Mika Waltari: Suuri illusioni

Mika Waltari: Suuri illusioni, 17. painos, 1995; ilmestynyt I kerran 1928
Kustantaja: WSOY
Kansi: Kirsikka Mänty
Sivuja: 263
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Miten saatoin kuvitella kaiken tuon. - Loistojunan lyhyen, jyrisevän, pehmeästi keinuvan vaunurivin, - semafoorien silmät ja vaihdelyhtyjen sadat loistavat valot suurella ratapihalla, vieraan kaupungin, suurkaupungin tulimeren, reklaamien loiston suurten hotellien seinillä. Ja Caritaksen, - solakkana, ihmeellisenvärisin silmin, - puuterihuisku kädessä tietysti ennen asemalle tuloa... (S. 99.)

Jos kulttikirjoista puhutaan, niin tässä on yksi ylitse muiden: Mika Waltarin Suuri illusioni (ilm. 1928), jota pidetään 1920-luvun uuden, suomalaisen kirjailijasukupolven kirkkaana kuvastajana. Kyse on tietysti Tulenkantajista. Mika Waltari oli taiteilijaryhmän nuorimmainen, ja hänen ohellaan siihen kuuluivat muun muassa sellaiset runoilijat kuin Katri Vala, Elina Vaara, Olavi Paavolainen ja Uuno Kailas. Iskulause "Ikkunat auki Eurooppaan" ja runollisempi kielikuva "nykyajan sininen kukka" kiteyttävät Tulekantajien taiteellisen ohjelman.

Nuoruuden innollaan Tulenkantajat olivat valmiit vaihtamaan koko suomalaisen kulttuurin maaseutumaiseman metropolien reklaamien väriloistoon ja automobiilien vauhtiin. Pääskysten liverryksen sijaan haluttiin kuulla moottorien pauhua. Toimittaja Korte kiteyttää 1920-luvun kulttuurihengen näin: " - - Tosiasia lienee, että runoileminen on tällä hetkellä eniten muodissa. Turhaan saa odottaa romaania tai proosaa, paitsi tietysti korvenraataja- ja rahvaskuvitelmia. Minä ainakin olen kyllästynyt hien ja tunkionhajuun ja tukkijätkäromantiikkaan. Mutta mitä voisi muuta odottaa. Suomihan on noin kymmenen tai kolmetoista vuotta jäljessä ajastaan. Kansalaissota..." (S. 21.)

Suuresta illusionista tuli tuo kaivattu proosateos, jossa ei ole jälkeäkään tunkionhajusta tai tukkilaisromantiikasta. (Pakko on kuitenkin mainita, että Waltarin kynästä on lähtöisin myös Kulkurin valssin, vuoden 1941 elokuvahitin käsikirjoitus, mutta silloinhan maailma oli jo toinen.) Suuren illusionin miljöönä ovat 1920-luvun Helsinki ja Pariisi ja niiden suomalsiet taiteilijapiirit. Rouva Spindelin paheellinen taiteilijasalonki ja sen kyyninen henkisyys, jossa nykyinen sukupolvi lasketaan jo kadotetuksi ja kaikki toivo pannaan nuoremman sukupolven varaan, kuvaa hyvin kansalaissodan kokeneen sukupolven pettymystä. Romantiikan kaikuna tavoitellaan kuitenkin puhdasta ystävyyttä ja puhdasta rakkautta, suurta illuusiota.

Teoksesta tuli Waltarin läpimurtoteos, sillä se saavutti heti nuorison suosion, ja tunnettu se on edelleenkin. Oman aikansa kuvaajana kirja on vailla vertaa, ja vaikka Waltarin itsensä kirjoittama esipuhe paljastaa, että hän myöhemmin suorastaan häpesi tätä teostaan, on hienoa, että hän säilytti tämän sellaisenaan, tyylipuhtaana ajankuvana.

Suuri illusioni on vilpitön teos. Sen lukeminen on hyppy 1920-luvulle, enkä voinut mitään sille, että näin päähenkilö Hartin hahmossa nuoren Mika Waltarin ja runoilija Hellas puolestaan sai mielessäni Olavi Paavolaisen ulkokuoren. Caritas, salaperäinen ja nykyaikainen seurapiirikaunotar, edustaa jazz-sukupolven vapaan naisen ihannekuvaa. Teoksessa kuohuu eurooppalainen henki, koneromantiikka ja Pariisin paheellinen elämä. Runoilija Hellas on aikansa puhdasverinen tuote, jonka tinkimätön sielukkuus on lopulta liian herkkä elämälle. Hartin tehtäväksi jää etsiä elämän tarkoitusta: Suuri tyhjyys valtasi iminut. Minä tunsin sen kaikin aistimin, kaiken tarkoituksettomuuden. - Minä elin - värisevin aivoin kerätäkseni kokemuksia, ahmiakseni aistimuksia, yhä uusia ja uusia, sulattaakseni ne toistensa yhteyteen ja sitten viedäkseni ne hautaan mukanani. Minkä tähden... mitä varten...? (S. 68)

Teoksen kyynisyys ja elämän tarkoituksettomuus suorastaan huvittaa nykylukijaa. Kirjailijahan oli vain 20-vuotias, kun teos ilmestyi.  Siitä huolimatta kirja ei ollut Waltarin esikoisteos. Waltarilta oli nimittäin jo aiemmin ilmestynyt teos Jumalaa paossa, jonka Suomen merimieskirkko julkaisi vuonna 1925 kirjailijan ollessa 17-vuotias.  Mika Waltarin (1908 - 1979) ura on Suomen kirjallisuuden historiassa vertaansa vailla sekä menestykseltään että tuotannon laajuudeltaan. Waltari saavutti jo elinaikanaan vankkumattoman suosion ja nousi nuoresta Tulenkantajasta maan arvostetuimpien ja luetuimpien kirjailijoiden joukkooon. Hänen tuotantonsa käsittää suvereenisti kaikki mahdolliset tekstilajit proosasta näytelmiin, sarjakuvakäsikirjoituksiin (Kieku ja Kaiku) ja satuihin.

Pienenä yksityiskohtana kirjasta jäi mieleeni kohtaus, jossa Hart tapaa junassa komean saksalaisnuorukaisen. Nuori mies uskoo eurooppalaisuuteen ja haaveilee yhtenäisestä Euroopasta. Hän ei missään nimessä halua korostaa saksalaisuuttaan. Mitenkähän tällaisille idealisteille kävi Saksassa 10 vuotta myöhemmin - vaihtoivatko he ihanteensa vai vaiennettiinko heidät? Miten 1920-luvun toiveikkaasta, eurooppalaisesta hengestä päädyttiin maailmanhistorian tuhoisimpaan sotaan?Tästä uskomattomasta ihmisyyden tappiosta syntyi myöhemmin Waltarin pääteos Sinuhe egyptiläinen (1945).

Vaikka Mika Waltari myöhemmnin vähätteli läpimurtoromaaninsa taiteellista arvoa, minä lumouduin sekä tarinasta että Waltarin kielestä. Teoksen kielikin on tietysti aikansa kuva lennokkaine ajatusviivoinen, mutta se on selkeää ja värikästä, vahvasti kaunokirjallista ja omaäänistä. Janoan lisää Waltarin varmaa, kaunista kerrontaa!



En tiedä, olisinko koskaan saanut tätä kulttiteosta lutuksi, ellen olisi tarttunut lukuhaasteeseen. Kirja on toki ollut hyllyssäni jo parikyummentä vuotta odottamassa sopivaa hetkeä, mutta viimeinen kipinä puuttui. Nyt kuittaan Waltarin teoksella HelMetin Kirjan vuosi 2015 -lukuhasteen 4. kohdan luetuksi: Kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin. Taas kerran voin todeta, että haaste toi uuden kirjan eteeni. Uusimmassa Parnassossa (4/2015) Annamari Arrakoski-Engardt kirjoittaa lukuhaasteiden puolesta otsikolla Kirja, johon en olisi tiennyt tarttua, ja hänen huomionsa tuntuvat kovin tutuilta. Eläköön lukuhaasteet!

Suuresta illusionsta ovat kirjoittaneet myös Anki, Karoliina ja Booksy.

Mika Waltari: Kiinalainen kissa

Mika Waltari: Kiinalainen kissa, 2. painos, 2008
Kuvittaja: Leena Lumme
Kustantaja: WSOY, 1932




"Kaikkein kauimpana Maan ja Meren takana on maa, jonka nimi on Eurooppa", sanoi vanhin Manda-Riini. "Se on pieni ja mitätön maa, mutta siellä asuu suuria, valkoisia ihmisiä, jotka puhuvat lankoja pitkin ja ilman lankojakin."
"Hui!" sanoivat kaikki Manda-Riinit. "Se on ihmeellistä." Ja heidän piippunsakin sanoivat "kurk-kurk" pelkästä ihmetyksestä.
"Ja siellä on kaupunki, jonka  nimi on Pariisi", sanoi nuorin Manda-Rini, joka oli vielä niin nuori, ettei hän saanut polttaa piippuakaan muuten kuin salaa. --

Mika Waltarin Kiinalainen kissa on ilmestynyt alun perin vuonna 1932. En ollut sadusta kuullutkaan, ennen kuin vein lapset katsomaan Haiharan nukketeatterin esitystä Kiinalainen kissa ja ihastuin kauniiseen esitykseen. Myös lapset pitivät kovasti näkemästään. Pian sen jälkeen törmäsin alennusmyynnissä tähän Leena Lumpeen kuvittamaan lempeän riemulliseen painokseen vuodelta 2008.

Kiinalainen kissa on kullanvärinen, ja sillä on niin pitkä häntä, että se saattaa kiertää sen kolme kertaa alaruumiinsa ja käpäläinsä ympäri. Se on älykäs, mutta luonteeltaan vaatimaton kissa, jota koko suku ihailee. Koska se on taipuvainen mietiskelyyn, se ymmärtää, että vaikka olisi kuinka viisas, niin pelkästään ajattelemalla ei voi oppia kaikkea.

Eräänä päivänä kiinalainen kissa kuulee Manda-Riinien puhuvan Euroopasta ja Pariisista. Se ei tiennyt muita maita kuin Kiina olevan olemassakaan. Mutta nyt sille syntyy valtava halu päästä näkemään maailmaa ja lähteä Pariisiin, sillä se ajatteli, että jos maailma kerran on niin suuri, niin ei voi oppia mitään eikä tietää mitään, ellei lähde liikkeelle ja kauas pois.

Kissan matkasta tulee jännittävä, sillä se joutuu ensin matkustamaan laivalla pitkin Sinistä Virtaa, jossa asuu kissoja syövä vesihärkä. Sitten se etsii satamasta laivaa, jolla pääsisi Eurooppaan. Laivamatka puolestaan on hurjista hurjin, sillä kissa käy ankaraa sotaa rottien kanssa. Rotat joutuvat jättämään laivan, ja rottien kuningas Paljashäntä IV Suuri ystävystyy vastustajansa kanssa.

Pariisi on ihmeellinen - ja eikös tästä kuvauksesta tee mieli lähteä haistelemaan Pariisin kevättä: Se katseli Pariisia, joka loisti ja kukki ja säteili sen alapuolella sinisen ja ruusunpunaisen taivaan alla. Kadut liukuivat talojen lomitse kuin kiiltävät vyöt, autot huusivat kevään riemua, kastanjat loistivat valkein, jäykin kynttiläkukkasin bulevardeilla, ihmiset nauroivat, ja keltaiset ja vihreät ja punaiset autobussit mörähtelivät hiljaa elämisen ja olemisen nautintoa.

Kiinalainen kissa on täynnä salaista viisautta ja Pariisin lumoa. Ainut kirjan hengestä hiukan poikkeava jakso on sota rottia vastaan, sillä se on raaka ja aika pitkä sotatarina keskellä matkakertomusta. Mietin, olisiko Waltari kirjoittanut siihen kiinalaisen sotataidon tuntemuksensa Sun Tzun Sodankäynnin taito  -klassikon pohjalta vai olisiko siinä ensimmäisen maailmansodan vaikutus vielä näkyvissä. Oli miten oli, viisivuotias poikani halusi lukea nimenomaan rottasotakuvauksen moneen kertaan.

Waltarin huumori on joka sivulla läsnä. Maailman ilmiöt, ihmiset ja eläimet, Pariisi ja Kiina heräävät eloon. Leena Lumpeen kuvitus seuraa tarinaa värikkäänä ja hymy huulilla. Vaikka kiinalaisesta kissasta tulee Pariisissa kuuluisa, se palaa lopulta Kiinaan viisaana ja kokeneena kissana: Se istuu yhä Sinisen Virran rannalla Kiinan Muurin vieressä ja imee isoavarvastaan ja uneksii istuallaan. Ja sen on hyvä ja kaikkein paras olla, sillä Lootuksensyöjät tietävät kaiken ja ovat nähneet kaiken ja ymmärtävät kaiken. Ja juuri sen tähden he tietävät, että kaikkein paras on istua ja uneksia ja imeä isoavarvastaan Sinisen tai Vaaleanvihreän Joen rannalla.