Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway, 4. painos, 2011 (ilm. suomeksi 1956)
Alkuteos: Mrs. Dalloway, 1925
Suomentaja: Kyllikki Hämäläinen
Kustantaja: Otava
Sivuja: 277
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Se mitä Clarissa rakasti oli tässä, ihmisten silmissä, melussa, pauhussa ja hyörinässä, vankkureitten, rattaitten, autojen ja mainosjulisteita kantavien miesten vilinässä ja tungoksessa, torvisoittokunnissa, posetiiveissa, ja pään päällä yläilmoissa helisevässä lentokoneen riemukulussa ja oudossa laulussa. Elämä. Lontoo. Tämä kesäkuun tuokio. (S. 9.)

Kirjablogeissa pyörii tänään Kirjabloggaajien 7. klassikkohaaste, jota emännöi Unelmien aika -blogi. Oma valintani kesän klassikkokirjaksi on Virginia Woolfin (1882 - 1941) Mrs. Dalloway, joka on lämmittänyt hyllyäni ihan tarpeeksi kauan tulematta luetuksi. Odotin mestariteosta ja sellaisen myös sain, ja oikeastaan vähän ylikin. Kaikki tähän mennessä lukemani Woolfin teokset - Oma huone, Aallot, Orlando - ovat tehneet minuun vaikutuksen, eikä Mrs. Dalloway ollut poikkeus. Olen myös iloinen, että minulla on Woolf-seikkailuni vielä kesken, eli kirjallisia aarteita on vielä edessä.

Mrs. Dalloway on ilmestynyt vuonna 1925. Siinä seurataan seurapiirirouva Clarissa Dallowayn elämää yhden päivän ajan Lontoon hienostokorttelissa Westminsterissä. Hänen ajatuksensa ja tekemisensä ovat keskiö, josta kerronta lähtee liikkeelle: Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat (s. 7).

Yllättäen hän ei jääkään ainoaksi kertojanääneksi, vaan päivän aikana seurataan myös muutamaan muun henkilön ajatuksia ja askelia. Kirjan rakenne etenee henkilöstä toiseen sitä mukaa, kun heidän tiensä kohtaavat. Niinpä kun Clarissa Dalloway kohtaa puistossa kummallisesti käyttäytyvän pariskunnan, heidänkin elämäntilanteensa nousee kerronnan kohteeksi. Tosin Clarissa Dallowaylle he jäävät vain havainnoksi, jota hän ei yhdistä myöhemmin päivällä kuulemiinsa traagisiin uutisiin. Lukija tietää enemmän.

Kirjan rakenne on nerokas, ja se on ollut varmasti vuonna 1925 moderni ja hätkähdyttävä. Voiko tai saako romaania edes kertoa hyppäämällä kertojanäänestä toiseen noin vain kesken kaiken? Nykyäänhän kertojanäänen vaihtaminen on kirjallisuudessa suorastaan puuduttavan yleistä. Siinä missä Mrs. Dallowayssä kertoja on kaikkitietävä hän-kertoja, nykyromaaneissa on yleistä käyttää minä-kertojaa vaihtuvien näkökulmien tehostajana. Silti harva, jos kukaan, nykykirjailija saavuttaa Woolfin kerronnan intensiivisyyttä. Kyllikki Hämäläisen suomennos on onnistunut välittämään kirjan ainutlaatuisen väkevän kerronnan.

Tärkeimpänä henkilönä Mrs Dallowayssä on tietysti Clarissa Dalloway itse. Hän on järjestänyt illaksi seurapiirikutsut ja hänen päivänsä kuluu viimeisiä järjestelyjä tehdessä ja jännittäessä, kuinka kaikki mahtaa sujua. Aamupäivällä hänen luokseen ryntää nuoruudenrakkaus ja rakas ystävä Peter Walsh, joka on palannut Intian komennukseltaan ja ilmoittaa olevansa rakastunut. Vierailu herättää molemmissa haikeita muistoja.

Kertojanäkökulmia kertyy päivän mittaan useita, mutta traagisimpana hahmona seurataan sotahulluudesta kärsivän konttoristi Septimus Warren Smithin ja hänen vaimonsa päivää. Ensimmäisen maailmansodan kauhut kulkevat Septimuksen mielessä edelleenkin ja luovat melkoisen kontrastin Clarissa Dallowayn ja hänen seurapiirinsä elämäntavalle.

Woolfin kerrontatapa imaisee lukijan täysin lumoihinsa. Ensin eläydyin Clarissan ajatuksiin, seuraavaksi lähdin seuraamaan Septimuksen ja hänen vaimonsa kärsimyksiä ja kohta taas tunsin häikäistyväni naisten kauneudesta kuin Peter Walsh. Kuinka taitavaa - ja samalla hämäävää kerrontaa. Vähitellen Clarissa Dallowayn ja hänen seurapiirinsä ajatukset vertautuivat sotainvalidin sekavuuteen ja nuorenparin tragediaan niin vahvasti, että kutsujen pyörittely ja onnellisten muistojen vatvominen alkoivat kumista tyhjyyttään. Miten taitavasti Woolf kehittääkään ironiaansa!

Mitä Woolf siis tekee? Hänhän huijaa lukijaansa. Itse asiassa hän kritisoi englantilaisen yläluokan elämää niin hienovireisesti, että sitä ei ensin edes huomaa. Lukijana kiinnyin Clarissa Dallowayhin ja ymmärsi hänen melankoliansa, tunsin sen. Sain tietää paljon hänen onnellisista nuoruuden päivistään maaseudulla, kotikartanossa. Hänellä on suuria tunteita, ja paljon mietittävää siinä, olisiko elämä voinut mennä jotenkin toisin. Melankolinen vire säilyy hänen vierellään koko päivän, vaikka hän tuntee vahvasti rakastavansa elämää tässä ja nyt.

Tällaiseen vahvaan elämän kokemiseen Clarissa Dallowayllä ja hänen lähipiirillään on varaa, koska  joku muu uhrasi maailmansodassa heidän puolestaan henkensä ja terveytensä. Kun Septimus Warren Smith ja hänen vaimonsa kokevat psykoosin kauhuja, Peter Walsh näkee heissä jotain ihan muuta. Brittiläinen yläluokka elää Mrs. Dallowayssä aivan omaa todellisuuttaan: Tuollaista on nuoruus, Peter Walsh ajatteli kulkiessaan heidän ohitseen. Heillä on ollut kauhea kohtaus - tyttöparka näytti kerta kaikkiaan epätoivoiselta - keskellä kirkasta aamupäivää. Mutta mistä mahtoi olla kysymys? hän mietiskeli. Mitä ihmettä sadetakkinen nuorimies on voinut sanoa tytölle? Mihin hirvittävään pinteeseen he olivatkaan saattaneet itsensä näyttääkseen noin epätoivoisilta tänä kauniina kesäaamuna? - - Hän ei koskaan ollut nähnyt Lontoota näin lumoavana - (S. 103 - 104.)

Koska Mrs. Dalloway on kirjallisuuden klassikkoteos, siinä täytyy olla jotain, joka puhuttelee ihmisiä ajasta toiseen. Niinpä minunkaan ei ole ollenkaan vaikeaa kuvitella itseäni, hyvinvointiyhteiskunnan kasvattia, tuntemassa valtavaa elämän täyteyden tuntua tässä hetkessä, nyt, ihanana (vaikkakin ehkä hiukan liian kuumana) kesäpäivänä - vaikka ihmisiä hukkuu Välimerellä, Syyriassa soditaan ja levälautat kelluvat Suomenlahdella.

Olen osallistunut Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen joka kerta, ja tässä ovat aikaisempiin klassikkohaasteisiin lukemani kirjat:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo

Mrs. Dallowayllä kuittaan Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansotaan. Lisäksi osallistun Sivumennen-blogin tämänvuotiseen Hyllynlämmittäjä-haasteeseen ja kuittaan omalta TBR100-listaltani yhden kirjan lisää.

Tämä Virginia Woolfin klassikko on luettu ainakin kirjablogeissa Kaisa Reetta T, Kannesta kanteen, Leena Lumi, Tarukirja, Ankin kirjablogi, Lukuisa, Järjellä ja tunteella, Todella vaiheessa, Jeenin kirjablogi ja Kirjoihin kadonnut.

Elsa Beskow: Tätien satuaarteita

Elsa Beskow: Tätien satuaarteita, 2. painos, 2012
Alkuteokset: Tant Grön, Tant Brun och Tant Gredelin, 1918; Tant Bruns födelsedag, 1925; Farbro Blås ny båt, 1942
Kuvittaja: Elsa Beskow
Suomentaja: Eila Kivikk'aho
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Elsa Beskow
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Kun näin Tätien satuaarteita -teoksen kirjakaupan tarjoushyllyssä, halusin sen heti omakseni. Elsa Beskowin (1874 - 1953) kirjat ovat minulle tuttuja jo lapsuudestani, ja olen hankkinut kirjojen uusintapainoksia omien lasteni kirjahyllyyn. Vaikka kirjat eivät lasteni ykkössuosikkeja olekaan, niitä on luettu ihan kiitettävästi. Syynä on ilman muuta niiden kuvitus, joka hivelee silmää. Beskow on melkoinen taituri, sillä paitsi että hänen piirroksensa ovat eläviä ja viehättäviä, ei tarinoissakaan ole moittimista. Varsinkin hänen runomuotoiset tarinansa, Pikku Lassi puutarhassa, Pikku Puten seikkailu mustikkametsässä ja Tonttulan lapset ovat hauskaa luettavaa, ja nekin ovat Eila Kivikk'ahon suomentamia.

Tätien satuaarteita on taattua Beskow-hurmaa. Se sisältää kolme Täti-kirjaa: Täti Vihreä, Täti Ruskea ja Täti Sinipunainen, Täti Ruskean syntymäpäivä sekä Setä Sinisen uusi vene. Tätien tarinat on kerrottu suorasanaisesti, ja niissä on sen verran jännitystä, että ne kiinnostavat myös nykylapsia. Luin kirjaa 10-vuotiaille kaksosilleni ääneen, mutta kävi nin kuin nykyisin lähes aina käy: lapset lukivat kirjan itsekseen loppuun, ennen kuin seuraavan kerran ehdin lukemaan iltasatua. Kukapa voisi vastustaa näitä ihania tätejä ja heidän pikkukaupunki-idylliään, jossa on kuitenkin myös pientä seikkailua!

Ensimmäisessä kirjassa esitellään Täti Vihreä, Täti Ruskea ja Täti Sinipunainen, jotka eivät tietenkään ole tämän nimisiä, vaan kaupungin lapset ovat nimenneet heidät siten, koska tädeillä on vain tietyn värisiä vaatteita. Tätien Piki-koira kaapataan ja orvot lapsiraukat, Petteri ja Lotta, osallistuvat etsintään ja saavat tarinan päätteeksi uuden kodin.

Toisessa tarinassa vietetään Täti Ruskean syntymäpäiviä, mutta ilman kommelluksia ne eivät suju. Nytkin selvitetään rikosta, ja tarina on melko vauhdikaskin.

Viimeinen osa, Setä Sinisen uusi vene, on kuitenkin oma suosikkini. Tämän kirjan muistan lukeneeni jo lapsena, ja siinä on monta kohtaa, joita muistan lapsena jännittäneeni ja kohdat tuntuivat pelottavilta edelleenkin. Petteri ja Lotta joutuvat melkoiseen seikkailuun, ja vieläkin pystyin tavoittamaan huolen, jota tunsin heistä lapsena.

Elsa Beskow on Ruotsin tunnetuimpia ja rakastetuimpia lastenkirjailijoita, jonka suloiset kuvat ja tarinat ovat olleet jossain vaiheessa liian vanhanaikaisia ja ehkäpä liian suloisia lastenkirjallisuuden kentällä. Onhan Tätien satuaarteissa aistittavissa mennyt maailma ja kiireettömät päivät, ja jos muistatte Gunilla Wolden Sanna- ja Teemu-kirjat 1970-luvulta, ero on valtava. Sannat ja Teemut edustavat aikaa, jolloin lastenkirjojen kuvitus ja kerronta olivat hyvin arkipäiväisiä. Onneksi Elsa Beskow ei jäänyt kuitenkaan täysin unohduksiin, sillä hänen saduissaan on edelleenkin vetovoimaa ja jos ei muuta, niin henkäys historiaa, joka kiehtoo myös nykylapsia. Beskowin piirtämät kuvat ovat kauniita, eivätkä värit hypi silmille. Hänen kuviinsa sijoittaa mielellään itsensä.


Tätien satuaarteilla kuittaan HelMetin Kirjan vuosi 2015 -lukuhaasteen kohdan 26. Kirjatrilogia. Piste taitaa tulla myös Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen. Tämä on jo kolmas ruotsalainen kirja haasteeseen.