Nobelisti-haasteen koonti

Vuosi alkaa kääntyä loppusuoralle, ja on aika panna Jokken 14 nobelistia -haaste pakettiin. Alkuperäinen, kunnianhimoinen tavoitteeni oli lukea 14 kirjaa eri kirjailijoilta, mutta en päässyt aivan 14 kirjailijaan saakka ja tavailin sitten eräältä kirjailijalta kaksi teosta, tosin toisen äänikirjana.

Etenen koonnissani historiallisessa järjestyksessä, eli listaan lukemani nobelistit siinä järjestyksessä, kun he ovat palkintonsa saaneet:


1. Björnstjerne Björnson 1903

Leonarda (1880)



2. Henrik Sienkiewicz 1905

Bartek Sankari (1882)

3. Rudyard Kipling 1907

Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista (1888)

4.  Selma Lagerlöf 1909

a) Gösta Berlingin taru (1891)

b) Nils Holgerssonin ihmeellinen matka (1906 - 1907)



5. William Butler Yeats 1923

Runoja (kokoelma)



6. George Bernard Shaw 1925

Pygmalion (1912)



7. Samuel Beckett 1969

Huomenna hän tulee (1949)



8. Heinrich Böll 1972

Päiväkirja vihreältä saarelta (1957)



9. Seamus Heaney 1995

Ukkosvaloa (kokoelma)



10. Mario Vargas Llosa 2010

Keltin uni (2010)



11. Alice Munro 2013

Kerjäläistyttö (1977)



Luin yhteensä 12 nobelistien kirjoittamaa kirjaa, 11:ltä eri kirjailijalta. Jokken haasteen mukaan kuulun siis nyt nobelisti-bloggaajien raskaaseen sarjaan. Taputan itseäni olkapäälle ja hymyilen tyytyväisenä, vaikka en tavoitteitani aivan saavuttanutkaan.

Parhaat lukukokemukset tältä listalta ovat  Heinrich Böllin Päiväkirja vihreältä saarelta, Samuel Beckettin Huomenna hän tulee, Seamus Heanyn Ukkosvaloa ja Alice Munron Kerjäläistyttö. Parhaiden listalle pääsi siis sekä runoa että proosaa ja draamaa.

Mikään lukukokemus ei ollut pettymys. Vanhatkin teokset sisältävät niin paljon kerronnan iloa ja taitavaa tarinaniskentää, että niitä luki ilokseen. (Tosin Selma Lagerlöfin Gösta Berlingin taru ja Mario Vargas Llosan Keltin uni etenivät paikoin aika hitaasti.) Kirjallisuuden Nobel-palkinto on tae laadusta.

Lukemieni Nobel-kirjailijoiden joukossa ovat kaikki irlantilaisnobelistit: Seamus Heaney, Samuel Beckett, George Bernard Shaw ja William Butler Yeats. Myös Heinrich Böllin Päiväkirja vihreältä saarelta ja Mario Vargas Llosan Keltin uni liittyivät Irlantiin. Irlanti oli vuoden 2014 henkilökohtainen haastemaani, koska matkustin ystävien kanssa Dubliniin elokuun alussa, ja tavoitteenamme oli valmistautua tuolle matkalle myös kirjallisesti.

Kiitän Jokkea haasteesta, jota ilman en olisi etsinyt Projekti Gutenbergista vanhojen nobelistien teoksia, enkä olisi lukenut näin monipuolisesti eri kaunokirjallisuuden lajeja. Taas kerran tuli todistettua, että lukuhaasteeseen osallistuminen rikastuttaa omaa harrastusta.

Selma Lagerlöf: Gösta Berlingin taru

Selma Lagerlöf: Gösta Berlingin taru, 1912
Alkuteos: Gösta Berlings saga, 1891
Suomentaja: Joel Lehtonen
Kustantaja: WSOY
Mistä sain kirjan: latasin kirjan lukulaitteelle Projekti Gutenbergista


Kun aloitin Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haasteen tämän vuoden alussa, ajattelin lukevani 14 eri nobelistin teosta. Mutta tässä sitä nyt ollaan. Tulin kuin tulinkin lukeneeksi Selma Lagerlöfiltä, vuoden 1909 nobelistilta, kaksi kirjaa. Koska naispuolisia kirjallisuuden nobelisteja on sen verran vähemmän kuin miehiä, niin ehkä sallin tämän poikkeuksen tavoitteestani. Sitä paitsi 14 nobelistiakaan ei näytä toteutuvan, joten kaikki haasteeseen sopivat kirjat on haalittava kokoon.

Lagerlöf aloitti kirjailijan uransa Gösta Berlingin tarulla vuonna 1891. Kirja kertoo virkaheitto papista, Gösta Berlingistä, joka erotetaan papinvirastaan liiallisen juopottelun vuoksi. Katuojasta hänet pelastaa majurinrouva, tehtaan patruunan leski, jonka hoivissa on ennestään kymmenkunta kavaljeeria. Kavaljeereiksi kutsuttiin entisiä kuninkaan hovimiehiä, joilla ei ollut mitään tekemistä rauhan aikana vanhoilla päivillään. Näillä miesporukoilla oli maine entisinä sankareina, joiden ympärillä ei paljon kunnollista elämää nähty. Gösta Berling siis päätyy tähän samaan seurueeseen.

Tilanne kehittyy siten, että majurinrouva jättää omaisuutensa, tehtaansa ja kartanonsa kavaljeerien vastuulle, ja niinpä paikkakunta joutuu hunsvottien armoille. Hullu aika jää historiaan Ekebyn kavaljeerien aikana, ja silloin nähtiin ja koettiin paljon kummallisia ja sopimattomia asioita. Lopulta kansa alkoi uskoa, että aika oli kirottu.

Gösta Berling ei ole ainut kirjan sankareista, mutta tavalla tai toisella hänen hahmonsa ympärille punoutuvat kaikki tarinat. Koska Gösta on naistenmies, seurataan tarinoissa myös kolmen naisen kohtaloa. Oikeastaan lähes kaikkien kavaljeerienkin elämäntarinat kerrotaan juurta jaksain. Oman osuutensa saavat myös muun muassa erilaiset 1800-luvun kulkupelit:

Rappioituneessa, vanhassa vaunuliiterissä, johon tavallisesti pilalle ajettuja vaunurähjiä ja rekikuluja viedään, on ihmeellinen kokoelma vanhoja ajoneuvoja. Siellä on vihreiksi maalattuja häkkirekiä ja pinnarekiä, punaisia ja keltaisia. Siellä on ensimmäinen Vermlannissa nähty karrioli, jonka Beerencreutz sai sotasaaliina vuonna 1814. Siellä on kaiken maailman yhden hevosen vedettäviä, on keikkuvavipuisia kiesejä ja kyytirattaita, merkillisiä piinapenkkejä, joiden istuinta kannattavat puiset vieterit. Siellä on kaikkea: on hengiltäheiluttavat kahvirännälit, puol'-toistaiset ja paukkurattaat; kaikki mitä on maantien olemassa ollessa ylistetty. Ja siellä on se pitkä reki, johon mahtuu kaksitoista kaveljeeria, ja viluisen Kristoffer-serkun kuomureki ja Örnecloun vanha perhereki koinsyömine karhuntaljoineen, nahkasuojustimessaan kulunut vaakuna, sekä kilpa-ajorekiä! Ah, mahdottomasti kilpa-ajorekiä! (S. 81.)

Kirja on kokoelma kansantarinoita ja historiallisia tapahtumia, joita kansa kertoo omin sanoin ja selityksin. Tuntuu kuin kirjailija olisi kerännyt kotiseutunsa tarinat yhteen ja samaan löyhään juonikehikkoon. Tarinat ovat suorastaan vaatineet tulla kerrotuiksi. Kerronnasta paistaa kirjoittamisen ilo ja persoonallisesti värittynyt, romanttinen tyyli. Kieli on kaunista, ja käännös tekee tekstille oikeutta suomentaja Joel Lehtosen ansiosta.

Luin Gösta Berlingin tarua puoli vuotta. Tästä voi päätellä, että kirja ei ollut kovin vetävä. Nykyaikana episodimaisesti kerrottu, uskonnollissävytteinen kansantarusto ei välttämättä ole mikään hitti, ei ainakaan minulle ollut. Toisaalta ymmärrän hyvin kotiseudun legendojen merkityksen ja tarinoiden viehätyksen. Sitä paitsi kirjalla oli sellainen vaikutus minuun, että nyt on vaikea keksiä mitään korvaavaa sen tilalle. Kävi nimittäin niin, että parempaa unilääkettä minulle ei ollut kuin tämä kirja. Jos heräsin keskellä yötä, luin kirjasta muutaman sivun ja nukahdin takuuvarmasti. Ehkä kirjassa oli jotain perinteisen sadun taikaa, ehkä tuntui kuin oma äiti olisi lukenut minulle ääneen. Kirjasta tuli varsinainen slow reading -projekti tälle syksylle, mutta kokemus jäi silti selvästi positiiviseksi.


Osallistun kirjalla Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haasteeseen. Kirjan on lukenut myös Jokke itse, ja hänkin koki kirjan varsin kauniina kieleltään, mutta toisaalta myös ikävystyttävänä kerronnaltaan.

Selma Lagerlöf: Nils Holgerssonin ihmeellinen matka

Selma Lagerlöf: Nils Holgerssonin ihmellinen matka, äänikirja
Alkuteos: Nils Holgerssons underbara resa genom Sverige
Suomentaja: Päivö Taubert
Lukija: Inkeri Wallenius
Kustantaja: WSOY
Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen
Mistä sain kirjan: oma ostos





Selma Lagerlöf (1858 - 1940) kuuluu nobelistien vähemmistöön, eli naiskirjailijoihin. Hän sai historian ensimmäisenä naisena kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1909 ja on niitä harvoja naisnobelisteja, joita ylipäätään tunnen, saati joiden teoksia olen lukenut. Lagerlöfin lisäksi olen muistaakseni lukenut vain naisnobelisti Alice Munron novellikokoelman ja Wislava Szymborskan runoja. Lagerlöfiltäkin olen tähän asti tutustunut tähän yhteen ja ainoaan teokseen, eli Peukaloisen retkiin (mutta piakkoin saan päivittää blogiini myös toisen Lagerlöfin teoksen). Suomennosten niminä olen nähnyt ainakin näitä kahta versiota: Peukaloisen retket villihanhien seurassa ja tätä Nils Holgerssonin ihmeellistä matkaa.

Peukaloisen tarina lienee suomalaisille tuttu vuonna 1980 valmistuneesta piirretystä tv-sarjasta, jota on esitetty uusintanakin useaan kertaan. Minutkin tarina tavoitti ensimmäisen kerran sitä kautta. Olin jo oikeastaan liian vanha seuraamaan piirrettyjä, mutta tuohon aikaan niitä oli tarjolla niin vähän, että kaikki animaatiot kelpasivat. Tv-sarjahan oli valloittava, se oli sopivan jännittävä ja aikanaan jopa melko vauhdikas. Myöhemmin, jo aikuisena, luin kirjan lastenkirjallisuuden tenttiin, ja sittemmin omille lapsilleni ääneen - ja nyt oli vuorossa äänikirjaversio.

Selma Lagerlöf kirjoitti Peukaloisen retket alun perin kouluihin lukukirjaksi vuosina 1906 - 1907. Lagerlöfin idea toimii valloittavasti: Nils Holgersson on ilkeä poika, joka suututtaa haltian. Haltia taikoo hänet peukaloiseksi, ja Nils joutuu perheen Martti-hanhen mukana villihanhien matkaan. Idea on suorastaan nerokas, sillä villihanhien keväisen paluumuuton seuraaminen Ruotsin Lappiin pesimään on mitä mainioin tapa käydä läpi Ruotsin maakunnat, kaupungit, järvet ja joet  - poiketaanpa myös Gotlannissa. Yläilmoista kaiken voi nähdä laajemmin.

Tarinassa on monta ideaa, jotka ovat tehneet kirjasta klassikon. Ensinnäkin Lagerlöfin luoma pojan hahmo, Nils Holgersson, on aluksi varsin itsekäs ja laiska kloppi. Tarinan myötä hän kasvaa vastuuseen ja kiintymykseen, eli kyseessä on positiivinen ja opettavainen kasvutarina. Toiseksi villihanhien muuttomatka Etelä-Ruotsista Ruotsin Lappiin on kuvattu maisemia maalaillen ja niin elävästi, että ne voi nähdä silmissään. Ihmisten elinkeinot, luonnon erityispiirteet ja historialliset tarinat värittävät kerrontaa.

Kolmanneksi tarinassa on sopivasti seikkailua ja jännitystä, on taistelua luonnonvoimia vastaan, on myrskyä, sadetta, lunta ja jäätä. Ilkeä kettu, Smirre, on peukaloisen ja villihanhien perivihollinen, ja seuraa heitä pohjoiseen virittäen matkalle monta ansaa. Onneksi matkalla tavataan myös paljon hyviä ja jaloja eläimiä, kuten viisas villihanhien johtaja Akka Kebnekaiselainen, Gorgo-kotka ja Bataki-korppi. Nils oppii ymmärtämään eläimiä ja auttaa nokkeluudellaan niitä pulasta. Luonnon kunnioittamisessa kirja on entistäkin ajankohtaisempi, ja sopii edelleenkin lapsille luettavaksi.

Äänikirjan lukijana on Inkeri Wallenius, jonka äänestä tulee hyvin nostalginen olo. Hän on nimittäin kertojana myös tv-sarjassa. Walleniuksen ääni sopii erinomaisesti tarinaan, ja sitä on miellyttävä kuunnella. Rauhallinen ja lempeä äänensävy koukutti myös nykylapset kuuntelemaan seikkailuja, ja autossa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, kun tarina eteni.


Osallistun kirjalla Jokken 14 nobelistia -haasteeseen. Kirjan on lukenut myös Kirjasähkökäyrän Mai.

Antti Heikkinen: Risainen elämä, Juice Leskinen 1950 - 2006

Antti Heikkinen: Risainen elämä, Juice Leskinen 1950 - 2006, 2. painos, 2014
Kustantaja: Siltala
Kansi: kannen kuva Juho Juntunen, graafinen suunnittelu Kari Lahtinen
Sivuja: 463
Mistä sain kirjan: oma ostos


 Syksyn vaikuttavimpiin lukuelämyksiini kuuluu Antti Heikkisen Juice-elämäkerta Risainen elämä, Juice Leskinen 1950 - 2006. Syitä on monia. Varmaankin tärkein syy on se, että Juice Leskisen musiikki on ollut osa nuoruuttani - jos on elänyt nuoruutensa 1980-luvun Suomessa, siltä ei ole voinut välttyä. Kenellepä ikäpolveni lapselle eivät olisi tuttuja käsitteet Manserock tai Tuuliajolla-risteily, jotka liittyvät tuohon Suomi-rockin kultaiseen vuosikymmeneen.

Olen kotoisin Nivalasta, jossa sijaitsee legendaarinen keikkapaikka Tuiskula. Siellä Juice Leskinen Grand Slam lopetti keikkailun 19.11.1983. Olin liian nuori päästäkseni paikan päälle (alle rippikouluikäisen elämässä oli rajoitteita siihen aikaan) mutta kyllähän tapauksesta kohistiin, eikä paikkakunta ole toipunut siitä vieläkään. Myöhemmin näin Juicen Nivalan Tuiskulassa muutamankin kerran, sillä eihän Leskisen ura vuoden 1983 jäähyväiskeikkaan kuitenkaan päättynyt.

Omissa muistoissani Juice kuuluu sinne, Nivalaan ja nuoruuteen. Paitsi Tuiskulassa, Leskinen vaikutti muuallakin: Kun autot pakattiin lauantai-iltaisin  täyteen nuorisoa ja suunnattiin keikkapaikoille ympäri maakuntaa, käänneltiin autoradiossa ahkerasti c-kasetteja. Useimmiten ne olivat itse nauhoitettuja "Sekalaista"-kokoelmia, joiden taltioinnit osattiin ulkoa. Juicen biisejä hoilattiin sydänverellä, kuin olisi 18-kesäisinä kovastikin ymmärretty niiden elämäntuskaa: Marilyn, Jyrki boy, Syksyn sävel, Viidestoista yö, Musta aurinko nousee...

Koko suuruudessaan Juice Leskisen ura alkoi paljastua minulle vasta Tampereella 1990-luvulla, kun muutin kaupunkiin opiskelemaan. Mikko Alatalon ja Juice Leskisen Coitus int -kokoonpanon Per Vers, runoilijaa soitettiin jatkoilla ja Juicen opiskeluajoista liikkui Tampereella edelleen villejä tarinoita. Esimerkiksi Vanhan Domuksen opiskelija-asuntola oli kulttimaineessa, ja Leenassa ja Pekassa saattoi kohdata itse maestron. Opiskeluaikojen rakkauksia siivitti kauneimmista kaunein kappale, Klaani-elokuvasta tuttu Balladi, joka on Juice Leskisen sanoittama ja Anssi Tikanmäen säveltämä.

Tämän kaiken elin uudestaan Heikkisen kirjaa lukiessani. Eikä se ole vähän, vaan se on paljon, sillä en ole muistojeni kanssa yksin. Juice on koskettanut suomalaisten elämää sekä laulujensa kautta että persoonana. Hän on Suomi-rockin perustajia, ehkäpä jopa sen kruunaamaton kuningas, jota ilman meillä ei olisi niin vahvaa suomenkielisen rock-lyriikan perinnettä kuin nykyisin on. Leskistä tekisi mieli kutsua neroksi. Hänen virtuoosimainen suomen kielen pyörittelynsä on vertaansa vailla ja kaikkien suomalaisten (paitsi ehkä itsensä) onneksi hänellä oli myös maaninen tarve suoltaa sanoja.

Lukuelämyksestä teki vaikuttavan myös Antti Heikkisen kirjoitustyyli, joka tekee kunniaa kuvattavalleen. Hänen tekstinsä on intensiivistä, lähes maanista sekin. Jo kirjan alku, jossa kerrotaan Pauli Matti Juhani "Jussi" Leskisen lapsuudesta ja nuoruudesta Juankoskella, on kirjoitettu niin värikkään savolaisesti, että pohjalaisesta lukijastakin melkein viäntyy savolainen. Leskisen opiskeluajoistakin Heikkinen maalaa lähes runollista kuvaa: Opiskelijanuorukainen istuu punkallaan Kuljussa, Tampereen kupeessa ja kirjoittaa kirjettä. Vuoteen vieressä lojuu kirjoja, Jarkko Lainetta ja M. A. Nummista, viinapullo tyhjenee yhteistyössä sängyllään istuvan kämppiksen kanssa. Tupakka ei pala, Leskinen on vielä Tampereelle muutettuaankin savuton mies, mutta kitara soi, ja välillä Juice laulaa musisointinsa mausteeksi. Sitten kynä rapisee taas piirrelläkseen ajatuksia sinisille, vihreille ja punaisille kirjearkeille. Ikkunan takana on lokakuu, tuuli lyö ruutuun alun perin maahan matkanneita sadepisaroita. (S. 93.)

Kirja ei ole kuitenkaan pelkkää maalailua, vaan sisältää tarkat tiedot bändien kokoonpanoista, levyistä ja levytyksistä sekä muille artisteille tehdyistä sanoituksista. Leskisen biisien analysointia on paikoin jopa liikaa, sillä biisejähän riittää. Toki nekin muodostavat osaltaan tarinaa risaisesta elämästä, eikä Heikkisen kokoama kuva ole tosiaankaan siloiteltu. Ennen Heikkisen kirjaa en ole ymmärtänytkään, kuinka monta biisiä voi sanoittaa, kuinka monta keikkaa voi tehdä ja kuinka paljon voi juoda viinaa. (Vaikka eihän Leskinen viinaa juonut, vaan kaljaa ja viiniä. Niinpä niin.)

Risainen elämä oli syksyn lukupiirikirja, ja piirin kokoontuminen kääntyi muisteloiksi: Juicen biisit, Juicen keikat, Juicen jutut, Juicen persoona, Juicen kanssa vaihdetut sanat, Juicen merkitys kaikelle (suomalaiselle musiikille, kulttuurille, minulle...), Juicen älykkyys, Juicen elämä ja Juicen kuolema.

Heikkisen kirjassa on Juice. Siinä on paljon aitoa savolaisuutta, maalaispoikaa, mainetta, kunniaa, musiikkia, vermuttia, sanoja ja taas sanoja. Paljon on myös värikkäitä muistoja, joita Juicen läheiset ja Suomi-rockin legendat kertovat. Kokonaisuus on totta.



Heikkisen Leskis-elämäkerran ovat lukeneet myös Arja ja Ulla, ja ounastelen, että tämän joulun aikaan kirjan sivuja käännellään useassa kodissa. Voipa muutamallekin poskelle vierähtää kyynel, sillä Juicen elämä koskettaa.

Onnea Kirsi Kunnas!

Kirsi Kunnas täyttää tänään 90 vuotta. Loistavaa kirjailijaa on juhlittu sekä Helsingissä että Tampereella, ja Kunnaksen runoutta on ylistetty ympäri maan. Ja syytä onkin! Kunnaksen kaltaista sanataituria saa etsiä - suomen kieli taipuu mihin vaan hänen kynänsä kärjessä.

Minullakin on ollut onni kuulla tänä vuonna kirjailijan itsensä lausumana Tiitiäisen satupuun runoja. Kunnaksen olemuksen myötä Tampereen tapahtumien yö valaistui hetkessä.  Erityistä onnea tunsin runoilijan lausumasta Kattila ja perunat -runosta, joka on riemastuttavan vinhaa perunoitten ja suomen kielen polkkaa. Runoilija kertoi, kuinka runon rytmi syntyi äideille niin kovin tutusta äänestä, eli perunoiden kiehumisesta.

Paras tapa juhlia runoilijaa on tietysti lukea hänen runojaan. Tänä keväänä luin lapsille Tiitiäisen pippurimyllyn ja
viime vuonna pienen tauon jälkeen luin kannesta kanteen Tiitiäisen satupuun. Tänään taidan kaivaa nuo klassikot taas esiin.

Kunnas on kuitenkin jo aikoja sitten ylittänyt teostensa rajat. Luulenpa, että hänen runonsa valaisevat aika monen perheen arjen hetkiä. Meillä höpöteltiin viimeksi eilen Villeä ja Vallea ja Hera Piipoota. Kuopuksen kanssa lasken tuon tuosta varpaita: Tämä pieni possu lähti ostamaan ruokaa... Kunnas kuuluu varmasti Suomen siteeratuimpiin kirjailijoihin.

Kiitos näistä hetkistä, Kirsi Kunnas!

Tove Janssonin juhlavuoden humua

Opuscolon Valkoinen kirahvi haastoi vuosi sitten lukemaan Tove Janssonin kirjoja taiteilijan 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Haasteen otsikkona oli mukavasti Janssonin kirjakiusaus. Samaan aikaan myös Les!Lue!-blogin Reetta kutsui lukemaan Janssonin tuotantoa. Ilmoittauduin innolla mukaan molempiin hankkeisiin, sillä ainoa kokonainen Janssonin kirja, jonka muistan lukeneeni aiemmin oli Kuka lohduttaisi Nyytiä? -kuvakirja. Nyt oli korkea, ja tietysti myös mitä sopivin, aika paikata yleissivistystäni ja ruveta lukemaan kansainvälisesti tunnetuimman suomalaiskirjailijan teoksia. Ja näin juhlintani eteni:

1. Aloitin Janssonin juhlimisen hiukan varaslähdöllä ja luin jo viime vuoden puolella Tuula Karjalaisen kirjoittaman elämäkerran Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta. Kirja osoittautui selkeäksi kokonaisuudeksi ja loistavaksi inspiroijaksi. Askelsin Tove-matkalleni reppu täynnä tietoa ja odotusta.

2. Kevään mittaan luin lapsille kaikki Tove Janssonin kuvakirjat ääneen. Nehän ovat klassikkoja jokikinen: Kuinkas sitten kävikään?, Kuka lohduttaisi Nyytiä? ja Vaarallinen matka. Ihailin niiden lennokkuutta, kauniita kuvia ja modernia meininkiä. Ne ovat loistavia.

3.  Aloitin keväällä myös muumiromaanien ääneenluku-urakan. Ja aloitin tietysti kirjojen ilmestymisjärjestyksessä.

Ensimmäinen romaani, Muumit ja suuri tuhotulva, oli vielä varsin hajanainen tarina, mutta Muumipeikko ja pyrstötähti tuntui jäntevämmältä. Taikurin hatusta tuli heti suosikkini. Sinä on iloa ja pientä jännitystä sekä vetävä taustatarina. Muumipapan urotyöt ei ollut mielestäni aivan yhtä ehjä kokonaisuus, vaikka onkin hauska. Kaikissa romaaneissa viehättävät Janssonin hienot piirrokset. Kuvia voisi katsella loputtomiin. Nyt on kesken Vaarallinen juhannus, joka tuntuu kovin jännittävältä ja Taikatalvi, jota kuunnellaan autossa äänikirjana.

Lapsena en innostunut muumiromaaneista yhtään. Pidin niitä synkkinä ja vähän tylsinäkin. Nyt olen lämmennyt niillekin, ja voin tunnustaa, että Vaarallinen juhannus ja Taikatalvi ovat nyt siinä vaiheessa, että haluaisin venyttää niiden lukemista, jotta muumitarinat eivät loppuisi ikinä.

4. Janssonin kirjoittamat aikuisten kirjat, Kesäkirja, Kuvanveistäjän tytär ja Reilua peliä, yllättivät modernisuudellaan. Kesäkirja osui suoraan sieluuni. Siitä tuli ehdoton Tove-suosikkini, joka päihittää jopa tähän mennessä lukemani muumikirjat ja nosti Janssonin listoillani suomalaisten modernistien ykköseksi. Kuvanveistäjän tytär vahvisti syntynyttä mielikuvaa. Reilua peliä ei ollut yhtä kirkas lukukokemus kuin nuo kaksi mestariteosta, mutta tovemainen lämmin ja terävä huumori siinäkin kukoisti.

5. Jossain välissä luin myös valokuvakirjan Outo vieras Muumitalossa, jonka tarina on Tove Janssonin kertoma ja kuvat ovat Toven veljen, Lars Janssonin ottamia. Kuvat on otettu Tuulikki Pietilän, Veikko Eistolan ja Tove Jansson rakentamasta Muumitalo-kuvaelmasta, joka on nykyisin nähtävillä Tampereen taidemuseon Muumilaaksossa.


Lukemisen ohella koko perhe juhli Janssonia monella tapaa. Juhlavuoden kunniaksi vein lapset sekä Ateneumiin Tove Jansson -juhlanäyttelyyn että Tampereen taidemuseon Muumilaaksoon.

Lisäksi lasten koulun kevätjuhla oli rakennettu Janssonin tuotannon ympärille. Koulussa oli kevään mittaan piirretty muumihahmoja, luettu muumikirjoja ja nikkaroitu muumitaloja ja Merenhuiskeita. Juhlaan oli koottu muumiaiheinen näyttely: seinät olivat täynnä lasten omaa taidetta, vitriineihin oli kerätty oppilailta muumimukeja, lakanoita ym. muumituotteita sekä tietysti kirjoja ja niiden käännöksiä. (Tämän jutun kuvituksena on omien lasteni muumipiirroksia, joita koulussa oli tehty.)

Lisäksi luin vielä Muumit Rivieralla -sarjakuva-albumin, jonka anarkia nauratti kovastikin. (Bloggaus ei ehtinyt tähän haasteeseen ja tarkoitus oli mennä katsomaan lasten kanssa myös Muumit Rivieralla -elokuva, mutta taidamme odottaa sen ilmestymistä dvd:nä.) Muumi-sarjakuvia aion lukea lisääkin.

Juhlavuosi oli huikea. Kiitän Valkoista kirahvia ja Reettaa haasteista, joita ilman en olisi varmaan tässä mittakaavassa ryhtynyt Janssonin tuotantoon tutustumaan. Lapsiperheen arkeen haasteet solahtivat mukavasti, ja luulenpa, että lastenkin Jansson-tietämys kasvoi melkoisesti. Nyt on vielä muutama muumiromaani lukematta ja aikuisten novellikokoelmia lukulistalla.

Luettua Jansson-elämää kertyi 13 kirjan verran. Muumikirjakammoni hävisi ja Janssonista tuli yksi lempikirjailijoistani. Mikä vuosi - mikä taiteilija!



                                     

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär, 9. painos, 2008
Alkuteos: Bildhuggarens dotter, 1968
Suomentaja: Kristiina Kivivuori
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 127
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Tove Janssonin omaelämäkerrallinen novellikokoelma Kuvanveistäjän tytär on jokaiselta virkkeeltään silkkaa lukunautintoa. Vertaan sitä kaunokirjallisilta ansioiltaan Kesäkirjaan, joka on hiottua, laadukasta modernismia. Millainen kirjailijanero tämä kuvataiteilija olikaan! Jos olen tähän asti arvostanut Janssonia Muumi-kirjojen luojana ja ainutlaatuisen lastenkirjailijana, nyt arvostan häntä aivan uudella tavalla kirjailijana: Kesäkirjan ja Kuvanveistäjän tyttären perusteella olen valmis nimittämään Tove Janssonin suomalaisen modernismin ja novellin mestariksi.

Kuvanveistäjän tytär kertoo väläyksiä Tove Janssonin lapsuudesta. Tuula Karjalaisen Tove Jansson -elämäkerran tietojen mukaan teoksen nimi oli alun perin Minä, kuvanveistäjän tytär (s. 242). Mutta Kuvanveistäjän tytär ei ole perinteinen muistelmateos. Se ei etene kronologisesti, eikä pyri realistisuuteen. Sen tunnelmat ovat vahvoja, aitoja ja taiten tyyliteltyjä. Lapsi on leikkien lumoissa, keskittyy, tarkkailee ja kokee.

Novellikokoelman vahvuus on siinä, että mitään ei selitetä puhki. Lapsi on leikeissään niin syvällä, että tosielämä tuntuu epätodelliselta. Pimeys on kuin eläin, kiven kanssa hengitetään samaan tahtiin, maailma uppoaa lumeen.

Lapsen äiti ja isä ovat vahvasti läsnä kokemuksissa. Kuvanveistäjäisän työ on tärkeää ja lapsikin ymmärtää, että kipsivalun hetki on suorastaan pyhä. Välillä tuntuu, että taiteilijan lemmikkiapina saa enemmän huomiota kuin oma tytär. Lapsi onkin mustasukkainen apinalle, mutta on järkeillyt isän tavoista tällaisen elämänohjeen: Työtä tehdessä on hyvä välillä kiinnostua jostakin sellaisesta joka on ystävällinen mutta ei puhu (s. 85). Äiti piirtää kirjojen kuvituksia, mutta on työkiireistään huolimatta rakastava ja läheinen. Vanhemmissa voi nähdä muumimaailman Muumipapan ja Muumimamman piirteitä. Isä rakastaa merta ja myrskyä, äiti luo turvallisuutta ja hyväksyntää ympärilleen.

Aikuisten maailmaan kurkistetaan parvelta, josta lapsi seuraa isän ja hänen ystäviensä juhlia. Juhlimisista-novellia voi lukea edelleen kuin hyvien juhlien järjestämisopasta: kaiken taustalla on improvisointi, vaika kaappiin onkin varastoitu kallistamakkaraa, pulloja, limppuja, voita , juustoa, vichyvettäkin jopa... (s.29.) Teoksen viimeinen novelli Joulu on näin joulukuussa ajankohtainen ja tunnelmaltaan niin herkkä, että tuntuu kuin olisi itse paikan päällä. Kuusen hankinta on isän ja tyttären tärkeä tehtävä ja se täytyy hoitaa aina hyvin tarkasti: Heti kun kuusi tuli ateljeehen, kaikki sai uuden merkityksen, kaikki latautui pyhyydellä joka ei ollut edes tekemisessä taiteen kanssa. Joulu alkoi toden teolla. (S. 122 - 123.)

Viime aikoina Suomessa on ilmestynyt paljon omaelämäkerrallisia romaaneja, joita varsinkin miehet ovat innostuneet kirjoittamaan. Lähimmäksi Tove Janssonin taituruutta pääsee Hannu Väisänen, jolla on sama (ehkäpä kuvataiteilijoille ominainen) taito nostaa muistonsa irti arjesta ja nähdä niissä absurdeja piirteitä. Myös Jari Tervon Esikoisessa mielikuvitus vie mennessään ja Olli Jalosen Poikakirjassa on samaa lämpöä kuin Janssonin tekstissä. Oman elämänsä voi todellakin kirjoittaa fiktioksi!

Kun luin aikaisemmin tänä vuonna Kesäkirjan ja nyt Kuvanveistäjän tyttären, sain Tove Janssonista uuden lempikirjailijan. Janssonin juhlavuosi on ollut minulle lukemisen juhlavuosi. Esimerkkinä kirjailijan taituruudesta käyköön ote novellista Kun vesi nousi. Siinä ollaan tilanteessa, jossa isä on ryhtynyt kesäpaikan venevajassa työntekoon, kesä on kuuma ja tunnelma kiristyy kiristymistään, sillä työ ei ota sujuakseen. Vihdoin nousee myrsky:
    Sitten isä tempaisi oven auki ja ryntäsi keittiöön ja huusi: Voi piru! Kuvittele! Se on noussut venevajassa puoli metriä! Savi on ihan vellinä. Eikös pidä olla pirunmoista. Mutta minkäs teet.
    Kamalaa, sanoi äiti ja näytti yhtä iloiselta kuin isäkin. 
    Ja kuule, isä sanoi. Minä kävin ensimmäisessä lahdessa, siellä se painaa päälle ja kokonainen lankkulasti on tulossa maihin. Nyt ei auta jäädä kahville. Tullaan sitten kun keritään. 
    Hyvä on, äiti sanoi. Minä pidän lämpimänä.
    Sitten isä meni menojaan. Äiti kaatoi kahvia kaikkiin kuppeihin. Se myrsky oli paras mitä meillä on koskaan ollut. (S. 67.)


                                        



Kuvanveistäjän tytärtä on luettu blogeissa paljon ja siitä on poikkeuksetta pidetty. Sen ovat lukeneet ainakin Lumiomenan Katja, Koko lailla kirjallisesti Jenni, Luetut, lukemattomat Liisa, Kannesta kanteen Kaisa, Täällä toisen tähden alla Jaana, Kirjan pauloissa Paula, Kirjojen keskellä Maija, La petite lectricen Katri, Opuscolon Valkoinen kirahvi, Lurun luvut, Erjan lukupäiväkirja ja Kirjakko.

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt, 13. painos, 1994
Alkuteos: Muumipappas braveder, 1950
Kustantaja: WSOY
Suomentaja: Laila Järvinen
Kansi: Tove Jansson
Sivuja:133





Muumipapan urotyöt on ilmestymisjärjestyksessä 4. Muumiromaani. Siinä Tove Janssonin Muumien tarusto saa historiaa ja henkilögalleria sen kuin laajenee.

Nyt päähenkilöksi nousee Muumipappa, joka alkaa kertoa nuoruuden seikkailuistaan. Välillä palataan nykyaikaan, jossa Muumipeikko ystävineen kommentoi isänsä tarinoita ja kyselee niistä lisää. Seikkailuissahan ovat mukana myös Nipsun ja Nuuskamuikkusen isät.

Muumipapan urotöissä on monta klassista hetkeä. Urheat seikkailijat, eli Muumipappa, Fredrikson, Hosuli ja Juksu, lähtevät merille. Komea alus, Merenhuiske, varustetaan lähtöön ja aalloille heittäydytään drontti Edwardin avulla. Matkalla Muumipappa tulee muun muassa pelastaneeksi Hemulin tädin Mörön kynsistä, mutta sattuneesta syystä kukaan ei ole pahoillaan, kun tahmatassut myöhemmin ryöstävät tädin. Kirjassa myös perustetaan siirtokunta, eräänlainen onnellisen elämän valtio, sydämenmuotoiselle saarelle.

Tuula Karjalainen kirjoittaa Tove Jansson elämäkerrassa Tee työtä ja rakasta, kuinka Tove Jansson haaveili milloin minkäkinlaisesta taiteilijaelämästä kaukana Suomesta. Merenhuiske on kuin hänen oma toteutumaton haaveensa asuntolaivasta ja Muumipapan ja hänen ystäviensä siirtokunta on haave paratiisisaarelle muuttamisesta. (S. 154 - 155.) Karjalainen myös muistuttaa, kuinka Muumipapan kaipaus merelle heijastelee Tove Janssonin isän, Viktor Janssonin, rakkautta mereen, ukkosiin ja myrskyihin. (S. 160.)  Muumipapan esikuvana voi ilman muuta pitää Tove Janssonin omaa isää.

Muumipappa on näiden muistelmiensa perusteella hyvin miehinen ja taiteellinen persoona. Lopuksi tahdon kiittää lämpimästi kaikkia, jotka vaikuttivat aikoinaaan siihen, että elämästäni on tullut taideteos, kirjoittaa Muumipappa muistelmiensa johdannossa (s. 6). Lämmin ymmärrys, jolla Muumipapan omahyväisiin muisteloihin suhtaudutaan, värittää koko kirjan. Muumipappa on syntynyt nerouden tähtien alla ja selviää ankarasta lapsuudestaan vahvan itsetuntonsa siivittämänä. Nuoruus näyttäytyy villinä ja vapaana aikana, elämän parhaina päivinä, jolloin ystävyys on vilpitöntä ja maailma avoimena. Arjen kahleita ja yksitoikkoisuutta ei vielä näy missään.

Ja nyt vihdoin, vihdoin, tässä muumikirjassa tarinaan hyppää pikku Myy, joka syntyy juhannusyönä. Myy, joka tarkoittaa"pienin-mikä-on-olemassa" ja joka on Mymmelin lukuisan lapsijoukon kuopus. Lopulta kuullaan sekin romanttinen - ja totta kai sankarillinen - tapaus, kun Muumimamma ja Muumipappa kohtaavat.

Omalla Muumi-ranking-listallani Muumipapan urotyöt ei yltänyt Taikurin hatun tasolle, vaikka hauskoja tapahtumia ja lämmintä huumoria riittää tässäkin kirjassa. Ehkä kyse on siitä, että Muumipappa ei ole Muumilaakson asukkaista lempihahmojani. Teoksessa on kuitenkin muitakin teemoja kuin miehinen nostalgia ja vapauden kaipuu. Muumimaisesti koti on lopulta paras paikka maailmassa ja kaiken kruunaavat uskolliset ystävät. Niin, ja lopuksi on taas aihetta juhlaan - kuten Muumilaaksossa aina!


                                    

Osallistun kirjalla Opuscolon Janssonin kirjakiusaus -haasteeseen.

Muumipapan urotyöt on luettu myös blogeissa Kirjakaapin avain, Lukuisa, Jokken kirjanurkassa, Lukutoukan kulttuuriblogissa, Kirjojen keskellä
ja Sallan lukupäiväkirja.

Tove Jansson: Reilua peliä

Tove Jansson: Reilua peliä, 2. painos, 1990
Alkuteos: Rent spel, 1989
Suomentaja: Kyllikki Härkäpää
Kustantaja: WSOY
Kansi: Ilkka Kärkkäinen, kuva Tove Jansson
Sivuja: 139
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä




Illalla Mari kertoi Jonnalle asioita, jotka Jonna oli kuullut jo kauan sitten mutta jotka juuri nyt tuntuivat jälleen tärkeiltä. (S.130.)

Tove Janssonin juhlavuosi lähenee loppuaan, mutta innostukseni Janssonin kirjoista sen kuin kasvaa. Ystävältäni Saralta sain lainaan Janssonin Reilua peliä -kirjan, josta en aiemmin ollut kuullutkaan. Se koostuu novelleista, jotka kertovat vanhenevan pariskunnan, Jonnan ja Marin, elämästä. Se, että pariskunnan molemmat puoliskot ovat naisia, ei ole merkityksellistä. Ystävyys, kumppanuus, jaettu elämä sen sijaan on.

Reilua peliä on helppolukuinen ja lämminhenkinen, tovemaisen viisas kirja. Silti siinä on myös mukavasti särmää, pientä kapinaa ja luonnetta, joka ujuttautuu mukaan melkein hetkeen kuin hetkeen.

Janssonin kerronta ei ole Reilussa pelissä kuitenkaan aivan yhtä modernia tai terävää kuin Kesäkirjassa, joka on yksityiskohtiaan myöten täydellinen kokonaisuus. Reilusta pelistä puuttuu Kesäkirjan vetävä ote, mutta silti siitä ei voi olla pitämättä. Kirja koostuu Kesäkirjan tapaan lyhyehköistä novelleista, joiden tapahtumilla on mitä ilmeisimmin esikuvansa oikeassa elämässä. Tuula Karjalainen kertoo aiheesta enemmänkin Tove Jansson -elämäkerrassaan Tee työtä ja rakasta (s. 273 - 274).

Kirjan päähenkilöistä  Mari on kuin Tove Jansson itse ja Jonna kuin hänen elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilä. Kirjoitan "kuin", sillä omaelämäkerrallinen fiktio on silti ennen kaikkea fiktiota, jossa kirjailijalla on taiteellinen vapaus tyylitellä tarinoitaan kuten haluaa.

Suosikkinovelleikseni nousevat Kerran kesäkuussa, Sumussa ja Viktoria, joissa ollaan sään armoilla saaressa. Toki niissä on paljon muutakin kuin sää, jota kuvataan. Pariskunnan kahden ateljeen arki on myös mitä herkullisinta luettavaa - kun pariskunta vierailee toistensa luona, haistellaan aina ensin, millainen luovuuden tila toisella on sillä hetkellä. Taide vaatii omaa aikaa, mutta toisen ajasta voi olla myös mustasukkainen. Tuon tuosta hykertelin naurusta, kun kumppanien erilaiset luonteet kalahtavat yhteen. Oman lisänsä kirjan huumoriin heittävät kummalliset tuttavuudet, kuten nuori opiskelija, jota Jonna innostuu hyysäämään tai Marin äidin heikkohermo ihailija.

Pariskunnan elämä on kuvattu lempeästi. Kumppanit tuntevat toisensa läpikotaisin, suutahtavat, leppyvät ja arvostavat. Elämään kuuluu yhteiseloa saarella, matkustamista, taiteen tekemistä ja siitä nauttimista. Erittäin hyvää elämää, josta ei puutu oikeastaan mitään. Seikkailua, myrskyä ja taidetta on sopivissa määrin. Ne, jotka haluavat lukea Reilua peliä paljastuskirjana, tulevat kohtaamaan pariskunnan, jonka arki on tuiki tavallista vanhenevan pariskunnan arkea. Tai no, ehkä taiteellisempaa kuin keskiverto pariskunnalla on. Toisaalta kuvauksessa henkii pitkään yhdessä olleen parin keskinäinen rakkaus, joka kertoo siitä, että kannattaa sinnitellä rakkaussuhteessaan ja vanheta yhdessä.



                                   

Kirjan ovat lukeneet myös P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara, joka tietysti piti kirjasta ja sen tovemaisuudesta (Kiitos lainasta, Sara!) sekä Kirjainten virrassa -blogin Hanna, joka löysi lempeyttä ja viisautta, mutta myös ponnettomuutta. Lisäksi kirja on luettu myös Hyönteisdokumentissa, jossa sitä verrattiin Kesäkirjaan, joka on vielä parempi.