Roddy Doyle: Rover pelastaa joulun

Roddy Doyle: Rover pelastaa joulun, 2002
Alkuteos: Rover Saves Christmas, 2001
Kuvittaja: Brian Ajhar
Suomentaja: Jaana Kapari
Kustantaja: Tammi
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

 

Roddy Doylen Rover pelastaa joulun on hulvaton joulukirja. Tarina ei ole todellakaan mikään klassinen joulutarina, ei juoneltaan eikä tyyliltään. Kirjan alussa kaktukset ja liskot keskustelevat Dublinissa. Siis, mitä? Mitä tekemistä niillä on Dublinissa tai mitä tekemistä niillä on joulun kanssa?
Ei aluksi mitään. Kertoja joutuu aloittamaan alusta. Lopulta tarinaan saadaan joulupukki ja Petteri-porokin mukaan, sillä...
  Pukkia huolestutti kovasti.
  Jos lahjat eivät olisi perillä, siihen loppuisi se touhu. Ei lahjoja, ei pukkia. Sillä tavalla se toimi. Lapset kautta maailman lakkaisivat uskomasta häneen. Taikuus katoaisi ja pukki olisi vain ikivanha mies, jolla ei ole mitään tekemistä. (S. 26.)

Ongelma on siinä, että Petteri-poro on keski-ikäinen, hän kaipaa lepoa ja on kyllästynyt hommaansa pukin ykkösporona - kaiken lisäksi hän on kipeä. "Älä nyt viitsi, Pete", pukki sanoi. "Miljoonat lapset odottavat meitä. Meidän täytyy jakaa lahjat." " Siitähän se mättääkin", Petteri sanoi. "Siinä on koko juttu nykyään. Lahjoja, lahjoja, lahjoja. Ne on lellitty piloille. Nykyajan mukulat. Ne ei edes kiitä." (S. 27.)

Pukki tietää, että vain yksi eläin maailmassa pystyy tuuraamaan Petteriä. Se on renttumainen dublinilaiskoira, Rover, jolla on Afrikan kokoiset aivot uuniperunan kokoisessa päässä (s. 31).

Doylen kertojankyvyt ovat suorastaan häijyt. Hän paiskoo lukijaa minne haluaa, komentelee ja yrittää lopuksi huijata lukijan rahatkin. Perinteinen tarinankerronta rikotaan monella tapaa. Kirjan luvut eivät etene järjestyksessä ja välillä hypitään vallan muihin kuvioihin. Kertoja keksii päättömiä juonenkäänteitä ja liittää tarinaan aivan kummallisia juttuja. Lisäksi joulun sankari, Rover-koira, on kaikkea muuta kuin pukin pyyteetön apulainen. Hänethän kiristetään auttamispuuhiin. Kuvittaja Brian Ajhar on piirtänyt Roverin kaikkea muuta kuin sankarillisen koiran näköiseksi - melko luihultahan tuo näyttää kansikuvassakin.

Rover-koiran urotöistä tuli kirja, joka herätti lapseni tajuamaan, miten törkeästi kirjailija saattaa vedättää lukijaa. Tarinassa ilantilaislapsista tulee joulupukin apulaisia jouluyön lahjanjakourakkaan. He siirtyvät Irlannista Suomen Lappiin, Korvatunturille hups vaan. Lasten perässä Lappiin singahtavat myös liskot, noin vaan. Kertoja lupaa paljastaa, miten siirtyminen onnistui: Vastaus on seuraavassa luvussa, sivulla 65. Käy vilkaisemassa. Me odotamme sen aikaa. (S. 60.) Kun lukija etsii pyydetyn sivun esiin, kertoja nauraa hänelle päin naamaa: Hah hah. Narrasin. Se on salaisuus. (S.65.)

Mietin välillä, miksi tämä kirja on suomennettu, sillä käänteissään se on paikoin liiankin nokkela, eikä käännettynä niin hauska kuin ehkä englanniksi olisi. Lisäksi tarina pohjautuu lopulta hyvin vahvasti irlantilaiseen jouluperinteeseen, jossa pukki käy jakamassa lahjat savupiipun kautta jouluyönä. Lahjojen jakamisessa on hurja hoppu, jotta pukin toiminta pysyisi salassa ja se ehdittäisiin hoitaa ennen aamunkoittoa. Suomalaislapsia ihmetytti, tarvitaanko lahjojen jakamiseen näin paljon salaperäisyyttä, koska meillä joulupukki kävelee reilusti ovesta sisään jakamaan lahjat. Tarvitaanko savupiipusta benji-hyppäävää vauvaa tai liskojen pitkää kieltä pujottamaan paketit vaikeisiin paikkoihin?

Toisaalta, lapsia nauratti kovasti, kun luin tätä ääneen. Kaipa jouluntaian voi viedä äärimmäisyyksiin, leikitellä ihmeellisillä tempuilla ja tehdä tavallisista lapsista, jopa vauvoista, sankareita. Lämpenin minäkin vähitellen tälle ilkikuriselle tarinalle. Monta päivä lapset kertoivat hyvänä vitsinä Hah hah. Narrasin. Se on salaisuus. - sitaattia. Eräs toinenkin sitaatti kirjasta tarttui, mutta sitä en viitsi tähän kirjoittaa, koska se voisi olla vähän ala-arvoinen...

Suomalaislapsille kirja sopi myös siksi, että Suomi on kirjassa tärkeä, koska joulupukki on todellakin sijoitettu asumaan Suomeen. (Onhan siinäkin jo syytä kääntää kirja suomeksi.) Perinteiset, suomalaiset joulukirjat on luettu moneen kertaan, joten oli ehkä hyväkin saada tuulahdus anglosaksista joulunviettoa iki-ihanien Kunnaksen joulukirjojen keskelle.

Rover pelastaa joulun sopii siis oikein hyvin joulunajan piristykseksi. Roverilla sain myös kuitattua yhden kirjan lukupiirin irlantilaisteemaan. Ensi kesän Dublinin-matka on jo mielessä, ja aion siellä etsiä tämän kirjan alkuperäiskappaleena käsiini, sillä muutaman sanonnan haluan nähdä Doylen alun perin kirjoittamana. Niin, ja ainakin yksi Doylen aikuisten kirja on jo lukulistalla.

Paul Theroux: Joulukortti

Paul Theroux: Joulukortti, 1981
Alkuteos: A Christmas Card, 1978
Kuvittaja: John Lawrence
Suomentaja: Kaarina Helakisa
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 80
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Me teimme kaikkea sitä, mitä nyt jouluisin tehdään. Avasimme lahjapaketit ja saimme aikaan käärepaperien ja nauhojen ja repeytyneiden pahvilaatikkojen sekasotkun. Söimme joulukalkkunan ja kiittelimme hyvää onneamme. Koko päivän paloi tuli, pyhäisenä ja hilpeänä, ja sen laulu soi savuhormissa kuin enkelin ääni ikään. (S. 76.)

Paul Theraux'n Joulukortti on ollut kirjahyllyssäni vuodesta 1981, jolloin sain sen tädiltäni joululahjaksi. Olen yrittänyt lukea siitä muutaman kerran, mutta se osui pahasti Runotyttö-aikaani, jolloin olin kiinnostunut vain tyttökirjoista tai Enid Blytonin salapoliisisarjoista. Myöhemmin kirja jäi lastenkirjalaatikkooni, josta sen löysin, kun järjestelin lastenkirjahyllyä omille lapsilleni. Silloin ymmärsin piteleväni kädessäni aarretta.

Nyt tuli aika lukea aarre. Ja aarre se on, uskokaa pois! Kainalooni käpertyneet joululapseni kuuntelivat tarinaa silmät pyöreinä ja hiirenhiljaa. Jokainen kirjan kuva piti tutkia tarkkaan. Kyllä meitä pelotti ja kyllä meitä jännitti - sopivasti. Ja myös se kaikista tärkein, eli joulun ihmekin, meidät saavutti.

Joulukortti on joulutarina, totta kai. Nelihenkinen perhe lähtee merenrantahuvilalle joulunviettoon. Perheen isä on ollut pitkään ulkomailla ja haluaa tarjota pojilleen elämyksen erämaasta, takkatulesta ja reippaasta ulkoilusta. Hän kertoo automatkan alussa pojilleen, yhdeksänvuotiaalle Marcelille ja tämän pikkuveljelle Louisille, ihmeellisistä seikkailuistaan. Hänen tarinansa tuntuvat olevan silkkaa taikuttaa: "Mitä on taika? Sitä se on, että jotakin näytetään toteen - ei välttämättä niin että sen ymmärtäisi vaan niin että siihen uskoo." - - "Kaikkialla on taikuutta", isä sanoi. (S. 6 - 7.)

Kuinka ollakaan, perhe eksyy lumimyrskyssä. He löytävät kuin ihmeen kaupalla majatalon, jossa heitä isännöi kookas, mustapukuinen mies. Aamulla mies on poissa ja jäljellä on vain joulukortti, jonka avulla perhe löytää oman vuokramökkinsä. Joululoman aikana joulukortin kuva muuttuu ja opastaa heidät paikasta toiseen: Kortista olimme nähneet talon ja paluutiet. Se mies oli siirtänyt taikamahtinsa korttiin. se oli hänen lahjansa meille. Meidän piti ymmärtää lahjan arvo, jotta kortin voima säilyisi. (S. 45.)

Enempää en halua kertoa, jotta hankkisitte kirjan käsiinne ja lukisitte sen. Kirjassa kaikki ei mene amerikkalaisen upeasti, vaan joulunhenkeä pitää etsiä. Pienet pojat kokevat seikkailun, ja Marcel ymmärtää joulun suuruuden.

Joulukortti istuu myös suomalaiseen jouluun, vaikka varsinainen  juhlapäivä on kirjassa tietysti joulupäivä, meillä jouluaatto. Hiukan ihmettelin, että teoksessa joulupuuksi haettiin metsästä mänty. Luulin ensin, että kyseessä on käännösvirhe, mutta kirjan kuvassakin on selvästi piirretty mänty. Hällä väliä - havupuu kuin havupuu. Kaarina Helakisan suomennos toimii mukavasti. Tarina on selkeä ja taikuus välittyy salaperäisenä, kuten pitääkin. Kirjan kuvitus taas on jotenkin 70-lukulainen, vähän suttuinen ja hämyisä, mutta juuri sopivasti. En oikeastaan voisi tähän kirjaan muuta kuvitellakaan, vaikka esimerkiksi kirjan kansi ei pieniä lapsia houkutakaan kirjan ääreen. Ehkäpä hyvä niin. Kirja pitäisikin kuulla ensimäisellä lukukerralla ääneen luettuna. Sen verran jännittävä se on.

Paul Theroux on amerikkalainen kirjailija. Hän syntyi Massachusettissa 1941 ja asuu nykyään Lontoossa. Hän on tunnettu matkakirjoistaan, esimerkiksi Suuri junamatka (suom. 1980) ja Moskiittorannikko (suom. 1982).  Niitä en ole lukenut, mutta melkoinen into niiden etsimiseen heräsi tämän pienen joulukirjan luettuani. Nyt, 30 vuotta sen jälkeen, kun sain Joulukortin joululahjaksi, se löytyi osaksi jouluani. Eikös sekin ole suoranaista taikuutta!

Tämän Joulukortin myötä haluan toivottaa teille blogini lukijoille ihmeellistä ja kirjaisaa joulua! 

Elina Aro: Leipurimestari Pim

Elina Aro: Leipurimestari Pim, 1962
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 62
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




   Voi sentään, miten paljon oli tekemättä. Rinkelitaikina oli vielä kohoamassa, ässät ja omenatortut leipomatta ja pumpernikkelit parastaikaa uunissa. Leipurimestari Pim laski juuri itsekseen mutisten piparkakkuja. Niitä oli pöydällä yhdeksän pellillistä, kaikki juuri paistettuja, kauniita ja kullanruskeita. Ei yhtään palanutta joukossa.
    - Kuusisataa kaksikymmentä seitsemän, laski leipurimestari Pim ja merkitsi luvun muistikirjaansa. Vikkelämmin, Janne! hän huusi välillä oppipojalleen. - Vatkaa niin kuin sinulla olisi tusina käsiä ja jokaisessa vispilä. (S. 6)

Joulunaikaan meillä on tapana kerätä jouluaiheiset kuvakirjat ja lastenromaanit lasten sängyn viereen ja lueskella pinoa edestakaisin. Tänä jouluna muistin kerätä pinon vasta viime viikolla, joten nyt on luettu muutakin kuin jouluaiheisia kirjoja. Kuinka ollakaan yksi kestosuosikki osui taas käteen. Tosin kovin jouluinenhan tämäkin kirja on, koska tässä leivotaan kovasti ja on juhlamarkkinoiden aatto ja melkoista hössötystä joka puolella.

Elina Aron (Elina Arohonka 1923 - 2007) Leipurimestari Pim on kirppislöytö, jonka olen poiminut mukaan, koska lapsena luin Aron lastenkirjoja, muun muassa Pikipallo-kirjat, jotka myös löysin kirppikseltä. Kun sain Leipurimestari Pimin käsiini, olin riemuissani. Ja kuinka ollakaan, satukirja ihastutti myös nykylapset.

Kirjassa leipurimestari Pimin tehtävä on valmistaa pormestarin syntymäpäiville kakku, jonka koristelu olisi vertaansa vailla. Valmistumista uhkaavat kuitenkin kiire, oppipoika-Jannen into ja Piikkihammas-hiiri.

Kaikki olisi melko yksinkertaista, jos seikkailu pysyisi leipurimestarin perheen (vaimo Rusina ja tytär Sokerimuru) ja oppipoika-Jannen seuraamisessa, mutta kirjan idea onkin siinä, että kakun koristelu herää eloon. Kirjassa seurataan siis kahta eri maailmaa, jotka sekoittuvat kutkuttavasti. Esimerkiksi kun lähetti kiikuttaa kakkua paketissa, kakun koristeena olevassa kartanossa eletään hurja ukkosmyrsky. Kakun kartanon pihassa on hevosten vetämä reki ja reessä pieni, punatukkainen tyttö nimeltään Maija. Maijasta tuleekin oikeastaan koko kirjan päähenkilö. Tarinaan sekoittuvat lisäksi oikea prinsessa ja hurja merirosvo - satu on valmis.

Leipurimestari Pim on hauskasti ajankohtainen lastenkirja, koska nyt kakkujen leipominen ja niiden mielettömän hienot koristelut ovat suosittu harrastus. Marsipaanista ja sokerimassasta taiteillaan mielikuvituksellisia luomuksia, joita ei voi kuin ihailla. Meilläkin on harrastettu kakkujen leivontaa, ja viritelty kuvioita tai hahmoja niiden pintaan. Eipä siis ihme, että Leipurimestari Pimistä on tullut suosikkikirja. Onhan mukava miettiä, mitä kakkujen maailmassa öisin tapahtuukaan.

Veikko Karstenin kuvitus on ilmeikästä ja hyväntuulista. Tarina saa tarpeeksi tilaa, mutta henkilöistä tulee silti eläviä. Taas kerran on virkistävää lukea kirjaa, jossa ei ole räiskyviä värejä eikä levotonta tunnelmaa (vaikka kiire onkin). Jännitystä oli juuri sopivasti ja omalle mielikuvitukselle jäi tilaa.

Muistatko sinä lapsuudestasi Leipurimestari Pimin tai jonkin muun pienen satukirjan, jonka haluaisit lukea uudelleen?

Sirkku Peltola: Ihmisellinen mies (näytelmä ja esitys 7.11.2013 Tampereen Työväen Teatterissa)

Sirkku Peltola: Ihmisellinen mies, 2013
Kustantaja: Impressio
Sivuja: 168

Tampereen Työväen Teatterin esitys 7.11.2013
Käsikirjoitus ja ohjaus: Sirkku Peltola

Rooleissa:
Jimi: Jari Ahola
Jannica: Miia Selin
Raine Kukkia: Auvo Vihro
Kalevi Kärpänen: Aimo Räsänen
Paula Sevon ent. Kukkia: Jaana Oravisto
Petteri Kukkia: Mikko Nousiainen
Annu: Tuire Salenius
Iiris Aro-Kukkia: Petra Karjalainen
Raisa Kukkia: Emmi Kaislakari

Mistä sain kirjan ja lipun esitykseen: omat ostokset


Ihmisellinen mies on Sirkku Peltolan uusin näytelmä, jonka hän on ohjannut ja käsikirjoittanut Tampereen Työväen Teatteriin. Sirkku Peltola on tamperelainen näytelmäkirjailija ja ohjaaja, jonka toinen toistaan hienompia töitä on nähty vuosien varrella Työväen Teatterin lavalla. Olen nähnyt useita hänen ohjauksiaan ja näytelmiään tai lukenut niitä kirjoina. Mieleen painuvia ne ovat olleet kaikki: Mummun saappaissa soi fox, Suomen hevonen, Yksiöön en äitee ota. Tragikomiikka on sana, joka niistä kaikista tulee mieleen, mutta niissä on niin paljon inhimillistä lämpöä ja ymmärrystä, että jos nyt käyttäisi Peltolan omaa sanaa, niin ne ovat olleet syvästi ihmisellisiä kaikki.

Ja sitten on tämä uusin näytelmä, Ihmisellinen mies, joka sai kantaesityksensä Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa 25.9.2013. Näin esityksen 7.11.2013 ja bloggaan tässä sekä esityksen että näytelmän. Bloggaus ilmestyy vasta nyt, sillä olen ollut näytelmästä niin syvästi vaikuttunut, että tuntuu että sanat eivät riitä. Halusin esityksen jälkeen myös lukea näytelmän kaikessa rauhassa. Lukemisen jälkeenkin olen ollut sanaton ja antanut tunnelman hautua. Tuntuu siltä, että oikeasti jotain liikahti minussa ja toivon, että se liikahdus myös säilyy.

Mistä oikein on kyse? Raine Kukkia on 60-65-vuotias mies, joka jää työttömäksi kuntauudistusten myllerryksessä. Samaan aikaan osuu kohdalle avioero. Raine panee elämänsä uusiksi, askel askeleelta. Hän haluaa kurkottaa kohti iloa, hän haluaa selvitä. Ongelma on siinä, että hän on vaatimaton, kiltti, optimistinen ja myötätuntoinen - kaikkea sitä, mitä nykymaailmassa ei saisi olla. Rainella on kuitenkin myös yksi avu, joka oikeastaan pelastaa hänet melko epätoivoiselta näyttävästä tilanteesta. Hän on sinnikäs. Niinpä hän saa kuin saakin töitä imurikauppiaana. Ja myy imureita. Hänellä alkaa mennä myyntihomman kanssa ihan jees, kuten firmassa todetaan. Lisäksi hän saa sinnikkään yrityksensä avulla yhteyden poikaansa ja tämän perheeseen.

Miten Rainen ympärillä eletään? Miten nykyihmiset elävät? Imurifirman työntekijät Jimi ja Jannica ovat kauniita, nuoria, tehokkaita ja täynnä itseään - eikä heidän tyhjälle puhelleen voi oikeastaan kuin nauraa. Rainen entinen vaimo, Paula, elää uutta suhdetta, villiä ja ihanaa elämää, jossa muistot yritetään jättää taakse. Ihan totta, Raine, uudistu, kehottaa energinen ex-vaimo Rainea, kun Raine haaveilee matkasta Dominikaaniseen tasavaltaan, jossa hän on viettänyt ihanan loman vaimonsa kanssa vuosikymmeniä sitten. Ja Raine lupaa uudistua. Rainen pojan perheessä ollaan teini-ikäisen tyttären murjotuksen armoilla, taistellaan liikakiloja vastaan, ollaan kyynisiä ja väsyneitä - avuttomia.

Ainoa, joka oikeasti huomaa Rainen arvon, on alkoholisoitunut ja yksinäinen vuokraisäntä Kalevi Kärpänen. Hän toteaa, että Raine on ihmisellinen, hyvä mies. Ja sellainen on Raine, joka ei voi jättää ketään apua tarvitsevaa auttamatta, vaikka joutuu auttamishalunsa takia itse kärsimään. Me ollaan syvästi kehittynietä, toteaa Annu, yksin asuva reppana, joka on täysin syrjäytynyt yhteiskunnasta. Mutta Peltolan näytelmä osoittaa, että emmehän me ole: ihmiset ovat pikkusieluisia oman navan tuijottelijoita, äärettömän itsekkäitä ja suvaitsemattomia. Kehittynein, ihmisellisin on Raine - naiivi, vanhanaikainen, harmaa, tylsä Raine, jonka elämä lopulta koskettaa kaikkia.

Ihmisellinen mies on kahden syvällisen ja lahjakkaan taiteilijan, käsikirjoittaja-ohjaaja Sirkku Peltolan ja näyttelijä Auvo Vihron juhlaa. Mutta juhlaa on koko näytelmän seuraminen - miten hienoa työtä tekevätkään Työväen Teatterin näyttelijät! Henkilöt on rakennettu taitavasti ja sellaisella paneutumisella ja heittäytymisellä, että katsomossakin voi aistia keskittymisen. Pienimmätkin eleet ja ilmeet, äänenpainot, rytmit osuvat kohdalleen ja kokonaisuus etenee kuin tanssi. Katsojaa hemmotellaan naurulla, kyynelillä ja ristiriitaisilla tunnelmilla. Koko ajan on olo, että jotain suurta tapahtuu siinä silmien alla, vaikka kaikki käy hyvin pienesti ja luontevasti. Tällaista on teatteri parhaimmillaan: vaikuttavaa, koskettavaa, aitoa. Sellaista, jolla on sanoma.

Tuula Karjalainen: Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta

Tuula Karjalainen: Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta, 2013
Kustantaja: Tammi
Ulkoasu ja taitto: Timo Numminen
Sivuja: 290
Mistä sain kirjan: oma hankinta, kirjakerhon kuukaudenkirja



Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkerta Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta on perusteellinen ja mielenkiintoinen johdatus Tove Janssonin (1914 - 2001) taiteeseen ja elämään. Ensi vuosihan on Jansson-juhlavuosi, sillä taiteilijan syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta. Juhliin on todellakin aihetta, sillä Tove Jansson on kansainvälisesti tunnetuin suomalainen kirjailija: hänen muuminsa ovat valloittaneet maailman sekä kirjoina ja sarjakuvina että tv-sarjoina ja elokuvina. Juhlavuoden kunniaksi Ateneumissa avataan suuri Tove Jansson -taidenäyttely (14.3. - 7.9.2014), jonka kokoaa elämäkerran kirjoittaja Tuula Karjalainen. Kirjabloggaajatkin ovat mukana juhlimassa:  Les! Lue! -kirjablogin Reeta on haastanut kirjabloggaajat lukemaan Janssonin kirjoja.

Myönnän, että luettavaa riittää, sillä lapsena en innostunut muumikirjoista. Yritin kyllä lukea niitä useampaankin otteeseen, mutta pidin niitä liian synkkinä. Sen sijaan Muumi-sarjakuvia luin jonkin verran ja kuvakirjojakin muutaman. Nyt olen ottanut haasteen vastaan. Luulen, että olen kypsynyt kohtaamaan muumien syvällisen puolen, joka oli minulle lapsena liikaa. Japanilainen tv-animaatio, Naantalin Muumimaailma ja Tampereen Muumilaakso-muumimuseo ja sen kauniit muumitaulut ja -kuvaelmat ovat luoneet vuosien varrella vahvan pohjan, jolta ponnistaa tähän haasteeseen. Juhlavuonna aion tutustua myös Janssonin aikuisille kirjoittamiin kirjoihin. Kesäkirja tuossa odottaakin jo hankittuna.

Karjalaisen kirjoittama elämäkerta suorastaan viettelee muumien maailmaan, mutta tarjoaa myös paljon tietoa taiteilijan elämästä. Teos on erittäin sujuvaa luettavaa, joka koukuttaa mukaansa heti ensi sivuiltaan, sillä Tove syntyi taitelijaperheen esikoisena ja perheen elämä oli värikästä. Isä "Faffan", Viktor Jansson, oli kuvanveistäjä, mutta äiti "Ham", Signe Hammarsten Jansson, jätti uransa perhe-elämän myötä. Enpä ollut tiennyt esimerkiksi sitä, että Tampereen Vapauden patsas on Viktor Janssonin tekemä, enkä sitä, että nuori Tove oli usein isänsä mallina. Isästä tuli Toven taiteellinen esikuva, mutta äiti opetti Toven piirtämään. Isä toivoi tyttärestään taiteilijaa - ja millainen taitelija hänestä tulikaan! Osasikohan isä kuvitellakaan, että tytär vielä valloittaisi maailman vertaansa vailla olevana taiteilijana - kirjailijana?

Elämäkerrasta paljastuu, millaista oli Tove Janssonin elämä aloittelevana kuvataiteilijana. Hän opiskeli kuvataidetta ja suhtautui siihen vakavana elämäntyönä. Taiteen tekemisen, ja esimerkiksi rakkaan ateljeensa vuokran, hän rahoitti aluksi tekemällä kuvituksia ja pilapiirroksia, joiden tekijänä hän oli niin suosittu, että taiteelle tuntui jäävän liian vähän aikaa. Jansson oli arvostettu myös monumentaalitaiteilijana. Hän maalasi muun muassa Helsingin kaupungintalon ruokasalin freskot. Sota-aikaan Jansson alkoi kirjoittaa muumitarinoita, joiden pohjalta hän alkoi piirtää myös sarjakuvia. Nimenomaan sarjakuvat valloittivat ensin maailman. Niillä oli parhaimmillaan kaksikymmentämiljoonaa lukijaa ulkomaisissa lehdissä jo 50-luvuilla.

Missä vaiheessa kuvataiteilija Tove Janssonista tuli ennen kaikkea kirjailija Tove Jansson - vai tuliko milloinkaan? Voiko näitä uria edes erottaa toisistaan? Jansson alkoi kirjoittaa muumikirjoja paetakseen sodan kauheuksia omaan satumaailmaansa. Sodan vaikutus nuoren aikuisen elämään tulee elämäkerrassa koskettavasti esiin. En voinut olla vertaamatta Tove Janssonin elämänkaarta oman pappani elämään. Molemmat syntyivät vuonna 1914 ja elivät pitkän elämän (Pappani eli 96-vuotiaaksi, eli melkein 10 vuotta vanhemmaksi kuin Jansson - mutta pappani ymmärsikin lopettaa tupakoinnin jo 60-vuotiaana.) Sota-aika oli synkkää ja raskasta, pelko läheisten puolesta oli valtava ja menetykset suuria. Janssonin kirje paljastaa rauhan tuoman helpotuksen: Wolle (Weiner) soitti keskellä yötä ja sanoi: nyt on rauha. Menin takaisin sänkyyn ja mietin pimeydessä yhtä ainoaa asiaa: Per Olov [veli] saa tulla kotiin. Me saamme pitää hänet, hänen tyttöystävänsä saa pitää hänet. Lassen [veli] ei tarvitse mennä rintamalle. Kaikki, jotka ovat taistelleet siellä neljä vuotta, saavat tulla kotiin. Tuli valoisaa. Vasta sitten tuli ilon aalto. Ja sen mukana kaiken kattava ilo, halu ja voima. Tiesin, etten koskaan saa unohtaa. En koskaan unohtaa. (S. 99)

Tee työtä ja rakasta -otsikko on peräisin Tove Janssonin ex libriksestä ja kertoo Karjalaisen mukaan Janssonin elämän tärkeysjärjestyksen. Työ oli Tove Janssonille tärkeintä elämässä. Mietin, että tärkeysjärjestys oli ehkä tämä koko hänen sukupolvelleen. Työ toi sisällön elämään, ja sitä oli paljon. Myös elämäkerrassa Janssonin ura on pääsosassa - sekä kuvataide että muumit esitellään perinpohjaisesti. Silti myös rakkaus saa osansa: Tove Janssonin perhekeskeisyys ja viisi suurta rakkaussuhdetta limittyvät luontevasti osaksi elämäkertaa. Esimerkiksi muumihahmot on esitelty "kuka kukin on" -periaatteella. Myös Janssonin rakkaus luontoon, erityisesti mereen, Pellingin saaristoon ja rakkaimpaan saareen, Klovharuun, näkyvät hänen tuotannossaan.

Tuula Karjalaisen teoksen kuvitus on kauttaaltaan laadukasta ja valaisevaa. Mukana on sopivasti valokuvia Janssonin elämästä ja läheisistä, mutta ennen kaikkea kuvituksena on Janssonin taideteoksia ja muumikirjojen kuvitusta. Karjalainen esittelee taideteokset kauniisti ja innostuneesti, ja on hienoa katsoa kuvia, kun osaa etsiä niistä erilaisia yksityiskohtia. Teoksen pohjalta voi  valmistautua juhlanäyttelyyn - oikeastaan ei malttaisi millään odottaa sen avautumista...

Tove Janssonin elämänurasta tulee mieleen toinen suomalainen lahjakkuus, nimittäin kuvataiteilija-kirjailija Hannu Väisänen. Väisänenhän on luonut kansainvälistä uraa nimenomaan kuvataiteellaan, mutta on Suomessa tunnettu myös kirjailijana. On ihmeellisen hienoa, että on olemassa tällaisia taiteilijoita, jotka pystyvät luomaan sekä visuaalista että sanallista taidetta ja molemmat taiteenlajit tuntuvat ruokkivan toisiaan.

Tove Janssonin satumaailmasta, muumien maailmasta, tuli heti kansainvälisesti suosittu. Karjalaisen elämäkerta paljastaakin hämmästyttävän tosiasian: muumikirjat käännettiin englanniksi paljon ennen kuin ne ilmestyivät suomeksi. Olen vielä viime vuosinakin törmännyt ihmettelyyn, onko Tove Jansson todellakin suomalainen ja onko hän todellakin nainen - miten suomalainen naiskirjailija voi menestyä näin hyvin! Tuntuu, että menestystä ei ole osattu ottaa kovin vakavasti, sillä muumit luokitellaan lastenkirjallisuudeksi, jota ei Suomessa arvosteta läheskään yhtä paljon kuin aikuisten kirjallisuutta. Toivoisinkin, että Tove Jansson -juhlavuosi tekisi Janssonin elämäntyön tunnetuksi meille suomalaisille ja nostaisi samalla myös lastenkirjallisuuden arvostusta.

Tove Jansson -elämäkertaa voi suositella luettavaksi (tai vaikka joululahjaksi) kaikille kuvataiteen tai kirjallisuuden ystäville. Miten monipuolinen taiteilija Tove Jansson olikaan! Teoksen on lukenut ainakin Kirjojen Keskellä -blogin Maija, joka on aloittanut jo muumikirjojen lukemisenkin. Perässä tullaan! Veikkaanpa, ja toivonkin, että aika monen kirjabloggaajan jouluun kuuluu tämä kirja.

Vuosi kuvina - hyvää itsenäisyyspäivää 6.12.2013

Haiharan kartanon ranta 6.12.2013 Kaukajärvellä

 

 

Terve tuloa taas, sinä talvinen pimeä, sinä tuttu, rauhoittava hämäryys!  

                                                                                             

                                                                                                                Juhani Aho

Tältä näyttää maisema tänään Tampereella kello 10 aamupäivällä. Tänä iltana Tampere-talo täyttyy Suomen tasavallan presidentin itsenäisyyspäiväjuhlavastaanoton vieraista. Lunta henkii hiljalleen ja lämpötila on +1 astetta. Tunnelma on juhlallinen, kuten aina Suomen juhlapäivänä.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Hannu Mäkelä: Ääni joka etsi Laulua

Hannu Mäkelä: Ääni joka etsi Laulua, 2013
Kuvittaja: Marika Maijala
Kustantaja: Paasilinna
Sivuja: 141
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Kaipaus oli saanut kohteen, se oli muuttunut todeksi. Ja totena se säilyi. Kun Ääni oli ja ihmetteli ja katseli, maisema vaihtui vain silloin, kun pilvet kulkivat sen yli. Niiden varjot näyttivät suurilta mustilta lampailta. Kaikkea tätä ihmeellistä ja uutta Ääni saattoi nyt katsoa. Ja mikä parasta: kaikessa rauhassa. (S. 21.)

Hannu Mäkelän Ääni joka etsi Laulua on pieni aarre. Se on viisas satu siitä, kuinka yksinäisyydestä voi selvitä. Kirjan kansi on tummansävyinen ja kuvituskin on mustavalkoinen, joten kun ottaa kirjan käteensä, voi jo aavistaa, että nyt ei olla touhottamassa. Kirja houkuttaa kauneudellaan ja rauhallisuudellaan.

Ääni joka etsi Laulua kertoo Äänestä, pojasta, joka asuu pimeässä luolassa lähes valottoman rotkon pohjalla. Ääntä ympäröi rauha ja hiljaisuus, ja hän lähinnä nukkuu, koska muutakaan tekemistä ei ole. Hiljaisuuden rikkoo ainoastaan puron solina, kuin hyräily, joka tuo mieleen Äänen äidin laulelun, ja se riittää rauhoittamaan Äänen.

Mutta eräänä päivänä Ääni nousee ylös rotkostaan ja näkee muun maailman. Vähitellen hän uskaltautuu jättämään luolansa ja lentää roisin Korpin mukana maailmalle. Siellä Ääni kuulee viehkeän Lulun laulun ja lähtee etsimään laulussa mainittua sisarta, joka on kadonnut Lululta. Jotenkin Ääni ymmärtää, että sisar, Laulu, on jotain, jota hänkin tarvitsee elämäänsä. Ongelmana on vain se, että Pimeys on kaapannut Laulun ja tarvitaan aikamoista rohkeutta hänen pelastamisekseen.

Ääni joka etsi Laulua etenee verkkaisesti. Se on perinteinen satu, jolla on kuitenkin muitakin tarkoituksia kuin opetuksen antaminen. Toki opetuskin on selvä: Täytyy rohkeasti uskaltaa lähteä seikkailuun, jos haluaa saavuttaa jotain kaunista. Yksinäisyydessä voi olla kuin rotkon pohjalla, sillä valo ja hyvyys löytyvät vain yhteydestä muihin: Hetkeen ei tapahtunut mitään, mutta mitä varmemmin Ääni lauloi, mitä enemmän Aida innostui, sitä valoisammaksi kävi lammen pinta. Ja kun Ääni kohosi korkealle ja alkoi ylistää maata ja taivasta, hyvyyttä ja valoa, uskoa, toivoa ja rakkauttakin, kuului valtaisa kohahdus. Ja äkkiä Pimeys katosi vain. Jäljelle jäi vain tuulen vihellys, joka sekin hitaasti haipui jonnekin metsän taa. (S. 121.)

Mutta opetusta tärkeämmäksi kohoaa sadun kerrontatapa. Koko satu on kerrottu hyvin rauhallisesti, runollisesti ja filosofisesti - ikään kuin ihmetellen. Ympäristö on kuvattu tarkasti ja tuokioihin ja tunnelmiin pysähdytään kunnolla. Huumori on lämmintä ja hyväksyvää. Ääni voittaa vilpittömyydellään ketkun Korpinkin puolelleen - hyvyys on kunniassaan.

Entäs sitten nykylapset? Kuinka he suhtautuvat tällaiseen kuvailevaan ja pohdiskelevaan satuun?  Hienosti, voisi jopa sanoa, että kunnioittavasti. Satua kuunneltiin hipihiljaa ja keskittyneesti. Luulin aivan turhaan, etteivät lapseni viihdy muuta kuin vauhdikkaiden tarinoiden äärellä.

Hannu Mäkelältä olen lukenut joskus lapsena Herra Huun ja tunnistin tässä sadussa jotain samaa salaviisasta huumoria ja verkkaisuutta. Luulenpa, että luen Herra Huutkin lapsilleni. Tätä aarretta en olisi osannut etsiä käsiini ilman Opuscolon arviointia. Pidin ensin kirjan kuvitusta synkän näköisenä, mutta tarinan edetessä Marika Maijalan kuvituksen herkkyys pääsi oikeuksiinsa. Kokonaisuus oli kaunis ja puhutteleva. Tästä kirjasta tuli hyvä mieli.

Kirjan ovat lukeneet myös Tarinauttisen Elma Ilona ja Koko lailla kirjallisesti Jenni, joka piti tästä moniulotteisesta sadusta yhtä paljon kuin minäkin.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan, 1967
Alkuteos: Master i Margarita, 1967
Kustantaja: WSOY, 9. painos, 1997
Kansi: Urpo Huhtanen
Sivuja: 503
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Vähänpä tiesin, millaiseen urakkaan ryhdyin, kun avasin Saatana saapuu Moskovaan -kirjan kannet. Ei paljon puuttunut, etten heittänyt kirjaa kesken heti tarinan alussa olevan pitkän ja filosofisenkin keskustelun takia mutta olin koukussa heti, kun alkoi tapahtua. Ja kyllähän sitten tapahtuikin: kuolemaa, takaa-ajoa ja mielisairaalaa noin alkajaisiksi. Kirjan lukemisessa vierähti lähes koko marraskuu, mutta en muuta luettavaa kaivannut, sillä kirjassa riitti juonenkäänteitä ja tunnelmia naurusta itkuun ja kauhusta herkkyyteen. Saatana saapuu Moskovaan on kirjallinen runsaudensarvi.

Mihail Bulgakovin teksti on tiivistä. Ihmekös tuo, kun kirjaa on kirjoitettu 12 vuotta, vuodet 1928-1940 - että hiottu siis on. Välillä tuntui, ettei lukija pääsee hengähtämään yhtään, ellei itse laske kirjaa käsistään. (Näin jouduin olosuhteiden pakosta usein tekemäänkin, mutta muutaman kerran tuli vain niin kylläinen olo, että hengittelin hämmästyneenä ja annoin tunnelmien tasaantua.) Teos on ilmestynyt Neuvostoliitossa ensimmäisen kerran vasta vuonna 1967 ja silloin rankasti sensuroituna. Nyt lukemassani suomennoksessa (1997) oli kursivoitu ne kohdat, jotka ensimmäisestä venäjänkielisestä painoksesta oli poistettu. Pääosin ymmärsin poistot, sillä suurin osa sensuroiduista teksteistä oli rohkeita viittauksia ihmisten kummallisiin katoamisiin, mutta joitakin poistoja ihmettelin, koska en tunnistanut niissä mitään muuta kuin ehkä turhan makaaberia tyyliä.

Saatana saapuu Moskovaan koostuu kolmesta melko erillisenkin tuntuisesta tarinasta. Ensimmäisessä Saatana saapuu Moskovaan kummallisen seurueensa kanssa ja sekoittaa koko kaupungin. Toisessa tarinassa kerrotaan Pontius Pilatuksesta Jerusalemissa (Jeršalaim), jossa hän tuomitsee Jeesuksen (Ješua Ha-Notsri) kuolemaan. Kolmannessa tarinassa kerrotaan Mestariksi nimetyn kirjailijan ja hänen rakkaansa Margaritan tarina. Tarina Pontius Pilatuksesta on ikään kuin Mestarin kirjoittaman suurteoksen juoni. Mutta tarinat punoutuvat muillakin tavoin yhteen, loppua kohden yhä tiiviimmin.

Kirja on satiiri sekä Neuvostoliiton pääkaupungin ihmisten elämästä että kirjailijan urasta. Kun Saatana alkaa sekoittaa moskovolaisten kulttuuripiirien, virkamiesten ja valuuttakeinottelijoiden arkea, tuloksena on kirjaimellisesti päätöntä menoa. Saatana järjestää Moskovassa unohtumattoman Varietee-näytöksen ja valtaa Sadovaja-kadun huoneiston nro 50. Voisi sanoa, että hulluus on huipussaan, kun tohtori Stravinskin maineikas hoitolaitos alkaa täyttyä mieleltään järkkyneistä kansalaisista (joiden joukossa on merkittävän monta kirjailijaa).

Saatana ja hänen lähipiirinsä on groteski ilmestys: Itse professori Woland on vielä suhteellisen normaali näky, mutta sitten on pitkä, ruututakissa ja särkyneissä nenälaseissa koikkelehtiva Korovjev ja pari muuta: Ja vieläkin hullumpia asioita makuuhuoneessa oli: kultasepän lesken pehmustetulla jakkaralla lojui huolettomassa asennossa muuan kolmaskin, kammottavan suuri kissa [Begemot], joka piteli toisessa tassussaan votkapikaria ja toisessa haarukkaa, jonka avulla oli ehtinyt työntää suuhunsa marinoidun sienen. - - Ja sitten asuntoon ilmestyi neljäs ja viimeinen kummitus - - Suoraan seinäpeilistä astui ulos pieni, mutta leveäharteinen mies [Azazel] , jolla oli päässään knalli ja jonka suusta työntyi esiin torahammas. Hänen kasvonsa olivat kammottavan rumat ja lisäksi vielä ennen näkemättömän ilkeät. Ja hänen hiuksensa olivat tulipunaiset. (S. 115 - 116.)

Kun tämä seurue pääsee oikein kunnolla vauhtiin, meno on suorastaan makaaberia. Kansalaisten selittämättömät katoamiset ja neuvostoajan absurdi arki voisivat hyvinkin olla Saatanan tekosia, niin järjettömiltä ne tuntuvat. Ja täytyy möntää, että hykertelin tyytyväisenä, kun Saatana rankaisee jokaisesta kansalaisten heikkoudesta, olivat nämä sitten minkänkinlaisia hyödyn tavoittelijoita tai vain turhamaisia naisia. Itsekkyydestä, ahneudesta tai omahyväisyydestä saa heti rangaistuksen.

Kirjan toinen tarina, Mestarin ja Margaritan kohtalokas tarina, on puolestaan täynnä pyyteetöntä ja aitoa rakkautta. Margarita on valmis uhraamaan koko elämänsä rakkaansa puolesta. Kaunis Margarita tulee valituksi Saatanan tanssiaisten kuningattareksi ja pääsee lentämään noitana. Siis todellakin pääsee: millaista lentämisen riemua se onkaan!

Kolmas, Jerusalemiin sijoittuva tarina on kerrottu hyvin vakavasti. Siitä huokuu murhe, jota yksinäinen Pontius Pilatus tuntee. Jerusalemissa orastava kapina ja valtaapitävien vehkeilyt rinnastuvat neuvostoajan Moskovaan, sillä kaupungit kuvataan välillä samoin sanoin. Pontius Pilatuksen uni ja toive siitä, että hän saisi kävellä kuunsiltaa Ješua Ha-Nostrin kanssa ja keskustella tämän kanssa kaikessa rauhassa, ei toteudu hänen elämässään, vaan hänet on tuomittu tuomitsemaan Jeesus kuolemaan. Vai olisiko hän voinut valita toisin? Jospa hän olisikin uhmannut esimiehiään, uhmannut valtaa, jättänyt poliittisen pelin pelaamatta ja säästänyt viattoman hengen? Entä jos virkamiehet kautta maailman toimisivat pyyteettömästi ja oikeamielisesti? Bulgakov osoittaa aivan selvästi, mikä on kunniattomien vallanpitäjien ja heidän käskyläistensä rangaistus: historia ei varmaankaan tunne vihatumpaa miestä, kuin Raamatun sivuille ikuistettu pelkuri, Juudean maaherra Pontius Pilatus. Tekomme jäävät elämään kuoltuamme.

Olen potenut kirjan luettuani suoranaista kirjallista ähkyä. Tässä kirjassa oli kaikkea. Toisaalta olo on hilpeä, kun sai seurata Saatanan ilkikurisen seurueen maallista vierailua. Mutta kun seurue heittäytyi  häijyksi - kuten kai Saatanan seurueelta sopii odottaa - minua alkoi säälittää me ihmiset. Kuinka itsekkäitä pelkureita olemmekaan ja kuinka rangaistavia olisivatkaan itsekkäät valintamme!

Tyhjentävää tulkintaa tästä mammutista ei nykylukija pysty edes arvailemaan - herkullisesta kerronnasta saa onneksi nautiskella. Venäläisen klassikon tyyliin henkilöitä on paljon ja heidän tarinoihinsa palataan yhä uudestaan. Kirjallisuus, kirjailijat, kirjat, runous - näitä aiheita pyöritellään hykerrellen. Yksi teema nousee kuitenkin ylitse muiden, ja sen kirjailija on kirjannut muutamaankin kertaan teoksen sivuille. Se on pelkuruus, joka on kertojan mukaan ihmisen synneistä suurin. Mikä muu mahdollistaa ihmisten alistumisen valtaapitävien mielettömyyksiin, diktatuureihin ja totalitaarisiin järjestelmiin.

Jossain vaiheessa tuli mieleeni, että teksti on kuin Gogolin absurdien tarinoiden painajaismaisuus viritettynä vielä tuhat kertaa hurjemmaksi. Seuraavaksi mietin Sergei Dovlatovia ja ajattelin, että hän on puolestaan lukenut sekä gogolinsa että bulgagovinsa. Absurdi neuvostoarki jyllää ja tekee kansalaisten arjesta aivan kummallista. Mieleeni tuli myös Rosa Liksomin romaani Hytti nro 6, joka nimessään kantaa Bulgakovin numeroimia osoitteita ja mielisairaalan koppeja - neuvostoarkea.

Ja taas kerran lukijalle kävi niin, että aiheet pyörivät ympärillä,vaikka luulee valitsevansa kirjansa aivan sattumanvaraisesti. Jari Tervon Esikoisessa Aune-täti lenteli noitana (mutta kyllä Bulgagovin sankaritar Margarita oli vielä hurjempi noita). Lasten pyynnöstä katsoimme myös ensimmäinsen Harry Potter -elokuvan, jossa tietysti huispattiin luudilla. Nyt Finlandia-ehdokkaana on Pontius Pilatuksen aikalaisesta, Herodeksesta kertova romaani. Lienee turha kertoa, että se kiinnostaa aivan erityisesti.


Bulgakovin klassikon ovat lukeneet ainakin Salla ja Jokke. Tällä venäläismammutilla kuittaan neljännen pisteen Jaanan Venäjää valloittamaan -haasteeseen. Myös Projekti 12 eteni yhden kirjan verran.

Kirjabloggaajien joulukalenteri 1.12.2013

Tervetuloa seuraamaan Kirjabloggaajien joulukalenteria 2013!

Tässä avautuu kalenterin ensimmäinen luukku:

Tämän joulun lähenemisen huomasin, kun luokkamme rupesi jo ajoissa opettelemaan joululauluja, ensin omassa luokassamme ja vähän myöhemmin toisen luokan kanssa voimistelusalissa. Vaikka en huonona laulajana uskaltanut kuin hiljaa hyräillä toisten mukana, noiden laulujen sisällöstä alkoi alusta alkaen virrata jotain sisimpääni ja tuoda mukanaan jotain aivan uutta, hätkähdyttävää, pysähdyttävää. - -
    Ja kun jonkin ajan kuluttua yhteisiin lauluhetkiimme lisättiin piirileikitkin, tunnelmani nousi yhä korkeammalle. - - Harmonin yksinkertaiset sävelet ja laulujen yhtä vilpittömät sanat ja käsiemme kosketus pyrkivät aina kohottamaan olemustani jotain tuntematonta olotilaa kohti.
   Joulu sai ikään kuin aivan uuden merkityksen. Laulujen sanat puhuivat leikeistä ja leikkien ulkonaisista tapahtumista ja vakavina hetkinä opettajat puhuivat pian sytytettävistä kynttilöistä  ja Jeesuksen syntymästä, mutta riemujemme salaisista lähteistä he eivät sanoneet mitään. Aikuiset olivat jo ehkä kokonaan unohtaneet.
   Mitä lähemmäksi juhlamme saapui, sitä enemmän aloin kiihtyä ja sitä innokkaammin mielikuvitukseni rupesi askaroimaan. Kaikki päivät olivat ihania ja ihmeellisiä, tulin tuntemaan auringonpaisteen, saderyöppyjen, kylmien merituulien ja syysiltojen pimeän kauneuden.

Näin kuvaa kuusijuhlavalmistelujen vaikutusta itseensä pieni koululainen, Toivo Pekkanen (1902 - 1957). Otteet ovat Pekkasen teoksesta Lapsuuteni (1953). Kirja alkaa Pekkasen ensimmäisistä muistoista ja päättyy kansalaissodan jälkeisiin kuukausiin.

Pekkasen perhe asui Kotkassa ja kärsi vähitellen pahenevasta köyhyydestä, joka löi leimansa pienen pojan elämään. Pojan kasvutarina on koskettavaa luettavaa, ja yltäkylläisen joulun lähestyessä se pyörii mielessäni aivan erityisesti. Vaikka kirja on paikoin karua luettavaa, siinä on myös paljon hyvyyttä. Yksi kauneimpia kokemuksia on pojan kuvaus koulun kuusijuhlasta, josta on nyt yli sata vuotta. Jo kuusijuhlan valmistelu tuntuu johdattavan pojan jonkin uuden, taiteellisen kokemuksen ja onnen lähteille ja juhla on ehkä pojan kaunein muisto lapsuudesta:

Itse tapahtumaa on vaikea kertoa. Harmonin alkaessa soida ja tyttöjen ja poikien äänien ruvetessa kohoilemaan ympärilläni pysyin itse vaiti kuullakseni selvemmin mitä hartaat äänet kertoivat ja ymmärtääkseni mitä niillä oli puhuttavaa. Tajusin enkelin siipien suhahtelevan läheisyydessä ja näin kasvot, joita ympäröi ikuinen valo. Ulkona olin joka ilta nähnyt ihmisten rakentamia valoja, mutta tällä valolla ei ollut varjoa. Se oli täynnä kirkkautta.
   Älä koskaan usko pahuuteen, usko aina hyvyyteen, sanoin hiljaa itselleni omilla lapsellisilla sanoillani.
   Kun vilkaisin äitiäni, näin hänen silmiensä säteilevän autuudesta ja kyynelistä. Hänkin uskoi sillä hetkellä samoin kuin minä.

Juhlassa lauletaan ensin virsi ja sitten opettaja kertoo sadun, joka sijoittuu keskelle lumista maisemaa ja kertoo köyhästä perheestä, jonka joulun kirkkaus myös saavuttaa: Köyhyydessäkään ei ollut pahuutta eikä rumuutta. Tiesin sen varmasti. Ja se todistettiin minulle vielä toisellakin tavalla. Laulun taas päätyttyä meillekin jaettiin lahjat, pieni paperipussi jokaiselle, ja kun avasin sen ja puraisin siellä olevaa omenaa, tunsin hyvyyden ja kauneuden kielelläni.

Mutta paras osuus on vielä edessä. Poika on kokenut juhlassa sekä kauneutta että hyvyyttä, mutta hän saa tuntea myös kuuluvansa johonkin: Tähän asti olin ollut vain kuuntelija ja katselija, mutta kun piirileikit alkoivat, en ollut enää katselija ja kuuntelija, olin itse tapahtuma. - - Uusien laulujen sisältö alkoi elää minussa ja kun tartuin tytön käteen, en ollut enää yksin, minut sidottiin siihen kaikkeuteen, missä hyvyys ja kauneus virtaavat ja missä valo on aina ilman varjoa.

Pekkasen Lapsuuteni on nykylukijalle lähes käsittämätön kuvaus köyhyydestä. Pieni poika kokee kuusijuhlassa hyvyyttä ja kauneutta, joiden olemassaolosta hän saa vahvan tunteen. Hän kokee myös kuuluvansa joukkoon. Myöhemmin kaikki nuo varmat tunteet joutuvat koetukselle, sillä paheneva köyhyys uhkaa kaikkia juhlassa koettuja näkyjä ja tuo mukanaan häpeän, joka eristää muista ihmisistä. Siltikin, kaikkea tulevaa uhmaten, joulun sanoma kirkastuu pienen pojan kuusijuhlatunnelmissa:

Usko aina hyvyyteen, älä koskaan usko pahuuteen. Näe aina kauneutta, älä koskaan näe rumuutta. Äläkä koskaan ole yksin.
   Nämä sanat soivat mielessäni, kun opettaja lopuksi puhui meille jälleen joulusta ja joululomasta ja kun viimeinen laulu aloitettiin. Ne soivat vielä silloinkin, kun väsähtäneenä astuin äidin kädestä pidellen kaduille. Ulkona oli pakkanen ja matalalla lepäävät pilvet olivat mustanharmaita, mutta sittenkin ne soivat mielessäni ja minä vakuutin itselleni, että aina uskoisin hyvyyteen ja kauneuteen ja etten olisi koskaan yksin.



Kirjabloggaajien joulukalenterin seuraava luukku avautuu huomenna Kirjakko ruispellossa -kirjablogissa!

Hyvää joulua!

Klikkaile itsesi kirjalliseen jouluun - tässä on lista kaikista kirjablogeista, joissa kalenteriluukut avautuvat:

1.12. Luettua elämää
2.12. Kirjakko ruispellossa
3.12. Kaikkea kirjasta
4.12. Todella vaiheessa
5.12. Järjellä ja tunteella
6.12. Kirjallisena. Minna
7.12. Notko, se lukeva peikko
8.12. Tarukirja
9.12. La petite lectrice
10.12. Luen ja kirjoitan
11.12. Kulttuuripohdintoja
12.12. Luettua
13.12. Lurun luvut
14.12. 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
15.12. Kirsin kirjanurkka
16.12. Pinon päällimmäinen
17.12. Calendula
18.12. Kulttuuri kukoistaa
19.12. Tea with Anna Karenina
20.12. Lukutoukan kulttuuriblogi
21.12. Anna minun lukea enemmän
22.12. Kolmas linja
23.12. P.S. Rakastan kirjoja
24.12. Orfeuksen kääntöpiiri
25.12. Matkalla Mikä-Mikä-Maahan

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2013 alkaa pian

Sunnuntaina 1.12.2013 alkaa vuoden odotetuin joulukalenteri availla luukkujaan. Kyseessä on tietysti Kirjabloggaajien joulukalenteri, jota julkaistaan jo toista vuotta. Mukana on 25 kirjablogia, jotka julkaisevat vuoropäivinään omat jouluaiheiset postauksensa.

Ensimmäinen luukku avataan täällä, siis Luettua elämää -blogissani, ja julkaisen silloin myös listan kaikista 25 mukana olevasta blogista. Tämän vuoden tunnuksen kuva ja runo ovat Yöpöydän kirjat -blogin Niina Tolosen käsialaa.

Viime vuonna kalenteri julkaistiin ensimmäisen kerran, ja jos joku  haluaa käydä kurkkaamassa, millaisia luukkuja silloin availtiin, voi aloittaa 24. luukusta, joka julkaistiin Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa. Linkkien kautta pääsee lukemaan kaikki tekstit takautuvassa järjestyksessä.

Joulukalenteri-idean äiti on Kirjainten virrassa -blogin Hanna Pudas, joka julkaisi viime vuonna 20. luukussa Kirjailijoiden lukuvinkkejä. Saa nähdä, mitä kaikkea jouluista tämän vuoden kalenteri tuo tullessaan! Historian toinen Kirjabloggaajien joulukalenteri sinetöinee mainion perinteen osaksi jokaisen kirjanystävän joulun odotusta.

Nauttikaa lukemisesta ja joulun tunnelmista! Sunnuntaina tavataan.

Kaikkien aikojen paras kirja

Kaikkien aikojen paras kirja on nyt valittu Kirjakantti-tapahtumassa Kuopiossa. Kirjan valintahan tapahtui siten, että aluksi kuka tahansa sai ehdottaa kirjoja listaan, josta kertyikin yli 500 nimen mittainen. Näistä yli 500 kirjasta kirjabloggaajat äänestivät kuutta suosikkiaan. Ääniä sai yli 100 kirjaa, joista viime viikonlopun Kirjakantti-tapahtumassa julkistettiin eniten ääniä saaneet kirjat. Voittajaksi äänestettiin tämä:

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Kymmenen parhaan kirjan listan voi käydä kurkkaamassa Amman lukuhetkessä. Omista suosikeistani parhaiden joukossa oli peräti neljä kirjaa: Väinö Linnan TPTA, Sofi Oksasen Puhdistus, Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen ja Emily Bronten Humiseva harju. Parhaista kymmenestä Leena Krohnin Tainaronia en ole lukenut ja J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta on ollut kesken jo yli kymmenen vuotta.

Mitä mieltä olet voittajasta? Mitä olisit toivonut kymmenen kärkeen?

Wisława Szymborska: Täällä

Wisława Szymborska: Täällä, 2012
Alkuteos: Tutaj, 2009 (suomennos sisältää myös kuusi runoa kokoelmasta Kaksoispiste, 2005)
Suomentaja: Martti Puukko
Kustantaja: Savukeidas
Sivuja: 52
Mistä sain kirjan: oma ostos










En tiedä miten muualla,
mutta täällä maan päällä on paljon kaikkea.
- -
täällä sinulla on oma vartalo
ja siihen kuuluvat tykötarpeet,
jotta voit lisätä muiden lasten joukkoon omasi.
Käsistä, jaloista ja hämmästyneestä päästä nyt puhumattakaan.
- -
Elämä maan päällä tuntuu melko reilulta kaupalta.
esimerkiksi unista et maksa senttiäkään.
Harhakuvitelmista - maksat vasta menettäessäsi ne.
Ruumiista maksat vain ruumiillasi. (S. 11.)

Wisława Szymborska (1923 - 2012) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1996. Täällä-runokokoelma on hänen viimeisin suomennettu teoksensa. Runoja ei ole monta, mutta ne ovat - sanotaanko suoraan - ne ovat timantteja joka ikinen. Tämä on tietysti hassusti sanottu runoista, joilla ei ole ylellisyyden kanssa mitään tekemistä. Nämä runot ovat, koska ovat koko elämä.

Kokoelma Täällä on säkenöivän viisas ja nöyrä yhtä aikaa. Elämä on tässä ja nyt, arkista ja arjessaan ihmeellistä, monien ihmeiden ja sattumien summa. Szymborskalla on taito pysäyttää hetki tai ajatus ja pilkkoa se sattumanvaraisuutensa ytimeen asti. Keitä me olemme ja miksi olemme juuri täällä? Yhtä hyvin voisi olla niin, ettei meitä olisikaan, kuten runossa Läsnäolemattomuus:

Paljon ei puuttunut,
ettei äitini olisi avioitunut
Dunska Wolalaisen Zbigniew B:n kanssa.
Jos he olisivat saaneet tyttären - se en olisi minä. (S. 41.)

Kun tähän oivallukseen lisätään tieto, että isäkin oli vähällä mennä naimisiin jonkun aivan muun kuin äidin kanssa ja olisi yhtä hyvin voinut saada tyttären, joka olisi voinut olla äidin tyttären luokkatoveri.  Eikä kukaan koskaan olisi kaivannut luokkakuvaan tyttöä nimeltä Wislava Szymborska. Niin - kun sattumanvaraisuudet katsoo pohjaan asti, niin voiko ihminen olla oikeastaan muuta kuin hämmästynyt elämästään.

Omaan runoilijan työhönsä Szymborska suhtautuu sellaisella nöyryydellä, että lukijaa hykerryttää. On suorastaan huvittavaa, miten tämä vanha, viisas nainen, Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja, vähättelee taitojaan. Runoilijan on kuitenkin pakko kirjoittaa, vaikka aiheet tuntuvat liian vaikeilta, kuten nyt vaikka aihe runossa Mikrokosmos, maisemat, jotka näkyvät mikroskoopista:

Olen jo kauan halunnut kirjoittaa niistä,
mutta aihe on niin vaikea,
että se on siirtynyt tuonnemmaksi,
ja olisi luultavasti paremman runoilijan arvoinen,
sellaisen joka hämmästelisi maailmaa minuakin enemmän.
Mutta aikaa on vähän. Kirjoitan. (S. 21.)

Szymborskan runot eivät ole vaikeita, eivät käsittämättömiä eivätkä etäisiä. Lempirunokseni nousevat oikeastaan kolme runoa, joiden ajatteleminen saa vieläkin hymyn huulille. Ensimmäinen on runo Teini-ikäinen, jonka aiheena on oman teini-ikäisen minän kohtaaminen. Mitä sille pitäisi sanoa? Toinen runo oli juuri tuo Läsnäolemattomuus, jossa voi miettiä omaa paikkaansa luokkakuvassa - yhtä hyvin se voisi olla tyhjä. Kolmannessa runossa, Postivaunussa, kohdataan ihailtu runoilija Juliusz Slowacki (1809-1849): Olen tullut tänne tulevaisuudesta - - (s.34.) Mikä voima mielikuvituksella on, kun se mahdollistaa tällaiset matkat!

Suomentaja Martti Puukko on tavoittanut runoihin paljon viisautta ja selkeän muodon. Hän on kirjoittanut kokoelman loppuun hauskan ja haikean kuvauksen runoilijan järjestämistä illallisista. On selvää, että suomentaja kunnioittaa taiteilijaa myös ihmisenä ja ystävänä.

Luin ensimmäisen kerran Szymborskan runoja vuonna 2000. Teos oli Ihmisiä sillalla, jonka poimin pienen kirjakaupan alelaarista mukaani. Silloin en tunnistannut nobelistia, vaan muutama viisas säe osui silmiini ja se oli menoa. Ihastuin siis muutamaan säkeeseen, myöhemmin ihastuin koko kirjaan. Myöhemmin olen lukenut myös kokoelman Hetki. Szymborskan runolla aloitin blogini pitämisen: Jotkut pitävät runoudesta. Kyseessä on ilman muuta lempirunoilijani.

Szymborskan runoissa, joita on olemassa vain 250, on itseironiaa ja ironiaa sekä sattuman ja elämän ihmettelyä - jotain selittämättömän elävää, nöyrää ja viisasta. Toivoisin, että joskus oppisin hänen tapansa katsoa maailmaa ja hämmästellä sitä, ymmärtää, kuinka pienessä asiassa on niin paljon. Että mikään elämässä ei ole itsestään selvää, vaan ansaitsee pysähtymisen - ehkäpä runonkin - osakseen.

Anneli Ranta ja Sanna Majanlahti ovat koonneet Täällä-runoteoksen pohjalta esityksen, jonka pääsin katsomaan ystäväni kanssa 12.11. 2013 Tampereen teatterin Teatterikahvila Kiveen. Esitys oli kunnianosoitus 2012 kuolleelle runoilijalle. Suomentaja  Martti Puukko oli myös katsomassa esitystä ja ohjelmalehtisessä oli hänen kirjoittamansa kaunis muistokirjoitus runoilijasta. Valovoimaiset esiintyjät antoivat runoille tilaa ja saivat runojen viisauden ja lämmön välittymään yleisölle. Heidän kasvoistaan saattoi nähdä ilahtuneen oivalluksen lähes koko esityksen ajan. Esitys on nähtävissä vielä tänään 19.11.2013 Teatterikahvila Kivessä.

Zacharias Topelius: Topeliuksen satuhelmiä

Zacharias Topelius: Topeliuksen satuhelmiä (Sadut ovat ilmestyneet Lukemisia lapsille -kokoelmissa vuosina  1865-1896.)
Kuvittaja: Leena Lumme
Kustantaja: WSOY, 2006
Suomentajat: V. Tarkiainen, Valter Juva ja Ilmari Jäämaa
Kansi: Leena Lumme
Sivuja: 191
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




- Kaunis, kaunis on Adalmiinan helmi, mutta paljon kauniimpi on nöyrä sydän! (S. 74.)

Zacharias Topeliuksen (1818-1898) sadut ovat ehkä vanhimpia suomalaisia taidesatuja eli jonkun tunnetun sepittäjän omia satuja. Kukapa ei olisi kuullut satuja Adalmiinan helmi, Sampo Lappalainen ja Koivu ja tähti. Tai jos ei ole kuullut, niin suosittelen lukemaan. Näistä muutamasta sadusta nimittäin saa paitsi kauniit satuelämykset, myös lyhyen johdattelun 1800-luvun aatteelliseen ajatusmaailmaan.

Koko kansan satusetä Zacharias Topelius oli aikanaan arvostettu suomalaisuusmies, lehtimies ja muun muassa historian professori. Satujen lisäksi Topelius kirjoitti esimerkiksi Välskärin kertomukset ja Maammekirjan (jota käytettiin kouluissa maantiedon oppikirjana vuosikymmenten ajan). Topeliuksen näkemykset elävät suomalaisten arjessa edelleenkin, vaikka ne edustavat aikansa romanttista tyylisuuntaa ja suomalaiset ovat tunnetusti enemmänkin realismin suosijoita. Romantiikka oli Suomessa kuitenkin ennen kaikkea valjastettu kansallisromantiikan aatteeseen, joten jonkinlaista "romanttista haihattelua" on päässyt livahtamaan nykypäiviin asti. Esimerkiksi Topeliuksen Maammekirjassaan esittelemät luonnekuvaukset suomalaisheimoista elävät edelleen: hämäläiset ovat hitaita ja luotettavia, pohjalaiset itsepäisiä ja karjalaiset iloisia. Niin kuin tiedämme.

Topeliuksen satuhelmiä -kokoelman esipuheen on kirjoittanut Yrjö Larmola ja keräsin siitä muutamia yksityiskohtia Topeliuksen elämästä: 1) Topeliuksesta tuli historian professori historiallisten romaaniensa ansiosta. (Laila Hirvisaari voisi olla nyt vahvoilla.); 2) Köyhien ihmisten elinolojen parantaminen ja luonnosuojelu olivat Topeliuksen sydäntä lähellä. Esimerkiksi Vattumato-sadussa opetetaan, kuinka vähäpätöisinkin luontokappale on arvokas.; 3) Varpunen jouluaamuna -laulun sanoilla muistellaan Topeliuksen pienenä kuollutta poikaa. Esipuheen luettuani ymmärsin, kuinka suurisydämisestä ihmisestä oli kyse. Haluaisin tietää Topeliuksesta enemmänkin.

Satusedän saduista on ilmestynyt useita erilaisia kokoelmia. Viimeisin on vastikään ilmestynyt Kirsti Mäkisen kokoelma, jossa hän kertoo sadut nykysuomella. Lukemani Topeliuksen satuhelmiä on koottu siten, että saduista koostuu ikään kuin vuodenkierto, eli edetään vuosi tammikuusta jouluun. Satujen lomaan on ripoteltu Topeliuksen kirjoittamia lastenrunoja. Kirjan loppuun Larmola on koonnut satujen ja runojen taustoja ja selityksiä. Esimerkiksi Valter-pojan tempauksissa ja Rasavillius-sadussa on esikuvana Topelius itse pienenä poikana, Koivu ja tähti -sadun taustalla on aivan uskomaton tapahtuma tosielämästä ja Lappiin sijoittuviin satuihin Topelius kirjoittaa selittämättömiä ilmiöitä, Lapin noituutta.

Leena Lumme on kuvittanut Topeliuksen satuhelmiä todella kauniisti. Kuvat ovat selkeitä, iloisia ja ilmeikkäitä. Lapin saduissa on Lapin lumimaisemia ja Itämaisissa saduissa on tietysti aavikkoa. Kuvien värit ovat kauttaaltaan kirkkaita, ja lapset katselivat kuvat tarkasti ja mielellään. Sadut heräsivät niissä eloon.

Olen kuullut ja lukenut Topeliuksen satuja jo lapsena ja lukenut niitä myös Suomen kirjallisuuden tenttiin. Mutta nyt kun luin niitä äänen lapsille, hämmästyin niiden suorapuheista uskonnollisuutta, jota en muistanutkaan. Sopiiko tällainen nyt nykylapsille ollenkaan! Kaikkein uskonnollisin ja aatteellisin on satu Koivu ja tähti: - Rakkaat lapset, sanoi isä, ihmisen elämä maan päällä on vaellusta iäistä päämäärää kohti. Vaeltakaa edelleenkin Jumala sydämessä ja iankaikkinen päämäärä silmienne edessä! Enkelien ohjatessa kuljitte vakaasti; osoittaakoot ne teille vastedeskin tietä! Te etsitte koivua - se merkitsi isänmaata. Niin, isänmaa olkoon työnne ja rakkautenne päämääräänä koko elinaikanne! Te etsitte tähteä - se merkitsi iäistä elää. Olkoon se valonanne koko elämänne ajan! (S.61.)

Myös satujen opetukset on usein alleviivaten ilmaistu. Esimerkiksi romanttisen itämaisvaikutteinen Mirza ja Mirjam -satu sisältää opetuksen vanhempien kunnioittamisesta: Vanha kuningas ilahtui ja siunasi uskollisia lapsiaan ja pyysi heitä ottamaan haltuunsa valtakunnan; mutta uskottomat lapset makasivat kaikki kuolleina ja heidän ruumiinsa poltettiin tulella, sillä kiittämättömät lapset ovat raskain taakka maailmassa. (115.) Täytyy myöntää, että jätin omat lapseni täysin sadun opettavaisen lopun armoille, sen verran kammottavia olivat sadun kuninkaan itsekkäät lapset.    Satujen uskonnollisuus ei myöskään haitannut lapsia, joten en lähtenyt sitäkään sensuroimaan.

Mutta kaikki sadut eivät ole yhtä perinteisiä. Esimerkiksi satu Muurahainen lääkärissä on mukava iloittelu, jossa raajansa menettänyt muurahaislapsi saa lopulta apua. Pariisilaishattu-sadussa hatut toimivat, kuten elävät ihmiset (sadusta tuli mieleeni tanskalainen satusetä,  H. C. Anderssen, jonka Yrjö Larmola mainitsee Topeliuksen esikuvaksi) ja Aallottaren hopeamaljassa oli jäljellä ääneen kerrotun sadun hyppelehtimistä.

Topeliuksen saduista ehdottomaksi suosikikseni nousee aina vaan Adalmiinan helmi. Se on varmaankin Topeliuksen saduista kaikkein tunnetuin, eikä suotta. Se on sadun kaareltaan täydellinen onnelliseen loppuunsa saakka. Siinä on sadun ihmeellistä lumoa, ihana prinsessa ja sankarina jalo prinssi. Sadun opetus on selkeä ja koko satu on kuin helmi - kaunis kokonaisuus. Ja olkoon miten naiivia tahansa, sadussa on opetus, jonka haluaisin siirtyvän länsimaisessa yltäkylläisyydessä elävien lasteni sieluun.  - Armelias on rikas köyhänäkin, mutta rikas, jonka sydän on kova, kärsii puutetta keskellä aarteitaan (s. 74). Niin, haluaisin, että lapsilleni kasvaisi nöyrä, vastuullinen sydän. 

Tästä kokoelmasta löysin kuitenkin aivan uuden puolen Topeliuksesta, ja se oli pienen kuusivuotiaan pojan elämän kuvaus 1800-luvulta. Valterin seikkailut, joita oli kahden tarinan verran ja satu Rasavillius kävivät suoraan sydämeeni. Kuusivuotias poika kainalossani kuunteli tarinat niin kuin satuja kuunnellaan, eikä ollenkaan ymmärtänyt, kun sanoin hänelle, että Rasavillius taitaa olla vähän niin kuin sinä.

Rasavillius-sadussa Lassi-pojan isosisko on ruvennut oikein pitämään kirjaa kaikista Lassin päähänpistoista. Hän on nimennyt tarinat rosvopäällikkö Rasavillius Rauhanrikkojan tarinoiksi ja rupeaa lukemaan niitä veljelleen: 1. päivänä tammikuuta. Rasavillius aloitti vuoden potkimalla rikki sänkynsä, ja ylös noustuaan hän pani toisen sukkansa pesuvatiin, nähdäkseen pysyisikö se pinnalla. Sitten äiti tuli sisään - hänellä oli äiti - ja läimäytti häntä märällä sukalla. Sen hän oli ansainnutkin, eikö totta? (S. 161.)

Kun sisko aikansa tarinoi, Lassi tunnistaa tempauksensa ja alkaa puolustella tekosiaan. Siskon ansioista hän käy lopulta pyytämässä ystävältään Kallelta anteeksi viimeisintä itsepäistä tappelua ja häpeää temppujaan. Lassilla on paha mieli, mutta sisko sanoo: Välistä Rasavillius kyllä mellastaa ja tekee tyhmyyksiä, mutta Jumala on antanut hänelle rehellisen sydämen; kyllä hänestä mies tulee. (168.)  Rasavilliuksesta tulee tietysti mieleen Vaahteramäen Eemeli ja siskohan on kuin Eemelin äiti, joka kirjoittaa tarinat muistiin ja tuntuu olevan ainut, joka uskoo, että Eemelillä on kultainen sydän ja kyllä Eemelistäkin vielä hyvä mies tulee. Niin kuin tulikin. Ja niin kuin tuli rosvopäällikkö Rasavillius Rauhanrikkojastakin - koko kansan rakastama, hyväsydäminen satusetä.

Aloitin Topeliuksen satuhelmien ääneen lukemisen lokakuussa, kun vietin blogissani klassikkokuukautta. Lokakuulle osunut Satupäivä innoitti lukemaan nimenomaan satuja. Topeliuksen sadut ovat ilman muuta paikkansa ansainneet suomalaisten klassikoiden joukossa - saduthan elävät aina.

Blogistanian parhaat kirjat 2013

Kirjabloggaajat äänestävät tänäkin vuonna vuoden 2013 parhaat kirjat. Nyt äänestetään kirjoja neljässä eri kategoriassa:

Blogistanian Finlandia
Blogistanian Globalia
Blogistanian Kuopus
Blogistanian Tieto

Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan maanantaina 27.1.2014 klo 10. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa tiistaina 28.1.2014 klo 10.

Blogistanian Finlandia 2013
Blogistanian Finlandia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Katja Ketun Kätilö ja Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirja: http://sbrunou.blogspot.fi/


Blogistanian Globalia 2013
Blogistanian Globalia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita käännöskirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Sarah Watersin Vieras kartanossa ja Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi. Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjasfääri: http://kirjasfaari.fi/


Blogistanian Kuopus 2013
Blogistanian Kuopus on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Kilpailu järjestetään toista kertaa. Aiemmin on palkittu Annukka Salaman Käärmeenlumooja. Blogistanian Kuopusta emännöi Les! Lue!: http://les-lue.com/


Blogistanian Tieto 2013
Blogistanian Tieto 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita tietokirjoja. Kilpailu koskee kotimaisia vuonna 2013 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2013 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.

Kilpailu järjestetään ensimmäistä kertaa. Blogistanian Tietoa emännöi Luetut, lukemattomat: http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/


Jotta kirabloggaja voi asettaa jonkin kirjan ehdolle, on hänen täytynyt lukea ja blogata äänestämästään kirjasta. Osallistuja julkaisee listan ehdokkaistaan blogissaan maanantaina 27.1.2014 klo 10 ja äänestystulokset julkaistaan emäntäblogeissa tiistaina 28.1.2014.

Jokainen bloggaaja voi osallistua kaikkiin äänestyksiin, ja nyt näyttää siltä, että Luettua elämää pääsee äänestämään jokaisessa sarjassa.

Kilpailu on kirjabloggaajien vapaaehtoisvoimin järjestämä epäkaupallinen äänestys. Palkintona jaetaan kunniakirja ja voittajakirjailijalle järjestetään kukitus mahdollisuuksien mukaan.

Lue ja syö - Jari Tervon Esikoinen

Jari Tervon Esikoinen on kirja, jossa rakastetaan ruualla: Mami epäili minun saaneen hänen tyttäreltään nirkoisesti nisunpuolta pyhien aikaan, mitä oli yhtä turha kieltää kuin myöntää. Isoäiti joka tapauksessa kattoi minulle pullaa ja vattumehua ja istui viereen keittiötikkaille katsomaan miten syöntini edistyi. Mami väitti että taloon laskeutui tyven, kun nuori mies sapuskoi pöydän ääressä. (S.15.)

Tervon Esikoinen oli lukupiirikirjana, ja koska se oli mieheni valinta luettavksi kirjaksi, lukupiiri kokoontui meillä. Lukupiirissä tarjotaan aina ruokaa ja juomaa, ja jos vain mahdollista, ne yritetään valita luetun kirjan hengessä. Niin nytkin.

Tervo istuttaa Esikoisessaan sukulaisensa ja minäkertojan monet kerrat keittiönpöydän ääreen, joten tarjoiltavat ruuat sai poimia suoraan kirjasta. Koska kirjassa ollaan Rovaniemellä, siellä syödään tietysti poronkäristystä ja muusia, mutta lisäksi suomalaisten ajattomia suosikkeja (varsinkin 1970-luvulla) lienevät myös hernekeitto, suolasiika, puikulaperunat, matjessilli ja lauantaimakkara ranskanleivän päällä. Yksi ruoka on kuitenkin ylitse muiden: Äiti oli periaatteessa hurahtamaton luonne, mutta gulassiin se sekosi. Mamin mielestä pörkölt olisi ollut kätevämpi rovaniemeläisen kielen lausua ja kokata, mutta ulkomaanruoka taivutettiin suussasulavaan muotoon: kulassi. Kaikki keet rusikoitiin meillä päin samalla tavalla paitsi Marion Rung. (S. 109.)

Entäs lukupiirin tunnelmat ruuan jälkeen? Antaapa Tervon tiivistää: Kulassi oli sosialistista pyhäruokaa. Meille jää raskaan ruuan jälkeen kevyt mieli siitä, että olemme kannattaneet oikeudenmukaista maailmaa, vaikka nauta on ostettu kapitalistisesta Karja-Pohjolasta. Mielenkiintoista, Aune-täti sanoi kulassia maistettuaan. (S. 110)

Jari Tervon sukulaisnaisten tarjoamat herkut saivat veden kielelle. Lättyjä syödään tämän tästä. Joka talossa kahvitellaan. Tässä muutamia poimintoja kahvipullasta: tähtipullia, kääretorttua, kanelipullia, korvapuusteja, tiikerikakkua, banaanilla koristeltua täytekakkua ja pullavauvaa: Illalla se [äiti] paistoi pullavauvaa ja minä sain ainoana kolme palaa. Jääskeläisen Lyytille tarjoiltiin kerran hänelle kehuttua ja hänelle tuntematonta pullavauvaa. Se läiskäisi kätensä yhteen pullalautasen nähdessään. "Nämä ovat mokkapaloja", se huusi. (S. 142.)

Esikoisessa ruuat ovat omalta osaltaan luomassa ajankuvaa, mutta ne luovat myös turvallisuutta. Kirjaa lukiessa ruuista tulee hyvä mieli - lukijakin tuntee, että lapsista pidetään huolta, heitä jopa hemmotellaan, ja tuleepa lukijalle omiakin lapsuusmistoja mieleen. Mielessään katselee silmiensä eteen katettua kahvipöytää, jonka ääressä istuu omia tuttuja setiä ja tätejä.

Tervon kirjassa ruoka on tärkeää myös siksi, että pojan äiti kirjoittaa päiväkirjaa reseptiensä takasivuille, koska luulee, ettei kukaan löydä hänen päiväkirjojaan sieltä. Toisin käy. Yksi kirjan tarinoista on siis kirjoitettu reseptivihkoon.

Tähän loppuun paljastan vielä lukupiiriin jälkiruuan, joka on tietysti myös kirjasta. Jälkiruuaksi tarjoilimme hiekkahentusia, joita en ollut koskaan -70-luvulla maistanut, enkä edes tiennyt, mitä ne olivat. Mutta hyviä olivat. Maku toi lukupiiriläisten mieleen jotain lapsuudesta tuttua - kuinkas muuten. Ja ihan lopuksi lapsille ja muillekin oli tarjolla myös sitä pullavauvaa.

Mitä ruokamuistoja sinulla on omasta lapsuudestasi?


Osallistun tälläkin tekstillä Lurun luvut -blogin mainioon Lue ja syö -haasteeseen, johon osallistuin myös kesällä Sergei Dovlatovin Matkalaukku-kirjan pohjalta. Jari Tervon Esikoisen arvioin perusteellisemmin eilen.

Jari Tervo: Esikoinen

Jari Tervo: Esikoinen, 2013
Kustantaja: WSOY, 2013
Kansi: Tuula Mäkiä
Sivuja: 241
Mistä sain kirjan: oma ostos, Elisa-kirjojen e-kirja, luettu iPadilta (kuvassa poseeraa ystävän kirja)



Jari Tervon Esikoinen on kirja, josta on helppo pitää. Miten olen tätä kaivannutkin: Tervon lyhyitä, hauskoja toteamuksia ja nokkeluuksia sekä teräviä huomioita ihmisistä. Tervolla on taito piirtää henkilökuvia muutamalla virkkeellä ja kertoa tapahtumat lyhyesti, mutta värikkäästi. Tällaista tykitystä oli Tervon alkuaikojen tuotanto, josta suosikkejani ovat Pyhiesi yhteyteen, Poliisin poika ja Tuulikaappimaa. Mutta nyt mukaan on tullut myös lämpöä ja malttia, kun omat rakkaat saavat äänen. Esikoisesta tuli kuin Tervon uusi esikoinen, uusi alku minun Tervo-suhteessani, sillä Myyrä vieroitti minut miehen tuotannosta vuosiksi.

Esikoinen on periaatteessa omaelämäkerrallinen romaani. Siis periaatteessa. Kuinka paljon näissä rovaniemeläisissä sukutarinoissa on totta, kuinka paljon kirjailijan mielikuvituksen tuotetta? Sillä ei ole mitään väliä. Perheen esikoinen, 12-vuotias Jari, raahaa mehumaijaa sukutalosta toiseen ja poimii sen täyteen tarinoita, joista keittelee omanlaisensa mehut. Ja mehukasta, sitä tämä on.

On isomummu Esmeraldan, eli Esmen, rakkaustarina, joka joutuu Helsingissä Venäjän vallankumouksen jalkoihin. Ovat Aune-tädin intohimot, jotka heittävät keskiajalle. Ovat äidin päiväkirjamerkinnät ja niistä paljastuvat salaisuudet. Naisille  on annettu vahva kertojanääni. Esikoinen istuu keittiössä (siellähän ne naisten tarinat ovat) ja kuuntelee, nauhoittaa Cassette Recorderilla tai lukee salaa päiväkiroja, juo tarjotut vattumehut ja pullaherkut ja painaa kaiken mieleensä. Rakkaus on väkevää, se tekee naisista kommunisteja tai noitia. Voipa siinä joutua murhan todistajaksikin.  

Entäs miehet? Miehet käyvät arjen taistonsa muualla kuin keittiössä. Isä tasapainoilee kommunismin aatteen ja pienyrittäjän elämän välillä ja laskee urakoita. Erkki-setä suree menetettyä ystäväänsä, liputtaa Spasskin puolesta Neuvostoliitto - Yhdysvallat-shakkimaaottelussa ja ajautuu välillä tuuriin. Enotkin vilahtelevat siellä täällä. Mutta turvallisia he ovat kaikki. Tervon kuvaamat miehet täyttävät paikkansa ja ovat rehellisiä kunnon miehiä. Tämän suvun keskellä on lapsella hyvä olla.

Ajankuva on hersyvää ja se syntyy tietysti aikansa tuotteista, ruuista, autoista, olympialaisista ja uutisista, joita Tervo on pudotellut sinne tänne. Tavoissa on vielä jotain vanhaa ja arvokasta: Äiti alkoi sinutella Mamia [omaa äitiään] vasta minut synnytettyyään. Niistä oli tullut tasavertaiset. (S. 23.)

Tuleva kirjailija lukee Saarikosken runoja ja Leninin koottuja teoksia sekä kerää sanoja: Suljin silmäni ja painoin mieleeni erikoisen sanan. Keräsin niitä Englannin jalkapalloliigan tulosten väliin. Avasin silmäni ja tiesin muistavani sanan kun palaan kotiin: laminaatti. Se on yhtaikaa tieteellinen ja maalainen. (S.15) Poika kirjoittaa päiväkirjaa ja haaveilee ryhtyvänsä isona yhtyeeksi, mutta pelkää suvussa kulkevaa, joka tosiaan saavuttaa hänetkin Aune-tädin kautta. Huolena on myös vakavasti sairastunut Unto Abraham, pikkuveli, joka laukoo kirjan parhaat repliikit, kuten vaikka Kangasalan asuntomessuilla, jossa isä innostuu kiipeämään näyttelytalon katolle: Kun isä laskeutui katolta, siihen empiytyi kangasalaisen näköinen mies mainostamaan hihansa järjestysmies-nauhaa ja kyselemään mitä väkeä sitä ollaan."Kommunisteja", Unto Abraham sanoi. (S. 167.)

Lukupiirikirjana Tervon uutuus toimi erinomaisesti. Kaikki olivat pitäneet kirjasta. Useimmille olivat tulvineet omat muistot 1970-luvusta mieleen. Oman suvun ja perheen tarinat heräsivät myös eloon. Joku moitti naisten rakkaustarinoita irrallisiksi, mutta kyllä Tervo veti nekin lopulta voitoksi. Kirja oli parhaimmillaan jopa koskettava ja kokonaisuudessaan lämmin - niin kuin äidin paistama pulla.

Kirjasta ovat pitäneet myös Kirjanainen, Kulttuuri kukoistaa -blogi, Kirjasähkökäyrän Mai, Marjatta ja Ilselän Minna. Voiko tästä oikeastaan olla pitämättä?

Vuosi kuvina - ja kirjallista ruotsalaisuuden päivää 6.11.2013

Haiharan kartanon ranta 6.11.2013 Kaukajärvellä

P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara haastoi minut hauskaan kuvaushaasteeseen. Tarkoitus on kuvata sama maisema kuukausittain vuoden aikana ja seurata, kuinka maisema muuttuu.

Aloitan haasteen tänään 6.11.2013 noin kello 10 aamulla ottamallani kuvalla. Kuva on lähes joka-aamuisen lenkkipolkuni varrelta Haiharan kartanon rannasta.Tänään lenkkiseuranani oli 8 kk:n ikäinen Antti, joka nukkui vaunuissaan. Parhaat lenkit ovat niitä, joille saan mukaan myös hyvän ystäväni. Meillä on viime aikoina ollut tapana pysähtyä juuri tähän ihastelemaan järveä ja ottamaan kuvia, joten oman maisemani valinta ei ollut vaikeaa.

Kaukajärvi on yksi Tampereen järvistä, sen itäpuolella oleva kirkasvetinen ja syvä, vaikkakin melko pieni järvi. Järven itäisimmät rannat ovat Kangasalan puolella. Kaukajärven ympäristö on tiuhaan asuttua aluetta, mutta osa järven rannoista on suojeltu ja osa niin jyrkkiä, että erämaan tuntu on vahva. Järven etelä- ja länsirantaa kiertää polku, johon ajetaan talvella latu, joten aivan mistä tahansa rantaan ei pääsekään, mutta tähän kohtaan pitäisi päästä kävellen vuoden ympäri.

Kiitän Saraa haasteesta ja haastan kaikkia lukijoitani mukaan kuvaamaan maisemaa! Haasteessa on  mukana ainakin Jaana Toisen tähden alla -blogista, joten kuvia on luvassa eri puolilta Suomea.

Hyvää ruotsalaisuuden päivää!

Bokbabbel-kirjablogi haastaa lukemaan suomenruotsalaista kirjallisuutta, sillä onhan tänään ruotsalaisuuden päivä. Tartuin tuumasta toimeen ja avasin aikakauskirja Grantan, josta löysin Philip Teirin mainion muistelmanovellin Mansikka 1979 (suomentanut Kari Koski). Philip Teiriltä on ilmestynyt tänä vuonna ensimmäinen romaani, Talvisota, mutta miehen novelleja on julkaistu aiemminkin - tosin minä en niitä ole lukemut.

Mansikka 1979 kertoo isoäidin pakastimen muuttamisesta. Kun kertoja muistelee isoäitiään, ja muutamaa muutakin sukulaista, ruokamuistojen kautta, heistä piirtyy yllättävän tarkkoja luonnekuvia ja pala Suomen historiaa. Herkullinen muistelmanovelli, tosiaankin: Olin tarpeeksi vanha ymmärtämään, että se mitä me puuhailimme oli mielipuolista. Oli kesä ja pakastimesta ottamamme ruoka ehtisi sulaa matkalla kaupunkiin, missä uusi pakastin odotti, mutta isoäiti ei halunnut missään tapauksessa heittää mitään pois. Velvollisuudentunnosta minä ja sisareni autoimme häntä. (Granta 1/2013, 68.)

Kaiken lisäksi tunnistin lähisuvustani Teirin isoäitiä muistuttavan persoonan, jolle parasta ennen -päiväyksiä ei ole olemassakaan ja jonka luona pitää yrittää kohteliaasti kieltäytyä homeen kukittamasta, viisi vuotta sitten vanhentuneesta, kymmenen vuotta aikaisemmin matkamuistona tuodusta halvasta. Turha kai kertoa, että hän omistaa ainakin kolme pakastinta, joissa ruuista tulee ikuisia. Täytyy sanoa, että Teirin novelli kirvoitti hersyvät naurut samalla, kun se oli myös haikea muistelma läheisistä, rakkaista ihmisistä.

Luen suomenruotsalaista kirjallisuutta aivan liian vähän, mikä on suorastaan rikos, sillä lukemani kirjat ovat poikkeuksetta olleet erinomaisia. Blogiaikanani olen lukenut nämä suomenruotsalaiset romaanit:  Ulla-Lena Lundbergin Jää ja Benedict Zilliacuksen Kertomus kadonneesta saaresta olivat sykähdyttäviä lukukokemuksia ja blogiaikani parhaita romaaneja. Johan Bargumin Syyspurjehdus oli myös hieno lukukokemus. Merete Mazzarellan Fredrika Charlotta o. s. Tengström -elämäkerta ja lukemisen ilosta kertova Silloin en koskaan ole yksin olivat varsin yleissivistäviä luettavia. Eihän niitä voi kuin suositella.

Bokbabbelissa on mukava lista kirjailijoista, joihin varmasti kannattaisi tutustua. Meillä pysytään tunnelmissa lukemalla illalla Zacharias Topeliusta. Mitä suomenruotsalaista kirjallisuutta sinä aiot lukea? Kuka suomenruotsalaisista kirjailijoista on suosikkisi?