László Krasznahorkai: Saatanatango

László Krasnahorkai: Saatanatango, 2019
Alkuteos: Sátántangó, 1985
Suomentaja: Minnamari Pitkänen
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 304
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Kuvittelemalla, että vapaus koittaa minä hetkenä hyvänsä, varmistelemme vain lukkoja (s. 237).

Saatanatango tanssitaan mudassa ja sitä säestää sateen jatkuva lotina. Välillä mudassa suorastaan kieriskellään, välillä kulautetaan kurkusta palinkaa ja piristytään hetkeksi aikaa, saatetaanpa jopa innostua tanssimaankin ja tarraamaan satunnaiseen partneriin kuin hukkuva oljenkorteen. Ympärillä löyhkää home ja hiuksiin tarraavat hämähäkin seitit.

Unkarilaisen László Krasznahorkain kirjoittama teos vaatii keskittymistä ja antautumista. Se on jaettu 12 lukuun, jotka on kirjoitettu ilman kappalejakoa. Pitkät virkkeet polveilevat, mutta ovat samalla hämmentävän tarkkoja kuvauksessaan. Henkilögalleria on värikäs, eikä missään nimessä esikuvallinen, vaan koostuu toinen toistaan kammattovammista tyypeistä. Kenestäkään ei voi oikeastaan pitää, eikä heistä tunnu pitävän kertojakaan, joka kuvaa heidän pikkumaisuutensa, väkivaltaisuutensa ja itsekkyytensä armottomasti.

Lukija on välillä pulassa. Luku luvulta kertojanäkökulma vaihtuu, tyylikin vaihtuu. Tapahtumat  etenevät ja limittyvät, ehkäpä kiertävät kehää. Varmaa on kuitenkin, että asutaan tilalla, jossa ilonaiheita ei ole: rakennukset lahoavat käsiin, kaikki on imetty tyhjiin, jatkuva sade painaa kaiken mutaan. Arvoitukseksi jää, miksi kukaan ei edes yritä korjata mitään, miksi mihinkään ei tartuta.  Vastauksen tarjonnee kommunistinen yhteiskuntajärjestelmä, joka lamaannuttaa kaiken. Lopulta vaan maataan tai istutaan, kitataan palinkaa ja tartutaan himon riekaleisiin tai annetaan nyrkin puhua. Joku sentään tarttuu kynään...

Tunne-elämää pikkusieluisilla asukkailla kyllä riittää: kateutta, kieroilua, välinpitämättömyyttä, pettämistä, himoa ja tyhmyyttä. Kurjuuden keskelle odotetaan vapahtajaa. Sellainen myös tulee. Lukijan silmissä vapahtaja on tuiki tavallinen reppana, jolla on omat käskyttäjänsä. Hän muodostaa kaverinsa kanssa eräänlaisen Don Quijote ja Sancho Panza -parivaljakon. Kertomus heittäytyy veijaritarinan tunnelmiin, kun seurataan heidän askeleitaan.

Sävy muuttuu kuitenkin taas, kun siirrytään seuraamaan pienen Etsi-tytön elämää. Etsikään ei ole enkeli, mutta miten yksin hän onkaan kaiken rappion keskellä. Pidätin välillä hengitystäni, sillä niin kamalaa hänen pieni elämänsä näyttää olevan, ja silti: Hän kävi mielessään läpi kuluneen päivän taphtumia ja pani hymyillen merkille, että kaikki liittyi tavalla tai toisella yhteen; hänestä tuntui, ettei tuo yhteys voinut olla sattumaa, tapahtumien välille avautuvan kuilun ylitse johti kuin johtikin sanoinkuvaamattoman kaunis ymmärryksen silta (S. 147).

Krasnahorkai on velho. Hän leikittelee lukijalla ja leikittelee henkilöhahmoillaan, antaa epäluotettavan kertojan väläyttää milloin minkäkinlaisia näkyjä. Välillä teos on maagista realismia, välillä veijaritarinaa, välillä satiiria, välillä surumarssia. Mieleeni tulee ajoittain myös Hemingwayn Ystävyyden talo. 

Kustantaja on tehnyt hienon päätösen lisäämällä suomentajan nimen kirjan kanteen. Minnamari Pitkänen on tehnyt loistavaa työtä. Krasnahorkain Saatanatango ei ole varmastikaan ollut mikään helppo suomennettava, eikä se ole helppoa luettavaakaan. Se kuitenkin kaivautuu lukijan mieleen syvälle eikä sen henkilökaartista pääse pitkään aikaan eroon, vaikka todellakin haluaisi. 

Ágota Kristóf: Iso vihko

Ágota Kristóf: Iso vihko, 1988
Alkuteos: Le Grand Cahier, 1986
Suomentaja: Anna Nordman
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 173
Kansi: Anna-Kaisa Hintikka
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Ágota Kristófin Iso vihko on kirja, joka on aina ajankohtainen. Sota ei ole kadonnut maailmasta mihinkään, miehittäjiä ja miehitettyjä riittää, rajoja rakennetaan ja vartioidaan ympäri maailman.

Iso vihko sijoittuu toisen maailmansodan aikaan, miehitetylle maaseudulle. Tarina alkaa, kun eräs äiti tuo kaksospoikansa oman äitinsä luokse turvaan Suuren kaupungin pommituksia. Isoäiti osoittautuu kuitenkin melkeinpä suuremmaksi uhaksi ihmisyydelle kuin kaupunkia moukaroiva sota tai vieraan vallan miehitys. Turhaan häntä ei kylässä kutsuta noita-akaksi.

Näyttää siltä, että maalaiskylässä ei ole inhimillisyyden rippeitäkään jäljellä. Kurjuuden ja köyhyyden keskellä pojat aloittavat selviytymistaitojensa kehittämisen tekemällä erilaisia harjoituksia: ruumiinkaraisuharjoitus, mielenkaraisuharjoitus, kerjuuharjoitus ja paastoharjoitus.  Kouluttautumistaan varten he hankkivat ison vihon, johon on tarkoitus kirjata havaintoja todellisuudesta. Siihen ei saa merkitä mitään muuta kuin totuuksia, ja niinpä se alkaakin muistuttaa eräänlaista kauhukokemusten käsikirjaa. Poikien havaintoihin tiivistyy teoksen ironia: tarinat ovat ihan eri asia kuin totuus, sillä jos kaikki kerrotaan totuudenmukaisesti, vain ihmisen julmuus jää jäljelle. Sen kuvaamista Kristóf hakee, ja siinä hän onnistuu puistattavan hienosti.

Pojat ovat älykkäitä, nopeaoppisia ja erikoisia. Karaisuharjoitusten myötä he oppivat kestämään nälkää ja kipua, ja samalla he kuolettavat tunteitaan. Keskenään he opiskelevat kieliä ja käyvät omaa  kouluaan. Pian he saavat aikuiset valtaansa ja alkavat pyörittää omaa pirulaisten elämäänsä. Vaikka he ovat lapsia, he toimivat vain oppiensa mukaan, kuin aikuiset. Ja totta totisesti heidän harjoituksensa tulevat tarpeeseen!

Iso vihko on tutkielma ihmisen pahuudesta ja julmuudesta. Se on myös tutkielma sodasta. Jos siinä esiintyy pienen pieniä inhimillisyyden pilkahduksia, ne kukistetaan pian tai ne osoittautuvat oman edun tavoitteluksi. Pojat oppivat pelaamaan elämän peliä sujuvasti, liiankin hyvin.

Wikipedia-tietojen mukaan Ágota Kristófin (1935 - 2011) Iso vihko nousi ilmestyessään keskustelun aiheeksi Euroopassa. Voin kuvitella, että se on muistuttanut toisesta maailmansodasta ja - näin ainakin haluaisin ajatella - edistänyt EU:n sisäisten rajojen rikkomista. Kirja pohjautuu kirjailijan omakohtaisiin sotakokemuksiin, ja se tarjoaa tarkan kuva inhimillisyyden rappiosta.

Unkarilainen Kristóf on kirjoittanut teoksensa ranskaksi, ei omalla äidinkielellään, ja siinä lienee syy yksinkertaisiin virkkeisiin, joissa ei juurikaan sivulauseita viljellä. Kirjassa on paljon dialogia ja sekin on hyvin suoraviivaista. Anna Nordmanin suomennos on sujuvaa ja ytimekästä. Kieli tukee vaikutelmaa 10-15-vuotiaiden poikien puhe- ja ajatustavasta, eli se korostaa lasten näkökulmaa ympäristön tapahtumiin. Se on karua ja pelkistettyä. Olen nähnyt kirjasta myös loistavan harrastajateatteriesityksen, ja draamaksi kirja kääntyykin hienosti juuri dialoginsa ansiosta.

Kristóf ei selitä asioita puhki. Kun vieraan vallan sotilaista kerrotaan, heidän kansalaisuuttaan ei nimetä. Sodan lopussa miehittäjä vaihtuu, mutta julmat teot vain pahenevat. Vankileirille kuljetettavat, pilkatut ihmisjoukot kulkevat kylän läpi. Heille ei osoiteta minkäänlaista armoa. Kylän suutari, ainut vilpittömästi hyvä ihminen, katoaa ihmisjoukkojen mukaan. Avuton ja yksinkertainen naapurin tyttö kärsii sodassa hirveimmän kohtalon. Paikkojen, kansalaisuuksien ja maiden nimettömyys korostaa tapahtumien yleismaailmasta luonnetta: tämä kaikki toistuu aina uudestaan.

Luin Ison vihon ensimmäisen kerran kolmikymppisenä ja vaikutuin siitä aivan tavattomasti. Toinen lukukerta ei himmentänyt sen vaikutusta yhtään, vaikka kirjan hieno loppu ei enää ollutkaan yllätys. Teos on ehdottomasti parhaita, ellei paras sotaromaani, jonka olen lukenut, vaikka siinä ei kerrota taisteluista mitään. Näkökulma on kotirintaman, lasten ja naisten. Kaksoset hankkivat rahaa muun muassa esiintymällä viinikellarissa, jossa kuullaan seuraava keskustelu:
Muuan mies sanoo: 
 - Hei sinä, turpa kiinni. naiset eivät tiedä sodasta mitään.
Nainen sanoo: 
 - Vai eivät mitään? Hölmö! Me teemme kaiken työn, huolehdimme kaikesta: lapset on ruokittava, haavoittuneet on hoidettava. Te taas, heti kun sota on loppunut, te olette kaikki sankareita. Kuollut: sankari. Eloonjäänyt: sankari. Invalidi: sankari. Siksi te miehet olette keksineet sodan. Sota on teidän. Te sitä halusitte, siis käykää sitä myös, parhaatkin sankarit! (S. 95)



Iso vihko on luettu myös kirjablogissa Kujerruksia. Kuittaan kirjalla Helmetin vuoden 2019 haasteeseen kohdan 17. kirjassa on kaksoset.