Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, 2013, sähkökirjalaitos
Kustantaja: Otava
Kansi: Sanna Mander
Sivuja. 132
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Kauniit kesäpäivät, uusi lukulaite, kirjaston sähkökirjauutuudet ilman jonoja, mieli kevyenä. Nyt kokeillaan chick litiä, Riikka Pulkkisen uutta aluevaltausta! Kirjan nimenä Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän sisältää enemmän sanoja kuin Pulkkisen edellisten kirjojen nimet yhteensä. Onkohan Pulkkinen ruvennut irrottelemaan ja heittänyt hiotut lauseensa männikköön? Toivottavasti.

Iiris Lempivaara on mitä mainioin nimi kotimaiselle chick lit -sankarille. Iiris on sopivasti uusvanha etunimi ja Iiriksen sukunimi lupaa rakkautta ja luontoa - nimi on ehkä viittaus suomalaisen romanttisen kirjallisuuden perinteeseen. Odotukset ovat korkealla, koska blogeissakin kirjaa on kehuttu varsin onnistuneeksi lajinsa edustajaksi.

Chick litin peruskuvio katetaan, kun seitsemän vuoden jälkeen ihana Aleksi (juuri sopiva nimi) jättää Iiriksen, eikä ole koskaan ehkä rakastanutkaan. Seuraa mitä mainiointa ystäviin ja siskoon tukeutumista, suklaansyöntiä, korkokenkiä, helmojen heilumista, exän vakoilua ja uusia miehiä. Hyvin viihdyttää!

Kunpa se olisikin ollut siinä! Mutta miksi, voi miksi, pitää sekoittaa tähän lupaavaan kattaukseen puolivuotiaan vauvan viattomuus ja naisena olemisen taito, oman itsen kyllät ja eit, teiniangstin hoitaminen ja muu syvällisyys? Ja sitten ne söpöilyt, kun mietitään, mikä teki itsestä (!) ja unelmien miehestä niin suloisen ja erityisen lapsen. Koulupsykologin ammatti chick lit -sankarittarelle on ehkä (lempi)vaarallinen ammatti. Kun täytyy tehdä kompromissi chick litin ja älykköparodian välillä, saadaan samaan virkkeeseen ympättyä sanat eksistenssi ja paska: Säilytän yhtä hätäkaljaa ja pientä paniikkivodkaa suklaiden vieressä laatikossa, ja kun saan tarpeekseni ilmiöstä nimeltä ihmisen eksistenssi, syön suklaan ja hörppään hätäkaljaa ja haistatan paskat kaikille. (S.10.) Sitten analysoidaan sivutolkulla Kaunareiden Ridgeä ja Thornea, mutta muistetaan tuomita Paulo Coelhon latteudet. Ehkä tässä on jo liikaa aineksia 132-sivuiseen kirjaan. Ja jos parodiaa haetaan, niin Coelho pitäisi ottaa tosissaan.

Kotimaisesta chick litistä on huutava pula. Siitä kertoo muun muassa Helsingin Sanomien viimevuotinen yllätysveto, kun esikoiskirjapalkintoehdokkaaksi valittiin Veera Niemisen Avioliittosimulaattori (jota en ole lukenut). Chick lit on alun perin suuriin metropoleihin sijoittuvaa romanttista kirjallisuutta, mutta kotimainen versio tästä genrestä ehkä kaipaa ripauksen heinäpeltoa ja järvimaisemaa - perinteen nimissä.

Nyt kävi niin, että aloin ikävöidä vanhaa romanttista kirjallisuutta Iiris Lempivaaran itseriittoisen hahmon tilalle: Hilja Valtosen reippaita naissankareita, Anni Polvan poikatyttöjen kohellusta, Aino Räsäsen Helena-sarjan maalaisromantiikkaa. Entäs Jane Austen, joka jo osasi marssiittaa Sen Oikean heti kirjan ensi sivuilla sankarittaren näköpiiriin! Kirjailijan nerokkuudesta kertoo se, millaisten juonenkäänteiden jälkeen saadaan pääpari yhteen. Kulttisarja Sinkkuelämää pyöri vuosia tv:ssä tämän jännitteen ympärillä.

Viime vuosina olen lukenut hyvin vähän romanttista kirjallisuutta, chick litiä vielä vähemmän. Helen Fieldingin legendaarisen Bridget Jonesin ylittänyttä en ole tavannut. Vieläkin naurattaa Bridgetin kalorinlaskenta ja keittotaito. Myös Kajsa Ingemarssonin Keltaisten sitruunoiden ravintola on jäänyt mukavana lukumuistoina mieleen. Mistä tälle listalle löytyisi lisää viihdyttäviä, romanttisia nykykirjoja?

Pulkkisen Iiris Lempivaara -tarina on alun perin ilmestynyt Kauneus ja terveys -lehden jatkokertomuksena. Niinpä jokainen kappale on itsenäinen osa tarinaa. Sellaisinaan oikein toimivia osia, mutta romaanin osina irrallisia. Eipä siinä mitään: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän viihdytti niin paljon, että sain kirjan luettua loppuun, vaikka sivu sivulta pitkästyin. Sivuja oli onneksi vähän. Kipinä chick litin maailmaan jäi kytemään, ja haluaisin kesällä lukea jotain kevyttä (ja tarkoitan höyhenenkevyttä) romantiikkaa. Suosituksia otetaan vastaan!

Muissa blogeissa kirjasta on pääasiassa pidetty. Tässä positiivisia näkemyksiä: Taikasfääri, Paljon melua kirjoista (Hanna), Nenä kirjassa, Sonjan lukuhetket, Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Annelin lukuvinkit. Ja kaikkea muuta sekä Lillin kirjataivas. Upotuksessa on vielä kattavampi lista arvioita.

Anitta Kaitajärvi: Rikotut kuvat

Anitta Kaitajärvi: Rikotut kuvat, 2014
Kustantaja: Myllylahti
Kansi: ?
Sivuja: 258
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä





Suomalaisen sotilaan kamppeet tuntuvat hyviltä päällä, kun kotiin lähdön päivä koittaa. Sotilaspassia rinnustaskussa tulee kokeiltua kerran jos toisenkin. Vankeusajan maksamatta jääneet päivärahat lämmittävät myös taskunpohjaa. Joulu 1944 lähestyy pikavauhtia, on edes jotain tarjottavaa kotiväelle. (S.15.)

Anitta Kaitajärven Rikotut kuvat on minulle tämän kevään yllättäjä. Kyseessä on kelpo kirja, esikoisteokseksi vallan pätevä. Luin kirjan kahdessa erässä melkoisella nopeudella - kirjan juoni on nimittäin erittäin koukuttava.

Rikotut kuvat käsitteli sellaisia jatkosodan traumoja, joita en muista kaunokirjallisuudessa ennen kohdanneeni. Kirjailija on perehtynyt suomalaisten sotavankien oloihin Neuvostoliitossa ja kuvaa niitä elävästi. On suoranainen ihme, että sieltä joku selvisi hengissä takaisin kotimaahan. Vankileireillä nälkä on ollut hirveää ja raskas työ näännyttänyt miltei hengiltä. Sellaisten muistojen kanssa eläminen on varmasti ollut vaikeaa.

Kirjailija on perehtynyt myös jatkosodan ajan kotirintaman oloihin: Suomeen siirrettiin jatkosodan aikana 63 000 inkeriläistä, jotka asutettiin kantaväestön keskuuteen kuten Karjalan evakotkin. Sodan jälkeen heidät piti rauhanehtojen mukaan palauttaa takaisin Neuvostoliittoon. Heistä harva pääsi takaisin kotipaikoilleen, koska heidät pakkosiirrettiin työleireille tai uusille kotipaikoille ympäri Neuvostoliittoa.

Kolmas raskas aihe on neuvostoliittolaisten sotavankien kohtalo. Suomessa sotavangit lähetettiin auttamaan maatiloille, joissa naiset yrittivät selvitä raskaista töistä yksin. Muistan isänikin kertoneen mukavasta Iivanista, joka heillä oli auttamassa. Iivan oli luvannut pitää kovasti yhteyttä, kun pääsee takaisin kotiinsa. Hänestä ei enää koskaan kuultu mitään, ja kuten myöhemmin on paljastunut, neuvostoliittolaiset sotavangit saatettiin teloittaa heti rajan takana tai heidät lähetettiin työleireille.

Anitta Kaitajärvi on antanut äänen näille kohtaloille, ja hän tekee sen myötätuntoa herättävästi. Jo kirjan alussa sain kyyneleet silmääni vankileiriltä palaavan suomalaissotilaan, Asserin, kotiutumisesta. Mies oli jo ehditty siunata sankarivainajana, mutta hänen kohtalonaan olikin virua rajan takana vankileirillä kolme vuotta. Millaista on palata kotiin, kun kotiväki on ehtinyt jatkaa elämäänsä? Jälleennäkemisen ilon lisäksi vastassa saattoi olla yllätyksiä, kuten Asserin kotona, jossa oman kolmivuotiaan tyttären kanssa tuvan lattialla leikkii yksivuotias, tummakutrinen Topi.

Kirjan päähenkilöksi nousee kuitenkin Asserin vaimo Anni. Vahvojen naisten kuvaus onkin Kaitajärven tekstissä parasta. Naisten lojaalisuus toisiaan kohtaan, sopeutumiskyky ja äidillisyys ovat luontevia, itsestään selviä asioita, ja vain niiden avulla elämä saattoi jatkua. Varsinkin Anni on niin taitavasti kuvattu, että elin täysin hänen elämäänsä. Lisäksi 1940-luvun maatilan työt, esimerkiksi maidon separointi, lypsyt, ruuanlaitto ja metsätyöt kuvataan todentuntuisesti. Ajankuva on onnistunutta.

Toinen päähenkilö on Asseri, ja hänen kauttaan eletään sodalle menetetyn miessukupolven vaikeuksia. Miten sotavuosista on ylipäätään selvitty eteenpäin? Taloista on kuollut poikia, ja ne nuoret miehet, jotka palaavat, kantavat sotatraumojaan. (Joskus tuntuu, että nykysuomalaiset marisevat turhista asioista.) Asseri jää kuitenkin Annin varjoon, ja yksi syy tähän sivuosaan on kertojavalinta, kaikkitietävä kertoja, joka seuraa vuorotellen ketä milloinkin, eniten kuitenkin Annia. Annin muistelut ja nykyisyys limittyvät kerronnassa hyvin, mutta Asserin mielenliikkeet jäävät kaikkitietävästä kertojasta huolimatta oudoiksi ja irrallisiksi.

Kerronnassa on myös toinen heikkous, joka häiritsi minua. Kirja on nimittäin kirjoitettu preesensissä, kuten aika monet nykykirjat. Kaikkitietävän kertojan suuhun preesens ei kuitenkaan istu, sillä kerronnasta tulee poukkoilevaa.

Löysin Rikotuista kuvista Kirjasähkökäyrän Main arvion, mutta toivoisin, että se saisi paljon lisää lukijoita. Teoksen kansi on mielestäni turhan tumma, ja pelkään sen karkottavan monta aiheesta kiinnostunutta lukijaa. Siinä on piirros pienestä lapsesta aikuisen miehen saappaissa. Piirros on osa juonta, joten kansi on sinänsä perusteltu, mutta miksi se on painettu tummalle paperille. Kirja ei ole kuitenkaan niin synkkä, kuin kansipaperista voisi päätellä. Juoni pitää otteessaan, ja voinkin suositella kirjaa vilpittömästi kaikille historiasta kiinnostuneille lukijoille.

Luin vastikään toisenkiin esikoiskirjan, Meri Kuusiston kirjoittaman Amerikkalaisen, ja eräs piirre suorastaan hyppäsi silmille näistä kirjoista. Vertasin mielessäni 1940-luvun suomalaisnaisen, Annin, elämää 2010-luvun suomalaisnaisen, Susetten, elämään. Kyse on tietenkin fiktiosta, mutta jotain ajan muuttumisesta näistä kuvauksista voi nähdä. Sota-aikana naiset huolehtivat yhdessä taloista ja töistä ja lapsista, joita oli paljon. Oli omia, oli sotaorpoja, puoliorpoja, evakkojen lapsia, inkeriläisten lapsia, olivatpa vielä saksalaisten sotilaiden tai venäläisten sotavankienkin jälkeensä jättämät lapset. Yksinäisyyttä ei ehtinyt eikä tarvinnut potea. Monta sukupolvea asui saman katon alla, jokaisen työpanosta tarvittiin, piiloon ei päässyt. Missä vaiheessa nuorista naisista tuli niin yksinäisiä ja irrallisia, että läheisyyttä ja huolenpitoa pitää harjoitella amerikkalaisella jalkapallolla? Rikotut kuvat kertoo ajasta, jossa yhteisöllisyys oli selviytymisehto, Amerikkalainen kuvaa nyky-Suomen suurinta ongelmaa - yksinäisyyttä.

Lainasin Rikotut kuvat ystävältäni, koska kirjan aiheena on jatkosodan jälkeinen elämä Suomessa, vuodet 1944 - 1949, ja aihe kiinnostaa minua paljon. Sain kirjalla yhden suorituksen lisää Suketuksen Ihminen sodassa -haasteeseen. Kirja oli nyt viides haastekirjani, joten ylennyksiä on pian luvassa.

Sunnuntaiaamun lukuhetki

Joskus lukuolosuhteet ovat täydelliset: Loistava kirja, aikainen sunnuntaiaamu, aurinkoa ja lämpöä, oma piha kauneimmillaan. Kupissa teetä, lapset nukkumassa. Kun saa nauttia tällaisista olosuhteista tunninkin verran, on valmis kohtaamaan viikon pyykkivuoret.

Kuvien myötä lähetän terveiset Australiaan Pinon päällimmäinen -blogin Sannabanannalle, joka bloggasi lauantain lukutunnelmia. Maapallon toisella puolella on syksy, meillä kevät, mutta lukuhetket - niihin pitää tarttua, kun ne osuvat kohdalle. Milloin ja missä seuraavan kerran? Ehkäpä mökkilaiturilla jonain kesäaamuna? Jään odottamaan. Siihen asti eletään öisillä lukuhetkillä.

Kauniita kesäpäiviä ja lukuonnea!

Rascal ja Sophie: Tinka

Rascal ja Sophie: Tinka, 2013
Teksti: Rascal
Kuvitus: Sophie
Alkuteos: Moun, 1994
Kustantaja: Basam Books
Suomentaja: Hannele Pohjanmies
Sivuja. 35
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta







Vähitellen pitkät, unettomat, pelon täyttämät yöt alkoivat häipyä ja Tinka alkoi nukkua syvää ja lempeää unta. Sitten koitti päivä jolloin Tinka hymyili ensimmäisen kerran. (S. 18.)

Joskus käteen osuu pieniä aarteita. Tinka on juuri sellainen pieni, vaatimattoman näköinen kirja, jonka helposti vain ohittaisi. Onneksi kirja oli nostettu uutuushyllyyn kirjastossa ja onneksi tartuin siihen.

Yhtäkkiä katsottuna kirjan kansi näyttää valjulta, eikä kirjan kuvituskaan näytä kovin houkuttelevalta tällaiselle värikylläisiin suomalaiskuvituksiin tottuneelle lukijalle. Mutta tarkempi tutustuminen palkitsee lukijan: Mikä tarina! Ja mitkä kuvat!  Pieni laatikosta kurkistava kissanpentu on suloinen ja sen elämäntarina on sydäntäsärkevä. Kuvituksen rauhallisuus hivelee sielua.

Kirjan tekijöinä on belgialainen aviopari, Rascal ja Sophie. Sophie on adoptoitu 7-vuotiaana Etelä-Koreasta Belgiaan, ja Tinkan tarina mukailee hänen kokemuksiaan. Kirja on syntynyt sen jälkeen, kun hän vieraili alkuperäisessä kotimaassaan.

Kun Tinka kasvoi suuremmaksi, vanhemmat kertoivat hänelle, miten hän oli eräänä kevätaamuna saapunut heidän luokseen ja miten he olivat ottaneet hänet omaksi lapsekseen ja rakastaneet häntä. (S. 26.)

Kirja henkii lopulta sellaista rauhaa, jonka voi saavuttaa, kun pysähtyy ajattelemaan tärkeitä asioita. Tinka on pieni kissatyttö, joka lähetetään sodan jaloista maailmalle. Tinkan käy hyvin, mutta hän joutuu elämässään miettimään menneisyyttään ja alkuperäänsä. Voisin kuvitella, että kirja auttaisi adoptiolapsia käsittelemään taustaansa, mutta herättelee myötätuntoa kaikissa lukijoissa. Luulenpa, että kirja kasvattaa suvaitsevaisuuteen kaikkia maahanmuuttajia kohtaan, sillä tekee hyvää kurkistaa maailmalle ja huomata, että kaikilla ei ole yhtä turvallista lapsuutta kuin suomalaislapsilla. Kirja opettaa, että rakkaus ja huolenpito voivat kuitenkin korjata paljon.

Teos on taitettu siten, että kuva jää aina aukeaman oikeanpuoleiselle sivulle ja teksti on vasemmalla. Tekstiä
on vähän, mutta kuva puhuu paljon lisää. Kuvitus on näennäisen pelkistettyä ja sävyltään herkkää. Meri, hiekka ja linnut on saatu eläviksi pienin viivoin ja murretuin värein. Kuvissa on aasialaista siroutta ja mangan henkäys.

Meillä kirja piti lukea moneen kertaan, sillä se kosketti kaikkia 6-8-vuotiaita kuuntelijoita. Jo kirjan alku sai lapseni hiljaisiksi. Siinä on kuvia perheestä sotaa käyvässä maassa. Alistuneista hahmoista näkee sodan vaikutusen, vaikka varsinaisia sotakuvia ei olekaan. Tinka-vauva herättää heti kiintymyksen. Pieni haikeus säilyy kirjan loppuun saakka, vaikka tarina onkin lopulta onnellinen.

Olen lukenut aika vähän käännettyjä kuvakirjoja lapsilleni, sillä tuntuu, että kotimainen kuvakirjallisuus on niin laadukasta, että sillä pärjää hyvin. Mutta tielleni on osunut myös näitä pieniä helmiä. Irlantilainen Chris Haughton valloitti sydämeni hupaisilla hahmoillaan ja nyt tämä pienikokoinen belgialaisaarre liikutti syvästi. Kannattaa siis pitää silmänsä auki ja tsuumailla näitä käännöksiäkin, sillä kansainvälinen tuulahdus avaa kummasti ajattelua.


Tinka on arvioitu myös Lastenkirjahyllyssä.

Meri Kuusisto: Amerikkalainen

Meri Kuusisto: Amerikkalainen, 2014, sähkökirjalaitos
Kustantaja: Otava
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 239
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta





Vedin laukustani paperipussin, jonka läpi kanelin ja sokerin tuoksu tunki. Vedin pääni kokoisen puustin ulos ja mursin sen. Siihen ei sanoja tarvittu. Söimme puolikkaamme hiljaisuudessa. (S.68.)

Meri Kuusiston  Amerikkalainen on erikoinen tarina erikoisesta ystävyydestä. On olemassa nuori, vihainen nainen, Susette. Ja on olemassa keski-ikäinen sairaseläkeläinen, Hermanni. Heitähän on oikeastikin.

Mutta Kuusiston luomia hahmoja on vaikea saada silmistään. Susette nimittäin raahaa mukanaan amerikalaista jalkapalloa, jonka hän löytää pesulasta ja johon hän kiintyy päätä pahkaa. Hermanni puolestaan asuu katolla. Olkaa hyvät, ja katsokaa yksinäisiä ihmisiä!

Tunteista on vaikea puhua. Lapsuuden kokemukset pitää kantaa mukanaan. Läheisyys voi haavoittaa. Mutta onneksi löytyy suomalaisia keinoja, joilla rakentaa ystävyyttä: kahvihetket ja Seura-lehti. Eipä aikaakaan, kun lähdetään viettämään yhteistä lomaa maalle, Orivedelle: amerikkalainen jalkapallo vaipoissaan, päähenkilöt traumoissaan.

Kuusiston tekstiä on ilo lukea, vaikka nämä elämäntarinat eivät naurata. Kirjailija kääntää sanajärjestystä, rikkoo virkerakennetta ja luo kielikuvia ja uusia sanoja - kirjan kieli on yhtä säröillä kuin päähenkilöt. Lukijana tunnen pientä epämukavuutta, koko ajan vähän hiertää. Mutta se tekee vain terää: Sukka lumistui; Olin erikoistunut tarjoamaan sitä, mitä asiakkaat eivät halunneet; Vein lasin nenän alle ja toivoin valkeutta esiin; Siellä kävin kiinni kyljykseen. Granströmiin. Rauhalliseen ja tyylikkääseen tutkijaan, joka oli urheillut itsensä laihaksi ja henkisesti jäykäksi. 

Aluksi en ollut asetelmasta aivan vakuuttunut. Henkilöt tuntuivat tehdyiltä ja heidän toimintansa aivan kummalliselta. Kumpaankaan päähenkilöön en pystynyt samastumaan. Silti en tiedä, johtuiko se ravisuttavasta kielenkäytöstä vai tyyppien vilpittömyydestä, mutta kohtapa kääntelin sivuja melkoista ahmintatahtia. Halusin tietää, miten tämän ystävyyden käy.

Blogeissa Kuusistoa on verrattu Mikko Rimmiseen. Rimmiseltä olen lukenut vain Nenäpäivän, joten voin verrata vain siihen, ja kieltämättä yhtäläisyyksiä on aika paljon. Sekä Nenäpäivä että Amerikkalainen kertovat yksinäisistä ihmisistä, heistä, jotka unohdetaan. Rimmisen Irmaan verrattuna Kuusiston henkilöt ovat raadollisempia - ja jos mahdollista - vielä yksinäisempiä ja jo nuorena valmiita syrjäytymään. Rimmisen kerrontatahti on myös hitaampaa kuin Kuusistolla, vaikka molemmat kirjailijat harrastavat riemukasta kielellistä akrobatiaa.

Blogeissa on myös huomattu, että Amerikkalaisesta tulee nuoren naisen kasvutarina, vaikkakin epäsovinnainen sellainen. Jos nukkeleikit ovat jääneet aikanaan leikkimättä, on hyvä harjoitella vaikkapa amerikkalaisella jalkapallolla - sitä hoivaamista ja sitä tunteista puhumista. Ja kyllä tästä (pallo)nukkeleikistä saadaankin paljon irti: en varmaan koskaan unohda Suseten yritystä ilmaista tunteensa "lapselleen". (Jos haluatte tietää, miten hyvin amerikkalainen jalkapallo istuu vauvan vaippoihin, eikä teillä ole palloa eikä vaippoja, niin käykääpä vilkaisemassa Meri Kuusiston haastattelu Ylen Aamu-tv:ssä.)

Kokonaisuutena Amerikkalainen on oikein onnistunut romaani. Kerronta on värikästä, eikä kirjassa ole tylsää hetkeä. Lopulta henkilöiden elämäkin tuli hyvin läheiseksi. Kirjaa voi suositella kaikille vinon huumorin ystäville, mutta myös henkilökuvauksesta nauttiville! Lukijalle saattaa myös tulla pakonomainen tarve lievittää vastaantulijoien mahdollista yksinäisyyttä. Kahvikupillisella voi parantaa jo melkoisesti maailmaa.

(Amerikkalainen oli minulla e-kirjana lainassa kirjastosta, joten en saanut kirjasta kansikuvaa. Yritin päästä tunnelmaan pienellä rekvisiitalla, jota kotoa löytyy. Kattotunelmia kuvasin toisen kerroksen tasolta. Perspektiivi muuttui jo yhden kerroksen nousulla, joten voin vähän kuvitella Hermannin asumisoloja 7-kerroksisen talon katolla. Huimaa.)

Amerikkalainen on luettu myös blogeissa Järjellä ja tunteella, Annelin kirjat, Lukuneuvoja, Kulttuuripohdintoja ja Lukutoukan kulttuuriblogi.

Timo Parvela: Maukka ja Väykkä

Timo Parvela: Maukka ja Väykkä, 5. painos, 2010 (teos on ilmestynyt vuonna 2007 mustavalkoisena Itupiikin kustantamana)
Kuvittaja: Virpi Talvitie
Kustantaja: Tammi
Kansi: Virpi Talvitie
Sivuja: 128
Mistä sain kirjan: oma ostos



Paljon onnea syntymäpäivänäsi, Timo Parvela!

Kirjailija Timo Parvela täyttää tänään 50 vuotta. Juhlapäivänä haluan kiittää häntä lukuisista naurunpyrskähdyksistä ja yhteisistä hetkistä lasten kanssa - ja toivoa monia, monia kirjoja lisää.

Parvela on kirjoittanut yli 60 kirjaa, esikoisteoksenaan nuortenkirjan Poika (1989). Tunnetuimpia hänen kirjoistaan ovat Ella-kirjat, Maukka ja Väykkä -kirjat sekä Ansa ja Oiva -kirjasarja. Hän on voittanut myös Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2006 teoksella Keinulauta yhdessä kuvittaja Virpi Talvitien kanssa. Hänen kirjojaan on käännetty paljon eri kielille, erityisesti Ellat ovat Saksassa suosittuja.

Aamulehden syntymäpäivähaastattelussa (18.5.2014) Parvela kertoo työtahdistaan, joka selittää tuotteliaisuuden. Hän noudattaa lukuvuoden mallia, eli hän kirjoittaa elokuun puolivälistä toukokuun loppuun, noin 200 päivää vuodessa, kaksi sivua päivässä. Taustalla vaikuttaa Parvelan oma koulutus ja hänen vanhempiensa ammatti: kaikki ovat opettajia. Minua ovat ilahduttaneet myös Parvelan kolumnit, joissa hän muistuttaa lukutaidon tärkeydestä. Vaikka Parvela on jättänyt opettajan työn kauan sitten, hän kertoo, että hänen ajatuksensa ovat usein koululuokassa.

Parvelan Ella-kirjat sijoittuvatkin kouluun ja kertovat tokaluokkalaisten arjesta. Ne ovat huvittaneet lapsiani ja minua jo monen monta vuotta, ja muistan ikuisesti sen ensimmäisen Ellan, joka oli pudottaa minut sängystä, sillä nauroin niin, että vedet valuivat silmistä eikä kirja ollut pysyä hyppysissä. Lapset suorastaan säikähtivät, sillä en meinannut pystyä lopettamaan. Naurun aiheena oli Ellan opettaja, jonka olemukseen ja elämään Parvela on kiteyttänyt jotain olennaista sekä peruskoulun nykytilasta että ammattikasvattajan työstä. Lapsia jaksavat naurattaa Ellan ja luokkakavereiden kohellukset ja sanailut, aikuislukijaan uppoavat monet muutkin yksityiskohdat.

Tämän kevään yhteisten lukuhetkien sulostuttaja ylitse muiden on kuitenkina tässä: Maukka ja Väykkä. Opuscolon Valkoinen kirahvi on kehunut Maukka ja Väykkä -kirjoja moneen otteeseen. Hänen suosituksestaan olen hankkinut muutaman kirjan lasten omaan hyllyyn, ja kun sain ensimmäisen Maukan ja Väykän meille kotiin, aloitimme sen heti lasten kanssa. Ja kun nyt Pikkukakkonen alkoi esittää Maukkaa ja Väykkää myös televisiosarjana, niin osuimmepa oikein ajan hermoon. Tosin ensimmäisen osan perusteella voin sanoa, että vaikka tv-sarja on ihastuttava, niin kirja on vielä parempi. Toivottavasti sarja innostaa lapset ja aikuiset myös lukemaan Maukan ja Väykän seikkailuja.

Kirja on jaettu 20 lukuun, joista jokainen on 4 - 6 sivun mittainen. Pienille kuulijoille voi lukea yhden luvun illassa, mutta meillä janottiin joka ilta monta lukua putkeen. Kirja oli kaikkien lasten (6-8-vuotiaat) mieleen. Ja sekös ilahdutti äitiä, sillä myönnän ihastuneeni kirjaan päätä pahkaa. Viisaudessaan kirja nimittäin päihittää monta keskivertoa aikuisten kirjaa. Oikeastaan pystyn lähinnä huokailemaan onnellisena, kun mietin tätä kirjaa, ja haluan sen jälkimaun säilyvän mielessäni pitkään. Miksi näin - mikä tässä kirjassa on niin erinomaista?

Maukka on kissa ja Väykkä on koira. He asuvat sinisessä talossaan ja elävät hyvin kissamaista ja koiramaista yhteiselämää. Vai elävätkö oikeastaan? He ovat nimittäin hyvin inhimillisiä ja hyvin erilaisia. Ja siinä on kirjan idea pähkinänkuoressa: Miten sovitella yhteen kahden erilaisen persoonan yhteiselo? Mitä kaikkea voikaan oppia siitä, että rakkain ystävä on niin erilainen kuin itse on!

Maukka on laiskanpulskea, mukavuudenhaluinen ja omahyväinen taiteilijasielu. Hän runoilee öisin, tavoittelee täydellisyyttä, mutta on äärettömän herkkänahkainen. Väykkä puolestaan herää aikaisin aamulla ahertamaan. Hän on touhukas ja avarasydäminen koira, joka saattaa villiintyä kevään tuoksuista, vaikka muuten onkin kovin järkevä. Maukan kärsivällisyys ja suvaitsevaisuus, suoranainen viisaus, on ystävyyden kantava voima, joka tekee Maukan elämästä turvallista. Toisaalta Maukka järjestää Väykän tasaiseen elämään yllätyksiä ja seikkailua.

Ystävysten keskinäinen kiintymys on sydäntä lämmittävää. Aika kuluu talon töissä, mutta myös juhlissa. Kylänväkeä käy vierailulla ja lintujen syysmuutto laukaisee kaukokaipuun. Pelataan jalkapalloa, harjoitellaan laulukilpailuihin, käydään hiihtoretkellä:
 - Minun sukseni ovat liian pienet, sanoi Maukka.
 - Samanpituiset ne ovat kuin aina ennenkin, Väykkä rauhoitteli.
 - Sauvat ovat liian lyhyet.
 - Samanpituiset ne ovat kuin aina ennenkin.
 - Siteet ovat liian tiukat.
 - Samanlaiset ne ovat kuin aina ennenkin.
 - Aurinko on liian kirkas.
 - Samanlainen se on kuin aina ennenkin.
 - Tämä on ihan kamalaa.
 - Samanlaista tämä on kuin ennenkin, huokasi Väykkä ja lähti hitaasti hiihtämään latua. Maukka tuijotti hetken avuttomana sen peään, mutta lähti sitten seuraamaan. (S. 81.)

Maukka ja Väykkä -kirjan huumori on tahdiltaan hiukan hitaampaa, kuin vauhdikkaiden Ella-kirjojen tykitys. Mutta Maukan ja Väykän seurassa pääseekin nauttimaan mukavasta hymyilystä, joka säilyy suupielessä koko lukemisen ajan, vaikka vaikeitakin asioita mahtuu tämän parivaljakon elämään. Suosikkiluvukseni nousi luku Mukava päivä. Väykkä herää aikaisin ja ahkeroi koko päivän; Maukka - no, Maukka vötkistelee pitkään sängyssä, katselee sadetta ja kirjoittaa yöllä runon. Molemmat voivat kuitenkin todeta päivänsä (Väykkä menee aikaisin nukkumaan, Maukka vasta seuraavan aamun sarastaessa) päätteeksi: Olipa mukava päivä.


Virpi Talvitien kuvitus on silmiä hivelevän kaunista, mutta myös sopivasti vinksallaan. Maukan ja Väykän luonne-erot näkyvät paitsi heidän ilmeissään myös heidän olomuksissaan. Kuva Maukan ja Väykän kalareissulta on suosikkini. Eläinsankareiden työnjako ja olemus on tavoitettu kuvaan, vaikka he näkyvät melko pieninä taustalla. Tarinassahan Väykkä saa kerrankin Maukan houkuteltua mukaansa kalaan. Mutta Maukkapa tahtoo tehdä kaiken täydellisesti, joten hän tutkii oikeaa kalastushetkeä kirjoista ja koko päivä menee sopivien merkkien tarkkailuun. Lopulta kalansaalis on aivan ylivoimainen ja jotain kalaonnen viehätyksestä katoaa. Parvelan kertomuksessa kalat uivat verkkoon ja Talvitien kuvittamina ne uivat lukijan verkkokalvolle.

Maukka ja Väykkä on ystävyyden ylistystä alusta loppuun. Se opettaa, että läheisyyden eteen täytyy tehdä kompromisseja, täytyy suvaita ja hyväksyä, auttaa ja ymmärtää - rakastaa koko sydämestään. Tämän kultaisempaa kirjaa saa hakea, jos haluaa, mutta ei oikeastaan kannata, sillä tässä on kaikki.

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta, 2000 (suomennos ilmestyi ensimmäisen kerran 1975)
Alkuteos: Irisches Tagebuch, 1957
Suomentaja: Kai Kaila
Kustantaja: Otava
Sivuja: 146
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Dublinin-matka mielessäni olen lukenut keväällä paljon irlantilaista kirjallisuutta, mutta olen huomannut, että se kuljettaa usein muualle kuin kotimaahansa. Irlantilaisista nobelisteista George Bernard Shaw ja Samuel Becket loivat uraa ulkomailla, samoin kuin "drakulisti" Bram Stokerkin. Onneksi myös Irlanti-kuvauksia on löytynyt: Nobel-runoilijat William Butler Yeats ja Seamus Heaney kertovat runoissaan Irlannista. Myös James Joycen Dublinilaisia ja J. M. Syngen Aransaaret kertovat irlantilaisten elämästä ja tavoista, toinen kaunokirjallisesti, toinen matkakirjallisesti. Mutta entäs Irlanti muiden silmin?

Irlantia voisi kutsua Nobel-magneetiksi, sillä maan omien nerojen lisäksi ainakin kaksi nobelistia on kirjoittanut Irlannista. (Jos heitä on enemmän, ottaisin mielelläni vinkkejä vastaan. Ja sen toisen tuntemani jätän arvoitukseksi. Kuka tietää tai arvaa?) Saksalaisnobelisti Heinrich Böll (1917 - 1985) lomaili perheineen Irlannissa kesällä 1956 ja kirjoitti matkastaan kirjan: Päiväkirja vihreältä saarelta. Siitä on tullut klassikko, joka kuuluisi ehdottomasti jokaisen Irlantiin matkustavan lukemistoon. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saralta, ja kun sain kirjan käsiini, luin sen miltei yhdeltä istumalta. Kirja on yhtä kiehtova kuin Irlanti.

Päiväkirja on jaettu kahdeksaantoista lukuun, eikä se etene perinteisesti pävämäärittäin. Luvut on otsikoitu kuin pienet tutkielmat, ja ne käsittelevät irlantilaisuuden eri puolia: Rukoile Michael O'Neillin sielun puolesta, Erään ihmisasutuksen luuranko, Kun Jumala loi ajan, Irlantilaisesta sateesta, Kun Seamusta janottaa, Sanontoja... Ne kertovat Böllin kokemuksista ja havainnoista, mutta myös keskusteluista paikallisten kanssa. Pääseepä Böll myös leikkimään poliittista hammaslääkäriä. Ilmaus on hänen kuvauksensa siitä, miten hän puhkaisee ihmisten mädät mielikuvat Hitlerin Saksasta. Kirjailija ei siedä ihailun häivääkään Hitlerin johtajankyvyistä, vaan latoo keskustelukumppanille luettelon suuren johtajan julmuuksista. Päiväkirjoissa häivähtää siis myös 1950-luvun Saksa - kantavathan matkaajat aina kotimaataan mukanaan.

Böllin matkan alku, kuvaus laivamatkasta Englannista Irlantiin, kattaa heti irlantilaisuuden perusolemuksen lukijan aistittavaksi:  - - täällä haisi jo turpeelta, kaikuivat kelttiläiset kurkkuäänet välikannelta ja baarista, Euroopan sosiaalinen järjestys muuttui, köyhyys lakkasi olemasta "häpeä" - - (S. 7). Lopulta saarelta lähteminen on Böllille haikeaa ja kuvat, joita kirjailija vielä kokoaa lukijan eteen ennen viimeisiä hyvästejä, ovat kuin koko Irlanti ohi lipuvana Liffeyn virtana. Päiväkirjan kaunokirjalliset ansiot ovat huimat. Suosikkilukuni on otsikoitu Maailman kauneimmat jalat, ja se kertoo erään lääkärin vaimosta, mutta oikeastaan koko (läntisestä) Irlannista. Sekin on kaunokirjallinen helmi.

Böllin perheen lomapaikka ja määränpää oli Irlannin länsirannikolla Mayossa, köyhällä seudulla, josta perhe oli vuokrannut talon kesäksi - Jumala heitä armahtakoon. Böllin matkan yhtenä innoittajana on ilmeisesti William Butler Yeats, jonka äidin sukujuuret olivat Länsi-Irlannista ja jonka haudalla Sligonissa Böll tietysti käy. Matka haudalle on kuvattu humoristiseen sävyyn, mutta hauta itsesään on tällainen: Yeatsin hauta oli märkä, kivi oli kylmä ja kirjoitus, jonka Yeats oli määrännyt siihen kaiverrettavaksi, oli yhtä hyytävä, kuin jääneulat, joilla minua oli ammuttu Swiftin haudasta käsin: Ratsastaja luo kylmä katse elämään ja kuolemaan - ja ratsasta edelleen. (S. 133 - 134.) Matkallaan kirjailija etsii Yeatsin kuvaamia Inisfreen joutsenia, mutta tapaa vain hautausmaan varikset...

Böllin tyyli on yhtä aikaa syvällistä ja hauskaa, itseironista ja terävää. Teoksen jälkisanojen kirjoittaja, Jyrki Vainonen kuvailee Böllin päiväkirjaa romanttiseksi ja varoittaa, että sellaista Irlantia ei enää ole olemassa. Kuinka ollakaan, kirjabloggaaja on käynyt Irlannissa kesällä 2002 ja pitänyt matkapäiväkirjaa. Miten on, oliko Böllin Irlantia jäljellä vielä 12 vuotta sitten? Väittäisin, että minulle oli enemmän kuin Vainoselle. Sen paljastaa Böllin ja kirjabloggaajan päiväkirjamerkintöjen vertailu.

Päiväkirjojen aikaero on 46 vuotta ja päiväkirjan pitäjissäkin on pieniä eroja: Böll oli matkatessaan nelikymppinen perheenisä, minä kolmikymppinen sinkku. Böll oli kokenut sodan ja ryhtynyt ammattikirjailiksi, jota on myöhemmin luonnehdittu oman sukupolvensa saksalaisten omaksitunnoksi. Minä olin kokenut... Hmm. Olin kokenut oman sukupolveni suomalaisen hyvinvointivaltion lapsilisät ja ilmaisen yliopiston ja valmistunut äidinkielenopettajaksi. Mutta meitä matkalaisia yhdistää kuitenkin yksi asia: Yeats, jota molemmat olimme lukeneet ennen matkojamme.

Böll löysi matkallaan köyhyyttä, uskontoa, paljon lapsia, maastamuuttoa. Näitä ei 2000-luvun Irlannin katukuvassa enää näkynyt. Irlanti oli rikastunut ja maallistunut. Mutta on asioita, jotka Böllin kuvauksista olivat jäljellä. Omaan päiväkirjaani olen monta kertaa kirjoittanut, kuinka puheliaita irlantilaiset ovat. Olen myös erikseen maininnut, kuinka he puhuvat säästä. Böll on kirjoittanut päiväkirjaansa kokonaisen luvun irlantilaisten sääpuheesta, ja se naurattaa ääneen!

Toinen vaikuttava Irlanti-kokemus liittyy sateeseen, josta Böllillä on taas hulppea, mutta myös koskettava, oma lukunsa ja josta minullakin on kokemuksia. Sade on ja pysyy. Ja sateen mukana valutaan Limerickiin, joka on kolmas meitä yhdistävä kokemus. Limerick on kaupunki Lounais-Irlannissa. Sekä Böllin että minut johdatti paikalle kirjallinen johtolanka. Böll oli innoissaan limerikeistä, hassunhauskoista runoista, jotka ovat tuolta seudulta lähtöisin. Minun johtotähteni oli Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkeli, josta Böll ei ehtinyt tietääkään. Mutta olen varma, että hän olisi nauttinut kirjasta yhtä paljon kuin minäkin. Nobelisti Böll ja limerickiläinen McCourt kuvaavat kaupungin olemuksen hyvin samankaltaisesti. Ja se sama Limerick löytyi vielä vuonna 2002, jolloin Atlantilta lankesi kaiken kattava sade, joka värjäsi kaupungin ja Shannonjoen tasaisen harmaaksi. Tässä Böllin taidonnäyte: Limerikeiksi sanotaan tietynlaisia runoja, jotka miltei ovat vitsikkäitä arvoituksia, ja Limerickin kaupunkia, josta ne ovat saaneet nimensä, olin kuvitellut hilpeäksi paikaksi: runopukuista naljailua, nauravia tyttöjä, kaikkialla säkkipillimusiikkia, kaduilla iloista hälinää. - -  Äkkiä tiet, joita olivat kansoittaneet hilpeät koululaiset, itsetietoiset lehmät ja mietteliäät aasit, olivat tyhjiä, lapset näyttivät tuleen kouluun, lehmät laitumelle ja aasit oli palautettu järjestykseen. Synkkiä pilviä nousi Atlantilta ja Limerickin kadut olivat tummia ja tyhjiä, valkoisia vain oville jätetyt maitopullot, miltei liiankin valkoisia, ja lokit, jotka täplittivät taivaan harmautta - - (S. 55.)

Kyllähän näitä yhteisiä kokemuksia riittää: Kuten Böllillä, minullakin on muisto irlantilaisesta bussimatkasta, on kokemuksia eksymisestä ja löytämisestä, merestä, kivisistä pelloista. Niin ikään kokemus ystävällisistä irlantilaisista oli sama vielä 46 vuotta myöhemmin. Ja ne irlantilaiset pubit ovat varmaankin edelleen samoja kuin Böllin aikana, mutta Seamusin ja Padraicin lisäksi niissä istuvat yhä lukuisammat turistit:
    "Juodaan vielä yksi", Padraic ehdotti, "yömyssyksi!"
    "Ja yksi kotimatkalle!"
     "Ja yksi kissalle!" minä sanoin.
     "Ja yksi koiralle!"
   Joimme ja kello näytti puolta yhtätoista, kuten se oli tehnyt kolme viikkoa. Ja niin jatkuisi vielä neljä kuukautta. Maalaiskapakoiden sulkemisaika kesällä oli puoli yksitoista, mutta matkailijat, muukalaiset lieventävät ajan jäykkyyttä. Kesän tullen isännät etsivät käsiinsä ruuvitaltan ja pari ruuvia ja kiinnittävät osoittimet paikoilleen, jotkut taas ostavat lelukelloja, joiden puiset osoittimet voi naulata kinni. Niin aika pysähtyy ja tumma olut virtaa koko kesän, päivin ja öin, poliisien nukkuessa viattomuuden unta. (S. 52.)



Heinrich Böll on nobelisti vuodelta 1972 ja osallistun kirjalla Jokken 14 nobelistia -haasteeseen.

Alexandra Salmela ja Martina Matlovičová: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia

Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia, 2013
Kuvittaja: Martina Matlovičová
Kustantaja: Teos
Kansi: Janka Balik
Sivuja: 93
Mistä sain kirjan: oma ostos






Sulo ei ollut kovin suosittu lapsi. Hänelle ei annettu pääroolia kevätnäytelmässä. Hän ei voittanut yhtään kilpailua. Ja mikä kamalinta: hän ei ollut aina reipas ja hyväntuulinen. Vanhempia se hiersi, sillä he itse olivat täydellisiä.
   Eräänä päivänä Sulo kieltäytyi hymyilemästä vieraille ja esittämästä heille Lempi-äidin säveltämää kappaletta Olen paras. Sen sijaan Sulo piiloutui sängyn alle. 
  Vanhemmat vetivät hänet hienoon autoonsa ja ajoivat Täydellisyystehtaaseen.
  "Viallinen kappale vaihtoon", Valio-isä nosti Sulon tiskille.
  Virkailija kurtisti silmäkulmiaan: 
  "Lapsen takuuaika on umpeutunut. Viekää se lasten keskuskorjaamoon." (S. 52 - 53.)

Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia on slovakialaissyntyisen tamperelaiskirjailijan, Alexandra Salmelan, ja slovakialaisen kuvittajan, Martina Matlovičován, yhteistyönä syntynyt satukokoelma. Salmelan sadut ja Matlovičován kuvitus muodostavatkin vallan mainion paketin. Kirja on jämäkkä ja värikäs kokonaisuus, jossa ei ole mitään turhaa söpöilyä, vaan mukavaa vauhtia alusta loppuun. Teos sisältää 21 lyhyehköä satua, joista riittää luettavaa useaksi illaksi. Kuvitus vilisee yksityiskohtia ja hulluttelua, joten tylsiä hetkiä ei tarvitse pelätä.

Satujen nimet kertovat paljon: Kirahviäiti, Magneettinen ritari, Päätön isi, Apinaprinsessa, Merirosvomimmi, Löllöhirviö, Avaruusseilaajat... Ihan perinteisistä saduista ei ole kyse: Prinsessa ei suostu vastaanottamaan kosijoita, hajamielinen isi hukkaa lopulta päänsä, Löllöhirviö joutuu kiusatuksi, Sulo ei suostu korjattavaksi. Kaikenlaisia satuhahmoja riittää, esimerkiksi hirviöitä, jättiläisiä ja merenneitoja, mutta heidätkin heitetään yllättäviin paikkoihin, kuten merenneito pesuvatiin. Satujen lapsilla riittää tekemistä ja seikkailua, sillä aikuiset toimivat tosiaankin hölmösti, eikä heistä ole oikein mihinkään. He eivät pidä lupauksiaan tai ovat muuten vain ihan pihalla, työn uuvuttamia tai liian kunnianhimoisia. Vai mitä mieltä olette isästä, joka hiihdättää lastaan kesälläkin?

Lapsiyleisöäni viehättikin juuri satujen tuoreen tuntuinen anarkia. Vaikka absurdit käänteet vievät milloin avaruuteen, milloin autiolle saarelle, satujen loput ovat onnellisia, kuten saduissa pitääkin olla. Lasten mielestä lukemista olisi pitänyt jatkaa ja jatkaa, vaikka kello näytti ties mitä. "Lue vielä seuraava", manguttiin.

Itse olisin kaivannut pientä armonantoa aikuisille, sillä eivät kai kaikki aikuiset ole näin avuttomia. Lähes joka sadussa lapset selviytyvät parhaiten itsekseen ja ottavat ohjat omiin käsiinsä. Mutta siinäpä onkin kirjan juju. Lasten mielikuvitus ja kekseliäisyys saavat satukokoelmassa ansaitsemansa arvon. Lapsilla on jalat maassa vaikka avaruudessa, he pysyvät toimintakykyisinä tilanteessa kuin tilanteessa ja heistä tulee helposti sankareita. Esimerkiksi sadussa Uupumuksen puu lapset pelastavat pikku äitinsä lamaannuttavan puun alta. Lopussa kaikki on taas hyvin, kun lapset saavat nukkua turvallisesti pikku äidin ja ison äidin välissä. Niin, perheessähän voi olla kaksi äitiä, ja mikseivät vaikkapa dinodonosaurus ja piranhosaurus voisi asua yhteisessä kodissa. Ystävyyttä on niin monenlaista, ja puskapissillekin on lopulta kiva saada seuraa.

Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia oli tänä vuonna ehdokkaana Tulenkantajat-palkinnon saajaksi. Olin seuraamassa ehdokkaiden paneelikeskustelua Vihtorin kirjaston kirjamessuilla ja ihailin Alexandra Salmelan kielitaitoa. Hän kertoi kirjoittaneensa Kirahviäiti-satuja sekä suomeksi että slovakiaksi, eräänlaisen kielisuodattimen läpi, ja hioneensa niitä molemmilla kielillä. Lopputulos on jotenkin kutkuttavaa ja särmikästä suomea. Kieltä on käytetty oivaltavasti ja kekseliäästi - luovasti. Kielisuodatin on tuottanut muun muassa tällaisia sanoja: kultaliini, prinsessointi, kuivamaalainen, hovihuvit; ja tällaisia nimiä: Kri, Pomppuliina, Iii ja Rororo.

Matlovičován kuvitus on puolestaan kerrassaan hyväntuulista ja tarinoita myötäilevää. Tekijöiden yhteistyö on selvästi ollut hauskaa. Kirjassa on myötäsyntyisenä kansainvälistä tunnelmaa: suomen kielen, slovakialaisen ajattelun ja kuvien raikasta sekoittumista ja universaalia lasten kunnioittamista.

Satu Norsuäidin paluu päättää kirjan ja jättää aikuislukijan miettimään, mitähän tälle tylsälle nenälleen voisi tehdä: Norsuäiti oli kadonnut. Laurin kotiin muutti tylsä äiti, joka teki ainoastaan tylsiä asioita. Hulluttelu oli lakkautettu, savannilla leikkiminen kielletty ja kärsässä keinuminen lopetettu, sillä tylsällä äidillä oli vain tavallinen tylsä nenä. (S. 88.)

Kirjaa on luettu ja siihen on ihastuttu myös blogeissa Värikäs päivä, Mari A:n kirjablogi, Lukuneuvoja ja Opuscolo.

Vuosi kuvina

Haiharan kartanon ranta Kaukajärvellä 6.5.2014

Tähän kuvaan kuuluu myös kuikan huuto, joka kajahti järveltä haikeana tervehdyksenä. Kuikan huutoa kuunneltiin myös Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksessä, enkä oikeastaan tiedä mitään kauniimpaa kesän ääntä.

Hyvää toukokuuta!

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys, 2014
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 334
Mistä sain kirjan: oma ostos




Tämä voisi olla aina näin. Hän haluaisi olla tässä aina. Tuntea miehen vartalon lämmön vatsaansa ja rintojaan vasten. Katsella kuinka silmät värisevät suljettujen luomien takana. Hän liu'uttaa kättään pitkin Onnin rintakehää, vatsaa, jalkoja. Hän toistaa hiljaa kirjeistä ulkoaoppimiaan sanoja ja tuntee pumpulikankaan läpi rintalihaksen kaaren, navan painauman, etumuksen kohouman. (S. 142.)

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on neljän elämän risteys. Risteyksessä kohtaavat kolme naista ja yksi mies. Sinne kulkeutuvat suvun matriarkka, kätilö Maria, hänen tyttärensä, valokuvaaja Lahja sekä Lahjan miniä, Kaarina. Neljäs risteykseen saapuja on Lahjan aviopuoliso, Onni. Näyttämönä on kolmen sukupolven Suomi, joka taustalla elää historiaansa, ensin vaurastuu ja rakentaa, sitten sotii ja menettää, mutta lopulta rakentaa uudelleen ja taas vaurastuu. Kuva tarkentuu Kuusamoon, pohjoiseen rajapitäjään, jossa on pienen paikkakunnan käyttäytymisnormit. Siellä rakennetaan, sieltä joudutaan evakkoon, sinne palataan ja paetaan.

Neljäntienristeyksen rakenne on vaikuttava ja onnistunut. Oman tarinansa, omasta kertojanäkökulmastaan kerrottuna, saavat kaikki neljä risteyksessä kohtaajaa. He kulkevat kukin omia teitään, rakentavat reittejä, jotka etenevät kohtauksesta toiseen, ja lukija seuraa jokaista kulkijaa vuorollaan. Vähitellen kohtauksista punoutuu (tie)verkko, jossa tapahtumat, tunteet ja halut risteävät. Yksi haluaa lapsen, jonka pitää lähellään, toinen haluaa miehen lähelleen, kolmas haluaa jotain omaa, neljäs haluaa olla jotain muuta kuin mitä on. Jokainen valinta, jokainen teko on lopulta perusteltu - ihmisen on kuljettava omat tiensä loppuun.

Rakenne tekee kirjasta poikkeuksellisen kiehtovan. Kinnusen esikoisteos oli huhtikuun lukupiirikirjana ja lukupiirikirjaksi se olikin erinomainen. Kaikki pitivät kirjasta, ja yhdessä ihmettelimme, miten onnistunut teos voi syntyä heti ensi yrittämällä. Lukupiirikeskustelun myötä teoksen pienetkin yksityiskohdat ymmärrettiin paremmin, tarinat ja kohtaukset täydentyivät - lukuelämyksestä tuli hieno.

Kirjan ensimmäinen tarina on pitäjänkätilö Marian elämäntarina 1800-luvun lopulta 1900-luvun puoliväliin. Maria saapuu Kuusamoon paikkakunnan ensimmäiseksi kätilöksi. Siihen asti synnytykset on hoidettu paarmuskojen avustuksella, mutta nyt kylään saadaan kouluja käynyt nainen, joka epäilyksistä huolimatta lunastaa paikkansa ja jonka apua todellakin tarvitaan joka talossa ja torpassa. Marian tarina on vahvan naisen kasvutarina. Mariasta kasvaa kirjan sankaritar, feministi patriarkaalisen yhteisön paineista huolimatta. Hänellä on rohkeutta piutpaut välittää kyläläisten puheista ja julkeaapa hän haukkua talojen isännätkin, jotka kyntävät vaimojaan kuin peltoa. Marian tarinaan liittyvät kirjan jylhimmät kuvat, joita ei saa mielestään: hurja synnytys, pyöränhakumatka, lättyjenpaisto.

Ei ole sattumaa, että juuri kätilö on romaanihenkilönä pohjoiseen sijoittuvissa teoksissa. Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian ensimmäisen osan päähenkilö on kätilö, samoin kuin Katja Ketun Kätilön päähenkilö. Kätilöt olivat useilla paikkakunnilla ensimmäisiä koulutettuja naisia, jotka pääsivät liikkumaan vapaasti naimattominakin. Heitä tarvittiin joka talossa, joten heidän kauttaan päästään kurkistamaan kurjimpaankin murjuun, jossa synnyttäjät taistelevat omasta ja lapsensa hengestä. Kätilöitä kunnioitettiin, ja he ansaitsivat omaa rahaa, jolla saattoivat rakentaa omaa elämäänsä. Eräs lukupiiriläinen ymmärsi myös ammatin dramaattisuuden: kätilön kautta päästään heti elämän ja kuoleman kysymyksiin kiinni.

Marian vahvasta persoonasta huolimatta hänen tyttärensä Lahja nousee kirjan päähenkilöksi, sillä Lahjan tarina kerrotaan syntymästä kuolemaan. Lahja ilmoittaa kuitenkin äidilleen: En minä osaa olla niin kuin sinä. En minä tee tätä kaikkea yksin. (S. 53.) Tähän repliikkiin kiteytyy Lahjan koko elämän traagisuus. Jonkin yhteyden hänkin kuitenkin saa: Hän puhuu lapselle pienin varovaisin tunnustelevin sanoin, aivan kuin ääni saattaisi rikkoa hennon yhteyden. Äänessä kuuluu säröä:  - Sinun isäsi äiti tässä. Tervetuloa tähän taloon. Minä olen sinun mummu. (S. 212 - 213.)

Vasta kolmannen sukupolven nainen, Kaarina, tuntuu tavoittavan edellisten sukupolvien haaveet, mutta omat ristinsä saa hänkin osakseen. Anopin silmien alla asumista on harvoin kuvattu näin raastavasti ja lopulta myös kauniisti. Aviopuolisoiden varastetut onnenhetket valokuvaamon pimiössä tai oman perheen kesken mökillä on kuvattu herkkyydellä, joka suorastaan soi. Ylipäätään Kinnusen kyky nähdä naiset, heidän työnsä ja arkensa, halunsa ja toiveensa, on hämmästyttävän tarkkaa. Lukupiiriläiset löysivät Kinnusen tekstistä kauneuden lisäksi myös huumoria: Niin helppoa olisi olla sanomatta mitään. Niin helppoa olla välittämättä ja odottaa vain, että anoppi joku päivä lopettaisi. Että jokin kaunis aamu toisesta päästä taloa löytyisi kylmennyt vainaja ja talossa asuisivat enää vain hän ja Johannes ja lapset. Että olisi alati kesä ja kanervat kukkisivat ja tuuli heiluttaisi oman äidin kutomia verhoja ja kantaisi sisään havun tuoksua. Televisiossa pöllö iski silmää. (S. 223.)

Kun Onnin tarina alkoi, mietin, olisiko tätä enää tarvittu. Kirjailija kertoi niin vahvasti kolmen sukupolven naisten tarinat ja niiden ohessa myös Onnin tarinaa. Mutta Onni lunasti oman tiensä. Hänen lempeytensä ja tapansa olla lastensa kanssa, rakentamisen rytmi, intohimonsa... Hänen tarinansa nousi hänen vaimonsa tarinan rinnalle, täydensi sen ja kohosi vielä draamalliseen huippuun, jossa muutama salaisuuskin selittyi. Elämän kauneus ja sen mahdottomuus jäivät elämään.

Tampereen kirjamessujen messuraportissa kerroin Tommi Kinnusen haastattelusta, jota pääsin seuraamaan. Kirjailija kertoi kirjansa uskomattoman nopeasta tiestä julkisuuteen, mutta myös siitä onnesta, että hänestä oli tullut isä. Kinnunen kertoi, että hän halusi kirjassaan kuvata miehen vauvakuumetta, jota kirjallisuudessa ei juuri ole käsitelty. Onni saikin lempeän ja lapsirakkaan miehen osan, ja Onnin kädentaidot ovat peräisin kirjailijan omista rakennustaidoista.

Neljäntienristeyksessä näkyy mielestäni vahvasti kirjailijan aiempi harrastus- ja kirjoittajatausta. Hän nimittäin kertoi, että on aiemmin kirjoittanut tekstejä teatterille. Esikoisteoksen kohtaukset ovat niin vahoja, että niitä on vaikea saada pois mielestään. Ne ovat taiten kirjoitettuja ja syvästi koskettavia. Kirjailija kertoi keränneensä kohtauksia ja tarinoita sukunsa tarinoista, niistä, joita kerrotaan sunnuntaipäivällisillä, kuten tarinat hänen kätilö-isoäitinsä kokemuksista ja pyöränhakumatkasta. Mutta lisäksi hän halusi kertoa myös sellaisia tarinoita, jotka jätetään sunnuntaipäivällisillä kertomatta.

Kirjasta paistaa juuri tuo kirjailijan halu kertoa tarinoita. Sen lukeminen on silkkaa lukemisen iloa alusta loppuun. Teksti on aitoa, vilpitöntä, ymmärtävää kerrontaa, kieleltään konstailematonta ja hallittua. Siitä puuttuu kaikki laskelmointi ja teennäisyys. Tällaista on kaunokirjallisuus parhaimmillaan.

Neljäntienristeys on luettu useissa blogeissa ja sitä on kehuttu paljon. Kirja on kaiken kiitoksensa ansainnut ja toivottavasti saa sitä paljon lisää. Näistä on hyvä aloittaa: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Ilselä, Kulttuuri kukoistaa, Leena Lumi, Kirjojen keskellä, La petite lectrice, Luettua, Kirjanainen, Luen ja kirjoitan, Lukuisa, Kirjan jos toisenkin, Mari A:n kirjablogi, Kirjasähkökäyrä ja Järjellä ja tunteella.