Kevyttä kesälukemista: Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat ja Eva Frantz: Sininen huvila

Eva Frantz: Sininen huvila, 2018
Alkuteos: Blå villan, 2017
Suomentaja: Ulla Lempinen
Kustantaja: S&S
Kansi: Emma Strömberg
Sivuja: 328
Mistä sain kirjan: ostin kirja-alesta

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat, 2017
Alkuteos: Truly Madly Guilty, 2016
Suomentja: Helena Bützov
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 464
Mistä sain kirjan: ostin kirja-alesta



Kesäisin unelmoin loputtomista, auringonpaisteisista päivistä laiturinnokassa. Siinä unelmassa minulla on hyvä kirja, oikeastaan kirjapino, käteni ulottuvilla ja keskityn lukemiseen. Kääntelen sivuja tasaiseen tahtiin, 100-200 sivua yhteen putkeen. Kuikka huutelee, rantasipi viheltelee, mutta muuten ei kuulu ääntäkään. Järvi on peilityyni, on helle. Kun tulee liian kuuma, pulahdan järveen ja nousen sieltä kuivattelemaan itseäni auringonpaisteeseen. Ja jatkan taas lukemista.

Todellisuushan on aivan toista. Mökillä on aina vähintään viiden ihmisen talous hoidettavana, laiturilla metelöi uimataidottomia lapsia, joita täytyy vahtia ja joille täytyy laittaa ruokaa, kylmä pohjoistuuli puhaltaa järvenselän yli ja vesi on 16-asteista, kuten tänä vuonna koko kesän... Rauhallisisa lukuhetkiä laiturinnokassa on todellisuudessa ehkä pari kolme, ja nekin onnistuvat vain, jos olen hereillä kello 6 aamulla.

Joka kesä minulla on kuitenkin tarve lukea jotain vetävää, kevyttä kirjallisuutta. Sellaisia kirjoja, jotka voisi ahmia päivässä kannesta kanteen, jos olosuhteet sallisivat. Sellaisia kirjoja, joita lukiessa ei tarvitse pysähtyä huokailemaan kesken kaiken kirjan hienoutta. Sellaisia kirjoja, joita lukiessa saa heittää aivot narikkaan.

Tänä kesänä kaappasin jonkin marketin alelaarista mukaani Eva Frantzin Sinisen huvilan ja Liane Moriartyn Tavalliset pikku pihajuhlat. Frantzia kehui eräs työkaverini ja Moriartya olen lukenut aiemminkin. Hänen kirjansa Nainen joka unohti, iski toissakesän kesäkirjakaipuuseen erittäin sopivasti, ja tarkoitukseni on ollut lukea hänen kirjojaan lisää.

Odotukseni näistä kummastakaan kirjasta eivät olleet kovin korkeat, mutta Moriartyn kirja onnistui vieläpä alittamaan odotukseni. Se kertoo pihajuhlista, jotka pannaan pystyyn vähän vahingossa. Kolme erilaista pariskuntaa sekä kolme lasta heitetään keittämään ihmissuhdesoppa keskelle kaunista sunnuntai-iltapäivää Sydneyssä. Iltapäivä mullistaa heidän elämänsä.

Moriarty osaa kyllä luoda kiinnostavia hahmoja ja heille jokaiselle omat traumansa ja luonteensa. Iltapäivän järkyttävä tapahtuma tuo ihmisten luonteista uusia puolia esiin, ja avioliitot joutuvat puntariin. Sinänsä hirvittävän kiinnostavaa, mutta ei. Ihmissuhteiden vatulointi on minun makuuni liian perinpohjaista ja ihmisluonteiden kääntely ja vääntely niin pikkutarkkaa, että pikästyn. Useampikin henkilö tässä kirjassa käy psykologin vastaanotolla, mutta epäilen, että kirjailija Moriartyn ammattitaito pesee melko kokeneen terapeutinkin.

Sen verran kyllä kiinnostuin näistä tyypeistä, että luin kirjan loppuun. Eniten samaistuin Clementinen hahmoon, sellistiin, joka yrittää harjoitella tärkeään koe-esiintymiseen, mutta ei saa oikein otetta mistään elämänsä roolista: Kukaan ei ollut varoittanut siitä, että lasten hankkiminen sai ihmisen kutistumaan pienemmäksi ja alkeellisemmaksi versioksi, jonka lahjoilla ja koulutuksella ja saavutuksilla ei ollut mitään merkitystä (s. 69).

Moriarty on sotkenut ihmissuhdesoppaansa paljon muodikkaita ilmiöitä: hamstraaja-äidistä johtuvan trauman, työelämän suorittamispaineet, täydellisen elämänhallinnan tavoittelun, lapsettomuuden, jne. Lukijalle tulee ähky. Lisäksi Clementinen ja Erikan ystävyys on niin vaikea, että koko ajan ihmettelen, miksi suhdetta edes kuvataan ystävyydeksi.

Eva Frantzin Sininen huvila puolestaan yllätti some-aiheellaan. Kyseessä on periaatteessa melko yksinkertainen murhamysteeri. Hyökkäyksen kohteena on Sininen huvila -nimisen blogin pitäjä, Rebecca Stenlund. Hänen kauttaan päästään kiinni nettielämän varjopuoliin.

Lifestyle-bloggaajan pinnallinen, täydellisen kiiltokuvamainen elämä aiheuttaa paitsi ihailua myös kateutta. Becca on rakentanut ympärilleen täydellisen asetelman. Oikeasti hänen elämänsä kumisee tyhjyyttään kauniiden yksityiskohtien keskellä. On myös surullista, että Becca ei ole alun perin ollut mikään suosionkalastelija, vaan aidosti omista unelmistaan innostunut remontoija. Missä vaiheessa blogi alkoi ohjata elämää eikä elämä blogia? Julkisuus on muuttanut Beccaa, eikä aviomies jaksa enää esittää asetelman yhtä osaa.

Onko murhaaja kenties Beccan aviomies vai joku mielipuolinen trollaaja? Kuka on metsässä asustava peikko ja mikä on hänen osuutensa tapahtumien kulkuun? Kuka on salaperäinen kertoja, jonka tarina vuorottelee juonen kanssa? Ilkeät ja uhkaavat blogikommentit tuntuvat johtavan yllättävän lähelle.

Eva Frantz käsittelee oivallisesti somen varjopuolia ja henkistä ilmapiiriä. Lisäksi pienen pojan ajatusmaailma tulee lähelle, kun kerrotaan Bruno-pojan tuntemuksista keskellä aikuisten raadollista maailmaa.

Kirjan varsinainen päähenkilö, poliisi Anna Glad, tasapainoilee oman väljähtäneen ihmissuhteensa ja työnsä välillä. Hänen hahmonsa varmastikin syvenee jatko-osien myötä. Frantzilta on jo ilmestynyt toinen osa tähän sarjaan, Kahdeksas neito ja veikkaan, että jatkoa on luvassa. Glad on siinä mielessä virkistävä poliisihahmo, että hänelle ei ole kirjoitettu mitään erityisosaamisen tai yli-ihmisen roolia. Hän on tuiki tavallisen oloinen, 35-vuotias nainen, joka hoitaa työnsä hyvin.

Vaikka kumpikaan kesäkirjoista ei tänä kesänä ollut mikään täysosuma, ne hoitivat tehtävänsä varsin hyvin. Sininen huvilan lukemisessa harrastin multilukemista, eli luin sitä pokkarina, kuuntelin äänikirjana autossa ja luin välillä puhelimelta e-kirjana. Kirjan monet muodot täydensivät mukavasti toisiaan, ja ahmin kirjan parissa päivässä. Molempien kirjailijoiden muihin kirjoihin tartun aivan varmasti - ehkä sitten kuitenkin vasta ensi kesänä.



Molemmat kirjalijat ovat blogimaailmassa erittäin suosittuja. Tavalliset pikku pihajuhlat on luettu muun muassa näissä kirjablogeissa: Leena Lumi, Kirjojen kuisketta, Kirja veiköön! ja Kirjakaapin kummitus, josta löytyy lisää linkkejä. Sininen huvila on puolestaan luettu ainakin  näissä kirjablogeissa: Kirsin kirjanurkka, Reader, why did I marry him, Kirjakaapin kummitus, Paperisiivet ja Oksan hyllyltä.

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Liane Moriarty: Nainen joka unohti, 2016

Alkuteos: What Alice forgot, 2010

Suomentaja: Helene Bützow

Kansi: Amor Y Casialidad / Getty Images

Sivuja: 495

Mistä sain: oma ostos (Vinhan kirjakaupasta Ruovedeltä)

Kesäkirjojeni pinoon eksyi vähän kuin vahingossa Liane Moriartyn Nainen joka unohti. Olin kesäretkellä Ruovedellä ja Mäntässä ja poikkesin ystävieni kanssa Ruoveden keskustassa Vinhan kirjakauppaan, joka on myynyt kirjoja yhtäjaksoisesti 114 vuotta. Kuvitelkaa! Kirjakauppa, jossa oikeasti myydään ennen kaikkea kirjoja (ei askartelutarvikkeita, ei pelkkiä best sellereitä eikä pelkkiä pokkareita, vaan ihka oikeita kirjoja) oli niin rauhoittava kokemus, että innostuin ostamaan kirjan jos toisenkin. Moriartyn kirja lähti mukaan myös siitä syystä, että sen muoto viehättää minua. Se on pehmytkantinen, mutta kovakantisen kirjan kokoinen. Toisin sanoen sen teksti on suhteellisen isoa, mutta se on silti kevyt. Näitä haluan lisää. 

Itse asiassa kävi myös niin, että innostuin Moriartyn tyylistä. Nainen joka unohti on viihdekirja, mutta ei kuitenkin täyttä hömppää. Sen alkuasetelma on teatraalinen: Alice palaa tajuihinsa kaaduttuaan steppitunnilla kuntokeskuksessa ja on unohtanut 10 vuotta elämästään. Hän luulee olevansa raskaana ja päättömän onnellisesti rakastunut aviomieheensä Nickiin vuonna 1998. Todellinen elämäntilanne on kuitenkin kaikkea muuta. Oikeasti hänellä on kolme lasta ja riitainen avioero vireillä vuonna 2008.

Kirjan kertojina ovat vuorotellen Alice ja hänen siskonsa Elisabeth, joka kirjoittaa tunnustuskirjeitä terapeutilleen. Välillä äänen saa myös sisarusten "isoäiti", Frannie, joka kirjoittaa blogia. Hänen kauttaan kirjaan saadaan huumoria, sillä Alicen ja Elisabethin elämät eivät järin huvittavilta vaikuta. Alicen viimeiset 10 vuotta ovat tehneet hänestä suorittaja-kotiäidin, joka treenaa juoksua ja organisoi mammuttimaisia hyväntekeväisyystapahtumia. Elisabeth puolestaan kärsii lapsettomuudesta, ja hänen kirjeistään välittyy lapsettomuuden tuska niin paljaana, että huomaan itkeväni. (Eikös tämän pitänyt olla viihdettä?) Sisaret ovat myös etääntyneet toisistaan, vaikka Alicen muistoissa he jakoivat vielä kaiken.

Moriarty esittelee elämän raadollisuuden hyvin realistiseen tyyliin. Kaunokirjallisuudessa kerrotaan harvoin ruuhkavuosia elävistä äideistä yhtä todellisesti kuin Moriarty tekee. Teennäisen tuntuinen alkuasetelma on vain kulissi, joka tarjoaa mahdollisuuden pysähtymiseen. Kun mielestä pyyhkiytyy 10 elettyä vuotta, on sydäntäraastaavaa huomata, mikä railo on unelmien ja totuuden välillä, menneen minän ja nykyisen minän välillä. Elämään on pakkautunut ristiriitoja, jotka viiltävät syvältä.

Lukija pysähtyy miettimään omaakin elämäänsä. Mitä kaikkea on tapahtunut 10 vuodessa? Kuinka paljon olen muuttunut? Mikä minua on muuttanut? Olenko onnellinen nyt vai olinko onnellisempi silloin? Miksi asiat vain tapahtuvat? Voisiko jotain entisestä vielä pelastaa?

Näyttää siltä, että rakastunut, entinen Alice on ollut rennompi ja hauskempi ja paljon, paljon onnellisempi. Alicella alkaa kipeä paluu nykyhetkeen ja lapsiperheen arkeen. Miten hän kaikesta selviää, kun arki on niin kiireistä, ettei tahdo löytyä aikaa soittaa siskolle: Alice yrittäisi soittaa taas illalla, mutta aikaa oli omituisen vaikea löytää, sillä hänen oli vietävä lapset harrastuksiin, autettava läksyissä - -,  laitettava ruoka, siivottava, tehtävä lounaseväät seuraavaksi päiväksi ja lopetettava tappelut tietokoneesta ja televisiota. Päivän päätteeksi Alice oli aivan uupunut. (S. 393.)

Kehun sekä Moriartyn kerrontaa että Helene Bützovin suomennosta. Nainen joka unohti on sujuvaa luettavaa, joka herättää tunteita ja johdattaa lukijan peilin eteen. Haluan ehdottomasti lukea Moriartyn kirjoja lisää.


Nainen joka unohti on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirjaluotsi ja Sallan lukupäiväkirja sekä Kirja hyllyssä -blogi, jonka perusteella kiinnostuin kirjasta alun perin ja jossa on lista myös muista kirjan arvioineista blogeja. Helmetin vuoden 2017 lukuhaasteessa tämä sopii ainakin kohtiin 2 (kirjablogissa kehuttu kirja) ja 46 (oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja).