Jane Austen: Emma

Jane Austen: Emma, 1959, 6. painos

Alkuteos: Emma, 1815

Suomentaja: Aune Brotherus

Kustantaja: Wsoy

Kansi: puuttuu

Sivuja: 462

Mistä sain kirjan: Omasta hyllystä

Kokonaan ilman tanssiakin voi kyllä elää. Tiedetään nuorten ihmisten viettäneen monta, monta kuukautta kaikessa rauhassa käymättä kertaakaan missään mainittavammissa tanssiaisissa eikä siitä ole koitunut minkäänlaista vahinkoa enempää heidän ruumiilleen kuin sielulleenkaan.  - Mutta kun makuun kerran on päästy - kun kerran, vaikka vähänkin, on saatu tuntea tuon nopean liikunnan aiheuttamaa onnea - niin on varsin vaikeata olla vaatimatta lisää. (S. 235.)

Kun luin Jane Austenin Emmasta tämän ironisen kuvauksen tanssimisen iloista, oli kuin olisin saanut terveiset kahdensadan vuoden takaa sielunsisarelta. Kyllä, ilman tanssiakin voi elää, mutta kyllä vain on suloista tanssia aina, kun siihen on tilaisuus. Vuonna 1815 ilmestynyt klassikko kuvaa brittiläisen yhteiskunnan varakkaan maalaisaateliston huoletonta elämää, mutta tanssimisen ilot taitavat ylittää aika- ja luokkarajat yhä vaan.

Tänään juhlistetaan kirjabloggaajien klassikkohaastetta jo 18. kerran. Jane Austenin Emma valikoitui  tämänkertaiseksi klassikkokirjakseni, koska se sopi niin mainiosti Helmetin tämän vuoden haasteeseen (1. Kirjan kannessa on erisnimi). Teos on myös TBR100-listallani ja Me naiset -lehden sadan naiskirjailijan listalla. Oikeastaan sain siis neljä kärpästä yhdellä lukemisella (Helmet, TBR, naisklassikot ja klassikkohaaste). 

Emma ei ihan yllä Ylpeyden ja ennakkoluulon tai Järjen ja tunteen tasolle juonikuvioiltaan, mutta toisaalta Emman päähenkilöhahmo ylittää vilkkaudellaan näiden Austenin muiden teosten naispäähenkilöt. Kerronta on Emma-keskeistä, vaikka minäkertojasta ei 1800-luvun romaaneissa tiedetty mitään. Kertojanäkökulma siis pysyy tiiviisti Emmassa paria syrjähyppyä lukuun ottamatta. Niinpä Emmasta piirtyy persoonallinen ja aito henkilökuva. Kaikki Emman ajatuksen lapsellisuudet ja järjettömät järkeilyt siis tulevat lukijaa lähelle, eikä Emmaan voi olla ihastumatta, vaikka hän tuntuukin varsin höpsöltä. 

Kirjassa hypätään heti keskelle brittiläisen maaseudun yläluokan seurapiiritapahtumia, joita ei oikeastaan hirveästi ole. Emma osallistuu tapahtumiin nuoren naisen innolla, vaikka ei itse aio mennä naimisiin, koska hänen persoonallinen isänsä vaatii huolenpitoa. Emmaa naimattomuus ei tunnu huolettavana. Hän ei pidä vanhenemista ahdistavana asiana, sillä mikäpä häntä estäisi olemasta vanhana naisena sen vähempää nainen kuin mitä hän nyt on ja toteuttamasta itseään aivan yhtä vapaasti kuin mitä hän nyt toteuttaa. Hänellä on isänsä varallisuus turvanaan: " - - Vain köyhyys tekee naimattomuuden halveksittavaksi tavallisen kansan silmissä. Yksittäinen nainen, jolla on pienet tulot, on pakostakin naurettava, vastenmielinen vanhapiika - poikien ja tyttöjen pilkan aihe; mutta varakas yksinäinen nainen on aina kunnioitettu ja voi olla yhtä järkevä ja miellyttävä kuin kuka muu tahansa." (S. 83.)

Emman pohdinta pitää täysin paikkansa vielä tänäkin päivänä, ja lisäksi Emma tulee samassa puheenvuorossaan julistaneeksi myös köyhyyden vaikutukset ihmisen henkiseen pääomaan: "Tämä erittely ei kohdistu niin suuresti maailman rehellisyyttä ja tervettä järkeä vastaan kuin miltä aluksi voi tuntua, sillä hyvin pienillä tuloilla on taipumus rajoittaa mieltä ja katkeroittaa luonnetta. Ne, jotka töin tuskin tulevat toimeen, jotka pakosta liikkuvat hyvin ahtaassa ja tavallisesti hyvin alhaisessa seurapiirissä ovat usein ahdasmielisiä, saitoja ja karkeita." (S. 83)

Oma vanhanpiian vakaumus ei estä Emmaa järjestelemästä muiden rakkaussuhteita. Yksi menestystarina hänellä onkin kerrottavanaan, sillä hän on järjestänyt kotiopettajattarensa ja leskimies herra Westonin avioliiton, mutta miten käynee Emman seuraavan projektin... Näköpiirissä vilahtelee kolme nuorehkoa herrasmiestä ja Emmalla on suloinen ystävätär, joka tarvitsisi kunnollisen aviomiehen. Emma panee pyörät pyörimään. 

Koska Emma unohtaa autuaasti oman viehätysvoimansa, tai kieltää sen, hän onkin kohta kummallisissa tilanteissa. Sydänsuruja, kyyneliä, väärinkäsityksiä ja suloisia sovintoja tarvitaan romanttisen tarinan rakentamiseen. 

Romantiikan ohessa Austen luo teokseensa muutaman koomisen tyypin luomaan maalaiskomedian tunnelmaa. Tällaisia ovat esimerkiksi Emman oma hysteriaan taipuvainen ja huolehtivainen isäukko, jota kaikki  kyläläiset tuntuvat rakastavan sekä lämpimikseen höpöttävä ja hössöttävä naapurin rouva.  Välillä brittiläisen maalaisyläluokan tarkkaan määritellyt sopivaisuussäännöt saavat kertojalta purevaa kommentointia osakseen. 

Lisäksi ainaisen pohdinnan ja piikittelyn aiheena Austenilla ovat sopivat ja sopimattomat käyttäytymissäännöt, joiden päivittämisestä ja koettelusta yläluokan päivät kuluvatkin rattoisasti. Käydään vierailuilla ja lähetetään kutsuja talosta toiseen. Kaikki tietysti tarkasti määrättyjen sopivaisuussääntöjen puitteissa. 

Kaikkinensa Emma viihdyttää vallan mukavasti. Taidolla luotu ihmissuhteiden ja sopivaisten tapojen verkosto, komeat perijät, kauniit neidot ja maalaisidylli luovat niin herkulliset lähtökohdat, että kumma olisi, jos ei lukijan suupieleen nousisi vino hymy. 

Ankin kirjablogin emännöimä Kirjabloggaajien klassikkohaaste on itsessään jo jonkinlainen klassikko.  Olen ollut mukana joka kerta. Tässä ovat haasteisiin aiemmin lukemani kirjat: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

2. Voltaire: Candide

3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats

4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

5. Henry James: Naisen muotokuva

6. Maria Jotuni: Huojuva talo 

7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma

9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

13. Jonathan Swift: Gulliverin retket

14. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

15. Gustave Flaubert: Rouva Bovary

16. Isabel Allende: Henkien talo

17. Hélène Cixous: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia

Mukavia hetkiä klassikoiden parissa!

Jonathan Swift: Gulliverin retket

Jonathan Swift: Gulliverin retket, 4. painos, 1999 (I suomenk. painos 1953)

Alkuteos: Travels into several remote nations of the world in four parts by Lemuel Gulliver, first surgeon and then captain of several ships, 1726

Suomentaja: J. A. Hollo

Kustantaja: Tammi

Sivuja: 390

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Jonathan Swiftin kirjoittama klassikko Gulliverin retket on puhdasverinen valistusajan romaani. Sen ideana on laajentaa ihmisen maailmankuvaa ja jakaa tietoa. Se lienee kaikille tuttu lähinnä lilliputtien ansiosta. Gulliver, armoitettu seikkailija, joutuu merimatkallaan haaksirikkoon ja pelastautuu tuntemattomalle rannalle, jossa herää pienen pienten ihmisten ympäröimänä. Näillä tyypeillä on oma, järjestäytynyt yhteiskuntansa, valtio nimeltä Lilliput, ja sitä tarinan myötä ihmetellään. 

Kyseessä on siis satu, leikkiminen sillä ajatuksella, että kaikki on kutistunut. Millaista on elämä minikoossa? Miten pienet ihmiset selviävät erilaisissa vaaratilanteissa, miten he ovat ratkaisseet käytännön elämän pulmia ja miltä maailma näyttäisi heidän koossaan? Näitä ajatuksia on pyöritelty tarinoissa ikiajat, kuten Peukaloinen-saduissa tai esimerkiksi Selma Lagerlöfin klassikossa Peukaloisen retket tai Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin seikkailuissa, joissa tavataan minikokoinen Vaaksanheimojen perhe. 

Lilliputtien verran minäkin Gulliverin retkistä tiesin, mutta en tiennyt edes sitä, että Gulliver seikkailee oikeasti neljässä eri maassa, joissa kaikissa on omat erikoisuutensa. Lilliputit ovat siis vain yksi kansa, jonka kummallisia tapoja luodessaan kirjailija on saanut käyttää mielikuvitustaan. Kyseessä ei myöskään ole missään nimessä lasten satu, vaikka pienoismallisen maailman luomiseen viritellään paljon yksityiskohtia. 

Gulliverin retket on poliittinen satiiri valistusajan vehkeilyistä. Se on myös pilaversio 1700-luvun best seller -kirjallisuudesta, eli matkakirjoista. Kun Swift loihtii keksittyjä maita ja ihmisiä, hän samalla pääsee keksimään erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä, kuvaamaan erilaisia valtasuhteita ja kritisoimaan oman aikansa politiikkaa. Aikansa politiikkaa hän suomii keskusteluissa, joita Gulliver käy kulloisenkin maan johtajan kanssa. Tämähän on vallan kätevää - kukaan ei voi tulla syyttämään Swiftiä kapinallisuudesta, sillä hänhän on keksinyt kaiken omasta päästään ja kertoo satua. 

Niinpä Swift antaa sanan säilänsä heilua. Lilliputtien kuningas ihmettelee Gulliverin kertomuksia Englannin hallinnosta. Samaan aikaan lilliputit ovat ajautuneet sotaan, koska osa heistä on sitä mieltä, että muna pitää halkaista leveästä päästä, osa pitää munan halkaisemista terävästä päästä ainoana oikeana mallina. Lilliputien myötä siis tarkastellaan ihmisten kykyä saada sota aikaan mistä tahansa vähäpätöisestä syystä. Lisäksi Lilliputit laativat kummallisia säädöksiä oikeastaan aiheesta kuin aiheesta ja vehkeilevät toistensa selän takana. Heidän pienuutensa ei ole vain fyysistä, vaan mitä suurimmassa määrin myös henkistä. 

Seuraavassa tarinassa Gulliver päätyy jättiläisten valtakuntaan, jossa hän itse edustaa lilliputti-kokoa.  Täälläkin hän käy syvällisiä keskusteuja kuninkaan kanssa, päätyy esittämään temppuja, joita ihmiset tulevat ihailemaan ja oppii tietysti paikallisen kielen alta aikayksikön. Gulliver on nokkela ja kriittinen matkustaja, jonka havaintoja seuraa ilokseen. 

Kolmas tarina heittää taas uusiin seikkailuihin. Hän päätyy Laputaan, leijuvaan saareen. Siellä Gulliver tapaa ylimystön, joka on täysin irrallaan todellisuudesta - se kirjaimellisesti leijailee Laputassaan tavallisen kansan yläpuolella. Vaikka valistusaika oli järjen ihailua ja maailmankuva alkoi muuttua tieteelliseen ajatteluun pohjautuvaksi, Gulliver tekee Laputassa murskaavia havaintoja: Suunnilleen neljäkymmentä vuotta sitten lähti muutamia henkilöitä ylös Laputaan, joko liikeasioiden vuoksi tai huvittelemaan, ja kun he sitten viiden kuukauden kuluttua palasivat, oli heillä jonkinlaista vaillinaista vihiä matematiikasta, mutta pää täynnä tuulesta temmattuja aatteita, joita he olivat omaksuneet tuossa ilmavassa olopiirissä. matkaltaan palattuaan alkoivat mainitut henkilöt moittia kaikkien asioiden järjestystä täällä alhaalla ja sommitella suunnitelmia kaikkien taiteiden, tieteiden, kielten ja keksintöjen uudistamiseksi. (S. 225.)

Jo 1700-luvulla tieteen kehitystä on siis pidetty liian nopeana tai tieteen ideoita älyttöminä ja  todellisuudesta irrallisina. Laputan alapuolella tavallinen kansa kun näkee nälkää ja elää köyhyydessä.  Jotkut tarinassa esitetyistä naurettavista tieteellisistä ideoista on nykypäivänä toteutettu, eli tieteen kritisointi on osoittautunut turhaksi, mutta edelleen voi kysyä, eikö tieteen tehtävä ole ratkaista ihmiskunnan pulmia ja parantaa elämänlaatua. Laputa täytynee ainakin ajoittain ankkuroida maahan, jotta huolto pelaisi. Laputassa on tarpeen muistaa, mitä maan pinnalla puuhataan. 

Gulliverin retket synkkenevät loppua kohti. Vaikuttavin ja surullisin tarina on teoksen viimeinen tarina, jossa Gulliver ajautuu Houyhnhnmien maahan. Houyhnhnmit ovat viisaita ja kunnioitettavia, jalouden perikuvia - hevosia! Heidän maillaan asuu kuitenkin yahoo-nimisiä olentoja, jotka itsekkyydessään ja tyhmyydessään torailevat keskenään, ovat väkivaltaisia ja raakoja, eikä heitä voi päästää täysin viilliintymään, koska ahneudessaan ja itsekkyydessään he ovat arvaamattomia. Heidän tyhmyytensä on masentavaa - he ovat ihmisiä. Gulliver palaa tältä viimeiseltä matkaltaan muuttuneena, voisi jopa sanoa, valistuneena miehenä. 

Gulliverin retket oli suosittu teos jo ilmestymisaikanaan. Parikymmentä vuotta myöhemmin Voltaire kirjoitti toisen valistusajan klassikon, Candiden, joka myös on matkakirjan asuun puettu yhteiskunnallinen satiiri. Näin parinsadan vuoden taakse näiden teosten kaiku on vaikuttava, mutta eivät ne varmasti ilmestyessään ole kaikkia miellyttäneet. 

Swiftin klassikko on kestänyt mukavasti aikaa. J. A. Hollon suomennos on tietysti paikoin vanhentunut, mutta silti se on edelleen nopealukuista ja viihdyttävää luettavaa. Satiiri välittyy nykypäivään asti ja lukijalle tulee olo, että politiikka ei ole muuttunut miksikään. Kähmintä ja saivartelu kuuluvat sen perusolemukseen. Viimeistään nuo yahoot tuntuvat aivan tutuilta tyypeiltä - taivas, miten itsekästä ja tyhmää porukkaan, ahneudessaan ja raakalaismaisuudessaan ällöttäviä tapauksia! Ei tarvitse kuin tarkastella ilmastokriisiä ympärillään, ja toivoisi Gulliverin tapaan, että maailmaa hallitsisi ihan joku muu eläinlaji. 

Osallistun Jonathan Swiftin Gulliverin retkillä kirjablogien 13. klassikkohaasteeseen. Haastetta emännöi nyt Jonna Kirjakaapin kummitus -blogissaan. Kannattaa käydä kurkkimassa, mitä klassikoita kirjabloggaajat ovat tämän kesän haasteeseen lukeneet. 

Luettua elämää on ollut klassikkohaasteessa mukana joka kerta. Tässä ovat kaikki haasteeseen lukemani klassikot: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo 
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma
9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

Helmetin vuoden 2021 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 16. Kirjassa eletään ilman sähköä. Kirja on luettu myös blogeissa Yöpöydän kirjat ja Jokken kirjanurkka.

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset, Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille, 2020

Alkuteos: Invisible women, Exposing data bias in a world designed for men, 2019

Suomentaja: Arto Schroderus

Kustantaja: Wsoy

Sivuja: 335

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Caroline Criado Perezin Näkymättömät naiset on hätkähdyttävä tietokirja. Se latoo lukijan silmien eteen erilaisia epäoikeudenmukaisuuksia, joita naiset kohtaavat maailmassa joka päivä. Suurin osa niistä jää tunnistamatta, koska arjen toimintamallit ovat sellaisia, joita ei edes huomata. Niin on vain aina tehty. Naiset ovat hoitaneet oman osuutensa, joka jää usein näkymättömiin, koska se tapahtuu kodin piirissä. Kodin piiristä on myös vaikea murtautua ulkomaailmaan. 

Hätkähdyttävintä Perezin kirjassa on ehkä se, että jokainen lukija ymmärtää myös, että Perez on vasta sohaissut pintaa näillä paljastuksillaan. Kaikkihan tietävät, että naiset tekevät ilmaista hoivatyötä, he tekevät suurimman osan kotitöistä, heidät sivuutetaan johtopaikoilta ja politiikassa, mutta epäoikeudenmukaisuuden paikkoja on paljon muitakin. Ihmeellistä on myös se, että asioille ei oikeastaan tehdä mitään. Syynä tähän Perez pitää sitä, että naisista ei ole olemassa tilastotietoja, eli heidän kokemusmaailmastaan ei ole kerätty tietoa.    

Perez kertoo muun muassa niinkin triviaalista asiasta kuin lumen aurauksesta. Tiedättehän, miten Suomessakin ajoväylät puhdistetaan aivan ensimmäisenä lumesta - ajoväyliä pitkin miesten on päästävä työpaikoilleen mahdollisimman tehokkaasti. Samaan aikaan naiset liukastelevat jalkakäytävillä viedessään lapsia hoitoon tai käydessään lähikaupassa. Tutkimusten mukaan liukkailla keleillä naiset kansoittavat ensiapuasemat, koska he kaatuilevat huonosti auratuilla ja huonosti hoidetuilla jalkakäytävillä. Entäs jos jalkakäytävät hoidettaisiin kuntoon ihan ensimäisenä lumimyräköitten jälkeen? Autoilla kun kuitenkin päästään pienempien lumivallien läpi töihin.   

Tässä yhteydessä on pakko nostaa esiin "pelon maantiede", josta puhuttiin paljon jo 1990-luvulla. (Anja Kauranen kirjoitti aiheesta myös romaanin, joka on edelleen ajankohtainen.) Perez muistuttaa kirjassaan siitä, että kaupunkisuunnittelussa tulisi ottaa huomioon turvallisuus: puistojen, bussipysäkkien ja katujen valaistukset ja sijainnit olisi suunniteltava niin, että naisten on turvallista liikkua yksin. Vähän aikaa sitten Sarah Everardin väkivaltainen kuolema Isossa-Britanniassa sai aikaan "Text Me When You Get Home" -kampanjan, jonka avulla naiset nostavat esiin keinoja, joilla he varmistavat turvallisuuttaan. Miksi naisten täytyy edelleen tehdä niin? Miksi heidän täytyy pelätä seksuaalista väkivaltaa päivittäin ja suunnitella kulkureittinsä niin, etteivät tulisi huomatuiksi? Perez kertoo myös naisten oloista pakolaisleireillä. En ollut aikaisemmin ajatellutkaan, kuinka vaarallista naisen on käydä yhteisvessassa yksin.   

Perezin kirja asettuu jatkumoon, joka tekee naisena olemista näkyväksi. Simone de Beauvoir loi kirjassaan Toinen sukupuoli filosofisen pohjan tälle Perezin teoksella. Beauvoirin piti aikoinaan kirjoittaa omasta elämästään, mutta hän huomasi, ettei se onnistunutkaan ilman, että hän määritteli ensin, millaisia oletuksia naisena olemiseen liittyy. Maailmassa hän - siis oletettu ihmishenkilön standardi - on mies. Nainen on aina jotain, joka määritetään suhteessa mieheen. Perez ikään kuin konkretisoi Beauvoirin klassikon ja kertoo, miten eri tavoin naiset ovat toisia. Perez siis kertoo, miten se käytännössä tapahtuu edelleen, 2020-luvulla, 70 vuotta Beauvoirin teoksen ilmestymisen jälkeen.

Perez nimeää ihmisen mallina käytetyn prototyypin, joka on valkoihoinen 25-30-vuotias, 70-kiloinen mies (s. 131). Onko maailma oikeastaan turvallinen muille kuin heille? Millaiset turvavyöt suojaisivat parhaiten naisten vartaloa? Entäs raskaana olevan naisen vartaloa? Onko auton niskatuki naisille sopivalla korkeudella? Mitä infarktin jälkeen käytetyt verenohennuslääkkeet vaikuttavat naisten kuukautisiin? Miten naisen keho - esimerkiksi naisen ohuempi iho - reagoi kemikaaleihin? 

Yhtenä kauhistuttavimpana työelämän esimerkkinä Perez esittelee alipalkattujen naisten, usein maahanmuuttajien, työn kynsihoitoloissa, joissa he altistuvat kemikaaleille päivittäin. Toinen naisryhmä ovat kehitysmaiden naiset, jotka kokkaavat perheen ruuat avotulien ääressä päivästä toiseen. Kuinka paljon savumyrkkyjä he hengittävätkään elämässään? Naiset ovat aina tehneet työtä. He ovat tehneet työtä palkatta, alipalkattuina, aliarvostettuina ja näkymättöminä, mutta aina he ovat tehneet työtä. Naiset tekevät suurimman osan paitsi näkymättämistä töistä, myös alipalkatuista töistä ja pätkätöistä maailmassa, koska heidän pitää sovittaa työelämänsä hoiva- ja kotityönsä ehtoihin. Työtä tekevien ihmisten oikeuksia parantavat lait parantavat ennen kaikkea naisten asemaa.  

Kautta historian naisten tekemä työ on jätetty huomiotta, koska se tapahtuu niin suurelta osin kotona, jossa lapsia ja vanhuksia hoidetaan. Perez nostaa tämänkin naisten tekemän työn esiin ja vaatii sen laskemista mukaan bruttokansantuotteeseen. Pohjoismaisille naisille Perezin huomiot ovat jo vanhoja uutisia. Hänen väitteensä mukaan kunnollinen, verovaroin kustannettu päivähoito lisää naisten osallistumista työelämään ja samalla se nostaa BKT:tä. Työssä käyvien äitien omantunnon tuskiin hän kertoo tutkimuksesta, joiden mukaan varhaiskasvatukseen osallistuvat lapset ovat aikuisina aktiivisia työelämässä - aktiivisempia kuin kotihoidossa kasvaneet lapset. 

Suomessa kasvaneena naisena otan laadukkaan, verovaroin kustannetun varhaiskasvatuksen itsestäänselvyytenä. Sitä se ei suinkaan maailmanlaajuisesti ole, ei edes Euroopassa, saati muualla maailmassa. Muistan, kuinka muutama vuosi sitten Tampereen teatterikesässä esiintynyt australialaisten naisten ryhmä ryhtyi yhtäkkiä kesken esityksen ylistämään suomalaista päivähoitojärjestelmää, josta he kuulivat ensimmäisen kerran täällä. He kertoivat siitä yleisölle silmät palaen ja olivat varmoja, että asumme paratiisissa. Useammalla heistä oli lapsi mukanaan kiertueella, ja he kokivat äitiyden ja taitelijaelämän sovittamisen erittäin hankalaksi Australiassa. Luulen, että muutama idea lähti näiden naisten mukana toiselle puolelle maapalloa. 

Vaikka väitänkin, että moni Perezin havainto on meillä jo korjattu, hänen teoksensa olisi monelle suomalaisnaisellekin silmiä avaava muistutus kehitysmaiden naisten asemasta. Myös länsimaissa on monia aloja, joissa naisten työ jää edelleen miesten työn varjoon, esimerkkinä Perez mainitsee tutkijoiden työn. Naiset ovat yhä enemmän edustettuina myös akateemisessa maailmassa, mutta siellä heidän työpanoksensa jää usein mieskollegoiden varjoon. Kuten muissakin ammateissa, perhe-elämän velvoitteet - vanhempainvapaat ja hoivatyö - kaatuvat naistutkijoiden niskaan kotona, mikä vähentää heidän mahdollisuuksiaan panostaa uraan. Lisäksi Perez väittää, että kun tutkijaryhmät julkaisevat artikkeleitaan, miesten nimet mainitaan ensin. Tällainen käytäntö korostaa miesten näkyvyyttä tiedonhaussa, eli aina kun artikkeleita haetaan, miesten nimet löytyvät ensimmäisenä. Koska algoritmit poimivat suosituimpia hakutuloksia, miesten valta-asema tehostuuu tätä kautta. Puhumattakaan tietysti siitä tosiasiasta, että tiedettä ovat historiassa tehneet miehet, jolloin heidän hegemoniaansa on vaikea purkaa. Tällaisten pieniltä vaikuttavien asioiden tiedostaminen purkaa kuitenkin myyttiä miesten neroudesta  - tai ehkä pikkuhiljaa nostaa myös naispuoliset nerot esiin. 

Perezin kirja tuo myös toivoa. Maailma muuttuu paremmaksi pala kerrallaan. On selvää, että Beauvoirin Toinen sukupuoli toi aikoinaan naisiin liittyvät myytit näkyviksi ja herätti naiset ja päättäjät toimimaan. Toisen sukupuolen ilmestymisaikaan, 1940-luvulla, jopa naisten äänioikeus oli vielä suhteellisen tuore asia. Naisten asema yhteiskunnassa on parantunut huomattavasti noista ajoista, mutta se on vaatinut paljon työtä. Perezin esittämien tutkimustulosten mukaan naisten asemaa parantaa erityisesti se, että naiset pääsevät päättäviin poliittisiin virkoihin. Tämä näkyy Suomessa konkreettisesti nyt, kun meillä on naispuolisia puoluejohtajia hallituksessa. Kansanedustajistakin lähes puolet on nyt naisia. Hyvänä esimerkkinä nykyisen hallituksen tekemistä parannuksista naisten asemaan voisivat olla vanhempainvapaiden tasoittaminen, varhaiskasvatuksen palauttaminen kaikkien ulottuville sekä naisten fyysistä koskemattomuutta entistä paremmin suojaava laki. Hallitus on myös panostanut koulutukseen sekä tehnyt määrätietoisesti työtä yhteiskunnallisen tasa-arvon parantamiseksi. 

Joissain arvioissa Perezin kirjaa on kuvattu verenpainetta nostattavaksi kokemukseksi. Näinkin voi käydä, jos ei aiemmin ole ajatellut naisten yhteiskunnallisen aseman alemmuutta miehiin nähden. Kirja on nostanut myös miesten verenpainetta, mutta eri näkökulmasta: Perez on kokenut tasa-arvotaistelunsa takia häirintää. Häirintää kokevat myös nykyisen Suomen hallituksen naisministerit. Miksi naisten tasa-arvoinen kohtelu tai naisten johtava asema koetaan uhkaksi? Ketä tasa-arvo uhkaa? Eikö nimenomaan naisten työ - heidän astumisensa kodin piiristä yhteiskunnan toimiviksi osallistujiksi  -  ole nostanut pohjoismaisen hyvinvoinnin tähän pisteeseen, jossa nyt olemme? Se on hyödyttänyt kaikkia yhteiskunnan jäseniä. Kaikki inhimillinen henkinen pääoma on syytä ottaa käyttöön, jos maailmaa ja elämää halutaan suojella. Tämä tarkoittaa sitä, että naisten elämää rajoittavat tai haittaavat esteet on ensin ymmärrettävä ja sen jälkeen myöskin poistettava, jotta ei olisi enää toisia, vaan ihmisiä kaikki yhdessä.   

Tuulevin lukublogissa on myös arvio kirjasta. Helmetin lukuhaasteeseen tämä sopisi kohtaan 8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa. 

Evie Wyld: Me olemme susia

 Evie Wyld: Me olemme susia, 2020

Alkuteos: The Bass Rock, 2020

Suomentaja: Aleksi Milonoff

Kustantaja: Tammi

Kansi: Emmi Kyytsönen

Sivuja: 415

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Melkoiseksi lukusukkulaksi osoittautunut Evie Wyldin Me olemme susia pääsi yllättämään monta kertaa. Vaikka eihän sen pitäisi olla yllätys - väkivallan kohteeksi joutuvat naiset. 

Wyld on rakentanut teokseensa kolme vaihtuvaa aikatasoa. Ollaan 1700-luvulla, 1950-luvulla ja nykyisyydessä. Kaikilla aikatasoilla seurataan naisten elämää. Miljöö yhdistää tarinoita: tarinat sijoittuvat Skotlannin rannikolle, jonka edustalta löytyy erikoinen kalliosaari, Bass rock, johon kirjan englanninkielinen nimi viittaa. Oikeastaan 1700-luvun tarinassa ollaan vasta matkalla sinne, mutta melko lähelle kyllä päästään ja sinne sitten eräällä tavalla myös asetutaan taloksi. 

Me olemme susia etsii sutta, petoeläintä, meistä kaikista. Silti jään epäilemään, löytyykö sitä naisista. Löydän heistä enemmän lempeyttä ja sisaruutta, oikeastaan enemmän kuin olisin tarinan puitteista ensin odottanut. Mutta eläiminä naisia kyllä kohdellaan. Lisäksi naiset ovat aluksi yksinäisiä susia. He tuntuvat vaeltavan yksin ja tulevat monin tavoin hylätyiksi. He ovat eksyksissä.

Nykyajan tarinan päähenkilö on Viviane, jonka elämä on heittänyt masennukseen ja irrallisuuden kokemuksiin. Hän lähtee Skotlantiin siivoamaan sukutaloa myyntikuntoon ja tapaa matkalla Maggien. Viviane pelastaa Maggien tukalasta tilanteesta ja alkaa erikoinen ystävyys. Pian naisten joukkoon liittyy myös Vivianen pikkusisko, Katherine, jonka elämä alkaa myös luisua absurdiin suuntaan.

Kiinnostavimpana pidin Ruthin tarinaa, joka sijoittuu 1950-luvulle. Ruth on vastikään mennyt naimisiin ja päätynyt kahden pojan äitipuoleksi. Perhe näyttää pintapuolisesti elävän varsin tasapainoista elämää rannikolla (talossa, jota Viviane myöhemmin siivoaa), mutta kylästä alkaa paljastua erikoisia tarinoita, hyytävää tunnelmaa ja silkkaa hulluutta. Kuka onkaan hullu ja kenestä sellaista ollaan tekemässä? Synkeä tunnelma sisältää onneksi myös ilonpilkahduksia, sillä lapsuus karulla rannikolla näyttää tarjoavan myös elämän kestävää ystävyyttä, ja rakkauttakin. 

Tässä osuudessa Wyld näyttää todellisen taituruutensa. Skotlantilainen maisema - meri, kalliosaari, ranta, linnut, tuuli - herää eloon kirjan sivuilla ja heijastelee Ruthin mielenliikkeitä. Vanha talo ja yläluokan joutilaisuus suorastaan kutsuvat paikalle aaveita ja murhia. 

Myöhäisimpään ajankohtaan sijoittuva Sarahin tarina on raa'in ja hätkähdyttävin. Siihen liittyy myös tarinan maaginen osuus, joka mielestäni teki kirjasta kiehtovan. Wyld osaa taitavasti luoda naisille ajan ylittävän yhteyden, ja samalla tuo kaikkien menneisyyden naisten kokemukset yhteisiksi kokemuksiksi. Ja naisiahan on muitakin kuin Sarah, Ruth ja Viviane. Heitä ajetaan takaa, heitä suljetaan mielisaraaloihin ja heitä sullotaan matkalaukkuihin. Tällaista on tapahtunut naisille kautta historian.  

Tunnistin kirjassa paljon samaa kuin Aino Kallaksen Sudenmorsiamessa. Naiselle on varattu tietynlainen rooli ja tietynlainen, sopiva käytös. Rajoja ei saa ylittää. Yhteisö toimii miesten ehdoilla, ja ne ehdot ovat naisiin kohdistuessaa mielivaltaisia. Naisen ääni ei kuulu, sitä ei kuunnella tai se vaiennetaan. 

Me olemme susia on nopealukuinen, mikä todistaa, että suomentaja Aleksi Milonoff on osannut asiansa. Painostava tunnelma välittyi lukijalle hyvin. Lukeminen oli ajoittain epämukavaa, ajoittain hyytävän pelottavaa ja sitten taas järkyttävää. Siitä huolimatta löysin kirjasta paljon myös toivoa ja kiehtovia hahmoja - susisisariani. 

Me olemme susia on herättänyt paljon huomiota kirjablogeissa. Tässä muutamia julkaisuja: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus,ja Kirjavinkit. 

Deborah Levy: Uiden kotiin

Deborah Levy: Uiden kotiin, 2016

Alkuteos: Swimming Home, 2011

Suomentaja: Laura Vesanto

Kustantaja: Fabriikki kustannus

Kansi: Galina Gallo

Sivuja: 144

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Brittiläisen Deborah Levyn Uiden kotiin on läheistä sukua irlantilaisen Sally Rooneyn romaanille Normaaleja ihmisiä. Kumpaakin voi luonnehtia pesunkestäväksi eurooppalaiseksi ihmissuhderomaaniksi. Molemmat perustuvat pitkälti ihmisten kohtaamiseen ja keskusteluun, eivätkä niinkään juonen kehittelyyn. Levyn romaani on ollut Booker-ehdokkaana vuonna 2012, kuten Rooneyn romaanikin vuonna 2018. Molemmat romaanit ovat surullisen kauniita.

Eurooppalaisen ihmisuhderomaanin miljööksi ei kelpaa mikä tahansa paikka. Nyt ollaan viettämässä lomaa huvilalla Etelä-Ranskassa, Nizzan liepeillä, vuonna 1994. Helle, perhe, houkutus, petos ja rakkaus - näistä elementeistä Levy kokoaa intensiivisen romaanin, joka kasvaa paljon sivumääräänsä suuremmaksi.  

Tunnelma romaanissa kehittyy Ian McEwanin Vieraan turva -romaanin tyyliin kohti yhä synkempiä sävyjä. Päivien - viikon - kuluessa ihmisten haavoittuvaisuus paljastuu. Jokainen tuntuu olevan vereslihalla.

Levyn luomat hahmot edustavat ylempää keskiluokkaa ja sivistyneistöä. Perheen äiti Isabel Jacobs on tähtitoimittaja, joka matkustaa ympäri maailmaa vaarasta toiseen, ja perheen isä Joe (Joseph) Jacobs on kuuluisa kirjailija, jolla on tapana rakastua uusiin naisiin: Vaimon oli parempi olla keskellä viuhuvia luoteja sota-alueella kuin oman kodin suojissa, jossa joutui kuuntelemaan Joen valheita. Ja silti Joe myös tiesi, että hänen tyttärensä oli aluksi itkenyt Isabelin perään ja myöhemmin oppinut olemaan itkemättä, sillä itku ei tuonut häntä takaisin. (S. 63.)

Perheen tytär Nina on kuin ilmapuntari kaiken keskellä. Hän rakastaa molempia vanhempiaan, mutta ei voi asioille mitään. Lukijan myötunto on vahvasti hänen puolellaan, kun aikuiset tuntuvat olevan enemmän ja vähemmän hukassa itsensä kanssa. Teoksen viimeinen luku antaa puheenvuoron Ninalle. Kohtalokas kesä ei jätä häntä rauhaan: En ole koskaan oikein ymmärtänyt, milloin menneisyys alkaa ja missä se loppuu, mutta samalla lailla kuin kaupungit tallentavat mennneisyyden pronssisiin, ikuisesti samaan arvokkaaseen asentoon jähmettyneisiin patsaisiin, yritän minäkin saada menneisyyden pysymään paikallaan ja käyttätymään, mutta se kulkee ja kuiskailee mukanani joka ikinen päivä. (S. 143)

Perheen loma-asunnossa on mukana myös ystäväpariskunta, joka jää lopulta ikään kuin rekvisiitaksi, sillä tärkeimmäksi nousee uima-altaaseen ilmestyvä nuori nainen, Kitty, joka sähköistää ilman monella tapaa. Kittyn kautta myös perheen menneisyys alkaa avautua ja kipeät kohdat hiertää yhä enemmän. Kitty on Joelle houkutus ja piina, mutta kumpaa lopulta enemmän.

Lomahuvilan naapurissa asuva vanha nainen, Madeleine, tarkkailee tapahtumia terävästi ja yrittää puuttua tapahtumiin. Hän näkee kaiken selvemmin kuin draamassa eläjät itse, mutta kaikki on jotenkin liian myöhäistä: Madeleine tunsi (vaikka ei nähnyt), että Isabel oli rohkea nainen. Lääketieteellisessä hän oli nähnyt naisten valmistuvan sudänkirurgeiksi, gynekologeiksi, luusyöpäasiantuntijoiksi. Sitten he saivat lapsia ja jokin muuttui. Heistä tuli väsyneitä. Loputtoman. (S. 125.)

Promenade des Anglaise, kimaltava meri, näännyttävä helle, hotellihuone, höyhenviitta, uima-allas... Levyn romaani on äärettömän ranskalainen, kepeä ja raskas yhtä aikaa. Siitä tulee mieleen Francoise Saganin loistava romaani Tervetuloa, ikävä, jossa on samaa haikeaa tunnelmaa ja samankaltaiset puitteet. Kaikki on kovin kaunista ja samalla kauheaa. Jotain menee lopullisesti rikki. 

Uiden kotiin on luettu myös kirjablogeissa Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Mitä luimme kerran ja Tuijata.kulttuuripohdintoja.  

Kolme käännöskirjaa: Anna Burns: Maitomies, Max Porter: Lanny ja Kai Aarelaid: Korttitalo

Anna Burns: Maitomies, 2019
Alkuteos: Milkman, 2018
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Kustantaja: Docendo
Kansi: Luke Bird
Sivuja: 399
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Siihen aikaan, siinä paikassa, kun poliittisiin ristiriitoihin liittyi pommeja ja aseita ja kuolemaa ja vakavia vammoja, tavalliset ihmiset sanoivat: "niitten puoli teki sen" tai "meidän puoli teki sen", tai "niitten uskonto teki sen" tai "meidän uskonto teki sen", tai "ne tekivät sen" tai "me teimme sen", kun itse asiassa tarkoittivat, että "valtion puolustajat tekivät sen" tai "valtiosta irtautujat tekivät sen" tai "valtio teki sen". (S. 30)

Miltä tuntuu elää nuoruutta sellaisessa ympäristössä, jossa "me" ja "ne" asuvat eri puolilla kotikatua ja asukkaiden täytyy hallita monimutkaiset sosiaaliset ja poliittiset verkostot? Jokaisen pitää tietää, ketkä ovat "meitä" ja ketkä "niitä", koska tästä tiedosta voi olla kiinni oma henki: Tällä alueella useimmat kadut olivat ihan samannäköisiä, ja irtautujat olivat poistaneet joka ikisen kadunnimikyltin hämmentääkseen vihollista ja hidastaakseen sen etenemistä (s. 299.) Mielessäni alkaa soida U2:n kappale "Where the streets have no names", joka kertoo Belfastista, kaupungista, johon Anna Burnsin Maitomies-romaani sijoittuu.

Burns on itse syntynyt Belfastissa vuonna 1962, joten väistämättä lukija kääntää katseensa Pohjois-Irlannin poliittisiin mellakoihin 1960-1980-luvuilla. Autopommit, murhat ja pommi-iskut olivat silloin arkipäivää. Englanti, emämaa, kiristi otettaan Pohjois-Irlannista tuomalla joukkojaan maahan ja irtautujat katsoivat rajantakaisen, itsenäisen Irlannin puoleen.

Burnsin kerronta on perusteellista ja polveilevaa. Omaan makuuni hänen tyylinsä on suorastaan tylsää. Hänen virkkeensä ovat pitkiä, ja kappaleet vyöryvät sivulta toiselle. Samaan aikaan toisto vie lukijaa yhä syvemmälle henkiseen häkkiin, jossa ihmiset yrittävät tasapainoilla pysyäkseen omissa ryhmissään, elääkseen kaikkien monismutkaisten sääntöjen mukaisesti, jotta eivät herättäisi epäilyjä omissa tai vastapuolen edustajissa.

Päähenkilö on nimettömäksi jäävä, nimeämättömässä kaupungissa elävä suurperheen keskimmäinen tytär. Hänellä on ehkä-poikaystävä. Hän lukee mielellään vanhoja kirjoja paetakseen kotikaupunkinsa henkistä ilmapiiriä ja sen ristiriitoja. Kaksi hänen veljistään on kuulunut "irtautujiin", ja toinen on tapettu. Samanlainen kohtalo on lähes jokaisessa naapuriperheessä: isät ja pojat ovat kuolleet yhteenotoissa tai terroriteoissa, heidänkään nimillään ei siis sinänsä ole väliä - heidän tarinansa on kaikkien tarina.

Päähenkilön elämän sekoittaa Maitomies, tunnettu irtautuja, joka alkaa seurata häntä ja haluaa hänet omakseen. Maitomiehen hahmossa konkretisoituvat ympäristön epävakaus, pelot, ahdistus ja alistumisen vaatimukset  Suomentaja Laura Jänisniemi on tehnyt hyvää työtä ja välittää hienosti kirjan alakuloisen ja ahdistavan tunnelman, mutta myös huumorin. Ilman toistoa ja siihen piilotettuja monia merkityksiä kirja olisi ollut minulle ylivoimaista luettavaa: Äiti tarkoitti masennuskausia, sillä niitä isällä oli ollut: isoja, massiivisia, salamannopeita, valtavia mustien pilvien kausia, tarttuvia varis-. korppi- ja naakkakausia, arkku arkun päällä -kausia, katakombi katakombin päällä -kausia, rankojen, kallojen ja luiden hautaanryömimiskausia.  - - Siihen aikaan ei tietysti puhuttu masennuskausista. Se oli "synkkämielisyyttä". Ihmiset olivat "synkkämielisiä". (S. 101.)


Teoksen ovat lukeneet ainakin Lumiomenan Katja ja Nannan kirjakimara.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------

Max Porter: Lanny, 2020
Alkuteos: Lanny, 2019
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 216
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Vielä muutama viikkoa sitten olin ostamassa lippua Helsinki Lit -tapahtumaan, johon on tulossa vieraaksi myös Max Porter, englantilainen nykykirjailija. En tiedä, miten tapahtuman toteutuksen nyt käy, mutta koronatilanteen pahennuttua jätin kuitenkin lipun ostamatta. Panin joka tapauksessa Porterin uusimman kirjan, Lannyn, varaukseen ja sainkin sen kirjastosta melko pian.

En osannut yhtään odottaa, millaisen tekstin kanssa pääsisin tekemisiin. Ensimmäisillä sivuilla vähän hämmennyin, kun tapasin Isä Suomukka -vainaan, eräänlaisen metsänhengen. Kävi siis selväksi, että Lannyssa on kyse maagisesta realismista, jossa todellisuuden rajoja venytetään reippaasti.

Isä Suomukka ei kuitenkaan ole mikään lempeä metsänhenki, vaan hän tuntuu etsivän saalista. Kun samaan aikaan lukijalle tulee tutuksi myös Lanny, sympaattinen pieni poika, jonka äiti kirjoittaa kirjaa kotona, lukija arvaa, että Isä Suomukka iskee pian silmänsä häneen.

Tapahtumia seurataan Isä Suomukan, Lannyn äidin, Lannyn isän ja Peten näkökulmata. Pete on kylässä asuva taiteilija, joka alkaa antaa Lannylle taidetunteja ja kiintyy häneen kovasti. Kyläläisten silmissä hän on kuitenkin vähintäänkin epäilyttävä tyyppi, lähinnä homoutensa takia. Isä Suomukan kautta kuullaan otteita kyläläisten keskusteluista, ja kun pahin tapahtuu, kyläläisten äänet pääsevät keskiöön ja heidän kommenteistaan lukija voi rakentaa tapahtumien ketjun.

Lanny on kokeellinen teos ja antaa äänen kylälle ja luonnolle. Kaikki sulautuu yhteen. Äidin ja isän epätoivo ja etsinnät, joihin osallistuu koko kylä, saavat aikaan kakofonian, jossa hätä ja huoli takovat myös lukijan sisintä.

Parasta kirjassa on Lannyn ja hänen äitinsä kuvaus ja heidän yhteytensä. Muuten koin teoksen teennäiseksi ja pinnalliseksi, vaikka aihe oli sydäntäraastava. Irmeli Ruuskan suomennoksessa ei tosiaankaan ole mitään vikaa, mutta kirjan asetelma on jotenkin tekemällä tehty ja kriisin käsittely jää pinnalliseksi. Ilmeisesti kirjan äänikirjaversio on kuitenkin erityisen onnistunut, joten ehkä suosittelisin kokeilemaan sitä.


Kirjan ovat arvioineet myös nämä bloggaajat: Katja, Riitta, Kirjaluotsi ja Tuija, joka kehuu äänikirjaversiota.

--------------------------------------------------------------------------------------------------


Kai Aarelaid: Korttitalo, 2018
Alkuteos: Linnade poletamine, 2016
Suomentaja: Outi Hytönen
Kustantaja: S&S
Kansi: Inari Savola
Sivuja: 333
Mistä sain kirjan: oma ostos HelsinkiLitistä 2019


Kai Aarelaidin Korttitalo tarttui mukaani Helsinki Lit-tapahtumasta viime vuonna. Olin kuuntelemassa siellä Joel Haahtela ja Aarelaidin keskustelua ja löysin siitä paljon mieltäni askarruttavia asioita, kuten sellaisen nostalgian tuntua, jonka itse olen tunnistavinani aina miettiessäni sukuni tarinoita.

Korttitalo on hauras rakennelma, ja sellaiseksi voisi kuvata päähenkilön lapsuudenperheen tunnelmaa. Kirjan nimellä on toinenkin merkitys, koska Tartossa on myös talo, jossa päähenkilön isä käy pelaamassa korttia, vaikka kortinpeluu on neuvosto-Virossa kiellettyä. Kirjan nimi viittaa tätä kautta myös johonkin salattuun, etäiseksi jääneen isän salaiseen puoleen.

Teos siis sijoittuu Tarttoon, kauniiseen ja perinteiseen Viron yliopistokaupunkiin. Tapahtuma-aikaa ovat 1950-1960-luku, mutta myös nykyaika, josta lähdetään liikkeelle ja johon lopulta taas päädytään: Tämä tarina liikkuu jossain tietoisuuteni rajoilla, niin että saatan melkein koskettaa sitä. Se väreilee muistini viileissä nurkissa, hämärä kaiku onnellisimmista päivistä, hymyistä, eräästä äänestä. (S. 13.)

Korttitalo on perheen tarina, ja se on myös kasvutarina. Päähenkilö Tiina kasvaa siinä nuoreksi tytöksi, joka joutuu ottamaan vastuuta itsestään ja seuraamaan avuttomana sivusta, kuin vanhempien rakkaustarina vähitellen haihtuu pois. Mikään ei tapahdu suuresti tai dramaattisesti, vaan pikemminkin vaivihkaa.

Aarelaid punoo tarinaa lyhyinä kappaleina, hauraina, lähes unenomaisina muistikuvina ja häivähdyksinä. Dialogi on herkkää ja vie tarinaa eteenpäin. Tiinan ystävystyminen venäläistaustaisen Vovan kanssa väläyttää ristiriitoja, joita Tartossakin on ollut valloittajakansan ja alkuperäisväestön kesken, mutta pääasia kirjassa on lapsen arki. Se on perhekeskeistä, eikä siinä juuri näy poliittinen ahdinko. Lapsi on yksinäinen, koska kodin ilmapiirissä hän jää yksin.

Aarelaidin kirjoitustyyli on viehättävää. Se on selkeää ja silti lyyristä. Hän tarttuu hetkeen kauniisti, vaikka ilmassa leijailee surua. Outi Hytösen suomennos välittää haikean tunnelman. Isän jäämistöä tutkivan Tiinan ajatukset ovat kirkkaita:
   Ihmisen luetteloon kuuluvat myös hänen sanansa. Hänen äänensä, hänen vaikenemisensa. Ja lopulta kaikki se, mitä hän fyysisesti ei enää ole, mutta mikä joskus määritti häntä kaikista parhaiten: merkit hänen poissaolostaan. 
      Pään painauma tyynyllä.
      Kamman piikkien väliin jäänyt hiuskarva. 
      Huulen muotoinen tahra kupin reunassa.
      Pisara kuivunutta verta partaveitsessä.
      Kirja, jossa on kirjanmerkki ikuisesti samassa kohdassa. 
      Tyhjentämättä jäänyt vesilasi. 
      Ne ovat ihmisen todellisia jälkiä. 
      Ja sitten se kaikki häviää, kirjoitamme "Loppu". Mutta jäljelle ei jää pimeyttä, jäljelle jää valo. Kaikki värit ovat yhdessä yksi: valkoinen. Valkoinen hiljaisuus peittää lopulta kaikki muistot. ( S. 333.)
 
Näistä vasta lukemistani käännöskirjoista Aarelaidin kirja teki minuun suurimman vaikutuksen. Siinä on paljon samaa kuin Viivi Luikin Seitsemännessä rauhan keväässä tai Ene Mihkelsonin Ruttohaudassa. Niissä kaikissa on kuvattu neuvostoajan Viron elämää lapsen näkökulmasta. Lisäksi voin suositella Ilmar Taskan Pobedaa, joka tuntuu selkeästi romaanilta, kun taas Aarealaidin, Luikin ja Mihkelsonin teokset ovat enemmän muistelmia, elämäntarinoita. Suosittelen näitä kaikkia kirjoja Viron historiasta kiinnostuneille lukijoille. 


Korttitalo on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Tuijata, Kirja vieköön!, Kirjan pauloissa, Kirjaluotsi, Kirjapiisku, Kirjariepu ja Kirjarouvan elämää.

Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku

Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku, 2018
Alkuteos: An Unkindness of Ghosts, 2017
Suomentaja: Einari Aaltonen
Kustantaja: Like
Sivuja: 354
Kansi: TG Design
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Rivers Solomonin Menneisyyden kaiku oli syksyn ensimmäinen lukupiirikirja. Se jatkaa (sattumalta) scifi-kirjojen sarjaa, sillä kesällä luimme Leena Krohnin Tainaronin ja seuraavaksi lukupiirikirjaksi valikoitui Margaret Atwoodin Testamentit. Vaihtoehtoiset tulevaisuuden maailmat ovat kiehtovia.

Menneisyyden kaiku täyttää scifi-kirjallisuuden tuntomerkit puhtaaasti joka sivullaan. Samalla se kertoo meistä ihmisistä karua tarinaa ja ottaa vahvasti kantaa eriarvoistamista ja syrjintää vastaan. Kirjan päähenkilö on muunsukupuolinen Aster, joka on sujuvasti välillä myös Aston. Hän matkustaa HSS Matilda -nimisen avaruusaluksen kyydissä kohti parempaa tulevaisuutta. Mukana ovat kaikki ihmiset, jotka on entisestä paratiisista, Maasta, pelastettu mukaan. Keinotekoinen miniaurinko tuottaa energiaa ja mahdollistaa elämän.

Aluksen matka on kestänyt yli 300 vuotta, ja tarinat menneestä paratiisista alkavat haalistua. Nykyinen elämä avaruusaluksella on kurjaa pakkotyötä hierarkisen yhteiskunnan ylläpitämiseksi ja  ylipäällikön vallan pönkittämiseksi. Alimpaa kastia ovat värilliset, naiset ja lapset erityisesti, mutta mitä korkeammalle aluksen kansilla noustaan, sitä yltäkylläisempää on elämä. Hallinnon suosikit ja valkoinen ylimystö tarvitsevat yhteiskuntarauhan ylläpitämiseen väkivallan uhkaa, eli järeää vartijakoneistoa, joka saavat vapaasti alistaa heikossa asemassa olevia yhteiskuntaluokkia.

Asterilla on ollut äiti, jonka kohtalo on arvoitus. Koska Aster on luonteeltaan utelias, hän alkaa selvittää äitinsä elämänvaiheita lapsuudenystävänsä Gisellen avustuksella. Tehtävä on vaarallinen, sillä äiti on saanut selville jotain mullistavaa. Tuekseen Aster saa Theon, aluksen arvostetun Kirurgin ja parantajan, johon Aster tuntee myös fyysistä vetoa. Seksuaalisuus on aluksella kuitenkin muuttunut väkivallan välineeksi, eikä sukupuolisuudella ole sinänsä väliä. Rakkaus ja läheisyys ovat tärkeämpiä asioita kuin sukupuolinen suuntautuminen, mutta ne ovat perin harvinaisia. Mielenterveyden järkkyminen on sitten sitäkin yleisempää.

Asterin uhma, älykkyys ja herkkyys tekevät hänestä erityislaatuisen. Hän on ristiriitainen sankari, jonka häilyvä persoonallisuus on kuvattu kiehtovasti. Parantajan taidoillaan hän on saavuttanut arvostusta väestön keskuudessa, vaikka häntä pidetäänkin kummajaisena. Diktatuurin julmuus ja keinotekoinen yhteiskuntajärjestys alkavat tehdä elämästä helvettiä ja muutokset alkavat itää kansan keskuudessa. Asterista tulee tietämättään ja tahtomattaan kapinan promoottori.

Rivers Solomon on luonut tulevaisuuteen menneisyyden. Aster on tummaihoinen, kuten alempien kansien kaikki asukkaat. Heidän tehtävänään on raataa pitkiä ja raskaita päiviä avaruuslauksen pelloilla. Vajaat 200 vuotta sitten Amerikassa vallitsivat samanlaiset olosuhteet, eikä orjuus ole edelleenkään kadonnut maapallolta - ei tarvitse kuin miettiä halpatyövoimalla tuotettua ylellisyyttä. Vallan rakenteet esitellään Menneisyyden kaiussa niin konkreettisesti, että lukija tuntee ahdistuksen ja iskut omalla ihollaan. Scifinä Menneisyyden kaiku tarjoaa siis muistutuksen historiasta ja nykyisyydestä ja samalla siirtää katseen tulevaisuuteen.

Miten käy maapallon, kun elinolot vaikeutuvat? Miten täällä jaetaan valtaa ja keihin sitä käytetään? Menneisyyden kaiku nostaa tärkeitä kysymyksiä esiin. Se varoittaa diktatuurista, se varoittaa ihmisten eriarvoistamisesta ja väkivallan vaikutuksista. Lukija saa tuntea, miltä tuntuu olla moninkertaisesti marginaalinen henkilö: Aster on tummaihoinen nainen, mutta myös muunsukupuolinen ihminen, jonka luonteessa on paljon Aspergerin oireyhtymän piirteitä. Jos yhteiskunta rakennetaan hierarkisesti, onko siinä Asterin kaltaisille ihmisille tilaa?

Lukupiirikirjana kirja sai ristiriitaisen, vaikkakin pääosin myönteisen vastaanoton. Sille kävi niin kuin lukupiirikirjoille tuppaa käymään: keskustelun myöstä kirjasta tuli parempi ja moniulotteisempi, koska jokainen lukija oli huomannut jotain, joka itseltä oli jäänyt huomaamatta. Jotkut piirin jäsenet kirja oli tempaissut mukaansa, joillekin lukeminen oli ollut hidasta ja takkuilevaa, koska juoni ei ollut tarpeeksi vetävä. Päähenkilön lisäksi Theon hahmoon oli samaistuttu vahvasti. Kirjan loppu oli  kaikkien mielestä onnistunut. Synkistä kuvistaan huolimatta Menneisyyden kaiku ei ole toivoton, vaan se onnistuu keräämään kokoon toivon pilkahdukset.



Menneisyyden kaiku on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Lukuisa ja Sivutiellä. Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja.

Suosikkidekkaristieni teoksia: Elly Griffithsin Korppikuningas ja Fred Vargasin Normandialainen tapaus

Fred Vargas: Normandialainen tapaus, 2. painos, 2014 (suomeksi 2012)
Alkuteos: L'armée furieuse, 2011
Suomentaja: Marja Luoma
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 428
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Elly Griffiths: Korppikuningas, 2019
Alkuteos: Dying Fall, 2013
Suomentaja: Anna Kangasmaa
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 370
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Nyt on luettuna kaksi lempidekkaristieni kirjaa, ranskalaisen Fred Vargasin Normandialainen tapaus ja englantilaisen Elly Griffithsin Korppikuningas. Molemmat ovat dekkarisarjojen ties monensiako osia, ja niistä löytyy yllättävän paljon samoja piirteitä, muun muassa historiallisuus, myytit ja mystiikka sekä mielenkiintoinen henkilöjoukko. Menestyskirjojen sapluuna on molemmilla kirjailijoilla siis erinomaisesti hallussaan.

Ranskalaisen Fred Vargasin nimi kalskahtaa miehiseltä, mutta kirjailija on nainen. Tosin hänen sankarinsa on kuitenkin mies, komisario Jean-Baptiste Adamsberg. Miehisyydessään Adamsberg on  erikoinen tapaus: rauhallinen, syrjäänvetäytyvä ja mietiskelevä tyyppi, ei ollenkaan mikään toiminnan mies. Lisäksi hänen ajatuksensa ovat usein sumeita. Hän on vastustamaton.

Normandialaisessa tapauksessa Adamsberg ajatuu Pariisista Normandiaan, Ordebecin pikkukylään, jossa eräs nuori nainen on nähnyt näkyjä raivoisasta ratsujoukosta. Joukon tiedetään keräävän mukaansa pahoja ihmisiä: Mesnie Helleguin liikkuu koko pohjoisessa Euroopassa, Skandinaviassa, Flanderissa ja Ranskan sekä Englannin pohjoisosissa. Se kulkee aina samoja reittejä. Bonnevalin tietä se on käyttänyt jo tuhat vuotta. (S. 51.)

Pikkukylässä ollaan kauhuissaan, mutta oikeasti siellä ei tietenkään ole hätää, kun Adamsberg omine (ratsu)joukkoineen saapuu ratkaisemaan arvoitusta:
 - Minun ryhmässäni on yksi unelias kaveri, joka uuvahtaa varoittamatta, yksi kaloihin ja erityisesti jokikaloihin erikoistunut eläintietelijä, yksi buliimikko, joka katoilee täyttämään varastojaan, yksi vanha haikara, joka on uppoutunut satuihin ja tarinoihin, yksi hirmuinen tietoviisas, joka lipittää valkoviiniä, kaikki suloisessa sopusoinnussa. Kenelläkään ei ole varaa takertua muotoseikkoihin.
 - Tehdäänkö teillä töitäkin?
 - Paljon. (S. 84.)

Vargasin kirjoittamat Adamsberg-dekkarit ovat laadukasta ja ironiassaan viihdyttävää luettavaa. Olen aiemmin kirjoittanut sarjan ensimmäisestä osasta, Sinisten ympyröiden mies sekä sarjan toisesta osasta Kuriton mies nurin, mutta olen lukenut sarjan kirjoja jo ennen blogiaikoja.  En muista yhdenkään Adamsberg-tarinan kiinnittyneen pelkästään nykyhetkeen, vaan niiden viehätys on vankasti kiinni menneen ajan tarinoissa ja siksi niissä on syvyyttä, joka nykydekkareista usein puuttuu.

Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjaa olen lukenut vasta parin vuoden ajan, oikeastaan siitä lähtien, kun sarjaa on suomennettu - ja sitä on suomennettu nyt tiiviiseen tahtiin. Griffithsin dekkarien päähenkilö Ruth Galloway on nelikymppinen arkeologi, eli ei poliisi ensikään. Hän on kuitenkin läheisessä suhteessa Harry Nelsoniin, norwichilaiseen poliisiin, ja sarjassa kerrotaan myös muista paikkakunnan poliiseista.

Ruth on erikoistunut luiden tutkimiseen, ja siksi hänet kutsutaan paikalle, kun arkeologisissa kaivauksissa löydetään luita, joiden alkuperä täytyy selvittää. Korppikuningas-kirjassa tutkimuksen kohteena ovatkin - ei enempää eikä vähempää kuin - itsensä kuningas Arthurin luut. Ovatko ne oikeasti kuningas Arthurin luut? Mitä ne paljastavat legendaarisesta kuninkaasta?

Tarina alkaa siitä, kun Ruthin opiskelukaveri Dan Golding löytyy kuolleena palaneen talonsa raunioista Pohjois-Englannista. Samoihin aikoihin Ruth saa Danilta kirjeen, jossa hän pyytää apua kaivauksilleen. Jotain vaarallista Danin löytämissä luissa on.

Ruth lähtee matkaan 2-vuotiaan tyttärensä, Katen ja tämän kummisedän, druidi Cathbadin kanssa. Pian meno käy uhkaavaksi, ja Harry Nelson, joka sattuu lomailemaan äitinsä luona Blackpoolissa, joutuu sekaantumaan tapahtumiin. Epäiltyinä ovat Danin työtoverit, erikoinen joukko Pendlen yliopiston väkeä, joista jokaisella tuntuu olevan jotain peiteltävää.

Historialliset myytit sekoittuvat nykyisyyteen ja druidien kautta päästään käsiksi vanhoihin uskomuksiin. Kirjan jännittävimmät hetket eletään Blackpoolin huvipuistossa, ja kaiken ohessa Ruthille selvittää myös omia tunteitaan. 

Sekä Vargasin että Griffithsin kirjoissa on sekin hyvä puoli, että kun näitä sarjoja alkaa lukea, niin luettavaa riittää hetkeksi aikaa. Sarjojen osat muistuttavat tietysti toisiaan, mutta ainakin toistaiseksi niisä on riittänyt myös uusia yllätyksiä. Siispä aion jatkaa molempien kirjailijoiden fanina.


Vargasin kirja on luettu ainakin kirjablogissa Lukuneuvoja. Griffithsin Korppikuningas on puolestaan luettu ainakin Kirsin kirjanurkassa, Luetut.netissä, Kirjasähkökäyrässä sekä Kirja hyllyssä -, Kirjakaapin kummitus - ja Oksan hyllyltä -blogeissa,

Ann Cleeves: Mykkä vesi

Ann Cleeves: Mykkä vesi, 2018
Alkuteos: Dead Water, 2013
Suomentaja: Annukka Kolehmainen
Kustantaja: Karisto
Kansi: Andy & Michelle Kerry / Trevellion Images
Sivuja: 352
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Viime syksynä olin kuuntelemassa Ann Cleevesiä Helsingin kirjamessuilla, sillä hänen Shetlanti- sarjansa oli saanut jatkokseen uuden suomennoksen nimeltä Mykkä vesi. Sarja on ollut yksi parhaista dekkarisarjoista, joita olen viimeisen 10 vuoden aikana lukenut. Kirjoja on ilmestynyt aiemmin suomeksi neljä: Musta kuin yö, Valoisat illat, Punaista tomua ja Sininen sarastus. Niiden kaikkien päähenkilönä on karismaattnen Jimmy Perez, joka ratkoo kotiseutunsa murhia kylmäpäisesti mutta lämmöllä.

Ann Cleevesin dekkarien lukeminen on ilo, mutta myös hänen kuulemisensa oli ilo. Hän kertoi dekkareistaan ja niiden filmatisoinneista rauhalliseen ja sydämelliseen tyyliin. Monelle on tuttu myös Cleevesin Vera Stanhope -sarja. Itsekin olen lukenut sarjasta yhden osan, mutta en ihastunut siihen niin paljon kuin Shetlanti-sarjaan ja sen sankariin, Jimmy Pereziin. Stanhope-tv-sarja puolestaan on ollut hyytävän hyvä, ainakin ne jaksot, joita olen päässyt näkemään.

Cleeves kirjat ovat niin sanottuja cozy crime -dekkareita, joissa juonenkuljetus pysyy tahdiltaan suhteellisen rauhallisena, pahimmat väkivallanteot ja raakuudet ohitetaan ja välillä istutaan teekupposen ääressä ratkomassa arvoitusta. Shetlanti-sarjan viehätyksen salaisuus piilee Jimmy Perezin sympaattisessa hahmossa, mutta aivan yhtä paljon myös miljöössä - karu Shetlanti on aivan vastustamaton paikka. Cleeves saa rantatyrskyt kuulumaan myös lukijan korvissa, ja varsinkin Shetlanti-sarjan 4. osa, Sininen sarastus, puhalsi merituulet täyteen voimaansa.

Cleevesin kirjoissa luonto heijastelee tunnelmia. Mykkä vesi alkaa Aithista, keskeltä sumua: Jimmy Perez pysähtyi hetkeksi hengähtämään ja katsoi merta. Tyynen, levollisen päivän valo suodattui korkealla purjehtivien pilvien lomasta ja sai veden hohtamaan metallinharmaana. Horisontista lähestyi sumurintama. (S. 9.) Sumun hälvennyttyä salmesta paljastuu perinnevene, josta löytyy ruumis. Ruumis kuuluu oman kylän pojalle, Jerry Markhamille, nykyiselle tunnetulle journalistille, joka on tullut kotiseudulle tekemään jymyjuttua. Kukaan ei vain tiedä, mikä tuo jymyjuttu oli. Se kuitenkin maksoi ilmeisesti miehen hengen.

Juoni alkaa punoutua varsin mukavasti. Pienestä yhteisöstä paljastuu kaikenlaisia salaisuuksia, kuten Jerryn entinen tyttöystävä, jonka polttareita vietettiin juuri murhailtana. Mitä puolestaan salailee yleinen syyttäjä, Rhona Laing, joka löysi Jerryn ruumiin? Pian saarelle tupsahtaa myös yllättävä vieras, jonka olemassaolosta ei tiennyt kukaan Jerryn omaisista. Entäs miten asiaan liittyy raha? Kaupunkiin nimittäin  suunnitellaan vuorovesivoimalaa, joka on herättänyt myös vastustusta.

Perez on sairaslomalla ja haluaa keskittyä suuresta surusta toipumiseen ja lapsipuolensa hyvinvointiin, mutta tutkinnanjohtajaksi lähetetty nuori nainen, komisario Willow Reeves, saa hänet kiinnostumaan jutusta. Kohta hän jututtaakin kyläläisiä vanhaan malliin. Elämään alkaa tulla valoa.

Annukka Kolehmaisen suomennos on varsin sujuvaa, ja lukemiseen tulee ahmimisen tuntu, kuten koukuttavassa dekkarissa kuuluukin. Kerronnassa ei sinänsä ole yllätyksiä, vaan teksti etenee perinteiseen, selkeään tyyliin. Näkökulmat vaihtuvat henkilöstä toiseen, ja dialogi on luontevaa. Sarjasta ollaan ilmeisesti suomentamassa myös viimeiset kolme osaa, joita jään odottamaan.

Ann Cleevesin lisäksi olen tänä vuonna innostunut myös Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjasta, joka sijoittuu Norfolkin rannikolle. Siinäkin nimenomaan meri on keskeinen tunnelman rakentaja. Brittidekkaristeilla on vankka perinne psykologisten dekkarien kirjoittajana, sillä Agatha Christien jalanjäljissä on hyvä kulkea. Murhamamman tuotannosta voisin vinkata tähän merenrantaan sijoittuvan dekkarin nimeltä Askel tyhjyyteen, jossa eivät seikkaile sen paremmin Hercule Poirot kuin neiti Marplekaan.


Mykkä vesi on luettu myös blogissa Kirjarouvan elämää. Osallistun teoksella kirjablogien Naistenviikko-haasteeseen, jota emännöi Tuija.

Rachel Cusk: Ääriviivat

Rachel Cusk: Ääriviivat, 2018
Alkuteos: Outline, 2014
Suomentaja, Kaisa Kattelus
Kustantaja: S&S
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 207
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Olen joskus miettinyt, onko lapsuuteni onni saanut aikaan sen, että minun on pitänyt opetella kärsimisen taito. Olen tajunnut poikkeuksellisen hitaasti, mistä tuska tulee ja miten se tulee. Kesti kauan ennen kuin opin välttämään sitä. (S. 86.)

Rachel Cuskin Ääriviivat on sellaista kirjallisuutta, joka pakottaa keskittymään ja henkäisemään välillä syvään. Se vie kaiken huomion ja tulee ahmaistua hengityksen tahtiin. Se on hienovireistä ja rajua yhtä aikaa, eikä lukija oikein tiedä, mihin suuntaan katseensa kääntäisi, kun ihmiset paljastavat häpeällisimpiä, kipeimpiä ja hauraimpia totuuksia elämästään.

Cusk on taitava kertoja, joka venyttää kerronnan tapaansa kohti juonetonta ajalehtimista. Hän kieltäytyy kertomasta ehjiä tarinoita, mutta tulee kertoneeksi kuitenkin. Ei kokonaista kuvaa, ei selkeitä rajauksia, vaan ääriviivoja, yhteistä tarinaketjua, joka alkaa ei mistään erityisestä ja kiertyy kohti jonkinlaista tulevaisuutta. Varmaa on, että jokainen saa tuskasta osansa: - - en tosiaankaan ollut huomannut, että Paniotis oli tapaamisemme jälkeen kokenut olevansa epäonnistunut elämässään, sen enempää kuin vuori huomaa kiipeilijää, joka putoaa rotkoon. Joskus minusta on tuntunut, että elämä on sarja rangaistuksia tuollaisista havaitsemattomuuden hetkistä, että ihminen takoo oman kohtalonsa siitä, mitä hän ei huomaa tai mistä hän ei tunne myötätuntoa: että lopulta elämä pakottaa tuntemaan juuri sen, mitä ei ole tiennyt tai mitä ei ole yrittänyt ymmärtää. (S. 80.)

Tämän teoksen ääriviivat, eli jonkinlainen kehyskertomus on tässä: Englantilainen kirjailija, Faye, lentää helteiseen Ateenaan opettamaan kirjoituskurssilla. Lentokoneessa hän tutustuu vierustoveriin, joka vie hänet muutaman kerran veneilemään Ateenassa. Hän tapaa myös muutaman hyvän ystävän ja opettaa kurssilaisiaan. Lopuksi hänen asuntoonsa on ilmestynyt kirjailija, joka on tullut Ateenaan opettamaan kirjoituskurssilaisia. Tämä kirjalija on tutustutnut lentokoneessa vierustoveriinsa...

Tarinoiden kierre on loputon, eivätkä ne tule koskaan valmiiksi, vaan niiden ääriviivat katoavat, sekoittuvat ja häipyvät taas. Kerrontatapa muistuttaa Virginia Woolfin episodiromaanista, Mrs. Dallowaystä, sillä kertoja siirtyy tässäkin kuin huomaamatta seuraamaan uutta tarinaa. Kirjan ajelehtiva tunnelma puolestaan muistuttaa jossain määrin Ian McEvanin Vieraan turvaa, jossa myös ollaan vieraassa kaupungissa ja kohdataan ihmisiä.

Ateena on miljöönä samanaikaisesti sekä ikuinen että elävä. Helle ajaa ihmiset veneilemään ja avaamaan ja sulkemaan vuorotellen ikkunoita ja ovia. Helle riisuu ihmiset paljaiksi, eikä näky ole aina kaunis.

Se, mikä tällaisessa tarinoita pursuavassa ja toisasalta niitä rikkovassa kirjassa on erityisen kiinnostavaa, on, että sieltä löytää myös itsensä. Se on kammottavaa ja helpottavaa yhtä aikaa. Kaisa Katteluksen suomennos sujuu kuin ajatus, ja kun kirjan kannet joutuu sulkemaan aivan liian pian, huomaa olleensa jossain ihan muualla, mutta silti osallisena jossain tutussa.

Ääriviivat on taiturimaisesti kerrottua. Esimerkiksi keski-ikäisen naisen arki, joka tuntuu kaikessa kiireydessään ja täyteydessään hajoavan hänen ympärillään, hajoaa myös kirjan kertojan näkökentässä. Kertoja yhdistää mielessään naisen ja tämän yläpuolella roikkuvan kellon. Ääriviivat sekoittuvat: Tunti oli melkein kulunut. Minua vastapäätä istuva nainen, jonka hämmästyneen näköiset kasvot olivat suoraan seinäkellon alapuolella niin että nämä kaksi muotoa olivat liittyneet tai yhdistyneet näkökentässäni kunnes olin melkein unohtanut hänen läsnäolonsa, sanoi nyt, että oli ollut mielenkiintoista huomata, miten vähän hän teki havaintoja objektiivisesta maailmasta. Hänen tietoisuutensa oli tässä vaiheessa - hän oli neljäkymmentäkolmevuotias - niin täpötäynnä paitsi omia myös toisten ihmisten muistoja, velvollisuuksia, unia, tietoja ja lukuisia arkipäivän tehtäviä, jotka hän oli imenyt itseensä vuosien varrella kuunnellessaan, puhuessaan, myötäeläessään ja kantaessaan huolta, että hän pelkäsi rajojen näiden moninaisten henkisten taakkojen alla murenevan, kunnes hän ei enää ollut varma, mitä oli tapahtunut hänelle ja mitä hänen tuttavilleen, tai joskus jopa, mikä oli todellista ja mikä ei. (S. 128 - 129.)

On hienoa lukea kirjallisuutta, joka on kevyttä ja täyttä yhtä aikaa, jossa sanominen, kertominen, on vaivatonta ja vavahduttavaa yhtä aikaa. En osaisi toivoa tämän parempaa.




Ääriviivat on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Sivutiellä, Täysien sivujen nautinto, Lumiomena, Reader, why did I marry him?, Mitä luime kerran ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa kirja ei oikein sovi mihinkään kohtaan, paitsi tietysti niille, jotka ovat käyneet Ateenassa (7). Toisaalta siinä on paljon tarinoita, joista jotkin kertovat muun muassa ihmisen ja eläimen suhteesta (39).

2 x Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla ja Käärmeen kirous

Elly Griffihts: Jyrkänteen reunalla, 2018 ja Käärmeen kirous, 2018
Alkuteokset: The House at Sea's End 2011; A Room Full of Bones 2012
Suomentja: Anna Lönnroth
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 346; 329
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta




Arkeologi Ruth Galloway jatkaa elämäänsä Elly Griffithsin mainiossa dekkarisarjassa. Näissä jatko-osissa Jyrkänteen reunalla ja Käärmeen kirous Ruthilla on jo pieni tytär, Kate, joka tuo Ruthin elämään omat haasteensa, koska yksinhuoltajuus ei ole uranaiselle aivan yksinkertainen asia.

Jyrkänteen reunalla alkaa siitä, että arkeologiryhmä löytää meren rannalta luurankoja. Ruth kutsutaan paikalle, ja pian selviää, että luut ovat melko uusia. Mistä oikein on kyse?

Löytöpaikan yläpuolella, korkealla jyrkänteellä seisoo talo, jonka omistajien täytyy olla perillä tapahtumista, mutta talo tuntuu kätkevän salasuutensa visusti, eikä menneisyys pääse päivänvaloon. Paikalle saapuva saksalaistutkija sekoittaa pakkaa lisää, ja tutkimus alkaa käydä hengenvaaralliseksi. Kyläilemään saapuu myös Ruthin nuoruudenystävä Tatjana, jonka kanssa hän on ollut selvittämässä  entisen Jugoslavian hajoamissodan joukkohautojen julmuuksia.

Jyrkänteen partaalla jäi kokonaisuutena melko köykäiseksi dekkariksi, koska sen juoni laveni turhankin moneen suuntaan. Moni tärkeä teema jää kirjassa keskeneräiseksi, ja moni juonenkäänne kuitataan melko huolettomasti.

Käärmeen kirous puolestaan sijoittuu lordi Smithin omistamalle ratsutilalle. Lordin haltuun on päätynyt myös kokoelma Australian aboriginaalien luita. Tapahtuu murha, ja taas tarvitaan Ruthin palveluksia.

Käärmeen kirous oli juonellisesti vankempaa tekoa kuin Jyrkänteen partaalla. Se sisälsi hyvän juonen lisäksi myös paljon uutta tietoa sekä ratsutilan arjesta että aboriginaalien kulttuurista. Elly Griffiths on osannut punoa juonen mainiosti eteneväksi kokonaisuudeksi, jossa Ruthin ja Nelsonin rinnalle nousevat yhä vahvemmin myös sarjan sivuhenkilöt. Esimerkiksi sarjan "yleishihhuli", druidi  Cathbad saa yhä enemmän tilaa, ja se on pelkästään hyvä asia. Hänen kauttaan sarjaan tulee lisää omaperäistä väriä.

Erityisesti minua kiinnostaa Griffithsin kirjoissa Ruthin arki: Kuinka Ruth selviää äitinä ja kuinka hän painiskelee huonon omantunnon kanssa yrittäessään sovittaa äidin ja tutkijan roolia arkeensa? Jyrkänteen reunalla -kirjassa Ruthin ystävä Tatjana latelee hänelle suorat sanat siitä, kuinka huono äiti hän on. Ruthilla ei kuitenkaan ole arjessaan paljon vaihtoehtoja. Tietysti pientä kutinaa aiheuttaa myös Ruthin ja Nelsonin suhteen kehittyminen. Käärmeen kirous -kirjan loppu nosti jopa kyyneleet silmiini. Rakkaus ei ole helppo laji.

Anna Lönnroth tekee tasaisen varmaa työtä sarjan suomentajana, ja kirjat ovat helppolukuisia. Viihdyn näiden Ruth Galloway -dekkarien parissa paremmin kuin olen pitkään aikaan viihtynyt mitään dekkaria lukiessani.




Jyrkänteen reunalla on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat ja Kirjasähkökäyrä, Oksan hyllyltä, Kirjakaapin kummitus  ja Kirja hyllyssä. Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 18, Kirja liittyy Isoon-Britanniaan. Käärmeen kirous on luettu ainakin näissä blogeissa: Yöpöydän kirjat, Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä ja Kirja hyllyssä. Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 20. Kirja käsittelee minulle entuudestaan vierasta kulttuuria (aboriginaalit).

2 x Elly Griffiths: Risteyskohdat ja Januksen kivi

Elly Griffiths: Risteyskohdat, 2017 ; Januksen kivi 2017 (Ruth Galloway -mysteerit I ja II)
Alkuteos: The Crossing Places, 2009;  The Janus Stone 2010
Suomentaja: Anna Lönnroth
Kustantaja: Tammi
Kanet: Markko Taina
Sivuja: 304; 334
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta


Kirjablogeissa on parin vuoden ajan ollut pöhinää Elly Griffithsin Ruth Galloway -dekkareista. Pelkästään kirjojen kansissa on jotain lupaavaa, sillä ne viittavat jonnekin veden äärelle tai raunioille ja nummille. Päähenkilö Ruth Galloway kissoineen asuukin pienessä talossaan Norfolkin rannikolla, marskimaalla, jossa meri piirtyy horisonttiin ja ainoat äänet ovat aaltojen pauhu ja merilintujen mekastus. Ah, täydellinen asuinpaikka - ja täydellinen miljöö murhille.

Kirjasarjan viehätys on taitavasti punottu paitsi miljööseen myös päähenkilö Ruth Gallowayn persoonaan. Hän on arkeologi, eikä aivan kuka tahansa arkeologi, vaan arvostettu luututkija, jolle ammatti on kaikki kaikessa. Omaa perhettä hänellä ei ole, vaikka ilmeisesti hänessä on vetovoimaa enemmän kuin hän ymmärtääkään, sillä sen verran kiinnostuneita miehet tuntuvat hänestä olevan. Hän itse tuntee itsensä lähinnä kömpelöksi ja homssuiseksi tutkijaksi, joka pukeutuu väljiin kaapuihin ja nauttii yksinäisestä elämästään.

Galloway työskentelee North Norfolkin yliopistossa ja tulee vedetyksi murhatutkintaan, kun marskimaalta, hänen kotinsa lähettyviltä löytyy luita. Pian paljastuu yhtä ja toista sekä Gallowayn omista muistoista että rautakautisesta mytologiasta. Nykyhetken tapahtumat limittyvät ketterästi henkilökohtaisiin muistoihin sekä alueen historiaan, ja arkeologia tuo oman lisävärinsä juonenkulkuun.

Kuvioihin astuu heti ensi sivuilla myös karismaattinen rikoskomisario Harry Nelson. Hän on Ruthille tasavertainen aisapari, hieman juro, mutta ammatissaan tinkimätön. Tutkimukset lähtevätkin etenemään näiden kahden yhteistyönä rivakkaa vauhtia, mutta eivät kuitenkaan aivan trilleritahtiin. Kirjan sivuille on siroteltu sopivasti sekä henkilösuhteita että johtolankoja, jotta pysytään perinteisen, laadukkaan brittidekkarin genressä.

Kirjan nimi, Risteyskohdat tulee ajatuksesta, että marskimaa on risteyskohta maan ja meren välillä; se on suoaluetta, joka ei ole oikeastaan kumpaakaan. Se on  merkinnyt muinaisille asukkaille risteyskohtaa elämän ja kuoleman rajalla. Juoni punoutuu pohjoismaisen mytologian ympärille, sillä rannalta on löydetty rautakautinen paalukehä ja votiivikätköjä. Nyt Ruth tuntee kaipuun piston ajatellessaan paalukehää, joka oli ollut hiekkaan hautautuneena kaksituhatta vuotta. Se kuuluu tänne, hän ajatteli kahlatessaan mutaisten lätäköiden yli kädet syvällä taskuissa. Minkä hiekka ottaa, sen hiekka pitää omanaan ikuisesti. (S. 39.)

Marskimaa on vaarallista aluetta, sillä nousuvesi nousee niin nopeasti, että vesi saattaa viedä mukanaan ja peittää turvalliset kulkureitit. Pimeän marskimaan kauhut on kuvattu kirjassa erityisen taitavasti. Tuntui melkein kuin meri saartaisi lukijankin ja vetäisi kohti upottavia hiekka- ja suonsilmäkkeitä. Loppu on tietysti karmea ja niin koukuttava, että pakkohan minun oli heti varata seuraava osakin luettavaksi.

Januksen kivessä liikutaan myös arkeologisten kaivausten ympärillä, mutta nyt kaivaukset ovat roomalaisaikaisia. Ruth joutuu tietysti taas tapahtumien keskipisteeseen, kun eräältä purkutyömaalta löytyy kynnyksen alle haudattu pienen lapsen ruumis. Kyseessä saattaisi olla roomalaisaikainen tapa uhrata elävä uhri ovien ja porttien, menneen ja tulevan jumalalle, Janukselle. Januksen kaksipuoliset kasvot leikkivät elämällä ja kuolemalla, ja pian Ruth joutuu uhkailujen kohteeksi.

Nyt Ruthin lapsuudenperhe pääsee esiin. Ruthin vanhemmat ovat hyvin uskonnollisia ihmisiä, ja kun Harry Nelson puolestaan paljastuu katolilaiseksi, kuten eräs epäiltykin, niin syntyy siltoja nykyajan uskonnollisuuden ja roomalaisajan uskonnon välillä. Kun katolilainen lastenkoti salaisuuksineen vedetään juoneen mukaan, aloin itse vähän haukotella, sillä tämä kuvio tuntuu niin käytetyltä. Onneksi Elly Griffiths on keksinyt juoneen uusia vivahteita, eikä kerronta lähde mässäilemään julmuuksilla.

Loppuratkaisuun tarvitaan tässäkin kirjassa yksi sekopää, jonka henkilöllisyys paljastuu vasta loppumetreillä. Päähenkilöiden elämät tietysti jäävät niin kutkuttavaan kohtaan, että pakkohan tässä on panna loputkin sarjan käännökset varaukseen. Taitavaa työtä kirjailijalta! Mikä siinä onkin, että  pätevien brittidekkaristien virta näyttää ehtymättömältä. Anna Lönnroth on puolestaan tehnyt oivaa työtä suomennoksessa, joka tuntuu soljuvan mutkattomasti. Viihdyttävää, koukuttavaa, kiinnostavaa - mitä muuta voi dekkarilta toivoa.



Risteyskohdat on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Kirjan pauloissa, Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat, Leena Lumi, Kirjakaapin kummitus, Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto, Luetut.net ja Lukuneuvoja. Januksen kivi on puolestaan luettu näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Leena Lumi, Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat, Kirjasähkökäyrä ja Kirjamerestä ongittua.

Helmetin vuoden 2019 haasteeseen Risteyskohdat tai Januksen kivi sopivat tietysti kohtaan 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä tai 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan. Risteyskohdat sopii myös kohtaan 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja.