Molemmissa kirjoissa uskonto on tärkeä aihe ja kansan jakautuminen hyvä- ja huono-osaisiin tuo juoneen jännitteitä.

Kolmas syy valintaani oli Keltainen kirjasto. En muista pettyneeni yhteenkään Tammen Keltainen kirjasto -sarjassa julkaistuun kirjaan. Nytkin sarja takasi laadun. Tarja Härkösen käännös oli napakka ja selkeä, vaikka Eduardo Mendoza kirjoittaa pitkiä kappaleita ja sijoittaa dialogin osaksi juoksevaa tekstiä. Kirja osoittautui erinomaiseksi.

Eduardo Mendozan Tulvan vuosi sijoittuu Espanjan sisällissodan (1936 - 1939) jälkeiseen aikakauteen, 1950-luvulle. Päähenkilö on nunna. Luitte aivan oikein: nunna. Eletään siis kuitenkin 1900-lukua, ei keskiaikaa. Nunnan, sisar Consuelon, johtaman luostarin sairaalatilat alkavat olla niin ränsistyneet, että hän saa uuden idean luostarin käyttötarkoituksesta. Koska lähikaupunki tarjoaa jo uusia sairaalapalveluja, ränsistynyttä luostarisairaalaa ei kannata lähteä remontoimaan, vaan sen voisi muuttaa vanhainkodiksi. Idea on hieno, mutta remontin rahoitus puuttuu. Niinpä nunna lähtee etsimään rahoittajia ja päätyy lähiseudun rikkaimman tilanomistajan, Augusto Aixelà de Collbatòn, pakeille. Seuraa intohimoinen rakastuminen.

Tiedän. Rakkaustarina on kliseinen ja voisi toimia keskiaikaisen romanttisen tarinan aiheena, mutta toimiiko se 1900-luvulla? Epäilin kirjan alkua ja olin jo heittää kirjan lukemisen kesken. Mutta asetelma toimii kuin toimiikin, sillä Mendoza on piilottanut tarinaansa yhtä ja toista yllättävää. Kaikki ei ole sitä, miltä pinnalta näyttää. Tarinan taustalta alkaa paljastua politiikkaa, joka mutkistaa juonta melkoisesti.

On pakko palata Espanjan sisällissotaan, jonka voittajina olivat Mendozan teoksen rakkaussuhteen osapuolet: suurtilalliset ja katolinen kirkko. Sota päättyi kansallismielisten voittoon ja diktaattori Francon valtaannousuun. Tulvan vuosi sijoittuu Espanjan maaseudulle, katalonialaiseen pieneen kylään, ja vaikka sota on päättynyt, tunnelma on sähköinen ja epävakaa. Vuorilla piileskelee vielä tasavaltalaismielisiä salakuljettajia, joille suurtilallinen on edelleen vihollinen. Eletään kuivaa kesää, ja kun lopulta saadaan vettä, sitä tulee myrskyämällä ja liikaa - ja yhtäkkiä kaikki jännitteet alkavat purkautua.

Tarina on rakkaustarinana melko yllätyksetön, alussa hyvinkin ennalta-arvattava. Toki espanjalaisuus lämmitti kummasti kolkon suomalaiskesän lukijaa. Lopulta kuumuus, tulva ja ukkosmyrsky, luostari, kartano ja vuoret sekä intohimon ja politiikan myllerrykset tempaisivat mukaansa. Tarinan näennäinen viattomuus, johon lukija on houkuteltu mukaan nunnan hyveellisyyden myötä, onkin jotain muuta. Mendoza osoittautuukin melkoiseksi velhoksi, sillä kirjan viimeiset 50 sivua oli pakko lukea henkeään haukkoen - kuka tässä puhuu totta?

Lopussa koetaan häivähdys voittajien rappiosta, kun kaunis, intohimon näyttämönä toiminut hedelmätarha ja verannalta aukeava maisema ovat muuttuneet: Kukkulalla, missä ennen kasvoi sinimallasta ja viinitarhat levittäytyivät laajoina penkereinä, seisoi nyt nyt tasaisin rivivälein kymmeniä kaksikerroksisia valkoisia huviloita autotalleineen ja puutarhoineen. Puutarhat oli eroteltu toisistaaan valkoiseksi kalkitulla aidalla, ja kussakin niistä huojahteli yksi pieni ja paljas puunranka. (S. 142.) Mutta rappio ei ole kuitenkaan kirjan viimeinen näkymä, sillä viimeinen sana kuuluu sisar Consuelolle.


Tulvan vuosi on luettu blogeissa Nannan kirjakimara, Eniten minua kiinnostaa tie, Tuijata, kulttuuripohdintoja, Akanvirtaa, Kirjakaapin kummitus ja Ullan luetut kirjat.

Kuittaan kirjalla toisen pisteen 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen. Olen nyt lukenut kaksi maaseudulle sijoittuvaa kirjaa, tämän Mendozan pienen helmen ja Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken -teoksen, joissa molemmissa on kiellettyä, intohimoista rakkautta. Onko maaseudulla villimpää elämää kuin kaupungeissa? Näillä kahdella teoksella olen saavuttanut arvonimen mäkitupalainen.

Alfonso Zapico: James Joyce, A Portrait Of A Dubliner

Alfonso Zapico: James Joyce, Portrait Of A Dubliner, 2013
Alkuteos: Dublinés, 2011
Espanjasta englanniksi kääntänyt: David Prendergast
Kustantaja: The O'Brien Press
Kansi: Alfonso Zapico
Sivuja: 226
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta ja ostin omaksi Dublinista

Ennen viimekesäistä Dublinin-matkaani jouduin hieraisemaan silmiäni Hervannan kirjastossa. Mikä James Joycen kirja hyllyssä olikaan? Portrait Of A Dubliner? James Joycen Dublinilaisia (Dubliners) ja hänen esikoisteoksensa Taiteilijan omakuva nuoruudenvuosilta (A Portrait of the Artist as a Young Man) on nyt jotenkin sekoitettu... Kävi ilmi, että käsissäni olikin toisenlainen aarre: James Joycesta kirjoitettu ja piirretty sarjakuva-elämäkerta. Kirjailijan nimi, Alfonso Zapico, oli hämäävästi vasta kirjankannen alareunassa. 

Hervannan kirjaston aarre tuli ahmaistua yhdeltä istumalta, ja kun pääsin Dubliniin, marssin paikalliseen kirjakauppaan ja ostin kirjan omakseni. Luin sarjakuvaa myös Joycen synnyinkaupungissa, jossa seurasin hänen jalanjälkiään ja vierailin James Joyce -museossa. (Otin tietysti myös selfien Joycen patsaalla, joka on sijoitettu ihmisten tasolle Earl Street Northilla).

Nyky-Dublin hengittää Joycen tahtiin, vaikka kaupunki aikoinaan ahdisti Joycea, eikä se ensin tunnistanut hänen nerouttaan. Vasta kun Joyce haki kannuksensa ulkomaiden kautta, kotimaa alkoi ymmärtää kirjallisuuden uudistajan arvon. Nyt Joyce on Irlannin tunnetuin ja rakastetuin kirjailija. Hänen elämänsä ja teoksensa ovat yhtä kuin kaunis ja rujo Dublin.

Alfonso Zapicon kirjoittamassa ja piirtämässä elämäkerrassa James Joyce kävelee Dublinin katuja ja kasvaa katolilaisuuden puristuksessa. Hän kohtaa elämänsä rakkauden, Noran, jättää Irlannin ja kiertää Euroopassa - Trieste, Pariisi, Zürich - työn perässä. Lopulta hän tekee läpimurtonsa Dublinilaisia-novellikokoelmallaan ja kirjoittaa suurteoksensa Ulysseus. Molempia teoksia ensin kummeksuttiin ja pidettiin moraalittomina. Joycen oli vaikea löytää niille kustantajaa.

Zapicon kynänjälki on taidokasta sarjakuvakerrontaa. Ruutujen koot vaihtelevat ja sivut saattavat olla kuin taideteoksia, yksittäisiä kuvia, jotka ilmentävät historiallista aikakautta. Kaupunkien ilmapiiri on aito, ja Joycen persoona häkellyttävän elävä. Teoksen sivuilla seurataan 1900-luvun alun eurooppalaista henkeä ja kohdataan tuon ajan kulttuuripiirit. Käy mielessä, voisiko elokuvakaan olla elävämpi kuin nämä kuvat ja kulissit, joihin Joyce asettuu.

Joyce-sarjakuva ilmestyi alun perin espanjaksi, mutta käännettiin pian englanniksi. Pienellä googletuksella selvisi, että Zapico voitti tällä albumillaan National Comic Prize 2012 -palkinnon. Joyce-sarjakuvasta tuli ensimmäinen englanninkielinen kirja, josta bloggaan. Sen ymmärtäminen ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia, sillä kuvat tietysti auttoivat tarinan seuraamista.

Ihastuin tähän sarjakuva-elämäkertaan ikihyviksi. Se on kaunistelematon, mutta tyylikäs kokonaisuus, johon on kätketty myös aimo annos huumoria. Joycen ristiriitainen ja omahyväinen persoona on joka sivulla läsnä. Elämän vastoinkäymiset: rahahuolet, alkoholismi, tuskallinen silmäsairaus ja tyttären sairastaminen tulevat lukijan iholle asti. Vaikka Joycesta ei voi aina pitää, hänen ristiriitaista taiteilijapersoonaansa on pakko ihailla, sillä häntä seuraa aina ja kaikkialle myös kirjoittamisen pakkomielle, tinkimätön taiteilijuus.

Zapicon sarjakuva-elämäkerta James Joycesta ei kaunistele mitään, mutta tekee siitä huolimatta kunniaa Joycelle. Albumia voi suositella kaikille Joyce-faneille, mutta myös Irlanti-faneille, sillä Joycea ei voi Irlannissa ohittaa.    

Osallistun kirjalla HelMetin Kirjan vuoden lukuhaasteeseen kohtaan 30. Sarjakuva-albumi tai -romaani. Osallistun myös Les!Lue!-blogin elämäkertahaasteeseen ja kuittaan Kirjakaapin kummitus -blogin kirjankansibingon kohdan sininen.