Stina Saari: Änimling

Stina Saari: Änimling, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 71
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Stina Saaren Änimling oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana viime vuonna. Se oli toinen niistä runokokoelmista, jotka valittiin kilpailuun. Toinen teos oli Tuukka Pietarisen hieno kokoelma Yksin ja toisin, jossa yhtenä teemana on todellisuus: mikä tässä maailmassa on totta, mikä heijastumaa, miten aika jatkuu ja kiertyy ja miten elämästä voi sanoa mitään varmaa. Näistä ajatuksista Stina Saaren Änimling jatkaa vielä syvemmälle. Se rikkoo todellisuuden ja kielen aivan täysin. Mitä silloin voi enää sanoa? Jotain, mutta vain omalla kielellään. Jotain käsittämätöntä.

Liidän viereiseen maailmaan, minä puhallan huu hihihiin (s. 26)

Kuuntelin Helsingin kirjamessuilla esikoiskirjapalkintoehdokkaiden haastattelun ja kiinnostuin Saaren teoksesta, kun hän esitteli kirjaansa. Kokoelman nimen änim-osa on minä-sana väärin päin ja ling on helähtävä ääni, jonka Saari lauloi yleisölle. Kun siis aloin lukea runoja, korvissani soi tuo ling. Kokoelma kuulosti arvoitukselliselta ja kielellisesti  oivaltavalta ja uudelta. Mistä oikein on kyse?

Kustantajan sivuilta luin, että kokoelma tavoittelee äärimmäisen väkivallan kokemusta. Se kertoo, miltä voisi tuntua raiskaus. Mitä tapahtuu, kun minä hajoaa ja kun kieli ei enää voi kuvata kokonaisilla sanoilla sitä, mitä ihminen kokee?

Ensimmäinen lukukerta jätti minut tyhjän päälle. En pystynyt sitomaan mitään mihinkään. Sanat ja äänteet katosivat ja hajosivat kokoelman sivuille, mikään ei tuntunut kiinnittyvän mihinkään. Sitten luinkin jo oikeussalitekstiä, tai palasia sellaisesta, ja englanniksikin luin palasia sieltä ja täältä. Pääsin vähän jyvälle, mutta miten näitä nyt liittäisi toisiinsa. Onko se tarkoituskaan?

Toisella lukukerralla eläydyin jo liikaa. Yhtäkkiä tunsin järkyttävän kuolemanpelon, häväistyksen ja ahdistuksen, joka rikottuihin sanoihin ja tukahtuviin ääniin on sidottu. Minä todellakin kääntyy teoksessa nurin.

Änimling onnistuu sellaisessa, minkä ei pitäisi kai olla mahdollista. Se onnistuu tavoittamaan pelon ja rikkoutumisen. Rikottu ihminen siinä yrittää kertoa jotain.

Saari uudistaa suomalaista runoutta ja laventaa kielen mahdollisuuksia. Vaikka välillä tekisi mieli heittää kirja seinään ja todeta, että ei noin voi sanoa, ei näin voi kirjoittaa, niin kyllä vaan voi. Pelkät äänteet ja sanojen riekaleet vieväät kummallisiin syvyyksiin. Lopulta vain toivoisi, että joku helpotus löytyisi, että jotain saataisiin ehjäksi. Jokin sana, edes muutama. Mutta eheytyykö ihminen ikinä koettuaan väkivaltaa?

Änimling on omistettu lukemattomille. Ikävä kyllä väkivaltaa kokeneita ihmisiä on paljon, lukemattomia, koska kaikki tapaukset eivät koskaan tule ilmi. Mediassa uutisoidut raiskaustapaukset herättävät huomaamaan, että lukemattomia tulee koko ajan lisää. Rebecca Solnit käsittelee aihetta esseessään The longest war, jossa hän laskee kotiväkivaltaan kuolleiden naisten määrää ja kertoo, kuinka Yhdysvalloissa raiskataan nainen joka kuudes minuutti. Suomessa vuonna 2018 tuli ilmi 1 338 raiskausta, mutta todellinen määrä lienee paljon enemmän, sillä rikokseen liittyvä häpeä estää uhreja ilmoittamasta rikosta. Lukemattomat naiset siis elävät Änimlingin päivittäin. Eikö tälle asialle todellakaan voida mitään?

Saaren teos on yhtä aikaa häiritsevä ja ajatuksia herättävä. Se häiritsee, koska se yrittää kertoa jotain, mutta en täysin ymmärrä mitä. Se uudistaa runoutta sellaiseen suuntaan, jossa kieli saa yhä enemmän autonomisuutta. Se ei haekaan merkitystä, vaan on ja hajoaa.  Ajatuksia herättäväksi kokoelman tekee juuri sama seikka. Kun kieli hajoaa, se merkitseekin voimaa ja pakopaikkaa, äänteitä ja sanoja, joihin yritetään takertua.



Änimling on herättänyt jonkin verran huomiota blogeissa, ja toivon sille paljon lisää lukijoita. Ainakin Reader, why did I marry him ja Tekstiluola ovat lukeneet teoksen. Helmetin vuoden 2019 haasteessa se sopisi kohtaan 5 (kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi).

3 x runoja meiltä ja muualta: Rein Raud: Lumeen hautautunut, Arto Lappi: Ei perhonen siivistään tiedä ja Paperi T: Post alfa

Raud Rein: Lumeen hautautunut, 1989
Kokoelmassa on runoja näistä teoksista: Paljajalu, Kestmine tuleb seest ja Lumme mattunud
Suomentaja: Johanna Laakso
Kuvittaja: Naima Neidre
Kustantaja: Pohjoinen
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Rein Raud on virolainen kirjailija, jonka runoteos on eksynyt runohyllyyni jonkin kirjaston poistomyynnistä. Syy hankintaani on varmaankin ollut se, että vaikka olen käynyt Virossa useasti ja reissannut Saarenmaalla ja Hiidenmaalla, Pärnussa, Tartossa ja Tallinnassa, niin en ole paljoakaan lukenut virolaista kirjallisuutta.

Rein Raud on Virossa arvostettu nykykirjailija, jonka tuotanto käsittää runoutta ja proosaa. Lumeen hautautunut on hänen ensimmäinen suomeksi julkaistu teoksensa ja sisältää runoja kolmesta kokoelmasta: Paljajalu, Kestmine tule seest ja Lumme mattunud. Runot ovat helppolukuisia, ja suomentaja Johanna Laakso on tehnyt sujuvaa työtä.

Päällimmäiseksi kokoelmasta jää einoleinomainen tunnelma: Hiivin tyhjän talon sokkeloissa / missä olen mistä olen poissa (s. 27).  Välillä taas tunnistan Tulenkantajilta tuttuja kuvia: Sinun sydämesi juo maan mehua / Se juo se juo voi eikä sen jano ensinkään sammu (s. 80). Kokoelman alkupuolen runous on osittain riimiteltyä, osittain proosarunoja. Luonto on runoudessa tärkeä. Esimerkiksi proosaruno Koko ikänsä hän oli pitänyt mäntymetsästä sopii hyvin suomalaiseenkin sielunmaisemaan, sillä siinä kulkija muuttuu lopulta itsekin männyksi. Miten hieno kohtalo!

Kokoelman pisin runo on eeppisen kansanrunon henkinen ja se on nimeltään Suuri tarina. Se alkaa maan synnystä ja jatkuu sankaritarinana kolmesta veljeksestä. Runossa on karhun kaatoa ja ihmetekoja, kalevalaista meininkiä:

ja sitten ryhtyi Pieni Isä lausumaan
sanoilla jotka tiesi
hän lausui Karhun pöllöksi
       lausui näädäksi 
       lausui kuuseksi
       lausui kärpäseksi
                 kuokaksi
                 mansikaksi
                 sateeksi  
                 kanaksi
                 paarmaksi
                 nauriiksi
                 ahveneksi
                 käeksi
mutta Karhu tiesi kaikki ne sanat
ja oli aina entisensä  (s. 73 - 74). 

Rakkaus omaan maahan ja sen tarinoihin on teoksen kantavia teemoja, kansanperinteen ja kansanuskon kunnioitus on syvää. Kansanrunouden teemat kulkevat eksistentialistisiin totuuksiin ja näen niissä tietysti symboliikkaa, joka kertoo Viron pyrkimyksistä kohti uutta itsenäisyyttä. Vertaan tahtomattani runoja Suomen sortovuosien tunnelmiin:

Ja nyt kuuntele: 

Sinun sisälläsi asuu pääskynen
se räpyttelee siipiään pimeässä sinussa
 - - 
Mutta se elää sittenkin
Se pääskynen on sinun toivosi (S. 94).



Kokoelmasta jäi sellainen olo, että haluan lukea lisää Rein Raudin tuotantoa. Oli slkkaa sattumaa, että kun halusin lukea Ompun runohaasteeseen ja Rakas Viro -haasteeseen jotain virolaista, sitä löytyi omasta kirjahyllystä. Mukava löytö, jolla kuittasin myös viime vuoden Helmetin lukuhaasteeseen kohdan 8 (balttilaisen kirjailijan kirjoittama teos).

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------

Lappi Arto: Ei perhonen siivistään tiedä, 2001
Kustantaja: Kaarinan kaupunki
Kansi: Eike Salu
Sivuja: 78
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Arto Lappi on tamperelainen runoilija, jonka tuotantoa olen aina ihaillut. Siihen on vangittu  luonnon kauneutta, elämän tutkiskelua ja pieniä hetkiä, joihin lukijan on helppo päästä osallistumaan. Lappi on erityisesti haikujen ja tankojen mestari, joten mitään pitkiä vuodatuksia hän ei kirjoita, ja sekin sopii minulle.

Vaikka fanitan Lapin runoutta, en suinkaan ole lukenut kaikkia hänen teoksiaan. Blogiin asti on päässyt tähän mennessä vasta yksi kokoelma, Kukko puussa. Kannattaisi varmaankin lukea hänen runojaan enemmänkin, koska niistä tulee niin hyvä mieli. Vai voiko joku vastustaa tällaisia kuvia:

Omenapuiden
kukat avautuvat
kuin sateenvarjot,
niiden kauneudelta on
mahdoton suojautua. (S. 52.)

Lapin runoilijanura alkoi tästä Ei perhonen siivistään tiedä -kokoelmasta, Runo-Kaarina-kilpailun  voittajasta vuodelta 2001. Teoksen alaotsikkona on Daisho waka-runoja, ja Arto Lappi on kirjoittanut teokseen johdannon, jossa hän kertoo japanilaisesta runoilijasta, Daishosta (1887 - 1966). Vähän epäselvää nyt on, kuinka paljon näistä runoista on Daishon runoja, vai onko niitä lankaan, vai onko Daisho ollut vain esikuvana Lapin omille runoille.

Oli miten oli, kokoelma on vastustamaton. Lapille tyypilliset kuvat ovat tässä jo olemassa. Teos koostuu tanka-runoista, joissa luontokuvat ja elämän pienet totuudet vaihtelevat sulassa sovussa. Tunnelma on japanilainen ja suomalainen yhtä aikaa.

Virta katoaa 
maan alle, pulpahtaa
toisaalla pintaan
ja aurinko on sama
eilen, tänään, huomenna. (S. 48.)

Rauhoittavaahan näiden lukeminen on. Elämän tarkoituksettomuus käy välillä vastaan, mutta siihenkin tyytyy, jos saa hetken kokea kauneutta.


Ei perhonen siivistään tiedä on luettu myös blogissa Onko kaunosieluista kyborgeiksi?

--------------------------------------------------------------------------------------------------------

Paperi T: Post alfa, 2016
Kustantaja: Kosmos
Kansi: Tuukka Tammisaari
Sivuja: 93
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Paperi T:n Post alfa on kohuttu ja kehuttu teos, jonka olen jättänyt lukematta, koska runoteos, joka saa valtavan suosion siksi, että sen on kirjoittanut julkkis, ei välttämättä takaa laadukasta runoutta. Tiedän Paperi T:stä sen verran, että hän on suomalainen rap-artisti, joka pitäisi tuntea. Sekin tieto on liikaa, sillä yleensä en tiedä runoilijoista yhtään mitään, paitsi että he ovat kirjoittaneet runot, joita juuri luen. Runot puhuvat puolestaan. Tässä tapauksessa Paperi T on se, josta pitäisi olla innoissaan ensin, ja sitten innostua vielä hänen runoistaan.

Yritin nyt tosissani myös tutustua suomalaiseen rap-taiteeseen kuuntelemalla ja katselemalla rap-videoita. En oikein pysty. Videot ja sanoitukset ovat niin sovinistisia, että ei tule mitään. Ehkä niissä on ironiaa, mutta en osaa tulkita sitä. Olen myös sitä mieltä, että ironiaa ei tarvittaisi, jos post-alfa- maailma olisi oikeasti totta. Ei se ole, vaikka Paperi T parkaiseekin:
- -
älkää unohtako valkoista heteromiestä
ja hänen hätäänsä 
- -  (s. 10)

Ei auta, vaikka kuinka yritän unohtaa valkoisen heteromiehen, en pysty. Normia ei voi unohtaa kukaan muu kuin normi itse. Mielestäni on myös kohtuutonta vaatia normille vielä sääliäkin normin ulkopuolisilta ihmisiltä, ja sitä tässä teoksessa haetaan.

Paperi T:n runous on oivallinen esimerkki rehellisestä, miehisestä tilityksestä: juodaan, naidaan, rakastutaan, podetaan krapulaa ja ahdistusta, yritetään muuttua. Mitä uutta tässä kaikessa on? Naiset ovat kauniita ja miehet miehisiä. Post alfaa tästä ilmeisesti tekee lähinnä se, että mies kirjoittaa runoja - sanastosta tai aiheista sitä ei huomaisi. Ehkä post-alfaa on kuitenkin tämä:
nää on kaikki rakkausrunoja
sä vaan luet niitä väärin    (s. 93)

Paperi T:n runoteos on ulkoasultaan tyylikäs: valkoinen teksti mustalla pohjalla tekee kokoelmasta dramaattisen näköisen. Kaikki alkukirjaimet on kirjoitettu pienellä, joten tulee sellainen tunne, että kirjoitus on suollettu paperille hyvin nopeasti ja rehellisesti, mitään sensuroimatta. Rehellisyys on aina hyvä lähtökohta runoudelle, joten sille pisteet.



Post alfaa on luettu innokkaasti ja innostuneesti blogeissa, ja tässä muutama esimerkki: Amman lukuhetki, Sivutiellä, Kirjojen keskellä ja Karvakasan alta löytyi kirja. Opus eka on samoilla linjoilla kanssani, eikä ihan hypi innosta.

Runohaasteen koonti

Kuva Omppu Martin

aurinkokello tikittää ja
korvissa soi
änimling

jos joku on lumeen hautunut se on kyllä niin post alfa
että vaikka ehkä liioittelen vähän
kysyn
kuuluuko tämä teille tai meille tai kenelle
kuuluu änimling

ei perhonen siivistään tiedä
vaikka edessä aukeaa Töölönlahti

vaikka kaikki saattaa,
olla yksin ja toisin

vaikka äiti sanoo:
sakset kädessä ei saa juosta
mutta maitovalas vatsa täynnä mandariineja
lupaa maat ja taivaat

kuusilla mittaan aikaa, kun
aurinkokello tikittää ja
korvissa soi taas
änimling




Olin taas mukana Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteessa, kuten viime vuonnakin. Tänä vuonna haastekoontina piti laatia oma runo lukemiensa kokoelmien nimistä, ja tässä oli siis oma runoni, jossa runokokoelmien nimet on kursivoitu.

Lukemiani runokokolmia kertyi tänä vuonna 13:


Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja (2018)

Anja Erämaja: Kuuluuko tämä teille (2009); Töölönlahti (2013);  Ehkä liioittelen vähän (2016)

Vilja-Tuulia Huotarinen: Sakset kädessä ei saa juosta (2004)

Kaisa Ijäs: Aurinkokello (2018)

Tomi Kontio: Saattaa, olla  (2017)

Arto Lappi: Ei perhonen siivistään tiedä (2001)

Paperi T: Post alfa (2016)

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin (2018)

Rein Raud: Lumeen hautautunut (suom. 1989)

Stina Saari: Änimling (2018)

Katja Seutu: Kuusilla mittaan aikaa (2017)



Vaikka tänä vuonna haasteeseen luettiin kaiken maailman runoutta, luin vain yhden ulkomaisen runokokoelman. Se on virolaisen Rein Raudin Lumeen hautautunut vuodelta 1989, eli Neuvosto-Viron ajalta peräisin oleva teos. Muut kokolmat ovatkin 2000-luvun satoa ja peräti neljä on tänä vuonna ilmestyneitä teoksia, joista kaksi oli HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Suomessa ilmestyy hienoa runoutta!

Ensi vuonna runohaaste jatkuu, ja olen siinä mukana, totta kai. Ensimäisen teoksen olen jo aloittanutkin, mutta siitä kuulette myöhemmin... Kiitos Ompulle haasteesta ja runoinnoituksesta!

Runollista uutta vuotta!

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Kaisa Ijäs: Aurinkokello, 2018
Kustantaja: Teos
Sivuja: 72
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Kaisa Ijäksen Aurinkokello kutsuu heti ensi sivuillaan kulkemaan kehää ja rakentamaan aurinkokelloa. "Kehä"-sanalle esitellään myös etymologinen merkitys: aurinko.

Aurinkokellon matka tuntuu kiehtovalta. Aika limittyy ja lomittuu, toistuu, hyppelee kehällä eteen ja taakse. Kiertää ja kiertää. Runon minä yrittää määrittää paikkaansa ajassa, joka kurkottaa milloin minnekin, eikä ollenkaan tottele. 

Muistot kasaantuvat, muuttuvat ja ehkä valehtelevatkin: Muisti on yksi unohduksen muoto, kuka sanoi (s. 30). Tulevaisuuskin on salattua. Aurinkokello jatkaa ajan mittaamista.

Lukijalle herää omia muistoja ja niiden kautta on tietysti yhteys maapallon, ehkä jopa maailmankaikkeuden, historiaan. Kauneus, maisema, luonto, ihminen. Kaikki on yhtä, yksilö on osa aikaa:

Aurinkokello, ajan ja tilan ykseys
sormella minuutti, kädessä tunti (s. 14).

Kokoelman runon avautuvat vähitellen ja moneen suuntaan, kuten runojen pitääkin. Silti minun on pakko todeta, että yksittäinen runo saattaa olla jo niin moniulotteinen, etten saa siitä kiinni ollenkaan. Runo pakenee sanojen taakse. Välillä ajatus tiivistyy aforismiksi: - - historia on tauti josta kukaan ei parane - - (s. 68). Siinä kohtaa ymmärrän, pysähdyn ja nyökyttelen, olen samaa mieltä.

Erityisesti kritisoin sivistyssanojen määrää. Ensimmäisellä lukukerralla runo töksähti niihin kiinni ja jouduin kääntymään Kielitoimiston sanakirjan puoleen vähän väliä. Sanavarastoni kasvoi, mutta runo karkasi.

Paikoin Ijäksen runoista tulee tutkielmia. Ne kuulostavat ja maistuvat tieteeltä, joka sinänsä on kiehtovaa. Ne vangitsevat ihmisenä olemisen haikeuden ja kuorivat itsensä sen ytimeen. Lähelle ne tulevat, kun niissä tunnistaa hahmoja:
- -
yhtä odottamatta myös
toiveet jotka jätit taaksesi
palaavat kysymään tämänkö halusit
ne kävelevät vastaan ihmisen hahmossa
kiertyvät nykyisyyteen
josta muistin väljä suppilo
päästää lävitseen eideettisiä kaikuja
- - (s. 52).

Vasta toinen lukukerta avasi ovet runon puhujan äärettömyyksiin. Tunnelma kirkastui, sumeni ja hämmästeli, kaipasi ja nöyrtyi. Paikkani on arvoitus, osa maailmankaikkeuden mysteeriä. Tässä olen.



Kannattaa lukea Kosmisen K:n arvio Aurinkokellosta. Myös Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogista löytyy hieno arvio Ijäksen teoksesta.  Osallistun kokoelmalla Reader why did I marry him -blogin #runo18-runohaasteeseen.

Tomi Kontio: Saattaa, olla

Tomi Kontio: Saattaa, olla, 2017
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 73
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Tomi Kontion uusin runokokoelma Saattaa, olla on saanut niin paljon blogikehuja, että metsästin kokoelmaa luettavakseni kirjaston runohyllystä koko kevään. Koska Kontion uutuus ei ehtinyt koskaan hyllyyn asti lepäämään, keräsin kaikenlaisia muita runokokoelmia kyllä mukaani, mutta tätä jäin kaipaamaan. Lopulta ymmärsin panna kirjan varauksen ja sain lukea sitä valoisina kesäöinä, jolloin runot ovat ehkä enemmän totta kuin koskaan muulloin.

Kontio lyö lukijalta ilmat pihalle jo ensimmäisellä runolla, joka alkaa näin: Me kuolemme, me rakastamme - - (s.7). Siinä paljastuvat kokoelman kantavat teemat, kuolema ja rakkaus - ei enempää eikä vähempää. Ensimmäiset kymmenen runoa luen vähän kuin lamaantuneena ja harmissani, sillä nämä tuntuvat liian suurilta sanoilta minulle. En pääse runoihin sisälle, en jaksa runouden perinteistä sanastoa, melkeinpä paatosta. Rakkauden ja intohimon sanat olen lukenut jo niin monta kertaa.

Sitten loksahtaa. Rakkaus alkaa puhua kuoleman kanssa, se alkaa huutaa.Yhtäkkiä ymmärrän, että tämä on nyt syvästi koettua surua, eikä mitään lämmittelyä tai turhaa puhetta. Aloitan kokoelman lukemisen alusta. Lukija viedään katsomaan sitä, mitä jää, kun ei jää mitään - jää tyhjää. Sitten seison minäkin muistoissani sellaisella haudalla, jota en olisi halunut nähdä, mutta siinä se on, enkä pääse kuolemaa pakoon. Koska elämässä kaikki on lopulta rakkautta ja kuolemaa, ja runoudessakin on aina lopulta kyse rakkaudesta ja kuolemasta.

Kontion kokoelma ei päästä lukijaa lepoon, se on niin intensiivinen ja surussaan vaativa. Mikään kielikuva ei ole helppo tai kepeä, vaan syvintä kokemusta. Runot rönsyilevät, mutta silti tuntuu, että niissä ei ole mitään turhaa. Ajattelu on armotonta, piinaavaa, pakottavaa. Nämä sanat täytyy sanoa, koska nämä sanat on koettu.

Kokoelman nimi Saattaa, olla viittaa epävarmuuteen, elämn arvoitukseen, mutta myös hautaan saattamiseen. Miten se on meidän elävien tehtävä, saattaa läheinen kuolemaan ja itse jatkaa olemista. Oleminen ja eläminen surun kanssa on täyttä työtä. Muistot sattuvat ja ovat enemmän totta kuin mikään mikä on.

Kontion runojen sanastossa männyn latvuksen voi kuvitella enkelin siiviksi. Raamatun lauseet puhuvat kuolemaa. Sanastossa toistuvat kaipaus, kipu, rakkaus, kuolema. Ja sinä. Runon puhuja puhuu sinulle, rakastetulle ja kaivatulle, lähteneelle. Puhuu tyhjyydelle :
- -
Nähdä on niin vähän,
puhua niin vähän, kirjoittaa
kuin rakentaisi arkkua,
kuin höyläisi lautaa,
kuin etsisi syitä
- -
ja kaikki se pelko, johon meidät kääritään,
kaiken alku ja loppu
ja siinä välissä se vähä
minkä näemme:
nähdä on niin vähän, 
sanoa niin vähän, kirjoittaa
kuin tyhjää rakentaisi, tyhjää. (S. 19.)

Kontio kirjoittaa, koska sanat on kirjoitettava ja aseteltava säkeiksi. Hän tavoittelee sanoilla sitä, mitä ei voi tavoittaa. Siihen hän jättää kauniisti myös lukijan: rakkauteen, suruun ja kuolemaan:

Rakkaus on kuin
ja hiljainen vesi ja kivien ääni
ja typertyneet, pelonsekaiset saniaiset
ja niiden syvälle yltävät jalat
kuin sanat, 
kuin olisi rakkaus,
kuin on rakkaus, 
kuilu kahden valon välissä, kuolema.
Ja suru kuin, 
kuolema, kuolema kuin kuin. (S. 9.)



Saattaa, olla on luettu ainakin blogeissa Reader, why did i marry him?, Kominen K, Eniten minua kiinnostaa tie ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen tämä sopii kohtaan 2. Kotimainen runokirja.

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 44
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



Juhani Ahvenjärven Maitovalas vatsa täynnä mandariineja saa minut hyvälle tuulelle, vaikka kaikki kokoelman runot eivät ole pelkkää iloa. Kokonaisuus on kuitenkin valoisa ja hauska olematta millään tavalla hempeä tai helppo.

Ahvenjärven runoja en ollut aiemmin lukenutkaan, vaikka runoilija on tamperelainen, eli oikeastaan kotiseuturunoilija minulle. Olisi ilman muuta kannattanut lukea. Ahvenjärvellä on taito viedä lukijansa kokemuksen keskiöön. Siellä keskellä on rauha, vaikka ympärillä metelöisi liikenne, kaikuisivat parkkihallin äänet tai surisisi hiihtohissi tai nosturi.

Kokoelma on jaettu kolmeen osaan, jotka ovat nimeltään Valuma-alue, Otis, Tissot sekä Sitruunaperhonen siirtolohkareen yllä. Runoja ei ole paljon, eivätkä ne ole pitkiä. Tuntuu, että jokainen lause on tarkoin omalla paikallaan. Kaikki rönsyt on karsittu.

Runoissa liikutaan Tampereen lähialueilla, muun muassa Pirkkalassa ja Pispalassa, mutta käydään myös laskettelmassa tai muistellaan Vantaanjoen rannan tärkeää hetkeä:

Kosin sinua Vantaanjoen varrella
keväällä, kun ketunleivät
valloittivat metsät.

Nosturi surisee, siirtää elementtejä,
ikkuna-aukoista aurinko kuin
oranssi kypärä kurkkii.

Kohoava suihkukokeen juova levenee,
nokka näyttää terhakkaana Teneriffaa kohti. (S. 40)


Yhteistä kaikille paikoille on se, että keskelle ihmisten rakentamaa ympäristöä iskee luonto: Amiraaliperhosia hirviaidoilla - - (s. 35). Tai toisinpäin, eli keskelle luontoa ilmestyy muistutus ihmisestä: Rakennustyömaalta ajautuu lämmöneristelevyjä kuusien alle (s. 39). Luonto ja ihminen, ihminen ja luonto - kumpikaan ei ole pääsemättömissä toisistaan.

Varsinkin kokoelman kolmas osa Sitruunaperhonen siirtolohkareen yllä kertoo luonnon, ja erityisesti kevään, vatustamattomasta voimasta. Ihminen ei voi keväälle mitään. Se vyöryy ylitse ja jättää ihmisen vaikka makaamaan mattotelineen alle kuuntelemaan sorakuoppien solinaa.

Ahvenjärven runoista luen kaikuja Lauri Viidasta. Varsinkin runossa Moss, osmoosimoskeija, on viitamaista loppusointuilottelua, mutta kokoelma pursuaa kokonaisuudessaan kirkasta ajattelua, joka kulkee myös läpi Viidan runouden. Silti Ahvenjärven runoilijaääni on täysin omanlaisensa. Kokoelmasta tulee sellainen olo, että kirjoittaminen on elinehto, keino vangita hetket ja havainnoida ympäristöä. Runoissa on liikettä ja huumoria, ajattelun avaruutta ja vapautta.

Jos etsin Ahvenjärvelle paikka nykyrunoudessa, huomaan, että huumori ja yhdistää häntä esimerkiksi Henriikka Tavin ja Anja Erämajan runouteen. Ilmaisun niukkuus taas on Ahvenjärven omaa voimaa, mutta liittää hänet toisaalta modernistien perinteeseen.

Ahvenjärven runojen puhuja on tarkka ja lempeä havainnoija, jollaisia tarvitaan muistuttamaan sanojen ja luonnon voimasta. Ihmisen paikka olisi ennen kaikkea ihmettelijän paikka, vaikka kuinka toimeliaita ja päteviä yritämmekään olla.



Myös Kosminen K -blogissa ilahduttiin näistä runoista, mutta toivoisin monen muunkin näistä ilahtuvan. Osallistun teoksella Ompun #runo18-haasteeseen ja kirjablogeissa pyörivään #runosunnuntai-tempaukseen. Helmetin vuoden 2018 lukuhasteeseen teos sopii tietenkin kohtaan 2. Kotimainen runokirja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän, 2016
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 71
Kansi: Martti Ruokonen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän täydentää kuvaa uudesta lempirunoilijastani, ja näin Lukuviikon kunniaksihan sopii blogata lempirunoistaan, eikö vain? Olen nyt puolen vuoden aikana lukenut Erämajan runokokoelmat Laulajan paperit (2005) ja Töölönlahti (2013) sekä nyt tämän uusimman teoksen, vuonna 2016 ilmestyneen kokoelman Ehkä liioittelen vähän. Näiden perusteella puhun löydöstä, ja toivon, että monet muutkin löytäisivät Erämajan runoteokset.

Uusimmassa teoksessa on tietysti paljon tuttua: huumori, ilottelu ja vakavat aiheet risteilevät, on proosarunoa ja perinteistäkin runomuotoa. Uuttakin on: teksti kääntyy välillä ylösalaisin tai sivuttain, sitä on ladottu päällekkäin niin, ettei sanoista saa selvää - eikä siis ajatuksestakaan. Mutta runon puhuja ainakin yrittää:
Otan asioista selvää, katson ikkunasta ulos, siellä se taas on, sää. Seisoo siinä, säänä, mitä siitä voi sanoa. Mitä siitä saa selvää, laidasta laitaan himmeävaloinen, siihen kun herää, ei tiedä mihin on menossa, päivään vai yöhön. - - (S. 7.)

Nyt rakastutaan ja pelätään onnettomuuksia, kasvatetaan nuorta ja luetellaan asioita. Onko tämä nyt sitä tunne-elämää (s. 34)? Erämajan runoudessa tiivistyy ajan hektisyys ja suuret odotukset: On pysyttävä hengissä, pidettävä ääntä, huolta, loitolla käärmeet, karhut, pidettävä aikataulut, varttia yli (s. 32). Ihmisen pitäisi olla jotenkin mukana kaikessa - kuvatulvassa, arjessa, työssä, kotona, rakkaudessa. Ei ihme, että välillä ajatukset puuroutuvat tai alkavat pyöriä saman asian ympärillä. Pelottaa kaikki.

Elämä on epäilystä, sillä voiko mistään oikeastaan olla aivan varma tässä ajassa - varsinkaan rakkaudesta. Siihenhän niitä suuria odotuksia vasta liittyykin. Kansanperinteen runo Jos mun tuttuni tulisi asetti jo melkoiset vaatimukset rakkaudelle, ja Erämaja kyllä tuntee perinteen. Tällainen intertekstuaalisuus on riemastuttavaa, ja Erämajan runoissa sitä on paljon (kaikkea en varmasti tunnistakaan):  Luulen, minusta tuntuu, olen melko varma, että tässä on nyt sellainen iso rakkaus, sellainen rakkauspakkaus, tässä on sellaiset rakkausteipit, että pysyy kasassa vaikka olisi märät kädet - - Sellainen meininki, että ei väliä, vaikka olisi verta juonut, kuolema niskassa. (S. 10.)

Jotkin kokoelman runoista ovat kuin lauluja, säkeistömallisiakin. Haluaisin kuulla ne esitettyinä, sillä luulen, että niihin on olemassa myös sävel. (Erämaja on myös esiintyvä muusikko.) Tekstimuodossa säkeistömalliset runot eivät kuitenkaan tule minua niin lähelle kuin proosraunojen tai "muodottomien" runojen tajunnanvirta. Pidän niistä enemmän, koska niistä ei tosiaan tiedä, mihin niiden ajatuksenjuoksu vie.

Erämajan runot eivät hienostele. Esimerkiksi kuuden sivun mittainen proosaruno(sikermä) nimeltä Lähipuhelu alkaa minuutin kestävästä suudelmasta, kohta mietitään kuolemaan kuluvaa aikaa, pelataan pesistä ja joudutaan lopulta hirvikolariin. Ja kaikki tämä on täysin selvää ja loogista. Runoa on helppo lukea ja runon puhujan ajatukset tuntuvat täysin perustelluilta. Runous toimii parhaimmillaan juuri näin.

Välillä runon puhuja heittäytyy helppoheikiksi: Kato, sulla on siinä se elämä, miltä näyttää? Onks hyvä elämä, voisko olla parempi, voisiko sitä fiksata vähän? Kato, aina on parantamisen varaa, vai mitä, turhaa tuskaa ja murhetta. Mitä jos vietäis verstaalle koko homma. Se on jotenkin kallellaan, jotenkin himmee, pelosta himmee. Mitä jos putsattais vähän noita sun elämäsi päiviä? Pieni pintaremontti ei taida ihan riittää, sen verran on kertynyt elämänkokemusta, sen verran seinämiin pinttynyt turhaa faktaa ja luuloja. - - (S. 48.) Helppoheikkiä on helppo uskoa, sillä elämässä on paljon vikaa. Erämajan runoja lukiessa viat kuitenkin väistyvät naurun tieltä, ja joitakin asioita näkee ehkä vähän kirkkaammin. Ainakin hetken.



Ehkä liitoittelen vähän on luettu ainakin näissä blogeissa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Reader, why did I marry him?, Kaikkea kirjasta, Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä, Tekstiluola ja Kirja vieköön! Osallistun teksella Ompun runohaasteeseen ja kuittaan Helmetin lukuhaasteesta kohdan 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta.

Katja Seutu: Kuusilla mittaan aikaa

Katja Seutu: Kuusilla mittaan aikaa, 2017
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 64
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Katja Seudun Kuusilla mittaan aikaa on herkkä ja kaunis runoteos. Se tarttui kirjastosta mukaani hienon nimensä ansiosta. Nimi viittaa luontoon, ja sinne suurin osa kokoelman runoista kiinnittyykin. Toinen kiinnekohta Seudun runoissa on aika: hetket, ajan kuluminen, ajan venyminen. Joissain runoissa kuuset ja aika kietoutuvat yhteen, kuten teoksen nimi lupaa.

Kun pimeys tulee
ajan rantareittiä 
hitaammin,
keskityn olemaan lämmin,
lasken poistuneita kuukausia.
Moni asia on siirtynyt paikoiltaan,
kaislikko, ei,
Eila Hiltusen veistos
ei,
kuuset, kyllä,
vuori, kyllä, kyllä.           (S. 25.)


Kuulun heihin, joiden mielestä runous ei olisi runoutta ilman luontoyhteyttä. Viimeksi ihastuin Anja Erämajan Töölönlahti-kokoelmaan, jonka osat oli nimetty vuodenaikojen mukaan. Helsinkiläisissä maisemissa liikkuu myös Katja Seudun runous. Suomalaisen runouden luontoyhteys on jatkumo, johon voi laskea ainakin nämä runoilijat: Aleksis Kivi, Eino Leino, Aaro Hellaakoski, Sirkka Turkka, Eeva Kilpi, Johanna Venho, Risto Rasa, Arto Lappi, Pekka Kytömäki...  Katja Seutu liittyy mukavasti tähän jatkumoon, ja tuo siihen oman hienoisen sävynsä.

Kuusilla mittaan aikaa ei ole suurten tunteiden runoutta, vaan pikemminkin pienten yksityiskohtien ja pienten onnen ja surun hetkien keräämistä. Mahtipontisuus on näistä runoista kaukana, ja siksi ne tulevat lähelle. Pienet havainnot pysäyttävät hetken ja tekevät niistä elettäviä: Näin voi sietää aikaa (s. 5).

Runojen havainnot jäävät kuitenkin osittain sitoutumatta toisiinsa, joten lukukokemuksesta ei synny mieleeni yhtenäistä kaarta. En anna sen kuitenkaan haitata, vaan tartun siihen, jonka tunnistan: kuusen muotoon, kuusen huminaan ja sen tuomaan kiinnekohtaan, vakaaseen (koti)kuuseen. Runon minä käskee tekemään juuri niin, koska se on elämisen ehto, arkitodellisuutta:
Kuusien luona seisominen
ei ole romanttinen idylli
vaan asiallista mittausvälineen
luo hakeutumista (s. 58).

Runoissa on viittauksia teoksiin, joita runon minä lukee. Niissä mainitaan muun muassa Runeberg ja Kivi, Aino Sibeliuksen kirjeitä, otteita teoksesta Työtä ja rakkautta. Kansanmiesten päiväkirjoja 1834 - 1937. Chuangtsen Joutilaan vaelluksesta on peräisin ajatus isosta puusta turvana ja rauhoittajana. Runoilija on kerännyt kirjallisuudesta ajatuksia, jotka puhuttelevat häntä ja puhuttelevat myös kokoelman lukijaa. (Teoksen lopussa on lähdeluettelo ajatusten alkuperästä.) Runon minä kuitenkin kehittää ajatuksia eteenpäin, aivan omikseen.

Katja Seudun runot ovat rauhoittavia. Ne eivät hötkyile mihinkään, vaan houkuttelevat hidastamaan. Niistä henkii lohtua ja turvaa. Eräs runo kuuluu lyhyesti näin: Koko ajan kuuluu kirkasta läpäisyä (s. 63). En tiedä teistä, mutta minulle tässä on selvä kehotus yrittää kuunnella vähän tarkemmin, erottaa elämän hälystä sen olennaisin ydin.



Kuusilla mittaan aikaa on osunut myös Tuijan hyppysiin. Vuoden 2018 Helmetin lukuhaasteeseen teos sopii kohtaan 2. Kotimainen runokirja. Osallistun teoksella myös Ompun #runo18-haasteeseen.

Anja Erämaja: Töölönlahti

Anja Erämaja: Töölönlahti, 2013
Kustantaja: WSOY
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 89
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Näin se minulta
juoksuksi menee, 
radan vartta, 
aidan viertä, 
sillan yli, 
mäkeä ylös, ohi
sinisen huvilan, - - (s.9).


Näin alkaa Anja Erämajan runokokoelma Töölönlahti. Se on takakansitekstinsä mukaan intervallijuoksu ympäri lahden ja halki elämän. Aluksi teksti on aseteltu tasaisiin säkeisiin, mutta heti kokoelman toisella sivulla se alkaa kaartua ikään kuin Töölönlahden rantojen muotoon. Alkulämmittelyn jälkeen tahti kiihtyy ja juoksu löytää rytminsä. Välillä tekstistä voi löytää hengityksen paikkoja - sanojen välit muodostavat tasaisen kuvion, jonka voi tulkita vaikka sisäänhengityksen mahdollisuudeksi: ja tässä kohtaa voi hidastaa, kävellä ohi kyltin, säkeessä neuvotaan (s. 22) tai Tässä palaudutaan, kerätään voimia. Kädet roikkuvat velttoina kahta puolta. (S. 59.)

Maisemat vaihtuvat, tutut rakennukset vilisevät ohi. Välillä juoksija tuntee Oopperatalon seinien sisällä balettitanssijoiden liikkeet. Hän tekee havaintoja vastaantulijoista, sorsista, rakennustyömaista - kaikesta mitä silmä tavoittaa. Välillä mieleen välähtää laulujen sanoja englanniksi tai suomeksi, riimit lähtevät valloilleen. Välillä hahmotellaan äänimaisemaa:
  juoksijoiden ropina,
pyöräilijöiden kilinät,
   dynamojen suhina,
          sähköä syntyy,
        puheen sorinaa,
                   repliikkejä - - (s. 28)

Runon minä juoksee Töölönlahtea ympäri ensin syksyllä, sitten talvella ja lopulta vielä keväälläkin. Teoksen osat on nimetty koettujen vuodenaikojen mukaan: Syksy, Talvi ja Kevät.  Nyt ollaan suomalaisen runoperinteen ytimessä, jossa vuodenaikojen vaihtelu ja luonto tulevat vastaan tavalla tai toisella. Runon minän mieli ja runojen tunnelmat heijastelevat vuodenaikoja. Selvimmin tämä näkyy talvessa, joka on surun aikaa. Juoksija miettii silloin kuolemaa. Töölönlahden maisema pysyy periaatteessa samana, mutta muuttuu vuodenaikojen vaihtuessa. Myös runon kertoja muuttuu: juoksija juoksee, mieli on vapaa ja vapautuu yhä enemmän, kun tullaan kohti kevättä. Kesästä ei kerrota, mutta se lupailee helpotusta oloon, ehkä jopa jotain railakasta.

Liikkeen ja sanojen yhdistäminen on kiinnostavaa ja kiehtovaa. Samantyyppistä riemastuttavaa kerrontaan on Henriikka Tavin Esim. Esa -runokokoelmassa, jossa runon minä pyöräilee työmatkansa ja hänen ajatuksensa seurailevat maisemaa ja tekevät siitä havaintoja, mutta samalla tajunnanvirta toimii omaan vastustamattomaan rytmiinsä - voiko ajatuksilleen mitään, sillä sieltä niitä pulppuilee, jostain matkan varrelta?

Erämajan lenkkipolulla käy samoin. Yhtäkkiä ollaankin olemassaolon keskiössä, surraan ja iloitaan. Mietin, miten runoilija on tekstinsä luonut: Onko hän kenties puhunut lenkkinsä aikana itsekseen, puhunut ääneen havaintojaan ja tajunnanvirtaansa ja nauhoittanut puheensa? Onko hän kenties lenkin jälkeen istunut alas ja kirjoittanut mietteensä? Oli miten oli, lopputulos on vastustamattoman todentuntuista, aitoa runon, ruumiin ja mielen liikettä ja rytmiä. Jotenkin uutta ja oivaltavaa runoutta, jota luen innoissani. Niin juuri: olen innoissani.  Ehkä vähän hengästynytkin - yritänhän pysyä juoksijan mukana.

Anja Erämajan esikoisrunoteos Laulajan paperit (2005) on proosarunoteos, jossa identiteetin etsintä on keskeisessä osassa. Erämajan omintakeinen ja vastustamaton huumori kukoistaa esikoiskokoelman joka sivulla. Se on itseironista, nokkelaa ja syvää. Niin on tässäkin kokoelmassa. Runoilija osaa katsoa paitsi maisemaa myös omaa sielunmaisemaansa mukavan vinosti. Yksityisestä tulee - askel askeleelta, säe säkeeltä - yleistä:
Pelkään huilaamista,
pelkään että huilareilta
nykäistään neliöt alta, 
taso laskee ja katto, 
joutuu konttaamaan,
ryömimään, käytävälle,
putkeen, viemäriputkeen,
lapset hunningolle,
joutuu vaihtamaan
pienempään, festivaalit
piknikkiin, Egyptissä piti käydä. (S. 48.)


Töölönlahti jättää rytminsä minuun. Tekisi heti mieli lukea lisää Erämajan runoja. Tekisi heti mieli lähteä juoksemaan:
                                               - - vasen, oikea
                                                  jalka osuu
                                               maahan, iskee
                                              maailmaan,
                                            luut tihenevät,
                                          syke tihenee,
                                        aine vaihtuu,
                                       asioita tapahtuu,
                                      palaminen,
                                    olen liekeissä,
                                   liikkeessä - - (s. 12).
                               



Erämajan kokoelma on luettu myös blogeissa Mari A:n kirjablogi (jossa on kuvituksena aurinkoisia otoksia Töölönlahden rannoilta), Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön! ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Kuittaan Töölönlahdella Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 4. Kirjan nimessä on jokin paikka. Osallistun kirjalla myös Ompun #runo18-haasteeseen. (Tosin en ole vielä tehnyt koontia viime vuodenkaan runohaasteesta...)