Umberto Eco: Ruusun nimi

Umberto Eco: Ruusun nimi, 1984 

Alkuteos: Il nome della rose, 1980

Suomentaja: Aira Buffa

Kustantaja: Wsoy

Kansi: Eeva Mehto

Sivuja: 624

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Bacon oli oikeassa sanoessaan, että tiedon valtaaminen tapahtuu kielten tuntemuksen kautta (s. 211).

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas, jo 21. kerran. Tapahtumaa emännöi Oksan hyllyltä -blogi, ja sieltä voi käydä nappaamassa klassikkovinkkejä talteen. Nyt on kyseessä 10-vuotisjuhlat, sillä tämä perinne alkoi Reader, why did I marry him -blogin Ompun ideasta 31.7.2015. Luettua elämää on ollut mukana alusta lähtien, enkä missään nimessä halunnut jättää tätäkään kertaa väliin. Lukemattomia klassikoita on kirjahyllyissäni riittämiin, joten ei tarvinnut kuin kätensä ojentaa ja valita sopiva tiiliskivi. Tiiliskiviklassikon halusin, koska kesällähän on aikaa lukea.  

Tämänkertainen valintani on koristanut hyllyäni aivan liian kauan ja päässyt muinoin TBR100-listallenikin. Muistan joskus sitä jopa aloittaneeni, mutta heti ensi sivut pudottivat silloin kärryiltä. Tänä vuonna päätin kuitata kirjalla taas monta lukusuunnitelmaa: Helmet 2025 -haasteen kohdan 39. Kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen, oman TBR100-listani kohdan sekä tietysti tämän klassikkohaasteen.

Umberto Econ (1932 - 2016) kirjoittama nykyklassikko Ruusun nimi ilmestyi italiaksi vuonna 1980. Se sai heti ilmestyttyään valtavan suosion. Sitä palkittiin ympäri Eurooppaa ja sitä käännettiin useille kielille. Kirjan suomenkielinen painos on myös saanut varsin kauniin ulkoasun. 

Ruusun nimi on moneen suuntaan kurkottava teos. Se on murhamysteeri, mutta ennen kaikkea se on keskiaikaisen luostarielämän ja uskonnollisen maailmankatsomuksen esittely ja kirjoittajansa laajan sivistyneisyyden osoitus. Katolisen kirkon sisäiset ristiriidat, luostarikuntien näkemyserot, maallisen ja kirkollisen vallan taistelu sekä luostarin seinien sisälle kätkeytyvät kristilliset mysteerit luovat aivan omanlaisensa verkoston. Teosta voisi pitää kasarin Da Vinci -koodina. 

Ruusun nimessä on kaksi päähenkilöä. Minäkertojana on noviisi Adson Melk, joka on tapahtumien selostaja ja kirjuri. Kirjuriksi hänet on valinnut fransiskaanimunkki William Baskerville, joka on kuuluisa nokkelasta päättelykyvystään. Parivaljakko seikkailee pohjoisitalialaisen luostarin muurien sisäpuolella, jonne heidät alun perin tuo diplomaattinen tehtävä: heidän pitää isännöidä kirkon ja maallisen vallan välistä kokousta. Oikeastaan heidän tehtävänsä on tunnustella maaperää ennen varinaista isompaa kokousta. Tehtävä on luonteeltaan salainen. Suljetun paikan mysteeria aletaan pohjustaa heti, kun luostarin porteille päästään ja William saavuttaa heti munkkien ihailun ja luottamuksen.

Nimi William Baskerville viittaa tietysti Englantiin, josta sankarimunkki on kotoisin. Nimi on Econ kunnianosoitus sekä William Shakespearelle että Arthur Conan Doylen salapoliisisankarille, Sherlock Holmesille, joka seikkailee tarinassa Baskervillen koira. Adson Melkin etunimi Adson viittaa Sherlock Holmesin uskolliseen apulaiseen ja Holmes-seikkailujen kertojaan, tohtori Watsoniin. 

Pöytä on katettu siis herkullisesti. Keskiaikaisen luostarimiljöön kuvaus, luostarikirkon upeat maalaukset ja kryptaan piilotetut mittaamattoman arvokkaat aarteet luovat hienot puitteet suurenmoiselle murhamysteerille. Luostarin arvostettu (ehkäpä maailman suurin, kuten William Baskerville arvelee) kirjasto puolestaan on kuin tehty filosofisen pohdiskelun ja seikkailun miljööksi.

Vuonna 1327 paavi on juuri vaihtunut ja kuningas samoin. Selväähän on sekin että sekä paavin että kuninkaan istuimet horjuvat reippaasti. Täytyy sopia kirkollisen ja maallisen vallan suhteista. Ennen kuin neuvottelupöytään asti päästään, luostarissa ehtii tapahtua useampikin murha, joissa munkkiveljiä päästetään päiviltä ilmestyskirjan näkyjen mukaisin menoin. Murhat näyttävät liittyvän luostarin kirjaston salaisiin aarteisiin, ja päähenkilöt käyvät ratkaisemaan hurjaa arvoitusta oman henkensä uhalla. 

Myönnettäköön, että luin Ruusun nimeä koko kesän. Missään vaiheessa se ei tuntunut imaisevan mukaansa. Juuri kun juoni alkoi kulkea, ryhdyttiin pohtimaan teologisia syvyyksiä. Sitten ryhdyttiin luetteloimaan milloin mitäkin listaa - tosin varsin hauskastikin. Keskiajan teologiset kysymykset, kuten suuri kysymys Jeesuksen varallisuudesta, naurattivat ääneen - vaikka juuri tämänkin kirkollis-poliittisen kysymyksen takia kuoli ihmisiä roviolla. Ja juuri tällaisten asioiden takia maailmassa soditaan edelleen. Vasta historiahan osoittaa, kuinka typeriä periaatteelliset tai opilliset kiistamme ovat.

Ruusun nimen päähenkilöt Adson Melk ja William Baskerville jäivät lopulta varsin vieraiksi hahmoiksi. Melkeinpä paremmin tutustuttiin joihinkin persoonallisiin (ja ehkä vähän höyrähtäneisiin) munkkiveljiin. Yksi elävä nainen vilahtaa kerronnassa, ja hänelle on varattu toinen niistä kahdesta naisen roolista: madonna tai huora. Voitte arvata, kumpaa hän edustaa, ja kun eletään rovioiden kulta-aikaa, niin voitte myös päätellä hänen kohtalonsa.  

Usein klassikoita lukiessa on työläitä hetkiä ja saattaa olla, että luku-urakka kestää kauan. Silti klassikko yleensä palkitsee jollain oivalluksella. Niin kävi nytkin. Ihmisten ikiaikainen ahneus, vallanhimo ja kaiken sotimisen ja murhaamisen turhuus korostuvat tämän klassikon äärellä. Katolisen kirkon suuruus ja sen kokoama maallinen rikkaus ja henkinen ylivalta murenivat Euroopassa, ja Ruusun nimessä kuvattu suljettu luostariyhteisö ja sen sisäiset ristiriidat ennustavat rappiota.

Semiootikko, filosofi ja lingvisti Umberto Econ viesti nykyihmisille on selvä ja korostuu luostarin kirjaston labyrintissa. Kaikki tieto, kaikki arvokas, kaikki historia ja viisaus on kirjoissa. Keskiajalla kirjat olivat aarteita, joita munkit työläästi kopioivat ja hartaudella ja taidolla koristivat. Nyt elämme ja todistamme aikaa, jolloin tekstit ja totuus ovat kaikkien ulottuvilla. Mutta edelleen tietoa pimitetään, vääristellään tai keksitään. Tiedon ja vallan suhde kuitenkin on ja pysyy: tieto on edelleen valtaa. 

Tässä ovat aiempiin klassikkohaasteisiin lukemani teokset: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

2. Voltaire: Candide

3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats

4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

5. Henry James: Naisen muotokuva

6. Maria Jotuni: Huojuva talo 

7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma

9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

13. Jonathan Swift: Gulliverin retket

14. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

15. Gustave Flaubert: Rouva Bovary

16. Isabel Allende: Henkien talo

17. Hélène Cixous: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia

18. Jane Austen: Emma

19. William Shakespeare: Macbeth

20. Paavo Rintala: Pojat

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

Italo Calviono: Jos talviyönä matkamies, 2009, 4. painos (ilm. suomeksi 1983)

Alkuteos: Se un notte d'inverno un viaggiatore, 1979

Suomentaja: Jorma Kapari

Kustantaja: Tammi

Kansi: Timo Mänttäri

Sivuja: 275

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

On olemassa rajalinja: toisella puolen ovat ne jotka tekevät kirjoja, toisella ne jotka lukevat. Minä haluan pysyä lukijana ja siksi katson tarkasti että pysyn aina tuon linjan toisella puolen. Muuten pyyteetön lukuharrastus lakkaa tai ainakin muuttuu muuksi ja sitä minä en halua. (S. 98.)

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas, jo 14. kerran. Nyt tapahtumaa emännöi Kartanon kruunaamaton lukija -blogi ja mukana on 27 kirjablogia. Kannattaa käydä kurkkimassa, mitä klassikoita nyt on napattu luettavaksi. 

Oma valintani oli selvä, sillä luin syksyllä Maria Laakson mainion teoksen Taltuta klassikko goes länsimainen kirjallisuus, ja sen innoittamana aloin paikkailla aukkojani länsimaisen kirjallisuuden historiasta. Muun muassa Italo Calvinon postmoderni klassikko vuodelta 1979 oli lukematta. Postmodernismi on muutenkin jäänyt melko vieraaksi tyylikaudeksi. Mieleeni tulee lähinnä Paul Austerin New York -trilogia, eikä sitten oikein muuta. 

Italo Calvion puolestaan on minulle tuttu muutamasta mieleenpainuneesta lukuhetkestä. Muistan kirjoittaneeni jonkin hänen Marcovaldo-novellinsa pohjalta yo-aineharjoituksena novellianalyysin. Novellin tunnelma on jäänyt mieleeni, sillä se oli unenomainen ja kiehtova. Myöhemmin olen luettanut oppilailla hänen villiä pienoisromaaniaan Halkaistu varakreivi. Siinä on absurdi meno, mutta myös selkeitä opetuksia hyvän ja pahan ikuisesta taistelusta.  

Jos talviyönä matkamies on sitten taas jotain ihan muuta. Absurdi tunnelma on tallella. Myös hullua huumoria ja pisteliästä satiiria riittää tässä teoksessa. Jotain ärsyttävääkin koin. Ärsyttävimpänä seikkana silmilleni ponnahti teoksen naiskuva, joka oli melko stereotyyppinen, lähinnä koristeellinen. 

Teos alkaa siitä, että lukija asettuu tuoliinsa ja aloittaa uuden kirjan. Ulkopuolinen kertoja-tarkkailija kuvaa häntä yksikön 2. persoonamuodossa: Olet aloittamassa Italo Calvinon uutta romaania Jos talviyönä matkamies. Rentoudu. Keskity. Karkota mielestäsi kaikki ajatukset. Anna sinua ympäröivän maailman haihtua hämärään. (S. 5.) Olemme metafiktion ytimessä. Kirjassa lukutapahtuma tehdään näkyväksi. 

Jokainen lukija, myös siis minä itse, samaistun tietenkin vahvasti fiktiiviseen tilanteeseen, koska olen juuri tarttunut Italo Calvinon teokseen Jos talviyönä matkamies. Lukemisen autuutta ja siihen liittyviä odotukseia ja valmisteluja kuvataan hartaasti. Häiriötekijöitäkin tietysti on monenlaisia. Calvino nimeää ne lukuisat erilaiset kirjat, jotka on täytynyt ohittaa ennen kuin käsiin on tarttunut juuri tämä tietty kirja, jota nyt luetaan. Oheen ovat jääneet muun muassa Kirjat Jotka Aiot Lukea Kun Ensin Olet Lukenut Muita ja Kirjat Jotka Pitkän Aikaa Ovat Kuuluneet Lukuohjelmaasi (s. 7). 

Ongelmat iskevät toden teolla, kun lukija (minä), huomaan, että teoksessa on jotain pielessä. Se alkaa toistaa itseään. Niinpä lukijan (minun) on lähdettävä kirjakauppaan vaihtamaan painokseni uuteen. Kirjakaupassa lukija tapaa lukijattaren ja heidän välilleen syntyy kiinnostava keskustelu heidän lukemistaan kirjoista, ja juuri tästä samaisesta kirjasta, joka molemmilla on kesken.

Tapahtumat lähtevät vyörymään kuin trilleri. Kaikenlaisten sekaannusten jälkeen etsitään aina vain uusia teoksia, joista jokin ehkä on juuri se, jota ensin lähdettiin etsimään. Jäljet johtavat yliopistoon, jossa enemmän ja vähemmän oikeasta elämästä vieraantunut professori Uzzi-Tuzii esittelee omia teorioitaan, joita toinen professori rientää kiistämään. Seuraavaksi lähdetään seuraamaan petollista kääntäjää, jolla on ties minkälaisia yhteyksiä eri valtioiden salaisiin palveluihin. Kirjallisen kentän tekijät kyseenalaistetaan kirjailijoita myöten.  

Lukijan itsensä (minun) ote elämästä alkaa lipsua ja hän päätyy itsekin seikkailuun. Hänen elämänsä alkaa muistuttaa fiktiota yhä enemmän, ja hänen käsiinsä päätyneet teokset puolestaan sekoittavat pakkaa entisestään. Ne ovat kuin tyyliharjoituksia erilaisita romaanigenreistä. Mukaan mahtuu noir-tyylistä dekkaria, japanilaista erotiikkaa, lännenseikkailua, jne.  Lukija (minä) innostuu aina uudesta romaanin alusta, mutta ei koskaan saa lukunautintoaan päätökseen.

Voisi luulla, että Calvinon romaani hajoaa mahdottomuuteensa ja sivujuoniinsa, mutta käykin niin, että siitä kehkeytyy nokkela metafiktio, jonka turvin kirjailija sivaltaa terävästi sinne tänne. Alussa esitetty autuas lukuhetki pilkotaan palasiksi, jonka jälkeen lukija joutuu kyseenalaistamaan koko kirjallisuuden mielekkyyden: kustantamot, kääntäjät, kirjailijat, teokset, sensuuri, yliopistotutkijat ja lopulta lukijat itsekin koheltavat sitä ja tätä, tekevät kompromisseja tai pelaavat omaan pussiinsa niin, että puhdasta taidetta, täydellistä romaania, ei ole lopulta missään. 

Seuraavan kerran, kun lukija (minä) taas tarttuu uuteen teokseen, hän voi hetken miettiä, millaiset vaikeudet on ylitetty, että juuri kyseinen kirja on päätynyt juuri hänen käsiinsä juuri sinä hetkenä. Jokainen kirja on antautumista suuren seikkailun ja sattumusten, ehkä jopa päättömyyksien armoille.  

Olen osallistunut kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen joka kerta. Haaste on mainio tapa ylläpitää kirjallista aktiivisuutta ja lukea itselle tuntemattomaski jääneitä klassikoita. Aikaisempina vuosina olen lukenut nämä teokset: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo 
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma
9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

13. Jonathan Swift: Gulliverin retket

Oli taas ilo osallistua tähän perinteeseen. Heinäkuun lopussa taas tavataan näissä merkeissä!

Helmetin vuoden 2022 lukuhaasteessa sijoitan Calvinon klassikon kohtaan 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua. Teosta on myös luettu ahkerasti kirjablogeissa. Liitän tähän Tekstiluolan julkaisun, josta löytyy lisää linkkejä. 

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina, 2018
Alkuteos: Storia della bambina perduta, 2014
Suomentaja: Helinä Kangas
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 512
Mistä sain kirjan: oma ostos

Nyt on tyhjä olo: luin Elena Ferranten Napoli-sarja viimeisen osan - mitä tässä nyt seuraavaksi ruvetaan odottamaan? Tällaista karkkia kun ei paatuneen lukijan kohdalle ihan hirveän usein osu, ehkä ei enää koskaan. Kaikki tässä kirjasarjassa on ollut huimaavasti kohdallaan. Kiittelen myös suoentaja Helinä Kangasta erinomaisesta työstä. Teksti soljuu vaivatta lukijan tajuntaan.

Kadonneen lapsen tarina on eräänlainen paluu alkuun. Elenan tie kulkee takaisin Napoliin ja Lilan läheisyyteen, vaikka hän yrittää vältellä tuota korventavaa ystävyyttä. Yhteys kuitenkin korjaantuu, sillä äitiys yhdistää heidät: heidän lapsensa jakavat lapsuutensa ja äitinsä. Vaikka Lila räiskähtelee entiseen tyyliinsä, löytävät naiset toisistaan parhaat ymmärtäjänsä ja tukijansa. He inspiroivat toistensa ajattelua ja tuntevat yhdessä olevansa vahvat. "- - koska olet päättänyt asua täällä meidän kanssamme, niin muutetaan kortteli" (s. 282), Lila pyytää Elenalta.

Ihailen Elenan ja Lilan jakamaa arkea: lapsia hoidetaan vuorotellen ja heitä rakastetaan kuin omia. Naiset auttavat toinen toisiaan. Myös väsymys lastenhoitoon kuvataan aidosti, juuri sellaisena, kun sen äidit ovat aina kokeneet. Nämä naisethan ovat Italiassa ensimmäistä sukupolvea, jotka ovat äitejä, mutta käyvät myös kodin ulkopuolella töissä. He luovat omanlaistaan, itsenäistä elämää, vaikka se tuntuu usein katoavan arjen vaatimuksiin: Kävi hyvin usein niin, että arkipäivä löi minua kasvoihin ja muutti ajatuskiemurani merkityksettömiksi tai suorastaan naurettaviksi (s. 249).

Ystävyys on ehdottomasti pysyvämpää ja luotettavampaa kuin rakkaus. Lilan tuella ja vasta vähitellen Elena kypsyy itsenäisyyteen ja alkaa arvostaa myös itseään. Kirjailijan ura jatkuu ja työtä on koko ajan paljon. Jollakin tavalla Napoli, joka on yrittänyt tukahduttaa hänet, antaa hänelle myös suunnattomasti henkistä voimaa: Rakastin synnyinkaupunkiani mutta kieltäydyin ajattelemasta, että minulla olisi julkinen velvolllisuus puolustaa sitä. Päinvastoin olin varma, että lohduttomuus johon sen rakastaminen ennemmin tai myöhemmin päättyi, toimi linssinä koko läntisen maailman tarkastelemiseen. Napoli oli eurooppalainen suurkaupunki, jossa näkyi selvimmin ja paljon muita aikaisemmin, että sokea usko tekniikkaan, tieteeseen, talouskasvuun, luonnon mukautuvuuteen, demokratiaan ja ajatukseen, että historia johtaa aina johonkin parempaan, oli vailla perusteita. (S. 329.)

Jos Napoli-sarja olisi ollut pelkkää ihmissuhteiden vatvomista, en olisi ollut siitä näin innostunut. Kirjailija on kuvannut Italian ja Euroopan murrosta, feminismiä, ja uusia, vapautuvia ajatuksia niin luontevasti osana naisten elämää, että lukijana tunnen kaiken tapahtuvan ympärilläni: Kuljin paikasta toiseen ilta toisensa jälkeen tunnistaen itsessäni yleisen hajoamisen ja samalla uudenlaisen eheytymisen elähdyttävän hengen (s. 51). Yksilö ja yhteiskunta muuttuvat ja kehittyvät, eikä mikään muutos ole kivutonta.

Elämän julmuus ei ohita Elenaa ja Lilaakaan, koska luopuminen on väistämätön osa ihmisenä olemista. Toisin kuin tarinoissa, todellisuudessa elämä ei päätykään selkeyteen vaan hämäryyteen (s. 512).  Vanheneminen, lasten kasvaminen ja suuri tragedia muokkaavat heitä. Ympärillä kortteli kuohuu. Väkivalta ei häviä mihinkään.

Kadonneen lapsen tarinassa naisen elämän kirjo asettuu kaikissa vivahteissaan lukijan eteen. Äitiys, lapset, rakkaussuhteet, työ, suhde omaan äitiin ja lapsuuden perheeseen eivät ole missään kohtaa irrallisia naisen oman ajattelun kehittymisestä. Vaikka naisen elämä on jatkuvaa tasapainoilua velvollisuuksien ja omien halujen välillä, se ei tarkoita, etteikö nainen olisi vahvasti yhteiskunnallinen toimija. Tässä on Napoli-sarjan viehätys: se nostaa Elenan ja Lilan elämät ja heidän ystävyytensä arvoon, jota naisille harvoin historiassa ja kirjallisuudessa annetaan. Heistä tulee oman elämänsä päähenkilöitä.

Kirjablogeissa Reader, wgy did i marry him?, Leena Lumi ja Kirja vieköön ovat jo ehtineet blogata tästä uutuudesta.

Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Elena Ferrante: Amalian rakkaus, 2005
Alkuteos: Amore molesto, 1992
Suomentaja: Taru Nyström Abeille
Kustantaja: Avain
Kansi: Satu Paakkala
Sivuja: 151
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä


Elena Ferranten nimi ei paljon esittelyjä kaipaa. Hän on varmastikin tämän hetken kuumimpia kirjallisia nimiä maailmalla, ja hänen Napoli-sarjansa on niittänyt mainetta ja kunniaa myös Suomessa. Vähemmän tunnettu on hänen esikoisteoksensa, Amalian rakkaus, joka on ilmestynyt alun perin vuonna 1992, mutta käännetty suomeksi vasta vuonna 2005 kirjailijan toisen romaanin, Hylkäämisen päivät, menestyksen jälkeen.

Amalian rakkaus on tyyliltään täysin erilainen kuin Napoli-sarja, joka perustuu realistiseen kerrontaan. Amalian rakkaus on surrealistinen, maalaileva ja salaperäinen. Se jättää lukijan tulkittavaksi, mikä tarinassa on totta, mikä unta, mikä kuvitelmaa? Tunnelma on painajaismainen teoksen alusta loppuun.

Kirja sijoittuu Napoliin, jonne Delia on saapunut äitinsä hautajaisiin. Äiti, Amalia, on hukkunut Delian syntymäpäivänä ja Delia tuntee, että kuolemassa on jotain epäselvää. Alkaa Delian matka muistoihin, vanhan kotikaupungin synkille kujille, ullakoille ja kellareihin sekä lapsuudenperheen kammottavaan tunnelmaan.

Napoli, sen patriarkaalinen henki, suoranainen rumuus ja seksuaalisesti latautunut ilmapiiri, luovat ahdistavat puitteet Delian surulle ja kaipaukselle. Jokin on piilossa koko ajan, Amalian elämä on arvoitus. Tunnelma tihenee, ja pimeys puristaa Deliaa ja lukijaa.

Muistan samanalaisen tunnelman eräästä toisesta Italiaan sijoittuvasta kirjasta, nimittäin Ian McEwanin Vieraan turvasta. Se sijoittuu Venetsiaan, ja vaikka olen lukenut sen noin 10 vuotta sitten, en vieläkään ole siitä toipunut. Se on ehkä kammottavimpia lukukokemuksiani, ja huomasin, että Amalian rakkautta lukiessani hidastin lukutahtia loppua kohden, koska pelkäsin jotain yhtä kauheaa.

Tunnistin kirjasta paljon asioita, joita olen Italiassa kohdannut: miehet, jotka julkisissa kulkuvälineissä iskeytyvät kiinni naisiin, katujen meteli, kiihkeä tunnelma ja röyhkeät huutelut. Ferrante osaa kuvata ne hyvin elävästi ja yhtä puistattavasti, kuin ne turistina olen joskus kokenut sekä Roomassa että Napolissa. Kirjan vaikuttavin kohtaus oli sijoitettu Napolin kaduille, jossa ihmiset pakenevat toisiaan kaatosateessa. Pystyin näkemään sen silmissäni.

Delian painajaiset ovat miesten ja seksuaalisuuden värittämiä. On oma isä, jota Delia inhoaa, on eno, joka haukkuu kuollutta sisartaan, on lapsuudenystävä Antonio, joka ilmestyy takaisin Delian elämään. Kummallinen Caserta tuntuu olevan arvoituksen ydin, mutta mikä hänen toiminnassaan on silkkaa hulluutta ja pakkomiellettä, mikä ehkä kuitenkin jotain säälittävää. Delia käy kohti menneisyyttä ja kohtaa sen silmästä silmään.

Kauneinta ja koskettavinta kirjassa on suru, jota Delia kokee. Hän kaipaa äitiään, vaikkei ole koskaan oppinut häntä oikein tuntemaan. Hän olisi halunnut aikanaan suojella äitiään isältään, kaikelta pahalta, mutta onkin ehkä palavassa rakkaudessaan tehnyt itse jotain kamalaa. Amalian ja Delian persoonien sulautuminen on kirjassa kuvattu vangitsevasti. Delia janosi Amalian rakkautta, mutta ketä Amalia rakasti. Oliko Amalian rakkautta olemassakaan?

Lukunautintona Ferranten esikoisteos ei nouse Napoli-sarjan tasolle. Se ei ole helppolukuinen eikä mitenkään looginen, vaan poukkoilee sinne tänne. Taideteoksena se on kuitenkin vahva. Suomentaja Taru Nyström Abeille on saanut tunnelman vangittua myös suomennokseen: Oli yksinkertaista ja viatonta kuvitella olevansa "minä " vain sen takia että olin kerran syntynyt naisen kohdusta. En ollut edes saanut mukaani juuri mitään tästä naisesta. Oli kuin minua ei olisi olemassakaan. (S 66).


Amalian rakkaus on luettu ainakin näissä blogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Täysien sivujen nautinto, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Oksan hyllyltä. Reader why did i marry him -blogin Omppu oli myös tunnistanut kirjan mcewanmaisen tunnelman. Kuittaan kirjalla Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 23. Kirjassa on mukana meri.

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, 2018
Alkuteos: Storia di chi fugge e di chi resta, 2013
Suomentaja: Helinä Kangas
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 448
Mistä sain kirjan: oma ostos



Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmas osa, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, on silkkaa lukemisen juhlaa kannesta kanteen. Kirjassa on kohdallaan kaikki se, jota erinomaisessa kirjassa pitää olla: juoni etenee kiinnostavasti, henkilöhahmot ovat uskottavia ja kehittyvät koko ajan, ja kirjassa on myös yhteiskunnallinen sanoma. Lukijaa hemmotellaan, sillä useimmiten yksikin näistä piirteistä riittäisi luomaan hyvän kirjan.

Elenan ja Lilan ystävyys on edennyt 1960-1970-lukujen taitteeseen. Naisten elämää sekä Italian ja Euroopan kuohuvaa politiikkaa seurataan rinta rinnan. Kommunistiset ja fasistiset aatteet ajautuvat yhteenottoihin, joissa ei vältytä ruumiiltakaan. Lila käy vähän kuin vahingossa taisteluun työläisten olojen parantamiseksi ja ajautuu lopulta yllättävälle uralle. Elena puolestaan jatkaa kirjailijana, mutta kirjoittamisen eteen kertyy esteitä: perhe ja äitiys sitovat hänen arkensa.

Elenan avioliiton kautta seurataan naisen aseman kehittymistä Italiassa. Patriarkaalinen perinne on syvään rakennettu, ja vaikka Elenan mies on koulutettu ja periaatteessa moderni mies, ei hänkään pysty Elenaa vapauttamaan. Tarvitaan Elenan nuoruudenrakkaus, Nino, herättämään Elenan tietoisuus. Tällaisten keskustelujen kautta luodaan kunnon tarinaa:
  "Ja mikä minun rikokseni mahtaisi olla!"
  "Älykkyyden tuhlaaminen. Yhteiskunta, jossa naisen älyllinen energia tukahdutetaan kodin ja lasten hoitoon aivan kuin se olisi täysin luonnollista, on itsensä vihollinen edes tajuamatta sitä."
    Odotin hiljaa, mitä Pietro vastaisi. Mutta mieheni reagoi ironisesti: 
    "Elena voi käyttää älyllistä energiaansa milloin ja miten haluaa, kunhan hän ei vie aikaa minulta." (S. 386.)

Elenan ja Lilan ystävyys on edennyt uuteen vaiheeseen, koska molemmilla on lapsia huolehdittavanaan. Elena tuntee vastuuta myös ystävästään, mutta ei tunnu pääsevän hänen lähelleen. Edelleen naisten välillä on kummallinen sekoitus kateutta, pätemisen tarvetta ja ihailua. Napoli-sarjan kritisoijat usein ihmettelevätkin, mitä ystävyyttä naisten ystävyys oikein on, kun siinä on niin paljon negatiivista latausta. Onko se ystävyyttä ollenkaan?

Helppoa ystävyys ei todellakaan ole, mutta Elena ja Lila tarvitsevat toisiaan sekä älyn että tunteen tasolla. Heitä sitoo yhteen yhteinen lapsuus, Napolin köyhät korttelit ja oman paikan etsintä miehisen kulttuurin keskellä. Perinteiseen naisen malliin on vaikea asettua. Ystävät täydentävät toisiaan ja tuntevat kohtaloidensa kuuluvan yhteen, vaikka kumpikin käy omannäköisensä taistelun. Kaikki olennainen tiivistyy mielestäni Lilan reaktiossa, kun hän on lukenut Elenan uuden kirjan: älä enää koskaan luetuta minulla mitään, ei minusta ole sellaiseen, minulla on suuret odotukset sinua kohtaan, olen varma että pystyt parempaan, haluan että saat aikaan parempaa, sitä minä toivon kaikkein eniten maailmassa, sillä kuka minä olen, ellet sinä ole hyvä, kuka minä sitten olen? (S. 289.)

Napoli-sarjan kolmas osa on napakymppi, paras tähänastisista kolmesta suomennoksesta. Haluaisin sarjan viimeisen osan käsiini heti - mutta sitten taas toisaalta en haluaisi, koska siihen tämä ilo sitten loppuu. Helinä Kankaan suomennostyö on ollut luontevaa luettavaa, ja sivuja tulee ahmittua hirmuista vauhtia ja ne tuntuvat loppuvan kesken.

Eniten tässä kirjassa nautin Elenan avioliiton ja äitiyden kuvauksista ja yhteiskunnallisen kuohunnan jännitteistä. Yksityisen ja yleisen tietoisuuden herääminen on kiinnostavaa luettavaa. Ihmiset eivät jää paikoilleen, eivätkä alistu vanhoihin rooleihin. Syvään juurtuneet toimintamallit horjuvat, maailma muuttuu.

Elenan hahmo on tasaisen, älykkään ja tiedostavan naisen hahmo. Hän saa rohkeutta pikkuhiljaa ja löytää itseään pala palalta. Lilan kasvu on puolestaan repivää. Hän tempoilee tulisen luonteensa ajamana sinne tänne ja ajautuu tilanteisiin, joista selviää kuin ihmeen kaupalla karismallaan. Hän palaa suurella liekillä. Miten näiden naisten tarina päättyy? Lukijana en soisi sen päättyvän ollenkaan.



Ferranten uutuus on ehditty lukea jo ainakin näissä blogeissa: Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjojen keskellä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjaluotsi, Sanoissa ja sivuilla, Maailmankirjat ja Reader, why did I marry him, Donna mobilen kirjat ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

Marco Vichi: Komisario Bordelli

Marco Vichi: Komisario Bordelli, 2016
Alkuteos: Il commissario Bordelli, 2002
Suomentaja: Enneli Poli
Kustantaja: Aviador
Kansi: Matti Vuohelainen
Sivuja: 238
Mistä sain kirjan: oma ostos



Botta oli ryhtynyt kuvailemaan Euroopan eri vankiloiden ominaisuuksia, eroja espanjalaisten ja turkkilaisten vanginvartijoiden välillä, se oli kuin antropologian oppitunti, rikastuttava tietoisku. Tämä varas ei ollut kuka tahansa tavallinen mies. Keskustelun loputtua komisario vei hänet kotiin, ja he söivät yhdessä naudanpötsiä ja sipulia juoden surkealaatuista viiniä, jota Botta kaatoi sisäänsä kannuittain. (S. 85.)

Marco Vichin Komisario Bordelli on leppoisaa luettavaa. Sen päähenkilö on 53-vuotias toisen maailmansodan veteraani, joka haaveilee löytävänsä elämänsä naisen ja muistelee välillä sotakokemuksiaan. Hänen avara sydämensä ymmärtää rikollisia, ja hänen toimintapansa ovat humaaneja. Yksi kirjan kohokohtia onkin illalliset, joiden gourmet-kokkina häärää entinen vankilakundi Botta ja vieraina ovat kaikki ne yksinäisiltä tuntuvat ihmiset, joihin Bordelli on tapausta selvittäessään törmänyt.

Komisario Bordelli on ilmeisesti Euroopassa kohtuullisen tunnettu hahmo, sillä hänen seikkailujaan on ilmestynyt jo kahdeksan osan verran. Törmäsin häneen viime vuonna Annikin runofestiviaaleilla Aviador-kustantamon pöydässä ja ihastuin kirjan takakansitekstiin: Komisario Bordelli johdattaa lukijat 1960-luvun Firenzeen, kulttuurihistoriallisten monumenttien keskelle. Kauneuden keskellä sattuu kauheuksia, joita tämä Marco Vichin luoma lämpimän hersyvä ja tinkimättömän oikeudentuntoinen, komisario Maigretiin ja jopa yksityisetsivä Marloween verrattu hahmo kirja kirjalta ratkoo.  

Marlowe on yksi dekkarikirjallisuuden suosikkihahmoistani, ja kun hänen kyyniseen hahmoonsa yhdistetään sanat Firenze ja 1960-luku, en voinut vastustaa kiusausta. Kokemus ei ollut huono ollenkaan, mutta komisario Bordelli ei kyllä ole lainkaan kyyninen tapaus, vaan pikemminkin haaveileva romantikko, joka seuraa sydämensä ääntä. Viehättävä tyyppi, vaikka polttaakin savukkeita ketjussa.

Tässä sarjan ensimmäisessä osassa Firenzessä on hirvittävä helle ja asukkaat ovat paenneet rannikolle. Kaupunki on lähes tyhjä, mutta komisario Bordelli kieriskelee hikisissä lakanoissaan, kuuntelee hyttysten ininää ja unelmoi suuresta rakkaudesta. Sitten komisarion puhelin soi keskellä yötä ja hänen on ryhdyttävä selvittämään rikkaan leskirouvan kuolemaa.

Kun komisarion kuplavolkkari kiipeää Via della Piazzolaa kohti vanhan rouvan barokkihuvilaa, niin on pakko vähän googlettaa. Firenzestä tosiaan löytyy Via della Piazzuola ja sen varresta aika komea huvila, johon mielessäni murhan sijoitin. Kaiken kaikkiaan Marco Vichi on onnistunut vangitsemaan Komisario Bordellin sivuille aimo annoksen italialaista elämänmenoa ja sielunmaisemaa, jonka jaoin parin päivän ajan. (Jälkitautina poden matkakuumetta.)

Dekkari ei ollut mikään tajunnanräjäyttäjä, eikä ollenkaan sellainen juonivetoinen jännäri, joista nautin aivan erityisesti (ks. edellinen postaus). Komisario Bordelli oli kuitenkin mukavaa luettavaa ja kesäkirjaksi vallan hyvä valinta. Siinä on mukavasti huumoria ja pientä noir-henkeä. Erityisesti kiitän kirjan kaunista kantta sekä pehmeäkantisen painoksen keveyttä mutta silti isoa kokoa.

Komisario Bordelli on luettu ainakin näissä blogeissa: Oksan hyllyltä, Kirja vieköön, Ullan luetut kirjat, Mummo matkalla ja Lukutoukan kulttuuriblogi. Tämän hurmaavan komisarion seikkailuja on suomennettu jo toisenkin osan verran.

Osallistun kirjalla sekä Kirjablogien dekkariviikko -tapahtumaan että HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteeseen kuittamalla siitä kohdan 14. (valitsin kirjan takakansitekstin perusteella).

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina, 2017
Alkuteos: Storia del nuovo cognome, 2012
Suomentaja: Helinä Kangas
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 508
Mistä sain kirjan: oma ostos


Elene Ferranten Uuden nimen tarina on Napoli-sarjan toinen osa ja jatkaa kertomusta Elenan ja Lilan ystävyydestä. Se sijoittuu Napoliin, mutta myös Ischian saarelle ja Pisan kaupunkiin. Henkisen ilmapiirin keskus on kuitenkin koko ajan Napoli ja sen sosiaaliset suhteet ja yhteiskunnalliset rakenteet, joiden puristuksessa tytöt kasvavat nuoriksi naisiksi ja aikuisiksi.

Sarjan viehätys on juuri siinä, miten tytöt kasvavat ja heräävät yhteiskunnalliseen tietoisuuteen patriarkaalisen yhteisön keskellä ja kuinka paljon perhekeskeinen kulttuuri ja perheiden väliset riippuvuussuhteet heidän elämäänsä ohjailevat. Raha ja toimeentulo, macho-kulttuuri, perheen kunnia ja velvollisuudet rakentavat naisten ympärille vankilan, jossa on vaikea elää. Tosin tässä sarjan osassa paljastuu hyvin raadollisena sekin, kuinka macho-kulttuurissa jää hyvin vähän tilaa myös mieheksi kasvamiselle: mieheksi kasvaminen on väkivaltaan kasvamista ja alistumista. Lilan veljen elämä tai Elenan entisen poikaystävän, Antonion, elämä etenevät kaukana onnellisilta poluilta.

Tyttöjen ystävyyden kuvauksena teos on aivan omaa luokkaansa. On riemastuttavaa lukea näin rehellistä ystävyyden kuvausta, jossa paitsi vahva henkinen yhteys myös synkät kateuden ja keskinäisen kilpailun tunteet risteilevät. Vaikka Elenan ja Lilan elämät kulkevat tyystiin erilaisiin suuntiin, he eivät pääse irti toisistaan. Yhteys on vahva, ja molemmat inspiroivat ja tukevat edelleen toinen toistaan - he ovat riippuvaisia toinen toisistaan: Mutta Lila osasi kietoa minut pikkusormensa ympärille niin etten pystynyt vastustelemaan: toisaalta sanoin nyt riittää, toisaalta minua masensi ajatus etten enää kuuluisi hänen elämäänsä, keinoihin, joilla hän muokkasi sen itselleen sopivaksi. Mitä muuta tuo juoni oli kuin yksi hänen mielikuvituksellisia, riskialttiita siirtojaan? Me kaksi yhdessä tukemassa toisiamme taistelussa koko maailmaa vastaan. (S. 293)

Uuden nimen tarinassa tytöt rakastavat samaa miestä, ja ilmassa on aineksia hömppäkirjallisuuden perustaksi. Tarinassa on kuitenkin koko ajan läsnä suuren tragedian tuntu, joka vangitsee lukijan mielen. Se, että kertojanääni on nimenomaan Elenan, tuo kirjaan analysoivan ja riipaisevan sävyn. Kerronta on suoraviivaista ja tapahtumat tuntuvat etenevän vääjäämättömästi kohti ennalta arvattavaa lopputulosta. Silti juonessa riittää yllätyksiäkin, eikä kirjaa voi oikeastaan laskea käsistään - niin vetävästi se etenee. Suomentaja Helinä Kangas on epäilemättä osannut välittää kirjan hengen.

Lilan temperamenttinen ja säkenöivä luonne törmäilee jatkuvasti napolilaisen köyhälistökorttelin yhteisön sääntöihin. Hänen kamppailunsa on näkyvää ja huomiota herättävää. Lila on aina tapaus, kun hän astuu näyttämölle. Elena on kuitenkin lopulta se, joka hiljaisella ja sinnikkäällä luonteellaan murtaa ja muuttaa yhteisön sääntöjä. Hän tuntee kipeästi olevansa kotiseutunsa vanki, mutta ottaa määrätietoisia askelia kohti vapautta ja omaksi itsekseen kasvamista: Opettelin  minimoimaan tunteeni. - - Toistelin joka päivä: olen se mikä olen enkä voi kuin hyväksyä itseni; olen syntynyt tällaisena, tähän kaupunkiin, tähän murteeseen, köyhänä; annan sen minkä voin, otan sen minkä voin, kestän sen mikä on kestettävä. (S. 328.)

Ahmaisin Napoli-sarjan ensimmäisen osan, Loistavan ystäväni, melkein yhdeltä istumalta ja jatkoin samaan tahtiin tämän toisenkin osan. Nyt en tiedä, miten maltan odottaa kolmannen osan suomennosta. En ole pitkään aikaan hurahtanut johonkin sarjaan tai kirjailijan tyyliin näin totaalisesti. Ehkäpä L. M. Montgomeryn Anna-sarjaan hurahtaminen 10-vuotiaana oli kokemuksena samankaltainen. Lukeminen oli silloinkin yhtä juhlaa.



Uuden nimen tarina on luettu jo ainakin näissä kirjablogeissa: Leena Lumi, Lumiomena, Tuijata. kulttuuripohdintoja, Kirja vieköön!, Lukuisa, Reader why did I marry him, Sanoissa ja sivuilla ja Kirjaluotsi.  Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen kohdan 7. Salanimellä kirjoitettu kirja.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni, 2016
Alkuteos: L'amica geniale
Suomentaja: Helinä Kangas
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 362
Mistä sain kirjan: oma ostos



Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäinen osa, Loistava ystäväni, on niin koukuttavaa luettavaa, että päässä humisee. Olin lukenut kirjasta ylistäviä blogiarvioita, ja teos pääsi toiselle sijalle viime vuoden Blogistanian Globalia -äänestyksessä. Etukäteen vähän pelkäsin kirjan mainetta: jos kirja on kovin kehuttu, odotukset nousevat liian korkeiksi ja usein tulee petyttyä kirjaan. Ei tällä kertaa.

Ferranten kerronta on äärettömän sujuvaa, ja suomentaja Helinä Kangas ansaitsee suuret kiitokset työstään. En muista milloin olisin lukenut käännöskirjaa - tai ylipäätään mitään kirjaa - tällaista vauhtia. Mikään ei tökkinyt, vaan virkkeet suorastaan työnsivät tarinaa eteenpäin. Kieli ei kikkaile, se ei ole mitenkään uudistavaa tai teennäistä, se vain kertoo ja se riittää.

Kirjan alku on lähes maaginen: kahden pienen tytön välille syttyvä ystävyys on kerrottu sellaisella otteella, että lapsuuden leikkien taikapiiri tavoittaa myös lukijan. Tulee mieleen nobelisti Alice Munron Kerjäläistyttö tai Ljudmila Ulitskajan Tyttölapsia, joissa molemmissa on mestarillista lapsuudenkuvausta.

Loistavan ystäväni kertojanääni on Elenan, Lenùn. Toiseksi päähenkilöksi nousee hänen älykäs, mutta oikukas, ystävänsä Rafaella, jota muut kutsuvat Linaksi, mutta Elena kutsuu häntä Lilaksi. Jo pienenä Lila yllyttää Elenan ylittämään rajojaan ja haastaa hänet mukaansa vaarallisiin seikkailuihin. Tyttöjen ystävyydestä tulee luja, vaikka siitä ei puutu kilpailua, kateutta eikä mielipahaakaan.

Napoli-sarja sijoittuu tietysti Napoliin, ja koska olen käynyt siellä kaksi kertaa, saatoin kuvitella kaupungin ympärilleni. Näin mielessäni nuhjuiset ja roskaiset, kapeat kadut, sekä talojen väliin, katujen ylle levitetyt pyykit. (Tämä matka -blogista voi käydä kurkkimassa nykypäivän Napolin tunnelmia.) Kaduille kuvittelin komeat italianot ja sirot signorat, jotka kulkevat itsevarmoin askelin piikkikoroissaan. Ja tietysti teoksen lapset, jotka varttuvat kaupungin köyhissä kerrostalokortteleissa nuoriksi naisiksi ja miehiksi.

Nähdä Napoli ja kuolla -sanonta on peräisin 1700-luvulta ja kertoo siitä, että Napoli on ympäristöineen niin kaunis, että sen nähtyään on valmis kuolemaan. Napolia  ei voi unohtaa, mutta kaukana ovat sen kauneuden päivät myös siitä toisen maailmansodan jälkeisestä Italiasta, josta Ferranten romaani kertoo.

En ikävöi lapsuuttamme, se oli täynnä väkivaltaa (s. 32). Etelä-Italian sosiokulttuurinen perusta paljastuu kirjassa pikkuhiljaa. Kirjan myötä ymmärrän, mitä Pertti Arajärvi tarkoitti sosiaalisella pääomalla, josta hän kertoi eräällä luennollaan. Se tarkoittaa luottamusta, joka yhteisössä vallitsee ihmisten välillä. Kun on tutkittu syitä, miksi hyvinvointivaltiot ovat menestyneet, ja on verrattu rikasta Pohjois-Italiaa ja köyhää Etelä-Italiaa, on selvinnyt, että hyvinvointi vaatii paljon sosiaalista pääomaa. Sitä ei Etelä-Italiassa ole. Ihmiset eivät voi luottaa toisiinsa, saati viranomaisiin.

Lenùn ja Lilan kotikortteleissa rehottavat camorra, väkivalta ja koronkiskonta, ja kasvaessaan tytöt heräävät katsomaan ympäristöään ja sen asukkaita eri silmin. Perheiden väliset suhteet, vanhat kaunat ja kiitollisuudenvelat sekä nöyryytykset vaikuttavat kaikkeen ihmisten kanssakäymiseen: "Tuo on ollut sodassa ja tappanut, tuo on pamputtanut ja juottanut risiiniöljyä, tuo on ilmiantanut vaikka kuinka monta, tuo on näännyttänyt oman äitinsä nälkään, tuossa talossa on kidutettu ja tapettu, näillä kivillä on marssittu ja tehty roomalaisia tervehdyksiä, tässä kadunkulmassa on hakattu ihmisiä, noiden rahat tulevat nälkäisten selkänahasta...(s. 161.)"

Olen juhlinut Etelä-Italiassa ystäväni häitä, ja ikimuistoisella hääreissulla me morsiamen ystävät ihmettelimme, mihin kaikki sirot italialaiset kaunottaret ajan myötä katoavat. Milloin heistä tulee tohvelit jalassa lyllertäviä, ylipainoisia mammoja? Elena Ferranten Loistava ystäväni vastaa tähänkin kysymykseen. Naisen asema on olematon eteläitalialaisessa kulttuurissa:
"Jos sinä maksat minulle palkkaa, niin minä katson että Lila saa käydä koulua", Rino sanoi.
"Käydä koulua? Minkä takia, olenko minä käynyt koulua?"
"Et."
"Oletko sinä käynyt koulua?"
"En"
"No, miksi sisaresi, joka on tyttö, pitäisi käydä koulua?" (S. 67.)

Millaista on kasvaa naiseksi sodanjälkeisessä Etelä-Italiassa? Siitä kertoo Ferranten kirja, ja pahuksen kiehtovasti kertookin. Tytöt yrittävät vuoroin sopeutua ympäristöönsä, vuoroin kapinoida sitä vastaan. Kun toinen älykkäistä tytöistä saa käydä koulua, mutta toinen ei, saadaan kertomukseen jännitteitä ystävysten välille mutta myös ystävysten ja heidän korttelinsa muiden asukkaiden välille. Nämä tytöt, jotka ruokkivat älyllään toisiaan, etsivät omaa paikkaansa ja yrittävät järjestää ja ymmärtää elämäänsä parhaansa mukaan. Miten heidän käy? Tuleeko heistä onnellisia?

En ollut nahoissani pysyä, kun Loistava ystäväni päättyy italialaisten häiden kuvaukseen (koska olen ollut vieraana sellaisissa, näin kaiken hyvin elävänä mielessäni). Ferranten kirjassa häät keikauttavat kaiken nurin. Niihin on ladattu valhe, joka kääntää elämän aivan toiseksi. Valheen paljastuminen luo kirjaan niin vahvan koukun, että pakkohan Ferranten seuraava kirja, Uuden nimen tarina, oli aloittaa saman tien. Ferranten Loistava ystäväni -kirjalla on aito italialainen temperamentti: räiskyvä, antaumuksellinen, totinen ja lumoava.

Loistavaa ystävääni on luettu paljon kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Mari A:n kirjablogi ja Leena Lumi, josta löytyy kattava lista muistakin kirjasta kirjoittaneista blogeista. Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen kohdan 38. Kirjassa mennään naimisiin.