Kotimaisia kuvakirjoja: Miikka Pörsti ja Anne Vasko: Gorilla ja Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla

Miikka Pörsti ja Anne Vasko: Gorilla, 2020

Kustantaja: S & S

Kansi: Anne Vasko

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Tässä on Eino. Hänellä on erityisominaisuus: Hän menee helposti palasiksi. 

Yhtäkkiä minulla ja kuopuksellani oli uusi nimitys sille ilmiölle, jota hänelle tapahtuu joskus: lapseni menee palasiksi. Tästä kirjan ensimmäisestä virkkeestä alkaen hän tietää heti, mistä puhutaan. Ja niin tiedän minäkin. Luemme kirjan henkeämme pidättäen ja helpottuneina. Vihdoinkin meillä on sanoja, jotka eivät syyllistä. Meitä jopa naurattaa, koska Einon palasia on siellä täällä läjässä.

Miten paljon sanat vaikuttavat! Eino ei käyttäydy huonosti, hän ei ole sosiaalisesti ikäistensä kehitystä jäljessä, hän ei ole tunnevaurioinen, hän ei ole erityislapsi. Hän vain menee helposti palasiksi. Miten konkreettinen ilmaus asialle, joka on nähty meillä monta kertaa, mutta koko ajan harvemmin. Hajoilu on konkreettinen ja ennen kaikkea KORJATTAVA asia.

Miikka Pörstin ja Anne Vaskon Gorilla selittää monta asiaa meidän arjestamme ja tarjoaa aimo annoksen toivoa. Eino ei oikein kestä tunteita, vaan hän hajoilee niistä. Jokainen vanhempi tietää heti, mistä puhutaan. Pörstin ja Vaskon kirja tarjoaa kuitenkin kauniin ja helpottavan sanoman: Lapsi saa mennä palasiksi. Hän saa mennä palasiksi, kun tulee pettymys, kun tulee suuri suru, kun on hauskaa. 

Miten siitä sitten jatketaan eteenpäin? Miten lapsi saadaan taas ehjäksi? Ensin lapsi tarvitsee aikuisten apua itsensä kokoamiseen. Äiti tai isä tai hoitaja auttaa. Jotkut lapset tarvitsevat aikuisten apua enemmän kuin toiset. Oleellista on, että aikuisten apua on saatavilla. Aina toki aikuisetkaan eivät jaksaisi: Isää ja äitiä ei enää huvittanut, kun he korjasivat Einon ties kuinka monetta kertaa samana päivänä.  

Aikuiset eivät kuitenkaan yksin riitä, sillä siihen, että lapsi oppii itse keräämään palasensa, tarvítaan myös kavereita. On tärkeää, että kaverin kanssa saa ratketa riemusta ja jakaa myös ikävät tunteet.  Kaveri auttaa ja näyttää mallia. Vasta kaverin kanssa voi ruveta itse paikkailemaan itsensä tai jakamaan tunteensa niin, ettei mikään paikka enää mene rikki. 

Gorillassa lapsen tunnekehitys konkretisoituu lohduttavasti ja toivoa herättävästi. Oikotietä ei ole: on turhaa odottaa tunteiden hallintaa lapselta, joka ei ole saanut niiden kohtaamiseen aikuisten apua; on turhaa odottaa sellaista myöskään lapselta, jolla ei ole kavereita. 

Hajoilun syitäkin Gorillassa etsitään. Päiväkodin pihassa on nimittäin Gorilla, joka kiusaa: hän on suuri ja uhkaava. Kuinka Gorillan kanssa pärjätään? Se selviää kirjassa. 

Gorilla on vaikuttava kirja. Minulle ja pojalle se on niin vaikuttava, että hän ei ole halunnut lukea sitä uudestaan. Se tuli niin lähelle - meni niin sanotusti tunteisiin. Silti me puhumme kirjasta paljon ja kirjan käsitteillä puhumme myös tunteista. 

Anne Vaskon kuvitus on riemastuttavaa ja kekseliästä. Kun Eino nauraa, hän nauraa katketakseen ja katkeaa kuvassa. Miikka Pörsti on puolestaan sanoittaut tunteita oivaltavasti: Eino putoaa, katkeaa, repeää, hajoaa, menee rikki, jne. Vaskon kuvitus todistaa nämä tapahtumat. Tunteen kokonaisvaltaisuus ja kehollisuus konkretisoituvat lukijalle, ja teksti ja kuva täydentävät toisiaan saumattomasti! Lukijaa naurattaa vakava asia, josta on varmasti puhuttu kotona lähinnä ikävään sävyyn. Miten helpottavaa on nauraa ilmiölle, joka tuntuu ylivoimaiselta, mutta menee ohi, kun lapsi kasvaa ja oppii. 

Koska palasiksi meneminen liittyy aina tunteisiin, tunteita pitää oppia sanoittamaan ja vähitellen tunteita pitää oppia myös jotenkin hallitsemaan, että niiden kanssa pärjää arjessa. Mutta sekin Gorillassa on niin viisasta, että tunteista ei syyllistetä, vaan niiden annetaan tulla. Tunteita ei siis yritetä tukahduttaa, vaan niitä opitaan jakamaan ja niille tai niiden aiheuttajille opitaan tekemään jotain. Miten viisas ja miten ihana kirja tämä onkaan! 

--------------------------------------------------------------------------------------

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla, 2020

Kustantaja: Otava

Kansi: Aino Havukainen ja Sami Toivonen

Sivuja: 40

Mistä sain kirjan: joulupukki toi kuopukselle

Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kirjat eivät esittelyjä kaipaa, mutta aina niitä voi kehua lisää. Viime vuonna ilmestynyt uusin Tatu ja Patu pääsi Finlandia junior -ehdokkaaksi asti, ja tekijät ovat palkinnon kerran jo voittaneetkin, vuonna 2007 kirjalla Tatun ja Patun Suomi. Työ, jota nämä lastenkirjallisuuden konkarit (kai niin voi jo sanoa) tekevät lasten lukuinnon ja lukutaidon eteen, on mittaamattoman arvokasta. 

Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla on hulvattoman hauska teos. Se perustaa hauskuutensa Tatun ja Patun, outolalaisten veljesten  tietämättömyyten. Outolasta kotoisin olevat veljekset kokevat täällä tavallisessa maailmassa asiat ikään kuin ensimmäistä kertaa, ja siksi kaikki ihmisten tavat näyttävät heistä kummallisilta, eikä väärinkäsityksiltä voi välttyä. 

Juoni alkaa siitä, että Tatu ja Patu saavat kyläilykutsun Simo-sedältä. Setä asuu Hääppölässä ja lähettää kuoressa junaliput, jotka on päivätty samalle päivälle. Pakkaamisesta täytyy siis suoriutua vauhdikkaasti ja sama meno oikeastaan jatkuu siitä sitten...

Tatu ja Patu ovat mainioita esikuvia suomalaislapsille. Veljesten innokkuus, kekseliäisyys ja seikkailumieli tarttuvat. Näin kannattaa elämään suhtautua. Ihailen paitsi päähenkilöiden elämänasennetta myös kaikkien heidän tapaamiensa ihmisten ystävällisyyttä. Kaikki vastaantulijat ovat valmiita auttamaan Tatua ja Patua.

Kirjan kuvitus on vauhdikasta, ja kun otsikko lupaa kovaa menoa, niin vauhdikkuus on viety huippuunsa. Sitä korostaa myös sarjakuvamuoto, joka tässä kuvakirjassa on vienyt tilaa kuvakirjamaisuudelta. Puolen sivun kuviakin on silti mukavasti, ja juonellista tarinaa on helppo seurata tässä muodossa. 

Kirja on tietysti 7-vuotiaan kuopuksen suosikki, koska se on niin hauska. Pojalla itsellään kun on jo vankka kokemus junalla matkustamisesta, niin hän voi rauhassa nauraa Tatun ja Patun väärinkäsityksille. Pienikin voi tuntea itsensä asiantuntijaksi, kun vertaa itseään näihin kahteen  innokkaaseen tutkimusmatkailijaan. 

Kirjan kuvitus on taattua laatua: joka kuvassa on pilvin pimein yksityiskohtia ja uusilla lukukerroilla niistä löytää taas jotain uutta. Hauskuus syntyy paitsi tilannekomiikata myös kuvitukseen upotetuista esineistä. Lukijan täytyy olla tarkkana.

Uusi Tatu ja Patu on aina tapaus. En tiedä, miten noissa muissa maissa pärjätään ilman tällaisia vuosittaisia tajunnanräjäyttäviä, jotka innostavat lapsia lukemaan ja ruokkivat yhtä aikaa sekä lukijoidensa älynystyröitä että huumorintajua. 

Helmet-lukuhaasteeseen kirja sopii tietysti kohtaan 41. Kirjassa matkustetaan junalla. 

Maria Lassila ja Maria Vilja: Eeva ja harmaakaapu

Maria Lassila: Eeva ja harmaakaapu, 2020

Kuvittaja: Maria Vilja

Kustantaja: Karisto

Kansi: Maria Vilja

Sivuja: 48

Mistä sain kirjan: oma ostos

Äiti istuu pöydän ääressä ja katselee ulos ikkunasta. Hänellä on mummun harmaa villatakki yllään. Äiti kääntyy tervehtimään Eevaa, mutta samassa hänen kasvonsa rypistyvät kuin pieleen mennyt piirustus. Hän ottaa nenäliinan ja painaa sen silmilleen. (S. 6.)

Maria Lassila on tarttunut esikoisteoksessaan vaikeaan aiheeseen: perhettä kohtaavaan suruun. Eeva ja harmaakaapu kertoo siitä, miltä suru näyttää ja tuntuu lapsiperheen elämässä. Näkökulma on pienen koululaisen, Eevan. 

Eevan perheeseen kuuluvat äiti, isä ja pikkuveli Aatos. Eräänä päivänä, kun Eeva tulee koulusta, äiti ja isäkin ovat yllättäen jo kotona, ja isä kertoo, että eno on kuollut. Äiti ei pysty sanomaan mitään. 

Äiti on surullinen, isän on vaikea puhua, kaikkea ei kerrota - Eevan korviin tarttuu kuitenkin kaikenlaisia hämmentäviä puheenpätkiä. Aatos jatkaa pienen pojan iloista elämäänsä kuten ennenkin, mutta Eeva kuitenkin ymmärtää jo jotain. Kukaan ei tunnu kuitenkaan huomaavan häntä, ja jos hän kysyy suoraan, hänelle kerrotaan, että asiat eivät ole lasten asioita. 

Keittiöön ilmaantuu yöllä harmaakaapu, joka on uhkaava mutta jollain tavalla myös tuttu hahmo. Se tekee kummallisia asioita ja pitää rumaa ääntä. Eevaa pelottaa.

Pieni Aatos-poika on pieni ja ymmärtämätön, mutta Eeva on jo niin iso, että kaipaa puhetta ja selityksiä. Eräänä päivänä koulussa Eeva ei enää jaksa. Onneksi viisas opettaja osaa tarttua asiaan ja herättää aikuiset huomaamaan Eevan. Tulee itku, jonka takana ei olekaan pelkkää surua enosta vaan enemmänkin hätä perheen kummallisesta tunnelmasta.  

Kirjan opetus on selvä: lapselle on oltava surussakin avoin ja rehellinen. Piilottelu, hyssyttely tai kyyneleiden salaaminen sulkevat lapsen ulkopuolelle. Kyyneleet puhdistavat ilmaa, ja helpotus on suuri: Eeva vilkaisee äitiä. Äiti ei katso pois. Isäkin on laskenut kuppinsa pöydälle ja katsoo Eevaa rohkaisevasti. Eevalle tulee olo, että aika pysähtyy. Sellaisella hyvällä tavalla, ettei ole kiire mihinkään. Häntä alkaa itkettää samalla tavalla kuin pienenä. Itku tulee rajuna ja puhdistavana kuin kaatosade. (S. 40.)

Eeva ja harmaakaapu on kaunis ja viisas teos, jossa tunteille annetaan tilaa. Suru on niin iso tunne, että sitä ei pääse pakoon, vaikka yrittäisi. Se on jollain tavalla elettävä yhdessä läpi, ja ainahan se ei onnistu. Maria Lassila tuo kuitenkin lohtua sureville perheille. Suremistakin voi opetella yhdessä - tärkeintä on, että antaa surun näkyä ja puhuu siitä. Piilottaminen ei vie surua keneltäkään pois.  

Maria Viljan kuvitus puolestaan on herkkää ja puhuttelevaa. Eevan ulkopuolisuus liikuttaa, ja äidin sureva hahmo herättää myötätuntoa. Harmaan sävyt kertovat tunteesta, joka läpäisee elämän. Pienet värinpilkahdukset muistuttavat, että jonkinalisena elämä jatkuu. 

Haluan onnitella ystävääni Maria Lassilaa hienosta kirjasta! Liikutuin kyyneliin asti lukiessani, mutta opin myös paljon. Eevan hämennys on kuvattu herkästi, ja Maria Viljan kuvitus tukee tarinaa saumattomasti. Kaimat ovat luoneet kauniin kokonaisuuden. Kiitos kirjasta molemmille! 

Eeva ja harmaakaapu on luettu ainakin kirjablogissa Kirja hyllyssä. 

Kuvia ja vähän tekstiäkin: Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri ja Terhi Ekebom: Kummituslapsi

Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri, 1982 (ilm. 1920)
Suomentaja: Päivö Taubert
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 109
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Terhi Ekebom. Kummituslapsi, 2013
Kustantaja: Asema
Englanniksi kääntänyt: Mika Lietzén
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Ellinor Mendin Punikkityttö ja jääkäriupseeri sopii luettavaksi nyt, kun sisällissodasta on kulunut 100 vuotta. Se on omaperäinen, kuvallinen kertomus Viipurin tapahtumista talvella ja keväällä 1918. Lukemani painos on vuodelta 1982, ja siinä kuvat on sijoitettu aukeman oikeanpuoleiselle sivulle ja suomennos aukeaman vasemmanpuoleiselle sivulle.

Ellinor Mend (1896 - 1952) asui Viipurissa sisällissodan aikana ja edusti suomenruotsalaista yläluokkaa. Kirjan tarina kertoo tohtori Salvensenin perheestä, jonka sisäkkö osoittautuu "punikiksi". Perhe on kauhuissaan, mutta eipä Hilja-sisäkköäkään kiinnosta työskennellä "lahtareille", ja niinpä hän liittyy punakaartiin. Hilja nousee tarinan päähenkilöksi.

Ellinor Mend seuraa Hiljan tarinaa puoliksi ihailevaan puoliksi kauhistelevaan sävyyn. Hiljan kauneus on kiistatonta, mutta teot kammottavia. Hiljan ja Hugo Salvensenin rakkaustarina on kirjan nimen taustalla, ja tarinasta tuleekin romanttisen traaginen ja jännittäväkin.

Nykyaikana kutsuisin teosta aikuisten kuvakirjaksi, mutta siinä on myös sarjakuvapiirteitä, sillä kuviin on kirjoitettu vuorosanoja ja selityksiä sekä ruotsiksi että suomeksi. Kuvissa vuorottelevat realistiset, tummat sävyt ja vaaleat, romanttiset tunnelmat. Piirrosjälki on paikoin oikein elävää, paikoin jäykkää patsastelua. Ajan henki niihin on kuitenkin tallentunut: kaunis Viipuri sekä aikalaisten vaatetus ja tavat näkyvät tarinan taustalla. Rikkaiden ja köyhien asumusten ero on selvä, ja Hugo Salvensenin tuliterä Mercedes on piirretty erityisellä tarkkuudella.

Aatemaailma välittyy yllättävän neutraalina - Mend on selvästikin halunnut kertoa tarinan eikä lietsoa lisää vihaa. Vaikka punaiset esitetään kuvissa lähinnä rosvojoukkoina, ja Hiljakin tuntuu ennen kaikkea rakastavan erilaisissa asuissa esiintymistä, ei valkoisiakaan erityisesti ihannoida. Ellinor Mend on kuvannut yläluokan helpon elämän tarkkanäköisesti, ja kuvissa on terävää huumoria. Ihmiset tuntuvat säntäilevän aatteissaan sinne ja tänne. Kohtalokasta säntäilyähän se tietysti oli.

Yritän kuvitella, millaisin tunnelmin teosta on luettu sen ilmestyessä vuonna 1920. Lukijat ovat tietysti olleet lähinnä valkoisten kannattajia, voittajia. Teoksen viimeinen kuva onkin hyvin valkoinen tunnelmaltaan ja tekstiltään, mutta kirjan muu sisältö ei ole ihan niin puhtaan valkoinen. Ehkä teos on tarjonnut aikalaislukijoille lähinnä viihdettä, jännitystä ja romantiikkaa. Nykylukijalle se tarjoaa pienen kurkistusikkunan historiaan.

Terhi Ekebomin Kummituslapsi on puolestaan salaperäinen teos, eikä pyrikään realistiseen kerrontaan. Se on kummitustarina, mutta paljon, paljon muutakin.

Ekebom piirtää siniharmain sävyin tarinaa naisesta, joka muuttaa uuteen kotiin keskelle metsää: Kaiken tapahtueen jälkeen syrjäseudun yksinäisyyteen muuttaminen sopi minulle.

Mitä naiselle on tapahtunut? Miksi hän haluaa yksinäisyyteen ja rauhaan? Lukija alkaa täydentää naisen tarinaa, ja kun tämä purkaa pienet lapsen kengät kassistaan, lukija aavistaa, miten suuria asioita naiselle on ehkä tapahtunut.

Kirjan tunnema on surullinen, mutta ei lamaantunut. Nainen asettuu taloksi ja alkaa viihtyäkin. Sitten tulevat äänet, joiden alkuperää nainen lähtee rohkeasti selvittämään. Ympäröivä metsä paljastuukin kummitusmetsäksi, johon köyhät perheet ovat hylänneet ne vanhukset ja lapset, joista he eivät ole enää pystyneet huolehtimaan.  Henget harhailevat metsässä, koska eivät löydä sieltä pois. Rohkeasti nainen alkaa auttaa henkiä, mutta eräs henki ei suostu lähtemään.

Ihastuin Ekebomin teoksen rauhallisuuteen. Samasta tilanteesta on monta kuvaa, jotka korostavat hetken tunnelmaa, mutta tarina etenee silti koko ajan. Suru saa erilaisia vaiheita. Kuvat ovat sivun kokoisia, eli niille annetaan kunnolla tilaa. Niihin saa upota.

Lopussa käydään vielä pelottava taistelu metsän suurimman hengen kanssa. Vasta sen jälkeen metsään laskeutuu rauha ja naisen uudelle asuinkaverillekin löytyy ehkä nimi, jonka lukija voi itse täydentää.

Kummituslapsi on lohduttava ja toiveikas teos. Sitten lopulta.



Osallistun molemmilla sarjakuvaromaaneilla Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Helmetin vuoden 2018 haasteessa ne sopivat tietysti kohtaan 12. Sarjakuvaromaani.

Punikkityttö ja jääkärimorsian on luettu muun muassa näissä blogeissa: Kirjan pauloissa, Ikkunan takana ja Tahaton lueskelija.

Kummituslapsi on luettu myös kirjablogeissa Kirja hyllyssä, Hurja hassu lukija, Hyllytontun höpinöitä, Lukuisa, Oksan hyllyltä, Taikakirjaimet, Booking it some more, Kirjojen keskellä, Kirjojen pyörteissä ja Yöpöydän kirjat.

Elsa Beskow: Tätien satuaarteita

Elsa Beskow: Tätien satuaarteita, 2. painos, 2012
Alkuteokset: Tant Grön, Tant Brun och Tant Gredelin, 1918; Tant Bruns födelsedag, 1925; Farbro Blås ny båt, 1942
Kuvittaja: Elsa Beskow
Suomentaja: Eila Kivikk'aho
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Elsa Beskow
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Kun näin Tätien satuaarteita -teoksen kirjakaupan tarjoushyllyssä, halusin sen heti omakseni. Elsa Beskowin (1874 - 1953) kirjat ovat minulle tuttuja jo lapsuudestani, ja olen hankkinut kirjojen uusintapainoksia omien lasteni kirjahyllyyn. Vaikka kirjat eivät lasteni ykkössuosikkeja olekaan, niitä on luettu ihan kiitettävästi. Syynä on ilman muuta niiden kuvitus, joka hivelee silmää. Beskow on melkoinen taituri, sillä paitsi että hänen piirroksensa ovat eläviä ja viehättäviä, ei tarinoissakaan ole moittimista. Varsinkin hänen runomuotoiset tarinansa, Pikku Lassi puutarhassa, Pikku Puten seikkailu mustikkametsässä ja Tonttulan lapset ovat hauskaa luettavaa, ja nekin ovat Eila Kivikk'ahon suomentamia.

Tätien satuaarteita on taattua Beskow-hurmaa. Se sisältää kolme Täti-kirjaa: Täti Vihreä, Täti Ruskea ja Täti Sinipunainen, Täti Ruskean syntymäpäivä sekä Setä Sinisen uusi vene. Tätien tarinat on kerrottu suorasanaisesti, ja niissä on sen verran jännitystä, että ne kiinnostavat myös nykylapsia. Luin kirjaa 10-vuotiaille kaksosilleni ääneen, mutta kävi nin kuin nykyisin lähes aina käy: lapset lukivat kirjan itsekseen loppuun, ennen kuin seuraavan kerran ehdin lukemaan iltasatua. Kukapa voisi vastustaa näitä ihania tätejä ja heidän pikkukaupunki-idylliään, jossa on kuitenkin myös pientä seikkailua!

Ensimmäisessä kirjassa esitellään Täti Vihreä, Täti Ruskea ja Täti Sinipunainen, jotka eivät tietenkään ole tämän nimisiä, vaan kaupungin lapset ovat nimenneet heidät siten, koska tädeillä on vain tietyn värisiä vaatteita. Tätien Piki-koira kaapataan ja orvot lapsiraukat, Petteri ja Lotta, osallistuvat etsintään ja saavat tarinan päätteeksi uuden kodin.

Toisessa tarinassa vietetään Täti Ruskean syntymäpäiviä, mutta ilman kommelluksia ne eivät suju. Nytkin selvitetään rikosta, ja tarina on melko vauhdikaskin.

Viimeinen osa, Setä Sinisen uusi vene, on kuitenkin oma suosikkini. Tämän kirjan muistan lukeneeni jo lapsena, ja siinä on monta kohtaa, joita muistan lapsena jännittäneeni ja kohdat tuntuivat pelottavilta edelleenkin. Petteri ja Lotta joutuvat melkoiseen seikkailuun, ja vieläkin pystyin tavoittamaan huolen, jota tunsin heistä lapsena.

Elsa Beskow on Ruotsin tunnetuimpia ja rakastetuimpia lastenkirjailijoita, jonka suloiset kuvat ja tarinat ovat olleet jossain vaiheessa liian vanhanaikaisia ja ehkäpä liian suloisia lastenkirjallisuuden kentällä. Onhan Tätien satuaarteissa aistittavissa mennyt maailma ja kiireettömät päivät, ja jos muistatte Gunilla Wolden Sanna- ja Teemu-kirjat 1970-luvulta, ero on valtava. Sannat ja Teemut edustavat aikaa, jolloin lastenkirjojen kuvitus ja kerronta olivat hyvin arkipäiväisiä. Onneksi Elsa Beskow ei jäänyt kuitenkaan täysin unohduksiin, sillä hänen saduissaan on edelleenkin vetovoimaa ja jos ei muuta, niin henkäys historiaa, joka kiehtoo myös nykylapsia. Beskowin piirtämät kuvat ovat kauniita, eivätkä värit hypi silmille. Hänen kuviinsa sijoittaa mielellään itsensä.


Tätien satuaarteilla kuittaan HelMetin Kirjan vuosi 2015 -lukuhaasteen kohdan 26. Kirjatrilogia. Piste taitaa tulla myös Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen. Tämä on jo kolmas ruotsalainen kirja haasteeseen.

Sanna Pelliccioni: Onni-pojan seikkailut

Sanna Pelliccioni: Onni-pojan seikkailut, 2015 (sisältää kirjat Onni-pojan puuhakas päivä, 2007; Onni-pojan mahtava matka, 2008; Onni-pojan kierrätyskirja, 2008)
Kuvittaja: Sanna Pelliccioni
Kustantaja: Minerva
Kansi: Sanna Pelliccioni
Sivuja: 81
Mistä sain kirjan: oma ostos




Saanen esitellä tämän kevään riemastuttavimman tuttavuuden: tässä on Onni! Onni on päähenkilö Sanna Pelliccionin Onni-poika -kirjoissa. Tänä vuonna ilmestynyt Onni-pojan seikkailut sisältää Onnista kertovien kirjojen kolme ensimmäistä osaa.

Meidän perheen kaksivuotias kuopus on saanut Onnista ihastuttavan kaverin. Onni-pojan seikkailut luetaan päivittäin vähintään kerran kannesta kanteen. Oikeastaan poju lukee sitä ulkoa itsekseenkin.

Kirjan ensimmäisessä osassa, Onni-pojan puuhakas päivä, seurataan hetki hetkeltä alle yksivuotiaan pojan päivää. Sanasto on tuttua: on isä ja äiti, pukeminen, syöminen, leikkiminen, kylpeminen, itkeminen ja nukkuminen. Näistä muodostuu tuttu ja turvallinen päivä. Virkkeet ovat lyhyitä ja selkeitä: Onnista on mukavaa katsella kirjoja. Onni-poika leikkii.

Toisessa osassa Onni-poika pääsee matkalle. Hän on kirjassa noin kaksivuotias taapero. Onnin kasvaessa tekstiä tulee lisää, sanasto monipuolistuu ja virkemuodot vaihtelevat: Kaikki odottavat lentokonetta. Miksi se ei jo tule? Onni ei jaksa odottaa.

Lopulta kolmannessa osassa eli Onni-pojan kierrätyskirjassa ollaan jo mukana ekologisen elämän touhuissa ja tekstissä kerrotaan kirpputorista ja rakennetaan pahvilaatikosta laiva: Kyllä Onni tietää: likaiset astiat kuuluvat tiskipöydälle, banaaninkuori biojätelaatikkoon ja viilipurkki sekajätelaatikkoon.  Onni on tässä osassa noin kolmevuotias.


Kirjasarjan idea on siis kasvaa lapsen mukana, ja niin se todella tekeekin. Onnin elämänpiiri laajenee ja sanasto karttuu mukavasti joka osan myötä.

Kirjan kuvitus hivelee silmää ja ihastuttaa kaksivuotiasta. Kuvat ovat värikkäitä, mutta värit eivät hypi silmille. Kuvissa kaikki hymyilevät (paitsi kun itkettää, niin itkettää), eli tunnelma on iloinen ja arki on turvallista. Tikkukirjaimilla kirjoitettu teksti sopii kuvien piirrosjälkeen saumattomasti. Lisäksi kuvissa on pieniä yksityiskohtia, joista saa mukavasti lisää jutunjuurta lapsen kanssa: verhoista voi laskea leppäkerttuja, lattialta voi nimetä leluja, unesta voi kerrata tarinan tapahtumat.


Kirjan tyyli on mukavan retro. Tapahtumat ovat realistisia, tavallisen nykyperheen arkea 2000-luvulle päivitettynä. Mieleen tulevat 1970-luvulta Gunilla Wolfen Sanna- ja Teemu-kirjat ja 1990-luvulta Kristiina Louhen iki-ihanat Tomppa-kirjat.

Minulta tämä Onni-sarja on mennyt jostain syystä ohi, vaikka olisin voinut seurata sarjan kehittymistä edellisen pojan (synt. 2007) kanssa alusta alkaen. Nyt löysin ilokseni Onni-pojan seikkailusarjan kuopukselle. Kirjoja on lainattu kirjastosta lisää, ja luulenpa, että tonttu kääräisee kuopuksen pakettiin seuraavan Onni-pojan elämästä kertovan kirjan.



Onni-pojan seikkailut on luettu myös blogissa Sininen keskitie ja Onni-pojan kierrätyskirja on luettu blogissa Järjellä ja tunteella ja Kirjavinkit.

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät

Kunnas Kirsi: Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät, 2014
Kuvittaja: Pia Westerholm
Kustantaja: WSOY
Kansi: Pia Westerholm
Sivuja: 73
Mistä sain kirjan: poika sai kirjan 2-vuotislahjaksi kummiltaan





Kirsi Kunnas täytti viime vuonna 90 vuotta, ja juhlan kunnniaksi WSOY julkaisi hänen kissa- ja koirarunojaan uutena kokoelmana, Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät. Kirjan kuvittaja on Pia Westerholm, ja siinä on 33 runoa ja yksi eläinsatu.

Olen blogannut Kirsi Kunnaksen kirjoja aiemminkin. Hänen lastenrunokokoelmansa Tiitiäisen satupuu vuodelta 1956 on lastenkirjallisuuden klassikko, eikä Tiitiäisen pippurimyllykään siitä kauaksi jää. Kunnaksen juhlavuonna pääsin kuulemaan, kun taiteilija itse luki Tiitiäisen satupuun rakastetuimpia runoja Runon ja kirjojen yössä Metsossa. Runoilijaa kuunnellessa muu maailma hävisi, vain perunat kolkkasivat kattilassa. Runojensa lisäksi Kunnas puhui lukemisen tärkeydestä. Hän, jos joku, on Lukuviikon sankareita, jonka elämäntyö on usean sukupolven lukuinnon perusta. Kukapa ei osaisi hokea Villeä ja Vallea tai Herra Piipoota! Tiitiäisen satupuun runoja luetaan uudestaan ja uudestaan, eivätkä ne kulu käytössä.

Kunnaksen kissa- ja koirarunojen kerääminen yksiin kansiin on aivan loistava idea. Lapset rakastavat eläimiä, ja kun joka kuvassa on toinen toistaan persoonallisemman näköisiä kissoja ja koiria, lapsi on jo myyty. Pia Westerholmin kuvitus on elävää ja taidokasta, lempeän värikästä ja välillä vähän salaperäistäkin, kuten tässä Kissa-Kustaa-runossa, jossa Kissa-Kustaa seikailee kissojen yössä maaliskuussa.

Ja entäs runot! Sanataituri Kirsi Kunnas lumoaa kaksivuotiaan kuulijankin niin, että runoja pitää lukea uudestaan ja uudestaan. Herkullisimmat riimit luetaan viisi kertaa peräkkäin ja kun kirja etenee, pitääkin yhtäkkiä palata vielä kerran lukemaan, kuinka Suu ja silmät sirrillä on meidän pikku Mirrillä...

Kun lapsi on kainalossa ja keskittyy herpaantumatta kuuntelemaan näitä lastenrunoja, on 33 runoa luettu melko nopeasti. Pieni poika pitää myös huolen siitä, että yhtään runoa ei jää välistä. Kaksivuotias sai kirjan syntymäpäivälahjakseen helmikuussa, ja se on nyt luettu kymmeniä kertoja. Poika höpöttää runoja jo mukana ja jos jätän riimin täydentämättä, hän tokaisee loppuun oikean sanan. Sanavarasto kasvaa kohisten.

Oma suosikkini on runo Koiran elämää, jonka kuvituksena on oivallisesti hyvin samanoloiset koira ja hänen emäntänsä:

Elän koiranelämää
ja hyvin elänkin, 
kun emäntä pesee tassut
ja harjaa selänkin
ja antaa makkarat 
ja korjaa kadulta
pois koirankakkarat.

Mutta jos on vain koirankoppi
        ja lyhyt juoksunaru, 
on elämä karu
        kuin Elon Laskuoppi.

Kirsi Kunnas on rytmin ja riimin taituri. Hän rikkoo riimin milloin haluaa ja tuloksena on pientä yllätystä ja riemukkaita oivalluksia. Nerokkaitahan nämä ovat, jos suoraan sanotaan.

Kirja sopii paitsi pienten kuulijoiden korville, myös takuuvarmasti kaikille eläinrakkaille aikuisillekin. Meillä näitä runoja kuuntelevat myös 7- ja 9-vuotiaat lapset, ja tunnustan, että asettelen tämän aina kuvakirjapinoomme päällimmäiseksi sitä hetkeä varten, kun kuopus alkaa vaatia lukuhetkeä. Tulen tästä äärettömän hyvälle tuulelle.


                                               

Tiitäisen kissa- ja koiraystävät on luettu myös Sininen keskitie -blogissa.

Lukuviikon bloggauksia on listattuna Ompun blogissa.

Christel Rönns: Perin erikoinen muna

Christel Rönns: Perin erikoinen muna, 2012
Alkuteos: Det vidunderliga ägget, 2012
Suomentaja: Mirjam Ilvas
Kustantaja: Schildts & Söderström
Kansi: Christel Rönns
Sivuja: 31
Mistä sain kirjan: oma ostos


Christel Rönns on minulle tuttu kuvittajana - viimeksi uusimpien Risto Räppääjien kuvittajana. Wikipedian mukaan hän onkin kuvittanut yli 60 teosta, joten hän on melkoisen tuottelias alallaan.

Rönns voitti sekä kirjailijana että kuvittajana Finlandia Junior - palkinnon vuonna 2012 teoksellaan Det vidunderliga ägget. Rönnsiä voisi luonnehtia kilpailun konkariksi, sillä hän on ollut ehdolla palkinnon voittajaksi aiemmin jo viisi kertaa. Vuoden 2012 palkinnon saajan valitsi Mari Rantasila ja kanssakilpailijoina Rönssillä oli sellaisia nimiä kuin Aleksi Delikouras Nörtti, New Game -kirjallaan ja Aino Havukainen ja Sami Toivonen Tatu ja Patu pihalla -kirjallaan. Rönnsin kirja ilmestyi aluksi vain ruotsinkielisenä, mutta voiton jälkeen se suomennettiin nopeasti.

Tänä talvena löysin Perin erikoisen munan kirja-alekorista ja ostin sen kuopukselle omaksi. Suosio on ollut valtaisa. Kaksivuotias osaa lausua kirjan nimenkin niin valloittavasti, että naurattaa - kiitos suomentajalle oivalluksesta. Kirjan sisältö on puolestaan mainio sekoitus lapsiperheen lomaa ja arkea, johon kuuluu olennaisesti yhä suurempia mittasuhteita saava lemmikki.

Lomapäivänä rannalta nimittäin löytyy se "perin erikoinen muna", joka päätyy perheen olohuoneen ikkunalaudalle koristeeksi. Perheen yllätykseksi munasta kuoriutuu Koi-Koi, joka on... Niin, mikä se oikeastaan onkaan? Sillä ei lopulta ole niin väliä, koska Koi-Koi asettuu taloksi ja hänestä tulee perheen toinen lemmikki Freija-koiran rinnalle.

Kokonaisuutena kirja on hyväntuulinen ja aurinkoinen. Se naurattaa mukavasti lämpimällä huumorillaan ja pysyy onnellisen, tavallisen arjen tunnelmissa. Haikeuttakin kirjassa on, mutta haikeus väistyy viimeisellä sivulla, kun Koi-Koin salaisuus paljastuu. Loppu nauratti varsinkin yhdeksänvuotiaita lukijoita, jotka eivät varsinaisesti enää lue kuvakirjoja, mutta lukevatpa kuitenkin jokaisen uutuuden, joka ovesta kannetaan sisään.

Rönnsin kuvitus on värikkyydessään kaunista ja vaivatonta katsottavaa. Kirjan perhe elää turvallista elämää ja uusi tulokas otetaan ennakkoluulottomasti vastaan. Kuvissa on ilmeikkyyttä ja hymyjä, arjessa huolenpitoa ja sopivasti boheemia lekottelua. Erityisesti ihastuin pienten tyttöjen leikkien kuvaukseen, esimerkiksi barbieleikki on juuri sen näköistä kuin se on meilläkin. (Itse Koi-Koista en halua julkaista kuvaa blogissani, sillä toivon, että uteliaat lukijat etsivät kirjan käsiinsä ja pohtivat itse, mistä on kyse...)

Perin erikoinen muna on osoitus laadukkaasta kotimaisesta kuvakirjatarjonnasta, joka tuntuu ehtymättömältä. On hienoa, että kuvakirjasadosta nostetaan edes joitakin helmiä myös palkinnoille. Tätäkin kirjaa lukee mielellään yhä uudelleen ja uudelleen ääneen, mikä on takuuvarma hyvän kuvakirjan merkki.

Kirja on luettu ainakin blogeissa Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kirjavinkit ja Opuscolo. Kuittaan kirjalla HelMetin Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon.

Riina Katajavuori ja Liisa Kallio: Herra Paasio

Riina Katajavuori: Herra Paasio, 2014
Kuvittaja: Liisa Kallio
Kustantaja: Karisto
Kansi: Liisa Kallio
Sivuja: 30
Mistä sain kirjan: Lainasin kirjastosta







Riina Katajavuoren Wenla Männistö oli sen verran riemullinen lukukokemus, että päätin etsiä käsiini myös Katajavuoren kirjoittamia lastenkirjoja. Herra Paasio odottikin Metson hyllyssä, joten se lähti kotiin luettavaksi.

Herra Paasio on nalle, jonka sympaattiset sukulaistädit tuovat lahjaksi pienelle Rauli-vauvalle. Aluksi Herra Paasio on isompi kuin Rauli, mutta jossain vaiheessa Herra Paasio huomaa, että Rauli onkin kasvanut hänestä ohi.

Raulin ensimmäinen sana oli: "Paasio."
Jos Raulia itketti, hän huusi: "Hella Paasio!"
Tulin apuun.
Sitten hän haroi päätäni ja nukahti. 
Minäkin nukahdin.

Tarina on kerrottu herkullisesti nallen näkökulmasta. On hellyttävää seurata nallen ja pojan ystävyyttä. Nalle tuo ensin turvaa pojalle, sitten sen kanssa leikitään ja touhutaan, käydään leirillä ja leirikoulussa. Eikä Rauli hylkää Herra Paasiota, vaikka lopuksi on jo aikuinen.

Liisa Kallion kuvitus on konstailematonta, voisi sanoa että perinteistä lastenkirjakuvitusta. Värit eivät hypi silmille, vaan kuvat ovat lempeitä ja rauhallisia ja kunnioittavat herkkää tekstiä. Pojan kasvaminen on kuvitettu kauniisti, ja Herra Paasio - no, katsokaa itse, miten elävä ja sympaattinen nalleherra hän onkaan.

Kahden pienen pojan äitiä tämä kirja hymyilytti mukavasti, mutta se myös kosketti itkuhermoa. Lapsen kasvaminenhan on paitsi toivottavaa myös haikeaa seurattavaa. Mihin katoaa se pieni pallero, jota saa rutistaa kainalossaan? Miten ikinä selviän päivästä, jolloin pojan ylähuuleen ilmestyy haituvia? Entäs se päivä, kun hän pakkaa rakkaimmat tavaransa ja muuttaa pois kotoa?

Perheen kaksivuotias poika rakastaa tätä kirjaa, vaikka hän ei tekstin syvintä tarkoitusta ymmärräkään. Hän osoittaa Rauli-vauvaa ja ehdottaa: "Tuossa on Hella Paasio." Kertojana toimiva nalle on hänelle hämmentävä ajatus, hänen mielestään kertoja on pieni poika. Hämennys ei silti haittaa ihastusta - kirjaa pitää lukea uudestaan ja uudestaan. (Tosin hän hyppää mielellään viimeiset sivut yli - niissähän Rauli on jo iso mies.)

Isommat lapsetkin ovat kirjan kuunnelleet ja katselleet. Heidän mielestään Herra Paasio pyykkinarulla oli kirjan paras kohta. Kuva toi mieleeni Uppo-Nallen, ja niin oli varmaan tarkoituskin. Kaikkinensa Herra Paasio on mitä mainioin lisä maailman nallekirjojen genreen. Ihastuttava persoona tämä Herra Paasio.


Herra Paasio on luettu myös kirjablogeissa Lastenkirjahylly, Sininen keskitie ja Sinisen linnan kirjasto.

Martin Waddell ja Barbara Firth: Pikku karhun kootut seikkailut

Martin Waddell: Pikku karhun kootut seikkailut, 2001
(Sisältää teokset Pikku karhu ei saa unta, 1988; Mennän kotiin, pikku karhu, 1991; Puuhataan yhdessä, pikku karhu, 1996; Mainiota, pikku karhu, 1999)
Alkuteos: The Little Bear Stories, 2001
Kuvittaja: Barbara Firth
Suomentajat: Riitta Mäyrälä, Raija Mattila
Kustantaja: WSOY
Mistä sain kirjan: mökin kirjahyllystä



  Olipa kerran kaksi karhua, iso karhu ja pikku karhu.
   Iso karhu oli hyvin iso ja pikku karhu oli aivan pieni.

Onhan meillä mökkikirja ylitse muiden! Se on Martin Waddellin kirjoittama ja Barbara Firthin kuvittama Pikku karhun kootut seikkailut, joka sisältää neljä Pikku karhu -tarinaa samoissa kansissa. Kirjan lukeminen on jokakesäinen perinne, ja kyseessä on sellainen käännetty kuvakirja, joka on valloittanut sydämeni yhtä varauksettomasti kuin kotimaiset kuvakirjat yleensä tekevät. Yhtä valloitettuja ovat kaikki lapsenikin.

Lyön vetoa, että jokainen, joka on yhdenkään Pikku karhu -tarinan lukenut, on menettänyt hänelle sydämensä. Kirjojen vilpittömyys ja viisaus on vertaansa vailla.

Isolla karhulla on omat puuhansa. Hän siivoaa ja laittaa ruokaa. Mutta hän on myös kirjojen ystävä, joka osaa heittäytyä nojatuoliin istumaan ja lukemaan. Tilaisuuden tullen hän leikkii pikku karhun kanssa, käy retkillä ja opettaa elämää. Pikku karhu -tarinoiden viisaus onkin siinä, että iso karhu on turvallinen aikuinen, joka väsymyksestään huolimatta on lähellä, kun pikku karhu häntä tarvitsee - näinhän vanhempien pitäisi ollakin. Täydellisyyttä ei tarvita, mutta yhteisiä hetkiä kyllä.

Pikku karhu puolestaan saa olla pieni. Hän saa pelätä, hän saa ihmetellä, hän saa temmeltää, hän saa harjoitella taitojaan. Iso karhu ottaa syliin, opettaa lempeästi ja muistaa kehua. Aikuisen ja lapsen molemminpuolinen rakkaus ja kunnioitus huokuvat joka aukeamalta.

Barbara Firthin kuvitus on lempeää ja konstailematonta. Värit hellivät silmää, luovat rauhaa ja hyvää oloa. Luonto on kauniisti kuvattu. Isosta karhusta huokuu turvallisuutta ja lempeyttä, pikku karhusta lapsen aitous, riemu ja luottavaisuus. Kirjan taitto on onnistunut. Teksti ja kuvat ovat mukavasti tasapainossa.

Erityisen kiitoksen ansaitsee ison karhun olemus, joka on sukupuolineutraalisti kuvattu ja nimetty. Hän on iso karhu, ei äiti karhu tai isä karhu. Tämä riemastuttaa lapsia joka kerta, ja jostain syystä myös perheen aikuinen mies muistutti minua tästä tosiseikasta, kun yritin omia ison karhun ja nimittää häntä äidiksi.

Tänä kesänä tosin testasin kuvitusta yksivuotiaalla Antti-vauvalla. Kysyin häneltä, missä on Antti-karhu, ja hän osasi näyttää pikku karhun kuvaa. "Missä on äiti karhu?" jatkoin kyselyä. Hän osoitti isoa karhua. Teki mieli siteerata isoa karhua: "Mainiota, pikku karhu!"

Ikisuosikkikirjallamme oli tarjota pienen pieni yllätys vielä näin vuosien tuttavuuden jälkeenkin: Melkein kiljahdin onnesta, kun etsin tietoa kirjailijasta ja luin, että hän on kotoisin Belfastista. Vaikka kirjailija onkin pohjoisirlantilainen, niin tutulle saarelle pääsin Martin Waddellin kauttakin.

Tove Jansson ja Per Olov Jansson: Outo vieras Muumitalossa

Tove Jansson: Outo vieras Muumitalossa, 3. painos, 1987
Alkuteos: Skurken i muminhuset, 1980
Kuvitus: Per Olov Jansson
Suomentaja: Panu Pekkanen
Kansi: Per Olov Jansson
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Eräänä yönä syksyn liepeillä oli täysikuu. Laakso oli äänetön, eikä tuulenhenkäyskän saanut merta väreilemään. Kaikki jotka asuivat tai yöpyivät muumiperheen talossa olivat sitä mieltä että oli sopiva aika mennä nukkumaan, mutta yksikään heistä ei sammuttanut lamppua. Heillä oli näet vahva tunne, että tämä yö oli epätavallinen. Aivan ehdottomasti ilmassa oli jotakin salaperäistä.


Tove Janssonin Outo vieras Muumitalossa on salaperäisyydessään dekkariviikolle sopiva kirja (ja tämän lähemmäksi dekkareita en tällä viikolla pääsekään). Se on viimeinen muumikirja ja ilmestynyt vuonna 1980. Sen kuvituksena on valokuvia Muumitalosta, joka on nähtävissä Tampereen taidemuseon Muumilaaksossa. Kirjan tekstin on kirjoittanut Tove Jansson ja kuvituksena on Toven veljen, Per Olov Janssonin ottamat valokuvat.

Tarinassa seurataan pikku Myytä, joka kulkee ympäri Muumitaloa eräänä syksyisenä yönä ja etsii selitystä salaperäisille äänille ja pahalle hajulle. Joku  - tai jokin (mikä oli vielä kaameampi mahdollisuus) oli tallustellut talon läpi. Eikä se varmaankaan ollut perheen tuttavia, ei edes joku ohikulkija.  - Varsin epäilyttävää, pikku Myy sanoi ja piristyi melko lailla. 

Pikku Myy löytää Muumitalon huoneista tuttuja hahmoja, mutta ei etsimäänsä. Sitten kuuluukin valtava rymähdys ja koko talo herätetään tutkimaan asiaa. Lopulta paljastuu salaisuus jos toinenkin - vai paljastuuko sittenkään? Loppu on kuitenkin onnellinen, kuten muumikirjoissa aina.

Kirjan tarina on aika jännittävä ja kuvat sävyltään tummia. Kahdeksanvuotias tyttö katseli jokaisen yksityiskohdan tarkasti ja muisteli, kuinka hän on nähnyt talon Muumilaaksossa. (Hän kertoi muistavansa moniakin pieniä juttuja kuvista, mutta epäilen, että kyseessä on silkka innostus, sillä hän oli vasta kolmevuotias, kun viimeksi kävimme museossa.) Kuusivuotias poikakuuntelija tutki puolestaan kaikki kuvien varjoisimmat nurkat ja etsi vinkkejä Muumitalon salaperäisestä vieraasta. Kirja oli siis tarinan ja kuvien muodostama toimiva kokonaisuus ja melkoinen virittäjä museokäyntiin, joka olisikin jo aika uusia.

Outo vieras Muumitalossa tekee kunniaa Tove Janssonin, Tuulikki Pietilän ja Pentti Eistolan rakentamalle, kaksimetriselle Muumitalolle. Kolmikko on tehnyt myös talon huonekalut yhdessä. Talon asukkaat on muotoillut Tuulikki Pietilä, paitsi itse muumiperheen, joka on Hans Klingen käsityötä. (Tiedot Outo vieras Muumitalossa -kirjan etusivulta.) Silti Tove Janssonin itse kuvittamat ja kertomat Muumi-kuvakirjat tekivät minuun suuremman vaikutuksen kuin tämä valokuvakirja. Olen suorastaan häikäistynyt varsinkin Kuinkas sitten kävikään? -kirjasta. Ehkä on niin, että jos on nähnyt Muumitalon museossa, valokuvat eivät riitä sen kuvaamiseen. Ja vaikka tarinan ja kuvien yhteys toimii tässäkin muumikirjassa, jäin kaipaamaan Janssonin piirroksia. Kuvataiteilija-Jansson on valloittanut tähän mennessä sydämeni vahvemmin kuin kirjailija-Jansson.

Tuula Karjalainen kertoo Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta -elämäkerrassa, että kimmoke talon rakentamiseen tuli Pentti Eistolalta. Hän oli tehnyt muumitalosta ensimmäisen version, jonka tuli esittelemään Tove Janssonille. Pian alkoikin vuosien "leikki", jonka tuloksena syntyi yksityiskohdiltaan vastustamaton Muumitalo sekä kuvaelmia muumitarinoista. Talon rakentaminen kesti kolme vuotta ja täytti pariskunta Jansson-Pietilän asuintilat ja ajan. Mutta harrastus sopi sekä Tove Janssonille, joka oli aina pitänyt rakentamisesta, että Tuulikki Pietilälle, joka pääsi toteuttamaan haavettaan kolmiulotteisesta sommittelusta. (TK, s. 265 - 270.)

Lopputuloksena talo on hieno! Pienimmätkin yksityiskohdat on mietitty tarkasti ja aseteltu paikoilleen huolellisesti. Minua ihastuttavat erityisesti kauniit valaisimet, viehkeät tapetit sekä pitsinen sängynpeite, joita kirja esittelee. Lukija astelee kuvien myötä Muumitaloon, ojentaa kätensä tutkiakseen kellarin hillopurkkeja tai keittiön kahvimyllyä ja tapaa talon asukkaat. Kunpa pääsisi oikeasti asumaan Muumitaloon!

Lukemani painos Outo vieras Muumitalossa -kirjasta on vuodelta 1987, mutta kirjasta on otettu uusintapainos vuonna 2010. Sitä on luettu useissa blogeissa. Kirjan uusi asu on valoisampi ja sininen väri sivujen taustavärinä näyttää toimivalta - taidankin etsiä myös uuden painoksen käsiini. Tässä muutamia arvioita siitä: Sinisen linnan kirjasto, Leena Lumi, Lumiomena, Kirjava kamari ja Opuscolo.

Osallistun kirjalla Opuscolon Vuosi Toven matkassa -haasteeseen.

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?, 18. painos, 2004
Alkuteos: Hur gick det sen?, 1952
Suomentaja: Hannes Korpi-Anttila
Kustantaja: WSOY
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Vain yltyi raivo myrskyn sen
ja vettä satoi kaataen.
Myy virkkoi: Huh, nyt hukuttiin!
ja sateenvarjon osti niin.
Ja Mymmeli, hän märän maan
mereksi muutti itkullaan,
vaan yö kun vihdoin häviää, 
pian päivä pienet lämmittää.

Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään? on mitä mainioin kuvakirja. Sain kainalooni 1-11-vuotiaita lapsia sitä lukiessani ja kaikille riitti ihmettelemistä. Yksivuotias etsi kuvista Muumipeikkoa, 11-vuotias kuunteli sujuvasti runomuotoista tarinaa ja kuusivuotias poika keksi vaikka mitä yhteyksiä kuvista, joista aukkojen kautta näkyy edellisen tai seuraavan sivun yksityiskohtia.

Kuinkas sitten kävikään? on Tove Janssonin ensimmäinen kuvakirja, ja se on ilmestynyt vuonna 1952. Se myös suomennettiin samana vuonna. Tuula Karjalaisen kirjoittaman Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta -elämäkerran mukaan kirja herätti heti paljon myönteistä huomiota. Jansson saikin teoksellaan sekä ruotsalaisen Nils Holgersson -kirjapalkinnon että suomalaisen Rudolf Koivu -palkinnon. Karjalainen kertoo, että kyseessä oli muumimaailman läpimurto ja oman aikansa uutta luova lastenkirjallisuuden merkkiteos  (TK, s. 188 - 190).

Kirja on edelleenkin kutkuttavaa kuunneltavaa ja katseltavaa. Runopoljento on erikoinen, mutta sujuva, kuvat taianomaisia. Niissä on paljon valkoista ja mustaa, sinistä, violettia ja harmaata - melko tummia sävyjä. Tekstin fontti myötäilee juonta: Kun kiipeillään, teksti keinuu ylös alas, Mamma on aina kirjoitettu kauniisti isoilla kaunokirjaimilla, pikku Myy on kirjoitettu pienillä tikkukirjaimilla.

Parasta ovat kuitenkin aukot sivulta toiselle. Kirja taitaa olla ensimmäisiä, ellei peräti ensimmäinen, suomalainen aukkokirja. (Vai kutsutaanko näitä kurkistuskirjoiksi, vaikka varsinaista kurkistusluukkua ei olekaan?) Kokonaisuus on nerokkaasti toteutettu. Edellisen tai seuraavan aukeaman kuvitus muodostaa osan kulloistakin kuvaa ja syntyy jatkumo, joka ei välttämättä olekaan sanallinen vaan kuvallinen. Juoni nimittäin poukkoilee melko yllättävästi sinne tänne. Mutta loppu on tietysti onnellinen, kuten muumikirjoissa aina.

Kuulijoiden kanssa hämmästelimme Vilivinkkaa ja Hommulia, jotka nykyisin ovat Vilijonkka ja Hemuli. Kuulijat ihmettelivät myös Hommulin ja Muumipeikon kokoeroa, joka animaatiosarjassa on melkein hävinnyt, mutta joka kuvakirjassa on suuri: Hommuli imuroi Muumiperikon imurinsa uumeniin ja Muumipeikko melkein tukehtuu pölyyn. Muumien oikea koko - tai pienuus - paljastui jo kirjassa Muumit ja suuri tuhotulva, mutta miten tuo Hemuli on noin iso!

Kirjasta löytyy myös yksi kauneimmista Muumi-kuvista, joka on meillä myös tyttöjen lakanoissa ikuistettuna. Kuva oli riemukasta nähdä alkuperäisessä yhteydessään. Minua on tässä kuvassa aina kiehtonut erityisesti Muumimamman marjasaalis: punaherukoita, joista tulee mieleen mitä kesäisin tunne, kirpeä maku ja raikas mehu. (Punaherukat kypsyvät meillä kaksostyttöjeni syntymäpäivän aikaan, ja siksikin kuva melkein itkettää.)

Muumimamman merkitys Kuinkas sitten kävikään? -kirjassa on korostunut. Muumipeikko joutuu maidonhakumatkallaan seikkailuun, joka on käänteissään melko pelottavakin. Melkein joka aukeamalla Muumipeikko kaipaa Mammaa! Muumimamma on turva, jota kohti kuljetaan. Hän odottaa herkkujensa kanssa kotiin palaavia seikkailijoita ja muuttaa maailman taas mallilleen. Ei haittaa, jos maidosta on tullut piimää - tästä lähtien juodaan mehua! (Teema on tuttu tietysti lähes jokaisesta muumikirjasta, myös Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjasta, jonka olemme jo lukeneet, mutta josta arvio on vasta tekeillä.) Voi, kunpa osaisin edes vähän olla Muumimammana omille lapsilleni, antaa heidän seikkailla ja unohtaa pienet murheet!

Nyt olemme lukeneet lasten kanssa kaikki Muumi-kuvakirjat: Vaarallinen matka, Kuka lohduttaisi Nyytiä? ja Kuinkas sitten kävikään? Olo on tyytyväinen. Vielä 2000-luvullakin kaikkia voi pitää moderneina, yllättävinä ja kiehtovina. Juonen poukkoilevuus, runomitan tenho ja kuvituksen omaperäisyys tekevät näistä kaikista lukuelämyksiä. Kuinkas sitten kävikään? leikkii kuvailmaisulla, Kuka lohduttaisi Nyytiä? on juoneltaan yhtenäisin, Vaarallinen matka puolestaan perustuu upeaan kuvitukseen. Hienoja, hienoja teoksia kaikki!

Kirja on neljäs Tove Janssonin kirja, jonka olen lukenut juhlavuonna. Osallistun teoksella Opuscolon Jansson-haasteeseen ja jatkan Tove-matkaani homssuillen. Kirjan myötä taisi tulla piste myös P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen, sillä runosadustahan tässä on kyse.

Kuinkas sitten kävikään? on luettu myös blogissa Noannan kirjat. Teoksesta on julkaistu iPad-versiokin vuonna 2012 (jolloin tuli 50 vuotta kirjan ilmestymisestä). Se on arvioitu blogissa Kirjava kamari, ja sekin kuulostaa oikein hyvältä.

Heli Laaksonen ja Elina Warsta: Aapine

Heli Laaksonen: Aapine, 2013
Kuvittaja: Elina Warsta
Kustantaja: Otava
Sivuja: 72
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Mikä voisi olla parempi valinta lukutaitokampanjan aikana luetuksi kirjaksi kuin aapinen? Heli Laaksosen Aapine on lounasmurteella kirjoitettu, mutta ajaa aapisen asiansa kenelle tahansa suomalaiselle. Luin sen a:sta ö:hön yhdeltä istumalta eskarilaiselleni, joka ei vielä osaa itse lukea, ja hän oli oikein innostunut kirjasta. Joitakin lyhyitä sanoja hän osasi jo lukeakin, ja lounaismurteethan lyhentävät sanoja entisestään. Oikeastaan siis oikein passeli aapine! Ilmankos kirjan alaotsikkokin kuuluu: Aakkosii niil, ko ymmärtävä jo pualest sanast!

Aapine on murreaapinen, mutta rakennettu kuten aapisen kuuluukin: jokaisella aukeamalla on iso kirjain, siihen liittyvä runo ja runoon liittyvä kuvitus. Ensimmäisellä lukukerralla "yleissuomentelin" runojen murresanoja ja selitin verbimuotoja. Joitakin sanoja jouduin tarkistamaan Aapisen loppuun lisätystä sanastosta. Toisella lukukerrallakin yritin vielä suomentaa sanoja, mutta poika totesi: "Kyllä minä ymmärrän, lue vaan!" Ilmeisesti lukemisen rytmi kärsi selittelyistä ja lapsi sietää hyvin sitä, ettei ymmärrä joka sanaa. Eri asia oli sitten oma lounaismurteiden ääntämisyritykseni. Tällaiselta entiseltä keskipohjalaismurteiden puhujalta, nykyiseltä yleis-tamperelais-puhekielen puhujalta, ei tahdo sanojen lyhentely oikein sujua, eikä oikein vokaalien "elegantti" pidentäminenkään, mutta yritin toki. Karjalais-savolais-satakuntalais-pohjalais-tamperelaisella pojallani ei kuitenkaan ollut vertailupohjaa, joten hyvin upposi.

Poikani suosikkisivuksi nousi F-kirjaimen sivu - ihmekös tuo, sillä F:ssä on vauhtia: Meijä flik putos soffalt! Fiuuu vaa! Sivun kauniit färikynät hivelivät myös silmää. Lounaismurteissa f on yleinen kirjain ja äännettä oli selvästi riemastuttava kuunnella. Viimeistään M-kirjaimen mamma murheline muato sulatti aikuislukijan sydämen ja pappa-vaina mustikoiden keskellä sai hymyn huulille. Kaikki runot eivät ole vain riemastuttavan hauskoja, vaan niissä on myös vakavampia sävyjä, kuten Laaksosen murrerunokokoelmissa on jo nähty. Kaiken kaikkiaan runot ovat notkeaa kielellä leikittelyä ja mukavia oivalluksia täynnä.

Aapisen kuvitus on suoraan sanottuna ihana. Elina Warstan kuvat ovat toisaalta selkeitä ja reippaita, kuten E-kirjaimen hymyilevä esteratsastaja ja hänen ratsunsa. Tällaisen kuvan voisi alakoululainen heppatyttö yrittää itsekin piirtää. Kun X-aukeamalla yx miäs hyppää x-hypyllä laiturilta, voi vain hekotella lokille, joka sattuu lentämään juuri oikealle kohdalle - peittämään miehen sukukalleudet. Toisissa kuvissa taas rönsyillään ja yksityiskohtia riittää, kuten J-kirjaimen aukeamalla, jossa seikkailee lukutaidoton jänes.

J-runo puhuu selvää lounaismurretta lukutaidon tärkeydestä:

Jos mää olissi jänes,
en ossais lukke.
Jestas!
Järki olis jääs!
Juhannusaamun mää paistaissi joultortui,
opettaissi jumppa papiljoteil ja
jyrsissi jorinijuurei,
vaik kui olis klappu kyljes:
jätä järsimät!

 Voi ko joku tulis pitämä mul jööt.

Ensin epäröin tarttua Laaksosen Aapiseen: Miksi taas uusi aapinen? Ja vielä puhekieleen pohjautuva! Onhan meillä näitä jo vallan suosittujakin: viime vuosien riemastuttavat Tatun ja Patun oudot aakkoset ja Herra Hakkaraisen aakkoset sekä klassikko Pikku-Marjan eläinkirja... Jokainen lapsi saa kaiken lisäksi koulusta ikiomakseen ensimmäisen aapisensa. Riittäisivätkö nämä? Eivät riitä, sillä aapinen on tärkeä kirja ja kaikki keinot ovat sallittuja, jotta lapsi innostuisi kirjaimista ja kielestä. Kyllä sekaan mahtuu yhä uusia aapisia. Kirjainten opettelu ja kirjaimilla leikittely ei totisesti ole tylsää näiden nykyaapisten avulla. Murreaapinen sen kuin rikastuttaa kieltä ja hivelee kielikorvaa. Tästä taisi tulla lempiaapiseni.

Laaksonen on kirjoittanut Aapisen loppuun pamfletin eli paasauosion, johon hän on koonnut esittelyn lounaismurteiden ominaispiirteistä ja korostaa murteiden merkitystä. Hän myös kertoo oman aapisensa ideasta: Aapine syntyi kirkkaasta näystä, jossa ikioman kielen ilot kohtaisivat mummut ja mukulat, naavaparrat ja nappulat yhdessä, silusilkkinen pieni pää ja hopeaohimo vierekkäin. Lukuhetki tulvisi murteen yltäkylläistä sanavarastoa, sutkauksia ja kansanviisauksia - sekä kielen mukanaan kantamia maita ja avaruuksia, katsantokantoja ja tapoja, tietoa ja tarinoita. 

Kirsin kirjanurkassa on myös luettu Aapine ja kuunneltu se äänikirjanakin. Arvio on riemastuttavasti lounaismurteella kirjoitettu. Opuscolossakin  Aapine ihastutti, vaikka oma murrepohja on aivan muualla.

Chris Haughton: Ihan hukassa

Chris Haughton: Ihan hukassa, 2010
Alkuteos: A Bit Lost, 2009
Kustantaja: Lasten keskus
Suomentaja: Tuula Korolainen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Aikaisemmin  tänä vuonna löysin kirjastosta aivan sattumalta irlantilaisen Chris Haughtonin Voi sinua, Sulo! -nimisen ihastuttavan lastenkirjan. Silloin minulle selvisi, että kirjailijalta on ilmestynyt jo aikaisemminkin yksi suomennettu lastenkirja. Niinpä osasin etsiä sitä kirjastosta. Ja voi lasten riemua, kun tätä Chris Haughtonin Ihan hukassa -kirjaa on luettu!

"Tuo pikkupöllö on niin söpö!" kuului viisivuotiaan pojan suusta heti ensimmäisen lukukerran jälkeen. Sittemmin sama huudahdus kuului myös isonsiskon suusta. Kummasti tällainen hauska ja hellyttävä kuvakirja uppoaa vielä tokaluokkalaisillekin. Kirja on luettu nyt kymmenisen kertaa. Ja luettaneen taas tänä iltana ja huomenna ja...

Kirja kertoo pikkupöllöstä, joka putoaa unissaan turvallisesta pesästään. Hän tapaa avuliaan oravan, joka luulee tietävänsä, mistä pöllöparan äiti löytyy. Äidin löytäminen ei ole kuitenkaan aivan niin yksinkertaista, kuin itsevarma orava luulee, tuntomerkit nimittäin johtavat harhaan. "Jep, jep", hokee orava ja yrittää uudelleen. Onneksi etsintään saadaan apujoukkoja. Lopussa kuvattu yhteinen keksihetki sai lapseni haaveilemaan kekseistä ja sitten henkäisemään pikkupöllön horjahtaessa uudestaan: "Huu-UUI!" Kirjaan siis eläydyttiin vahvasti.

Kirjan kuvitus on selkeä ja rakentuu ruskeasävytteisistä kuvista. Eläimet on kuvattu ilmeikkäästi, ja suuret silmät kertovat monenlaisia tunteita. Vaikka eläimet on hahmoteltu näennäisen yksinkertaisesti, niihin on vangittu vilpittömyyttä ja luonteenmukaista liikettä. Kuvat ovat retrotyylisiä ja niistä on karsittu kaikki turha.

Lastenkirjahyllyn Rouva Huu on aivan ihastunut Ihan hukassa -kirjaan, ja hänen blogissaan on myös lisätietoa kirjailijasta. Kirjojen keskellä -blogin Maija on arvioinut molemmat Haughtonin kirjat ja ollut niihin yhtä ihastunut kuin lapseni ja minäkin. Maija piti Ihan hukassa -kirjasta enemmän, mutta minulle vielä läheisemmäksi kävi suloinen Sulo-koira, jonka touhuissa näen paljon oman poikani toimintaa. Poika itse varmaan samaistuu äitiään etsivään pikkupöllöön enemmän kuin koheltavaan Suloon. Joka tapauksessa nämä kirjat käyvät suoraan sydämeen kaikille lukijoille.

Mauri Kunnas: Vampyyrivaarin tarinoita

Mauri Kunnas: Vampyyrivaarin tarinoita, 1991
Kustantaja: Otava



- Saanen siis esittäytyä: kreivi Yrjö Armas Drakkula. Vanhan vampyyrisuvun viimeisiä hurjapäitä, sanoi vaari ja kumarsi kohteliaasti.

Mauri Kunnas on suomalaisen lastenkirjallisuuden uudistaja ja hittinikkari - ja nykyisin kai voisi sanoa "grand old man". Kun kysyin lapsiltani, minkä kirjan he haluaisivat esitellä hyllystään blogini lastenkirjaviikolla, tämä kirja tuotiin eteeni. Vampyyrivaarin tarinoita onkin meillä ehkä luetuin Mauri Kunnaksen kirja - ja kuinka paljon näitä kirjoja onkaan meillä luettu! Siinä missä Tammen kultaiset kirjat kuuluvat oman sukupolveni lapsuuteen, nykylasten lapsuuteen kuuluvat Mauri Kunnaksen kirjat.

Mauri Kunnaksen kynänjälkeä ei voi tarpeeksi ylistää. Kuvat ovat värikkäitä ja täynnä yksityiskohtia. Niissä on paljon katsottavaa ja hoksattavaa - niitä ei voi ammentaa tyhjiin. Mutta kaikkein parasta niissä on hahmojen ilmeikkyys. Inhimillisten tunteiden kirjo, jonka Kunnas saa piirrettyä hahmojensa olemuksiin, on vertaansa vailla.

Vampyyrivaarin tarinoita koostuu yhdeksästä pikku tarinasta sekä Drakkulan perheen ja heidän linnansa esittelystä. Tarinat on kehitelty  kauhuperinteen ympärille, mutta pelottavia ne eivät tosiaankaan ole.

Omaksi suosikikseni nousee pormestari Helsingiuksen perheen tarina, jossa mummo on tullut vierailulle ja häntä yritetään säästää rasittumiselta, koska hän on niin vanha. Onneksi vampyyrivaari tulee järjestämään säpinää mummon elämään. Kai vanhakin saa nauttia elämästä!

Toinen suosikkini tässä kirjassa on Baskerivillen koiran tarina. Siinä on oivallisesti mukailtu Baskervillen koiran tarua hyvin kunnasmaiseen tyyliin. Baskerivillen kylää pelotteleva ja hattuja varasteleva koira osoittautuukin baskereihin kyllästyneeksi kartanon pojaksi.

Kunnaksen tarinavarasto on ehtymätön. Vaikka jokainen tarina ei aivan hillitön hitti olisikaan, niin hyväntuulisia ne ainakin ovat. Teksti on sujuvaa ja helppolukuista ja tarinat ja kuvat kiehtovat sekä tyttöjä että poikia. Kunnaksen kirjat sopivat myös kaiken ikäisille lapsille, tai voisi sanoa lapsenmielisille ihmisille vauvasta vaariin. Yli 90-vuotias pappani nimittäin ihasteli Kunnaksen kirjoja nähdessään: "Voi, onko lapsille nykyään näin hienoja kirjoja!" Meillä näitä on luettu jo yksivuotiaille ja nyt ekaluokkalaiset lukevat näitä itse - uudestaan ja uudestaan.

Enna Airik: Haavemaa

Enna Airik: Haavemaa, 2012
Kustantaja: Karisto
Sivuja: 31



Ja äkkiä hän kuuli äänen, kuin pienten tähtien helinän. Hän avasi silmänsä ihmeissään, ja siinä hän makasi, liplattavan lammen rannalla, auringhon lämmössä. Joutsenet uivat hänen ohitseen ylpeät kaulat kaarella ja valtava lehmus levitti viileän varjonsa ruusupensaiden ylle. Kaukana mäen päällä loisti kartano kuin suunnaton helmi.

Enna Airikin Haavemaa on kaunis kirja. Kuvitus on herkkää ja romanttista ja kulkee tarinan kanssa hienosti, sillä tarinakin on hyvin perinteinen ja kaunis kertomus Haavemaasta, eli mielikuvituksen mahdollisuuksista. Kuvitus muistuttaa minusta Art Nouveau -tyyliä, se hivelee silmää ja herättää Haavemaan eloon.

Haavemaa on hyvässä mielessä vanhanaikainen satu. Oli ilahduttavaa lukea välillä jotain rauhallista nykykirjaa kirkkaiden värien ja vauhdikkaiden temmellyskirjojen keskellä. Teoksen päähenkilö on orpotyttö Aana, joka makaa sairaana vuoteessaan. Oili-täti hoitaa häntä lempeästi, mutta tyttö vain hehkuu kuumeisena. Kun täti antaa Aanalle syntymäpäivälahjaksi sulkakynän ja hopeakuvioisen kirjan, alkaa tyttö kirjoittaa kirjaan kuvitelmiaan Haavemaasta. Siellä Aana löytää ihanan lammen ja Helmikartanon, hän saa kauniita nukkeja ja pukuja, suloisen koiran ja hyvän ystävän. Lopuksi hän löytää Haavemaasta myös kaikkein tärkeimmät: äitinsä ja isänsä.

Luin kirjasta ensimmäisen kerran Annan Matkalla Mikä-Mikä-Maahan-blogista ja ihastuin kuvitukseen. Kirjabloggaajat äänestivät kirjan viime vuoden toiseksi parhaaksi lasten ja nuortenkirjaksi ja sitä kehuvat mm. Tarinauttisen hämärän hetken Elma Ilona ja Lumiomenan Katja. Kun sitten törmäsin kirjaan kirjastossa, lainasin sen oitis. Halusin ehdottomasti lukea sen tyttärilleni. Kuten arvasinkin, kuvitus sai 7-vuotiaat tytöt huokailemaan. Aanalla on toinen toistaan sievempiä pukuja ja pienen tytön unelmamaailma ympärillään: "Minä haluan olla tuo Aana!" toinen tytöistäni huudahti. "Ja haluaisin, että koko meidän perhe asuisi tuolla Haavemaassa!"

Aikuiselle on kuitenkin alusta asti selvää, että Aana on hyvin sairas. Jokaisella kirjan aukeamalla on kaunis, Haavemaahan liittyvä kuva, joka on kokonaisen sivun kokoinen. Aukeaman toisella sivulla, tekstin alla on Aanan todellisen elämän kuvia mustina siluetteina. Niistä käy ilmi Oili-tädin huoli ja lääkärin käynti. Ja jos Haavemaa-kuvia katsoo tarkasti, niin niissä jokaisessa on jotain mustaa ikään kuin muistutuksena todellisuudesta. Tai niin, kumpi maailma lopulta on Aanalle enemmän totta? Lopussa Aana nimittäin siirtyykin Haavemaahansa, jossa hänen äitinsä ja isänsä ovat häntä vastassa.

Jouduin selittämään tyttärilleni, mitä tarinassa tapahtui, että Aana kuoli ja pääsi taivaaseen äitinsä ja isänsä luokse. Tutkimme kuvat vielä oikein tarkasti, ja selitin, mistä niin voi päätellä. Kirjasta jäi tytöille selvästi ristiriitainen olo, ja luulenpa, että kirjaa luetaan ja katsellaan vielä monta kertaa. Kirja ei kuitenkaan ollut ahdistava ja kuvitus on niin hieno, että kuolemastakin voi puhua rauhallisesti - tai jättää puhumatta.

Chris Haughton: Voi sinua, Sulo!

Chris Haughton: Voi sinua, Sulo!, 2012
Alkuperäisteos: Oh no, George!, 2011
Suomentaja: Tuula Korolainen
Kustantaja: Lasten keskus


Voi sinua, Chris Haughton, minkä pojalleni teit! Olen nyt  lukenut vastustamattoman Sulon temmellyksistä kymmeniä kertoja ja joutunut vannomaan, että ostan kirjan heti omaksi, kun se osuu kohdalle. Harvan kirjan huumori on iskenyt niin täysillä sekä poikaani että minuun kuin tämän Voi sinua, Sulo! -kirjan huumori. Olemme myytyjä.

Sulo on koira, eikä mikään pieni koira, vaan jopa isäntäänsä isokokoisempi koira. Isäntä, herra Hyyppä, on kuitenkin herra talossa ja Sulo ilmeistä päätellen todellakin rakastaa häntä ja haluaa tehdä, kuten isäntä käskee. Mutta kun Sulo jää yksin kotiin, hän ei pystykään toteuttamaan isäntänsä pyyntöä olla kiltisti. Kyytiä saa kakku, kissa ja kukkamulta.  Kun herra Hyyppä palaa kotiin, hän toruu Suloa, mutta ei suutu, vaan siivoaa sotkut ja ehdottaa lenkille lähtöä. Viisas isäntä! Ei silti - Sulon anteeksipyyntö on vilpitön.

Lenkillä Sulo osaakin sitten olla kauniisti: "Hyvin menee, Sulo!" saa isäntä kehua koiraansa. Mutta kuinkas käy, kun Sulo havaitsee kaikkein ihanimman asian maailmassa, nimittäin roskapöntön?

Kirjassa ei ole paljoa tekstiä, mutta se vähäkin riittää luomaan hellyttävän tai riehakkaan tunnelman. Kääntäjänä Tuula Korolainen on tavoittanut Sulon luonteen. Hän on kääntänyt kirjan nimen "Oh no, George!" muotoon "Voi sinua, Sulo!" sen sijaan, että se olisi "Voi ei, Sulo!". Näin käännökseen on tullut mukavan lempeä ja ymmärtäväinen sävy. Meillä onkin nyt keskinäisenä vitsinä viisivuotiaan poikani kanssa sama sanonta: "Voi sinua, Kalle!" tai "Voi sinua, äiti!" Tilanteita, joihin nämä pienet päivittelyt sopivat on arjessamme yllättävän paljon. Poika on nimittäin vilkas ja äiti on hajamielinen. Sanonta on sen verran lempeä ja hyväksyvä, että toivoisin muistavani sen ennen kuin alan huutaa tilanteissa, joihin pieni, joutuisa poika itsensä usein sotkee. Tämän tästä yritän myös muistaa sanoa ääneen: "Hyvin menee, Kalle!" Koirakoulu ei taida olla niin kovin kaukana lapsen kasvatuksesta ja arkeen kaikki huumori on tervetullutta.

Kuvitus tässä kirjassa on pääasiassa oranssin sävyinen, mutta tummaa sinistä ja vihreääkin on käytetty jonkin verran. Vahvoista vastavaväreistä tulee retro-tunnelmaa, eikä Sulo ole ollenkaan liian suloinen. Todella ilmeikäs hän silti on. Herra Hyyppä on vihreä pikkumies, ja sympaattinen on hänkin suurine silmineen ja päineen.

Kun Sulolla menee hyvin tai hänellä on valinnan paikka, sivun tausta on valkoinen ja Sulon oranssi hahmo nousee keskipisteeksi. Mutta kun hurja meno alkaa, koko tausta muuttuu oranssiksi ja Sulo ikään kuin katoaa taustaan. Kirjan motto on lainattu Epiktetokselta: On helppo ajatella, mutta vaikeaa toimia. Vapaa ei ole se, joka tekee mitä haluaa, vaan  se,  joka hallitsee halunsa. Vapaa on se, joka on itsensä herra.

Löysin Lastenkirjahyllystä teoksen esittelyn ja haluaisin käsiini kirjalijan edellisenkin lastenkirjan, joka myös on suomennettu. Tästä kirjasta tulevat kaikki hyvälle tuulelle.